Kitabı oku: «Neljä päivää», sayfa 2

Painoin uudelleen pääni alas. Varmasti oli Lazare setä nähnyt minut.

– Minunlaiseni vanha ukko, jatkoi hän, vasta osaa oikein arvostella kevään ihanuutta. Minä, Jean parkani, rakastan Durancea, koska se kostuttaa näitä vainioita ja elähyttää koko laaksoa; rakastan puiden nuorta lehtipukua, koska se ennustaa kesän ja syksyn hedelmiä, rakastan taivasta, koska se on meille laupias ja lämmöllään kiirehtää maan hedelmällisyyttä. Minun olisi kerran pitänyt sanoa tämä sinulle, sanon sen sinulle mieluimmin tänään, tällä aamuhetkellä. Itse kevät antaa sinulle opetuksen. – Maa on laaja työpaja, jossa ei milloinkaan pidetä joutoaikoja. Katso tätä kukkaa jalkojemme juuressa: sinä huomaat siinä vain tuoksun, minä näen siinä työtä, se täyttää tehtäväänsä luodessaan osansa elämää, pienen mustan siemenen, joka ensi keväänä vuorostaan tekee työtä. Ja nyt, katso aavaa taivaanrantaa. Kaikki tämä ilo on vain luomisen iloa. Vainiot hymyilevät, ne alkavat ikuisen toimintansa. Kuuletko tällä hetkellä kuinka luonto hengittää voimakkaasti, äänekkäästi ja kiirehtien? Lehdet huokaavat, kukat kiirehtivät, vilja kasvaa lakkaamatta, kaikki kasvit, jokainen ruokokorsi kilpailee siitä kuka nopeimmin kasvaa, ja virran liikkuva vesi auttaa yhteistyötä ja nuori aurinko, joka nousee taivaalle, elähyttää työntekijäin ikuista aherrusta.

Setäni pakoitti minut tällöin katsomaan häntä silmiin. Hän jatkoi:

– Sinä ymmärrät, Jean, mitä ystäväsi kevät sanoo. Se on nuoruus, mutta se valmistaa kypsyyden aikaa, sen hymyily on vain työniloa. Kesä tulee olemaan voimaa uhkuva, syksy hedelmällinen, sillä kevät laulaa tällä hetkellä täyttäessään ripeästi tehtävänsä.

Minä olin kovin hämilläni. Ymmärsin Lazare setääni. Hän piti minulle sittenkin nuhdesaarnan, jossa hän sanoi, että olin laiskuri ja että työnteon hetki oli tullut.

Setäni näytti olevan yhtä hämillään kuin minäkin. Epäröityään hetkisen sanoi hän hiukan sopertaen:

– Jean, sinä olet tehnyt väärin, kun et ole tullut kertomaan minulle kaikkea… Koska sinä rakastat Babetia ja koska Babet rakastaa sinua…

– Babet rakastaa minua! huudahdin minä

Setäni teki kärsimättömän liikkeen.

– Niin, niin. En tarvitse uutta tunnustusta… Hän itse on sen minulle tunnustanut.

– Hän on sen teille tunnustanut, hän on sen teille tunnustanut!

Ja minä hyökkäsin äkisti Lazare sedän kaulaan.

– Oi kuinka olen iloinen! lisäsin minä… En olisi milloinkaan puhunut hänelle, se on tosi… Hän on sanonut sen teille ripillä, eikö totta?.. Milloinkaan en olisi uskaltanut häneltä kysyä rakastaako hän minua, milloinkaan en olisi saanut sitä tietää… Oi, kuinka olen teille kiitollinen!

Lazare setä oli aivan punainen. Hän tunsi, että oli menetellyt taitamattomasti. Hän oli luullut, etten ensi kertaa ollut yhdessä nuoren tytön kanssa ja siten antoi hän minulle varmuuden, kun en vielä uskaltanut uneksia toivostakaan. Hän vaikeni nyt vuorostaan ja minä tulin kaunopuheiseksi.

– Ymmärrän kaikki, jatkoin minä. Te olette oikeassa, minun täytyy tehdä työtä ansaitakseni Babetin. Mutta saattepa nähdä kuinka rohkea minä olen… Oi kuinka te olette hyvä Lazare setä ja kuinka hyvin te puhutte! Ymmärrän mitä kevät puhuu, tahdon, että minunkin kesäni on oleva voimakas, syksyni hedelmällinen. Täällä on hyvä olla, täältä näkyy koko laakso; minä olen nuori kuten se, tunnen itsessäni nuoruuden, joka pyrkii täyttämään tehtäväänsä…

Setäni tyynnytti minua.

– Hyvä on, Jean, sanoi hän. Olen kauvan toivonut tekeväni sinusta papin ja siinä tarkoituksessa olen myös antanut sinulle opetusta. Mutta se, mitä olen tänä aamuna nähnyt virran partaalla, pakoittaa minut luopumaan rakkaimmasta toiveestani. Taivas ohjaa meidän askeleitamme. Sinä tulet rakastamaan Jumalaa toisella tavalla… Sinä et saa jäädä tähän kylään, tahdon että palaat vasta ijän ja työn kypsyttämänä. Olen valinnut sinulle kirjaltajan ammatin, tietosi tulevat olemaan sinulle hyödyksi. Muuan ystäväni, eräs kirjanpainaja Grenoblessa odottaa sinua ensi maanantaina.

Minut valtasi levottomuus.

– Ja minä palaan mennäkseni naimisiin Babetin kanssa? kysyin minä.

Setäni hymyili tuskin huomattavasti. Vastaamatta suoraan hän sanoi:

– Kaikki muu on taivaan huomassa.

– Taivas olette te, minä uskon hyvyyteenne. Oi setäni, pitäkää huolta, ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä hänen tähtensä.

Silloin Lazare setä osoitti vielä kerran laaksoa, joka tulvehti valosta, kuumana ja kultaisena.

– Siinä on toivo, sanoi hän. Älä ole niin vanha kuin minä, Jean. Unohda saarnani, ole tietämätöin kun tämä laakso. Se ei ajattele syksyä, se nauttii omasta ilostaan, se tekee työtä huoletonna ja rohkeana. Se toivoo.

Ja me palasimme pappilaan kävellen hitaasti auringon kuivaamassa ruohikossa, keskustellen liikutettuina läheisestä erostamme. Aamiainen oli jäähtynyt, niinkuin olin arvannut, mutta siitä minä vähän välitin. Sain kyyneleet silmiini joka kerran kuin katsoin Lazare setää. Ja Babetia muistaessani sydämeni sykki tykehtyäkseen.

En muista, mitä tein lopun päivää. Luulen, että menin loikomaan pajujen alle virran partaalle. Setäni oli oikeassa, maa työskenteli. Kallistaessani korvaani nurmikkoon olin kuulevinani yhtämittaista huminaa. Silloin uneksin elämästäni. Painautuneena ruohikkoon kuvittelin elämää täynnä työntekoa Babetin ja Lazare sedän rinnalla. Maan elinvoimainen nuoruus oli täyttänyt rintani, jota painoin lujasti maaemoa vasten ja oli hetkiä, jolloin kuvittelin olevani yksi voimakkaista pajuista ympärilläni. Illalla en voinut syödä päivällistä. Setäni ymmärsi epäilemättä ajatukset, jotka minua tukehuttivat, sillä hän ei ollut huomaavinaan ruokahalunpuutettani. Heti kun saatoin nousta pöydästä, kiiruhdin jälleen ulos hengittämään raitista ilmaa.

Raitis tuuli puhalsi virralta päin, jonka kumea kohina kuului kaukaa. Pehmeä valo lankesi taivaasta. Laakso levisi kuin rannaton varjomeri, tyynenä ja läpinäkyvänä. Ilmasta kuului epäselviä ääniä, jonkunlaista intohimoista värinää, kuten suurten silpien suhinaa, pääni päältä. Pistäviä tuoksuja nousi maasta ruohon raittiin tuoksun kera.

Olin mennyt ulos saadakseni nähdä Babetin, tiesin, että hän tuli joka ilta pappilaan ja minä kätkeysin pensasaidan taakse. En ollut enään ujo kuten aamulla; pidin aivan luonnollisena odottaa häntä siellä, koska hän rakasti minua ja koska minun täytyi ilmoittaa hänelle lähtöni.

Kun kirkkaassa yössä näin hänen hameensa, kävin hiljaa häntä vastaan.

Sitten kuiskasin matalalla äänellä.

– Babet, Babet, se olen minä.

Hän ei tuntenut minua ensin, hän säikähtyi. Kun hän tunsi minut, näytti hän yhä enemmän pelästyneeltä, mikä minua suuresti kummastutti.

– Tekö se olette, herra Jean? sanoi hän. Mitä teette täällä? Mitä te tahdotte?

Olin häntä lähellä, otin häntä kädestä.

– Rakastattehan minua, eikö totta?

– Minä, kuka sen on teille sanonut?

– Lazare setä.

Hän oli hämmästyksen lyömä. Hänen kätensä alkoi vavista kädessäni. Kun hän aikoi paeta tartuin hänen toiseenkin käteensä. Me seisoimme vastatusten jonkunlaisessa syvennyksessä, jonka pensas-aita muodosti ja minä tunsin Babetin läähättävän hengityksen kasvoillani. Yön viileys ja värisevä hiljaisuus ympäröi meitä.

– En tiedä, sopersi nuori tyttö, en ole milloinkaan sitä sanonut… Herra kirkkoherra on ymmärtänyt väärin… Pyydän, päästäkää minut, on kiire.

– Ei, ei, sanoin minä, tahdon, että te tiedätte minun lähtevän huomenna pois ja että te lupaatte aina minua rakastaa.

– Te lähdette huomenna!

Kuinka paljon hellyyttä panikaan Babet tuohon suloiseen huudahdukseensa! Olen vieläkin kuulevinani hänen säikähtyneen äänensä, täynnä surua ja rakkautta.

– Näettehän, huudahdin minä vuorostani, että Lazare setä on puhunut totta. Hän ei muuten milloinkaan valhettelekaan. Te rakastatte minua, te rakastatte minua Babet! Tänä aamuna ovat huulenne aivan hiljaa kertoneet sen sormilleni.

Ja minä sain hänet istuutumaan pensaiden juurelle. Muistissani on säilynyt ensimäinen rakkaudenkeskusteluni hartaassa viattomuudessaan. Babet kuunteli minua kuin pieni sisar. Hän ei enää pelännyt, hän kertoi rakkautensa tarinan. Me teimme juhlallisia lupauksia, viattomia tunnustuksia, rakensimme lukemattomia suunnitelmia. Hän vannoi, ettei tulisi menemään naimisiin kenenkään muun kuin minun kanssani, minä vannoin, että tulisin työllä ja rakkaudella ansaitsemaan hänen kätensä. Pensaiden takana oli sirkka, joka säesti keskusteluamme toivoa herättävällä laulullaan ja koko hämärässä kuiskiva laakso tuntui innokkaasti kuuntelevan meidän hiljaista jutteluamme.

Me erosimme unohtaen suudella toisiamme.

Kun palasin pieneen huoneeseeni, tuntui minusta, kuin olisin jättänyt sen vähintäin vuosi sitten. Tämä lyhyt päivä tuntui minusta ikuiselta onnessaan. Se oli kevätpäiväni, elämäni lämpöisin ja tuoksuvin päivä, jonka muisto nykyhetkellä on kaukainen ja liikutettu ääni nuoruudestani.

II
Kesä

Kun sinä päivänä kello kolme aamulla heräsin, makasin paljaalla maalla lopen uuvuksissa, kasvot hiessä. Helteinen ja painostava kesäkuunyö painoi raskaana rintaani.

Ympärilläni nukkuivat toverini vaippoihinsa kääriytyneinä; he muodostivat mustia täpliä harmaassa maassa ja hämärä tasanko läähätti: olin kuulevinani nukkuvan joukon kovan hengityksen. Etäisiä huutoja, hevosten hirnuntaa, aseiden kalinaa kuului värähtelevässä hiljaisuudessa.

Puolenyön aikaan oli sotajoukko pysähtynyt ja me olimme saaneet käskyn panna nukkumaan. Kolme päivää olimme marssineet auringon paahtamina, tomun sokaisemina. Vihollinen oli vihdoinkin edessämme, kukkuloilla taivaanrannalla. Päivän koittaessa piti ratkaiseva taistelu taisteltaman.

Uupumus oli minut vallannut Kolme tuntia olin nukkunut liikahtamatta, uneksumatta, kuin rikkirevittynä. Juuri liiallinen väsymys oli minut herättänyt. Seljälläni loikoen, silmät selki selällään ajattelin katsellen yöhön, ajattelin tuota taistelua, tuota murhaamista, jota aurinko kohta tulisi valaisemaan. Jo kuusi vuotta olin jokaisessa taistelussa ensimäisen laukauksen pamahtaessa sanonut jäähyväiset rakkailleni, Babetille, setä Lazarelle. Ja juuri nyt kun vain kuukausi puuttui vapautumisestani, täytyi minun vielä kerran sanoa heille jäähyväiset, tällä kertaa kenties ijäksi.

Sitten tulivat ajatukseni lempeämmiksi. Kun suljin silmäni näin Babetin ja Lazare sedän. Kuinka siitä olikaan pitkä aika, kun olin heitä syleillyt. Muistin eropäivämme; setäni valitti, että hän oli niin köyhä, että hänen täytyi antaa minun lähteä, ja Babet oli illalla vannonut odottavansa minua, vannonut, ettei milloinkaan tulisi rakastamaan muita kuin minua. Minun oli täytynyt jättää kaikki, isäntäni Grenoblessa, ystäväni Dourgesissa. Silloin tällöin oli tullut muutamia kirjeitä minulle kertomaan, että minua yhä vielä rakastettiin ja että onni odotti minua rakastetussa laaksossani. Ja minä, minun täytyi taistella, täytyi antaa tappaa itseni.

Rupesin uneksimaan kotiintuloani. Näin vanhan setäraukkani pappilan kynnyksellä ojentavan minua kohden vapisevat käsivartensa; ja hänen takanaan oli Babet aivan punaisena, hymyillen kyynelten läpi. Minä heittäydyin heidän syliinsä ja syleilin heitä sopertaen…

Äkkiä rummun pärinä sai minut takaisin kauheaan todellisuuteen. Aamu oli koittanut, harmaa tasanko laajeni aamu-usvassa. Maa alkoi elää, joka taholta kohosi epäselviä haamuja. Kasvava melu täytti ilman; kuului torventoitotusta, hevosten kavioiden kopinaa, tykistön jyrinää, komennushuutoja. Sota kohosi uhkaavana onnenunelmieni väliin.

Nousin vaivaloisesti, oli aivan kuin jäseneni olisivat olleet poikki ja pääni olisi ollut halaistu. Kokosin kiireesti mieheni, sillä minun on sanottava, että olin kohonnut kersantiksi. Saimme määräyksen asettua vasemmalle ja ottaa haltuumme muuan pieni kukkula, joka vallitsi tasankoa.

Juuri kun olimme lähdössä, juoksi kirjeenkantaja ohitse ja huusi:

– Kirje kersantti Gourdonille!

Ja hän ojensi minulle ryppyisen ja tahrautuneen kirjeen, joka kukaties jo viikon oli kuleksinut postinhoitajan laukussa. Tuskin ennätin tuntea Lazare setäni käsialan.

– Eteenpäin mars! huusi päällikkö.

Minun täytyi marssia. Muutaman silmänräpäyksen pidin rakasta kirjettäni kädessä ahmien sitä katseillani; se poltti sormiani, olisin antanut mitä tahansa, jos olisin saanut istuutua, itkeä mielinmäärin sitä lukiessani. Minun oli pakko kätkeä se takkini alle sydäntäni vasten.

En ollut milloinkaan tuntenut niin suurta tuskaa. Lohduttaakseni itseäni ajattelin, mitä setäni oli usein toistanut: olin elämäni kesässä, tulisen taistelun hetki oli käsissä, minun oli urheasti täytettävä velvollisuuteni, jos mielin saada rauhallisen ja hedelmällisen syksyn. Mutta nämät ajatukset tekivät minut yhä toivottomammaksi; kirje, joka tuli minulle kertomaan onnesta poltti sydäntäni, jossa heräsi vastenmielisyys sodan mielettömyyttä vastaan. Ja minä en voinut edes lukea sitä! Tulisin kukaties kuolemaan saamatta tietää mitä se sisälsi, kuulematta viimeisen kerran Lazare sedän lempeitä sanoja.

Olimme ennättäneet kukkulalle. Meidän oli odotettava määräystä lähteä eteenpäin. Taistelukenttä oli mainiosti valittu, jotta mielinmäärin saattoi tappaa toisiaan. Suunnaton lakeus levisi usean penikulman laajuudelta aivan paljaana, ilman ainoatakaan puuta, ainoatakaan taloa. Pensasaidat ja pensaikot muodostivat pieniä täpliä valkeassa maassa. En ole milloinkaan nähnyt sellaista kenttää, tomumerta, maaperää, joka sieltä täältä oli halkeillut näyttäen ruskeat sisuksensa. Ja milloinkaan en myöskään ole nähnyt niin hehkuvan kirkasta taivasta, niin kaunista ja helteistä kesäkuun päivää; kello kahdeksalta poltti lämminnyt ilma kasvojamme.

Jo kauvan aikaa oli kuulunut ammunnan epäsäännöllinen pauke, kanuunan kumean äänen säestämänä. Viholliset, vaaleapukuiset itävaltalaiset olivat lähteneet kukkuloilta ja kenttä oli täynnä pitkiä miesrivejä, jotka näyttivät hyönteisten suuruisilta. Olisi voinut luulla sitä levottomaksi muurahaiskeoksi. Savupilviä leijaili taistelukentän päällä. Aika ajoin, kun savupilvet hajosivat näin sotilaita, jotka pakenivat äkillisen kauhun valtaamina. Oli kauhunhetkiä, jolloin miehet pakenivat, ja häpeän- ja rohkeudenpuuskia, jotka jälleen saattoivat heidät luotituiskuun.

En kuullut haavoittuneiden huutoja, enkä nähnyt veren vuotavan. Näin vain mustien pilkkujen kaltaisina kuolleet, jotka pataljoonat jättivät jälkeensä. Aloin uteliaana katsella jo ukkojen liikkeitä ja minua harmitti savu, joka peitti minulta suuren osan näytelmää. Tunsin jonkunlaista itsekästä iloa tietäessäni olevani turvassa, kun toiset kuolivat.

Kello yhdeksältä saimme käskyn lähteä eteenpäin. Me laskeuduimme kukkulalta voimisteluaskelin, suuntasimme kulkumme keskustaa kohti, joka oli vaarassa. Askeleittemme säännöllinen töminä tuntui kammottavalta. Rohkeimmatkin meistä läähättivät kasvot kalpeina ja vääntyneinä.

Olen luvannut sanoa totuuden. Ensimäisten luotien vinkuessa pysähtyi pataljoona äkkiä valmiina pakenemaan.

– Eteenpäin, eteenpäin! huusivat päälliköt.

Mutta me seisoimme kuin kiinninaulattuina maahan ja kumarruimme joka kerta kun luoti vinkui korvissamme. Tämä liike on vaistomainen; ellei häpeä olisi minua pidättänyt, olisin heittäytynyt vatsalleni tomuun.

Edessämme oli suuri savuesirippu, jonka läpi emme uskaltaneet. Punaiset salamat halkaisivat savun. Ja me vapisimme, emmekä vieläkään liikahtaneet. Mutta kuulat tulivat meidän luoksemme asti; sotamiehiä kaatui ulvoen. Päälliköt huusivat kovemmin:

– Eteenpäin, eteenpäin!

Taaimmaiset rivit, joka tunkivat päällemme, pakoittivat meidät liikkumaan. Silloin me kokosimme uudelleen rohkeutemme ja sulkien silmämme astuimme savupilveen.