Kitabı oku: «Totuus», sayfa 21

IV

Mietittyään muutamia päiviä mitä tekisi kirjoituskaavalla, päätti Markus pyytää Davidia tulemaan eräänä iltana Lehmannien luo, Trou-kadulle.

Lähes kymmenen vuotta olivat Lehmannit eläneet yleisen kirouksen alaisena pienen, kostean ja ikäänkuin kuolleen talonsa turvassa. Kun juutalaisviholliset ja kirkolliset roskajoukot uhkasivat heidän kauppaansa, sulkivat he akkunaluukut, työskennellen kahden savuavan lampun valossa. Kaikki heidän Mailleboisissa asuvat entiset ostajansa, heidän omat uskolaisensakin olivat hyljänneet heidät ja he elivät ainoastaan valmistamalla vaatteita Pariisin suurille myymälöille: tätä raskasta ja huonopalkkaista työtä varten täytyi vanhan Lehmannin ja hänen surkean vaimonsa istua kumarassa työpöydällään neljätoista tuntia päivässä, ja he saivat siitä tuskin leivän itselleen, tyttärelleen Rachelille ja Simonin lapsille; kaikki viisi elivät he synkässä kurjuudessa ilman iloa, ilmaa toivoa. Nytkin vielä, näin monen vuoden kuluttua sylkäsivät ohikulkijat heidän porttinsa ulkopuolella, inhoten ja kammoen tuota saastaista luolaa, jonne huhun mukaan Zéphirinin veri oli tuotu aivan lämpimänä, jotakin noitatemppua varten. Tätä hirveää kurjuutta, tätä suurta tuskaa lisäsivät vielä Simonin, onnettoman rangaistusvangin kirjeet, jotka tulivat yhä harvinaisemmiksi ja yhä lyhyemmiksi, osoittaen että viaton hitaasti läheni loppuaan.

Nämä kirjeet yksin voivat vielä irroittaa Rachelin siitä horrostilasta, jossa hän tavallisesti vietti aikansa. Hänen suuresta kauneudestaan ei ollut muuta jälellä kuin kyynelten hävittämät rauniot. Ainoastaan lapset kiinnittivät hänet vielä elämään: Sarah, jota hän vielä piti luonaan, uskaltamatta panna häntä alttiiksi pahojen ihmisten häväistyksille: ja Joseph, joka jo ymmärsi kaikki ja jota Markus suojeli koulussaan. Kauvan aikaa oli isän hirveää kohtaloa pidetty heiltä salassa. Mutta vihdoin oltiin pakoitettuja sanomaan heille totuus, jotta heidän ei tarvitsisi tuskallisilla arveluilla vaivata pientä päätään. Ja kun nyt saapui kirje rangaistussiirtolasta, luettiin se heidän kuullen; tässä ankarassa koulussa kehittyi heidän heräävä ymmärryksensä. Kirjeen luettua syleili äiti heitä aina ja kertoi heille ettei koko maailmassa ollut rehellisempää, jalompaa, suurempaa miestä kuin heidän isänsä. Hän vannoi heille hänen viattomuutensa, hän kertoi heille niistä hirveistä tuskista joita hän sai kärsiä, hän ennusti heille että hän kerran pääsisi vapaaksi, saisi takaisin kunniansa ja otettaisiin riemuhuudoilla vastaan; ja tämän päivän tähden pyysi hän heitä rakastamaan ja kunnioittamaan isäänsä, osoittamaan hänelle hellyyttä, joka saisi hänet unohtamaan vuosia kestävät kidutukset. Mutta eläisikö hän tuohon totuuden ja oikeuden päivään saakka? Sekin oli jo ihme, että hän ei vielä ollut sortunut eläessään noiden raakalaisten joukossa. Siihen oli tarvittu tavatonta siveellistä pontevuutta, koko hänen kylmäverinen vastustusvoimansa ja tasapainoinen ja johdonmukainen luonteensa. Viimeiset kirjeet olivat kuitenkin huolestuttavampia, hänen voimansa olivat lopussa, hän oli murtunut ja sairasti kuumetta. Rachelin pelko lisääntyi siihen määrin, että hän, vaikka tavallisesti olikin niin toimeton, päätti keneltäkään neuvoa kysymättä eräänä aamuna lähteä parooni Nathanin luo, joka oli kesää viettämässä Sangleboeufien luona Désiradessa. Hän oli ottanut miehensä viimeisen kirjeen mukaansa ja aikoi näyttää sitä paroonille, pyytäen häntä, kunnioitettua juutalaista raharuhtinasta, käyttämään korkeaa vaikutusvaltaansa kidutetun rangaistussiirtolan kärsimysten johdosta kuolemaisillaan olevan juutalaisen hyväksi. Hän palasi sieltä itkien ja vavisten, ikäänkuin se olisi ollut häikäisevä ja peljättävä paikka. Hän ei edes tarkalleen muistanut, mitä hänelle oli tapahtunut. Parooni oli ottanut hänet vastaan ankara ilme kasvoillaan, vihoissaan hänen rohkeudestaan. Hän oli ehkä ollut tyttärensä, kalpean ja jäykkäkasvoisen kreivitär Sangleboeufin seurassa. Rachel ei olisi tarkoin voinut sanoa kuinka hänet oli ajettu pois, häntä oli kohdeltu kuin kerjäläisvaimoa, jolle ei mitään anneta. Sitten oli hän huomannut olevansa ulkona, silmät niiden äärettömien rikkauksien huikaisemana, joita hän oli nähnyt ihmeteltävässä Désiradessa, komeine saleineen, suihkulähteineen ja kauniine kuvapatsaineen. Tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen oli hän vaipunut takaisin synkkään odotukseensa, ja surupuvussaan, ihmisten ja olosuhteiden vainoomana, näytti hän olevan ainoastaan elävä, äänetön vastalause kaikkeen tähän vääryyteen! Tässä kärsimysten ja kurjuuden rasittamassa talossa toivoi Markus apua ainoastaan Davidilta, jonka järki oli niin selvä ja luonne niin totinen ja luotettava. Veljensä tuomion jälkeen, siis lähes kymmenen vuotta, oli hän työskennellyt kärsivällisesti ja uupumatta koskaan epätoivoon, vaikka hänen työnsä oli täynnä vaikeuksia. Hän oli yhä vakuutettu Simonin viattomuudesta ja hän uskoi varmasti että se kerran tulisi ilmi; ja hän toimitti tehtäväänsä täydellisessä salaisuudessa, ihailtavalla selvyydellä ja johdonmukaisuudella, käyttäen viikkoja, kuukausia päästäkseen askeleenkaan eteenpäin, antamatta minkään häiritä itseään. Hän oli heti käsittänyt että hän tehtäväänsä tarvitsi jonkun verran rahaa. Hän olikin jakanut elämänsä kahteen osaan, ryhtyen myöskin käyttämään hyväkseen parooni Nathanilta vuokraamiaan hiekka- ja piikivikaivoksia. Kaikki ihmiset luulivat että hän itse hoiti liikettään, vaikka se todellisuudessa olikin luotettavan työnjohtajan käsissä. Taitavasi käytettyinä nämä tulot riittivät hänen toiseen ja todelliseen tehtäväänsä, lakkaamattomaan totuuden etsimiseen. Häntä pidettiin saitanakin, häntä syytettiin siitä että ei auttanut kälyään eikä puutteen alaisia Lehmanneja, vaikka ansaitsi suuria summia. Kerran oli hän vähällä menettää kaivosalueensa: Sangleboeufit uhkasivat häntä nimittäin oikeusjutulla, johon heitä silminnähtävästi oli isä Crabot kehoittanut: sillä hän tahtoi karkoittaa maasta tai ainakin tehdä vaarattomaksi tuon äänettömän ja toimeliaan Davidin jonka hän aavisti salaisuudessa lakkaamatta toimivan. Kaikeksi onneksi oli parooni Nathanin tekemä vuokrasitoumus olemassa, ja David voi jatkaa piikivien ja hiekan kaivattamista, josta hän sai tehtäväänsä tarvittavat varat. Hänen ponnistuksensa olivat kauvan aikaa tarkoittaneet presidentti Gragnonin laitonta tiedonantoa valamiehille neuvottelusalissa. Loppumattomien tutkimusten jälkeen oli hän suunnilleen päässyt selville tapauksesta: epäilyksiin joutuneet valamiehet olivat kutsuttaneet luokseen presidentin, tahtoen kysyä hänen neuvoaan rangaistuksen määräämisen suhteen; hän oli silloin heidän epäilyksiään poistaakseen luullut voivansa näyttää heille erään Simonin vanhan kirjeen, jonka hän juuri silloin oli saanut käsiinsä: tämän eräälle ystävälle osoitetun kirjeen sisältö oli aivan merkityksetön, mutta siinä oli jälkikirjoitus, jonka alla sanottiin olevan aivan samallaisen nimimerkin kuin kirjoituskaavassa. Tämä todistus, joka oli ilmestynyt viimeisessä hetkessä syytetyn ja hänen puolustajansa tietämättä, oli aivan varmaan aiheuttanut tuomion. Mutta kuinka voisi David näyttää kaiken tämän todeksi? Kuinka saattaa jonkun valamiehistä ilmaisemaan totuuden, jolloin juttu aivan varmaan olisi otettu uudestaan esille? Sitä paitsi oli David vakuutettu siitä, että jälkikirjoitus ja nimimerkki olivat väärät. Hän oli kauvan aikaa koettanut vaikuttaa juryn esimieheen arkkitehti Jacquiniin, joka oli horjumattoman rehellinen ja uskonnollinen mies; ja hän luuli vihdoin onnistuneensa herättämään epäilyksiä hänen mielessään, osoittamalla hänelle että tiedonanto sellaisten asianhaarojen vallitessa oli laiton. Jos hän voisi todistaa että jälkikirjoitus oli väärä, ilmoittaisi hän heti asian. Kun Markus tuli Trou-kadulle tapaamaan Davidia, oli kauppapuoti suljettu ja talo kuin kuollut. Varovaisuuden vuoksi oli perhe vetäytynyt puotikamariin, jossa Lehmann ja hänen vaimonsa vielä työskentelivät lampun valossa: täällä Markus kertoi suuren uutisensa, jota Rachel vavisten ja lapset loistavin silmin kuuntelivat.

Ennenkuin hän puhui, tahtoi Markus kuitenkin tietää, kuinka Davidin tutkimukset olivat edistyneet.

– No! ne menevät eteenpäin, sanoi tämä, vaikka yhä hitaasti! Jacquin on noita hyviä kristityitä, jotka rakastavat lempeätä ja vanhurskasta Jesusta; ja jos hetken pelkäsinkin, kuullessani kuinka isä Crabot kaikin keinoin koettaa vaikuttaa häneen, olen taas levollinen, sillä tiedän että hän on noudattava ainoastaan omaatuntoaan… Vaikeinta on saada kirje asiantuntijain tutkittavaksi.

– Gragnon ei siis ole hävittänyt tuota todistuskappaletta? kysyi Markus.

– Näyttää siltä kuin hän ei olisi sitä tehnyt. Näytettyään sen valamiehille, ei hän ole uskaltanut hävittää sitä, ja on varmaankin liittänyt sen muiden asiakirjain joukkoon, jossa se vielä on tallella. Delbos on tullut vakuutetuksi siitä saatuaan muutamia tietoja. Nyt olisi siis kirje saatava arkistosta, mutta sen ei hän luule helposti käyvän päinsä… Asiat edistyvät kaikissa tapauksissa…

Syntyi raskas hiljaisuus, jonka hän keskeytti sanoen.

– Entä te, ystäväni, onko teillä joku hyvä uutinen?

– On, hyvä ja suuri uutinen.

Markus kertoi hitaasti koko tapauksen, pikku Sébastienin sairauden, rouva Alexandren epätoivon, hänen ankarat tunnonvaivansa, kuinka hän oli antanut kirjeen hänelle ja kuinka kaavassa oli veljien koulun leima ja veli Gorgiaan nimimerkki.

– Katsokaa! tässä se on… Leima on tuossa kulmassa, samassa, joka oli revitty pois Zéphirinin luota löydetystä kaavasta. Me luulimme että uhri oli purrut pois sen. Mutta isä Philibin onkin repinyt irti kulman, apulaiseni Mignot muistaa selvästi nähneensä sen… Katsokaa nyt nimimerkkiä. Se on tässä kaavassa paljon selvempi, vaikka muuten samanlainen. Siinä voikin aivan hyvin erottaa toisiinsa kiedotun F: n ja G: n veli Gorgiaan alkukirjaimet, joita nuo eriskummalliset asiantuntiat, herrat Badoche ja Trabut uskomattomasta erehdyksestä pitivät L: nä ja S: nä… Minun vakuutukseni on nyt horjumaton, veli Gorgias on syyllinen.

Innokkaasti katselivat nyt kaikki pientä kellastunutta paperia lampun himmeässä valossa. Vanhat Lehmannit jättivät työnsä ja kurottivat kuihtuneita kasvojaan, ikäänkuin saaden hiukan uutta elämää. Mutta Rachel, joka oli herännyt horrostilastaan, vapisi, ja hänen lapsensa, Joseph ja Sarah, tunkeutuivat loistavin silmin lähemmäksi paremmin nähdäkseen. Syvän hiljaisuuden vallitessa surevassa talossa otti David paperin, käänteli ja tutki sitä.

– Niin, niin, toisti hän, minun vakuutukseni on sama kun teidänkin. Meidän epäilyksemme muuttuvat tänään varmuudeksi. Veli Gorgias on syyllinen.

Sitten seurasi pitkä keskustelu, he muistuttivat mieleensä kaikki asianhaarat, yhdistivät ne täydelliseksi kokonaisuudeksi, joka silminnähtävästi oli todenmukainen. He täydensivät toistensa muistoja ja tulivat kaikki samaan päätökseen. Paitsi asiallisia todistuksia, joita heillä jo alkoi olla, voi asian ratkaista järjenkin avulla, niinkuin matemaattisen tehtävän. Pari kolme kohtaa oli vielä epäselvää: kuinka oli kaava joutunut veljen taskuun, ja kuinka oli leimalla varustettu kulma hävinnyt? Mutta kuinka selvästi järjestyikään kaikki muu, veli Gorgiaan palaaminen, osuminen Zéphirinin valaistun akkunan luo, kiusaus, murha, sitten seuraavana päivänä toinen sattuma, isä Philibin ja veli Fulgentius kulkevat ohi, sekaantuvat näytelmään, ovat pakoitetut heti toimimaan pelastaakseen toverinsa! Ja mikä todistus olikaan nyt tuo revitty kulma, kuinka kieltämättömästi se osoittikaan syyllisen, jonka ilmaisi myöskin raivoisa taistelu, kirkon ponnistukset hänen salaamisekseen ja saadakseen viaton tuomituksi hänen siastaan! Selvyys tuli yhä suuremmaksi, valheen ääretön rakennus oli pian kukistuva.

– Nyt on siis kurjuus lopussa! sanoi vanha Lehmann ilon valtaamana. Ei tarvitse kuin näyttää tuo paperi niin me saamme heti Simonin takasin.

Lapset hyppivät ilosta ja lauloivat riemuissaan.

– Oi! isä tulee kotiin! isä tulee kotiin!

Mutta David ja Markus pysyivät vakavina. He tiesivät kuinka vaikea ja vaarallinen asema vielä oli. Peloittavina nousivat kysymykset: kuinka oli käytettävä tätä uutta todistusta? mitä tietä oli vaadittava jutun tarkastamista? Ja Markus lausui hiljaa.

– Täytyy miettiä, täytyy odottaa.

Silloin Rachel purskahti itkuun ja sopersi nyyhkytyksien välissä.

– Mitä vielä odotetaan? sitäkö että mies raukka kuolisi kidutuksiin, joita hän saa kärsiä!

Ja pieni synkkä talo vaipui takasin kurjuuteensa. Kaikki tunsivat ett'ei onnettomuus vielä ollut loppunut. Hetken suuri ilo väistyi jälleen hirveän tuskan tieltä.

– Delbos yksin voi neuvoa meitä, päätti David. Jos suostutte, Markus, niin menemme hänen luokseen torstaina.

Tehkäämme niin, tulkaa hakemaan minua torstaina.

Asianajaja Delbosin asema Beaumontissa oli näinä kymmenenä vuotena suuresti muuttunut. Simonin juttu oli ratkaissut hänen tulevaisuutensa, tuo vaarallinen juttu, jota kukaan hänen virkaveljistään ei ollut huolinut ja jonka hän niin rohkeasti oli ottanut vastaan. Hän oli silloin ainoastaan talonpojan poika, jolla oli kansanvaltaisia mielipiteitä ja suuri kaunopuheisuuden lahja. Mutta tutkiessaan juttua, tullessaan vähitellen innokkaaksi totuuden puolustajaksi, hän oli tuntenut läheisyydessään kaikki porvariston voimat liittoutuneina valheen hyväksi ylläpitämään yhteiskunnallisia vääryyksiä, ja hän oli muuttunut taistelevaksi sosialistiksi, oli tullut vakuutetuksi siitä, että kansassa oli maan ainoa pelastus. Kaupungin koko vallankumouksellinen puolue oli vähitellen kokoutunut hänen ympärilleen. Hän oli viime vaaleissa kilpaillut radikaalisen Lemarroisin kanssa, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut edusmiehenä. Ja jos hänen suoranaiset etunsa vielä kärsivätkin siitä että hän oli puolustanut suuresta rikoksesta syytettyä juutalaista, valloitti hän hitaasti ihailtavan aseman horjumattoman uskonsa ja toimiensa tyynen rohkeuden avulla.

Kun Markus näytti Delbosille rouva Alexandrelta saamansa kirjoituskaavan, huudahti tämä ilosta.

– Vihdoinkin on se meidän!

Kääntyen Davidin puoleen lisäsi hän.

– Tässä on meillä toinen todistus… Ensimmäinen on kirje, joka laittomasti on näytetty valamiehille ja joka luultavasti on väärä. Me koetamme hankkia sen käsiimme… Ja toinen on veljien koulun leimalla ja veli Gorgian nimimerkillä varustettu kaava. Minä luulen että tätä todistusta voi helpommin ja suoranaisemmin käyttää.

– Mitä neuvotte minun sitten tekemään? kysyi David. Minun aikomukseni oli kälyni nimessä kirjoittaa ministerille kirje, lainmukainen ilmianto veli Gorgiasta vastaan, syyttää häntä pikku Zèphirinin raiskaamisesta ja murhasta ja pyytää veljeni oikeusjutun tarkastamista.

Mutta Delbos oli uudelleen tullut huolestuneen näköiseksi.

– Tätä tietä olisi epäilemättä noudatettava. Mutta kysymys on yhä sangen arkaluontoinen, me emme saa millään lailla hätäillä… Palaan jälleen kirjeen laittomaan näyttämiseen valamiehille, jota meidän on sangen vaikea saada todistetuksi niin kauan kun emme ole taivuttaneet arkkitehti Jacquiniä keventämään omaatuntoaan. Te muistanette isä Philibinin todistuksen, hän puhui epämääräisesti jostain paperista, jossa muka oli teidän veljenne nimimerkki, aivan samanlainen kuin kaavassa, mutta josta rippisalaisuus esti häntä tarkemmin puhumasta. Minä olen varma siitä, että hän tarkoitti kirjettä, jonka presidentti Gragnon viime hetkessä sai käsiinsä, ja sentähden epäilen että se on väärä. Mutta nämä ovat kaikki vain otaksumisia, järkijohdelmia ja meidän täytyisi välttämättömästi saada joku todistus… Siis jos tällä hetkellä tyydymmekin todistukseen, jonka tuo kirjoituskaava leimoineen ja selvine nimimerkkeineen antaa meille, on jutussa vielä paljon huolestuttavaa epäselvyyttä. Viipymättä kauvempaa siinä asianhaarassa, että on hiukan vaikea selittää kuinka tuollainen paperi oli voinut joutua veljen taskuun murhailtana, tahdon sanoa, että olen sangen pahoillani leimalla varustetun kulman häviämisestä ja tämän kulman tahtoisin saada käsiini ennen kuin ryhdyn mihinkään, sillä minä arvaan millä syillä he tahtovat vastustaa meitä ja tehdä jutun hämäräksi.

Markus katsoi häneen hämmästyneenä.

– Mitä, etsiä tuo kulma? Se tulee olemaan vaikea tehtävä. Mehän pidimme mahdollisena, että uhri oli repinyt sen hampaillaan.

– Oh! se ei ole luultavaa, vastasi Delbos. Siiloin olisi se löytynyt lattialta. Mutta koska mitään ei ole löytynyt on se tahallaan revitty. Tässä taas isä Philibin sekaantuu asiaan, teidän apulaisenne Mignothan muistaa, että kaava hänestä ensin näytti eheältä ja että että hän hämmästyi nähdessään sen vähän aikaa sen jälkeen revittynä jesuiitan kädessä. Isä Philibin on repinyt kulman, siitä ei ole epäilystäkään. Hän, aina hän ratkaisevina hetkinä, kun on pelastettava syyllinen!.. Sen tähden tahtoisin saada täydellisen todistuksen, paperipalasen, jonka hän vei mukanaan.

David vuorostaan huudahti ihmeissään.

– Luuletteko että hän on säästänyt sen?

– Luulen hänen sen tehneen. Kaikissa tapauksissa oli hän voinut säästää sen. Tuo Philibin on hiljainen mies, jonka näennäisen kömpelyyden alla piilee suuri taitavuus. Hän on varmaankin säästänyt kulman, saadakseen siitä erinomaisen keinon, millä pitää rikostoverinsa kurissa. Minä alan epäillä että hän on koko tämän vääryyden alkuunpanija, vaikkakin hänen tarkoituksensa vielä on epäselvä. Ehkä oli siihen syynä uskollisuus esimiehelle, isä Crabotille, ehkä joku yhteinen rikos, tuo hämärä juttu Valmarien lahjoituksesta, ehkä myös yksinkertainen usko, halu hyödyttää kirkkoa. Hän on hirveä mies kaikessa tapauksessa, mies, joka osaa tahtoa ja toimia, täydellinen vastakohta typerälle ja turhamaiselle veli Fulgentiukselle!

Markus oli vaipunut mietteisiin.

– Isä Philibin, isä Philibin… Niin, olen perin pohjin pettynyt hänen suhteensa. Vielä oikeusjutun jälkeen luulin häntä kunnon mieheksi, jonka ympäristö oli johtanut väärille teille… Niin, niin, hän olisi siis suuri syyllinen, hirveä vääryyden ja valheen työntekijä.

David kysyi taas Delbosilta.

– Vaikkakin otaksuisimme että hän on säilyttänyt tuon revityn kulman, niin ette kai toivone, että hän antaisi teille sen jos pyydätte?

– Oh! en, vastasi asianajaja nauraen. Mutta ennenkuin ryhdymme mihinkään ratkaisevaan, tahtoisin miettiä emmekö millään keinoin voisi saada jotain kumoamatonta todistusta käsiimme. Jutun tarkastamisen pyyntö on sitä paitse sangen vakava asia, me emme saa jättää mitään sattuman valtaan… Sallikaa minun täydentää asiakirja, antakaa minulle muutamia päiviä aikaa, ehkä kaksi tai kolme viikkoa, jos se on välttämätöntä, ja sitten toimikaamme.

Heti seuraavana päivänä Markus ymmärsi vaimonsa käytöksestä, että vanhat rouvat olivat puhuneet asiasta ja että kirkollinen puolue, isä Crabotista halvimpaan munkkiin, oli selvillä siitä. Juttu heräsi äkkiä unestaan, syntyi hirveä mieltenkuohu, jonka salaisen täristyksen hän tunsi ympäristössään. Saatuaan tietää että kirjoituskaava oli löydetty, huomattuaan syyttömän perheen koettavan saada ilmi totuutta, ja odottaen joka hetki että veli Gorgias ilmi annettaisiin, ryhtyivät syylliset, veli Fulgentius, isä Philibin ja itse isä Crabot taisteluun, koettivat peittää entisen rikoksensa uusilla rikoksilla. He arvasivat tuon vaivaloisesti rakennetun vääryyden mestariteoksen, jota he niin pontevasti olivat puolustaneet, olevan suuressa vaarassa, ja he olivat pelastaakseen sen valmiit kaikkein pahimpiinkin tekoihin, sillä valhe synnyttää välttämättömästi toisia valheita. Eivätkä he yksin olleet vaarassa, kirkonkin pelastus riippui heidän voitostaan. Tulisihan koko hengellinen puolue haudatuksi tuon halpamaisuuksien rakennuksen alle, jos se kukistuisi! Silloin veljien koulu joutuisi häviölle, suljettaisiin, jota vastoin maallikkokoulu kohoaisi arvoon ja kukoistukseen, kapusiinien kauppa huonontuisi, he saisivat ainoastaan mitättömän voiton Pyhän Antonius Padualaisensa avulla; Valmarien kollegio joutuisi vaaraan, jesuiittain täytyisi jättää maa, jossa he yhä hoitivat opetusta naamari kasvoillaan; silloin vähenisi katolilaisuuden valta, aukko kirkon rintamassa laajenisi ja vapaalle ajattelulle aukenisi tie tulevaisuutta kohden. Kuinka epätoivoiseen vastustukseen nousikaan koko klerikaalinen sotajoukko, puolustaakseen valtaansa sen erehdyksiin ja kärsimyksiin vaipuneen joukon yli, jota se vuosisatoja oli pitänyt orjuudessa.

Ennenkuin veli Gorgias oli ilmi annettukaan, ryhtyivät hänen esimiehensä puolustamaan häntä. Hänet oli pelastettava mistä hinnasta tahansa, hyökkäys oli torjuttava keksimällä todistuksia hänen viattomuudestaan. Ensi alussa syntyi kuitenkin hirveä sekasorto, veljen nähtiin säikähtyneenä pitkillä, laihoilla säärillään mittailevan Mailleboisin katuja ja teitä ympäristöllä. Kotkan nenä ulkonevien poskipäiden välissä ja syvät mustat silmät, joita varjostivat tuuheat kulmakarvat, tekivät hänet julman petolinnun näköiseksi. Hänet nähtiin samana päivänä kulkevan Valmarien tiellä, sitten tulevan pormestari Philisin luota ja viimein astuvan junasta, joka toi hänet Beaumontista. Kaupungissa ja sen ympäristöllä huomattiin myöskin paljon pappeja ja munkkeja, joiden päätön hyörinä osoitti mitä suurinta kauhistusta. Seuraavana päivänä huomattiin näiden puuhien tulos: "Petit Beaumontaisissa" oli kirjoitus, jossa ilmoitettiin raivokkain sanoin, että saastaisen juutalaisen ystävät taas aikoivat tuottaa levottomuutta seutuun, syyttämällä kunnianarvoista munkkia, maailman pyhintä miestä. Veli Gorgiasta ei mainittu; mutta siitä alkaen oli lehdessä joka päivä kirjoitus; ja vähitellen tuli esiin kokonaisuudessaan veljen esimiesten laatima selitys asiasta vastaväitteenä Davidin selitykselle, jonka sisällön he jo aavistivat, vaikkei hän ollut julkaissut sitä. Tahdottiin kukistaa hänet edeltäpäin. He kielsivät kaikki: veli Gorgias ei ollut voinut pysähtyä Zéphirinin akkunan eteen, sillä todistajat olivat nähneet hänen palaavan koululle puoliyksitoista; kaavan nimimerkki ei ollut hänen tekemänsä koska asiantuntiat nimenomaan olivat tunteneet siinä Simonin käsialan. Ja silloin oli kaikki selvää. Hankittuaan itselleen kaavan oli Simon jäljentänyt veljen nimimerkin, jonka hän oli nähnyt Zéphirinin vihossa. Tietäen että kaavoissa oli leima oli hän repinyt siitä kulman, todellakin pirullisella viekkaudella, jotta sitä luultaisiin murhamiehen varokeinoksi. Kaiken tämän oli hän tehnyt siinä helvetillisessä tarkoituksessa, että rikoksesta ruvettaisiin epäilemään herranpalvelijaa, siten tyydyttääkseen vihaansa kirkkoa kohtaan. Tämä eriskummallinen juttu, joka oli joka aamu luettavana sanomalehdessä, muuttui pian yksinkertaisten, valheen myrkyttämien lukijoiden uskonkappaleeksi.

Ensialussa löytyi kumminkin hiukan eriäviä mielipiteitä, toisia selityksiä liikkui kaupungilla, veli Gorgias itse näytti tehneen huolestuttavia tunnustuksia. Tuo veli Gorgias, josta ennen tuskin tiedettiin ja joka nyt oli joutunut yleisen huomion esineeksi, oli omituinen ilmiö. Hänen isänsä oli ollut salametsästäjä Jean Plumet, josta kreivitär de Quèdeville, Valmarien entinen omistaja, oli tehnyt metsänvartijan. Hän ei ollut koskaan tuntenut äitiään, jotain kulkutyttöä, joka eräänä iltana oli ilmestynyt ja lapsen synnyttyä taas hävinnyt. Tämä lapsi, Georges, oli kahdentoista vuotias kun eräs salametsästäjä ampui hänen isänsä. Hän jäi Valmariehen, pääsi kreivittären suosioon ja hänen pojanpoikansa, Gastonin leikkitoveriksi. Hän tunsi varmaankin tarkalleen kaikki asianhaarat, jotka liittyivät nuorukaisen tapaturmaiseen kuolemaan hänen ollessaan kävelemässä kotiopettajansa, isä Philibinin kanssa, samoin kuin sitä seuranneet tapaukset viimeisen Quèdeville-suvun jäsenen kuoleman aikana ja myöskin alueen lahjoittamisen tämän rippi-isälle Crabotille. Jesuiitta-isät pitivät kaikissa tapauksissa tämän jälkeen erityistä huolta hänestä ja heidän välityksellään kerrottiin hänen, huolimatta vaikeista esteistä, päässeen munkiksi: tästä olivat ilkeät ihmiset alkaneet epäillä että esimiehillä ja käskynalaisella oli yhteinen rikos salattavanaan. Veli Gorgiasta pidettiin kuitenkin erinomaisena, Jumalalle otollisena munkkina. Hänellä oli tuo synkkä ja raaka usko, joka heittää heikon syntisen ihmisen itsevaltaisen herran, vihan ja rangaistuksen kuninkaan käsiin. Jumala yksin hallitsi, kirkko oli hänen rangaistuksiensa toimeenpanija, muun maailman tuli ainoastaan taipua loppumattomaan orjuuteen, joka kestäisi ylösnousemukseen saakka taivaallisen valtakunnan ilossa. Hän teki usein syntiä, mutta tunnusti sitten vikansa, osoittaen ankaraa katumusta, lyöden nyrkillä rintaansa ja nöyryyttäen itsensä tomuun ja tuhkaan; silloin oli hän vapaa synneistään ja rauhallinen, hänen omatuntonsa oli puhdas. Hän oli maksanut, eikä ollut enään mitään velkaa kunnes tekisi uuden synnin, johon lihan heikkous pian saattoi hänet lankeemaan. Lapsena hän kuljeskeli pitkin metsiä, varasteli ja ahdisti jo silloin tyttöjä. Tultuaan munkiksi oli hän pilkallinen ja uhkaileva kun häntä soimattiin jostain liian julkeasta kepposesta: tekiväthän kaikki syntiä! Tarvitsivathan kaikki anteeksiantoa! Hän huvitti esimiehiään, mutta piti heitä alituisessa pelossa, he antoivat hänelle anteeksi, sillä hänen tunnonvaivansa näyttivät niin äärettömiltä ja totisilta: menipä hän niinkin pitkälle että tuomitsi itsensä viikoksi paastoomaan ja kantamaan rautapiikeillä varustettua jouhipaitaa. Näistä syistä olivat esimiehet aina suosineet häntä, he huomasivat hänessä oikean uskonnollisen hengen: munkin irstaiset paheet, jotka hän sovitti kostavalla katumusruoskalla.

Ensi kerran puhuessaan "Petit Beaumontaisin" toimittajien kanssa oli veli Gorgias siis tunnustanut liian paljon. Hänen esimiehensä eivät varmaankaan vielä olleet ilmoittaneet hänelle selitystään, ja hän oli siksi järkevä että huomasi sen täydellisen mahdottomuuden. Uuden, hänen nimimerkillään varustetun kaavan löydettyä näytti hänestä mahdottomalta kieltää että tuo nimimerkki oli hänen kirjoitustaan. Se oli niin päivän selvää että eivät mitkään asiantuntijat voisi sitä muuksi muuttaa. Hän oli siis antanut oman selityksen, joka oli järjellisempi ja jossa hän tunnusti osan totuudesta, sen että oli pysähtynyt Zéphirinin akkunan eteen, keskustellut ystävällisesti pienen raajarikon kanssa ja torunutkin häntä huomatessaan pöydällä kirjoituskaavan, joka luvatta oli tuotu koulusta; sitten alkoi valhe taas, hän läksi matkaansa, lapsi sulki akkunan, Simon teki saastaisen rikoksen, hän käytti pirullisen mielenjohteen mukaan kaavaa hyväkseen ja aukaisi akkunan, jotta luultaisiin murhaajan paenneen sitä tietä. Mutta tämä selitys, jonka lehti ensimmäisenä päivänä sanoi saaneensa varmoista lähteistä, väitettiin seuraavana päivänä pontevasti valheeksi, veli Gorgias itse meni lehden toimitukseen antamaan vastalauseensa. Evankeliumin kautta vannoi hän että rikosiltana oli palannut suoraan koululle ja että nimimerkki oli väärä, niin kuin asiantuntijat olivat todistaneet. Hänen täytyi hyväksyä esimiestensä keksintö, jos tahtoi että he auttaisivat ja pelastaisivat hänet. Hän kiroili sitä itsekseen ja kohautti olkapäitään sen typeryydelle; mutta hän taipui kuitenkin, vaikka hän aavisti että sen oli mahdotonta pysyä pystyssä. Tällä hetkellä veli Gorgias oli todella suuri pilkallisessa julkeudessa ja sankarillisessa valheessa. Olihan hänellä Jumala takanaan! valehtelihan hän pyhän kirkon hyväksi ja siis varmana synninpäästöstä! Uneksipa hän marttyyrikruunustakin, jokainen hurskas rikos tuottaisi hänelle lisää taivaallista iloa. Siitä alkaen oli hän ainoastaan tottelevainen ase veli Fulgentiuksen käsissä, jonka takana toimi isä Philibin, isä Crabotin salaisia käskyjä noudattaen. Heidän suunnitelmansa oli kieltää kaikki, sekin, mikä oli silminnähtävää, sillä he pelkäsivät että pieninkin aukko kirkon pyhässä muurissa aiheuttaisi välttämättömän häviön: ja heidän järjetön selityksensä voi kyllä johdonmukaisista ihmisistä näyttää typerältä, mutta se pysyisi sittenkin kauvan aikaa vielä ainoana totuutena yksinkertaisen kansan silmissä, ja he päättivät uskaltaa kaikki, tuntien sen rajattoman, pohjattoman herkkäuskoisuuden.

Kirkolliset olivat siis ryhtyneet puolustukseen, odottamatta edes ilmiantoa, jolla veli Gorgiasta uhattiin, ja etenkin koulun johtaja, veli Fulgentius, osoitti ylenmääräistä intoa. Kun suuri mielenliikutus valtasi hänet, oli ikäänkuin hänen isänsä, hulluinhuoneessa kuolleen mielenvikaisten lääkärin luonne olisi herännyt hänessä. Hän antautui aina ensimmäisen vaikutuksen valtaan, hänen aivonsa hämmentyivät, turhamaisuus ja kunnianhimo alkoivat häntä vaivata ja hän toivoi voivansa tehdä kirkolle jonkun suuren palveluksen, joka kohottaisi hänet munkkikuntansa esimieheksi. Heti Simonin jutun alussa olikin hän jo kadottanut vähäisenkin järkensä, luullen siinä saavuttavansa odottamansa kunnian: ja kun juttu heräsi uudestaan, joutui hän taas kuin kuumeeseen. Kaikkialla Mailleboisin kaduilla nähtiin pienen, laihan ja mustan veljen liikkuvan, viitan liepeet liehuen kuin rajutuulessa. Hän puolusti kiihkeästi kouluaan, vannoi Jumalan kautta apulaisveljiensä enkelimäisen puhtauden. Inhoittavat jutut, jotka olivat kertoneet apulaisveljien joutuneen niin häväiseviin selkkauksiin että heidät oli täytynyt kiireimmiten lähettää muualle, olivat saatanan juonia. Näitä valheita kiihkeästi vakuuttaessaan tosiksi oli hän ehkä itsekin alkanut uskoa niitä, siihen määrin eli hän mielikuvituksen maailmassa. Hän oli joutunut valheen valtaan, hänen täytyi siis jatkaa valehtelemistaan ja hän teki sitä nyt jonkunmoisella uskonnollisella vimmalla, valehdellen ylen määrin – rakkaudesta Jumalaan. Olihan hän itse siveä! Olihan hän aina taistellut häpeällisiä kiusauksia vastaan. Ja hän piti velvollisuutenaan vannoa kaikkien munkkikuntansa jäsenien täydellisen siveyden, hän kielsi maallikoilta oikeuden tuomita veljiä, sillä he kuuluivat siihen suureen laumaan, joka ei tiennyt mitään temppelistä. Jos veli Gorgias oli tehnyt syntiä, tuli hänen tehdä tiliä siitä ainoastaan Jumalalle, eikä ihmisille. Munkkina hänen ei tarvinnut taipua inhimillisen oikeuden alle. Kunnianhimoinen veli Fulgentius puuhasi näin, ja taitavat salaiset kädet johtivat häntä, kooten hänelle kaiken vastuunalaisuuden.

Hänen takanaan oli helppo aavistaa isä Philibinin, joka taas oli isä Crabotin ase. Mutta mikä notkea ja vahva ase, joka totellessaankin säilytti yksilöllisyytensä! Hän puhui mielellään talonpoikaisesta syntyperästään ja oli olevinaan yksinkertaisen hyvänsävyinen, niinkuin vasta maalta tullut kansanlapsi ja tämän karkean kuoren alla piili mitä liukkainta kavaluutta, hän johti tavattoman varmalla kädellä ja kärsivällisesti suuria hankkeitaan. Aina oli hän toimessa jotain hämärää tarkoitusta varten, mutta ilman melua, ilman itsekästä kunnianhimoa, nauttien itsekseen kun näki toimensa onnistuvan. Hän saattoi olla uskovainen ja taisteli silloin halpana soturina, joka tahtoi ainoastaan palvella esimiehiään ja kirkkoa. Valmarien opintojen johtajana valvoi hän kaikkea, piti huolta kaikesta, näki kaikki ja oli sangen sukkela huolimatta kömpelönnäköisestä ruumiistaan. Tuo suuri, leveäharteinen ja suurikasvoinen mies otti iloisesti osaa oppilastensa leikkeihin, oli lakkaamatta heidän joukossaan, vakoili heitä, tutki heitä ja otti selkoa kaikesta, heidän sukulaisistaan ja ystävistäänkin. Hänen silmänsä huomasi kaikki, hänen järkensä paljasti kaikkien ajatukset ja tunteet. Sitten sanottiin hänen sulkeutuvan huoneeseensa rehtorin, isä Crabotin kanssa, joka oli johtavinaan laitosta, milloinkaan suoranaisesti puuttumatta oppilastensa asioihin, ja isä Philibin näytti hänelle muistiinpanonsa ja tietonsa jokaisesta oppilaasta. Ne olivat täydellisiä asiakirjoja, joissa oli mainittu kaikki pienimmätkin yksityisseikat. Väitettiin myöskin, ettei isä Crabot. joka varovaisen periaatteen mukaan ei säilyttänyt ainoatakaan paperia, vaan hävitti kaikki, hyväksynyt tätä asiakirjojen säilyttämis- ja luokittamisjärjestelmää. Hän salli sen kuitenkin tapahtua isä Philibinin monien, suurien palvelusten tähden ja luuli olevansa johtava käsi, terävä ymmärrys, joka käytti hyväkseen häntä. Hänhän juuri jylhästä kammiostaan hallitsi maakunnan koko ylhäistä seurapiiriä! Kuuluivathan kaikki naiset, joita hän ripitti, kaikki perheet, joiden lapsia hän opetti, hänelle, hänen pyhän virkansa voimasta! Ja hän luuli itse kutovansa laajaa verkkoa, johon hän toivoi koko maan tarttuvan, vaikka oikeastaan isä Philibin useimmiten salaa valmisti hyökkäykset ja hankki voitot. Simonin jutussa etenkin näytti hän olevan salainen alkuunpanija, joka ei kammonnut mitään halpamaisia ja kavaloita tekoja, hän oli valtioviisaudesta pysynyt ystävänä entiselle pahankuriselle pojalle, joka tunsi heidän salaisuutensa, nykyiselle hirveälle veli Gorgiaalle, oli seurannut häntä elämässä, suojellut häntä yhtä vaarallisena kuin hyödyllisenä henkilönä ja koettanut pelastaa hänet tuosta kauheasta jutusta, jotta ei itse samassa kukistuisi ja hänen kanssaan voittoisa isä Crabot, joka oli kirkon kunnia.