Kitabı oku: «Raha», sayfa 9

V

Kuukausi senjälkeen ei uusi pankki vielä ollut aivan valmis. Puusepät työskentelivät vielä, samoin maalarit kittailivat vielä suuren pihan laajaa lasikattoa.

Saccard oli itse syypää siihen, ettei koskaan tullut valmista; hän oli tyytymätön huoneuston puutteelliseen ulkonäköön ja keksi yhä uusia tekosyitä lisätäkseen loistoa, ja kun oli mahdotonta siirtää seiniä, jotta olisi saatu hänen uneksimansa avarat salit, kyllästyi hän ja jätti käsityöläiset Caroline-rouvan valvonnan alle. Kokonaisuuteen katsoen olivat huoneustot hyvin jaetut, vaikka hiukan ahtaat: alakerrassa sijaitsivat ne konttorit, joissa yleisö yhtämittaa kävi, eri kassat, lähetystoimisto, yleensä kaikki juoksevain asiain toimituspaikat; ylemmässä kerroksessa sijaitsi sitävastoin niin sanoaksemme sisempi koneisto, johtokunta, kirjevaihto-osasto, kirjanpito j.n.e. Tähän verrattain rajotettuun tilaan oli sijotettu henkilökunta, kaikkiaan 200 henkeä. Ja heti ensi katseella, silloinkin kun puusepät vielä naulasivat ja höyläsivät, kun kulta kilisi pieniin puumaljakoihin, pisti silmään tuo ankaran vakavuuden ja vanhanaikaisen kunniakkuuden leima, tuo sakariston heikko tuoksu, joka luultavasti seurasi huoneuston mukana, tuon vanhan, kostean, pimeän rakennuksen, joka seisoi niin vaiteliaana ja ylhäisenä satavuotisten puittensa varjossa. Ehdottomasti sai jokainen sellaisen vaikutuksen, että hän astui jumalaapelkääväiseen taloon.

Ja kun Saccard'in periaatteena oli käyttää hyväkseen kaikkia satunnaisiakin asianhaaroja, koetti hän kaikin voimin lisätä tätä vakavuuden leimaa, hän vaati virkailijoiltaan melkein papillista arvokkuutta, puhuttiin ainoastaan hillityllä äänellä, rahat otettiin vastaan ja maksettiin hartaalla juhlallisuudella.

Koko myrskyisen elämänsä aikana ei Saccard ollut osottanut sellaista kuumeista työintoa. Kello seitsemän aikaan aamulla, ennenkuin virkailijat olivat tulleet, vieläpä ennenkuin konttorirenki oli ehtinyt lämmittää muureja, istui hän jo työhuoneessaan, luki kirjeitään ja vastaili tärkeimpiin. Ja kello yhteentoista mennessä otti hän vastaan loputtoman virran liikekäyntejä, talon lukuisia ystäviä ja liiketuttavia, vekseliasiamiehiä, vapaavälittäjiä, puhumattakaan pankin omista virkailijoista, jotka tulivat saamaan määräyksiä. Kun hänelle sattui hetkinen vapaata aikaa, teki hän kiertokulun eri pankkihuoneustoissa, joissa apulaiset työskentelivät alituisen levottomuuden ahdistamina näitten odottamattomien käyntien johdosta, jotka voivat sattua mihin aikaan päivästä hyvänsä. Kello yhdentoista aikaan meni hän syömään aamiaista Carolinen kanssa, söi erinomaisella ruokahalulla, joi riskisti, ilman että se olisi häneen vaikuttanut lainkaan; eikä sekään tunti, jonka hän käytti aamiaiseensa, ollut hukkaanmennyttä aikaa, hän käytti sen, omien sanojensa mukaan, ripittääkseen kaunista ystävätärtään, s.t.s. kuunteli hänen mielipiteitään ihmisistä ja asioista, vaikk'ei hän aina ymmärtänytkään käyttää edukseen Carolinen suurta viisautta ja selvänäköisyyttä. Kahdentoista aikaan meni hän pörssiin, hän piti parhaana tulla sinne ajoissa katselemaan hiukan ympärilleen ja juttelemaan. Muuten hän ei pelannut julkisesti, hän saapui sinne vain tapaamaan liiketuttaviaan. Mutta hänen vaikutuksensa alkoi jo tuntua, hän oli saanut jalansijaa vakavaraisena miehenä, jota tukivat todelliset miljonat ja hänestä kuiskailtiin ihmeellisiä asioita, huhu tiesi ilmottaa, että hänellä oli suuremmoinen tulevaisuus edessään. Puoli neljän aikaan oli hän taas pankissa ja ryhtyi suoriutumaan ikävistä nimikirjotuksista; hän oli hankkinut siinä sellaisen valmiuden, että hän antoi käskyjä, vastaili kysymyksiin, suoritti liiketehtäviä ja jutteli aivan vaivatta, samalla kun hän jatkoi allekirjottamistaan. Kuuteen saakka otti hän taas käyntejä vastaan, lopetteli päivän työt ja valmisteli seuraavan päivän askareita. Ja kun hän sitten meni Caroline'n luo päivälliselle, muodostui siitä vielä tukevampi ateria: kalaa ja lihaa, etupäässä lihaa, ja erilaisia viinilajeja; yhtenä päivänä joi hän bourgogne'a, toisena bordeaux'ia tai samppanjaa, aina sen mukaan miten edullisesti hän laski käyttäneensä päivänsä.

"Ja sanokaapa nyt, etten minä ole järkevä!" lausui hän joskus hymähtäen. "Sen sijasta, että juoksentelisin naisväen perässä, klubeissa ja teattereissa, elän minä täällä teidän luonanne aivan kuin siveellisin porvari. Voitte kirjottaa tästä veljellenne ja rauhottaa häntä."

Hän ei kuitenkaan ollut niin siveellinen, kuin hän väitti olevansa: hän oli siihen aikaan ihastunut erääseen Bouffes'in laulajattareen ja eräänä päivänä oli hän vuorostaan unohtunut Germaine Coeur'in luo. Salaisuus oli muuten se, että hän iltasin oli väsymyksestä menehtyä. Ja sitäpaitsi eli hän sellaisessa jännityksessä, sellaisessa voiton himossa, että kaikki hänen muut halunsa olivat sammuksissa, niinkauan kuin hän ei tuntenut itseään kohtalonsa herraksi.

"Pyh!" sanoi Caroline-rouva iloisesti, "veljeni on aina ollut niin siveellinen, ettei hän näe siinä mitään ansiokasta, vaan pitää sitä täysin luonnollisena. Kirjoitin hänelle eilen, että olette päättäneet ett'ette anna koristella istuntosalia; se on oleva hänelle sangen mieluista."

Eräänä sangen kylmänä marraskuun iltapäivänä jätettiin hänelle käyntikortti ja tiedotettiin samalla, että se henkilö, joka häntä etsi, pyysi itsepintaisesti puhella hänen kanssaan. Likaiselle kortille oli nimi Busch painettu tuhrautuneilla kirjaimilla. Hän ei tuntenut tätä nimeä ja käski palvelijan viedä vieraan Hamelin'in työhuoneeseen, jonne hän oli kohta tuleva perässä.

Busch oli odottanut liki puoli vuotta, ennenkuin hän lähti hakemaan etua siitä merkillisestä keksinnöstä, että Saccard'illa oli avioton poika. Kuusisataa frangia, jotka hän velkakirjojen kautta oli sitoutunut maksamaan äidille, oli liian laiha tulos, ja hän älysi, että olisi ylen vaikea puristaa häneltä enemmän. Saccard oli naimaton mies, siis vapaa, eikä tarvinnut pelätä senlaatuista häväistysjuttua. Kuinka voisi häneltä kiristää sen johdosta, että hänellä oli tuo lapsi, joka oli kasvanut liassa ja kurjuudessa ja oli oikea rikollisen alku? Méchain oli tosin laatinut pitkän laskun, joka kohosi 6,000 frangiin, pikku summia, jotka hän oli lainannut serkulleen Rosalie Chavaille'lle, pojan äidille, onnettoman naisen sairaus ja hautauskustannukset, hänen hautansa ylläpito, vihdoin kaikki, mitä hän oli antanut Victorille itselleen, otettuaan pojan huostaansa, hänen elatuksensa ja vaatteensa, joukko erinäisiä pikkueriä. Mutta jos Saccard ei osottautuisi olevan kovin hellä isä, niin eiköhän hän aivan yksinkertaisesti voisi lähettää heitä niin pitkälle kuin tietä riittää? Sillä olihan aivan mahdotonta todistaa, kuka oli Victorin isä, satunnainen yhdennäköisyys ei riittäisi. No, kaikessa tapauksessa voisivat he aina pakottaa hänet lunastamaan velkakirjat, mikäli hän ei vetoaisi vanhenemiseen.

Se tiedonanto, jonka rouva Méchain oli antanut käynnistään Saccard'in asunnosta, tuntui sangen lupaavalta. Hän epäili vielä käydä suoraan miehen kimppuun, eikä oikein tiennyt, minkä hyökkäyssuunnitelman hän valitsisi, kun muutamat sanat, jotka Méchain lausui Caroline-rouvasta, siitä naisesta, joka hoiti Saccard'in taloutta ja josta kaikki korttelin kauppiaat puhuivat, johtivat hänet uuden hyökkäyssuunnitelman perille. Oliko tämä nainen ehkä se, joka hallitsi, joka omisti avaimen sekä kassakaappiin että Saccard'in sydämeen? Busch totteli usein, kuten hän sanoi "inspirationiaan", hän tavallisesti seurasi vainunsa ohjausta ja pääsi siten useimmiten varmimpaan tulokseen. Senvuoksi meni hän Saint-Lazare-kadulle ja kysyi Caroline-rouvaa.

Caroline hämmästyi suuresti nähdessään tämän tukevajäsenisen, parrakkaan miehen litteine, likaisine kasvoineen, puettuna aikoinaan hienoon, mutta nyt jo ajan pilkuttamaan pitkään takkiin, valkea kaulaliina kaulassa. Mies katseli häntä terävästi ja oli sangen tyytyväinen tarkastukseensa; hän oli niin komea, niin terve komeine valkeine hiuksineen, jotka levittivät lempeän loisteen hänen nuorekkaille kasvoilleen; erityisesti kiinnitti hän huomionsa suun ilmeeseen – sellainen määrä loppumatonta hyvyyttä, että hän heti päätti antaa ratkaisevan iskun.

"Rouvaseni", alkoi hän, "olisin mielelläni halunnut puhua herra

Saccard'in kanssa, mutta kuulin, ettei hän ole kotona."

Mies valehteli, hän ei ollut edes kysynyt Saccard'ia, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei hän ollut kotona, olihan hän itse nähnyt hänen menevän pörssiin.

"Olen senvuoksi ottanut vapauden kääntyy teidän puoleenne, ja sen teenkin varsin mielelläni, sillä minä tiedän kenen kanssa minulla on kunnia puhua. On nimittäin kysymys eräästä varsin vakavasta ja arasta asiasta…"

Caroline-rouva, joka tähän saakka oli antanut hänen puhua pyytämättä häntä istumaan, tarjosi hänelle tuolin hiukan levottomin ilmein.

"Sanokaa herraseni, olen valmis kuuntelemaan teitä."

Busch nosti varovaisesti takin liepeensä ikäänkuin olisi peljännyt likaavansa ne; hän oli päässyt täysin selville siitä, että Caroline oli Saccard'in rakastajatar.

"Tuntuu hiukan vaikealta minulle sanoa sanottavaani, ja minä tunnustan, että nyt viime hetkessä epäilen, voinko minä uskoa teille sellaista juttua. Toivon kuitenkin, tulette sen huomaamaan, että se askel, jonka nyt otan, johtuu halustani auttaa herra Saccard'ia ja hyvittää vanhoja hairahduksia."

Caroline teki rauhottavan liikkeen; hänkin puolestaan oli ymmärtänyt, minkälaisen henkilön kanssa hän oli tekemisissä, ja hän tahtoi välttää tarpeetonta lörpötystä. Busch ei sen enempää kierrellytkään, vaan kertoi koko vanhan tarinan Rosalie'sta ja lapsen syntymästä Saccard'in katoamisen jälkeen, kertoi, että äiti oli kuollut kurjuuteen ja harhateille, että Victorin oli ottanut nykyään haltuunsa eräs serkku, jolla oli liian paljon tehtävää voidakseen omistaa pojalle tarpeellista huolenpitoa, ja että lapsi kasvoi mitä siveettömimmässä ympäristössä. Caroline kuunteli hänen sanojaan; aluksi tämä odottamaton romaani häntä hämmästytti, sillä hän oli ajatellut, että koko juttu liikkui jonkun epäilyttävän raha-asian puitteissa; vähitellen häntä kuitenkin liikutti sekä äidin että lapsen surullinen kohtalo, joka erityisesti vaikutti lapsettoman naisen äidillisiin vaistoihin.

"Mutta", sanoi hän, "oletteko aivan varma, että se, mitä nyt minulle ilmotatte, on totta? Sellaisissa tapauksissa tarvitaan lujia, sitovia todistuksia."

Busch hymyili.

"Oh, rouvaseni, on olemassa sitova todistus, lapsen hämmästyttävä yhdennäköisyys isän kanssa. Sitäpaitsi sopii aika täydellisesti pojan syntymään."

Caroline oli sangen liikutettu, mies tarkasteli häntä. Hetken kuluttua

Busch jatkoi:

"Te voitte nyt käsittää, miten vaikeata minun oli kääntyä itsensä Saccard'in puoleen. Minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, minä olen vain rouva Méchain'in lähettiläs. Rouva pääsi aivan sattuman kautta kauan etsityn isän jälille, sillä, kuten minulla jo on ollut kunnia sanoa teille, olivat ne kaksitoista Rosalie raukalle annettua velkakirjaa allekirjotetut Sicardot-nimellä, teko, jota minä en lähde tuomitsemaan; saattaahan se olla hyvinkin anteeksiannettavaa Parisissa. Mutta herra Saccard'ista olisi ehkä minun sekaantumiseni tuntunut hiukan oudolta. Ja siitä syystä pisti päähäni ajatus kääntyä teidän puoleenne, armollinen rouva, ja jättää kokonaan teidän päätettäväksenne, miten tässä asiassa on meneteltävä; tiedänhän minä, miten kiintynyt te olette herra Saccard'iin. Niin, sellainen se on meidän salaisuutemme. Onko teidän mielestänne parempi odottaa vai sanoa heti hänelle, miten asianlaita on?"

Caroline-rouva tuli yhä enemmän liikutetuksi.

"Ei, ei, odotamme!"

Mutta hän ei itsekään tiennyt, mitä hänen oli tehtävä tämän oudon asian suhteen. Busch katseli häntä yhä, oli vallan ihastuksissaan lukiessaan hänen ilmeistään mitä suurimman tunteellisuuden, joka jätti Carolinen kokonaan hänen valtoihinsa; hän rakensi heti suunnitelmansa valmiiksi ja uskoi varmasti voivansa keinotella tältä naiselta enemmän kuin konsanaan Saccard'ilta.

"Niin, katsokaapas, asiasta täytyy tulla selvä", sanoi hän.

"Aivan niin, minä menen … minä menen ottamaan selvää rouva Méchain'ista ja lapsesta. On parempi, paljon parempi, että minä itse näen omin silmin, miten asiat ovat."

Hän ajatteli ääneensä, hän oli päättänyt tutkia asian tarkoin, ennenkuin sanoisi sanaakaan isälle. Ja jos hän pääsisi selville, että asianlaita on todellakin niin, kuin Busch on sanonut, silloin on aika ilmottaa Saccard'ille. Olihan hänen tehtävänsä valvoa talon ja sen isännän rauhaa.

"Onnettomuudeksi on asialla kiire", lausui Busch, "poika raukan tila on vaikea. Hän elää inhottavassa ympäristössä."

Caroline nousi.

"Otan hatun päähäni ja lähden heti."

Busch'kin nousi ja sanoi ikäänkuin ohimennen:

"En ole lainkaan puhunut siitä pienestä rahasummasta, joka täytyy suorittaa. Lapsi on tietysti tullut maksamaan jonkun verran ja äitikin lainaili eläessään pikku summia. Niin, en tiedä tarkkaan, kuinka suuri summa on, enkä tahdo olla tekemisissäkään sen kanssa, mutta rouva Méchain'illa on kaikki ylhäällä."

"Hyvä, otan siitä kyllä selvän."

Nyt oli Busch'kin tulevinaan liikutetuksi.

"Oi, rouvaseni, jospa te tietäisitte, mitä kummallisia asioita saa nähdä, kun on sellainen ammatti kuin minulla. Usein kaikkein kunniallisimmat ihmiset saavat kärsiä intohimojensa vuoksi, tai, mikä on vielä pahempi, omaistensa hairahdusten tähden. Voisin kertoa teille musertavan esimerkin … onnettomat naapurinne, kreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä…"

Hän meni nopeasti erään akkunan ääreen ja heitti uteliaan tutkivan katseen alas puutarhaan. Hän oli luultavasti heti sisään tultuaan hakenut tilaisuutta tähän vakoilemiseen, sillä hän tahtoi tuntea sen alueen, missä tulisi työskentelemään. Siihen 10,000 frangin velkakirjaan nähden, jonka kreivi oli antanut Léonie Cron'ille, oli hän arvannut aivan oikein: kreivi oli vietellyt nuoren tytön, hänen kuollessaan ei tyttö ollut omistanut penniäkään, lukuunottamatta tätä arvotonta paperilappua, ja innossaan päästä Parisiin oli hän pantannut sen korkuri Charpier'ille, luultavasti 50 frangista. Beauvilliers'it oli Busch heti löytänyt, mutta Méchain oli puolen vuoden ajan hakenut koko Parisista saamatta Léonie'ta käsiinsä. Hän oli palvellut eräällä vahtimestarilla, sitten kolmessa muussa paikassa, ajettu pois kevytmielisen elämänsä vuoksi, ja sitten olivat hänen jälkensä hävinneet, vaikka häntä oli etsitty kaikista mahdollisista siveettömyyden pesistä. Tämä harmitti Busch'ia sitäkin enemmän, kun hän ei voinut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin kreivitärtä vastaan, niinkauan kuin hän ei voinut osottaa tyttöä elävänä Corpus delictinä [Rikoksen esineenä. Suom. muist.] ja niinmuodoin uhata häväistysjutulla. Mutta hän kätki tämän asian, kunnes sovelias aika olisi käsissä ja oli sangen ihastunut katsellessaan palatsin puutarhaa; entisestään tunsi hän ainoastaan katusivun.

"Uhkaako näitäkin naisia joku onnettomuus?" kysyi Caroline levottomalla osanotolla.

Busch koetti näyttää viattomalta. "Ei, luullakseni, minä vain ajattelin, että kreivin hurjastelut ovat saattaneet heidät surettavaan asemaan. Minulla on tuttavia Vendôme'ssa ja niiltä olen kuullut heidän tarinansa."

Ja kun hän vihdoin jätti akkunan, johtui hän teeskennellyn liikutuksensa vallassa ajattelemaan omaa suruaan ja huudahti:

"Niin, jos on vain rahahuolia, menettelee vielä mitenkuten, mutta kun kuolema astuu kynnyksen yli…!"

Tällä kertaa kostuttivat todelliset kyyneleet hänen silmänsä. Hän oli muistanut veljeään, joka makasi huonona sairaana, ja hänen sydämensä melkein pysähtyi. Caroline luuli, että hän hiljan oli kadottanut jonkun omaisensa, eikä tahtonut kysellä lähemmin. Tähän saakka hän oli käsittänyt, että hän oli tekemisissä epäilyttävän henkilön kanssa, ja oli tuntenut ainoastaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mutta nämä odottamattomat kyyneleet vaikuttivat enemmän kuin viekkainkaan menettelytapa; häntä halutti heti paikalla lähteä rouva Méchain'in luo.

"Voimme siis luottaa siihen, että rouva…?"

"Lähden heti…"

Pitkän harhailun perästä osui rouva Caroline vihdoinkin erään vanhan eukon neuvon avulla asianomaiseen paikkaan. Savinen tontti ilman katukivitystä, ruoppainen ja likainen kuin maantie; sisäänkäytävän suulla oli suuria rikka- ja rojukasoja ja sisempänä näkyi siellä täällä kurjia majoja ja hökkeleitä, jotka olivat kyhätyt kokoon savesta, vanhoista lankunpalasista ja rikkonaisista sinkkilevyistä; ne olivat ympyränä sisäpihan äärillä. Eräs yksikerroksinen kadunpuoleinen talo oli tiilinen, mutta ränsistynyt ja lian peitossa; se seisoi noihin kurjiin pesiin johtavan sisäänkäytävän suulla ikäänkuin vahtitorni, jollainen se oikeataan olikin, sillä siinä asui rouva Méchain, sieltä vartioi hän huolellisesti nälistyneitä vuokralaisiaan, joista hän eli.

Caroline oli tuskin ehtinyt nousta vaunusta, kun emäntä itse näyttäytyi ovella, mahdottoman paksuna, läähättäen rinnan ja vatsan raskaan taakan alla, puettuna silkkipukuun, joka aikoinaan oli ollut sininen, mutta jonka laskokset nyt olivat kuluneet ja saumat auenneet. Hänen poskensa olivat niin punaiset ja pulleat, että pieni nenä aivan kokonaan katosi tuohon lihavuoreen. Caroline epäili hetken tämän ilmiön nähdessään, mutta emännän hento lapsenääni tyynnytti häntä hiukan.

"Ahaa, rouvaseni, herra Busch on varmaankin lähettänyt teidät, te tulette pikku Victoria katsomaan. Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Niin, tämä on Cité de Naples. Katua ei ole vielä otettu kartalle, emmekä me ole saaneet talonnumeroita. Olkaa hyvä ja astukaa sisään, meidän täytyy ensin puhua hiukan tästä asiasta. Herra Jumala, tämä on niin ikävä ja surullinen juttu!"

___r_

Ja rouva Carolinen täytyi istuutua risaiseen olkituoliin likaisessa ruokasalissa, missä hehkuvanpunainen kamiini levitti tukahuttavaa, haisevaa kuumuutta. Méchain selitti ensin laajasti miten vieraalla oli ollut onni tavata hänet kotona, hänet, jolla oli niin paljo asioita Parisissa ja joka harvoin tuli kotia ennen klo kuutta. Carolinen täytyi keskeyttää hänet.

"Suokaa anteeksi, olen tullut tänne lapsiraukan vuoksi…"

"Aivan niin, minä näytän hänet teille. Hänen äitinsä oli minun serkkuni, kuten tiedätte. Jumala tietää, että olen tehnyt velvollisuuteni. Tässä ovat paperit ja laskut."

Eräästä laatikosta otti hän esille nipun papereita, jotka olivat mitä parhaassa numerojärjestyksessä. Ja suu kävi yhtä mittaa ja juttua riitti onnettomasta Rosalie'sta: lopuksi oli hän tosin viettänyt kevytmielistä elämää, seurannut ensimäistä parasta miestä, tullut kotiin juovuksissa ja revittynä kahdeksan päivän poissaolon jälkeen, mutta eihän se oikeastaan ollut hänen vikansa; hän oli ollut kunnollinen työntekijä siihen saakka kuin pojan isä oli turmellut hänen olkapäänsä, ja valmistumaton kun oli, ei hän voinut huolehtia itsestään kunniallisella tavalla eikähän sitronien myynnillä halleissa voi elää.

"Nähkääs, rouvaseni, olen lainannut hänelle koko summan pikku erissä. Päivänmäärä on merkitty: 20 p: nä kesäkuuta – 40 sous'ta, 27 p: nä kesäk. taas 40 sous'ta, heinäk. 3 p: nä 100 sous'ta. Hän lienee ollut sangen sairas siihen aikaan, koskapa tässä on yhtämittaa 100 sous'in eriä. Ja sitten piti hänen pukea Victoria. Minä olen merkinnyt V: n kaikkien niitten erien viereen, jotka ovat pojan laskuun. Ja kun Rosalle kuoli – niin, se ei ollut sekään kovin siistiä, hän kuoli tautiin, joka … silloin sain minä pojan kokonaan niskoilleni. Katsokaas, olen merkinnyt siitä lähtien 50 frangia kuussa. Se ei ole liikaa. Isä on rikas, hän voi hyvin suorittaa 50 frangia kuussa, ja jos lisäämme ne 600 frangia – velkakirjat, tiedättehän – tulee loppusummaksi 6,000 frangia – niin 6,000 frangia kerta kaikkiaan!"

Vaikka Caroline tunsi itsensä melkein sairaaksi huoneen kehnon ilman vuoksi, ryhtyi hän tekemään vastaväitteitä.

"Mutta eiväthän velkakirjat kuulu teille, ne kai ovat pojan omaisuutta?"

"Eivät ole, suokaa anteeksi," vastasi rouva Méchain terävästi, "minä olen lainannut äidille rahoja niitä vastaan tehdäkseni hänelle palveluksen, luonnollisesti olen minä ottanut ne haltuuni… Olkaa hyvä ja lukekaa mitä seisoo takasivulla. Enkä minä pyydä edes korkoa. Ajatelkaa toki, armollinen rouva, ette suinkaan te halua riistää tällaisen köyhän ihmisen ainoita pennejä."

Caroline teki kädellään väsyneen liikkeen merkiksi, että hän hyväksyi laskun, ja se rauhoitti Méchain'ia. Hänen äänensä sai taas imelän kaiun:

"Niin, nyt huudamme Victorin sisään."

Mutta turhaan lähetti hän kolme pientä poikasta, yhden erällään, hakemaan Victoria, eikä auttanut sekään, että hän itse asettui ovelle ja viittasi; Victor ei nähtävästi halunnut lähteä liikkeelle, ja hän hävisi sen näköisenä, kuin aikoisi hän taluttaa pojan korvasta sisälle, mutta hän palasi yksin, hän oli saanut toisen ajatuksen ja piti luultavasti tarkotuksenmukaisempana näyttää hänet koko inhottavassa kurjuudessaan.

"Ehkä rouva vaivautuu seuraamaan minua?"

Ja matkalla kertoi rouva Méchain tästä Cité de Naples'istaan, jonka hänen miehensä oli perinyt enoltaan. Mies oli luultavasti kuollut, kukaan ei ollut koskaan tuntenut häntä, eikä rouva puhunut hänestä muulloin kuin selittäessään, mistä hän oli saanut tämän tontin. Se oli huono liike, joka kai lopuksi oli vievä hänet hautaan, sanoi hän, se tuotti hänelle enemmän huolta kuin ansiota, varsinkin senjälkeen kun poliisi oli alkanut ahdistaa häntä ja lakkaamatta lähetteli hänen luokseen terveystarkastajia, jotka vaativat korjauksia väittäen, että hänen vuokralaisensa kuolivat kuin kärpäset. Mutta hän kieltäytyi aina uhraamasta penniäkään. Pian ne kai käskisivät hänen laittaa peilikaakeliuunit noihin huoneihin, jotka hän vuokrasi kahden frangin viikkovuokraa vastaan. Mutta hän vältti visusti puhumasta siitä säälimättömästä ankaruudesta, jolla hän vaati vuokransa ja heitti perheitä kadulle, jolleivät he maksaneet kahta frangiaan etukäteen; hän oli oma poliisinsa ja oli niin pelätty, että koditon kerjäläinen ei olisi uskaltanut paneutua ilmaiseksi nukkumaan hänelle kuuluvan seinän viereen.

Sydämenahdistuksin katseli Caroline pihaa, joka oli epätasainen ja tallattu, täynnä moppia ja roskakasoja, jotka antoivat sille suorastaan likaviemärin näön. Kaikki roska heitettiin sinne, sillä ei ollut olemassa mitään likajohtoja; piha oli ainoa, alati kasvava tunkio, joka myrkytti ilman. Onneksi oli nyt kylmä, mutta kesällä, jolloin aurinko hellitti täydeltä terältään, oli tämä kaikkien tautien pesäpaikka. Caroline-rouva katseli levottomana ympärilleen koettaen välttää astumasta lokaan ja silmäillen siivottomia hökkeleitä, jotka seistä röhjöttivät molemmin puolin, puoleksi sortuneita yksikerroksisia liitereitä, kyhättyjä mitä erilaisimmista aineista. Monissa ei ollut lainkaan ovia, näkyi suoraan musta luola, josta virtasivat kurjuuden höyryt. Kahdeksan, kymmenhenkisiä perheitä oli sullottuna näihin luoliin, heillä ei ollut edes yhtä ainoata sänkyä, miehet, naiset ja lapset makasivat yhdessä sekamelskassa saastuttaen toisiaan tapojenturmeluksellaan. Kokonaisia parvia kalpeita, laihoja lapsia, paisukkeitten ja perinnöllisen kupan saastuttamia, kuljeskeli pihalla, kurjia olentoja, jotka olivat puhjenneet kuin myrkylliset sienet tästä roskakasasta, tietämättä kuka oikeastaan oli heidän isänsä. Kun kulkutauti puhkesi täällä raivoamaan, lavantauti tai rokko, lakasi se mennessään viisikymmentä prosenttia tämän korttelin asukkaista.

"Sitähän minä aioin teille sanoa," puuttui rouva Méchain puhumaan, "ettei Victor ole juuri saanut nähdä hyvää esimerkkiä edessään, ja että olisi jo aika nyt, kun hän täyttää kohta kaksitoista vuotta, ryhtyä huolehtimaan hänen kasvatuksestaan. Äidin eläessä näki poika usein sellaisia asioita, jotka eivät juuri ole erittäin siistejä, sillä äiti ei juuri kainostellut juovuksissa ollessaan. Hän vei miehiä mukanaan kotiin ja poika sai nähdä vähän kutakin. Ja sittemmin ei minulla ole ollut aikaa katsoa hänen peräänsä kunnollisesti, minulla kun on niin paljon asioita Parisissa. Hän vetelehti valleilla päivät päästään. Kaksi kertaa on minun pitänyt käydä hakemassa häntä poliisikamarista, sillä hän oli varastanut … no, ne nyt tietenkin ovat pikkuasioita. Ja hän on jo aivan hullu juoksemaan pikkutyttöjen perässä, sen opin lie saanut äidiltään. Muuten, vaikka hän vasta on kahdentoistavuotias, näyttää hän suurelta mieheltä. Mutta nyt olemmekin perillä; olkaa hyvä ja astukaa sisään."

Caroline peräytyi. Pihan sisällä, oikean likavallin takana oli melkein maahan sortunut, muuraussavesta lankunpätkien varaan kyhätty luola. Mitään ikkunoita ei ollut. Ovi, aikoinaan lasiovi, johon oli naulattu pelti ruutujen sisälle, täytyi pitää avoinna, muuten oli luolassa sysipimeä; ja pakkanen tunkeutui huoneeseen. Eräässä nurkassa huomasi Caroline olkipatjan, joka oli heitetty tallatulle savilattialle. Mitään huonekaluja muistuttavaa ei ollut, muutamat puolirikkinäiset korit tekivät pöytien ja tuolien virkaa. Seinät tihkuivat kosteutta. Mustassa katossa olevasta halkeamasta virtasi sadevesi aivan patjan päähän.

"Eulalie!" huusi rouva Méchain. "Täällä on eräs rouva, joka tahtoo Victorille pelkkää hyvää. Mikä siihen vintiöön on mennyt, kun ei tule huudettaessa?"

Muodoton likamöhkäle liikahti patjalla vanhan villariekaleen alla, joka oli lakanan sijassa, ja Caroline näki, että siellä makasi noin 40-vuotias nainen aivan alastomana, ilman liinavaatteita. Kasvot eivät olleet rumat; vaan vielä nuorekkaat.

"Oh," vaikersi nainen, "antaa rouvan tulla sisälle, jos hän tahtoo tehdä jotain meidän hyväksemme, sillä näin ei voi enää jatkua. Ajatelkaas rouva, että minä olen maannut tässä neljätoista päivää noitten kirottujen paiseitten takia, eikä luonnollisesti ole penniäkään jälellä. Mahdotonta ansaita jotain. Minulla oli kaksi alusvaatekertaa, ne on Victor myynyt; luulen, että olisimme kuolleet nälkään tänä iltana."

Sitten korotti hän ääntään:

"Kas niin, elä ole tuhma, tule esille, poika! Rouva ei tee sinulle mitään pahaa."

Caroline-rouva säikähti, sillä eräästä korista nousi poikanen, jota hän oli luullut riepukasaksi. Se oli Victor, puettuna housupariin ja liiviin, jotka olivat niin risaiset, että paljas iho näkyi rei'istä. Hän seisoi aivan oven edessä, niin että päivänvalo lankesi häneen, ja Caroline astui askeleen taaksepäin, niin hämmästyttävä oli pojan yhdennäköisyys Saccard'in kanssa. Koko hänen epäilyksensä katosi, oli päivänselvää, kuka oli pojan isä.

"Ei, en minä tahdo," selitti poika, "en halua mennä kouluun!"

Caroline ei voinut irrottaa silmiään hänestä ja epämiellyttävä tunne yhä lisääntyi. Häntä melkein pelotti tuo yhdennäköisyys. Poika näytti olevan tavattoman kehittynyt ikäisekseen; hän ei ollut erittäin pitkä, vaan tukeva ja voimakasrakenteinen, röyhkeä, himokas ilme silmissä ja huulet aistilliset, mutta samalla oli hänellä säilynyt lapsen hento, tyttömäinen iho.

"Pelkäätkö sinä niin kovin koulua, pikku ystäväni?" sanoi Caroline vihdoin. "Siellä sinun olisi paljon parempi kuin täällä. Missä on vuoteesi?"

Poika osotti patjaa.

"Tuolla hänen vieressään."

Eulalie joutui hiukan hämilleen tämän suorasukaisen vastauksen johdosta ja koetti löytää jonkunlaisen selityksen.

"Meillä oli toinenkin pieni patja, mutta se meidän täytyi myydä. Kun on rutiköyhä, täytyy levätä hiukan missä sattuu."

Mutta Victor otti komean, miehekkään muodon ja virkkoi:

"Miksikäs ei? Olemmehan me mies ja vaimo, hän ja minä!"

Eulalie koetti auttaa asiaa lyömällä sen leikiksi ja sanoi hellällä, ihailevalla äänellä:

"Niin, aivan varmasti, jos minulla olisi tytär, uskoisin minä sen hänelle … hän oh kuin aika mies."

Caroline vapisi ja inhottava tunne kohosi hänelle kurkkuun. Oh, köyhyys, se likaa ja turmelee kaiken.

Hän antoi Eulalie'lle kaksikymmentä frangia ja kiiruhti pois, pakeni emännän taloon neuvottelemaan tämän kanssa, mitä on nyt tehtävä. Nähdessään tuon kurjuuden oli hänen mieleensä johtunut ruhtinatar d'Orvideon työkoti. Victor täytyi niinpiankuin mahdollista temmata pois tuosta inhottavasta liasta ja viedä sinne alkamaan uutta elämää. Hänen naisellinen hienotunteisuutensa johti hänen mieleensä tuuman olla sanomatta vielä mitään Saccard'ille, odottaa hiukan, kunnes lapsi oli vähemmän pelottava. Hän aivan vapisi ajatellessaankin, että isä näkisi hänet nykyisessä tilassaan, hän häpesi isän puolesta, jolla oli tuollainen jälkeläinen. Muutamien kuukausien perästä voisi hän kyllä puhua kaikesta ja iloita hyvästä työstään.

Rouva Méchain'in oli vaikea ymmärtää häntä.

"Herra siunatkoon, kuten rouva itse tahtoo. Mutta 6,000 frangiani tahdon minä heti paikalla. Victor ei lähde täältä, ennenkuin minä olen saanut 6,000 frangiani."

Tämä pyyntö saattoi Carolinen epätoivoon. Hänellä ei ollut sellaista summaa, eikä hän halunnut lainata Saccard'ilta. Hän kerjäsi ja pyysi, mutta turhaan.

"Ei, ei, jos minä päästän pantin käsistäni, en koskaan saa omiani."

Mutta nähdessään, että summa oli liian suuri, alkoi hän tinkiä.

"No niin, antakaa minulle 2,000 frangia heti, loppu sitten myöhemmin."

Mutta sittenkään ei Caroline ollut autettu, hänellä ei ollut aavistustakaan mistä hän saisi 2,000 frangia. Silloin pisti hänen päähänsä kääntyä Maxime'n puoleen. Tämä kyllä suostuisi pitämään asian salassa, eikä hän varmaankaan kieltäytyisi luovuttamasta tuollaista summaa, jonka hänen isänsä kyllä maksaisi takaisin. Ja hän lähti ilmottaen tulevansa huomenna noutamaan poikaa.

Kun hän saapui Maxime'n asuntoon, ilmotettiin hänelle, että herra oli pukeutumassa parhaillaan, mutta palvelija lupasi siitä huolimatta ilmottaa hänet.

Caroline istuutui salonkiin. Hän oli vielä niin liikutettu, että hänen oli vaikea hengittää. Maxime'n asunto oli pieni, hieno huvila, sisustettu suurella loistolla ja maulla. Verhoja ja mattoja kaikkialla ja vieno ambrantuoksu leijaili valoisissa, hiljaisissa huoneissa. Kaikessa oli hienon ja hennon hiljaisuuden leima, vaikk'ei talossa ollut rouvaa, sillä nuori leski halusi elää vain omaa itseään varten, eikä uhrata ainoatakaan ajatusta muuhun kuin omaan hyvinvointiinsa. Hänen vaimoltaan perimäänsä rikkautta ei ollut pääsevä tuhlaamaan kukaan toinen nainen. Hän oli jo aikoja sitten luopunut aikeesta antautua valtion palvelukseen, hän ei edes enää pitänyt kilpa-ajohevosia, sillä hän oli yhtä väsynyt hevosiin kuin rakkauteenkin. Ja hän eli yksin, toimettomana ja onnellisena, hukkasi rahojaan taitavasti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.