Kitabı oku: «Totuus», sayfa 29

Isä Crabot ymmärsi kuitenkin vihdoin että hänen ponnistuksensa Markuksen suhteen olivat turhat ja hän koetti niin hyvin kuin voi valloittaa takaisin kadotetun alueen. Lopuksi lausuttiin kylmiä kohteliaisuuksia kummaltakin puolen. Sitten parooni Nathan, joka varmaankin oli kuunnellut oven takana, ilmestyi uudelleen, hänkin nolostuneen näköisenä, silminnähtävästi tahtoen mitä pikemmin päästä tuosta pienestä opettajasta, joka oli niin typerä ettei ymmärtänyt omaa etuaan. Hän saattoi vierastaan portaille saakka ja katsoi hänen lähtöään. Kun Markus kulki yli penkereen, suihkulähteiden ja marmoriluonnotarten lomitse, näki hän kaukana puiston siimeksessä markiisitar de Boisen, joka hellästi hymyillen kulki hyvän ystävättärensä Lean vieressä.

Saman päivän iltana Markus meni Trou-kadulle, Lehmannien luo, jossa hän oli päättänyt yhtyä Davidin kanssa. Siellä vallitsi suuri riemu. Eräs Pariisissa asuva ystävä oli sähköteitse ilmoittanut heille, että ylioikeus vihdoinkin oli antanut päätöksensä, yksimielisesti kumoten Beaumontin tuomioistuimen päätöksen ja lähettäen Simonin Rozanin assisioikeuden tutkittavaksi. Siitä sai hän valoa asiaan, isä Crabot ei enää näyttänyt yhtä anteeksiantamattoman typerältä: hän tunsi jo epäilemättä uutisen ja koska tarkastus kerran oli myönnetty, tahtoi hän ainoastaan pelastaa, mitä vielä luuli pelastettavissa olevan. Lehmannien luona itkettiin ilosta, pitkä kurjuus oli lopussa, Josef ja Sarah syleilivät innokkaasti äitiään, vanhentunutta ja kuihtunutta puolisoa, kauan surrun ja kaivatun isän ja miehen pikainen kotiintulo oli ikäänkuin huumannut heidät. He unhoittivat häväistykset ja kidutukset, sillä syyttömäksi julistaminen näytti nyt varmalta, kukaan ei enään epäillyt sitä ei Mailleboisissa eikä Beaumontissa. David ja Markus, oikeuden hyvät työntekijät syleilivät samoin toisiaan suuren ilon valtaamina. Mutta seuraavina päivinä alkoi levottomuus uudelleen. Simon oli rangaistussiirtolassa tullut niin vaarallisesti sairaaksi että häntä oli moneen aikaan mahdoton kuljettaa Ranskaan. Useita kuukausia vierisi ehkä ennenkuin uusi juttu voisi alkaa Rozanissa. Ja vääryydellä oli siis riittävästi aikaa itämään ja kasvamaan uudelleen joukkojen halpamaisessa tietämättömyydessä.

III

Kului vielä tuskainen vuosi täynnä ahdistusta ja taistelua ja kirkko teki sen kuluessa viimeisen ponnistuksen voittaakseen takaisin valtansa. Ratkaisevampaa ja uhkaavampaa hetkeä ei se koskaan ollut kokenut kuin nyt, taistellessaan epätoivoista taistelua, joka, jos se sen voittaisi, varmaankin pidentäisi sen valtaa vuosisadalla tai ehkä parilla. Tätä varten täytyi sen saada edeskinpäin olla ranskalaisen nuorison opettajana ja kasvattajana, pitää vallassaan lapsi ja nainen ja pysyttää tietämättömyydessä pienet ja halvat, muodostaakseen ne mielensä mukaan, tehdäkseen niistä herkkäuskoisen ja orjuutetun kansan, jota se tarvitsi hallitakseen. Se päivä, jona se kiellettäisiin opettamasta, jona sen koulut suljettaisiin ja hävitettäisiin, olisi sen läheisen lopun, sen välttämättömän perikadon alku, uuden, vapautetun kansan keskellä, joka on kasvanut ulkopuolella sen valheita, ja jonka ihanne on järkevä ja vapaa ihmiskunta. Ja hetki oli vakava, tuo Simonin juttu saattoi tuottaa hirveän iskun hengelliselle koululle, tuottamalla kunniaa maallikkokoululle. Isä Crabot, joka tahtoi pelastaa presidentti Gragnonin, oli itse niin suuressa vaarassa että hän kokonaan katosi ylhäisestä maailmasta ja vietti kaiket päivänsä kammiossaan kalpeana ja vapisevana. Hautautuneena johonkin Rooman luostariin isä Philibin yhä harjoitti katumustöitä ellei hän jo ollut kuollut. Veli Fulgentiuksen olivat hänen esimiehensä muuttaneet muualle rangaistukseksi äänettömästä epäluottamuksesta, joka oli kohdannut veljien koulua Mailleboisissa ja vähentänyt sen oppilasmäärää kolmannella osalla, ja hänen sanottiin olevan vaarallisesti sairaana jossain kaukaisessa kaupungissa. Veli Gorgias vihdoin oli paennut, peläten vangitsemista ja levottomana tuntiessaan että esimiehet jättivät hänet oman onnensa nojaan, valmiina uhraamaan hänet sovintouhriksi. Ja tämä pako oli kohottanut huippuunsa kirkon puolustajien hädän, heidän ainoa ajatuksensa oli, huolimatta näin monista levottomuuden syistä, ryhtyä viimeiseen, säälimättömään taisteluun, silloinkuin Simonin juttu joutuisi Rozanin assisioikeudessa käsiteltäväksi.

Markuskin, jota suuresti suretti se ettei Simonia, hänen huonon terveytensä tähden, vielä voitu tuoda Ranskaan, otti osaa tähän taisteluun, jonka ratkaisevan merkityksen hän täydellisesti käsitti. Melkein joka torstai kävi hän Beaumontissa, joskus Davidin kanssa, usein yksin haluten seurata asiain kulkua. Hän kävi Delbosin luona, toi hänelle uusia aatteita, ja kyseli häneltä viikon pienimmistäkin tapauksista. Sitten hän meni Salvanin luo, joka antoi hänelle tietoja kaupunkilaisten mielipiteistä.

Eräänä torstaina palatessaan normaalikoulusta näki hän Jaffres-kadun päässä, lähellä Saint-Maxencen tuomiokirkkoa erään henkilön, jonka tapaaminen syvästi liikutti häntä. Autiolla syrjäkäytävällä, jossa kukaan ihminen ei liikkunut kello neljän jälkeen, istui Geneviève eräällä penkillä, väsyneen ja hyljätyn näköisenä, tuomiokirkon kylmässä varjossa, joka kasvatti viheriäistä sammalta vanhojen jalavien runkoihin.

Hetken seisoi Markus liikkumattomana, sykkivin sydämin. Hän oli silloin tällöin nähnyt vaimoaan Mailleboisissa, mutta tämä oli aina ollut rouva Duparquen seurassa, menossa johonkin hartauden harjoitukseen, katse poissaolevana. Tällä kertaa he olivat kahdenkesken täydellisessä yksinäisyydessä, kukaan ei voinut eroittaa heitä, Geneviève oli nähnyt hänet, hän katseli häntä ja Markus luuli voivansa hänen silmissään lukea suurta kärsimystä, tunnustamatonta avuntarvetta. Ja hän lähestyi, hän uskalsi istuutua penkille jonkun matkan päähän hänestä, ikäänkuin peläten suututtavansa häntä ja ajavansa hänet pakosalle.

Suuri hiljaisuus vallitsi. Oltiin kesäkuussa, aurinko laski puhtaalta taivaalta, sirotellen puiden lehvien välitse pieniä kultalevyjä. Harhailevat tuulenhengähdykset vilvoittivat kuumaa iltapäivää. Ja Markus katseli yhä Genevièveä mitään virkkamatta, hänen sydämensä suli, nähdessään kuinka laihtunut ja kalvennut hän oli, ikäänkuin olisi vasta parantunut kovasta taudista, joka oli tehnyt hänen kauneutensa vieläkin henkevämmäksi. Hänen kauniiden, vaaleiden kiharoiden ympäröimät kasvonsa, ennen niin iloisine ja intohimoisine silmineen, ilmaisivat nyt kiihkeätä levottomuutta, polttavaa janoa, jota mikään ei voinut sammuttaa. Hänen silmäluomensa räpyttivät, kaksi kyyneltä, joita hän turhaan koetti pidättää, vieri alas pitkin poskia. Markus puhui, koettaen rauhoittaa häntä.

– Kuinka pieni Clémentimme voi?

Geneviève ei vastannut heti, varmaankin peläten ilmaisevansa mielenliikutuksen, joka kouristi häntä. Lapsi, joka oli täyttänyt neljä vuotta, ei enää ollut Dherbecourtissa. Otettuaan hänet imettäjältä piti äiti hänet luonaan, isoäidin salaisesta nurinasta huolimatta.

– Hän voi sangen hyvin, sanoi Geneviève vihdoin hiukan vapisevalla äänellä, suostuen hänkin jonkunmoiseen välirauhaan.

– Entä Louisemme, kysyi Markus, oletko tyytyväinen häneen?

– Olen, hän ei vieläkään noudata tahtoani, sinä olet yhä hänen tahtonsa herra, mutta hän on kiltti ja hyvä, hän tekee työtä ahkerasti, minulla ei ole mitään valittamista hänen suhteensa.

Syntyi taas hiljaisuus, he olivat molemmat hämillään vaiti. Ei tarvittu muuta kuin noin pieni viittaus hirveään riitaan, joka oli heidät eroittanut, riitaan heidän tyttärensä ripilläkäynnistä. Mutta tämä epäsovun syy tuli kuitenkin päivä päivältä pienemmäksi, sillä lapsi oli ottanut kaiken vastuunalaisuuden itselleen, rauhallisesti pysyessään päätöksessään odottaa kahdettakymmenettä ikävuottaan ennenkuin suostui tuohon uskonnon harjoitukseen. Hän oli lempeästi uuvuttanut äitinsä ja tämä oli puhuessaan siitä tehnyt väsyneen liikkeen, ikäänkuin puhuisi kauan toivotusta onnesta, jonka täyttymistä hän ei enää odottanutkaan.

Hetken kuluttua uskalsi Markus hellästi tehdä hänelle vielä yhden kysymyksen.

– Entä sinä, ystäväni, olet ollut niin sairas, kuinka nyt on laitasi?

Geneviève teki toivottoman liikkeen ja kaksi kyyneltä vierähti taas hänen poskilleen.

– Oh, minä en enään tiedä kuinka minun laitani on. Se ei tee mitään, minä kannan kärsivällisesti elämääni, koska Jumala antaa minulle voimia siihen.

Markuksen sydämen täytti säälivä rakkaus, kun hän näki noin suurta kärsimystä, eikä hän voinut pidättää huolestunutta huudahdusta.

– Geneviève, oma Genevièveni, mikä sinua vaivaa, mikä sinua ahdistaa, sano minulle? jospa voisin lohduttaa ja parantaa sinut!

Mutta Geneviève siirtyi jo edemmäksi, nähdessään että Markus läheni häntä penkillä, niin että hän jo kosketti hänen hameensa poimuja.

– Ei, ei, meillä ei ole enään mitään yhteistä, sinä et voi tehdä mitään minun hyväkseni, ystäväni, sillä me kuulumme kahteen eri maailmaan… Oi! jos kertoisin sinulle! Mitä se hyödyttäisi? sinä et kuitenkaan ymmärtäisi.

Ja hän puhui kuitenkin, hän kertoi päivä päivältä suurenevan tuskansa ja kärsimyksensä lyhyissä, kuumeentapaisissa lauseissa, huomaamatta edes että hän tunnusti, hänellä oli tuollainen synkkä hetki, jolloin sydän itsestään avautuu. Hän kertoi kuinka hän eräänä iltapäivänä oli rouva Duparquen tietämättä tullut Beaumontiin puhuakseen erään kuuluisan lähetyssaarnaajan, isä Athanasiuksen kanssa, jonka hurskaat neuvot siihen aikaan saivat kaikki Beaumontin uskovaiset naiset intoihinsa. Hän oli vain käymässä kaupungissa ja hänen vakuutettiin saaneen aikaan ihmeellisiä parantumisia, siunauksella ja rukouksella antaneen janoaville naissieluille, joita kidutti tyydyttämätön Jesuksen halajaminen, pyhien enkelien hymyilevän rauhan. Ja hän oli ollut viereisessä tuomiokirkossa, oli rukoillut siellä kaksi tuntia, tunnustettuaan ensin sammumattoman, taivaallisen onnen janonsa pyhälle munkille, joka vain oli antanut hänelle synninpäästön siitä, mitä hän kutsui liiaksi ylpeydeksi ja inhimilliseksi intohimoksi ja käskenyt häntä parannustöinä harjoittamaan halpoja toimia, esimerkiksi pitämään huolta köyhistä ja sairaista. Ja hän oli turhaan nöyryyttänyt itseään Saint-Maxencen kirkon pimeimmässä ja yksinäisimmässä nurkassa, hän ei ollut ensinkään rauhoittunut, ei ravittu, häntä kalvoi yhä sama tyydytyksen tarve, hän oli tahtonut kokonaan antautua Jumalalle, löytämättä hänessä koskaan onnellista rauhaa ruumiilleen ja sielulleen.

Silloin Markus aavisti totuuden ja huolimatta surusta, jonka Geneviève raukan kurjuus herätti hänessä, valtasi hänet taas toivo. Silminnähtävästi ei apotti Quandieu, eikä edes isä Theodosius ollut tyydyttänyt hänen kiihkeää rakkauden tarvettaan. Hän oli tuntenut rakkauden, hänen täytyi aina rakastaa miestä, puolisoa, josta hän oli eronnut ja joka jumaloi häntä. Kalpean Jesuksen salaperäinen, kristillinen rakkaus ei tyydyttänyt, ainoastaan kiihoitti häntä. Nyt hän vaan ylpeydestä riippui kiinni katolisuudessa, hän harjoitti yhä ankarampia uskonnollisia menoja, ikäänkuin tarviten yhä vahvempia nukutusaineita kuolettaakseen tuskan yhä suurenevasta pettymyksestä. Sitä osoitti myöskin äidintunteen herääminen niin, että hän otti pikku Clémentin luokseen ja piti huolta hänestä. Hellästi valtioviisas Louise oli jälleen hänen lohdutuksensa, vaikutti häneen parantavasti lähentämällä häntä joka päivä yhä enemmän isään ja puolisoon. Lisäksi oli hän alkanut riidellä hirveän isoäidin kanssa eikä hän enään tahtonut voida elää pienessä talossa Kapusiinitorin varrella, jonka kylmyys, hiljaisuus ja synkkyys näännyttivät hänet. Ja hänen viimeinen toivonsa oli ollut tuo kaikkivaltias lähetyssaarnaaja, johon hän oli luottanut kun ei apotti Quandieu, eikä isä Theodosius olleet voineet antaa hänelle Jesusta ja hän oli rientänyt ihmeellisen ripittäjän luo salaa, että ei kukaan kieltäisi häntä siitä, ja ainoaksi huojennukseksi oli häntä neuvottu harjoittamaan lapsellisia toimia!

– Mutta Genevièveni, huudahti Markus kiihkeästi, kadottaen kaiken varovaisuutensa, meidän kotiammehan sinä kaipaat, koska olet noin avuton ja ahdistuksessa! Sinä olet kovin onneton, tule luokseni, tule luokseni, minä rukoilen sinua!

Geneviève jäykistyi ylpeydessään ja toisti:

– Ei, ei! en koskaan palaa luoksesi… Minä en ole onneton, se ei ole totta. Minä saan kärsiä siksi että olen rakastanut sinua, siksi että olen ottanut osaa sinun elämääsi ja rikokseesi. Kun heikkoudessani valitan, tekee isoäiti oikein muistuttaessaan minulle siitä. Minä sovitan sinun syntiäsi, minua Jumala kurittaa rangaistakseen sinua ja sinun myrkkysi polttaa minua, eikä ole mitään toivoa huojennuksesta.

– Vaimo raukka, tuo mitä sanot on hirveätä. He tekevät sinut hulluksi. On varma että olen kylvänyt sinuun uutta siementä ja juuri tähän kylvöön luotan, siitä on meidän onnemme kerran nouseva. Niin, me olemme liiaksi sulautuneet toisiimme, olet kerran palaava luokseni, lapsemme tuovat sinut takasin. Tuo myrkky, josta järjetön isoäiti puhuu, on juuri meidän rakkautemme, se vaikuttaa sinun sydämessäsi ja se johdattaa sinut takasin!

– Ei koskaan!.. Jumala musertaisi meidät molemmat. Sinä ajoit minut luotasi pilkkaamalla Jumalaa. Jos olisit rakastanut minua, et olisi riistänyt minulta tytärtäni kieltämällä häntä menemästä ripille. Kuinka luulet että palaisin jumalattomaan kotiin, jossa en edes saisi rukoilla?.. Oi! kuinka kovaa, kukaan ei rakasta minua enään eikä taivaskaan tahdo aueta!

Hän puhkesi kyyneliin. Markus, jonka tämä hirveä valitushuuto saattoi epätoivoon, tunsi että oli hyödytöntä kiduttaa häntä enempää. Aika ei ollut vielä tullut. Taas syntyi hiljaisuus ja kaukaa Jaffres-kadulta kuului leikkivien lasten huutoja illan kirkkaassa ilmassa.

Innokkaasti keskustellessaan olivat he hiukan lähestyneet toisiaan yksinäisellä penkillä. Nyt näyttivät he molemmat miettivän, katseet luotuina laskevan auringon säteissä tanssivaan pölyyn. Markus katkaisi ensiksi hiljaisuuden ikäänkuin lausuen ääneen ajatuksensa.

– Sinä, ystäväni, et tietysti hetkeäkään ole uskonut noihin inhoittaviin juttuihin, joilla jotkut ovat tahtoneet häväistä minua, neiti Mazelinen ja minun välillä vallitsevan veljellisen suhteen johdosta?

– Oi en, vastasi Geneviève innokkaasti, tunnen sinut ja tunnen hänet.

Älä luule minua niin tyhmäksi että uskon kaikki mitä minulle kerrotaan.

Hän epäili hiukan ja jatkoi sitten:

– Minun laitani on sama kuin sinunkin, minun väitetään kuuluvan laumaan, josta isä Theodosius muka on tehnyt itselleen jonkunmoisen lempiseuran. Ensiksikään en tunnusta tuon seuran olemassaoloa, isä Theodosius on ehkä vähän liiaksi tyytyväinen omaan itseensä, mutta minä luulen että hänen uskonsa on vilpitön. Ja sitäpaitsi olisin kyllä voinut puolustaa itseäni sitä et varmaankaan epäile.

Surustaan huolimatta Markus ei voinut pidättää hymyilyä. Genevièven silminnähtävä hämmennys ilmaisi hänelle että kapusiini varmaankin oli tehnyt jonkun epäonnistuneen yrityksen ja silloin Markus täydellisesti ymmärsi vaimonsa katkeran pettymyksen ja hänen toivonsa vaihtaa rippi-isää.

– Sitä en suinkaan epäile, vastasi hän. Minäkin tunnen sinut ja tiedän ett'et voi tehdä mitään halpamaista… Isä Theodosius ei pelota minua sinun suhteesi, vaikka tiedän erään miehen tavanneen vaimonsa rakkaassa keskustelussa hänen kanssaan… Minä vaan suren että jonkun huonon neuvon johdosta jätit hyvän apotti Quandieun ja antauduit tuon kauniin munkin johdettavaksi.

Haihtuva puna Genevièven poskilla ilmaisi että hän oli arvannut oikein. Isä Crabot oli tarkasti tuntenut nuoren naisen, rakkautta kaipaavan ja katuvaisen, kehoittaessaan rouva Duparquea ottamaan tyttärentyttärensä apotti Quandieun käsistä ja antamaan hänet isä Theodosiuksen huostaan. Syyksi sanottiin vanhan apotin kykenemättömyyttä ja liian suurta suvaitsevaisuutta tätä kiihoittunutta sielua kohtaan, joka vaati jäntevää johtoa. Kauniilla kapusiinilaismunkilla olisi tuohon arkaluontoiseen tehtävään tarvittava vaikutusvoima, jonka tarkoituksena oli täydentää Jesus, saattaa nainen rakastamaan häntä, riistämällä häneltä rakkauden puolisoon, joka vielä täytti hänet kokonaan. Katoliset lääkärit tietävät kyllä, että rakkaus yksin voi kuolettaa rakkauden, ihminen, joka rakastaa muita kuin Kristusta ei koskaan ole Kristuksen oma. Geneviève lankeisi välttämättömästi entiseen syntiinsä, ellei hän lakkaisi rakastamasta tai ellei hän rakastaisi jotakuta toista. Mutta isä Theodosius, joka huonona ihmistuntijana erehtyi tämän intohimoisen ja vilpittömän rippilapsensa suhteen, oli varmaankin toiminut liian varomattomasti. Ja hän oli näin jouduttanut käännettä, herättänyt syvän vastenmielisyyden onnettomassa vaimo raukassa, joka, vaikk'ei vielä palannutkaan järkiinsä, näki lapsuutensa Jumalan salaperäisen ja kunniakkaan ilmalinnan kukistuvan.

Onnellisena uudesta oireesta, jonka hän luuli huomanneensa, sanoi Markus hiukan veitikkamaisesti:

– Eikö isä Theodosius sitten enään olekaan sinulla rippi-isänä?

Geneviève katseli häntä kirkkailla silmillään ja vastasi suoraan.

– Ei, isä Theodosius ei miellytä minua ja minä käännyin jälleen apotti Quandieun puoleen, joka, niinkuin isoäiti sanoo, on liian laimea, mutta jonka suuri hyvyys joskus tyynnyttää minua.

Hetken näytti hän miettivän. Sitten teki hän puoliääneen uuden tunnustuksen.

– Oi, miesraukka ei tiedä kuinka suuresti hän on lisännyt ahdistustani puhuessaan minulle tuosta inhoittavasta jutusta…

Hän keskeytti puheensa ja Markuksen, joka innostui kun hän kosketti tuota ainetta, täytyi jatkaa.

– Simonin jutusta… Apotti Quandieu uskoo Simonin viattomuuteen, eikö niin?

Hitaasti loi Geneviève katseensa maahan ja vaikeni. Sitten hän sanoi aivan hiljaan:

– Niin, hän pitää Simonia viattomana, hän sanoi sen minulle suurena salaisuutena kirkkonsa kuorissa, ristin juurella kuuntelevan Herramme edessä.

– Sanopa minulle Geneviève, uskotko sinä nyt Simonin viattomuuteen?

– En, minä en usko siihen, en voi uskoa. Sinun täytyy muistaa ett'en koskaan olisi jättänyt sinua, jos olisin pitänyt häntä viattomana, sillä jos hän olisi viaton olisivat Jumalan puolustajat syyllisiä, ja sinä itse, puolustaessasi häntä, syytit Jumalaa erehdyksestä ja valheesta.

Markus muisti täydellisesti. Hän muisti kuinka Geneviève kertoi hänelle uutisen tarkastuksesta, raivostuen hänen ilostaan, huutaen ett'ei totuutta eikä oikeutta ollut muualla kuin taivaassa ja vihdoin lähtien pois talosta, jossa hänen katolista uskoaan häväistiin. Ja nyt kun Markus luuli hänen horjuvan, tahtoi hän uudestaan koettaa saada häntä vakuutetuksi Simonin viattomuudesta, tuntien että hän voittaisi hänet takaisin, kun vaan pääsisi selville totuudesta.

– Vielä kerran, Geneviève, oma Genevièveni, sinä joka olet niin suora, niin vilpitön ja jonka järki on niin selvä silloinkuin lapsuutesi tarinat eivät hämmennä sitä, sinä et voi uskoa noin törkeitä valheita.

– Minä vakuutan sinulle ystäväni, että olen selvillä asiasta, olen lukenut kaikki.

– Oletko lukenut julaistut asiakirjat, koko ylioikeuden tutkimuksen?

– Kyllä, olen lukenut kaikki mitä on ollut "Petit Beaumontaisissa" tiedäthän että isoäiti ostaa lehden joka aamu.

Kiivaalla liikkeellä Markus ilmaisi suuttumuksensa ja vastenmielisyytensä.

– Kylläpä sitten tunnet asian, rakkaani! Tuo halpamainen lehti on yleisen turmeluksen likaviemäri, joka kuljettaa vaan saastaisuutta ja valheita. Se väärentää asiakirjat, se karsii sisällön, se syöttää järjettömiä juttuja pienille ja halvoille … ja sinä olet myrkytetty niinkuin niin moni muukin ihminen!

Genevièvekin oli epäilemättä tuntenut että se oli liian mieletöntä ja julkeata, sillä hän loi taas hämillään katseensa maahan.

– Kuule, jatkoi Markus, salli minun lähettää sinulle julaistut asiakirjat täydellisinä ja lupaa minulle lukea kaikki tarkkaavaisesti ja oikeudenmukaisesti.

Mutta Geneviève kohotti nopeasti ylös päänsä.

– Ei, ei, älä lähetä minulle mitään, minä en tahdo.

– Miksi et?

– Sillä se on hyödytöntä. Minun ei tarvitse mitään lukea.

Markus katseli häntä masentuneena ja surullisena.

– Sanot minulle ett'et tahdo mitään lukea!

– Hyvä Jumala! no, jos niin haluat, en tahdo mitään lukea… Mitä hyötyä siitä olisi? niinkuin isoäiti sanoo. Eikö ihmisen aina tule epäillä järkeään?

– Sinä et tahdo mitään lukea, koska pelkäät tulevasi vakuutetuksi Simonin viattomuudesta, koska jo epäilet entistä vakuutustasi.

Geneviève teki vain liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja katkeraa välinpitämättömyyttä.

– Sinä ajattelet apotti Quandieun sanoja ja kysyt kauhistuneena itseltäsi kuinka pyhä pappi voi uskoa viattomuuteen, joka pakoittaisi sinut kieltämään ne erehdyksen vuodet, joilla olet kiduttanut itseäsi ja meitä.

Tällä kertaa ei Geneviève tehnyt edes liikettä, hän ei näyttänyt enään tahtovan kuunnella. Hetken tuijotti hän maahan ja sanoi sitten hitaasti:

– Miksi kiusaat minua enempää? meidän elämämme on särkynyt, sitä ei voi muuttaa, pitäisin itseäni vielä syyllisempänä, jos palaisin luoksesi. Ja mikä huojennus se olisi sinulle jos luulisit minun erehtyneen, jos en olisikaan isoäidin kodissa löytänyt sitä rauhaa ja uskoa, jota olin toivonut? Minun vaivani ei parantaisi sinun vaivaasi.

Tämä oli melkein täydellinen tunnustus, että hän salaa katui pakoaan, oli vajonnut tuskalliseen epäilykseen. Markus tunsi sen ja huudahti uudelleen.

– Mutta jos olet onneton, niin sano se minulle! ja palaa luokseni, tuo lapset mukanasi, koti odottaa teitä yhä! se olisi suuri ilo, suuri onni.

Geneviève oli noussut, hän toisti soinnuttomalla äänellään, itsepäisesti pysyen sokeana ja kuurona!

– Minä en ole onneton, Jumala kurittaa minua ja kärsin loppuun saakka rangaistukseni. Ja jos hiukkaakaan säälit minua, niin jää tähän istumaan koettamatta seurata minua, käännä pääsi poispäin jos vielä satut tapaamaan minua, sillä kaikki on kuollutta meidän välillämme.

Ja hän läksi pois laskevan auringon kalpeassa valossa pitkin autiota katua. Hän oli aivan tummassa puvussa, hoikka ja pitkä ja hänen kauneudestaan ei näkynyt muuta kuin komeat, vaaleat hiuskiharat, joita laskevan auringon viimeiset säteet kultasivat. Ja Markus totteli, eikä liikahtanut paikaltaan, seurasi vain häntä katseillaan, toivoen viimeistä tervehdystä. Mutta Geneviève ei kääntynyt, hän katosi puiden sekaan, samalla kuin iltatuuli jäisenä viimana kulki siimeksessä.

Kun Markus vuorostaan nousi vaivaloisesti, näki hän ihmeekseen kunnon Salvanin edessään, onnellinen hymy huulilla.

– Kas vaan rakastavaisia, jotka salaa tapaavat toisiaan yksinäisissä paikoissa! Minä huomasin teidät kauan aikaa sitten ja odotin, tahtomatta häiritä teitä… Tämän tähden te siis olitte niin vähän aikaa luonani iltapäivällä!

Markus pudisti surullisesti päätään ja läksi astumaan vanhuksen vieressä.

– Ei, ei, me tapasimme toisemme aivan sattumalta, ja sydämeni on särkynyt.

Sitten hän kertoi kuinka hän oli kohdannut Genevièven, keskustellut hänen kanssaan kauvan aikaa ja tullut siitä vielä onnettomammaksi, vielä varmemmaksi siitä, että ero oli täydellinen. Salvan oli aina katunut sitä, että oli ollut rakentamassa liittoa, joka ensin oli ollut niin intohimoinen, niin onnellinen ja joka oli loppunut niin huonosti. Hän syytti itseään varomattomuudesta kun oli yhdistänyt vapaan ajatuksen kirkon kanssa. Hän kuuntelikin nyt tarkasti, eikä enään hymyillyt, vaan oli kuitenkin tyytyväisen näköinen.

– Mutta, sanoi hän vihdoin, eihän tämä ole niinkään huonoa. Ette kai toivoneet että Geneviève raukkamme olisi heittäytynyt kaulaanne, ja rukoillut teitä ottamaan hänet takaisin. Nainen, joka on antautunut Jumalalle, on liian ylpeä tunnustaakseen että Jumala on jättänyt hänet hätään ja ahdistukseen. Minun mielipiteeni on, että hän kaikesta huolimatta on käännekohdassa ja voi minä hetkenä hyvänsä palata luoksenne… Jos hän saisi tietää totuuden, vaikuttaisi se ratkaisevasti. Hän on vielä liian järkevä voidakseen olla vääryyden mukana.

Hän vilkastui ja tuli taas iloiseksi.

– En ole koskaan kertonut teille, ystäväni, mitä viime vuosina olen toiminut rouva Duparquen luona. Kun siitä ei ollut mitään hyötyä en ole voinut kehua siitä teille… Niin. kun vaimonne sai tuon kummallisen päähänpiston, luulin että velvollisuuteni vaati minua puhumaan hänelle hänen isänsä vanhana ystävänä; ja olinhan sitäpaitsi hänen entinen holhoojansa. Tällä oikeudella pääsin tietysti sisään tuohon suljettuun ja synkkään taloon Kapusiinitorin varrella. Mutta voitte arvata kuinka kylmästi hirveä isoäiti otti minut vastaan. Hän ei jättänyt minua hetkeksikään yksin Genevièven kanssa, hän katkaisi jokaisen sovittavan lauseen kiroamalla teitä. Luulen kuitenkin sanoneeni kaikki mitä minulla oli sanottavaa… Mutta lapsi raukka oli todellakin sellaisessa tilassa ett'ei voinut seurata neuvojani. On hirveätä millaisen hävityksen uskonnollinen kiihko saa aikaan naisessa, joka on saanut katolisen kasvatuksen. Puheena oleva nainen näytti tasaiselta ja terveeltä, eikä tarvittu muuta kuin tuo onneton Simonin juttu saamaan hänessä aikaan täydellisimmän sekasorron. Hän ei edes tahtonut kuulla minua, hän vastasi minulle mielettömimpiä hullutuksia… Jouduin siis tappiolle. Minua ei tosin suorastaan heitetty ulos ovesta. Mutta tehtyäni pitkien väliaikojen kuluttua kaksi muuta yritystä, täytyi minun luopua aikeestani tuoda tuohon järjettömään taloon hiukan johdonmukaisuutta. Onneton rouva Berthereau yksin näytti siellä säilyttäneen hiukan tervettä järkeä ja kärsivän siitä suuresti.

Markus pysyi yhä synkkänä.

– Näette siis että kaikki on hukassa. Ihmisiä, jotka ovat menneet niin pitkälle, ei voi saada järkiinsä kun he itsepäisesti pysyvät tietämättömyydessään.

– Miksi ei voisi?.. Minä olen voitettu, se on totta. Minun ei hyödyttäisi tehdä uutta koetta, he tukkisivat itseltään silmät ja korvat edeltäpäin, jotta eivät näkisi eivätkä kuulisi mitään. Mutta teillä on siellä kaikkivoipa auttaja, parhain asianajaja, nerokkain valtiomies, taitavin kapteeni, suurin voittaja.

Hän nauroi ja innostui.

– Niin, niin, teidän herttainen Louisenne, jota rakastan ja ihailen viisauden ja sulouden mestariteoksena… Tyttösen horjumaton ja lempeä käytös kahdennestatoista ikävuodestaan saakka on todella sankarillinen. En ole koskaan nähnyt mitään ylevämpää enkä liikuttavampaa, Hän on osoittanut ymmärrystä ja rohkeutta, jota olisi vaikea löytää hänen pienissä tovereissaan… Ja kuinka ystävällinen, kuinka hellä hän onkaan ollut tyynesti vastustaessaan äitinsä tahtoa, kun hän kerran oli teille luvannut ettei kävisi ripillä ennenkuin täytettyään kaksikymmentä vuotta! Nyt kun hän on saanut oikeuden pitää lupauksensa, on hauskaa nähdä kuinka vakavasti ja näppärästi hän toimii, valloittaa tuon talon, jossa kaikki on hänelle vihamielistä, väsyttää itse isoäidin nurinan. Mutta ihailtava on hän etenkin hellästi vaikuttaessaan äitiinsä, jota hän ympäröi palvelevalla rakkaudella, niinkuin paranevaa sairasta, uudistaakseen hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa ja tehdäkseen hänet kykeneväksi taas ryhtymään elämään. Hän puhuu teistä sangen harvoin, mutta hän totuttaa äitiään elämään teidän tavallanne, teidän ajatuksenne mukaan, teidän rakkaudestanne. Hän on siellä niinkuin te itse, hän käyttää jokaisen hetken johdattaakseen takaisin puolison ja äidin, sitoen hyväilevillä käsillään katkenneen siteen. Ja jos vaimonne kerran palaa luoksenne, ystäväni, niin on lapsi tuova hänet takaisin, kaikkivaltias lapsi, kodin terveys ja rauha.

Markus kuunteli syvästi liikutettuna ja tunsi toivon taas heräävän.

– Oi jospa olisitte oikeassa! Mutta Geneviève raukkani on vielä hyvin sairas.

– Antakaa pienen parantajanne toimia, hänen jokapäiväinen suudelmansa tuo äidille elämän takaisin… Genevièven suuri tuska tulee siitä, että elämä taistelee hänessä, parantaa hänet vähän joka päivä tuosta kuoleman taudista, johon hän oli vähällä sortua. Heti kun terve luonto voittaa salaperäisen, hirveän järjettömyyden, palaa hän luoksenne lastenne kanssa… Olkaa siis rohkea, ystäväni! Kun olette antaneet Simon raukan takaisin omaisilleen, olisi hyvin kovaa ellei totuuden ja oikeuden voitto tuottaisi onnea teidänkin kotiinne.

He puristivat veljellisesti toistensa käsiä ja Markus palasi Mailleboisiin hiukan rohkeampana ja heti seuraavana päivänä joutui hän keskelle taistelua.

Etenkin Mailleboisissa raivosi klerikaalisten intohimojen myrsky kirkon ponnistaessa viimeisiä voimiaan pelastaakseen ja kohottaakseen kunniaan hengellisen opetuksen. Veli Gorgiaan paolla oli ollut turmiollinen vaikutus ja Simonin jutun suuret päivät alkoivat uudelleen. Ei ollut ainoatakaan taloa missä ei olisi kiistelty hirveän veljen mahdollisesta syyllisyydestä, jonka veljen haamu muuttui suunnattoman suureksi.

Veli Gorgias oli kadotessaan tavallisella hävyttömyydellään kirjoittanut "Petit Beaumontaisille" kirjeen, jossa hän selitti, että koska hänen esimiehensä raukkamaisesti olivat jättäneet hänet vihollistensa valtaan, piti hän viisaimpana matkustaa turvalliseen paikkaan, voidakseen vapaasti puolustautua oman mielensä mukaan. Mutta kirjeen suuri merkitys oli siinä, että hän siinä antoi uuden selityksen kuuluisan kirjoituskaavan löytymisestä Zéphirinin luota. Hän oli varmaankin aina pitänyt järjettömänä tuota monimutkaista juttua väärennyksestä, jonka hänen esimiehensä olivat keksineet, sillä he eivät tahtoneet tunnustaa edes sitä, että kaava saattoi olla kotoisin veljien koulusta. Hänen mielestään oli typerää kieltää tätä samoinkuin nimimerkin oikeaperäisyyttä. Kaikki maailman asiantuntijat voivat sanoa nimimerkin olevan Simonin käsialaa, rehelliset ihmiset huomaisivat siinä kaikesta huolimatta hänen, Gorgiaan käsialan. Mutta kun hänen esimiehensä välttämättömästi tahtoivat, uhaten jättää hänet oman onnensa nojaan ellei hän hyväksyisi heidän selitystään, oli hän taipunut ja luopunut omastaan. Mutta nyt hän taas pysyi omassa selityksessään, pitäen toista naurettavana ja mahdottomana, kun isä Philibinin luota oli löydetty leimalla varustettu kulma. Nyt oli todella liian typerää väittää, niinkuin kirkolliset tahtoivat, että Simon oli hankkinut itselleen sinetin tai teettänyt itselleen sellaisen kukistaakseen kilpailevan veljienkoulun. Tuntiessaan että esimiehet hylkäsivät hänet, pitäen häntä liian paljastettuna, vapautui hän heistä ja koetti pitää heitä vallassaan tunnustamalla osan totuudesta. Hänen uusi selityksensä, joka nykyään hämmästytti "Petit Beaumontaisin" herkkäuskoisia lukijoita, sisälsi siis, että kirjoituskaava tosin oli kotoisin veljien koulusta ja että siinä oli hänen nimimerkkinsä, mutta Zéphirin varmaankin oli tuonut sen kotiinsa samoin kuin Victor Milhomme oli tehnyt, kiellosta huolimatta, ja että Simon oli löytänyt sen murhayönä pöydältä uhrin huoneessa.