Kitabı oku: «Unelma», sayfa 14

Félicien oli lähestynyt häntä ja sanoi:

– Angélique, minä olen olemassa todellisuudessa, ja te hylkäätte minut unelmain takia…

– Unelmain! kuiskasi Angélique.

– Sillä jos henkiä ja haamuja on teidän ympärillänne, niin te olette ne itse luonut… Tulkaa, älkää panko enää esineisiin mitään itsestänne, niin ne ovat vaiti.

Angélique teki haltioituneen eleen.

– Oi, ei! Minä tahdon että ne puhuisivat, puhuisivat yhä kovemmin! Niissä on minun voimani, ne antavat minulle rohkeutta teitä vastustaa… Se on armo, eikä se ole koskaan ennen vuotanut ylitseni näin voimakkaana. Jollei se olisikaan muuta kuin unelma, jonka olen itse valanut ympäristööni ja joka palaa nyt vuorostaan luokseni, niin mitä sillä on väliä! Se pelastaa minut ja vie minut tahrattomana harhojen keskeltä… Oi, luopukaa, olkaa kuuliainen kuten minäkin. Minä en tahdo seurata teitä.

Niin heikko kuin hän olikin, seisoi hän suoraksi ojentuneena, päättäväisenä ja voittamattomana.

– Mutta teitä on petetty, jatkoi Félicien, – on alennuttu halpamaisiin valheisiinkin koetettaessa erottaa meitä toisistamme!

– Toisten rikos ei tuota anteeksiantoa meidän rikoksellemme.

– Ah, teidän sydämenne on kylmennyt minulle, te ette rakasta minua enää.

– Minä rakastan teitä, ja minä taistelen teitä vastaan ainoastaan rakkautemme ja onnemme nimessä… Kun vain saatte isänne suostumuksen, niin olen valmis teitä seuraamaan.

– Te ette tunne isääni. Jumala yksin voisi saada hänet taipumaan…

Onko siis kaikki lopussa? Jos isäni määrää minut menemään naimisiin

Claire de Voincourtin kanssa, pitääkö minun siis häntä totella?

Tämä viime isku sai Angéliquen horjumaan. Hän ei voinut pidättää valitusta:

– Tämä on liikaa… Minä rukoilen teitä, menkää pois älkääkä olko julma… Mitävarten tulittekaan? Minä olin alistunut ja mukauduin siihenkin ettette te minua rakastaisi. Ja nyt kun te rakastatte minua, alkaa minun kidutukseni uudelleen!.. Kuinka minä voin nyt enää elää?

Félicien luuli että hänen päätöksensä alkoi heikontua ja toisti:

– Jos isäni vaatii minua menemään naimisiin hänen kanssaan…

Angélique karkaisi itsensä tuskaa vastaan, ja vaikka hänen sydäntään vihloikin, jaksoi hän kuitenkin pysyä vielä pystyssä. Sitten hän siirtyi pöydän viereen, ikäänkuin antaakseen hänelle tietä, ja lausui:

– Menkää naimisiin hänen kanssaan. Olkaa kuuliainen.

Félicien seisoi nyt vuorostaan ikkunan edessä valmiina lähtemään, koska

Angélique käski hänen mennä.

– Mutta se tuottaa teille kuoleman! huudahti hän.

Angélique oli tyyntynyt, hän kuiskasi hymyillen:

– Oh, se on jo puoleksi tullut.

Vielä hetkisen katseli Félicien häntä, kun hän seisoi siinä niin vaaleana ja kuihtuneena, kevyenä kuin höyhen jonka tuulenhenkäys voi puhaltaa pois. Sitten hän teki raivoisan päättäväisen eleen ja hävisi pimeään yöhön.

Kun häntä ei enää näkynyt, vaipui Angélique nojatuolin selustaa vasten ja ojensi epätoivoisena kätensä pimeyttä kohti. Valtavat nyyhkytykset tärisyttivät hänen ruumistaan ja tuskan hiki peitti hänen kasvonsa. Hyvä Jumala! Kaikki oli lopussa, hän ei saisi nähdä häntä koskaan enää. Hän oli jälleen sairas ja heikko, jalat lyyhistyivät hervottomina hänen altaan. Suurella vaivalla hän pääsi vuoteellensa, johon hän vaipui voittoisana ja menehtyneenä. Seuraavana aamuna hänet tavattiin siitä kuolemaisillaan. Lamppu oli sammunut itsekseen aamun koitteessa, huoneen täyttyessä riemuisalla valkeudella.

XIII

Angélique oli kuolemaisillaan. Oli kirkas kevättalvinen aamu noin kello kymmenen tienoissa. Ilma oli kirpeä ja taivas loisti selkeänä iloisessa päiväpaisteessa. Haalistuneen punertavilla verhoilla varustetussa suuressa, kuninkaallisessa vuoteessaan Angélique makasi liikkumattomana, tajuttomana edellisestä illasta saakka. Hän makasi selällään suoraksi ojentuneena, norsunluunvalkoiset kädet hervottomina lakanalla, silmät ummessa. Hänen hienopiirteiset, hiusten kultakehän ympäröimät kasvonsa olivat tulleet yhä ohuemmiksi. Jolleivät hänen huulensa olisi hiljaa huokuneet, olisi häntä luullut jo kuolleeksi.

Edellisenä päivänä oli Angélique, tuntien olevansa hyvin heikko, ripittänyt itsensä ja nauttinut Herran ehtoollista. Kunnon pastori Cornille oli kello kolmen aikaan tuonut hänelle pyhän aterian. Illemmalla, kun kuoleman kankeus vähitellen hiipi hänen jäseniinsä, hän alkoi hartaasti haluta viimeistä voitelua, tuota taivaallista lääkettä, joka on määrätty sielun ja ruumiin parannukseksi. Ennenkuin hän oli mennyt tiedottomaksi, oli hän viimeiseksi sanakseen miltei kuulumattomalla kuiskauksella ilmaissut Hubertinelle haluavansa pyhää voitelua, – oi aivan heti, niin kauan kuin vielä ehtisi. Mutta ilta oli jo myöhä, oli jääty odottamaan päivää, ja abotti, jolle oli lähetetty sana, oli pian saapuva.

Kaikki oli valmiina, Hubertit viimeistelivät vielä huonetta. Iloinen päiväpaiste, joka näin aamusella tulvi sisään ikkunoista, täytti huoneen säihkyvällä valolla, kirkastaen alastomat seinät huikaisevan puhtaiksi. Pöytä oli peitetty valkoisella liinalla. Kahden puolen ristiinnaulitunkuvaa paloivat siinä vahakynttilät salista tuoduissa hopeaisissa kynttiläjaloissa. Vielä oli siinä vihkivettä ja vihkiveden huiskin, vesikannu maljoineen ynnä pyyhinliina, kaksi valkoista posliinilautasta, joista toisessa oli vanuhöytyjä ja toisessa valkoisia paperitötteröitä. Oli juostu kaikki alakaupungin kasvihuoneet löytämättä muita kukkia kuin ruusuja, suuria valkoisia ruusuja, jotka reunustivat pöytää valkoisten pitsiröyhelöitten tavoin. Ja tämän runsaan valkeuden keskellä Angélique makasi kuolevana, hengittäen yhä kevyttä huountaansa silmät suljettuina. Aamukäynnillään oli lääkäri sanonut, ettei hän voinut elää iltaan asti. Hän saattaisi loppua millä hetkellä tahansa, ehkä tulematta enää tuntoihinsakaan. Ja Hubertit odottivat. Sen täytyi tapahtua, vaikka se kysyikin heiltä kyyneliä. Jos he olivatkin tieten tahtoen valmistaneet tätä kuolemaa, pitäen sitä lapselleen parempana kuin uhmaa ja kapinaa, niin he olivat tahtoneet sitä vain siksi että Jumalakin sitä tahtoi. Nyt se oli jo heidän valtapiirinsä ulkopuolella, he eivät voineet muuta kuin alistua. He eivät katuneet mitään, mutta tuska raatoi heidän sydänjuuriaan. Siitä saakka kun hän oli maannut tuossa tuskissaan, olivat he hoitaneet häntä kieltäytyen ottamasta vastaan vierasta apua. Vielä tänä viime hetkenäkin he olivat yksin ja odottivat.

Hubert meni koneellisesti avaamaan kaakeliuunin luukun, joka kirahti kuin valittaen. Oli jälleen hiljaista. Ruusut riutuivat leppoisassa lämpimässä. Hubertine oli jonkun hetken kuunnellut kirkosta seinän läpi kaikuvia ääniä. Kellon kumahdus värähdytti vanhoja kiviseiniä; pastori Cornille lähti varmaan kirkosta pyhät öljyt mukanaan; ja Hubertine laskeutui alas ollakseen häntä vastassa ulko-ovella. Kului joku tuokio, ja mumiseva ääni täytti porrastornin ahtaan käytävän. Sitten Hubert, seisoessaan lämpimässä huoneessa, hämmästyi ja alkoi väristä, harras kunnioitus ja samalla toivokin saivat hänet vaipumaan polvilleen.

Odotetun vanhan pastorin sijasta astuikin huoneeseen monseigneur, puettuna pitsiseen kuorikaapuun, sinipunerva stola hartioillaan, kädessään hopeinen astia, missä oli sairaitten öljy, jonka hän oli itse siunannut kiristuorstaina. Hänen kotkansilmänsä katsoivat suoraan eteensä, hänen kauniilla, kalpeilla, paksujen valkoisten kiharain kehystämillä kasvoillaan oli ylevä majesteettisuus. Hänen jäljessään tuli pastori Cornille yksinkertaisessa pappis-asussaan, ristiinnaulitunkuva kädessä ja käsikirja toisessa kainalossa.

Pysähtyen hetkiseksi ovelle lausui piispa vakavalla äännellä:

– Pax huic domui.

– Et omnibus habitantibus in ea, vastasi pappi matalammalla äänellä.

Kun he olivat astuneet huoneeseen, tuli Hubertinekin sisään heidän jäljessään, hänkin liikutuksesta vavisten, ja polvistui miehensä viereen. He kumartuivat kumpikin syvään kädet ristissä ja rukoilivat kaikesta sielustaan.

Angéliquen luona käyntinsä jälkeisenä päivänä oli Félicienillä ollut kiivas kohtaus isänsä kanssa. Jo heti aamulla oli hän syöksynyt isänsä luo itse rukouskappeliin, missä tämä oli vielä rukoilemassa, vietettyään jälleen yönsä hirveässä kamppailussa eloonheräävää entisyyttä vastaan. Tuo kunnioittava poika, joka siihen asti oli ollut pelon köyristämä, oli nyt kuohahtanut kauan pidätettyyn uhmaan; ja kun nuo kaksi miestä, joitten suonissa virtasi sama tulinen veri, iskivät toisiaan vastaan, syntyi siitä ankara kohtaus. Vanhus oli noussut rukousjakkaraltaan, veri oli heti syöksähtänyt hänen poskilleen ja hän kuunteli mykkänä, ylpeän itsepäisenä. Nuori mies purki sydämensä samoin liekehtivin poskin, puhuen vähä vähältä kohoavalla, soimaavalla äänellä. Hän sanoi että Angélique oli sairaana kuoleman kielissä, hän kertoi kuinka hän pelottavassa hellyyden puuskassa oli esittänyt että he karkaisivat yhdessä, ja kuinka Angélique oli kieltäytynyt häntä seuraamasta osottaen pyhimysmäistä itsensäkieltämistä ja siveyttä. Jos annettaisiin kuolla tuon kuuliaisen lapsen, joka ei tahtonut ottaa häntä muutoin kuin hänen isänsä kädestä, eikö se olisi samaa kuin murha? Kun hänellä vihdoinkin olisi ollut mahdollisuus saada hänet ynnä hänen arvonsa ja rikkautensa, oli hän kieltäytynyt ja taistellut vastaan, voittaen oman sydämensä. Ja Félicien rakasti häntä myöskin kuollakseen, hän soimasi itseään siitä ettei hän ollut siellä hänen vieressään kuollakseen hänen kanssaan samaan hengenvetoon! Voitiinko olla niin julmia että tahdottiin heidän molempien surkeasti tuhoutuvan? Oh, mitä merkitsi sukuylpeys, rikkauden kunnia ja tahdon peruuttamattomuus, kun ei ollut kysymyksessä enempää kuin tehdä kaksi ihmistä onnellisiksi? Ja hän väänteli vapisevia, ristissä olevia käsiään, ollen poissa suunniltaan, hän kerjäsi suostumusta rukoillen, uhaten. Mutta piispa ei saanut avatuksi huuliaan muuta kuin vastatakseen hänelle tuolla kaikkivoipaisuutensa sanalla: Ei koskaan!

Silloin Félicien raivoisassa uhmassaan oli hourinut, purkaen raivoaan ilman minkäänlaista sääliä. Hän puhui äidistään. Se oli hänen äitinsä, sanoi hän, joka oli noussut ylös hänessä vaatiakseen intohimolleen sen oikeuksia. Hänen isänsä ei siis ollut rakastanut vaimoansa, hän oli siis ollut iloinen hänen kuolemastaan, koska hän osotti tällaista tylyyttä niille, jotka rakastivat toisiaan ja tahtoivat elää? Mutta turhaan hän jäädyttäisi itsensä uskonnon kieltäymyksiin, sillä hänen vaimonsa tulisi häntä painajaisena kiduttamaan, koska hän kidutti sitä lasta, joka heidän avioliitostaan oli syntynyt. Hän eli ja oli yhä vielä olemassa ja hän tahtoi elää vielä lapsensa lapsissa, ainiaan; ja hänen isänsä surmasi hänet uudelleen, kieltäessään tältä lapselta hänen valitun morsiamensa, sen jonka olisi jatkettava sukua. Ihminen ei voinut vihkiytyä kirkolle, sitten kun hänet oli kerran vihitty naisen puolisoksi. Isä seisoi yhä liikkumattomana, pelottavassa äänettömyydessään suurena kuin jättiläinen, ja Félicien syyti nämä herjaavat ja murhaavat sanat vasten hänen kasvojaan. Sitten hän kauhuissaan pakeni hoippuen huoneesta.

Yksin jäätyään monseigneur kääntyi horjuen ympäri ja lyyhistyi polvilleen rukousjakkaralle, kuin olisi saanut veitsenpiston suoraan rintaansa. Kamala korahdus pusertui hänen kurkustaan. Oh, tätä sydämen kurjuutta, tätä voittamatonta lihan heikkoutta! Hän jumaloi tuota naista, tuota alati ylösnousevaa vainajaa yhtä kiihkeästi kuin ensimmäisenä iltana, jolloin hän oli suudellut hänen valkeita, pieniä jalkojaan. Ja hän jumaloi tätä poikaa, kuin olisi hän ollut osa hänen vaimostaan, kappale hänen elämäänsä, jonka hän oli hänelle jättänyt. Ja hän jumaloi tuota nuorta tyttöäkin, tuota pikku käsityöläistä, jonka hän oli hylännyt, samalla rakkaudella, jolla hänen poikansa häntä jumaloi. Nuo kaikki kolme tekivät nyt hänen yönsä epätoivoisiksi. Vaikka hän ei tahtonut sitä myöntää, oli tuo pikku koruompelijatar liikuttanut hänen sydäntään heidän kohdatessaan toisensa tuomiokirkossa. Hän oli ollut niin yksinkertainen, hänen raikas niskansa ja kultainen tukkansa olivat tuoksuneet nuoruutta. Hän saattoi nähdä hänet vieläkin edessään hentona, puhtaana, vastustamattoman alistuvaisena. Ei tunnonvaivakaan olisi voinut raivata tietään hänen sydämeensä varmemmin eikä vallottavammin. Hän saattoi lausua ääneen hylkäyksensä, mutta hän tiesi vallan hyvin, että tästä lähtien tuolla pienellä koruompelijattarella oli hänen sydämensä nöyrissä, neulan kuihduttamissa käsissään. Kun Félicien kiihkeänä oli häntä rukoillut, oli hän nähnyt hänen vaaleatukkaisen päänsä takaa nuo molemmat jumaloimansa naiset, sekä sen, jota hän suri ja kaipasi, että sen, joka riutui kuolemaan hänen lapsensa tähden. Ja tuskan raatelemana, nyyhkyttäen, tietämättä mistä löytäisi jälleen rauhan, hän pyysi taivasta antamaan hänelle rohkeutta reväistäkseen sydämensä rinnastaan, koska tuo sydän ei enää kuulunut Jumalalle.

Monseigneur rukoili iltaan asti. Kun hän jälleen näyttäytyi, oli hän rikkirunneltu ja kalpea kuin vaha, mutta kuitenkin päättäväinen. Hän ei voinut mitään, hän toisti vain tuota kauheaa sanaa: Ei koskaan! Jumalalla yksin oli oikeus vapauttaa hänet lupauksestaan; ja hän oli rukoillut, ja Jumala oli ollut vaiti. Täytyi siis kärsiä.

Kului kaksi päivää, ja Félicien harhaili pienen talon edustalla hulluna tuskasta, vaanien uutisia. Joka kerta kun joku tuli ulos, oli hän menehtyä pelosta. Ja sinä aamuna, jolloin Hubertine juoksi kirkkoon pyytämään viimeistä voitelua, tuli hän tällä tavoin tietämään ettei Angélique eläisi iltaan. Pastori Cornille ei ollut saapuvilla ja Félicien samosi ympäri kaupunkia häntä etsimässä, pannen häneen vielä viimeisen toivon jumalallisesta avusta. Mutta kun hän sitten oli löytänyt kunnon pappi-vanhuksen, oli hänen toivonsa tiessään, ja hänet valtasi epäilyksen ja raivon puuska. Mitä oli tehtävä? Millä tavoin saatettava taivas käymään käsiksi asiain kulkuun? Hän joutui pois suunniltaan ja syöksyi uudelleen piispankartanoon. Piispa tuli hetkiseksi säikähdyksiinsä hänen sekavasta puheestaan. Mutta sitten hän ymmärsi: Angélique oli kuolemaisillaan ja odotti viimeistä voitelua; Jumala yksin saattoi hänet pelastaa. Nuori mies oli tullut ainoastaan huutamaan ilmi tuskaansa, rikkomaan lopullisesti välinsä kurjan isänsä kanssa ja viskaamaan hänelle hänen murhansa vasten kasvoja. Mutta monseigneur kuunteli vihastumatta, ja hänen silmänsä kirkastuivat äkkiä, ikäänkuin ääni olisi vihdoinkin puhunut hänelle. Ja hän viittasi poikaansa menemään edellä; ja seurasi häntä sanoen:

– Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.

Félicienin läpi kävi syvä väristys. Hänen isänsä suostui luopuen omasta tahdostaan ja alistuen jumalallisen ihmeen mielisuosioon. He itse eivät enää olleet mitään, Jumala oli toimijana. Kyyneleet sokaisivat hänen silmiänsä, kun hän odotti monseigneuriä, joka sakaristossa otti siunatun öljyn pastori Cornillelta. Hän seurasi heitä järkytettynä, eikä hän uskaltanut astua heidän mukanaan huoneeseen, vaan lankesi polvilleen porrasaskelmalle avoimen oven eteen.

– Pax huic domui.

– Et omnibus habitantibus in ea.

Monseigneur oli asettanut siunatun voiteen valkoliinaiselle pöydälle vahakynttiläin väliin, piirtäen hopeamaljalla ilmaan ristinmerkin. Sitten hän otti pastorin käsistä ristiinnaulitunkuvan ja meni sairaan luo antaakseen tämän suudella sitä. Mutta Angélique makasi yhä tiedottomana suljetuin silmin ja elottomin käsin, muistuttaen haudoilla nähtäviä pieniä, jäykkiä kivikuvia. Monseigneur katsoi häneen hetkisen, ja huomattuaan heikosta huounnasta ettei hän ollut kuollut, asetti ristiinnaulitunkuvan hänen huulilleen. Kasvoissaan katumuksenpalvelijan vakava juhlallisuus, jossa ei näkynyt vähintäkään inhimillisen liikutuksen ilmettä, hän odotti kunnes oli nähnyt ettei noissa hienopiirteisissä kasvoissa eikä valonhohtoisissa hiuksissa ilmennyt värähdystäkään. Hän eli kuitenkin, ja se riitti syntien lunastukseen.

Sitten otti monseigneur pastorin käsistä vihkivesimaljan ja huiskimen. Ja pastorin pitäessä hänen edessään avattua käsikirjaa hän pirskotti siunattua vettä kuolevan päälle, lukien latinankieliset sanat:

– Asperges me, Domine, hyssopo, et mundabor; lavabis me, et super nivem, dealbabor.

Pisarat kirposivat leviten yli koko suuren vuoteen virkistävänä kasteena. Niitä satoi sormille ja poskille; mutta ne jäivät niille vierimään yksitellen kuin marmorin elottomalla pinnalla. Ja piispa kääntyi sitten läsnäolijoihin päin ja pirskotti heidänkin päällensä. Hubert ja Hubertine, jotka olivat vierekkäin polvistuneina palavassa uskonjanossaan, kumartuivat syvään tuon siunauksen aallon vuotaessa heidän ylitseen. Ja piispa siunasi huoneenkin, niin hyvin siinä olevat huonekalut kuin sen valkoiset seinätkin. Sitä tehdessään hän avoimen oven ohi kulkiessaan tuli poikansa eteen, joka kynnykselle vaipuneena nyyhkytti painaen kasvojaan polttaviin käsiinsä. Hitaalla liikkeellä hän kohotti huiskinta kolme kertaa, puhdistaen hänetkin vienolla sateella. Tämän kaikkialle pirskotetun siunatun veden tarkotuksena oli ajaa pois pahat henget, joita miljoonittain lentelee näkymättöminä kaikkialla. Tällä hetkellä oli muuan talviauringon kalpea säde hiipinyt aina vuoteelle asti, ja siinä leijailevat lukemattomat pölyhiukkaset näyttivät elävän ja väräjävän, ikäänkuin ne olisivat ikkunan sopukasta laskeutuneet lämmittäen hyväilemään kuolevan kylmiä käsiä.

Tultuaan jälleen pöydän luo lausui monseigneur rukouksen:

– Exaudi nos…

Hän ei kiirehtinyt. Kuolema oli läsnä, se seisoi vanhojen vuodeverhojen laskoksien takana. Mutta hän tunsi ettei sillä ollut kiirettä, että se odotti. Ja vaikka horroksissa makaava lapsi ei voinut kuulla hänen sanojaan, puhui hän hänelle, kysyen:

– Eikö teillä ole tunnollanne mitään, mikä tuottaa teille tuskaa?

Tunnustakaa vaivanne, keventäkää sydämenne, tyttäreni.

Tyttönen makasi äänettömänä. Kun piispa oli turhaan antanut hänelle aikaa vastata, alkoi hän kehottaa häntä samalla täyteläisellä äänellä, näyttämättä tietävän ettei yksikään hänen sanoistaan tullut kuolevan tajuntaan.

– Ylentäkää mielenne ja pyytäkää sydämenne pohjassa Jumalalta anteeksiantamusta. Sakramentti tulee puhdistamaan teidät ja antamaan teille uutta voimaa. Teidän silmänne tulevat selkeiksi, korvanne siveiksi, sieraimenne puhtaiksi, suunne pyhäksi, kätenne viattomiksi…

Hän sanoi sanottavansa loppuun asti, katse kuolevaan kiinnitettynä. Ja kuoleva tuskin huokui, eikä yksikään hänen suljettujen silmäluomiensa ripsi liikahtanut. Sitten piispa alkoi jälleen:

– Lausukaa uskontunnustus.

Odotettuaan hetken lausui hän sen itse.

– Credo in unum Deum…

– Amen, vastasi pastori Cornille.

Ovelta kuului yhä Félicienin nyyhkytys, kun hän itki toivonsa nääntymyksessä. Hubert ja Hubertine rukoilivat samassa hartaassa ja pelokkaassa asennossa, ikäänkuin olisivat tunteneet näkymättömän kaikkivallan laskeutuvan alas heidän luokseen. Oli syntynyt pysähdys, jonka täytti hiljainen rukouksen mutina. Ja nyt alkoivat käsikirjan litaniat; pyhimyksiä rukoiltiin avuksi, ja Kyrie eleisonin pitkät sarjat kutsuivat kaikkia taivaan voimia inhimillistä kurjuutta pelastamaan.

Sitten äänet yhtäkkiä vaipuivat ja syvä hiljaisuus syntyi. Monseigneur huuhteli sormensa pastorin kaataessa niille kannusta muutamia pisaroita vettä. Viimein hän otti pöydältä voidemaljan, nosti pois kannen ja asettui vuoteen ääreen. Lähestyi pyhän sakramentin toimitus, tuon viimeisen sakramentin, jonka voima pyyhkii pois kaikki anteeksiantamattomat synnit, sekä kuolemansynnit että heikkoudensynnit, jotka ovat jääneet sieluun vielä muitten sakramenttien jälkeen, niinkuin vanhat unhotuksiin jääneet synnit, tietämättä tehdyt synnit ja penseyden synnit, joita ei ole voitu täysin lujasti asettaa Jumalan armoon. Mutta mistä nuo synnit oli otettava? Ne tulivat kai ulkopuolelta tuossa heleässä auringonsäteessä tanssivien tomuhiukkasten mukana, jotka näyttivät tuovan elämän ituja aina suurelle kuninkaalliselle vuoteelle asti, missä kuoleva neitsyt makasi valkoisena ja kylmänä.

Monseigneur oli kiinnittänyt jälleen katseensa Angéliqueen, vakuuttautuakseen ettei tuo heikko huounta ollut tauonnut. Hän hillitsi vielä kaikki liikutuksen tunteet, katsellessaan tuota riutunutta, enkelinkaunista olentoa, josta aineellisuus oli jo hävinnyt. Hänen peukalonsa ei vavissut, kun hän kostutti sitä varovasti siunatussa öljyssä ja ryhtyi voitelemaan niitä viittä ruumiinosaa, joissa aistit asuvat, niitä viittä ikkunaa, joista synti pääsee sieluun.

Ensiksi hän voiteli silmät, suljetut silmäluomet, oikean ja vasemman; ja peukalo piirsi kevyesti ristinmerkin.

– Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per visum deliquisti.

Ja näön synnit olivat parannetut, joihin kuului himokkaat silmäykset, säädyttömien taide-esineitten ja turhamaisten näytelmien katseleminen, huonojen kirjain lukeminen ja synnillisestä surusta vuodatetut kyyneleet. Ja Angélique ei ollut tuntenut muita kirjoja kuin Legendan eikä muuta näköpiiriä kuin tuomiokirkon kuorin, joka sulki häneltä näköalan muuhun maailmaan. Eikä hän ollut itkenyt muulloin kuin kuuliaisuutensa taistelussa intohimoa vastaan.

Pastori Cornille otti yhden vanuhöytyvistä, pyyhki sillä silmäluomet ja pisti sen sitten yhteen valkoisista paperitötteröistä.

Senjälkeen monseigneur voiteli korvat, helmiäisen-kuultoiset korvalehdet, oikean ja vasemman; kevyt ristinmerkki tuskin kostutti niitä.

– Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per auditum deliquisti.

Ja kuulon saasta oli pyyhitty pois, kaikki pahentavat puheet ja äänet, parjaukset, panettelut, pilkat, herjaukset, mielihalulla kuunnellut riettaat esitykset, velvollisuuksien rikkomiseen houkuttelevat lemmen valheet, maailmalliset, lihaa kiihottavat laulut ja kynttiläkruunujen loisteessa soivien orkesteriviulujen hekumaa itkevät sävelet. Ja Angélique ei luostarimaisessa eristyksessään ollut kuullut edes naapurivaimojen juoruja eikä hevosiaan ruoskivan ajurin kirouksia. Eivätkä hänen korvansa olleet kuulleet muuta soitantoa kuin pyhiä kirkkolauluja, urkujen pauhinaa ja rukousten muminaa, joitten hyminä lakkaamatta värisytti vanhan kirkon kylkeen painautunutta pientä taloa.

Pastori pyyhki korvalehdet vanuhöydyllä ja pani sen toiseen paperitötteröön.

Sitten monseigneur siveli sieramia, oikeaa ja vasenta, jotka olivat kuin kaksi valkoisen ruusun terälehteä, puhdistaen nekin ristinmerkillä.

– Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per odoratum deliquisti.

Ja hajuaisti palasi alkuperäiseen viattomuuteensa, puhdistuen kaikesta saastasta, ei ainoastaan hajuvesien aistillisesta häpeästä, sulolemuisten kukkien viettelyksestä ja ilmassa leijailevista sielua nukuttavista tuoksuista, vaan myöskin sisällisten tuoksujen synneistä, toisille annetuista huonoista esimerkeistä ja pahennuksen tarttuvasta rutosta. Ja hän, joka makasi siinä suorana ja liikkumattomana, oli niin puhdas, että hänestä oli tullut lilja liljojen joukkoon, suuri lilja, jonka tuoksu vahvisti heikkoja ja ilahutti vahvoja. Olipa hän vielä niin puhtaan herkkä, ettei hän ollut koskaan voinut kärsiä hehkuvatuoksuisia neilikoita, väkeviä syreenejä eikä huumaavia hyasintteja, vaan oli viihtynyt ainoastaan vienohenkisten kukkien, orvokkien ja esikkojen parissa.

Pastori pyyhki sieramet ja sulki vanuhöydyn kolmanteen paperitötteröön.

Sitten monseigneur siirtyi sulettuun suuhun, jota hengityksen kevyt huounta piti hiukan raollaan, ja pyyhkäisi alahuuleen ristinmerkin.

– Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per gustum deliquisti.

Ja suu oli enää vain viattomuuden kalkki, sillä nyt oli annettu anteeksi alhainen maun tyydytys, herkuttelu, viinin ja hunajan nautinto, ja varsinkin yleisimmän pahantekijän, kielen, rikokset, joka yllyttää ja myrkyttää ja synnyttää torat, riidat, harhaluulot ja väärät todistukset, joista taivaskin pimenee. Ja herkuttelun halua ei hänellä ollut milloinkaan ollut, – hän söi, kuten Elisabet, tuntematta erotusta eri ravintoaineiden välillä. Ja jos hän oli elänyt harhaluulossa, niin oli se aiheutunut hänen unelmastaan, tulevaisen elämän toivosta, näkymättömän maailman lohdutuksesta, koko siitä taikamaailmasta, jonka hänen viaton tietämättömyytensä oli luonut ja joka teki hänestä pyhimyksen.

Pyyhittyään suun taittoi pastori vanuhöydyn neljänteen paperitötteröön.

Vihdoin monseigneur voiteli lakanalla hervottomina makaavat kädet, sivellen ensin oikeaa ja sitten vasenta kämmentä, pyyhkien pois niittenkin synnit ristinmerkillä.

– Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per tactum deliquisti.

Ja koko ruumis oli valkoinen ja puhdas viimeisistäkin tahroistaan, niistä jotka olivat syntyneet kosketuksesta ja jotka olivat kaikkein saastuttavimpia, kuten ryöstöistä, tappeluksista ja murhista, puhumattakaan muista, poisjätetyistä ruumiinosista, rinnasta, lanteista ja jaloista, jotka myöskin tulivat tällä voitelulla puhdistetuiksi synneistään, kaikesta siitä mikä polttaa ja kiehuu lihassamme, vihasta, haluista, hillittömistä himoista ja luvattomista nautinnoista, joihin jäsenemme meitä houkuttelevat. Ja siitä asti kun Angélique oli maannut siinä voittoonsa menehtyneenä, oli hän kukistanut kiivautensa, ylpeytensä ja intohimonsa niin täydellisesti kuin ei hän olisi syntymästään tuonut perisyntiä muuta kuin voidakseen riemuita sen voittamisesta. Eikä hän edes tiennytkään että hänellä oli ollut haluja, että hänen lihansa oli huokaillut rakkautta, että hänen öiset väristyksensä saattoivat olla synnillisiä – niin täydellinen oli hänen viattomuutensa panssari, niin valkoinen, niin lumivalkoinen hänen sielunsa.

Pastori pyyhki kädet, kätki vanuhahtuvan viimeiseen valkoiseen tötteröön ja poltti kaikki viisi tötteröä uunin pesässä.

Toimitus oli lopussa, ja monseigneur huuhteli sormensa ennenkuin ryhtyi suorittamaan loppurukousta. Hänellä ei ollut jäljellä enää muuta kuin lausua vielä kerran kehotussanoja kuolevalle ja asettaa hänen käteensä vertauskuvallinen vahakynttilä, jonka tarkotuksena oli karkottaa pahoja henkiä ja osottaa että hän oli saanut takaisin kasteen viattomuuden. Mutta Angélique oli pysynyt jäykkänä, elottomana, silmät suljettuina. Pyhä voitelu oli puhdistanut hänen ruumiinsa, ristinmerkit olivat jättäneet jälkensä sielun viiteen akkunaan kohottamatta pienintäkään elämän aaltoa hänen poskilleen. Vaikka oli rukoiltu ja toivottu, ei ihmettä ollut tapahtunut, Hubert ja Hubertine olivat yhä polvistuneina rinnatusten, mutta he eivät rukoilleet enää, vaan tuijottivat niin rävähtämättömin, palavin katsein, että olisi voinut luulla molempien jääneen ikiajoiksi liikkumattomiksi niinkuin vanhojen kirkonakkunoitten kulmissa kuvatut lahjustenottajat, jotka odottavat ylösnousemusta. Félicien oli kontannut polvillaan lähemmäksi, ollen nyt ovensuussa. Hän oli herennyt nyyhkyttämästä ja katsoi hänkin pää pystyssä, raivoissaan Jumalan kuuroudesta.

Vielä viimeisen kerran monseigneur lähestyi vuodetta pastori Cornillen seuraamana, jolla oli kädessään sytytetty vahakynttilä, joka oli asetettava sairaan käteen. Ja piispa, haluten suorittaa muotomenot päähän asti, jotta Jumalalla olisi aikaa toimia, lausui kaavan:

– Accipe lampadem ardentem, custodi unctionem tuam, ut cum Dominus ad judicandum venerit, possis occurrere ei cum omnibus sanctis, et vivas in saecula saeculorum.

– Amen, vastasi pastori Cornille.

Mutta kun he koettivat avata Angéliquen kättä ja puristaa sitä kynttilän ympärille, niin vaipui se hervottomana hänen rinnalleen.

Silloin monseigneurin valtasi suuri väristys. Kauan pidätetty liikutus murtautui nyt esiin, vieden viimeisetkin rippeet papillisesta jäykkyydestä. Hän oli rakastanut tätä lasta siitä päivästä saakka, jolloin hän oli tullut nyyhkyttämään hänen jalkojensa juureen. Ja hän oli tällä hetkellä niin sääliä herättävä maatessaan siinä kuolemankalpeana, ja samalla niin haikean kaunis, että joka kerta kun hän käänsi katseensa vuoteeseen päin, oli hänen sydämensä sortua suruun. Hän ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan kaksi suurta kyyneltä herahti hänen silmiinsä ja vierähti hänen poskilleen. Tuo lapsi ei saanut kuolla näin; hän oli niin ihana kuolemassaan, että se voitti hänen sydämensä. Ja monseigneurin mieleen muistui hänen sukunsa ihmetyöt, se parantava voima, jonka taivas oli suonut sen jäsenille, ja hän ajatteli että Jumala varmaan odotti hänen isänsuostumustaan. Hän huusi avukseen pyhää Agnesta, jota kaikki hänen heimolaisensa olivat hartaasti palvoneet, ja niinkuin Jean V d'Hautecoeur oli käynyt ruttotautisten vuoteen vieressä rukoilemassa ja suutelemassa heitä, niin hänkin nyt rukoili ja suuteli Angéliquea suulle, lausuen:

– Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.

Angélique avasi heti silmänsä. Heränneenä pitkästä horroksestaan hän katsoi monseigneuriin hämmästymättä, ja hänen suudelmasta lämpimät huulensa hymyilivät. Tämähän oli juuri sitä minkä piti käydä toteen. Ehkä hän oli vastikään uneksinut siitä kerran jälleen ja piti sentakia varsin luonnollisena että monseigneur oli täällä kihlaamassa häntä pojalleen, koska hetki oli vihdoinkin tullut. Hän nousi itsestään istualleen keskelle suurta, kuninkaallista vuodettaan.

Tapahtuneen ihmeen luoma kirkkaus silmissään piispa toisti kaavan:

– Accipe lampadem ardentem…

– Amen, vastasi pastori.

Angélique oli ottanut palavan kynttilän ja piti sitä pystyssä vakavalla kädellä. Elämä oli palannut, ja liekki paloi kirkkaana, karkottaen pimeyden henget.

Äänekäs huuto tunki läpi huoneen; Félicien oli kohonnut pystyyn kuin ihmeen humauksen nostattamana. Hubertit oli se samoin lyönyt hämmästyksellä; he olivat yhä polvillaan maassa, silmät suurina ja kasvoilla ihastus siitä mitä he olivat nähneet. Vuode oli näyttänyt heistä kirkkaan valon ympäröimältä, valkoiset esineet olivat päiväpaisteessa tulleet yhä valkoisemmiksi, muistuttaen valkoisia sulkia. Ja valkoiset seinät ja koko valkoinen huone oli saanut heleän lumihohteen. Keskellä tätä kirkkautta erottui Angélique kuin elpynyt ja vartensa oikaissut lilja. Hänen hieno kultatukkansa ympäröi sädekehänä hänen päätään, hänen orvokinväriset silmänsä loistivat taivaallisesti ja koko hänen puhtaat kasvonsa säteilivät elämää. Ja Félicien, joka nähdessään hänen parantuneen oli tullut sydämenpohjaan asti järkytetyksi taivaan heille tekemästä ihmeestä, lähestyi ja polvistui vuoteen viereen.