Kitabı oku: «Raha», sayfa 21

Caroline-rouva aikoi viedä heidät pois.

"Rouvaseni, pyydän … elkää seisko siinä enää kauempaa…"

Caroline vapisi, hän oli vähällä pyörtyä. Mazaud'in päästä valui veri vielä, putoili pisara pisaralta sohvan sametille ja siitä matolle muodostaen yhä kasvavan juovan. Carolinesta tuntui, että tuo veri virtasi häneen saakka, kostutti hänen jalkansa, ylti hänen käsiinsä saakka.

"Rouvaseni, pyydän, seuratkaa minua…"

Mutta onneton ei liikahtanutkaan; poika kaulassaan ja tytär lujasti vastaansa painautuneena seisoi hän niin hiljaa ja liikkumattomana, kuin ei mikään mahti mailmassa kykenisi irrottamaan häntä siitä. Kaikki kolme olivat vaaleahiuksisia ja maidonvalkeita, äiti melkein yhtä hentojäseninen ja yhtä viaton ilmeinen kuin lapset. Ja epätoivoissaan sen johdosta, että nyt oli äkkiä kuollut se onni, jonka piti kestää ikuisesti, pääsi yhä edelleen heidän huuliltaan kauhea kirkuna, jossa kuului kokonainen tuskien mailma.

Caroline lankesi polvilleen ja änkytti nyyhkyttäen:

"Oi, rouvaseni, te särjette sydämeni. Minä pyydän teitä, tempautukaa irti tästä näystä, seuratkaa minua viereiseen huoneeseen…"

Mutta ryhmä seisoi kuin kivettyneenä ja valitushuuto ei hetkeksikään vaiennut; se kaikui kuin poikasten huuto metsässä, kun metsästäjä on surmannut emän.

Caroline-rouva nousi ylös aivankuin mieletönnä. Hän kuuli askeleita, ääniä – varmaankin lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan, tai oikeudenpalvelija, joka tuli todentamaan kuolemantapauksen. Hän ei voinut kestää kauempaa, hän pakeni ja häntä seurasivat nuo kauheat huudot, jotka hän luuli kuulevansa vielä kadulla yli väen sorinan ja vaunujen jymyn.

Kallistui iltaan, tuntui kylmältä, mutta hän kulki hitaasti. Taas oli kaikki ilmielävänä hänen edessään, koko tuo kauhea hävitys, nuo 200 miljonaa, jotka olivat murskanneet niin monta onnetonta. Mikä salaperäinen voima oli sortanut äsken rakennetun kultaisen tornin soraksi? Samat kädet, jotka olivat rakennuksen korottaneet, näyttivät mielettömällä kiireellä hajottaneen sen, niin ettei jäisi kiveä kiven päälle. Kaikkialta kuului tuskan ja epätoivon huutoja, kaikkialla sortui taloja pauhinalla. Tuossa meni Beauvilliers'in perheen viimeinen maakaistale, Dejoie-raukan vaivalla ansaitut lantit, Sédille'n kukoistava liike, Maugendre'n vuosikorko, kaikki sortui kuiluun, jota ei kukaan voinut täyttää. Jantrou hukkui väkijuomiin, vapaaherratar Sandorff lokaan. Massias oli taas lauhkea koira, joka sai keppiä, hän oli ikiajoiksi naulattu pörssiin velkoineen, pikku Flory istui vankilassa varkaana. Sabatani ja Fayeux pakenivat poliisi kintereillään, ja kaikkein surullisin oli tuo tuntemattomien uhrien armeija, jotka tämä romahdus oli pakottanut kerjuusauvan varaan, ja jotka nyt vaelsivat ympäri vilusta väristen ja itkien nälkäänsä. Ja kuolema – itsemurha, pistolinlaukaukset, jotka kajahtelivat kaikilta Parisin kulmilta – Mazaud pää murskana maaten keskellä loistoa ja ruusujen tuoksua samettisohvallaan ja hänen vaimonsa ja lapsensa, jotka ulvoivat tuskasta.

Ja kaikki viime viikkojen kokemukset täyttivät hänen sydämensä kauhulla Saccard'ia kohtaan, joka yksin oli syyllinen tähän onnettomuuteen. Hän kirosi tämän ja hänen vihansa, jota hän tähän saakka oli hillinnyt, puhkesi nyt täyteen voimaansa. Ja hänen veliraukkansa, tuo naivi työihminen, joka oli niin oikeamielinen ja rehellinen, ja nyt oli saanut lähtemättömän tahran nimeensä…! Saccard ei ansainnut anteeksiantoa, ei yksikään ääni saanut kohota hänen puolustuksekseen, ei kukaan saanut ajaa hänen asiaansa, eivät edes ne, jotka yhä edelleen luottivat häneen, eivätkä nekään, jotka tunsivat vain hänen hyvän sydämensä … hänen piti kuolla yksinäisenä ja halveksittuna!

Caroline-rouva katsahti ylös. Hän oli tullut torille ja näki pörssin edessään. Pimeys lankesi, talvitaivaan usva levisi punertavana savuna rakennuksen taakse. Harmaa, kolkko palatsi piirtyi tätä taustaa vastaan hiljaisena ja autiona viimeisen onnettomuuden jälkeen, avoinna kaikille taivaan tuulille, kuin nälänhädän perästä tyhjentynyt varastoaitta. Oli raivonnut tuo kohtalokas, ajottain ilmestyvä rutto, joka joka kymmenes tai viidestoista vuosi hävittää markkinat ja sortaa seudun raunioiksi. Tarvitaan vuosia, ennenkuin luottamus palaa, ennenkuin suuret pankkihuoneet kohoavat jälleen, kunnes peliraivo taas puhkeaa ja aiheuttaa uuden pulan. Mutta näköpiiriä pimittävän novan takana luuli Caroline-rouva kuulevansa kumean ryskeen, joka ennustaa pikaista mailmanloppua.

XII

Alustavat tutkimukset kestivät niin kauan, että seitsemän kuukautta oli jo kulunut Saccard'in ja Hamelin'in vangitsemisesta, ilman että heidän asiansa vielä oli ollut esillä oikeudessa. Oltiin syyskuun puolivälissä ja sinä maanantaipäivänä oli Carolinen, joka kävi veljeään tapaamassa kaksi kertaa viikossa, määrä kello kolmen aikaan lähteä tutkintovankilaan. Hän ei koskaan ollut maininnut Saccard'in nimeä, yli kymmenen kertaa oli hän kieltäytynyt suostumasta Saccard'in pyyntöön tulla tätä tapaamaan. Hänelle, jolla oli niin ankarat oikeuskäsitteet, oli tuo mies kuollut. Caroline toivoi edelleen voivansa pelastaa veljensä, hän oli aina iloinen kohdatessaan tämän, puheli puuhistaan ja toi aina mukanaan kimpun veljen mielikukkia.

Caroline seisoi juuri järjestelemässä muutamia punaisia neilikoita, kun vanha Sofia, ruhtinatar d'Orvideo'n kamarineiti, toi sellaisen tervehdyksen, että hänen emäntänsä halusi puhua Caroline-rouvan kanssa niin pian kuin mahdollista. Caroline ei ollut nähnyt ruhtinatarta moniin kuukausiin, sillä hän oli eronnut työkodin sihteerin toimesta heti Yleispankin romahduksen jälkeen. Hän kävi kodissa vain joskus tapaamassa Victor'ia, joka näytti verrattain rauhallisesti mukautuvan talon ankaraan kuriin, vaikka hän kuljeskelikin yhä ivallinen hymy kaidoilla kasvoillaan. Caroline aavisti heti, että ruhtinatar halusi puhua hänen kanssaan Victor'ista.

Nyt oli ruhtinatar d'Orvideo'n vihdoin onnistunut päästä häviöön. Hän oli tarvinnut vajaan kymmenen vuotta jättääkseen takasin köyhille ruhtinaan jälkeen saamansa perinnön, 300 miljonaa, jotka oli varastettu herkkäuskoisten osakkeenomistajain taskuista. Ensimäisten sadan miljonan hävittämiseen oli kulunut viisi vuotta, mutta loppujen 200 miljonan kuluttaminen oli käynyt nopeammin, vajaassa neljässä vuodessa oli hän saanut ne sijotetuiksi suurella loistolla rakennettuihin hyväntekeväisyyslaitoksiin. Niin, olipa hän päässyt sellaiseen hämmästyttävään tulokseen, että oli haastettu oikeuteen muutamien satojen tuhansien frangien velassa, jota hänen asiamiehensä ei saanut millään muotoa kokoon, niin oli suunnaton omaisuus perinpohjin hävinnyt mailman tuuliin. Portille oli naulattu ilmotus: talo oli myytävänä, se oli viimeinen luudan vetäisy, se hävittäisi ainiaaksi viimeisetkin jäljet noista kirotuista rahoista, joita ruhtinas oli kerännyt lian ja veren seasta.

Sofia oli odottamassa Carolinea yläkerrassa viedäkseen hänet ruhtinattaren luo. Vanha uskollinen palvelija oli suunniltaan ja riiteli päivät umpeensa. Olihan hän muka aina sanonut, että ruhtinatar saisi turvautua kerjuupussiin. Olisihan rouva kernaammin voinut mennä naimisiin ja saada lapsia, nehän olivat ainoat, joista hän piti. Sofialla itsellään ei ollut valittamisen syytä, sillä hän oli jo aikoja sitten saanut 2,000 frangin elinkoron, joilla varoilla hän asettuisi asumaan synnyinseudulleen. Mutta hän aivan raivostui ajatellessaan, ettei ruhtinatar edes ollut jättänyt ainoaan ravintoonsa, maitoon ja leipään tarvittavia lantteja. Tästä johtui alituisia riitoja. Ruhtinatar vastasi, että hän kuukauden perästä tarvitsi vain nunnanhuivin, sillä hän aikoi mennä luostariin erääseen karmeliittiluostariin, jossa jo kauan oli ollut paikka avoinna häntä varten, ja sitten olisivat portit ikiajoiksi suletut hänen ja mailman välillä. Hän saavuttaisi ikuisen rauhan!

"Rouvaseni", kajahti ruhtinattaren lempeä ääni Caroline'n astuessa hänen köyhästi sisustettuun huoneeseensa, "halusin itse tehdä teille ilmotuksen, jonka sain tänä aamuna. Asia koskee Victor'ia!"

Caroline-rouvan sydän löi kiivaasti. Ah, tuo onneton lapsi, jota isä nimenomaisesta lupauksestaan huolimatta ei ollut käynyt katsomassa niitten kuukausien aikana, joina hän oli tietänyt tämän olemassaolosta, ennen vankilaan joutumistaan! Ja häntä, joka ei tahtonut ajatella Saccard'ia, muistutettiin tästä lakkaamatta, koska hän oli luvannut tulla hänen lapsensa äidiksi.

"Eilen tapahtui kauheita asioita", jatkoi ruhtinatar, "rikos, jota ei voi koskaan sovittaa."

Ja nyt kertoi hän jääkylmällä äänellään säädyttömän jutun. Victor oli viime päivinä maannut sairassalissa, koska hän valitti päänsärkyä. Lääkäri oli epäillyt häntä tekosairaaksi, mutta olihan pojalla todellakin joskus ollut hermokipuja. Eilen oli Alice Beauvilliers tullut laitokseen auttamaan laupeudensisaria lääkekaapin järjestämisessä, joka kaappi sijaitsi tyttöjen ja poikain sairassaleja erottavassa huoneessa. Poikien salissa oli Victor tätä nykyä ainoa potilas. Nunna poistui hetkeksi ja hämmästyi kovin, kun ei palatessaan tavannutkaan Alice'a. Odotettuaan hetkisen alkoi hän etsiä, ja hänen hämmästyksensä lisääntyi kun hän huomasi poikien salin oven olevan lukossa sisältäpäin. Mitä siellä tapahtui? Hän meni sinne toista tietä ja hän aivan jähmettyi kauhusta huomattuaan, mitä siellä oli tapahtunut: nuori tyttö makasi pyörtyneenä sängyssä, puoli tukehtuneena, nenäliina sullottuna suuhun, raiskattuna, pahoinpideltynä mitä ruokottomimmalla tavalla. Victor oli kadonnut; hän oli luultavasti paennut kohta teon tehtyään. Kukaan ei käsittänyt, miten sellainen tapaus oli voinut sattua, ilman että kukaan oli kuullut äännähdystäkään, kuinka tuo pieni villielukka vajaan kymmenen minuutin kuluessa oli ehtinyt tehdä tekosensa ja hävitä jäljettömiin. Hän ei ollut piiloutunut taloon, siitä oltiin varmat, sillä oli etsitty kaikkialta.

Alice vietiin kotiin äitinsä luokse, missä hänet laskettiin vuoteeseen; hän nyyhkytti ja itki ja hänellä oli kova kuume.

Caroline-rouva luuli veren hyytyvän suonissaan, kuullessaan tämän kertomuksen. Tuskallinen ajatusyhtymä johti hänen mieleensä tavan, jolla Victor itse oli tullut mailmaan, Saccard'in väkivallanteon rue de la Harpe'n varrelle. Ja nyt raiskasi Victor ensimäisen tytön, jonka kohtalo toi hänen tielleen.

"Minä en tahdo moittia teitä, rouvaseni", lopetti ruhtinatar, "olisi väärin vyöryttää teidän kannettavaksenne pienintäkään edesvastuuta. Mutta täytyy tunnustaa, että olitte valinnut kelvottoman suojatin…"

Caroline-rouva tarttui hänen käsiinsä, puserti ja suuteli niitä; hänen sydämensä täytti katumus ja kärsimys, niin että hän vaivoin sai sanaa suustaan.

"Elkää sanoko minua viattomaksi, rouva … minä olen suuri rikollinen. Lapsi raukka, minä haluan tavata häntä … menen heti etsimään hänet käsiini."

Hän poistui. Ruhtinatar ja Sofia ryhtyivät taas pakkaamaan tavaroita; heidän täytyi nyt erota 40 vuoden yhdyselämän jälkeen.

Kaksi päivää ennen tuota kauheaa tapausta oli kreivitär de Beauvilliers vihdoinkin päättänyt jättää talonsa velkojilleen. Kenties ei hän vieläkään olisi antanut perään, ehkä olisi hän yrittänyt säilyttää näennäisen loiston, kunnes hänen isiensä katto olisi sortunut hänen päänsä päälle, jollei häntä olisi kohdannut uusi onnettomuus. Hänen poikansa Ferdinand, viimeinen Beauvilliers, joka oli astunut paavin palvelukseen, koska hän ei voinut löytää mitään tointa synnyinmaassaan, oli kuollut Romassa sangen epäkunniakkaan kuoleman, yksinkertaisesti verenvähyyteen. Silloin oli onnettoman äidin sydämeen tullut loppumaton tyhjyys, hänellä ei ollut enää voimia taistella nimensä kunnian puolesta. Vanha talo myytiin, hevonen samoin, ainoastaan vanha kyökkipiika jäi jälelle, hän kulki likainen esiliina edessään ostamassa ruokaa: kahden sou'n edestä voita ja litran kuivattuja papuja; kreivitär nähtiin kaduilla likaisessa hameessa ja vuotavat kengät jalassaan. He olivat vuokranneet suuren, melkein tyhjän huoneen alkovineen, josta kaksi kapeaa sänkyä häämötti, ja kun he sulkivat alkovin ovet, jotka olivat verhotut samallaisilla seinäpapereilla kuin huonekin, oli huone olevinaan salonki, ja se lohdutti heitä hiukan kurjuudessaan.

Mutta kreivitär oli ollut tuskin pari tuntia uudessa asunnossaan, kun hän sai odottamattoman vieraan. Alice oli luultavasti lähtenyt jonnekin ulos.

Tulija oli Busch, hän katsoi nyt ajan tulleen saapua 10,000 frangin velkakirjansa kanssa, jonka kreivi oli antanut Léonie Cron'ille. Hän katseli ympärilleen tuossa enemmän kuin köyhässä huoneessa ja pelästyi; oliko hän viivytellyt liian kauan? Leski oli kovin niukoissa varoissa. Ja hän selitti asian kierrellen ja kaarrellen hätääntyneelle kreivittärelle. Olihan se kreivin nimikirjotus, eikö totta? Juttua ei voinut peitellä: kreivi oli ollut suhteissa nuoreen tyttöön ja hän oli kai antanut velkakirjan päästäkseen tästä eroon. Liikemiehenä ei hän halunnut salata kreivittäreltä, ettei tämä viidentoista vuoden kuluttua enää ollut velvollinen maksamaan. Mutta hän oli vain Léonie Cron'in asiamies, hän tiesi, että Léonie aikoi vetää asian oikeuteen ja toimeenpanna kauhean häväistysjutun, jollei hänen vaatimuksiaan täytettäisi.

Kreivitär istui kuoleman kalpeana, haudastaan nouseva ilkeä menneisyys saattoi hänet epätoivoon, eikä hän voinut käsittää, miksi asianomaiset olivat niin myöhään kääntyneet hänen puoleensa. Busch keksi selityksen: velkakirja oli kadonnut ja löytynyt vasta aivan äskettäin erään kirstun pohjalta. Ja kun kreivitär kieltäytyi ryhtymästä asian suhteen toimenpiteisiin, hyvästeli Busch edelleen yhtä kohteliaana, sanoi, että hän tulisi takasin asianomistajansa kanssa varmasti maanantaina tai tiistaina.

Ja maanantaina, kun kauhea onnettomuus oli kohdannut Alicea ja hänet oli tuotu kotiin kuumehoureissa ja äitiraukka istui itkien hänen vuoteensa vieressä, ei kreivitär de Beauvilliers enää lainkaan muistanut siivotonta miestä juttuineen. Mutta kun Alice juuri oli nukkunut, tuli Busch takasin, tällä kertaa suojattinsa Léonie Cron'in seurassa.

"Rouva kreivitär", sanoi hän, "tässä on kyseessä oleva henkilö; tästä asiasta täytyy tulla loppu."

Nähdessään tuon naisen tunsi kreivitär kylmän väristyksen käyvän ruumiinsa läpi. Nainen oli puettuna mitä loistavimpiin väreihin, takkuinen otsatukka riippui silmäkarvojen yllä, kasvot oli ränsistänyt kymmenen vuoden prostitutioni. Ja vaikka kreivitär niin monta kertaa oli saanut unhottaa ja antaa anteeksi, tunsi hän kuitenkin naisellisen ylpeytensä loukatuksi. Oh, jumala, tuollaisenko olennon vuoksi oli kreivi häntä pettänyt!

"Tästä täytyy tulla loppu", kertasi Busch, "sillä suojattini on kovin ankarassa komennossa Faydeau-kadulla."

"Faydeau-kadulla?" toisti kreivitär.

"Niin, hän on … no niin, suoraan sanottuna, hän on siellä tyttöpaikassa."

Kauhuissaan, vapisevin käsin meni kreivitär sulkemaan alkovin, jonka toinen oven puolisko oli avoinna. Alice oli juuri liikahtanut peitteen alla.

Busch jatkoi:

"Kreivitär ymmärtää kyllä … neiti Cron on antanut asian minun huolekseni ja minä olen hänen asiamiehensä. Senvuoksi halusin minä, että hän itse tulisi tänne selittämään, miten asianlaita oikeastaan on. No, Léonie, antaapa kuulua!"

Tämä epäili, mutta kun hänen mieleensä johtuivat ne 1,000 frangia, jotka Busch oli luvannut hänelle, sai hän vihdoin rohkeutta puhua. Ja käheällä viinaäänellään alkoi hän kertomuksensa Busch'in levittäessä velkakirjan nähtäväksi:

"Aivan oikein, siinä on paperi, jonka herra Charles kirjotti minulle. Minä olen ajomies Cron'in tytär, 'Sarvi-Cron'in', kuten häntä kutsuttiin, rouva kai muistaa hänet? Ja Charles-herra riippui aina kintereilläni, eikä antanut minulle koskaan rauhaa. Se harmitti minua, sillä kun ollaan nuoria, ei juuri välitetä ukoista. Mutta sitten kirjotti hän minulle eräänä iltana tämän paperin houkuteltuaan minut kanssansa talliin…"

Kreivitär kärsi kauheita tuskia, mutta salli kuitenkin hänen puhua. Silloin luuli hän kuulevansa valittavan äänen alkovista. Hän teki tuskaisen liikkeen.

"Olkaa hiljaa!"

Mutta Léonie oli päässyt vauhtiin ja hän halusi puhua suunsa puhtaaksi.

"Ei ole kunniakasta pettää nuorta siivoa tyttöä, kun ei kerran aio pitää sanaansa. Niin, rouva, teidän herranne Charles oli roisto, sen sanovat kaikki naiset, joille minä olen tämän jutun kertonut, ja minä voin mennä vaikka valalle, että rumemman tytön kuin minut olisi hän saanut häväistä."

"Olkaa hiljaa, olkaa hiljaa!" huusi kreivitär vihoissaan ja ojensi kätensä ikäänkuin lyödäkseen häntä, jollei hän vaikenisi.

Léonie pelästyi ja nosti ylös kyynärpäänsä ikäänkuin suojellakseen itseään korvapuustilta; hän näytti olevan sellaiseen tottunut. Kauhea hiljaisuus vallitsi, vain alkovista kuului heikko, nyyhkivä valitus.

"Mitä te oikeastaan tahdotte?" kysyi kreivitär vihdoin vapisten ja tukahtuneella äänellä.

Nyt puuttui Busch puheeseen.

"Hän tahtoo luonnollisesti saada rahansa. Ja tyttöraukan väite on vallan oikea siinä suhteessa, että kreivi on kohdellut häntä sangen huonosti. Se on suorastaan petosta."

"En koskaan maksa teille sellaista velkaa."

"No, siinä tapauksessa otamme ajurin ja ajamme täältä suoraan Oikeuspalatsiin, jossa minä jätän sisälle jo etukättä laatimani haasteen – tässä se on – ja kaikki, mitä neiti Léonie nyt on puhunut, seisoo siinä."

"Mutta tämä on inhottavaa kiristystä. Te ette voi menetellä tuolla tavoin."

"Kyllä, rouvaseni, juuri niin aion minä tehdä tuossa paikassa.

Liikeasia on liikeasia."

Kreivittären valtasi sanomaton väsymys ja hervottomuus. Hän puristi kätensä ristiin ja sammalsi:

"Mutta ettekö te huomaa, kuinka köyhiä me olemme! Katsokaa, eihän meillä ole mitään, huomenna ei meillä kenties ole ruuanpalaa syödäksemme. Mistä te luulette minun saavan kokoon 10,000 frangia? Oh, Jumalani!"

Busch hymyili, hän oli tottunut harjottamaan pyyntiään raunioilla.

"No, tuollaisilla hienoilla naisilla on aina varoja. Ken etsii, se löytää."

Kamiinilla oli hän huomannut vanhan koristeaskin, jonka kreivitär oli asettanut sinne purkaessaan kirstunsa, ja hän oli varma, että siellä oli jalokiviä. Hänen silmänsä loistivat himokkaasti, kreivitär seurasi hänen katseensa suuntaa ja ymmärsi hänen ajatuksensa.

"Ei, ei", huusi hän, "koristukseni, ei koskaan!"

Hän otti askin, ikäänkuin olisi halunnut puolustaa sitä. Nuo koristeet, jotka olivat niin kauan kulkeneet perintönä hänen suvussaan ja jotka hän oli säilyttänyt suurimpienkin taloudellisten vaikeuksien kohdatessa, olivat kuuluneet tyttären myötäjäisiin, ja olivat nyt ainoat ja viimeiset, joihin hän voi turvata äärimäisen hädän tullessa.

"Ei koskaan! Ennemmin kuolen!"

Samassa avautui ovi ja Caroline-rouva astui sisään. Hän pysähtyi hämmästyneenä nähdessään näytelmän, jonka todistajaksi hän joutui. Parilla sanalla pyysi hän kreivittäreltä anteeksi, että oli häirinnyt, ja aikoi juuri poistua, kun kreivitär teki pyytävän liikkeen, jonka hän ymmärsi. Hän vetäytyi siis huoneen nurkkaan, samalla kun Busch pani hatun päähänsä ja Léonie vetäytyi ovea kohden yhä enemmän hämillään.

"Niin, siinä tapauksessa ei meillä ole muuta tehtävää kuin mennä tiehemme…"

Mutta hän ei mennyt. Hän alkoi saman asian alusta ja entistä raa'emmin sanoin.

"Hyvästi sitten, rouva kreivitär", sanoi hän lopuksi, "nyt ajamme oikeuspalatsiin. Koko tämä juttu tulee kolmen päivän kuluttua sanomalehtiin. Siihen olette itse syypäitä."

Sanomalehtiin! Tuo kauhea häväistysjuttu juuri nyt, kun heidän vanha talonsa oli menetetty! Suvun kunnia piti kuitenkin pelastaa. Hän avasi koneellisesti laatikon; se sisälsi korvarenkaat, rannerenkaan ja kolme sormusta, briljantteja ja rubineja antiikkista tekoa.

Busch läheni nopeasti ja hänen silmiinsä ilmestyi loistava, hyväilevä ilme.

"Ei nuo riitä 10,000 frangiin. Saanko nähdä ne?"

Ja hän otti koristeet, yhden erältään, ja piti niitä valoa vastaan paksujen himosta värisevien sormiensa välissä. Jalokivet olivat hänen suurin heikkoutensa.

"Kuusi tuhatta frangia!" sanoi hän vihdoin huutokauppurin kovalla äänellä… "No niin, me saamme tyytyä 6,000 frangiin."

Mutta tämä uhri oli kreivittärelle liian suuri. Hänen harminsa ja epätoivonsa puhkesi uudestaan valloilleen, hän veti koristeet puoleensa, puristi ne suonenvedontapaisesti käsiinsä. Polttavat kyyneleet tunkeutuivat esiin hänen silmistään ja juoksivat poskia pitkin, hänen kasvoillaan oli niin rajattoman epätoivon ilme, että Léonie Cron'kin joutui aivan suunniltaan säälistä ja alkoi nykiä Busch'ia takin liepeestä saadakseen hänet mukanaan huoneesta. Mutta Busch katseli tätä kohtausta rauhallisena, hän oli nyt varma voitostaan, sillä hän tiesi kokemuksesta, että kyynelvirta on naisten viimeinen tahdonilmaus, sen perästä on ylivoima hänen.

Kenties olisi tätä tuskallista kohtausta kestänyt kauemminkin, jollei samassa alkovista olisi kuulunut tukahutettuja nyyhkytyksiä ja Alice'n ääni: "Äiti, ne ottavat minulta hengen! Anna heille kaikki, anna heidän viedä kaikki … oh, äiti, saata heidät menemään matkoihinsa. Ne vievät minulta hengen!"

Kreivitär teki toivottoman liikkeen. Hänen tyttärensä oli siis kuullut kaikki, hänen tyttärensä oli kuolemaisillaan häpeästä. Hän sinkosi koristeet Busch'ille, antoi hänelle tuskin aikaa laskea kreivin velkakirjan pöydälle, ajoi hänet kiivaasti ovesta ulos Léonie'n perästä, joka oli hävinnyt. Sitten avasi hän alkovin oven, heittäytyi tytärraukkansa vuoteen yli ja itki tämän kanssa yhdessä.

Caroline-rouva oli liikutettu ja aikoi hetkisen kuluttua puuttua asiaan. Mutta hän oli kuullut tuon ruokottoman jutun ja mitä voi tehdä häväistysjuttua välttääkseen? Sillä hän tiesi, että Busch oli mies, joka pani uhkauksensa täytäntöön. Hän mietti hetkisen, mitä hänen pitäisi tehdä. Vihdoin astui hän alkoviin avoimin sylin, kyyneleet silmissä. Siellä alastomassa, kurjassa alkovissa makasivat nuo vanhan mahtavan suvun viimeiset vesat muserrettuina ja kuihtuvina. Molempien kyynelet valuivat pysähtymättömänä.

Caroline ei sanonut sanaakaan, hän sulki heidät syliinsä, puristi heidät lujasti rintaansa vastaan ja itki yhdessä heidän kanssaan; se oli ainoa, mihin hän kykeni. Ja molemmat onnettomat ymmärsivät häntä, heidän kyyneleensä vuotivat yhä, mutta eivät enää yhtä katkerina. Vaikkei ollutkaan enää mitään lohdutusta, täytyi heidän kumminkin elää, elää kaikesta huolimatta.

Tultuaan ulos kadulle tapasi Caroline-rouva Méchain'in. Tämä oli luultavasti odottanut häntä ja alkoi heti puhua Victor'ista. Kun Saccard oli kieltäytynyt maksamasta hänelle 4,000 frangia, oli hän suuttunut kovin ja vaaninut tilaisuutta ottaakseen asian uudestaan esille; nyt oli hän saanut kuulla hiljan sattuneesta tapahtumasta ja luultavasti oli hänellä suunnitelma valmiina, koskapa hän selitti Caroline-rouvalle, että hän aikoi antaa etsiä Victor'ia. Eihän sopinut pojan antaa mennä tärviölle, hänen taipumuksillaan lopettaisi hän tiensä kuritushuoneessa. Ja kun hän puhui, katselivat hänen pienet porsaan silmänsä Caroline'a murskaavin ilmein; hän oli aivan varma, että jos hän saisi pojan kiinni, voisi hän kiristää Caroline'lta lisää rahoja.

"Niin, rouvaseni, se on päätetty asia, minä teen mitä voin. Jos haluatte kuulla, miten se käy, niin voitte pistäytyä herra Busch'in luo, minä olen siellä joka päivä neljän ajoissa."

Caroline palasi asuntoonsa sangen levottomana. Niin, se on aivan totta, miten paljon pahaa tuo nuori villielukka saattaisikaan tehdä, jos hän saisi vapaasti kuljeskella ihmisten joukossa? Hän söi nopeasti aamiaista ja päätti sitten ajaa työkotiin kuulemaan, oliko siellä saatu tietoja karkulaisesta. Mutta tiellä pisti hänen päähänsä, että ehkä sittenkin olisi parasta mennä Maxime'n luo ja koettaa taivuttaa hänet tekemään jotain Victor'in hyväksi, joka kaikessa tapauksessa oli hänen veljensä. Hän oli ainoa, joka vielä oli rikas, ja siis ainoa, joka kykeni tekemään jotain tässä asiassa.

Caroline kulki pitkän huonerivin lävitse ja vasta sänkykamarissa tapasi hän Maxime'n kahden suuren matka-arkun välistä, joihin palvelija latoi mitä hienoimpia liinavaatteita, aivankuin morsiuskapioita.

Huomattuaan Caroline'n sanoi Maxime kovalla, jääkylmällä äänellä:

"Vai niin, tekö? Tulette juuri parahiksi, minun ei tarvitse kirjottaa teille. Olen saanut tarpeekseni ja matkustan."

"Matkustatte?"

"Niin, tänä iltana, aion viettää talven Neapelissa."

Ja viitattuaan palvelijan menemään, jatkoi hän:

"Luuletteko ehkä, että minusta on hyvinkin mieluista omistaa isä, joka istuu vankilassa! En aio todellakaan jäädä tänne odottamaan, kunnes hänet tuomitaan kuritushuoneeseen. Minä, joka inhoan matkoja! Mutta onhan Neapelissa hyvä ilmanala!"

Rouva Caroline uskalsi esittää asiansa.

"Tulen taas pyytämään palvelustanne."

Hän kertoi Victor'in väkivallanteosta ja paosta, lausui pelkonsa, ettei tämä ehkä olisi pojan viimeinen rikos.

"Me emme voi jättää häntä oman onnensa nojaan. Auttakaa minua, ponnistelkaamme yhdessä!"

Maxime keskeytti hänet kalmankalpeana ja vapisten kauhusta, ikäänkuin hän olisi tuntenut likaisen rikolliskäden laskeutuvan olkapäälleen.

"Tätä vielä puuttui! Isä varas, veli murhaaja! Olen viipynyt liian kauan, minun olisi pitänyt matkustaa viikko sitten, kuten aioin. On inhottavaa, inhottavaa saattaa mies sellainen kuin minä mokomaan asemaan!"

Kun Caroline piti päänsä, kävi hän epäkohteliaaksi.

"Jättäkää minut rauhaan! Koska haluatte saattaa itsellenne tarpeettomia suruja, niin pitäkää hyvänänne! Olen varottanut teitä, on aivan oikein teille, että saatte itkeä. Mutta minä puolestani … ennemmin kuin uhraan hiuskarvaakaan koko tuon roskan tähden, saavat he joutua katuojaan … kernaasti minun puolestani!"

Caroline oli noussut.

"Hyvästi siis!"

"Hyvästi!"

Ja lähtiessään kuuli hän Maxime'n huutavan taas kamaripalvelijaansa ja ryhtyvän tyynesti matkalaukkujen täyttämiseen. Kun nuori mies pakeni unhottaakseen kaiken ja viettääkseen laiskaa elämää Neapelin sinisen taivaan alla, näki hän ajatuksissaan toisen veljen pimeänä iltana harhaavan nälissään veitsi kädessä jossakin kaukaisilla esikaupungin kujilla. Eikö siinä ollut todistus siitä, että raha on samaa kuin kasvatus, terveys ja äly? Ihmiset ovat yhtä likaisia sisältään, sivistys antaa vain taidon haista hyvältä ja elää moitteettomasti.

Kun Caroline-rouva saapui työkotiin, valtasi hänet outo vastenmielisyys nähdessään kaiken tuon loiston ja ylellisyyden. Mitä varten olivat nuo ylpeät rakennukset, komeat leikkikentät, portaat ja käytävät, jotka olisivat kelvanneet kuninkaalliseen linnaan? Mitä varten koko tuo suuremmoinen hyväntekeväisyys, jollei edes sellaisessa ympäristössä voitu parantaa onnetonta olentoa, kasvattaa turmeltunutta lasta kelpo ihmiseksi, joka osaa erottaa hyvän ja pahan?

Laitoksesta ei Caroline saanut mitään uusia tietoja. Victor oli ikäänkuin jäljettömiin kadonnut suuren kaupungin vilinään.

Veljensä tapasi hän tällä kertaa sangen alakuloisena. Ensi aikoina ei Hamelin ollut voinut uskoa, että mikään vakavampi vaara uhkasi häntä. Hänen puolustuksensa oli niin yksinkertainen ja selvä: hänet oli nimitetty puheenjohtajaksi vasten tahtoaan, koko aikana ei hän ollut sekaantunut raha-asioihin ja melkein koko ajan ollut poissa Parisista, ollen siten estetty pitämästä asioita silmällä. Mutta puhuttuaan asianajajansa kanssa oli hänelle vihdoin selvinnyt, mikä kauhea edesvastuu lepäsi hänen hartioillaan. Kaikkiin säännöttömyyksiin, joita oli tapahtunut, oli hän osallinen, kukaan ei voinut uskoa, että hän olisi ollut tietämätön ainoastakaan; Saccard oli vetänyt hänet mukanaan kunniattomuuteen. Mutta hänen yksinkertainen, hurskas lapsenuskonsa antoi hänelle sellaisen alentuvaisuuden, että sisarta aivan kummastutti. Häntä suretti vain se, että hänen suuri työnsä nyt keskeytyi. Ja hänen alakuloisuutensa johtui vain siitä, että hän tunsi tämän vankilassaolonsa, tämän nimeensä liittyvän tahran tekevän hänet mahdottomaksi työtänsä jatkamaan.

Ajatuksiinsa vaipuneena kuunteli hän sisaren puhetta, että sanomalehdet alkoivat yhä suosiollisemmin suhtautua häneen. Vihdoin sanoi hän ikäänkuin unesta heräten:

"Miksi sinä et tahdo tavata häntä?"

Caroline vavahti, hän ymmärsi, että veli puhui Saccard'ista. Hän pudisti kiivaasti päätään.

"Ei, en koskaan."

Silloin sanoi veli päättävästi, joskin matalalla äänellä:

"Sen perästä, mitä sinä olet ollut hänelle, et voine kieltäytyä tapaamasta häntä."

Ah, hyvä Jumala! Hän tiesi siis! Carolinen posket peitti polttava puna, hän heittäytyi veljensä syliin ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten ja kysyi sammaltaen, kuka oli voinut sanoa hänelle tämän seikan, jonka hän luuli olevan salaisuuden kaikille.

"Caroline-raukkani, minä olen tiennyt sen kauan nimettömistä kirjeistä, joita luultavasti kadehtijamme lähettivät minulle. En ole koskaan halunnut puhua sinulle tästä, olethan sinä oma herrasi, ja meillä on niin erilaiset mielipiteet. Minä tiedän, että sinä olet mailman jaloin nainen. Mene tervehtimään häntä!"

Ja iloisena, hymyillen otti hän ruusukimpun, jonka Caroline oli ostanut hänelle kadulta unhotettuaan neilikat kotiin, ojensi sen sisarelleen sanoen:

"Kas niin, anna tämä hänelle ja sano, etten minäkään enää ole hänelle vihanen."

Caroline oli liikutettu veljensä hienotunteisen hellyyden johdosta, hän tunsi sekä ujoutta että kevennystä, mutta suostui hänen tahtoonsa. Sitäpaitsi oli hän jo aamupäivällä huomannut, että hänen täytyi puhua Saccard'in kanssa. Eihän hän voinut olla ilmaisematta tälle uutista Victor'in paosta ja hänen tekemästään ilkityöstä. Jo vankeutensa ensi päivänä oli Saccard kirjottanut hänen nimensä niitten henkilöitten luetteloon, joita hän halusi tavata, ja Caroline pääsi siitä syystä heti hänen koppiinsa, nimensä sanottuaan.

Hänen astuessaan sisään istui Saccard selin oveen pienen pöydän ääressä kirjottaen pitkää laskelmaa paperille.

Hän hypähti ylös huudahtaen ilosta:

"Tekö! Ah, miten kiltisti tehty teiltä ja miten minä olen iloinen!"

Saccard tarttui molemmin käsin hänen käteensä. Caroline hymyili alakuloisesti, hän oli hyvin liikutettu, eikä voinut löytää oikeaa sanaa. Vapaalla kädellään laski hän ruusukimpun pöydälle laskelmia täynnään olevien paperien joukkoon.

"Te olette enkeli!" sanoi hän ihastuneena ja suuteli Caroline'n sormia.

Vihdoin puhkesi Caroline puhumaan.

"Niin, meidän välimme olivat lopussa, minä olin sydämessäni kironnut teidät. Mutta veljeni sai minut tulemaan tänne."

"Ei, ei, elkää sanoko niin! Sanokaa mieluummin, että te olette liian viisas ja hyvä ja että te olette ymmärtänyt ja annatte anteeksi…"