Kitabı oku: «Totuus», sayfa 26

Oli lämmin ilta ja mustat ukkospilvet peittivät uhkaavina taivaan. Isä ja tytär työskentelivät tapansa mukaan lampun ahtaassa valokehässä; ja avonaisesta akkunasta, josta näkyi pimeä ja uneen vaipunut Maillebois, lentivät sisään yöperhoset, häiriten syvää hiljaisuutta siipiensä heikolla suhinalla. Tyttönen, joka oli viettänyt iltapäivän Kapusiinitorin varrella, näytti väsyneeltä, otsaa painoivat liian raskaat ajatukset. Hän oli kumartuneena vihkonsa yli, mutta ei kuitenkaan kirjoittanut, hän mietti. Vihdoin pani hän pois kynän ja puhui talon surunvoittoisessa rauhassa.

– Isäni, minun on sinulle sanottava eräs asia, joka surettaa minua syvästi. Minä tuotan sinulle varmaankin suurta tuskaa ja siksi en ole ennen uskaltanut tehdä sitä. Mutta nyt olen luvannut itselleni etten ennen mene levolle kuin olen sinulle ilmoittanut päätökseni, joka minusta on sangen järkevä ja tarpeellinen.

Markus oli kiireesti kohottanut päätään, pelko kouristi hänen sydäntään, lapsen vapisevasta äänestä oli hän arvannut että viimeinen onnettomuus oli tulossa.

– Mitä se on, rakkaani?

– Kuule, isäni, olen miettinyt, olen vielä tämänkin päivän punninnut pienessä päässäni tuota asiaa, ja minusta tuntuu, että minun, jos olet samaa mieltä kanssani, tulee jättää sinut ja muuttaa äitini luokse, isoäidin kotiin.

Markus kauhistui, hän vastusti ensin kiivaasti.

– Mitä, samaa mieltä kanssasi! Minä en sitä salli! Kaikin voimieni tahdon pitää sinua kiinni, estää sinua vuorostasi jättämästä minua.

– Oi! isäni, kuiskasi Louise epätoivoisena, ajattele vain vähäsen, niin näet ettet ole oikeassa.

Markus ei kuunnellut lasta, hän oli noussut ja käveli kiivaasti edestakaisin puolipimeässä huoneessa.

– Minulla ei ole enää muita kuin sinä, ja sinäkö lähtisit! Minulta on ryöstetty vaimo ja nyt ryöstettäisiin minulta tytär, minut jätettäisiin yksin, alastomaksi, hyljätyksi, ilman hellyyttä! Oi! minä tunsin tuon armoiskun tulevan, minä aavistin kyllä että hirveät pimeyden kädet riistäisivät viimeisenkin siekaleen sydämmestäni. Ei, ei! se on liikaa, en koskaan ole suostuva tähän eroon!

Ja äkkiä pysähtyen tyttärensä eteen hän jatkoi kovalla äänellä.

– Sinunkin sydämmesi ja järkesi on siis turmeltu, jotta et enää rakastaisi minua? Jokaisella vierailullasi ovat he käyneet sotaa minua vastaan, ovat kertoneet sinulle inhoittavia juttuja, eroittaakseen sinua minusta, eikö niin? He tahtovat vapauttaa sinut kirotun ja tuomitun isäsi vaikutuksesta, vai kuinka? ja saattaa sinut vanhojen rouvien hyvien ystävien valtaan, jotka tekevät sinusta ulkokullatun ja järjettömän ihmisen… Ja sinä kuuntelet vihollisiani, sinä aijot antaa myöten heidän alituiselle kiusaamiselleen, ja jättää minut yksin!

Epätoivoissaan kohotti lapsi rukoilevasti kätensä häntä kohden, silmät kyynelissä.

– Isäni, isäni, rauhoitu… Minä vakuutan että erehdyt, äiti ei ole koskaan sallinut minun kuulteni sanottavan pahaa sinusta. Isoäiti ei tosin rakasta sinua ja hän tekisi usein paremmin, jos olisi vaiti minun läsnäollessani. Valehtelisin jos sanoisin ettei hän tee kaikkea voitavaansa saadakseen minut muuttamaan äidin luo. Mutta sen vannon sinulle, ei hän eivätkä muut ole mitään vaikuttaneet päätökseeni… Sinä tiedät kyllä että en milloinkaan valehtele. Minä yksin olen miettinyt ja tullut siihen vakuutukseen että teemme hyvin ja viisaasti jos eroamme.

– Tekisitkö hyvin jos lähdet! Minä kuolisin siitä.

– Ei, sinä kyllä ymmärrät ja sinä olet niin rohkea… Istu tähän, kuuntele minua.

Louise pakoitti isänsä lempeästi istuutumaan eteensä. Hän tarttui pienillä, hyväilevillä käsillään Markuksen käsiin ja selitti hänelle syynsä, aivan kuin pieni, ymmärtäväinen aikaihminen.

– Isoäidin luona ovat kaikki vakuutetut siitä, että sinä yksin johdatat minut pois uskonnosta. Sinä muka ahdistat minua, väkivallalla tyrkytät minulle mielipiteesi ja jos pääsisin sinun vallastasi, niin heti muka tunnustaisin syntini ja menisin ripille… Miksi emme näyttäisi heille että he erehtyvät? Huomenna muutan isoäidin luo ja he saavat nähdä, heidän on täytyminen tunnustaa suuren erehdyksensä, sillä muutto ei ole estävä minua antamasta heille aina samaa vastausta: "Minä olen luvannut että en mene ripille ennenkuin olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta, voidakseni silloin täydellisesti ottaa edesvastuulleni moisen teon, ja minä aijon pitää lupaukseni ja odottaa."

Markus puisti epäilevästi päätään.

– Lapsi raukkani, sinä et tunne heitä, he murtavat ja valloittavat sinut muutamissa viikoissa. Sinä olet vain pieni tyttö.

Silloin Louise vuorostaan loukkaantui.

– Oi! sinä et ole ollenkaan kiltti, isäni, kun luulet minua niin mitättömäksi! Olen tosin pieni tyttö, mutta olen sinun pieni tyttösi ja pidän sitä kunniana!

Hän sanoi tämän niin lapsellisella rohkeudella että Markus ei voinut olla hymyilemättä. Tuo pienokainen teki hänen sydämmensä lämpimäksi, pienokainen, jossa hän välistä tunsi aivan kokonaan oman intohimoisen ja samalla järkevän ja johdonmukaisen luonteensa. Hän katseli lasta, joka hänen mielestään oli sangen kaunis ja viisas, lujine ja ylpeine kasvoineen ja kirkkaine, ihailtavan avomielisine silmineen. Ja hän kuunteli häntä yhä, samalla kun Louise, pitäen hänen molemmat kätensä omissaan, selitti hänelle mitkä syyt olivat saaneet hänet päättämään muuttaa äitinsä luo, pieneen jumaliseen taloon Kapusiinitorin varrella. Koskettamatta vähääkään kauheisiin panetteluihin hän antoi ymmärtää, kuinka kiitollisia heille oltaisiin jos he eivät kauempaa vastustaisi yleistä mielipidettä. Kaikkialla sanottiin, että hänen paikkansa oli vanhojen rouvien luona, hän suostui siis menemään sinne ja vaikka hän olikin vain kolmetoista vuotias, olisi hän kuitenkin järkevin heistä ja saataisiinpa nähdä että hän saisi siellä hyvää aikaan.

– Vähät siitä, lapseni, sanoi Markus viimein väsyneesti, sinä et koskaan saa minua uskomaan että ero meidän välillämme olisi tarpeellinen.

Louise tunsi että hänen vastustuksensa heikkeni.

– Eihän se ole mikään ero, isäni. Minä kävin äidin luona kaksi kertaa viikossa ja minä tulisin sinua katsomaan vielä useammin… Vihdoin, ymmärrätkö? äiti kuulisi ehkä minua vähäisen, kun olisin hänen luonaan. Silloin puhuisin hänelle sinusta, kertoisin hänelle kuinka paljon vielä rakastat ja itket häntä. Kukaties tulee hän järkiinsä ja minä tuon hänet jälleen sinulle.

Syvästi liikutettuina itkivät he toistensa sylissä, Isä ihmetteli syvää suloa tytössä, jossa suureen lapsellisuuteen yhtyi niin paljon järkeä, hyvyyttä ja toivoa. Ja lapsi painautui isänsä rintaa vasten, hän oli kuin ennenaikaisesti kypsynyt noista asioista, jotka hän epämääräisesti tunsi, mutta joita hän ei olisi voinut mainita.

– Tee niinkuin tahdot, sanoi Markus vihdoin nyyhkytyksien lomassa. Mutta vaikka annankin myöten, en voi hyväksyä tekoasi, koko olentoni nousee sitä vastaan.

Tällainen oli viimeinen ilta, jonka he viettivät yhdessä. Yö oli kuuma ja pilkkopimeä, eikä tuntunut tuulenhenkäystäkään. Avonaisesta akkunasta ei kuulunut minkäänlaista melua uneen vaipuneesta kaupungista. Hiljaiset perhosparvet vain lensivät sisään ja polttivat itsensä lampussa, Rajuilma ei puhjennut, isä ja tytär istuivat sangen myöhäiseen äänettöminä vastapäätä toisiaan, onnellisina saadessaan vielä olla yhdessä, äärettömän rauhan vallitessa.

Mutta kuinka hirveä olikaan seuraava ilta Markukselle! Hänen tyttärensä oli lähtenyt, hän oli yksin tyhjässä ja synkässä asunnossaan. Ensin vaimo ja sitten lapsi, hänellä ei ollut enää ketään, joka olisi rakastanut häntä, häneltä oli pala palalta riistetty sydän rinnasta. Jotta hänelle ei jäisi edes ystävää lohdutukseksi, oli hänet sitä ennen pakoitettu katkaisemaan yhteys ainoan naisen kanssa, jonka sisarellinen sydän olisi voinut tukea häntä. Se oli täydellinen häviö, jonka hän kauan aikaa oli tuntenut tulevan, salainen hävitystyö, jonka hirveät, näkymättömät kädet olivat toimittaneet, kukistaakseen hänet ja hänen tehtävänsä. Nyt luulivat he onnistuneensa, hän vuosi verta sadoista haavoista, oli kidutettu, hyljätty, virui voimattomana hävitetyssä, saastutetussa ja autiossa kodissaan. Ensimmäisenä iltana oli hän todella voitettu, vihamiehet olisivat luulleet hänen olevan heidän vallassaan jos he olisivat nähneet hänen kulkevan horjuvin askelin edestakaisin harmaassa hämärässä, niinkuin haavoitettu eläin, joka etsii pimeää soppea kuollakseen siellä.

Aika oli todella hirveä. Mitä huonoimpia uutisia oli saatu ylioikeuden tutkimuksesta, se näytti hitaisuudellaan tahtovan saada jutun unohduksiin. Turhaan oli Markus tähän saakka koettanut pakoittaa itseään toivomaan, päivä päivältä kasvoi hänen pelkonsa että Simon kuolisi, ennenkuin jutun tarkastus edes oli myönnetty. Noina synkkinä päivinä piti hän kaikki menetettynä, tarkastusta ei myönnettäisi, hänen suuret ponnistuksensa olisivat hyödyttömät, totuus ja oikeus lopullisesti hävitetyt, koko isänmaa sortuisi tuohon hirveään yhteiskunnalliseen rikokseen. Hänet valtasi kauhu, kammon väristys jääti hänet. Ja tämän yleisen onnettomuuden rinnalla oli vielä hänen yksityinen onnettomuutensa, jonka painon hän tunsi entistä enemmän. Nyt kun Louise ei enää ollut läsnä lohduttamassa häntä sulollaan, herättämässä hänessä uskoa ymmärrykseensä ja varhain kypsyneeseen uljuuteensa, hän kysyi itseltään kuinka oli voinut olla niin mieletön, että oli laskenut tytön menemään vanhojen rouvien luo. Hän oli vain lapsi, kaikkivaltias kirkko valloittaisi hänet muutamissa viikoissa. Hänet oli riistetty isältä, eikä häntä koskaan annettaisi takaisin: Markus ei edes saisi nähdä häntä enää. Ja hän itse oli lähettänyt tämän uhrin valheen valtaan puolustamatta häntäkään, ja hän vaipui katkeraan toivottomuuteen, hänestä tuntui kuin hänen tehtävänsä, hän itse ja hänen omaisensa olisivat joutuneet häviöön.

Kello löi kahdeksan, Markus ei ollut voinut yksin istuutua pöytään syömään päivällistä pimeässä huoneessa. Silloin kolkutti joku arasti ovea ja hämmästyneenä näki hän että tulija oli Mignot, jolla ensin oli hiukan vaikea selittää asiaansa,

– Nähkääs, herra Froment… Kun tänä aamuna ilmoititte minulle että pieni Louisenne oli lähtenyt, juolahti mieleeni, eräs ajatus ja se on koko päivän pyörinyt päässäni… Ja nyt iltasella, ennenkuin menen päivälliselle ravintolaani…

Hän pysähtyi hakien sanoja.

– Mitä! huudahti Markus, ettekö vielä ole syöneet päivällistä, Mignot?

– En, herra Froment… Minä aijoin tulla teidän luoksenne syömään päivällistä, ollakseni teille hiukan seuraksi; mutta sitten epäröin ja menetin aikaa… Jos siitä olisi teille huvia, niin voisin nyt kun olette yksin taas ruveta syömään luonanne. Kaksi miestä tulevat aina toimeen yhdessä. Me voisimme, totta vieköön, aivan hyvin pitää huolta taloudesta!.. Tahdotteko? se tekisi minut niin onnelliseksi.

Markus tuli hiukan iloisemmaksi. Hän hymyili liikutettuna.

– Tahdon mielelläni… Te olette kunnon poika, Mignot… Olkaa hyvä, istukaa, syökäämme yhdessä päivällistä.

Ja he istuivat vastapäätä toisiaan, johtaja vaipuneena katkeruuteensa ja apuopettaja koettaen olla häntä häiritsemättä, illan surumielisen rauhan vallitessa.

II

Ylioikeuden tutkimus kesti vielä pitkiä kuukausia ja Markuksen täytyi taas sulkeutua kouluunsa, antautua ruumiineen ja sieluineen työhönsä, opettamaan halpoja, tekemään heitä kykeneviksi ymmärtämään totuutta ja oikeutta. Sitä mukaa kun uutiset olivat hyviä tai huonoja valtasi hänet vuorotellen toivo ja epätoivo; mutta etenkin eräs ajatus vaivasi häntä lakkaamatta. Heti jutun alussa kysyi hän itseltään, miksi ei koko Ranska noussut vaatimaan viattoman vapautusta. Yksi hänen rakkaita haaveitaan oli: jalomielinen ja oikeudenmukainen Ranska, joka niin monta kertaa oli noussut taisteluun oikeuden puolesta ja joka taaskin kerran oli antava todistuksen jaloudestaan, koettamalla korjata tämän kauhean erehdyksen. Ja tuskallinen hämmästys, jonka hän oli tuntenut nähdessään sen pysyvän välinpitämättömänä Beaumontin oikeusjutun jälkeen, suureni, tuli päivä päivältä yhä kiduttavammaksi; sillä silloin voi hän vielä antaa sille anteeksi, huomaten että se ei tuntenut tosiasioita, oli valheiden myrkyttämä; mutta nyt kun niin paljon totuutta jo oli tullut ilmi ja niin paljon valoa saatu asiaan, ei hän enää voinut selittää moista raskasta ja häpeällistä unta vääryydessä. Oliko Ranska sitten muuttunut? eikö se enää ollutkaan vapauttaja? Koska se nyt tiesi totuuden, miksi se ei sitten noussut yhtenä miehenä, sen sijaan että yhä oli esteenä, sokeana ja kuurona joukkona sulki tien?

Hän tuli aina samaan kohtaan, mistä oli lähtenyt silloinkuin halvan opettajatoimen tärkeys oli ilmaantunut hänelle. Jos Ranska yhä oli vaipuneena raskaaseen välinpitämättömyyden uneensa, oli siihen aivan yksinkertaisesti syynä se, että Ranska ei vielä tiennyt kylliksi. Kauhu valtasi hänet: kuinka monta sukupolvea, kuinka monta vuosisataa tarvittaisiin ennenkuin kansa, jolle opetetaan totuutta, kykenisi olemaan oikeudenmukainen? Lähes viisitoista vuotta oli hän koettanut kasvattaa oikeudenmukaisia ihmisiä, kokonainen sukupolvi oli jo kulkenut hänen käsiensä kautta ja hän voi huomata sen kulun tulevaisuutta kohden; ja usein kysyi hän itseltään minkä matkan se todella oli ehtinyt? Hän koetti tavata entisiä oppilaitaan, ihmeissään kun ei tuntenut heidän ahtaammin liittyvän häneen. Nähdessään heitä keskusteli hän mielellään heidän kanssaan, hän vertasi heitä vanhempiin, jotka olivat vähemmin irtaantuneet alkuperäisestä raakuudesta, ja nykyisiin oppilaihinsa, jotka hän toivoi vapauttavansa hiukan enemmän. Siinä oli suuri tehtävä, jonka hän eräänä ratkaisevana hetkenä oli valinnut, ja jota hän oli toimittanut kaikista kärsimyksistään huolimatta; hän voi epäillä sitä väsymyksen hetkinä, mutta ryhtyi siihen seuraavana päivänä uudella luottamuksella.

Eräänä kirkkaana elokuun iltana joutui hän kävelyretkellään Valmarien tiellä Bongardien maatilalle saakka ja huomasi Fernandin, entisen oppilaansa juuri palaavan elonkorjuusta, viikate olallaan. Fernand oli nainut muurari Doloiren tyttären Lucilen, oli itse kahdenkymmenen viiden ja Lucile yhdeksäntoista vuotias. He olivat olleet tovereita ja leikkineet yhdessä koulusta tultuaan. Nuori vaimo, joka oli pieni, vaaleaverinen, iloisen ja lempeän näköinen, oli myöskin näkösällä, hän istui pihalla, korjaten liinavaatteita.

– No, Fernand, oletteko tyytyväinen, onko vilja hyvää tänä vuonna?

Fernandilla oli samat paksut kasvot, matala ja kova otsa ja hidas puhe kuin ennenkin.

– Oh! herra Froment, ei sitä koskaan voi olla tyytyväinen, tuosta siunatusta maasta on niin paljon ikävyyksiä, se vetää enemmän kuin se antaa.

Hänen isänsä, joka tuskin oli viisikymmen vuotias, tunsi jo kipujen runtelemat säärensä raskaiksi: ja palattuaan sotapalveluksesta oli Fernand päättänyt ruveta auttamaan häntä, sen sijaan että olisi mennyt muualle työhön. Heillä oli yhä entinen ankara taistelu taisteltavanaan maakaistaleella, jossa perhe eli isästä poikaan itsepäisesti pitäen kiinni vanhasta maanviljelystavasta, tahtomatta mitään tietää edistyksestä.

– No, sanoi Markus iloisesti, ettekö vielä ollenkaan ajattele pientä miestä, joka vuorostaan on tuleva kuluttamaan housujaan minun kouluni penkeillä?

Lucile punastui kuin nuori tyttö ja Fernand vastasi:

– Luulenpa melkein, herra Froment, että hän jo on kasvamassa. Mutta teidän kouluunne hän ei niinkään pian joudu ja kukapa tietää missä me kaikki olemme silloin kuin tuo nulikka opettelee aakkosia!.. Ettekä te olisi hänen tyytyväinenkään, te, joka olette niin oppinut!

Markus tunsi näissä sanoissa huonon, kovapäisen oppilaan pilkallista ylenkatsetta. Hän huomasi niissä myöskin varovaisen viittauksen tapauksiin, joista koko maa oli kuohuksissa, ja käytti heti tilaisuutta hyväkseen tutkiakseen entisen oppilaansa mielentilaa. Mikään kysymys maailmassa ei innostuttanut häntä niinkuin tämä.

– Oh! minä olen aina tyytyväinen, sanoi hän taas naurahtaen, kun poikaseni jotakuinkin täyttävät velvollisuutensa eivätkä valehtele liiaksi. Senhän tiedätte vanhastaan… Ja lisäksi olen tänä päivänä saanut hyviä uutisia jutusta, joka niin kauvan aikaa on ollut huolenani. Niin, onnettoman ystäväni Simonin viattomuus on tuleva tunnustetuksi.

Fernand joutui hämilleen, hänen kasvonsa tulivat vielä ilmeettömämmiksi ja silmänsä sammuivat.

– Niin eivät ainakaan ihmiset sano.

– Mitä he sitten sanovat?

– He sanovat että tuomarit ovat löytäneet uusia todistuksia opettajaa vastaan.

– Mitä todistuksia?

– Oh, kaikenlaisia?

Vihdoin suostui hän selittämään mitä tarkoitti ja kertoi naurettavan jutun. Juutalaiset olivat antaneet suuren rahasumman, viisi miljoonaa, uskolaiselleen Simonille. jotta tämä toimittaisi mestattavaksi jonkun kristillisten koulujen veljistä. Mutta kun Simon ei onnistunut, jäivät nuo viisi miljoonaa johonkin piilopaikkaan ja juutalaiset koettivat nyt saada veli Gorgiasta lähetetyksi rangaistussiirtolaan, jotta Simon pääsisi pois sieltä kaivamaan aarteen salaisesta paikasta, jonka hän yksin tunsi.

– Mutta, poikani, huudahti Markus tyrmistyneenä, te ette voi uskoa moisia järjettömyyksiä.

Nuori talonpoika katseli häntä pyöreillä silmillään.

– No, miksi en?

– Pitäisihän teidän järkenne nousta vastarintaan… Te osaatte lukea, te osaatte kirjoittaa, minä luulin hiukan herättäneeni teidän ymmärrystänne opettaessani teitä eroittamaan totuutta valheesta… Sanokaa, ettekö sitten muista mitään siitä, mitä opitte luonani?

Fernand teki liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja välinpitämättömyyttä.

– Oh! Jos kaikki pitäisi muistaa niin olisipa silloin pää täynnä… Minä toistan teille vaan mitä muut kaikkialla sanovat. Viisaammat kuin minä vakuuttavat sen kunniasanallaan… Ja sitä paitsi luin jotakin sinne päin toissapäiväisessä "Petit Beaumontaisessa". Koska se oli painettu, täytyi siinä siis olla perää.

Markus teki epätoivoisen liikkeen. Vuosia kestävillä ponnistuksilla hänen ei ollut tämän enemmän onnistunut karkoittaa tietämättömyyttä! Tuo nuorukainen joutui vielä näin helposti valheen saaliiksi, hän uskoi järjettömimmätkin sepustukset, hänellä ei ollut senkään vertaa tervettä järkeä ja johdonmukaisuutta että olisi voinut arvostella sanomalehtensä juttuja. Hänen herkkäuskoisuutensa oli niin suuri että hänen vaimonsa, vakaa Lucilekin näytti kärsivän siitä.

– Oh! sanoi hän, kohottaen katseensa työstään, viisi miljoonaa markkaa, se on paljon.

Hän oli neiti Rouzairen keskinkertaisia oppilaita ja vaikka hän ei ollut saanut parasta päästötodistusta, näytti hänen ymmärryksensä heränneeltä. Kerrottiin hänen olevan uskovaisen, opettajatar mainitsi häntä muinoin jonkinmoisella ylpeydellä, sillä hän osasi virheettömästi ulkoa pitkän Kristuksen kärsimisen historian. Mutta jouduttuaan naimisiin ei hän enää täyttänyt uskonnollisia velvollisuuksiaan, säilyttäen kuitenkin käytöksessään kirkon valloittaman naisen ulkokullattua nöyryyttä ja alamaisuutta.

– Viisi miljoonaa kätkössä, toisti Markus, viisi miljoonaa seisoisi siellä käyttämättöminä, odottamassa Simon raukan paluuta, sehän on mieletöntä!.. Entä mitä arvelette uusista löydöistä, kaikista todistuksista, jotka osoittavat veli Gorgiaan syylliseksi?

Lucile tuli rohkeammaksi. Hän naurahti herttaisesti ja sanoi:

– Hän ei todellakaan ole paljon arvoinen. Hänellä saattaa olla yhtä ja toista omallatunnolla, mutta hänet pitäisi kuitenkin jättää rauhaan uskonnon tähden… Minäkin olen lukenut ja se panee minut miettimään.

– Kas vain! sanoi Fernand, jos luettuaan vielä pitäisi miettiä, niin siitä ei koskaan tulisi loppua. Parempi on pysyä tyynenä nurkassaan.

Markus aikoi taas väittää vastaan, mutta silloin askelten ääni sai hänet kääntymään. Siinä saapuivat isä Bongard ja hänen vaimonsa, jotka tyttärensä Angèlen kanssa myöskin palasivat pellolta. Bongard oli kuullut poikansa sanat ja hän kääntyi opettajan puoleen.

– Mitä poika sanoo on aivan totta, hra Froment. Parasta on ettei halkaise päätään lukemalla kaikellaisia juttuja… Minun aikanani ei sanomalehtiä luettu, emmekä me olleet siitä onnettomampia. Eikö totta, vaimo?

– Totta, totta, vahvisti Bongardin emäntä pontevasti.

Mutta Angèle, joka huolimatta kovasta päästään oli tarmonsa avulla saavuttanut parhaan päästötodistuksen, hymyili, valpas ilme kasvoillaan. Hänellä oli lyhyt nenä ja suuri suu ja hänen kasvojaan näytti silloin tällöin kirkastavan sisäinen valo, joka taisteli puhkaistakseen paksun aineen. Seuraavassa kuussa aikoi hän mennä naimisiin Auguste Doloiren, kälynsä veljen kanssa. Auguste oli vahva nuorukainen, muurari samoin kuin isänsäkin ja Angèle mietti hänelle suurta tulevaisuutta, jotain yritystä, jota hän itse johtaisi. Hän sanoi ainoastaan:

– Minä puolestani tahdon mieluummin tietää. Kun ei tiedä mitään niin ei pääse mihinkään maailmassa. Kaikki ihmiset pettävät ja varastavat tietämättömältä… Eilenkin olisit sinä, äiti, antanut viisitoista penniä liikaa tinaajalle, jos minä en olisi lukenut laskua.

Kaikki puistivat päätään, Markus jatkoi miettiväisenä matkaansa. Tämä maatalo, jonka pihalla hän oli seisonut muutaman hetken, ei ollut vähääkään muuttunut siitä ajasta, jolloin hän oli käynyt siellä Simonin vangitsemispäivänä, etsimässä suosiollisia todistuksia. Bongardit olivat myöskin pysyneet samoina törkeässä tietämättömyydessään, epäluuloisina, vaiteliaina, kurjina olentoina, jotka tuskin olivat irtaantuneet alkuperäisestä raakuudestaan ja alituisesti pelkäsivät joutuvansa mahtavampien ja vahvempien saaliiksi. Siellä ei ollut muuta uutta kuin lapset, jotka hekin olivat vain vähän edistyneet. Heillä oli tosin enemmän tietoja, mutta epätäydellinen opetus oli ikäänkuin heikontanut heidät, oli syössyt heidät toisiin järjettömyyksiin. He olivat kuitenkin edistyneet, pieninkin askel eteenpäin inhimillisyyden pitkällä tiellä herättää toivoa.

Muutamia päiviä myöhemmin kävi Markus Doloiren luona puhumassa tälle eräästä tuumasta, joka oli hänellä sydämmen asiana. Muurarin vanhempien poikien, Augusten ja Charlesin jälkeen oli hänellä ollut koulussaan nuorin poika Jules, joka oli saavuttanut siellä suuren menestyksen. Teräväjärkinen poika oli saanut päästötodistuksensa kahdentoista vuotiaana ja hänen tuli nyt lopettaa koulunsa. Markus oli sangen suruissaan, sillä hän toivoi pojasta opettajaa, yhä pitäen huolta hyvien alkeisopettajien hankkimisesta, josta hänen ystävänsä Salvan joskus puhui niin suurella levottomuudella.

Muurarin asunnossa viinikaupan yläpuolella, Plaisir-kadun varrella tapasi hän rouva Doloirin yksin Julesin kanssa. Miehet eivät olleet vielä tulleet työstä. Rouva Doloir kuunteli häntä tarkkaavaisesti, tavallinen vakava ja hiukan ahdasmielinen ilmeensä kasvoillaan.

– Oi! herra Froment, se ei käy laatuun. Me tarvitsemme Julesia, me panemme hänet heti oppiin. Mistä saisimme rahat jotta hän voisi jatkaa lukujaan? Se maksaa liiaksi silloinkin kun se ei maksa mitään.

Kääntyen lapsen puoleen hän lisäsi:

– Sinäkin rupeat mieluummin mylläriksi, eikö niin? Minun isäni oli mylläri.

– Oi en! äiti! Olisi niin hauskaa, jos saisin oppia enemmän!

Markus aikoi tulla hänelle avuksi, mutta silloin saapui Doloir molempien poikiensa seuraamana. Auguste työskenteli samassa työpajassa kuin isänsäkin ja he olivat ohi kulkiessaan hakeneet Charlesin läheisen lukkosepän luota. Saatuaan kuulla mistä oli kysymys isä heti yhtyi vaimonsa mielipiteeseen, sillä vaimolla oli perheessä valta, hän oli vanhojen tapojen suojelija ja puolustaja. Hän oli pohjaltaan rehellinen ja kunnollinen nainen, mutta oli itsepäisesti piintynyt vanhoihin kaavoihin ja ahtaan itsekäs. Ja mies taipui hänen tahtoonsa, vaikka koetti osoittaa entisen soturin uhkamielisyyttä.

– Ei, ei, herra Froment, se ei käy laatuun.

– No. keskustelkaamme asiasta, sanoi Markus kärsivällisesti. Minä otan toimekseni Julesin valmistamisen normaalikouluun. Sitten normaalikoulussa hankimme hänelle apurahan. Se ei siis tule mitään maksamaan teille.

– Entä hänen elatuksensa siihen saakka? kysyi äiti.

– Mutta taivaan nimessä, yhden hengen elatus perheessä, jossa ennestään on useampia, ei maksa paljoa… Voitte aivan hyvin uhrata jotakin lapsenne tähden, kun hänestä on niin suuria toiveita.

Vanhemmat veljet rupesivat nauramaan, heitä huvitti nuorimman veljen samalla kertaa tuskallinen ja ylpeä ilme.

– Kuuleppas. poika, virkkoi Auguste, sinustako tulee perheen suuri mies? Älä sentään pöyhkeile, mekin saimme päästötodistuksen. Mutta se olikin meille kylliksi, me olimme aivan täynnä noita juttuja, joita on kirjoissa ja joista ei koskaan tule loppua… Mieluummin minä sentään sekoitan saveani.

Sitten hän lisäsi iloisesti, kääntyen opettajan puoleen:

– Oi! herra Froment, kyllä minä tuotin teille vaivaa! En voinut koskaan istua alallani, muistan kuinka joskus panin koko luokan epäjärjestykseen. Onneksi Charles oli hiukan järkevämpi.

– Niin olin, sanoi Charles nauraen, mutta lopuksi kuitenkin seurasin sinua, sillä pelkäsin että minua muuten luultaisiin pelkuriksi tai typeräksi.

Ja Auguste päätti:

– Typeriä me emme olleet, vaan vallattomia ja laiskoja… Nyt, herra Froment, pyydämme teiltä anteeksi. Ja minä olen samaa mieltä kuin tekin, jos Julesilla on taipumuksia, niin on hänen annettava jatkaa. Lempo soikoon! täytyyhän olla edistyksen mukana.

Nämä sanat tuottivat suurta iloa Markukselle, jonka täytyi tyytyä siihen tällä kertaa ja jättää toistaiseksi isän ja äidin täydellinen taivuttaminen. Hän keskusteli vielä hetken Augusten kanssa, kertoi tälle tavanneensa edellisenä iltana hänen morsiamensa, Angèle Bongardin, joka näytti päättäneen päästä eteenpäin tässä elämässä. Ja nähdessään että nuorukainen taas nauroi sangen mielissään, hän tahtoi jatkaa kokeitaan, saada tietää millä kannalla tämä entinen oppilaansa oli siihen kysymykseen nähden, joka häntä innostutti.

– Fernand Bongard, Angèlen veli, Fernand, joka on nainut sisarenne Lucilen, muistattehan millainen hän oli koulussa…

Veljekset naurahtivat taas.

– Oh, Fernand oli oikea visapää!

– No niin, Fernand uskoo että juutalaiset ovat kätkeneet jonnekin viiden miljoonan suuruisen aarteen, jonka onneton Simon saa heti kun hänet on vapautettu rangaistussiirtolasta ja hänen sijaansa lähetetty sinne joku kristillisten koulujen veljistä.

Rouva Doloir tuli äkkiä vakavaksi ja suljetun näköiseksi. Suuri, vaaleaverinen Doloir teki ikävästyneen liikkeen. Hän oli siihen saakka ollut vaiti ja virkkoi hampaittensa välistä:

– Taas noita juttuja, vaimoni on oikeassa kun ei tahdo että niistä puhutaan.

Mutta Auguste huudahti huvitettuna:

– Niin, kyllä tiedän, juttu aarteesta oli "Petit Beaumontaisissa". Minua ei ihmetytä että Fernand uskoo moisia juttuja… Viisi miljoonaa maahan kaivettuina, oh, ei, se on liikaa!

Isä näytti kiivastuvan ja unohti varovaisuutensa.

– Aarre, mitä mahdotonta se on?.. Luulet itseäsi liian viisaaksi, poikaseni. Et tiedä mitä kaikkea juutalaiset voivat tehdä. Sotaväessä tutustuin erääseen korpraaliin, joka oli palvellut juutalaista pankkiiria. Ja hän oli nähnyt pankkiirin joka lauantai lähettävän Saksaan tynnyrittäin kultaa, kaiken Ranskan kullan, niinkuin hän sanoi… Me olemme myödyt, se on varma.

– Elä, elä! isä, keskeytti Auguste, ei juuri kunnioittavasti, elä latele meille noita sotaväen juttuja. Minä olen itse juuri palannut kasarmista ja tiedän minkälaista siellä on!.. Sen saat sinäkin pian nähdä, Charles raukkani.

Hän oli todella vastikään palannut sotapalveluksesta ja hänen veljensä Charlesin piti vuorostaan lähteä lokakuussa.

– Ymmärrätte siis, jatkoi hän, etten enään usko moisia järjettömyyksiä, viisi miljoonaa kätkettyinä maahan puun juurelle, josta niitä on mentävä kaivamaan kuunvalossa… Mutta siitä huolimatta minusta on parhainta että Simon jätetään sinne, missä hän on, eikä enää vaivata meidän päitämme hänen viattomuudellaan.

Tämä odottamaton päätös hämmästytti Markusta, joka jo oli iloinnut kuullessaan entisen oppilaansa puhuvan niin järkevästi.

– Kuinka niin? kysyi hän. Jos hän on viaton, niin ajatelkaa mikä kidutus! Emme koskaan voisi kyllin runsaasti korvata sitä.

– Niin, viaton! se on vielä todistettava. Mitä enemmän luen kirjoituksia siitä, sitä enemmän kaikki hämmentyy päässäni.

– Se tulee siitä että luette ainoastaan valheita, Mutta tarkastakaamme yhdessä asiaa, on näytetty toteen että kirjoituskaava oli kotoisin veljien koulusta. Isä Philibinin luota löydetty kulma todistaa sen ja asiantuntijain törkeä erehdys on myöskin osoitettu, nimimerkki on varmasti veli Gorgiaan kirjoittama.

– Oh! minä en ole tiennyt tätä, kuinka voitte vaatia että lukisin kaikki mitä on painettu? Olen sanonut sen teille, mitä enemmän minulle tahdotaan selittää asiaa, sitä vähemmän ymmärrän. Koska asiantuntijat ja oikeusistuin ovat päättäneet kirjoituskaavan olevan tuomitun oman, on yksinkertaisinta uskoa että se on hänen.

Ja siinä hän pysyi Markuksen ponnistuksista huolimatta. Tämä oli epätoivoissaan huomatessaan oppilaansa vielä olevan niin ahdasmielisen, niin vähän ymmärtävän totuutta, vaikka hän hetken oli luullut häntä vapaammaksi.

– Nyt on kylliksi siitä asiasta! sanoi vihdoin rouva Doloir, yksinkertaisen ja varovaisen vaimon pontevuudella. Antanette minulle anteeksi, herra Froment, jos pyydän teitä ettette enään puhuisi jutusta meidän luonamme. Te teette niinkuin hyväksi näette, eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa. Mutta me köyhät ihmiset teemme viisaimmin kun emme sekaannu asioihin, jotka eivät meitä liikuta.

– Mutta, rouva, jos teiltä otettaisiin joku pojistanne, jos hänet lähetettäisiin viattomana rangaistussiirtolaan, niin se asia liikuttaisi teitä. Me taistelemme ainoastaan estääksemme vastaisuudessa samallaisia hirveitä vääryyksiä tapahtumasta.

– Mahdollista, herra Froment. Mutta minun poikiani ei tulla ottamaan, sillä minä koetan juuri olla sovussa kaikkien kanssa, vieläpä pappienkin. Näettekö, papit ovat sangen mahtavia! Minä en tahdo joutua pahoihin väleihin heidän kanssaan.

Doloir tahtoi tulla väliin innokkaana isänmaanystävänä.

– Pyh! papeista minä en välitä! Isänmaata, sitä tulee puolustaa, ja hallitus aikoo nöyryyttää sitä englantilaisten edessä.

– Ole sinäkin hyvä ja pysy vaiti, jatkoi hänen vaimonsa. Viisainta on jättää sekä hallitus että papit rauhaan. Koettakaamme ansaita leipämme, sekin on jo sangen hyvä.

Ja Doloiren täytyi taipua, vaikka hän toveriensa kuullen oli olevinaan sosialisti, ymmärtämättä kumminkaan paljon mitä se merkitsi. Auguste ja Charles, jotka kuuluivat valistuneempaan sukupolveen, olivat kuitenkin samaa mieltä kuin äitinsä, huonosti sulanut puolisivistys oli melkein turmellut heidät, he olivat tulleet ikäänkuin vielä epäileväisemmiksi ja itsekkäämmiksi, sillä he olivat vielä liian tietämättömiä hyväksyäkseen inhimillisen solidariteetin lakia, joka vaatii että jokaisen yksityisen onni riippuisi kaikkien onnesta. Ja yksin pieni Jules, jolla oli niin kiihkeä opinhalu, innostui, odotti levottomana miten asiat kääntyisivät.