Kitabı oku: «Raha», sayfa 14

Hamelin'illa oli kirjottaessaan kirjettä ollut yksi iloisia päiviään. Hän kiitti sisarta viimeisistä hyvistä uutisista, joita tämä oli lähettänyt Parisista, ja hän kertoi vielä parempia uutisia Itämailta, jossa kaikki sujui oivallisesti. Yhdistetyn höyrylaivayhtiön ensimäinen tilinpäätös näytti antavan loistavan tuloksen, uudet höyrylaivat ansaitsivat erinomaisesti, kiitos mukavan sisustuksensa ja suuremman nopeutensa. Hamelin sanoi leikillään, että merimatka niillä oli suoranainen huvi, ja hän osotti sisarelleen, kuinka kaikki Välimeren satamakaupungit pian joutuvat yhtiön valtaan. Oli käyvä aivan niinkuin hän oli ennustanut: Idän portit avautuivat selkosen selälleen Ranskalle. Pian oli kaupunkeja kasvava Libanon'in hedelmällisille rinteille. Mutta erityisen vilkkaasti kuvasi hän Karmel'ia, jossa hopeakaivokset olivat jo täydessä käynnissä. Maa oli viljelty ja kokonainen kylä oli kasvanut kaivosten ympärille. Siinä oli jo 500 asukasta ja uusi tie oli laitettu kaivokselta Saint-Jean d'Acre'en. Hamelin ei väsynyt puhumasta ensimäisestä rautatielinjasta, jonka hän oli avaava Brussan ja Beirut'in välille, Angoran ja Aleppon yli. Kaikki muodollisuudet Konstantinopolissa oli suoritettu, hän oli aivan ihastunut eräitten muutosten johdosta alkuperäiseen suunnitelmaan, jotka helpottaisivat Tauruksen vaikeaa läpimurtamista. Hän oli määrännyt asemien paikat – muutamat olivat keskellä erämaata, kaupunki siellä, toinen täällä, jokaisen aseman ympärille oli kaupunki kasvava. Tulevaisuuden vilja oli jo kylvetty, se orasti, ja muutamien vuosien perästä oli koko maa saava uuden ulkonäön. Ja niin lopetti hän kirjeensä rakkaalle sisarelleen sydämellisin terveisin, sanoi hänelle, miten iloinen hän oli, että tämä sai olla mukana tässä kansojen uudestaansyntymisessä, jossa hänellä oli niin suuri osa, hänellä, jonka rohkeus ja elämänvoima niin monta kertaa oli tukenut ja lohduttanut veljeä.

Luettuaan kirjeen laski Caroline-rouva sen pöydälle ja tuijotti taas ajatuksissaan lamppuun. Sitten kiintyi hänen katseensa seiniä peittäviin suunnitelmiin ja vesivärimaalauksiin. Ja kaikki nuo paperilehdet mittausopillisine linjoineen loihtivat hänen eteensä uuden maailman siellä kaukana, tuon maan, jonka hän kerran oli matkustanut ristiin rastiin, ja jonka ikisinistä taivasta ja hedelmällistä maaemoa hän niin suuresti oli rakastanut. Ja tuo tulevaisuuden Itä levitti hänen eteensä kukoistavat kaupunkinsa, viljellyt lakeutensa, joilla vilisi onnellisia ihmisiä. Hän näki heidät, hän kuuli ahkeran hälinän työpaikoilta, hän ymmärsi, että tuo vanha, nukkunut mailma vihdoinkin oli herännyt ja oli aikeissa luoda ja synnyttää.

Ja äkkiä vakiintui Caroline'n mielessä ajatus, että raha oli väkevöimisaine, josta tämä tulevaisuuden ihmiskunta oli kohoava. Hän muisti Saccard'in keinotteluteoriat. Hän muisti mitä tämä oli sanonut, että ilman sitä olisivat kaikki suuret, voimakkaat, hedelmälliset yritykset mahdottomat. Kun hänen veljensä siellä kaukana iloitsi voitostaan, niin tapahtui se ainoastaan sentähden, että kulta virtasi pankin holveihin täällä Parisissa ja levitti ympärilleen peliraivon ruttoa. Raha, tuo turmiollinen myrkky, oli niinmuodoin kaiken yhteiskunnallisen kasvullisuuden luoja, tuki suuria yrityksiä, joitten tarkotuksena oli lähentää kaksi mailmanosaa toisiinsa ja luoda ikuinen rauha. Hän oli kironnut rahaa, nyt polvistui hän sen eteen intoisen ihailun vallassa. Raha, kaiken pahan alku, oli samalla kaiken hyvän lähde. Ja hän ei vielä tiennyt, mitä oikeastaan tehdä, sillä hän oli järkytetty olentonsa perusjuuria myöten, mutta hän päätti jo olla matkustamatta, koska voitto Itämailla näytti varmalta ja taistelu Parisissa ei ollut loppuun suoritettu, mutta hän ei voinut rauhottua, hänen sydämensä vuoti vielä verta.

Hän nousi ylös, meni akkunaan ja nojasi päänsä ruutuun. Oli sysipimeä, hän erotti vain pienen valonsäteen syrjäisestä huoneesta, jossa kreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä tapasivat oleskella voidakseen olla lämmittämättä muita huoneitaan. Hän näki himmeästi ohuen, valkean akuttimen läpi äidin hienot kasvonpiirteet, näki hänen paikkaavan jotain vaatekappaletta, samalla kun Alice maalasi vesivärimaalauksia, joita hän valmisti tusinoittain ja sitten salaa myi. Heille oli tapahtunut onnettomuus, heidän hevosensa oli ruvennut ontumaan, joten heidän oli pitänyt neljätoista päivää istua kotona: he eivät halunneet lähteä minnekään jalkasin ja varoja ei ollut vuokrata ajuria. Mutta kaiken tämän sankarillisesti salatun köyhyyden lävitse loisti yksi toivon säde, joka piti yllä heidän rohkeuttaan: Yleispankin osakkeet kohosivat yhtämittaa, tulossa oli suuri voitto, kun he jonain päivänä myisivät osakkeensa, sittenkun kurssi oli saavuttanut huippukohtansa. Kreivitär unelmoi ostavansa aivan uuden puvun ja antavansa neljät päivälliset kuussa, tarvitsematta niiden vuoksi elää neljäätoista päivää vedellä ja leivällä. Alice ei enää hymyillyt teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, kun hänen äitinsä puhui naimisesta, hän kuunteli äidin sanoja taistellen liikutusta vastaan ja alkoi uskoa, ettei se seikka ehkä kuulunutkaan mahdottomuuksien alaan, vaan että hän myös joskus saisi miehen ja lapsia. Jos Saccard tekisi heidät rikkaiksi, eivätkö he tulisi siunaamaan häntä, eikö hän aina heidän silmissään näyttäisi omanvoitonpyytämättömältä ja hyvältä? Hyvyyttä löytyy siis kaikkialla, huonommissakin ihmisissä, ja kiroavan joukon keskeltä siunaa aina joku hellä, kiitollinen ääni. Tästä johtuivat hänen ajatuksensa työkotiin. Eilen oli Saccard antanut hänen jakaa leikkikaluja ja namusia erään merkkipäivän johdosta, ja hän hymyili tahtomattaan lasten meluavaa iloa. Viime kuukausina oli oltu tyytyväisempiä Victoriin: Caroline oli lukenut tyydyttäviä todistuksia ruhtinatar d'Orvideon luona, jonka kanssa hän kaksi kertaa viikossa kävi puhelemassa laitoksen asioista. Nyt kummastutti häntä, että hän aivan oli unohtanut Victorin aikoessaan epätoivossaan heittää kaikki sikseen ja matkustaa pois. Kuinka voisi hän hyljätä pojan, jättää tämän laupeudentyön keskentekoiseksi?

Hän lisäsi puita uuniin, jäi sen eteen polvilleen ja hymyili itsekseen, iloisena ja oudon mielialan vallassa. Nyt oli siis kohtaus ohitse, hän toivoi uudestaan. Mitä hän toivoi? Sitä hän ei tiennyt, se kai oli hänen tuntematon, kaukana, tulevaisuudessa, elämän lopussa. Elää, siinä oli kyllin, elämä kyllä itse parantaisi iskemänsä haavat. Hän muisti koko entisen elämänsä, onnettoman avioliittonsa, taloudelliset vaikeutensa täällä Parisissa, surunsa, kun hänet oli hyljännyt se ainoa mies, jota hän rakasti. Eikö nyt taaskin kaikki ollut ruhjoutunut? Hän oli kadottanut kunnioituksensa rakastajaansa kohtaan, kun oli saanut silmätä hänen inhottavaan menneisyyteensä, mutta hän suhtautui siihen kuin hurskaat naiset vastenmielisiin haavoihin, joita he alituisesti sitovat, vaikka tietävät, etteivät ne koskaan parane ja arvetu. Hän tulisi edelleen kuulumaan tuolle miehelle, vaikka hän tiesi, että tämä pettää häntä. Hän tulisi edelleen elämään keinottelujen kuumassa ilmapiirissä, alituisen romahduksen uhkan alaisena, joka ehkä maksaisi hänen veljensä elämän ja kunnian. Ja hän seisoi kaikesta tästä huolimatta suorana, miltei suruttomana, nautinnolla katsoen lähestyviä vaaroja suoraan kasvoihin. Miksi? Sitä hän ei voinut selittää – ehkä olemassaolon ilon vuoksi! Hän oli, kuten hänen veljensä sanoi, voittamaton toivo henkilöitynä.

Tullessaan kotiin tapasi Saccard Carolinen kirjotustyöhönsä syventyneenä. Hän nosti päätään ja hymyili rauhallisesti, ja Saccard painoi keveän suutelon hänen kauniille, tuuheille valkeille hiuksilleen.

"Oletteko paljonkin olleet liikkeellä tänään, rakas ystävä?"

"Kyllä, on ollut aivan loputon kiire. Olin yleisten töitten ministerin luona, sitten sain vihdoin käsiini Huret'n, sitten täytyi minun vielä uudestaan juosta ministerin luo, mutta tapasin vain sihteerin – mutta sain kuitenkin lupaa siihen mitä halusin."

Erottuaan vapaaherratar Sandorff'ista oli hän ollut liikkeellä koko ajan, antautunut liikeasioihin ruumiineen ja sieluineen, kuten tavallista. Caroline antoi hänelle Hamelin'in kirjeen ja hän tuli luonnollisesti sangen iloiseksi sen sisällöstä. Caroline katseli häntä, kun hän riemuitsi lähestyvän voiton johdosta, ja hän ajatteli itsekseen, että hän tästä lähin pitäisi silmällä Saccard'ia ja estäisi tätä tekemästä hullutuksia. Mutta Carolinen oli mahdotonta olla ankara häntä kohtaan.

"Poikanne oli täällä tuomassa päivälliskutsua – rouva de Jeumont'in luo?"

"Hän kirjotti minulle!" huudahti Saccard. "Olen unohtanut puhua teille, että aion mennä sinne tänä iltana. Se on sietämätöntä … minä kun olen niin väsynyt!"

Ja niin hän meni suudeltuaan uudestaan Carolinen valkeita hiuksia. Caroline istui taas työnsä ääreen ystävällinen, anteeksiantava hymy huulillaan. Hänhän kumminkin oli pääasiassa hänen ystävättärensä. Hän häpesi mustasukkaisuuttaan, ikäänkuin se olisi liannut vielä enemmän heidän suhteitaan. Hän tahtoi kohota yli rakkauden itsekkäisyyden. Mitäpä se merkitsi, vaikka hänen täytyikin jakaa toisten kanssa? Hän rakasti Saccard'ia kuitenkin koko sydämestään. Tässä ilmeni rakkauden voittokulku: tuota Saccard'ia, tuota rosvoa rahamailman valtateiltä rakasti niin kokonaisesti ja täydellisesti tämä nainen, koska hän näki hänen voimalla ja innolla luovan mailmaa, synnyttävän elämää.

VIII

Näyttely avattiin huhtikuun 1 p: nä 1867 loistavilla juhlallisuuksilla, verrattomalla voittotaistolla. Se oli keisarikunnan loistoajan alkuna ja se muutti Parisin jättiläishotelliksi lippuineen ja viireineen, lauluineen ja soittoineen, jossa syötiin ja juotiin ja hurrattiin kaikissa huoneissa. Kaikilta neljältä ilmansuunnalta vaelsi pitkä jono kuninkaita ja keisareja Tuilerie'hin, jotka loistivat kuin haltijoitten valtakunta.

Ja se sattui samaan aikaan, neljätoista päivää myöhemmin, kuin Saccard vihki loistokkaan palatsin, jonka hän oli rakennuttanut Yleispankille. Puolessa vuodessa oli se valmistunut. Oli työskennelty yötä päivää, ei minuuttiakaan oltu hukattu, ja tämä ihme oli mahdollinen vain Parisissa. Nyt kohosi julkipuoli täynnä koristuksia ohikulkijain ihmeeksi. Sisällä kohtasi sama loisto, kassan miljoonat näyttivät virtaavan seiniä pitkin. Leveät portaat johtivat saliin, jossa johtokunta kokoontui, se oli punainen kullalla silailtu huone, loistava kuin oopperasalonki. Kaikkialla verhoja ja mattoja, konttori sisustettu valtavalla loistolla. Kellarikerrokseen oli muurattu kassakaapit, suuret kuin uunit, paksujen peililasien alle, joitten läpi yleisö voi nähdä ne, kuten haltijasatujen tynnyrit, joissa tavattomia aarteita säilytetään. Ja vieraat kansakunnat kuninkaineen, jotka virtasivat näyttelyyn, saivat tulla katsomaan tätä kaikkea; kaikki oli järjestyksessä, uusi palatsi odotti heitä häikäistäkseen ja vangitakseen heidät, kunkin erältään, kullan voimakkaaseen paulaan, joka loisteli auringonpaisteessa.

Saccard kruunasi työhuoneensa, joka oli muita kallisarvoisemmin sisustettu, Ludvig XlV: nnen aikuisilla huonekaluilla, kullattua kirjosametilla verhottua puuta. Henkilökuntaa oli taas lisätty, apulaisten lukumäärä nousi 400: aan, ja koko tätä armeijaa komensi Saccard sekä pelättynä että rakastettuna tyrannina, sillä hän oli sangen antelias palkkioita jakaessaan. Vaikka hän kantoi vain tirehtöörin arvonimeä, hallitsi hän kaikkea; hänellä oli paljon enemmän sananvaltaa kuin hallinnon puheenjohtajalla ja hallinnolla itsellään, jotka täyttivät vain hänen käskyjään. Caroline-rouva eli nykyään yhtämittaisen levottomuuden vallassa, koetti päästä selville kaikista Saccard'in suunnitelmista vastustaakseen niitä, jos tarvis vaati. Hän ei hyväksynyt tätä uutta laitosta, joka hänen mielestään oli liian loistelias, vaikkei hän voinutkaan väittää sitä aivan tarpeettomaksi, sillä hänen oli täytynyt itsensä tunnustaa, että pankki tarvitsi suuremman huoneuston. Mutta Saccard uskoi loiston lumousvoimaan, ja siinä hän osottautui olevan oikeassa. Uusi pankkirakennus herätti tavatonta huomiota, sen vaikutukset voittivat Jantrou'n hurjimmatkin reklaamit. Pienet jumaliset kapitalistit hiljaisista kortteleista, köyhät maalaispapit, jotka hiljan olivat saapuneet rautatieasemalle, seisoivat töllistellen taloa haltioissaan, ja tulivat siitä ulos tulipunaisina ihastuksesta sen johdosta, että olivat voineet sijottaa rahansa sinne.

Mutta kaikkein enimmän huoletti Carolinea se seikka, ettei hän nyt voinut niin välittömästi kuin ennen harjottaa valvontaansa, huomiota herättämättä. Nyt saattoi hän ainoastaan harvoin käydä pankissa ja silloinkin jonkun tekosyyn nojalla. Hän vietti nyt aikaansa yksin veljensä suuressa työhuoneessa ja tapasi Saccard'ia tuskin muuta kuin iltasin. Hän työskenteli kuitenkin paljon; hänen veljensä lähetti Itämailta lakkaamatta uusia tietoja. Mutta joskus pysähtyi hän työssään ja kuunteli vanhan tavan mukaan, mitä tapahtui alhaalla; mutta hän ei kuullut ääntäkään – kuolemanhiljaisuus vallitsi suurissa, suletuissa pankkihuoneissa. Silloin valtasi hänet harvinainen tuska. Mitä tapahtui rue de Londres'in varrella? Kenties juuri tällä hetkellä halkesi se sauma, joka oli syöksevä koko rakennuksen raunioiksi?

Kävi kuiske, että Saccard aikoi uutta pääoman lisäystä. Hän tahtoi 150 miljonaa 100 miljonan sijasta. Juuri tähän aikaan valtasi Parisin ja koko Ranskan mieletön keinottelukuume, sen aiheuttivat suuremmoiset rakennusyritykset ja valtava uudistustyö, jotka tänä keisarikunnan kukoistusaikana antoivat mailmankaupungille uuden ulkonäön. Kaikki tahtoivat saada osansa, kaikki uskalsivat omaisuutensa vihreälle liinalle saadakseen sen kymmenkertaistetuksi ja voidakseen nauttia yhtä esteettömästi kuin toisetkin, jotka olivat tulleet rikkaiksi yhtenä yönä. Ja mielettömyys leimahti valoisina iltoina suuressa, koristetussa kaupungissa ja koko Parisi oli muuttunut markkinapaikaksi, missä kaikkia elämän nautintoja oli kaupan paljaan taivaan alla. Ja Saccard, jolla kerta kaikkiaan oli maantierosvon viekkaus, huomasi selvästi, että kaikilla noilla ihmisillä oli vastustamaton tarve kylvää rahojaan kaikkiin tuuliin ja tyhjentää taskunsa; senvuoksi hän kaksinkertaistutti reklaamintekoon määrätyn summan ja kannusti Jantrou'ta uusiin ihmetöihin sillä alalla. Heti näyttelyn avaamisen jälkeen oli sanomalehdissä yhtämittaa soitettu kelloja, joitten piti vetää väkeä Yleispankkiin. Milloin oli painettu uutinen, jossa kerrottiin, että eräs naishenkilö oli unohtanut sata osaketta ajurin rattaille, milloin ote matkakuvauksesta Vähässä Aasiassa, josta muun muassa saatiin tietää, että Napoleon ensimäinen oli ennustanut tämän pankin perustamista rue de Londres'n varrelle, milloin pitkä valtiollinen johtava, missä luotiin katsaus pankin vaikutukseen itämaisen kysymyksen tulevana ratkaisijana; puhumattakaan alituisista uutisista ammattilehdissä, jotka kaikki olivat värvätyt ja marssivat esiin erinomaisessa järjestyksessä. Jantrou oli tehnyt vuosisopimuksen pikku lehtien kanssa, jotka varasivat hänelle palstan jokaisessa numerossaan, ja hän käytti tätä palstaa uskomattomalla keksimiskyvyllä ja mielikuvitusrikkaudella, menipä hän niinkin pitkälle, että hyökkäsi pankin kimppuun voidakseen sitä suuremmalla loistolla toitottaa voittoaan vastustajista. Sitä merkillistä lentolehtistä, josta hän oli unelmoinut, oli äskettäin levitetty miljonana kappaleena yli koko sivistyneen mailman. Uusi asioimisto oli myös käynnissä ja käyttäen tekosyynään pörssitietojen levittämistä maaseutulehtiin pääsi se kaikkien suurempien kaupunkien markkinoitten herraksi. Ja hänen oma lehtensä "Toivo" oli hänen vapaalla johdollaan saavuttanut yhä suuremman valtiollisen merkityksen.

Ja huhu uudesta pääoman lisäyksestä, joka levisi keskellä reklaamiyllytystä ja ajankohtana, joka oli sovelias kaikenlaisille hullutuksille, oli omiaan tempaamaan mukaan järkevimmätkin. Köyhimmistä kodeista ylhäisimpiin palatseihin, portinvartijan majasta herttuattarien salonkeihin saakka syttyi tuli ja veto muuttui sankarilliseksi, sokeaksi, taistelunhaluiseksi uskoksi. Otettiin huomioon ne ihmetyöt, joita Yleispankki jo oli suorittanut, ensimäiset loistavat edistykset, odottamattoman suuret jaot, jommoisia ei mikään muu yhtiö ollut voinut niin pian suorittaa osakkeenomistajilleen. Ei yhtään tappiota, ainoastaan voittoja voittojen jälkeen; kaikki, mihin Yleispankki koski, muuttui kullaksi. Ja mikä tulevaisuus välkkyikään noitten kiihtyneitten aivojen edessä, tulevaisuus niin täynnä vielä suurempia yrityksiä, että se välttämättä vaati nuo 50 uutta miljonaa, joitten huhun ennustama liikkeellelaskeminen oli saattanut ihmiset pyörälle päästään. Oli liikkeellä mitä uskomattomimpia historioita pankin suunnitelmista, sekä pörssissä että seuraelämässä; mutta ennen muuta herätti huomiota itämaisen rautatieyhtymän muodostaminen; se oli seisovana puheenaiheena kaikkialla, erittäinkin olivat naiset ihastuneet tähän aatteeseen ja koettivat värvätä sille kannattajia. Naiskammioissa, loistopäivällisillä, myöhäisillä teekutsuilla, vieläpä alkoveissakin kuultiin intohimoisten naisäänten kuulustelevan miehiä: "Mitä te sanotte, eikö teillä ole yhtään osaketta Yleispankista? Se on ainoa, joka johonkin kelpaa! Ostakaa heti sen osakkeita, jos haluatte, että teistä pidetään!" Suunniteltiin uutta ristiretkeä, Vähän Aasian vallotusta, johon eivät Pietari-Erakko ja Ludvig pyhä olleet kyenneet, ja johon naiset nyt olivat ryhtyneet kultatäydet kukkarot aseinaan. Kaikki olivat tietävinään asian perinjuurin, puhuivat teknillisin termein päälinjasta, joka avattaisiin ensiksi Brussan ja Beirut'in välille Angoran ja Aleppon ylitse. Sitten tuli Smyrnan ja Angoran linja, sen jälkeen Trapezunt'in ja Angoran linja Erzerum'in ja Sivas'in kautta ja vihdoin Damaskus-Beirut-linja. Ja sitten he hymyilivät, vilkuttivat silmää ja kuiskailivat, että mahdollisesti vielä tulisi yksi linja – mutta vasta paljo myöhempään – Beirut'in ja Jerusalemin välille vanhojen rannikkokaupunkien Laidan, Saint-Jean d'Acren ja Jaffan kautta … ja kuka tietää, kenties voitaisi Jerusalemista jatkaa aina Port-Saidiin ja Aleksandriaan saakka. Puhumattakaan siitä, että Bagdad ei ollut kaukana Damaskuksesta ja että, jos linja ulotettaisiin sinne saakka, merkitsisi se tien murtamista länsimaista aina Persiaan, Indiaan ja Kiinaan saakka. Heidän kauniit huulensa loihtivat esiin kalifien löydetyt aarteet, kuten Tuhannen ja yhden yön ihmesaduissa. Edenin yrttitarha valloitettaisiin uudestaan, pyhä hauta temmattaisiin uskottomien käsistä ja kristinusko nostaisi valkoisen lippunsa ihmiskunnan kehdolle! Tähän vaikenivat kauniit ennustajattaret, eivät halunneet sanoa enempää, mutta heidän silmänsä loistivat ajatellessaan sitä, mikä täytyi pitää salassa. Sitä ei saanut kuiskata kuuluville. Monet heistä eivät tienneet siitä mitään, mutta olivat tietävinään. Se oli salaperäinen asia, joka kenties ei koskaan tapahtuisi, mutta joka saattoi kuitenkin tulla kuin ukkosen isku jonain päivänä: Jerusalem lunastettuna sulttaanilta, jätettynä paaville yhdessä Syrian kuningaskunnan kanssa, hänen pyhyytensä talousarvio katolisen pankin "Pyhän haudan aarrekammion", järjestämänä, joka suojelisi häntä kaikilta valtiollisilta levottomuuksilta, katolisuus nuortuneena, vapautuneena kaikista turmelevista kasvannaisuuksista, täyden kypsyyden saavuttaneena, hallitsevana mailmaa sen vuoren huipulta, jolla Kristus antoi henkensä.

Kun Saccard nykyisin halusi työskennellä aamusin, oli hän pakotettu sanomaan, ettei ole kotona, sillä hieno huone Ludvig XIV: nnen malliin oli suorastaan piiritettynä, siellä oli kuin kokonainen hovi kuninkaan ympärillä … jumaloimista, kerjäämistä ilman alkua ja loppua kaikkivoivan miehen ympärillä.

Erityisen sydämetön oli hän eräänä heinäkuun alkupuolen aamuna; hän oli antanut käskyn, ettei ketään oteta vastaan. Kun odotushuone oli pakaten täynnä väkeä, joka huolimatta vahtimestarin esityksistä jäi yhä odottamaan, oli hän sulkeutunut kahden konttoripäällikkönsä kanssa viimeistelemään uusien osakkeitten liikkeeseenlaskemissuunnitelmaa. Tarkastettuaan useampia uusia ehdotuksia hyväksyi hän erään, joka järjesti asian niin, että vanhat 200,000 osaketta, joista oli maksettu ainoastaan 125 frangia, kuitattiin täydellisesti; mutta tähän tulokseen pääsemiseksi täytyi uudet, ainoastaan osakkeenomistajille kuuluvat osakkeet, merkitä 850 frangiksi, heti maksettaviksi, siitä 500 frangia perusrahastoon ja 350 frangin palkkio vanhojen osakkeitten ehdotettua lunastamista varten. Mutta ilmeni vaikeuksia, oli useita verrattain merkitseviä reikiä täytettävänä, ja Saccard oli hyvin hermostunut. Odotushuoneesta kuuluvat äänet suututtivat häntä. Nuo ihmiset, jotka olivat valmiit heittäytymään vatsalleen hänen eteensä, nuo matelevat kunnioituksenosotukset, jotka hän tavallisesti otti vastaan hyväntahtoisen tyrannin ylimielisyydellä, herättivät hänessä tänään halveksimista. Ja kun Dejoie, joka aamusin palveli hänen luonaan vahtimestarina, uskalsi hiipiä sisään eräästä pienestä käytävän ovesta, huusi hän hirmustuneena:

"Mitä nyt? Olenhan minä sanonut, etten ota vastaan ketään! Tuolla on keppini, ota se, tunge heidät oven ulkopuolelle ja anna heidän maistaa sitä, niin saan ehkä olla hetken rauhassa."

Dejoie otti asian rauhallisesti ja uskalsi tehdä vastaväitteitä.

"Suokaa anteeksi, kreivitär de Beauvilliers kerjäsi ja rukoili … ja kun tiedän, että herra mielellään on kohtelias häntä kohtaan…"

"Menköön helvettiin, hän ja kaikki muut!" huusi Saccard.

Mutta hän johtui heti toisiin ajatuksiin ja sanoi:

"Päästä hänet sitten sisään, koska kerran on tähtiin kirjotettu, etten minä koskaan saa olla rauhassa. Mutta pikku oven kautta, muuten tulee koko joukko sisälle."

Saccard otti kreivitär Beauvilliers'in vastaan verrattain ynseästi, sillä hänen vihansa ei vielä ollut ehtinyt lauhtua. Hän ei edes tyyntynyt Alice'n nähdessään, joka seurasi äitiään tavanmukaisin suljetuin, vakavin ilmein. Hän oli lähettänyt pois molemmat konttoripäällikkönsä ja ajatteli vain, kuinka voisi heidät kutsua mahdollisimman pian takaisin ja jatkaa työtään.

"Olkaa hyvä ja sanokaa asianne niin pian kuin mahdollista, rouva kreivitär, sillä minulla on hirveän kiire." Kreivitär katsoi kummastuneena Saccard'iin; hän oli aina tottunut käyttämään runsaasti aikaa ja hän sanoi erotetun kuningattaren surumielisellä äänellä:

"Jos minä häiritsen teitä, herraseni…"

Saccard pyysi heitä istumaan, ja nuori tyttö, joka oli yritteliäämpi kuin äiti, istuutui heti, mutta kreivitär jatkoi:

"Tulen pyytämään teiltä neuvoa. Minua vaivaa tuskallinen epäröiminen, tunnen, etten koskaan voisi päättää omin neuvoin…"

Hän muistutti Saccard'ille, että hän pankin perustamistilaisuudessa oli ottanut 100 osaketta, jotka kaksi kertaa kaksinkertaistutettuina molemmissa pääomanlisäämisissä, nyt tekivät 400 osaketta, joista hän, palkkiot mukaanluettuina, oli maksanut 87,000 frangia. Paitsi 20,000, jotka hän oli säästänyt, oli hänen täytynyt lainata 70,000 maatilaansa vastaan.

"Nyt olen löytänyt ostajan tälle omaisuudelle ja – eikö totta? – nythän on kysymys uusien osakkeitten liikkeeseenlaskemisesta? Minä voisin sijottaa koko omaisuuteni teidän liikkeeseenne."

Saccard'in kasvot kirkastuivat; noitten kahden naisraukan sokea luottamus liikutti häntä. Muutamin laskelmin johti hän heidät asian ytimeen.

"Aivan oikein, kysymys on uusista osakkeista. Osake tulee maksamaan 850 frangia palkkioineen. Kuinkas olikaan, te sanoitte, että teillä on 400 osaketta. Te saatte siis 200 uutta, jotka vaativat 170,000 frangin maksun. Mutta sitten onkin kaikki maksettu, ja teillä on 600 osaketta, jotka ovat kokonaan teidän omianne, te ette ole niistä sou'takaan velkaa."

He eivät ymmärtäneet, hänen täytyi selittää heille tarkemmin, ja he istuivat hieman kalpeina hämmästyksestä noitten suurten numeroitten ja sen rohkean keikauksen johdosta, jonka he olivat uskaltamaisillaan.

"Niin, summa on melkein sama, joka omaisuudestamme on tarjottu … 240,000 frangia saan minä nyt tilastamme, joka ennen oli 400,000 frangin arvoinen. Kun olen maksanut lainaamani summan, jää minulle täsmälleen se, mitä tarvitaan osakkeihin. Mutta onhan kauheaa panna kaikki, koko olemassaolomme yhdelle kortille!"

Ja hänen kätensä vapisivat, hän istui ajatellen tuota konetta, joka ensin oli ottanut häneltä hänen säästörahansa, sitten lainatut 70,000, ja joka nyt uhkasi niellä koko maaomaisuuden. Tytär istui hiljaa, kirkkaat, innokkaasti osaaottavat silmät äitiin kiinnitettyinä.

Saccard hymyili rohkaisten.

"Luonnollisesti täytyy teidän välttämättä luottaa meihin. Mutta numerot puhuvat, eikö totta? Käykää lävitse laskelmamme ja sitten on luullakseni mahdotonta epäillä. Otaksukaamme, että te ryhdytte tähän liikeyritykseen, teillä on silloin 600 osaketta, jotka, täysin suoritettuina, ovat maksaneet teille 257,000 frangia. Keskikurssi on nyt, kuten tiedätte, 1,300 frangia, joka tekee kokonaissumman 780,000 frangia. Te olette jo kolminkertaistuttaneet omaisuutenne. Ja tätä tulee jatkumaan, saatte nähdä millainen nousu siitä tulee, kun olemme laskeneet uudet osakkeemme liikkeeseen. Lupaan teille miljonan ennen vuoden lappua."

"Oi, äiti!" pääsi Alice'lta ehdoton huokaus.

Miljona! Talo rue Saint-Lazare'n varrella vapautuisi hypotekista, puhdistuisi köyhyyden liasta. Heidän taloutensa pääsisi varmalle pohjalle, ei enää noita tuskia, joita he olivat kärsineet, nuo ylhäiset köyhimykset, joilla on omat ajopelit, mutta ei leipäpalaa! Tytär saisi riittävät myötäjäiset, saisi miehen ja lapsia, pääsisi nauttimaan sitä onnea, jonka köyhin kadun kerjääjätärkin voi itselleen kustantaa! Poika, joka ei kestänyt Roman ilmanalaa, voisi palata kotiin, elää nimensä arvoisesti. Äiti pääsisi taas liikkumaan omassa piirissään, voisi maksaa kuskinsa, eikä tarvitsisi enää kituilla ja säästää voidakseen kustantaa itselleen ylimääräisen ruokalajin tiistaina päivälliseksi, ja pääsisi näkemästä nälkää muina viikon päivinä!

Kreivitär oli jo vakuutettu, hän kääntyi tyttären puoleen tältä tukea hakien.

"No, mitä sinä sanot?"

Mutta nuori tyttö ei sanonut mitään, hän painoi katseensa alas ja salasi silmien loiston.

"Aivan niin", jatkoi äiti hymyillen, "minä unohdin, että sinä kokonaan olet antanut päätösvallan minulle".

Hän kääntyi Saccard'iin.

"Niin, herra Saccard, teidän mainettanne ylistetään kaikkialla. Kaikkialla kerrotaan teidän kauniista, liikuttavista teoistanne. Ei ainoastaan ruhtinatar d'Orvideo, vaan kaikki ystävättäreni ovat ihastuneet teidän yrityksiinne. Monet heistä ovat kateita minulle sen johdosta, että olen teidän ensimäisiä osakkeenomistajianne, ja jos kuuntelisi heidän neuvojaan, pitäisi myydä sänkyvaatteensakin ja sijottaa rahat teidän huostaanne."

Hän hymyili mielihyvästä.

"Minusta he ovat hiukan hulluja – todellakin hiukan hassuja. Mutta ehkä se johtuu siitä, etten minä ole tarpeeksi nuori. Tyttäreni sitävastoin on ihailijattarianne. Hän uskoo teidän tehtäväänne ja hankkii teille kannattajia kaikkialta seuraelämästä."

Saccard loi katseen Alice'en ja tämä näytti niin iloiselta, niin loistavalta luottamuksessaan, että hän Saccard'in mielestä oli vallan kaunis huolimatta keltaisesta ihostaan, jo kuihtuneista piirteistään ja liian pitkästä kaulastaan. Ja hän tunsi itsensä suureksi ja hyväksi ajatellessaan voivansa lahjottaa onnen tuolle hentomieliselle olennolle, joka muuttui kauniiksi pelkän ajatuksenkin johdosta naimisiin pääsemisestä.

"Oi niin", sanoi Alice hiljaisella, melkein kaukaiselta kuuluvalla äänellä, "onhan se niin kaunis ajatus valottaa tuo kaukainen maa … se on uuden ajanjakson alkuna ristin leimuavan merikin alla…"

Liikuttavan hiljaisuuden jälkeen nousi kreivitär vihdoin.

"No niin, herraseni, olen vakuutettu. – Kirjotan notariolleni hyväksyväni tarjouksen. Suokoon jumala minulle anteeksi, jos teen väärin."

Saccard oli myös noussut ja hän selitti juhlallisella ja liikutetulla äänellä:

"Jumala itse on antanut teille tämän ajatuksen, rouva kreivitär, olkaa varma siitä!"

Ja saattaessaan heitä käytävään, välttääkseen odotushuonetta, missä tungosta jatkui, kohtasi hän Dejoie'n, joka tallusteli siellä hämillään.

"Mitä nyt taas? Ei kai ole useampia, jotka haluavat tunkeutua luokseni?"

"Ei, ei, herra tirehtööri … jos minä uskaltaisin pyytää tirehtööriltä neuvoa … se koskee minun omia asioitani."

"Omia asioitanne? Niin, sehän on totta, te olette osakkeenomistaja, te myöskin. No niin, ystäväni, ottakaa vastaan uudet osakkeet, jotka teille määrätään; myykää viimeinen paitanne, jos niin tarvitaan. Sen neuvon annan kaikille ystävillemme."

"Ei, herra tirehtööri, se on liian paljon, niin pitkälle ei minun ja tyttäreni kunnianhimo ulotu. Alussa otin kahdeksan osaketta 4,000 frangilla, jotka vaimoraukkani oli haalinut kokoon, eikä minulla edelleenkään ole muuta kuin ne kahdeksan, sillä kun uudet osakkeet päästettiin liikkeeseen, kaksi eri kertaa, ei meillä ollut rahoja lunastaa niitä. Enkä minä siitä aikonutkaan puhua, minun piti vain kysyä, mitä herra meinaa, jos minä myisin osakkeeni."

"Mitä te sanotte, ihminen? Myisitte!"

Kunnioittavin elein selitti Dejoie asemansa. Nykyisen kurssin mukaan – 1,300 fr. – olivat hänen osakkeensa 10,400 frangin arvoiset. Hän voisi siis vallan hyvin antaa Nathalie'lle myötäjäiset, joita kirjansitoja vaati. Mutta yhtämittaisen nousun kestäessä olivat hänen omat halunsa heränneet, ja hän oli ajatellut – aluksi hyvin hämärästi ja epämääräisesti, mutta nyttemmin oli se melkein muuttunut hänen vakaaksi päätöksekseen – hankkia itselleen pienen 600 frangin vuosikoron, jotta hän voisi antautua lepoon. Mutta siihen vaadittiin 12,000 frangin pääoma, ja yhdessä tyttären myötäjäisten kanssa kolhosi kokonaissumma 18,000 frangiin. Ja hän epäili, voisiko hän koskaan saavuttaa moista summaa, sillä sitä varten pitäisi kurssin nousta 2,300 frangiin.

"Te ymmärrätte, herra tirehtööri, että, jolleivät ne enää kohoa, tahdon mieluummin myydä, sillä Nathalie'n onni ennen kaikkea, vai mitä? Mutta jos osakkeet vielä kohoaisivat, joutuisin aivan pois suunniltani, jos olisin ryhtynyt myymään."

"Kuulkaapas, ukkoseni, te olette kovin yksinkertainen! Luuletteko, että aiomme pysähtyä 1,300? Oletteko nähnyt minun myyvän? Te tulette saamaan 18,000 frangianne, siitä menen minä vastuuseen. Menkää nyt tiehenne ja ajakaa pois kaikki ihmiset, sanokaa heille, että minä olen mennyt ulos!"