Kitabı oku: «Raha», sayfa 11

Kaksi päivää tämän jälkeen menivät Hamelin ja Saccard, tällä kertaa varapuheenjohtajan, Vicomte de Robin-Chagot'in, seuraamana notario Leborrain'in luokse ilmottamaan, että pääoma oli kaksinkertaistutettu ja kaikki osakkeet merkityt. Asian oikea laita oli sellainen, että noin 3,000 osaketta olivat lähettäneet takaisin henkilöt, joille ne olivat määrätyt, ja kuuluivat niin ollen yhtymälle, joka vei ne Sabatani'n kontolle, kuten ensi kerrallakin. Tässä tapahtui suuremmassa määrässä vanha laittomuus, joka sisältyi siihen, että Yleispankin kassaan piilotettiin osa sen omia osakkeita, eräänlaiseksi vara-ampumatarvevarastoksi, joka ratkaisevalla hetkellä antaisi hallinnolle mahdollisuuden keinotella, heittäytyä pörssipeliin, jos niin tarvittiin.

Hamelin ei hyväksynyt tätä laitonta menettelytapaa, mutta jätti kuitenkin raha-asioitten hoidon kokonaan Saccard'in haltuun; ja Carolinen ja molempien herrojen välillä tapahtui myös keskustelu, joka koski kumminkin vain niitä 500 osaketta, jotka Saccard oli pakottanut heidät ottamaan ensimäisessä liikkeellelaskemisessa ja jotka nyt olivat kohonneet 1,000: een; neljännes osakkeitten arvosta palkkioineen kohosi 135,000 frangiin, jonka sisarukset halusivat maksaa heti, koska he hiljan olivat odottamatta perineet 300,000 frangia eräältä tädiltä, joka oli kuollut kahdeksan päivää poikansa jälkeen, molemmat muuten samaan kuumetautiin. Saccard salli heidän maksaa, selittämättä heille millä tavoin hän aikoi osakkeensa suorittaa.

"Oh tuo perintö", sanoi rouva Caroline nauraen, "ensi kerran suosi onni meitä. Luulenpa todellakin, että te tuotte meille onnea. Veljelläni on 30,000 frangin palkka lukuunottamatta huomattavaa matkakorvausta, ja todennäköisesti kaikki nuo rahat tulvivat meille senvuoksi, ettemme niitä tarvitse! Olemmehan me nyt rikkaita."

Hän katsoi Saccard'iin lämpimän kiitollisuuden ilme silmissään. Hän oli nyt voitettu, hän luotti Saccard'iin yhä enemmän päivä päivältä, samalla kun hänen selvänäköisyytensä katosi samassa määrässä kuin hänen hellyytensä Saccard'ia kohtaan kasvoi. Mutta hän jatkoi kuitenkin: "Jos minä olisin itse ansainnut nämä rahat, en luultavasti olisi antanut niitä teidän liikkeeseenne. Mutta täti, jonka me tuskin tunsimme … rahat, joita emme koskaan olleet ajatelleetkaan, jotka me niin sanoakseni, olemme löytäneet maasta ja joita emme voi pitää aivan rehellisesti ansaittuina … niistä en välitä, yhdentekevää, vaikka ne menetänkin."

"Ja juuri nämä rahat kasvavat ja tuottavat teille miljonia", vastasi Saccard samassa leikillisessä äänilajissa. "Ei mikään kasva siinä määrin kuin varastettu omaisuus. Saattepa nähdä, kuinka osakkeet kohoavat kahdeksan päivän kuluessa!"

Ja aivan oikein, ennenkuin Hamelin matkusti, näki hän kummastuksekseen pankin osakkeitten kohoavan hyvin nopeasti. Toukokuun viimeisenä päivänä oli kurssi yli 700 frangia. Se oli luonnollinen seuraus pääoman lisäyksestä; sellainen on nimittäin keikaus joka aina onnistuu, tapa ruoskia edistymistä, antaa vauhtia kurssille. Mutta se riippui myös pankin tukemista suurisuuntaisista liikeyrityksistä; suuret, keltaiset ilmotukset joita oli liisteröity kaikkialle kaupunkiin, tekivät tiettäväksi, että Karmel-kaivoksissa alkoivat työt pikapuolin, ja tämä seikka saattoi monen pyörälle päästään, heitti tulisoihdun monen mieleen, sytytti intohimon, joka lopulta vei kaiken selvän järjen. Maaperä oli otollinen, keisarikunnassa oli kaikellaisia kuohuvia aineksia; se oli erinomaisen suosiollinen näitten rajujen keinottelujen rikkaruoholle, joka joka kahdeskymmenes vuosi myrkyttää ja turmelee pörssin, jättäen jälkeensä raunioita, kuolemaa ja kurjuutta. Epäilyttäviä yhtiöitä syntyi jo kuin sieniä, suuria yhtymiä perustettiin, jotka olivat tarkotetut vain huijausta varten, hurja pelikuume puhkesi hallituksen valeloiston keskellä. Ja siinä hulluudessa, joka tarttui joukkoihin, tuossa suurten liikeyritysten telineessä pantiin Yleispankkikin käyntiin, tuo valtava kone, joka olisi tempaava kaikki mukaansa, musertava kaiken vauhdissaan, sillä häikäilemättömät kädet lämmittivät sitä mielettöminä, kunnes se räjähti.

Veljen matkustettua Itään jäi Caroline taas kahden Saccard'in kanssa ja he alkoivat uudestaan rauhallisen, melkein aviollisen yhdyselämän. Caroline hoiti edelleen Saccard'in taloutta ja säästi niin paljon kuin voi, vaikka molempien taloudellinen tila oli nyt muuttunut. Ja Caroline oli aina iloinen, rauhallinen ja tyyni, hänellä oli vain yksi ainoa huoli: Victor. Häntä vaivasi tietymättömyys siitä, oliko oikein kauemmin salata lapsen olemassaoloa isältä. Työkodissa olivat kaikki kovin tyytymättömiä poikaan, ja Caroline pelkäsi, ettei puolen vuoden oleskelu siellä ollut vaikuttanut häneen juuri paljoakaan parantavasti. Siitä koitui hänelle todellinen suru.

Eräänä iltana oli hän vähällä ilmaista kaikki. Saccard, joka alituisesti kiukutteli pankin huoneustojen ahtautta, oli vihdoinkin saanut hallinnon vuokraamaan viereisen talon alikerran; hän voisi siis laajentaa huoneustoa, kunnes hän uskaltaisi ehdottaa uneksimansa palatsin rakentamista. Nyt oli otettava ovia sijoiltaan, revittävä väliseiniä ja hän oli juuri innostuneena järjestämässä tätä puuhaa, kun Caroline tuli kotia työkodista aivan epätoivoissaan Victorin suhteen, joka raivopuuskan vallassa oli puraissut poikki erään toverinsa korvalehden. Hän pyysi Saccard'ia tulemaan ylös, hän halusi puhua tämän kanssa.

Mutta nähdessään hänet työhönsä innostuneena, toinen kylki aivan valkeana kalkista ja kokonaan uuden aatteensa innoittamana – koko naapuripiha oli myös saava lasikaton – ei hän raskinnut pahottaa hänen mieltään tämän surullisen salaisuuden ilmaisemisella. Ei, hän odottaa vielä, kunnes pahantapainen poika on parantunut. Hän tunsi itsensä heikoksi aina, kun täytyi tuottaa toisille tuskaa.

"Niin, ystäväni, tahdoin puhua kanssanne juuri tuosta pihasta. Minulla oli aivan sama ajatus kuin teilläkin."

VI

"Toivon", sen lehden, jonka Saccard Jantrou'n kehotuksesta oli ostanut Yleispankkia tukemaan, huoneusto sijaitsi rue Saint-Joseph'in varrella vanhassa, kosteassa pimeässä, pihan perällä sijaitsevassa talossa. Odotushuoneesta, jossa kaasu paloi koko päivän, lähti pitkä käytävä; vasemmalla oli Jantrou'n työhuone, sitten oli huone, jonka Saccard oli varannut itselleen, kun taas toimituksen yhteiset ja sihteerien kirjotushuoneet olivat oikealla. Eteisen toisella puolella oli konttori ja muutamia lähetyshuoneita, jotka portaitten takana olevan käytävän kautta olivat yhteydessä toimitushuoneuston kanssa.

Tällä kertaa istui Jordan yhteisessä huoneessa ja kirjotti pakinaa; hän oli tullut ajoissa saadakseen olla rauhassa. Kello löi neljä; hän meni vahtimestari Dejoie'n luo, joka kaasuvalossa sangen tarkasti tutki pörssikertomuksia, jotka olivat juuri ilmestyneet ja jotka hän ensi töikseen ahmasi.

"Kuulkaapas, Dejoie, oliko se herra Jantrou, joka juuri tuli?"

"Kyllä."

Nuori mies epäili hiukan ja hänen täytyi koota rohkeutta, ennenkuin astui ovelle. Onnellisen avioliittonsa ensi aikoina oli nuoren parin ollut vaikea selviytyä, sillä Jordan'illa oli velkoja, ja vaikka hänen oli onnistunut saada paikka tässä lehdessä, vaivasivat häntä alituisesti rahahuolet, sillä eräs velkoja oli pannut takavarikkoon hänen palkkansa ja juuri tänään lankesi vekseli, joka hänen täytyi maksaa, jollei halunnut antaa ulosmitata huonekaluvähiään. Kaksi kertaa oli hän turhaan pyytänyt toimittajalta etulaukausta.

Hän päätti kumminkin koputtaa ovelle, mutta Dejoie esti häntä.

"Joku on toimittajan luona."

"Vai niin. Kuka?"

"Toimittaja tuli yhdessä herra Saccard'in kanssa ja herra Saccard sanoi, etten saa laskea sisään muita kuin herra Huret'in, jota hän odotti."

Jordan päästi helpotuksen huokauksen tämän lykkäyksen johdosta, niin tuskallista oli hänestä pyytää rahoja.

"Hyvä on, minä kirjotan artikkelini valmiiksi. Sanokaa minulle, milloin toimittaja jää yksin."

Mutta kun hän aikoi mennä, pysäytti Dejoie hänet riemukkaalla huudolla:

"Oletteko huomanneet, että Yleispankin osakkeet ovat 750 tänään?"

Nuori mies teki välinpitämättömän liikkeen – mitä se häntä liikutti? – ja meni toimitushuoneeseen.

Melkein joka päivä pörssituntien jälkeen tuli Saccard lehden toimistoon, ottipa usein vastaan käyntejäkin siinä pienessä huoneessa, jonka hän oli varannut itselleen, siellä käsitteli hän erittäinkin salaisia liikeasioita. Jantrou oli virallisesti ainoastaan lehden toimittaja ja kirjotti siihen valtiollisia artikkeleja, joitten hieno, klassillisen huolellinen tyyli oli hänen vastustajansakin mielestä "puhtaasti attikalainen", mutta hän oli sen ohella Saccard'in salainen asiamies, sopiva välikäsi kaikissa mahdollisissa "mutkallisissa" asioissa. Muun muassa oli hän järjestänyt suuremmoisen reklaamin Yleispankin hyväksi. Pienistä finanssijulkaisuista, joita Parisissa oli vilinänään, oli hän valinnut ja ostanut kymmenkunta. Siivoimmat niistä kuuluivat epäilyttäville pankkitoiminimille, joitten menettelytapa oli antaa lehteä varsin naurettavaan tilaushintaan, pari, kolme frangia vuodessa, mikä ei edes peittänyt postikustannuksia; mutta ne hankkivat itselleen korvauksen nylkemällä putipuhtaaksi ne hyväuskoiset liiketuttavat, joita lehti heille hankki. Käyttäen keppihevosenaan kurssien julkaisemista ja ollen muka antavinaan tilaajilleen kaikkia mahdollisia hyödyllisiä tietoja, hiipivät ne vihdoin reklaamissaan neuvojen muotoon, ensin kainoihin ja säästeliäisiin, sitten hävyttömän röyhkeisiin, tarkotuksenaan kyniä hyväuskoinen pikkueläjistö. Niistä parista, kolmesta sadasta lehdestä, jotka mellastivat Parisissa ja Ranskassa, oli Jantrou valinnut tavallisella oveluudellaan ne, jotka eivät vielä olleet valehdelleet liian häpeämättömästi ja joilla vielä oli hitunen luottamusta jälellä. Juuri parhaillaan keinotteli hän ostaakseen "Pörssilehden", joka kahdentoista vuoden ajan oli ollut tunnettu lahjomattomasta rehellisyydestään, mutta se oli luonnollisesti kallis kapine sellainen rehellisyys, ja hänen täytyi odottaa, kunnes Yleispankki oli rikastunut ja päässyt asemaan, jolloin viimeinen rummunlyönti päästää voiton pidätetyt riemuhuudot valtoihinsa. Mutta hän ei ollut rajottunut ainoastaan näiden pienten ammattilehtien järjestämiseen kuuliaiseksi esikuvaksi, joka jokaisessa numerossaan valituin sanoin ylisti Saccard'in suuria ja kuuluja tekoja, vaan oli hän myös päässyt yhteyteen suurten valtiollisten ja kirjallisten lehtien kanssa, joihin hän oli käteistä maksua vastaan saanut kohteliaita uutisia ja huomiotaherättäviä artikkeleita, ja hän vakuuttautui niiden hyväntahtoisuudesta lupaamalla niille osakkeita, kun uusia sellaisia liikkeeseen lasketaan. Puhumattakaan tietysti jokapäiväisestä sotaretkestä "Toivon" omilla palstoilla; lehti ei käyttänyt kerrassaan musertavia aseita, vaan selittelyjä, vieläpä arvostelevia katsauksiakin, hidas mutta pätevä tapa hiipiä lukijain kimppuun ja kuristaa ne.

Saccard oli sinä päivänä sulkeutunut Jantrou'n huoneeseen puhuakseen hänen kanssaan lehdestä. Aamunumerossa oli hän huomannut Huret'n artikkelin, jossa tämä niin mahdottomasti ylisteli Rougon'in viimeistä esiintymistä kamarissa, että Saccard oli heti lähettänyt hakemaan Huret'n antaakseen hänelle tarpeellisen löylytyksen. Luuliko tuo mies tosiaankin, että hän alkoi puhaltaa torvea veljensä kunniaksi? Kuvitteliko Huret todellakin, että hän sai maksun lehden "luonteen" halventamisesta hävyttömillä ylistyspuheillaan jokaisen ministerin edesottamisen johdosta? Jantrou hymähti kuullessaan puhuttavan lehden "luonteen" alentamisesta. Muuten kuunteli hän rauhallisena ja tarkasteli kynsiään, sillä rajuilma ei puhjennut häntä kohtaan. Itse asiassa tunsi hän rajatonta halveksumista sekä politikaa että kirjallisuutta kohtaan ja nyrpisti nenäänsä kaikille johtaville artikkeleille, omille kirjottamilleenkin; ainoastaan ilmotuksista puhuttaessa hän vilkastui. Hän oli nykyään hieno ja puettu viimeisen muodin mukaan, yksin hänen turkkinsa, jota hän aina talvella käytti, maksoi 2,000 frangia. Mutta tässä hienoudessa oli aukkoja, jokainen sai sellaisen vaikutelman, että hän edelleen oli epäsiisti kuoren alta, että tuo erotettu ent. maisteri ei ollut voinut kokonaan pestä pois koululikaa ja että hänen nahkassaan vielä asui kaikki se saasta, mikä siihen oli kokoontunut kymmenen vuoden aikana; ja kesken varmaa töykeää esiintymistään saattoi hän äkkiä muuttua matelevan nöyräksi, ikäänkuin hän olisi pelännyt saavansa jälleen potkun, kuten ennen maailmassa. Hän ansaitsi 100,000 frangia vuodessa, kulutti kaksi kertaa sen verran, eikä kukaan tiennyt millä tavoin, sillä häntä ei koskaan nähty edes jonkun rakastajattaren seurassa; kenties oli hänellä kannettavanaan joku likainen taakka, salainen syy hänen erottamiseensa Bordeaux'in koulusta. Muuten nautti hän absinttia, kuten ennenkin, sillä erotuksella vain, että se nyt tapahtui hienoissa klubeissa entisten kurjien kapakoitten sijasta, ja hänen hiuksensa yhä harvenivat, hänen kasvoilleen levisi yhä enemmän lyijynharmaus, hänen muinaisesta kauneudestaan oli jälellä vain musta, kähärä parta, ja se antoi hänelle vielä jossain määrin nuorekkaan leiman.

Kun nyt Saccard taas alkoi puhua lehden "luonteesta", teki hän väsyneen liikkeen kädellään, ikäänkuin pyytääkseen esimiestään olemaan kuluttamatta aikaa tarpeettomaan lörpöttelyyn, vaan pikemmin puhumaan vakavammista asioista, koska heidän kumminkin täytyi odottaa Huret'a.

Viime aikoina oli Jantrou keksinyt uuden reklaamiaatteen. Hän ajatteli ennen kaikkea kirjottaa parikymmensivuisen vihkosen Yleispankin tukemista yrityksistä, mutta siitä pitäisi tulla jännittävä kuin pikku romaani ja sen tyyli pitäisi olla dramallinen, helppotajuinen. Hän aikoi vallottaa koko maaseudun tällä kirjasella, jota jaettaisiin ilmaiseksi maan kaukaisempiinkin kolkkiin. Edelleen halusi hän antaa monistaa jonkun pörssikertomuksen, joka lähetettäisiin sadalle huomattavimmalle maaseutulehdelle ilmaiseksi tai aivan pientä korvausta vastaan, ja josta oli tuleva hyvä ase kilpailijoita vastaan. Hän tunsi Saccard'in ja osasi saada hänet innostumaan aatteistaan, jotka tämä omaksui ja joita hän kehitti, niin että hän lopuksi hyvällä syyllä voi pitää niitä ominaan. Aika kului; molemmat herrat harkitsivat parhaillaan, miten reklaamirahasto oli käytettävä tulevan vuosineljänneksen aikana: kuinka paljo oli maksettava suurille lehdille, kilpailijan tiedonantojen kirjoittajalle, jonka vaiteliaisuus oli ostettava, erään sangen huomattavan lehden neljännelle sivulle, joka oli kaupan ja jolta voi lunastaa itselleen palstan j.n.e. Ja se seikka, että he istuivat siinä jakelemassa rahoja kaikkiin suuntiin, osotti todistettavan selvästi, miten pohjattomasti he halveksivat herkkäuskoisen yleisön tyhmää tietämättömyyttä – halveksivat ja ylenkatsoivat tuota tyhmää elukkalaumaa, joka on valmis uskomaan mitä laivurihistoriaa tahansa ja käsittää niin vähän pörssiliikettä, että röyhkeimmätkin valheet kiehtovat heiltä heidän miljonansa keinottelukarkelon pyörteihin.

Silläaikaa istui Jordan miettien, miten saisi vielä kokoon parikymmentä riviä pakinansa kahden palstan täytteeksi. Yht'äkkiä huusi Dejoie häntä.

"Ahaa", sanoi hän, "onko herra Jantrou nyt yksin?"

"Ei, herra Jordan, ei vielä. Täällä on rouvanne, joka tahtoisi puhua teidän kanssanne."

Jordan kiirehti huoneesta sangen levottomana. Muutamia kuukausia sitten oli rouva Méchain huomannut, että hän kirjotti "Toivoon" omalla nimellään, ja silloin oli Busch vaatinut kuuden 50 frangin velkakirjan sisältöä, jotka velkakirjat hän oli tunnustanut räätälilleen. Nuo 300 frangia olisi hän voinut maksaa, mutta häntä suututti se, että kustannukset olivat ajan kuluessa nostaneet summan 730 frangiin 15 centimeen. Hän oli kumminkin sitoutunut maksamaan 100 frangia kuussa, mutta kun hän ei voinut pitää sanaansa, sillä välttämättömät talousmenot oli etukädessä suoritettava, kohosivat kustannukset joka kuukausi, ja hän oli nyt aivan epätoivossa.

"Mitä nyt taas?" kysyi hän vaimoltaan heti odotushuoneeseen astuttuaan.

Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, paiskattiin toimittajan huoneen ovi kiivaasti auki ja Saccard huusi: "No, Dejoie, eikö herra Huret tule?" Vahtimestari sammalsi hätääntyneenä: "Ei hän ole tullut; en voi auttaa!" Saccard sulki oven kiroten ja Jordan, joka oli vetänyt vaimonsa mukanaan erääseen pikku huoneeseen, voi siellä tehdä rauhassa kyselyjään. "No, miten ovat asiat, rakkaani?" Marcelle, joka muutoin oli niin iloinen ja vilkas, ja jonka pieni, pyöreä vartalo, ruskeat kirkkaat silmät, tuore iho ja hymyilevä suu, olivat aivan kuin onni itse, huoltenkin hetkellä, näytti tänään olevan suunniltaan.

"Oh, Paul, jospa tietäisit – meille tuli muuan raaka, siivoton mies, joka haisi niin pahalta ja oli luullakseni juovuksissa … hän sanoi, ettei enää tämä meno kelpaa, meidän huonekalumme myydään huomenna. Ja hänellä oli muuan julistus, jonka hän välttämättä tahtoi liimata portille…"

"Mutta sehän on mahdotonta!" huudahti Jordan, "Enhän minä ole saanut mitään huomautusta tästä; täytyy kai sellainen asia toki tapahtua jonkunlaisia muodollisuuksia noudattamalla!"

He joutuivat epätoivoon. Heidän pikku pesänsä, heidän mahonkihuonekalunsa, jotka he töintuskin olivat saaneet kuukausimaksulla suoritetuiksi ja joista he olivat olleet niin ylpeät, vaikka he joskus nauroivat niille ja pitivät niitä kauhean porvarillisina! Ja Marcelle oli niin nerokkaasti verhonut turkkilaiset akkunaverhot saadakseen salongille taiteellisen leiman! Oliko mahdollista, että kaikki ne myytäisiin ja että heidät karkotettaisiin pienestä kaksihuoneisesta asunnostaan, missä köyhyyskään ei ollut kyennyt riistämään heidän hyvää tuultaan?

"Tiedätkö", sanoi Jordan, "aioin pyytää etulaukausta, teen mitä suinkin voin, mutta suuria toiveita ei minulla ole."

Nyt uskoi Marcelle miehelleen epäröiden ajatuksensa.

"Ja minä puolestani olin ajatellut – luonnollisesti en olisi tehnyt sitä ilman sinun suostumustasi, ja siitä on parhaana todistuksena se, että olen tullut tänne puhumaan kanssasi. Näetkö, haluan kääntyä vanhempieni puoleen."

Jordan vastusti kiivaasti.

"Ei, ei, ei koskaan! Minä en tahdo olla velassa heille, tiedätkö."

Maugendret olivat käyttäytyneet häntä kohtaan sangen suopeasti, mutta hän ei voinut unhottaa, että he isän itsemurhan ja vararikon jälkeen olivat osottaneet häntä kohtaan mitä suurinta kylmyyttä ja ainoastaan Marcelle'n päättäväisyydellä lausutun tahdon vuoksi antaneet suostumuksensa heidän kauan sitten suunniteltuun avioliittoonsa. Sitäpaitsi olivat he avioliiton tapahtuessa ryhtyneet varovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat kovin loukkaavia hänelle, ja kieltäytyneet maksamasta penniäkään Marcelle'n myötäjäisiksi sen tekosyyn nojalla, että sanomalehtikirjailija ei voinut olla muu kuin tuhlari. Myöhemmin saisi tytär periä heidät. Ja sekä Paul että Marcelle, viimemainittu aivan samassa määrässä kuin Paulkin, olivat tähän saakka pitäneet kunnia-asianaan ennemmin kuolla nälkään kuin ottaa jotain vanhemmilta, lukuunottamatta joka sunnuntaista päivällistä.

"Herra Jumala!" sanoi Marcelle iloisesti suudellen Jordan'ia, "täytyyhän minunkin tehdä jotain hyötyä, ethän sinä voi yksin kantaa koko kuormaa."

Ja hän kertoi, kuinka vanhemmat oikeastaan eivät koskaan olleet käyttäytyneet heitä kohtaan ilkeästi, joskin heillä oli omat päähänpistonsa. Jordan suostui vihdoin ja he sopivat, että Marcelle heti lähtee vanhempiensa asuntoon ja palaa rahojen kanssa, että velka saataisiin maksetuksi ennen iltaa. Ja saattaessaan vaimoansa eteiseen niin liikutettuna, kuin olisi antanut hänet suureen vaaraan, täytyi hänen vetäytyä syrjään ja antaa tietä Huret'ille, joka viidoinkin tuli. Istuutuessaan toimitushuoneeseen pakinaansa lopettamaan, kuuli hän Jantrou'n huoneesta kovaäänistä keskustelua.

Saccard'illa oli valta, hän tunsi itsensä aseman herraksi ja vaati kuuliaisuutta; hän tiesi sangen hyvin, että he kaikki toivoivat ansaitsevansa rahaa hänen ja hänen suuren liikkeensä avulla.

"Jahaa, te tulette vihdoinkin!" huudahti hän. "Oletteko olleet ripustamassa artikkelianne kehyksiin, vai miksi te viivyitte niin kauan kamarissa? Nyt todellakin riittää jo hänen ylhäisyytensä suitsutusta, ja minä olen odottanut teitä täällä pyytääkseni teitä tästä lähin vaihtelun vuoksi tarjoamaan meille jotain muuta."

Huret seisoi vaiti ja katseli Jantrou'ta, mutta tämä oli lujasti päättänyt olla hankkimatta itselleen mieliharmia asettumalla hänen puolelleen; hän silitti kädellään kaunista partaansa ja tuijotti ilmaan.

"Jotain muuta!" vastasi Huret lopulta. "Minä annan teille, mitä te itse olette pyytänyt! Kun te otitte haltuunne 'Toivon', joka siihen aikaan oli kiihkokatolinen ja kuningasmielinen ja kävi ankaraa sotaa Rougon'ia vastaan, pyysitte te minua kirjottamaan huomattavan artikkelisarjan veljestänne ja osottamaan hänelle, ettette aikonut esiintyä hänen vihollisenaan, ja muuttaaksenne lehden suuntaa."

"Lehden suunnan, juuri sen", keskeytti Saccard vieläkin kiihkeämmin, "juuri lehden suunnan olette te pilanneet. Luuletteko että minä aion ruveta veljeni vasalliksi? Herra varjelkoon, en ole koskaan halunnut salata ihailuani ja kiitollisuuttani keisaria kohtaan, enkä ole unohtanut mitä me kaikki olemme hänelle velkaa ja ennen kaikkea minä henkilökohtaisesti. Mutta eihän se ole keisarikunnan kimppuun hyökkäämistä, jos puhutaan tehdyistä erehdyksistä, sehän on juuri uskollisen lähimäisen velvollisuus. Sellainen pitää olla meidän lehtemme kanta: uskollisuus hallitsijasukua kohtaan, mutta täydellisesti vapaat kädet ministerien ja kunnianhimoisten onnenetsijäin suhteen, jotka tappelevat Tuilleria'ten armonosotuksista!"

Ja selitettyään laajasti keisarikunnan ja veljensä politikaa huudahti hän paikaltaan hypähtäen:

"Minä tahdon, ettei Rougon enää hypi nenälleni! Kaiken sen jälkeen, mitä minä olen tehnyt hänen hyväkseen! Minä ostan sanomalehden, hänen pahimman vastustajansa, minä teen siitä hallitusystävällisen äänenkannattajan, minä sallin teidän kuukausikaupalla pauhata hänen ylistystään. Eikä sittenkään tuo hylky tahdo meille antaa edes kädenpuristusta, hän ei ole vielä tehnyt meille pienintäkään palvelusta!"

Huret huomautti aivan sävyisästi, että Idässä oli ministeri ollut Hamelin'in erinomaisena tukena, oli avannut hänelle kaikki ovet ja harjottanut painostusta useihin korkeihin henkilöihin.

"Oh, jättäkää tuo typerä lörpötys. Siihen hän oli pakotettu. Mutta hän ei ole kertaakaan antanut hyödyllisiä tietoja. Eihän tuon luulisi olevan halventavaa, jos kertoisi teille jotain, jonka te sitten ilmottaisitte minulle?"

"Ei luonnollisestikaan, mutta hän ei pidä sellaisesta, hän sanoo, että se on teko, jota aina saa katua."

"Ohoo! Onko hänellä samoja epäilyjä Gundermann'in suhteen? Hän näyttelee kunniallista minun suhteeni, mutta Gundermann'ille antaa hän tietoja."

"Gundermann'ille – luullakseni kyllä! Häntähän te tarvitsette kaikki, ilman häntä eivät he voi saada ainoatakaan valtiolainaa."

Nyt riemastui Saccard ja löi käsiään yhteen.

"Näettekö! Te tunnustatte siis! Keisarikunta on myyty juutalaisille, likaisille juutalaisille! Kaikki meidän rahamme joutuvat heidän kynsiinsä. Yleispankinkin täytyy siis kieriskellä tuhassa noitten mahtavien edessä."

Ja taas pääsi hänessä myötäsyntynyt viha valloilleen, puhkesi taas syytöksiksi tuota petturien ja koronkiskurien sukua kohtaan, joka vuosisatoja oli imenyt kansojen verta kuin myrkylliset loiseläimet, ja vaikkakin halveksittuna ja syljeksittynä, valloittaa se hiljalleen koko maailman kaikkivaltiaan kultansa voimalla. Ja erittäinkin raivosi hän Gundermann'ia kohtaan, jonka hän hillittömässä vihassaan uhkasi lyödä kumoon, vaikka aavistus sanoi hänelle, että tuo mies oli se muuri, johon hän oli murskaava päänsä, jos hän joskus ryhtyisi taisteluun.

"Olen saanut aivan tarpeekseni heistä – kuuletteko Huret! Ja jollei veljeni halua tehdä minulle mitään hyötyä, en minäkään aio juosta hänen asioillaan. Kun te tuotte minulle jonkun tiedon häneltä, tarkoitan sellaisen, josta on meille hyötyä, silloin voitte taas alkaa ylistysvirtenne hänestä. Onko asia selvä?"

Se oli enemmänkin kuin selvä. Jantrou, joka taas oli tuntenut vanhan Saccard'in, alkoi uudestaan sivellä partaansa kädellään. Mutta Huret, joka talonpoikaisen hitaalla käsityskyvyllään ei voinut seurata mukana niin nopeasti, näytti sangen myrtyneeltä, sillä hän oli uskaltanut koko tulevaisuutensa noiden kahden veljeksen varaan, eikä tahtonut mistään hinnasta rikkoa välejään kummankaan kanssa heistä.

"Olet oikeassa", mutisi hän, "olen tästä saakka käyttävä hillitympää kieltä, sitäkin suuremmalla syyllä, koska täytyy seurata tapahtumain kulkua. Ja minä lupaan teille käyttäväni kaiken kykyni saavuttaakseni suuren miehen luottamuksen. Niin pian kuin hän antaa minulle jonkun selityksen, hyppään ajuriin ja kiiruhdan tänne."

Saccard oli nyt saavuttanut mitä tahtoi ja siirtyi leikilliseen äänilajiin.

"Työskentelenhän minä kaikkien teidän hyväksenne, ystäväni. Itse olen minä aina ollut raunioina ja kumminkin kuluttanut miljoonan vuodessa."

Hän alkoi taas puhua lehden asioista.

"Kuulkaapas Jantrou, ettekö te voisi tehdä pörssikertomuksianne hauskemmiksi? Ymmärrättehän, leikillisemmiksi. Yleisö pitää sellaisesta, se nielee mitä hyvänsä, kunhan se vain on maustettu hiukan sukkeluuksilla. Siis … sanaleikkejä!"

Nyt oli toimittajan vuoro puhua. Hän piti kunnianaan kirjottaa "hienosti", kirjallisesti. Mutta hänen täytyi luvata tehdä mieliksi Saccard'ille. Ja kun hän nyt keksi erään jutun, kertoi hän hienoista naisista, jotka olivat antaneet tatueerata ilmotuksia visseihin paikkoihin ruumiissaan, puhkesivat kaikki kolme helakkaan nauruun ja tulivat mailman parhaimmiksi ystäviksi.

Sillävälin oli Jordan lopettanut pakinansa ja istui odottaen ikävällä vaimonsa palaamista. Aputoimittajia saapui, hän jutteli hetkisen heidän kanssaan ja meni sitten eteiseen, missä hän harmikseen tapasi Dejoie'n kuuntelemassa toimittajan oven takana, kun taas hänen tyttärensä Nathalie piti vahtia ulkokäytävän oven edessä.

"Elkää menkö sisään", sammalsi Dejoie hämillään, "herra Saccard on vielä siellä. Luulin heidän huutaneen minua."

Asianlaita oli sellainen, että hän siitä päivästä saakka, jolloin hän oli ostanut Yleispankin osakkeita vaimoltaan perimällään 4,000 frangilla, oli elänyt siinä iloisessa toivossa, että nämä osakkeet kohoisivat; hän mateli polvillaan tirehtöörin edessä, ahmi jokaisen hänen sanansa, ikäänkuin se olisi ollut orakelin puhetta, ja Saccard'in ollessa toimistossa oli Dejoie'n aivan mahdotonta olla kuuntelematta saadakseen hiukan selkoa jumaloidun salaisuuksista. Hän ei muuten lainkaan ajatellut itseään, vaan tytärtään, ja joutui aivan haltioihinsa laskiessaan, että hänen kahdeksan osakettaan nyt, kun kurssi oli 750 frangia, antoivat hänelle 1,200 frangin voiton; koko hänen omaisuutensa oli siis 5,200 frangia. Tarvittiin vain 100 frangin korotus ja hänellä oli 6,000 frangia, myötäjäiset, jotka kirjansitoja oli vaatinut antaakseen suostumuksensa poikansa ja Nathalie'n avioliittoon. Tätä ajatellessaan suli hänen sydämensä ja kyyneleet silmissä katseli hän tuota lasta, jonka hän oli kasvattanut ja jolle hän oli ollut sekä isänä että äitinä, sen jälkeen kun hän oli ottanut hänet imettäjän tyköä maaseudulta.

Mutta hän jatkoi lörpötystään salatakseen hämmennyksensä sen johdosta, että hänet oli tavattu itse teossa.

"Nathalie pistäysi hetkeksi luokseni … ja hän tapasi rouvanne äsken, herra Jordan."

"Niin", keskeytti nuori tyttö, "hän poikkesi Feydeau-kadulle; hänellä oli kamala kiire."

Jordan hämmästyi, hän ei voinut ymmärtää, mitä tämä merkitsi, ja huudahti:

"Feydeau-kadulle?"

Mutta hän ei ehtinyt kysellä enempää, sillä samassa astui Marcelle hengästyneenä sisälle. Jordan meni heti hänen kanssaan erääseen pikku huoneeseen, mutta tapasi siellä oikeusuutisten hankkijan ja oli pakotettu istumaan penkille käytävän päähän.

"No?"

"Niin, rakas Paul, tehty se on, mutta helppoa se ei ollut."

Ja hän kertoi kaikki matalalla äänellä, sillä hänellä ei ollut mitään salaisuuksia mieheltään.

Vihne aikoina olivat vanhemmat käyttäytyneet tytärtään kohtaan hieman omituisesti; tämän mielestä olivat he kylmempiä ja usein pahalla tuulella. Uusi intohimo, pelihimo, oli vähitellen vallannut heidät. Se oli tavallinen juttu. Isä, paksu, kaljupäinen, flegmatinen herra, jolla oli valkea poskiparta, ja äiti, laiha, kepperä eukko, joka auttoi miestään asioissa, istuivat nykyään kauniissa huvilassaan 15,000 frangin koroilla, heillä oli kovin ikävä, sillä heillä ei ollut mitään tehtävää. Isällä ei ollut muuta työtä kuin nostaa rahansa. Ensi aluksi oli hän raivonnut keinottelua vastaan, kohottanut olkapäitään vihasta ja halveksimisesta, kun tuli puhe niistä tyhmeliiniraukoista, jotka olivat antautuneet pörssipelin epäilyttävälle tielle. Mutta sitten oli hän saanut verrattain huomattavan summan ja saanut päähänsä ottaa niillä korkoatuottavia obligatsioneja; eihän sellaista voinut kutsua keinotteluksi, se oli vain rahojen sijotustapa. Mutta siitä päivästä alkaen oli hän saanut tavan joka päivä aamiaisen jälkeen silmätä päivän kurssinoteerausta. Ja siitä oli lähtöisin kaikki paha! Vihdoin valtasi hänet kuume lukiessaan kertomuksia arvopaperien tanssista ylös ja alas ja hän eli pelin myrkyllisessä ilmassa, joka täytti hänen mielensä unelmilla miljoneista, joita voi voittaa tunnissa, ja hän kun oli raatanut kolmekymmentä vuotta saadakseen kokoon muutamia satoja tuhansia. Hän ei voinut olla puhumatta tästä seikasta vaimonsa kanssa kerran aterioidessa; mitä hyviä kaappauksia hän olisikaan voinut tehdä, jollei hän kerta kaikkiaan olisi luvannut olla milloinkaan pelaamatta pörssissä! Hänen vaimonsa tuli levottomaksi ja selitti, että hän ennen heittäytyisi Seineen kuin uskaltaisi penniäkään peliin, mutta mies tyynnytti häntä. Tunsiko hän siis niin huonosti miehensä? Ei ikinä elämässä! Mutta tilaisuus tarjoutui pian. He olivat molemmat toivoneet voivansa puutarhaansa rakentaa pienen 56,000 frangia maksavan huvihuoneen, ja eräänä kauniina päivänä tuli Maugendre vaimonsa luo ja laski vapisevin käsin kuusi tuhannen frangin seteliä hänen ompelupöydälleen: hän oli voittanut ne pörssissä samana päivänä – eräs aivan varma pikku yritys, jota hän ei kumminkaan koskaan tulisi uusimaan, hän oli tehnyt sen vain huvihuoneen vuoksi. Vaimo oli sekä pahoillaan että hyvillään, – eikä uskaltanut riidellä hänelle. Seuraavassa kuussa teki hän taas pari koetta, mutta hän selitti vaimolleen, ettei ollut mitään vaaraa, sillä hän piti halujaan aisoissa. Ja niin joutui hän pörssipeliin, ensin varovaisesti, sitten yhä rohkeammin, ja vaimo, taloudellisen perheenäidin huolestuneisuudella, vaikka hänen silmänsä loistivat pienimmänkin voiton johdosta, lakkaamatta ennusti hänelle, että hän tulisi kuolemaan kerjäläisenä.