Kitabı oku: «Unelma», sayfa 10

Kaksi tyhjää tuolia oli vierekkäin, Angélique nousi seisomaan toiselle niistä.

– Laskeudu alas, toimitti Hubertine, – se on kielletty.

Mutta Angélique intti vastaan levollisena:

– Mitävarten kielletty? Minä tahdon nähdä… Oi, kuinka kaunista!

Ja hän sai lopuksi äitinsä nousemaan toiselle tuolille.

Koko kirkko säihkyi ja paloi. Tuo kynttilähyöky, joka kulki sen yli, sytytti heijastuksensa sivustain matalain holvien alle, kappelien perukoihin, missä säteili jonkin pyhäinjäännöslippaan lasiruutu tai tabernaakelin kultakoristeet. Kuorikappeleissa ja hautakammioissakin heräsi valonsäteitä. Kuori liekehti, alttari oli kuin ilmitulessa, kuorituolit loistivat, vanhan ristikon ruusukoristeet kuvastuivat valossa selvin, mustin rajapiirtein. Ja yhä avarammaksi laajeni vielä korkea päälaiva matalain sivustain pyörökaaria kannattavine jyhkeine pylväineen ja ylhäällä huippukaaristen ikkunain välissä kohoavine kapenevine, koristeltuine pylväskimppuineen, todellisena ylöspyrkivän uskon ja rakkauden vertauskuvana, jotka sädehtivän valon lailla sen täyttivät.

Mutta keskeltä askelten jytinää ja tuolien kolinaa kuului jälleen suitsutusmaljain ketjujen kirkas helähdys. Samassa urut kuohahtivat soimaan valtavaa säveltä, täyttäen holviston ukkosenkaltaisella jyminällä. Se oli monseigneurin kunniaksi, joka vielä oli torilla. Pyhä Agnes oli juuri saapumassa kirkon holvin alle pappien kantamalla kantoluolillaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuin rauhottuvan vahakynttiläin valossa, ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen saadessaan jälleen palata nelisatavuotiseen uneksintaansa. Vihdoin astui ovesta itse monseigneur, piispansauva edellään, hiippa jäljessään, kantaen pyhää sakramenttia samassa asennossa, kädet vyöhikön verhoamina. Kunniakatos liikkui pitkin keskilaivaa ja pysähtyi kuoriristikon eteen. Siinä syntyi hiukan hämminkiä, ja hänen jäljessään kulkeneet henkilöt joutuivat joksikin hetkeksi lähelle häntä.

Niin pian kuin Félicien oli tullut näkyviin hiipan takana, ei Angélique irrottanut katsettaan hänestä. Ja nyt sattui niin, että Félicien kulkeutui kunniakatoksen oikealle puolelle. Silloin Angélique näki yhtaikaa monseigneurin valkotukkaisen ja nuoren miehen kellerväkiharaisen pään. Hänen silmissään hulmahti, hän risti kätensä ja sanoi ääneen:

– Ah! Monseigneur, monseigneurin poika!

Hänen salaisuutensa oli solahtanut hänen huuliltaan. Se oli tahdoton huudahdus, joka puhkesi esiin, kun varmuus äkillisen kirkkauden tavoin ilmeni tuosta silmiinpistävästä yhdennäköisyydestä. Ehkä hän syvällä sydämessään oli sen jo tiennyt, mutta hän ei ollut uskaltanut sanoa sitä itselleen. Nyt se yhtäkkiä julki tullessaan häikäisi häntä. Kaikkialta hänen mielestään ja hänen ulkopuoleltaan kohosi esiin muistoja, jotka kertasivat hänen huudahduksensa.

Hubertine sopersi tyrmistyneenä:

– Monseigneurin poikako tuo nuori mies?

Väkeä tungeksi heidän ympärillään. Heidät tunnettiin, heitä ihailtiin. Äiti oli vielä kaunis yksinkertaisessa pellavapuvussaan, tytär valkoisessa silkissään oli viehkeä kuin enkeli. He olivat niin kauniit ja näkyivät niin hyvin tuoleilla seisoessaan, että monet silmät kohosivat heihin ja unohtuivat heitä katsomaan.

– No kukas sitten, hyvä rouva, sanoi Lemballeuse-muori, joka oli väkijoukossa heidän lähellään, – kukas sitten, jollei monseigneurin poika! Ettekö te sitä tietänyt?.. Kaunis nuori mies, ja rikas, oh, niin rikas että voisi ostaa vaikka koko kaupungin! Miljoonia, miljoonia!

Hubertine kuunteli kalpenevin kasvoin.

– Kyllä kai olette kuullut hänen elämäkertansa? jatkoi vanha kerjäläisvaimo. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään hänet maailmaan, ja silloin monseigneur rupesi papiksi. Aivan äskettäin hän on nyt kutsunut poikansa luokseen… Félicien VII d'Hautecoeur, ihan kuin oikea ruhtinas ainakin!

Silloin Hubertine teki suurta murhetta ilmaisevan eleen. Ja Angélique säteili nähdessään unelmansa toteutuvan. Hän ei kuitenkaan ollut hämmästynyt, hän tiesi vallan hyvin, että hänen rakastettunsa oli oleva kaikkein rikkain, kaunein ja ylhäisin. Mutta hänen ilonsa oli rajaton, täydellinen, sitä eivät himmentäneet vaikeudet, joita hän ei aavistanutkaan. Vihdoinkin hänen lemmittynsä ilmaisi itsensä, antoi itsensä hänelle vuorostaan. Vahakynttiläin pienet liekit olivat kultasadetta, urut soittivat heidän hääjuhlaansa, Hautecoeurien suku kulki ohi kuninkaallisena saattueena, tarinain sankareista, Norbert I: stä, Jean V: stä, Félicien III: sta, Jean XII: sta alkaen aina viimeiseen, Félicien VII: een, jonka vaaleatukkainen pää oli häneen päin käännettynä. Hän oli Neitsyen serkkujen jälkeläinen, mestari, ihana Jeesus, joka ilmestyi kunniassansa isänsä oikealla kädellä.

Félicien hymyili hänelle juuri, eikä hän huomannut monseigneurin paheksuvaa katsetta tämän nähdessä hänen seisovan tuolilla kansanjoukon yläpuolella hehkuvin kasvoin, ylpeänä ja kiihottuneena.

– Voi, lapsi parkani! huokasi Hubertine epätoivoissaan.

Mutta kappalaiset ja kirkonpalvelijat olivat asettuneet riviin oikealle ja vasemmalle, ja ensimmäinen diakooni oli ottanut pyhän sakramentin monseigneurin käsistä ja asetti sen alttarille. Suoritettiin loppusiunaus, laulajat jyristivät Tantum ergo'a, suitsuke savusi maljoissaan, kunnes pauhina yhtäkkiä tyyntyi täydelliseksi hiljaisuudeksi. Ja keskellä liekehtivää, pappien ja kansanjoukon täyttämää kirkkoa, sen ylhinä kohoavien holvikaarien alla, monseigneur nousi alttarille, otti molemmin käsin suuren kulta-auringon ja heilautti sitä kolmasti ilmassa, tehden hitaasti ristinmerkin.

IX

Samana iltana kirkosta palatessaan Angélique ajatteli: »Minä saan nähdä hänet aivan kohta; hän tulee Mariantarhaan ja minä menen häntä tapaamaan.» Heidän silmänsä olivat sopineet keskenään tästä kohtauksesta.

Päivällinen syötiin vasta kahdeksan aikana keittiössä, kuten tavallisesti. Hubert puheli yksinään juhlapäivän innostamana. Hubertine oli vakavana ja vastasi töin tuskin, eikä hän irrottanut katsettaan Angéliquesta, joka söi hyvällä ruokahalulla, mutta itsetiedottomasti, näyttämättä tajuavan että hän kuletti kahvelia suuhunsa kokonaan unelmansa vallassa. Ja Hubertine saattoi selvästi lukea, mitä hänen mielessään liikkui, hän näki ajatusten syntyvän ja seuraavan toisiaan tuon puhtaan otsan alla kuin kirkkaan veden kristallipinnan alla.

Kello yhdeksän sai ovikellon soitto heidät säpsähtämään. Tulija oli pastori Cornille. Väsymyksestään huolimatta hän tuli kertomaan heille, että monseigneur oli kovasti ihaillut heidän kolmea vanhaa koruompelustaan.

– Niin, hän puhui niistä minulle. Minä tiesin, että te tulisitte iloisiksi saadessanne sen kuulla.

Angélique, jonka mielenkiinto oli herännyt monseigneurin nimeä mainittaessa, vaipui jälleen haaveiluihinsa, kun puhe kääntyi päivän juhlakulkueeseen. Vähän ajan perästä hän nousi ylös.

– Minne sinä menet? tiedusti Hubertine.

Tämä kysymys hämmästytti häntä, ikäänkuin hän ei itsekään olisi ollut selvillä, minkä takia hän nousi seisomaan.

– Minä menen huoneeseeni, minä olen hyvin väsynyt.

Mutta Hubertine arvasi, että tämän syyn takana piili toinen, varsinainen tarkotus, nimittäin tarve olla yksin onnensa kanssa.

– Tule sanomaan hyvää yötä.

Pitäessään häntä rintaansa vasten painettuna tunsi hän hänen värisevän. Hänen jokailtainen suudelmansa haihtui nyt melkein huomaamattomaksi hengähdykseksi. Silloin Hubertine katsoi häntä hyvin vakavana silmiin, ja hän luki niissä suostutun kohtauksen ja sen malttamattoman odotuksen.

– Ole kiltti ja nuku hyvin.

Mutta sanottuaan nopeasti hyvää yötä Hubertille ja pastori Cornillelle Angélique jo nousi huoneeseensa. Hän oli säikähdyksissään, sillä hän tunsi, että hänen salaisuutensa oli ollut vähällä solahtaa ilmi hänen huuliltaan. Jos hänen äitinsä olisi pitänyt häntä sylissään hiukankaan kauemmin, olisi hän tunnustanut hänelle kaikki. Huoneeseen tultuaan hän sulki oven, kiertäen avainta kahteen kertaan. Valo loukkasi häntä ja hän sammutti kynttilänsä. Kuu nousi ilta illalta myöhemmin, yö oli hyvin pimeä. Hän istui riisuutumatta avonaisen ikkunan ääressä ja pimeään tuijotellen odotti tuntikausia. Hetket kuluivat tuntumatta pitkiltä, sama ajatus riitti pitämään hänen mieltään vireillä koko ajan: hän menisi alas kohtaamaan Félicieniä, kun puoliyön hetki ehtisi. Se tapahtuisi ihan luonnollisesti, hän näki itsensä toimivan askel askeleelta, liike liikkeeltä, vaivattomasti kuten unessa. Melkein heti hän oli kuullut pastori Cornillen lähtevän. Sitten Hubertitkin olivat nousseet huoneeseensa. Kaksi kertaa hänestä tuntui, että heidän huoneensa ovi avautui ja hillityt askeleet etenivät aina porraskäytävään asti, ikäänkuin joku olisi käynyt siellä kuuntelemassa hetkisen. Sitten talo tuntui vaipuvan syvään uneen.

Kun kello oli lyönyt kaksitoista, nousi Angélique ylös.

– No niin, on aika lähteä, hän odottaa minua.

Ja hän aukaisi oven eikä huolinut edes sulkea sitä jälkeensä. Porraskäytävässä Hubertien huoneen ohi kulkiessaan hän kuulosti. Mutta hän ei kuullut mitään muuta kuin hiljaisuuden väräjämistä. Hänen mielensä oli muuten aivan levollinen, hän ei pelännyt eikä hätiköinyt, hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että hän tekisi pahoin. Häntä johti jokin outo voima, kaikki tuntui hänestä niin yksinkertaiselta, että ajatus vaarasta olisi pannut hänet hymyilemään. Tultuaan alakertaan hän meni puutarhaan keittiön kautta, unohtaen vielä ulko-ovenkin auki. Sitten hän riensi ripein askelin Mariantarhaan johtavalle pienelle portille, jonka hän samoin jätti sepiseljälleen. Vaikka Mariantarhassa oli pilkkopimeä, ei hän empinyt vähääkään, vaan kulki suoraan porraslaudalle, meni puron yli ja ohjasi sitten kulkuaan käsillään haparoiden, kuten paikassa missä oli usein tottunut liikkumaan ja missä joka puu oli hänelle tuttu. Ja kääntyessään oikealle erään salavan alle hänen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä kohdatakseen sen kädet, jonka hän tiesi olevan siinä häntä odottamassa.

Äänettömänä Angélique pusersi hetkisen Félicienin käsiä. He eivät voineet nähdä toisiaan, taivasta peitti lämmin pilvivaippa, jota nousevan kuun kalpea sirppi ei vielä valaissut. Ja Angélique puhkesi puhumaan pimeässä, hänen sydäntään täyttävä suuri ilo purkautui ilmi.

– Oi, seigneur, kuinka minä rakastan teitä ja kuinka minä olen teille kiitollinen!

Hän nauroi ilosta tuntiessaan hänet vihdoinkin, hän kiitti häntä siitä että hän oli nuori, kaunis ja rikas, yli senkin mitä hän oli osannut toivoa. Se oli heläjävän iloinen ihastuksen ja kiitollisuuden ilmaisu tästä rakkauslahjasta, jonka hänen unelmansa oli hänelle antanut.

– Te olette kuningas, te olette minun mestarini, ja minä olen kokonaan teidän, eikä minulla ole muuta surua kuin se että minä olen niin vähäpätöinen… Mutta minä olen ylpeä siitä, että saan kuulua teille. Jo yksin se, että te rakastatte minua, riittää tekemään minut vuorostani kuningattareksi… Vaikka minä tiesinkin teidän tulevan ja odotin teitä, niin minun sydämeni kuitenkin avartui, kun te ilmestyitte niin suurena… Oi, rakas seigneur, kuinka olen teille kiitollinen ja kuinka rakastan teitä!

Silloin Félicien kietoi hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen ja alkoi viedä häntä, sanoen:

– Tulkaa minun kotiini.

Hän johdatti Angéliquen ruohikon poikki Mariantarhan perukkaan. Ja Angélique käsitti nyt, kuinka hän oli joka ilta tullut sinne piispankartanon puutarhan vanhasta portista, joka ennen oli ollut käyttämättömänä. Hän oli jättänyt portin auki ja talutti nyt Angéliquen monseigneurin suureen puutarhaan. Kuu kohosi taivaalle vähitellen lämpimän auerharson verhoamana, valaisten heidät maidonkarvaisella hohteella. Se täytti koko tähdettömän taivaankuvun valousvalla, joka hiljaa satoi alas tyveneen yöhön. He astuivat verkalleen pitkin Chevrotten parrasta, joka virtasi puiston halki. Mutta se ei ollut siellä enää tuollainen raju, kivikkorinteellä hyppelehtivä puro, vaan sen vedet vierivät tyveninä, raukeina, lehtevien puuryhelmien lomitse mutkitellen. Kaarrellessaan siinä valoisan pilvilaen alla ja huuhdellessaan helmassansa rannalla seisovien puitten riippuvia oksia, oli se kuin uneksien soljuva virta autuaitten kentillä.

Angélique oli jälleen puhjennut iloisena puhumaan:

– Minä olen niin ylpeä ja onnellinen, ollessani näin teidän käsivarrellanne!

Hurmaantuneena noin suuresta luonnollisuudesta ja sulosta Félicien kuunteli hänen ujostelematonta ja avomielistä tunnustustaan, kun hän sydämensä viattomuudessa lausui ääneen kaikki ajatuksensa.

– Oi, armas sielu, minunhan on oltava kiitollinen teille siitä että te olette niin kiltti ja tahdotte rakastaa minua pikkuisen… Sanokaa minulle vielä, miten te minua rakastatte, sanokaa mitä te ajattelitte, kun lopultakin saitte tietää kuka minä olen.

Mutta Angélique keskeytti hänet viehättävän kärsimättömällä eleellä:

– Ei, ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Mitä minulla on väliä? Mitä väliä sillä on, mitä minä olen ja mitä minä ajattelen?.. Te yksin olette nyt olemassa.

Ja painautuen Félicieniä vasten ja hidastuttaen askeleitaan heidän siinä puron vartta käyskellessään, hän kyseli häneltä loppumattomiin, tahtoen tietää hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kaikki ne kaksikymmentä vuotta, jotka hän oli elänyt poissa isänsä luota.

– Minä tiedän, että teidän äitinne on kuollut teidän syntyessänne ja että teidät on kasvatettu jonkun sedän, vanhan abotin luona… Minä tiedän, että monseigneur ei tahtonut teitä nähdä…

Félicien puhui hiljaa, kaukainen sävy äänessään, ikäänkuin se olisi noussut esiin hämärästä menneisyydestä:

– Niin, isäni oli jumaloinut äitiäni, ja minä olin syypää siihen, että tulin ja vein häneltä hengen… Setäni piti minut kokonaan tietämättömänä omaisistani ja kasvatti minua ankarasti, kuin olisin ollut jokin köyhä lapsi, joka oli uskottu hänen huostaansa. Asian todellisen laidan tulin tietämään vasta hyvin myöhään, siitä on tuskin kaksi vuotta… Mutta se ei minua hämmästyttänyt, minulla oli tunne tuosta takanani olevasta suuresta omaisuudesta. Kaikki säännöllinen työskentely oli minusta ikävää, minusta ei ollut muuhun kuin juoksentelemaan pitkin maita. Sitten ilmeni minussa suuri kiintymys pienen kirkkomme ikkunamaalauksiin…

Angélique hymyili, ja Félicien ilostui.

– Minä olen käsityöläinen kuten tekin, minä olin päättänyt ansaita leipäni maalaamalla ikkunoita, kun tuo määrätön rikkaus vyörähti päälleni… Ja isäni oli kovin murheellinen aina kun setä kirjotti hänelle, että minä olin oikea junkkari ja ettei minusta koskaan tulisi pappia! Hänen nimenomainen tahtonsa oli nähdä minut pappina, hän ehkä ajatteli, että minä siten sovittaisin äitini surman. Hän suostui kuitenkin viimein ja kutsui minut luoksensa… Ah, elämä, elämä! Kuinka suloista on elää! Elää rakastaakseen ja ollakseen rakastettu!

Hänen terve ja turmeltumaton nuoruutensa värisi tuossa huudahduksessa, joka vavahutti hiljaista yötä. Siinä oli intohimoa, samaa intohimoa, joka oli surmannut hänen äitinsä, intohimoa, joka oli syössyt hänet tähän salaperäisyyden kätköstä puhjenneeseen ensi rakkauteen. Siihen sisältyi koko hänen mielensä hehku, hänen kauneutensa, rehellisyytensä, viattomuutensa ja kuohuva elämisen halunsa.

– Minun laitani oli samoin kuin teidänkin, minä odotin, ja sinä yönä, jolloin te näyttäydyitte ikkunassanne, tunsin minäkin teidät… Selittäkää minulle, mitä te uneksitte, kertokaa minulle entisistä ajoistanne…

Mutta Angélique sulki jälleen hänen suunsa.

– Ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Minä tahtoisin ettei mitään teistä jäisi minulta salatuksi… Tahtoisin saada teidät kaikkinenne, tahtoisin rakastaa teitä kokonaan!

Eikä hän väsynyt kuulemaan Félicienin kertovan itsestään. Hän tunsi haltioittavaa iloa oppiessaan häntä tuntemaan, hän kuunteli häntä jumaloiden kuin nuori pyhimys Jeesuksen jalkojen juuressa. Eikä kumpikaan väsynyt toistamaan toisilleen samoja asioita loppumattomiin, kuinka he olivat rakastaneet ja kuinka he rakastivat toisiaan. Sanat palasivat samanlaisina, mutta aina uusina, saaden ennen aavistamattoman, käsittämättömän sisällön. Heidän onnensa kasvoi sitä mukaa kuin he upottautuivat niitten syvyyksiin ja kuuntelivat niitten sointumista huulillaan. Félicien tunnusti, kuinka Angélique kietoi hänet lumoukseen pelkällä äänellään, joka liikutti häntä niin, että hän oli täydellisesti hänen orjansa heti kun hän kuuli sen korvissaan. Angélique kertoi, kuinka hän joutui suloisen pelon valtaan, kun Félicienin valkoinen hipiä karahti tulipunaiseksi vähimmästäkin mielenkiihtymyksestä. Ja he olivat nyt poistuneet usvaisen Chevrotten partailta ja painuivat korkeitten jalavien tummaan pimentoon, käsivarret toistensa vyötäisillä.

– Kuinka tämä puutarha on ihana! kuiskasi Angélique, hengittäen nautinnolla lehvistön raikasta tuoksua. Olen vuosikausia halunnut joskus päästä tänne… Ja minä olen nyt täällä teidän kanssanne!

Hän ei kysynyt, minne Félicien vei häntä, hän kulki tahdottomana hänen käsivarteensa nojaten satavuotisten jättiläisten synkässä katveessa. Tasainen ruohikko tuntui astuessa suloiselta, puitten lehväiset kuvut kaartuivat häipyvän korkeina kuin kirkon holvit. Ei risaustakaan, ei henkäystäkään kuulunut, ei mitään muuta kuin heidän sydäntensä lyönnit.

Vihdoin Félicien avasi puistopaviljongin oven ja sanoi:

– Käykää sisään, tässä on minun asuntoni.

Tämän eristetyn, syrjäisessä puiston kolkassa olevan rakennuksen oli hänen isänsä katsonut hänelle sopivaksi asunnoksi. Alhaalla oli siinä suuri sali, yläkerrassa täydellinen huoneisto. Lamppu valaisi alakerran suurta huonetta.

– Niinkuin näette, jatkoi Félicien hymyillen, – olette käsityöläisen luona. Tämä on minun työhuoneeni.

Se oli todellakin työhuone, jonka rikas poika oli järjestänyt harjottaakseen siinä aikansa kuluksi lasimaalaajan ammattia. Hän oli ottanut selvän vanhoista, kolmannentoista vuosisadan aikuisista menettelytavoista, hän saattoi kuvitella olevansa joku noita alkuaikaisia lasimaalaajia, jotka loivat mestariteoksia sen ajan puutteellisilla välineillä. Hän tyytyi vanhaan, sulatetulla liidulla päällystettyyn pöytään, jolla hän piirusti kuumiltaan ja jolla hän leikkasi laseja kuumalla raudalla, halveksien timanttia. Polttokotelo, vanhan piirustuksen mukaan rakennettu pieni uuni oli juuri täytetty; siinä valmistui korjauskappale erääseen toiseen tuomiokirkon ikkunaan. Laatikoissa oli vielä kaikenkarvaisia laseja, jotka hänen oli itse itselleen valmistettava, sinisiä, keltaisia, vihreitä, punaisia kaikissa vivahduksissa, vaaleita, marmorijuovaisia, himmeitä, tummia, helmiäishohtoisia ja helakoita. Mutta seinillä oli kauniita verhoja, ja työhuoneen leima hukkui taitehikkaan, kallisarvoisen sisustuksen loistoon. Perällä seisoi, vanhanaikainen ehtoolliskaappi jalustanaan, suuri, kullattu Neitsyenkuva, hymyillen purppuranpunaisilla huulillaan.

– Ja te teette työtä, te teette työtä! toisti Angélique lapsellisen iloisena.

Sulatusuuni huvitti häntä suuresti. Hän vaati Félicienin selittämään tarkoin koko työntekonsa: kuinka hän entisajan mestarien tavoin tyytyi käyttämään sulattimessa värjättyjä laseja, jotka hän vain yksinkertaisesti varjosti mustalla; minkätakia hän asetti etusijalle pienet, selväpiirteiset henkilökuvat, tehostaen eleitä ja vaatetusta; ja ajatuksensa lasimaalaustaiteesta, joka oli alkanut taantua, kun ruvettiin maalaamaan lasille ja emaljoimaan ja piirustamaan huolellisemmin; ja sen lopullisen mielipiteensä, että lasimaalauksen tuli olla yksinomaan läpikuultavaa mosaiikkia, mahdollisimman heleitä värejä mahdollisimman sopusointuisesti ryhmitettynä, jotta kokonaisuus muodosti kuin kimpun hienosti valikoituja, helakoita kukkia. Mutta vaikka Angélique tahtoi selvän kaikesta, ei hän itse asiassa välittänyt rahtuakaan koko lasimaalaustaiteesta. Näillä seikoilla oli mielenkiintoa vain sen takia, että ne koskivat Félicieniä, antoivat aihetta puhua hänestä aina enemmän ja muodostivat kuin osan hänen olemuksestaan.

– Ah, sanoi hän, me tulemme olemaan onnellisia! Te maalaatte ja minä kirjailen.

Félicien oli tarttunut hänen käsiinsä. He seisoivat keskellä avaraa huonetta, jonka ylellisyydessä Angélique tunsi olonsa aivan kodikkaaksi, ikäänkuin tämä olisi se luonnollinen ympäristö, missä hänen onnensa alkaisi kukoistaa. Ja molemmat olivat vaiti hetkisen. Sitten Angélique puhkesi jälleen lausumaan:

– Se on siis päätetty?

– Mikä? kysyi Félicien hymyillen.

– Että me menemme naimisiin.

Félicien ei vastannut heti. Hänen kasvojensa valkoinen hipiä oli äkkiä punastunut. Se saattoi Angéliquen levottomaksi.

– Olenko pahottanut teitä? kysyi hän.

Mutta Félicien pusersi jo hänen käsiään, niin kiihkeästi että hän tunsi sen väristyksen koko ruumiissaan.

– Se on päätetty. Kun te haluatte jotakin, ei muuta tarvita, se on tapahtuva esteistä huolimatta. Minä olen olemassa vain yhtä tarkotusta varten: totellakseni teitä.

Silloin Angéliquen kasvot säteilivät.

– Me menemme naimisiin, me rakastamme toisiamme aina, me emme jätä toisiamme enää koskaan.

Hän ei epäillyt lainkaan, hän uskoi että se tapahtuisi jo seuraavana päivänä, yhtä helposti kuin Legendan ihmeet. Hänelle ei johtunut mieleenkään ajatusta pienimmästäkään esteestä, vähimmästäkään viivytyksestä. Minkä takia heidän olisi enää tarvinnut olla erotettuina toisistaan, kun he kerran rakastivat toisiaan? Kun ihmiset rakastuvat toisiinsa, niin he menevät naimisiin, sehän on hyvin yksinkertaista. Hänen mielensä täytti suuri, rauhallinen ilo.

– Se on siis selvä, ja kättä päälle, jatkoi hän leikkiä laskien.

Félicien vei hänen pienen kätensä huulilleen.

– Se on selvä.

Ja kun Angélique lähti, peljäten aamun valkenevan ja tuntien maltitonta halua päästä kertomaan salaisuuttaan, tahtoi Félicien tulla häntä saattamaan,

– Ei, ei, me emme tulisi perille ennen aamua. Minä osaan kyllä yksinkin… Huomiseen.

– Huomiseen.

Félicien totteli, tyytyen katsomaan kun Angélique lähti, ja Angélique juoksi tummien jalavien alitse ja valossa kylpevän Chevrotten rantaa pitkin. Hän sivuutti jo puiston portin ja alkoi kiitää Mariantarhan rehevää ruohokenttää pitkin. Juostessaan hän ajatteli, ettei hän mitenkään malttaisi odottaa auringonnousuun asti, vaan että olisi paras heti koputtaa Hubertien ovelle ja herättää heidät ja kertoa kaikki. Onni paisutti häntä pakottaen hänet suoraan tunnustukseen. Hänen olisi ollut mahdotonta pidättää viittäkään minuuttia kauemmin tuota salaisuutta, jota hän oli säilyttänyt niin kauan. Hän saapui puutarhaan ja sulki portin.

Silloin hän näki tuomiokirkon seinustalla Hubertinen, joka istui häntä odottaen pimeässä yössä, harvalehtisten syreenipensaitten ympäröimällä kivipenkillä. Hän oli herännyt, aavistava levottomuus oli ajanut hänet ylös, ja löytäessään ovet avoimina hän oli käsittänyt kaiken. Huolissaan, peljäten pahentavansa asiaa, ei hän tietänyt mihin mennä ja jäi senvuoksi odottamaan.

Angélique heittäytyi heti hänen kaulaansa. Hän ei ollut lainkaan hämillään, hänen sydämensä hyppi riemusta, hän nauroi iloissaan, saadessaan vihdoinkin keventää mielensä kauan kätketystä salaisuudesta.

– Oi, äiti! Se on nyt päätetty!.. Me menemme naimisiin, ja minä olen niin iloinen!

Hubertine katsoi häneen tutkivasti, ennenkuin vastasi. Mutta hänen pelkonsa hupeni, kun hän näki tuon kukoistavan neitseellisyyden, nuo kirkkaat silmät ja puhtaat huulet. Ja jäljelle jäi vain suuri murhe, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.

– Lapsi raukkani! kuiskasi hän, kuten edellisenä iltana kirkossa.

Angélique huudahti hämmästyksestä, nähdessään hänet tällaisena, hänet, joka aina oli niin tyyni eikä milloinkaan itkenyt.

– Mitä, äiti? Te olette suruissanne… Niin, minä olen kyllä ollut hyvin paha, minä olen salannut sitä teiltä. Mutta jos te tietäisitte, kuinka se salaisuus on painanut mieltäni! Alussa en puhunut, ja sitten en enää uskaltanut… Teidän täytyy antaa minulle anteeksi.

Hän oli istunut Hubertinen viereen ja kiertänyt hyväilevästi käsivartensa hänen ympärilleen. Vanha penkki näytti miltei hukkuvan sammaleiseen sopukkaansa tuomiokirkon juurelle. Syreenit kohosivat varjostavina heidän päittensä päällä ja heidän vieressään oli orjanruusupensas, jota Angélique oli hoitanut nähdäkseen eikö siitä puhkeaisi ruusuja. Mutta se oli joutunut unhotuksiin joku aika sitten, ja valloilleen heitettynä se alkoi palata villiin tilaansa.

– Äiti, minä kerron teille kaikki, näin, teidän korvaanne!

Ja puoliääneen hän sitten kertoi koko heidän rakastumisensa ehtymättöminä tulvehtivin sanoin, elvyttäen jälleen eloon pienimmätkin tapahtumat ja elähtyen itse niitä elvyttäessään. Hän ei jättänyt sanomatta mitään, hän kaivoi muistonsa sopukat pohjia myöten aivan kuin olisi tehnyt rippitunnustusta. Eikä hän ujostellut ollenkaan, lemmen hehku kuumensi hänen poskiaan, ylpeyden tuli loisti hänen silmistään, kun hän ääntään korottamatta puhui innokkain kuiskauksin.

Vihdoin Hubertine keskeytti hänet puhuen hänkin hiljaisella äänellä:

– Niin, niin, tuollainen sinä olet! Turhaan sinä koetat itseäsi parantaa, se haihtuu kuitenkin joka kerta kuin tuuleen… Voi sinua ylpeätä ja kiihkotunteista lasta, sinä olet yhä sama pikku tyttö, joka ei tahtonut pestä keittiön lattiaa ja joka suuteli käsiään!

Angélique ei voinut olla nauramatta.

– Ei, älä naura, kohta sinulla ei ole kyllin kyyneliä itkeäksesi…

Tuosta avioliitosta ei tule koskaan mitään, lapsi parkani.

Angéliquelta pääsi pitkä, helkkyvän iloinen nauru.

– Äiti, äiti, mitä te oikein puhutte? Tahdotteko te kiusata ja rangaista minua?.. Sehän on niin yksinkertaista! Tänä iltana hän puhuu siitä isälleen, ja huomenna hän tulee selvittämään asian teidän kanssanne.

Tuollaistako hän todellakin kuvitteli? Hubertinen täytyi olla säälimätön. Pieni koruompelijatar, jolla ei ole varoja eikä nimeä, menisi muka naimisiin Félicien d'Hautecoeurin kanssa! Jolla on omaisuutta viisikymmentä miljoonaa ja joka on vanhan aatelissuvun viimeinen jälkeläinen!

Mutta jokaiselle uudelle esteelle, minkä hän esitti, Angélique vastasi levollisesti:

– Minkätähden ei?

Siitähän tulisi suoranainen häpeäjuttu, tuollainen avioliitto olisi vastoin yleisiä onnellisuuden ehtoja. Kaikki nousisi sitä vastustamaan. Aikoiko hän taistella kaikkia vastaan?

– Minkätähden ei?

Kerrottiin, että monseigneur oli ylpeä nimestään ja ankara rakkauden hairahduksille. Toivoiko hän voivansa taivuttaa hänet?

– Minkätähden ei?

Ja järkkymättömänä uskossaan Angélique jatkoi:

– On kummallista, äiti, kuinka pahoiksi te ihmisiä luulette! Minä vakuutan teille, että kaikki käy hyvin!.. Kaksi kuukautta sitten te toruitte minua ja laskitte minusta leikkiä – muistattehan? – ja kuitenkin minä olin oikeassa; se mitä silloin ennustin, on tapahtunut.

– Mutta, onneton lapsi, odota ensin loppua!

Hubertine oli murheissaan, hänen tuntonsa soimasi häntä siitä, että hän oli jättänyt Angéliquen tietämättömäksi tässä suhteessa. Hän olisi tahtonut opettaa hänelle ankaraa todellisuutta, valaista hänelle maailman julmuutta ja pahuutta, mutta hän oli hämmentynyt eikä löytänyt tarpeellisia sanoja. Kuinka surullista oli, jos hänen kerran täytyisi syyttää itseään siitä, että oli saattanut tämän lapsen onnettomuuteen, antamalla hänen kasvaa täten erillään maailmasta, yhtämittaisessa unelman valhekuvitelmassa!

– Kuulehan, lapsi kulta, et kai voi kuitenkaan mennä naimisiin tuon nuoren miehen kanssa vastoin meidän kaikkien, vastoin hänen isänsä tahtoa.

Angélique tuli totiseksi, katsoi häntä silmiin ja sanoi sitten vakavalla äänellä:

– Minkätähden ei? Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.

Äiti kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet itseään vasten ja katsoi hänkin vuorostaan tyttöön vaieten, värisevänä. Hunnutettu kuu oli vaipunut tuomiokirkon taakse, taivaalla leijaileva utuharso alkoi heikosti rusottaa lähestyvää aamunkoitetta ilmottaen. Heidän ympärillään levisi aamuilman puhtaus, syvä, vilpoisa hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan heräävien lintujen heikko sirkutus.

– Oi, rakas lapseni, ainoastaan velvollisuus ja kuuliaisuus voivat luoda onnea. Yksi intohimon ja ylpeyden hetki voi aiheuttaa elinaikaisen kärsimyksen. Jos tahdot olla onnellinen, niin alistu, luovu, syrjäydy…

Mutta hän tunsi Angéliquen kapinoivan sylissään, ja se mitä hän ei milloinkaan ollut hänelle sanonut, mitä hän nytkin vielä epäröi ilmaista, purkautui ilmi hänen huuliltaan.

– Kuule. Sinä luulet että isä ja minä olemme onnellisia. Me olisimmekin, jollei eräs kiduttava tuska olisi turmellut elämäämme…

Hän alenti ääntään vielä enemmän ja kertoi Angéliquelle väräjävin kuiskauksin heidän elämäkertansa, kuinka he olivat menneet naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa, kuinka heidän lapsensa oli kuollut ja kuinka kohtalo oli heitä rangaissut, antaen heidän turhaan toivoa toista. He rakastivat toisiaan kuitenkin yhäti, he olivat eläneet työtä tehden, ilman puutetta; mutta he olivat onnettomia, ja heidän välillään olisi varmasti syntynyt riitoja ja epäsopua, heidän elämänsä olisi muuttunut helvetiksi, he olisivat ehkä eronneet toisistaan riidassa, jolleivät he yhteisin ponnistuksin olisi sitä ehkäisseet, Hubert hyvyydellään ja hän järkevyydellään.

– Ajattele asiaa, lapseni, älä päästä elämääsi mitään, mikä myöhemmin voisi tuottaa sinulle kärsimyksiä… Ole nöyrä ja tottelevainen, vaienna veresi ja sydämesi ääni.

Angélique kuunteli masentuneena, kalpeana, kyyneliään pidättäen.

– Äiti, te teette minulle pahaa… Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.

Ja hänen kyyneleensä alkoivat vieriä. Tuo luottamus oli järkyttänyt ja hellyttänyt hänen mieltään, hänen silmissään kuvastui säikähdys, ikäänkuin tuo pilkahdus todellisuudesta olisi haavottanut häntä. Mutta hän ei mukautunut. Hän olisi niin mielellään kuollut rakkauteensa.

Silloin Hubertine päätti jatkaa loppuun asti.

– En tahtonut tuottaa sinulle näin paljon tuskaa yhdellä kertaa, sanoi hän. Nyt näen kuitenkin, että sinun tulee saada tietää… Eilen illalla, kun sinä olit mennyt huoneeseesi, tiedustelin minä pastori Cornillelta ja sain kuulla, minkä takia monseigneur niin kauan kieltäydyttyään nyt oli katsonut tarpeelliseksi kutsua poikansa Beaumontiin… Hänellä oli ollut paljon surua siitä, että tuo levoton nuorukainen oli osottanut niin maltitonta elämänhalua, liian varhaista ja liian kiihkeää hänen iälleen ja asemalleen. Luovuttuaan murhemielin aikomuksestaan tehdä hänestä pappi, ei hän enää toivonut voivansa kiinnittää häntä mihinkään muuhunkaan arvonsa ja omaisuutensa mukaiseen toimialaan. Hän ei tulisi koskaan olemaan muuta kuin tunnesielu, houkkio, taiteilija… Ja silloin monseigneur, peljäten hänen joutuvan järjettömiin lemmenseikkailuihin, kutsutti hänet luokseen, toimittaakseen hänet viipymättä naimisiin.