Kitabı oku: «Unelma», sayfa 5
IV
Niin vilkas ja iloinen kuin Angélique olikin, rakasti hän yksinäisyyttä, ja hän tunsi todellista virkistystä ollessaan yksin huoneessaan aamuin ja illoin. Hän oli siellä omissa valloissaan, nauttien haaveittensa lennosta. Kun hän joskus päivisinkin sai pujahtaa sinne hetkiseksi, oli hän onnellinen kuin vapauteen päässyt karkulainen.
Huone oli hyvin avara, täyttäen puolet ylisestä; toinen puoli oli ullakkona. Se oli kokonaan valkeaksi kalkittu, niin seinät kuin taitekattokin näkyvissä olevine palkkeineen. Tässä alastomassa valkeudessa vanhat tammiset huonekalut näyttivät mustilta. Siihen aikaan kun sali ja makuuhuone alhaalla olivat saaneet uuden sisustuksen, oli vanhanaikuinen kalusto niistä tuotu tänne; se oli peräisin useilta eri aikakausilta: renessanssin aikainen kirstu, pöytä ja tuoleja Ludvig XIII: n ajoilta, suuri ja korkea sänky Ludvig XIV: n ajalta, ja erittäin kaunis piironki Ludvig XV: n tyyliin. Ainoastaan valkoinen kaakeliuuni ja pieni, vahakankaalla verhottu pesupöytä muodostivat sorasoinnun tässä kunnianarvoisassa vanhassa seurassa. Vanhan ikänsä juhlallisen mahtavuuden oli säilyttänyt varsinkin suuri sänky vanhanaikaisine, kanervankukka-kimpuin koristettuine ruusunpunaisine verhoineen, jotka olivat kuitenkin jo niin vaalenneet, että väriä tuskin enää huomasikaan.
Mutta mieluisin oli Angéliquelle parveke. Kahdesta entisestä ikkunaovesta oli vasemmanpuoleinen hyljätty, naulaamalla se yksinkertaisesti kiinni, ja parveke, joka ennen oli ulottunut yli koko rakennuksen leveyden, oli nyt vain oikeanpuoleisen ikkunan edessä. Kun kannatuspalkit olivat vielä hyvät, oli niille pantu uusi lattia ja kiinnitetty siihen rautainen suojakaide entisen lahonneen rinta-aitauksen sijaan. Siinä oli hauska sopukka, jonkinlainen komero päädyn huipun alla, joka oli aidattu ohuilla laudoilla vuosisadan alussa. Kun kumartui, näki siitä koko puutarhan puoleisen rakennuksen sivun, koko lailla ränstyneen, pienistä kivistä hakattuine kivijalkoineen, tiilireunuksisine seinäpintoineen ja suurine ikkuna-aukkoineen, jotka nykyään olivat muuratut pienemmiksi. Alhaalla keittiön oven yläpuolella oli sinkkinen suojakatos. Ja ylhäällä olivat viimeiset alushirret, jotka ulkonivat metrin verran, samoinkuin ullakon kattohirretkin, tuetut vahvoilla pylväillä, joitten alapäät nojasivat alakerran kehähirteen. Täten joutui parveke olemaan kuin keskellä rehevää, vanhaa hirsimetsää, jolle sammalet ja leukoijat antoivat vihannuutta.
Siitä asti kun Angélique oli tässä huoneessa asunut, oli hän kuluttanut lukemattomia hetkiä parvekkeella, nojaten kyynärpäällään suojakaiteeseen ja katsellen. Ensinnäkin oli hänen alapuolellaan puutarha, jota suuret puksipuut varjostivat ikuisella vihannuudellaan; kirkon puoleisessa kulmassa oli kitukasvuisten syreenipensaitten ympäröimä vanha graniitti-penkki. Toisessa kulmassa taas, puoleksi koko taustamuurin peittävän murattiköynnöksen varjossa, oli pieni portti, joka vei Mariantarhaan. Tämä Mariantarha oli laaja, viljelemättömäksi jäänyt maa-alue, joka muinoin oli ollut munkkien hedelmäpuutarhana. Sen läpi juoksi Chevrotte-puro, jossa lähitalojen emännillä oli oikeus pestä vaatteitaan. Joitakin köyhiä perheitä asusti vanhassa, raunioituneessa mylly-resussa; mutta muuten ei asunut ketään koko alueella, jonka vain piispantalon ja Voincourt-palatsin korkeitten muurien välitse kulkeva kujanne yhdisti Kunniakatuun. Kesäaikana noiden kahden puiston satavuotiset jalavat peittivät tuuhealehtisillä latvoillaan kapean näköpiirin, jonka eteläpuolella sulki kirkon valtava ruho. Joka puolelta suljettuna nukkui Mariantarha täten yksinäisessä rauhassaan, ja valtoinaan kasvoivat siinä villit ruohot ja tuulen kylvämät poppelit ja salavat. Kivien lomitse hyppeli Chevrotte, solisten lakkaamatonta, kristallikirkasta lauluaan.
Angélique ei koskaan väsynyt katselemasta tätä syrjäistä kolkkaa. Ja kuitenkaan ei hän seitsemään vuoteen ollut yhtenäkään aamuna nähnyt siinä muuta kuin mitä hän edellisenä iltana oli katsellut. Voincourtin palatsin puut olivat niin tuuheat, että hän ainoastaan talvisin saattoi erottaa kreivittären tyttären Clairen, joka oli hänen ikäisensä. Piispantalon puutarhassa oli oksamuuri vielä tiheämpi, hän oli turhaan koettanut nähdä vilaustakaan monseigneurin kauhtanasta. Ja vanha, luukuilla peitetty ristikkoportti oli varmaan jo kauan ollut hyljättynä, sillä hän ei muistanut kertaakaan nähneensä sitä aukaistavan, ei edes puutarhuria näkynyt siitä kulkevaksi. Paitsi vaimoja, jotka pestä paukuttivat vaatteitaan, ei hän nähnyt siellä koskaan muita kuin samat ruohikossa makaavat pienet ryysymekot.
Kevät oli sinä vuonna erinomaisen ihana. Hän oli kuusitoistavuotias, ja aina tähän saakka oli Mariantarhan keväinen kukoistukseen puhkeaminen viehättänyt vain hänen silmiään. Silmikoistaan puhkeavat hennot lehdet, lauhat, kuulakkaat illat, koko tuo tuoksuva maan kevät oli hänestä yksinkertaisesti hupaista. Mutta tänä vuonna ensimmäisen umpun auetessa hänen sydämensä sykähti. Hänessä heräsi outo levottomuus, kun ruoho alkoi kasvaa ja tuuli toi hänen sieramiinsa tuoreen, väkevän lemun. Usein ahdisti aiheeton tuska hänen rintaansa. Eräänä iltana hän heittäytyi Hubertinen syliin itkien, vaikkei hän tiennyt mitään surun syytä, vaan oli päinvastoin sangen onnellinen. Varsinkin yöllä oli hänellä suloisia unia, hän näki varjoja kulkevan ohitseen, hän tunsi riuduttavaa hurmausta, jota hän valveilla ollessaan ei uskaltanut muistutella mieleensä, niin hämmennyksissään hän oli tuosta onnesta, minkä enkelit hänelle soivat. Toisinaan hän säpsähtäen heräsi suuressa sängyssään, yhteenliitetyt kädet rintaa vasten puserrettuina, ja häntä ahdisti niin, että hänen täytyi paljain jaloin hypätä huoneensa lattialle. Ja hän juoksi aukaisemaan ikkunan ja jäi värisevänä, hämmentyneenä seisomaan raittiiseen ilmaan, joka rauhotti häntä. Tuntui niin hämmästyttävältä, niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ettei enää ollut oma itsensä, että tunsi kuin kasvavansa iloista ja tuskista, joitten syytä hän ei tiennyt. Se oli naisellisuuden lumotun kukoistuksen puhkeamista.
Kuinka oli piispantalon näkymättömien syreenien ja kultasadepensaitten tuoksu niin suloinen, ettei hän enää voinut sitä hengittää veren nousematta hänen poskilleen? Hän ei koskaan ennen ollut huomannut tuoksuissa tuota lämpöä, joka nyt ympäröi hänet elävällä hengityksellä. Ja kuinka hän ei myöskään ollut muina vuosina huomannut suurta kukkivaa paulowniaa, joka valtavana sinipunervana kimppuna näkyi Voincourtin puutarhassa kahden jalavan välissä? Tänä vuonna hänen silmänsä hämärtyivät liikutuksesta heti kun hän sitä katsoi, niin koski tuo kalpea sinerrys hänen sydämeensä. Samaten ei hän muistanut kuulleensa Chevrotten solisevan niin äänekkäästi kivien lomassa, rantakaislojen välissä. Puro ihan varmaan puheli, hän kuuli epäselviä sanoja, jotka toistuivat alinomaa ja täyttivät hänet levottomuudella. Eikö se enää ollutkaan entinen kenttä, kun kaikki oli siinä niin hämmästyttävää ja kaikki tuolla tavoin otti uuden merkityksen? Vai ehkä olikin kukaties hänessä itsessään tapahtunut muutos, niin että hän saattoi tuntea, nähdä ja kuulla siinä versovan elämän?
Mutta oikealla kädellä kohoava jylhän suuri, taivasta tavotteleva tuomiokirkko hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Joka aamu hän kuvitteli näkevänsä sen ensi kerran, hän oli liikutettu tästä löydöstään, hän ymmärsi nyt, että nuo vanhat kivet rakastivat ja ajattelivat kuten hänkin. Hän ei johtunut tähän minkään järkeilyn avulla, hänellähän ei ollut ollenkaan tietoja, hän vain antautui tuon jättiläisen salaperäisen ylentävälle vaikutukselle, jättiläisen, jonka lapsuus oli kestänyt kolme vuosisataa ja jossa oli kasaantuneena monien sukupolvien uskot. Alhaalla hän oli polvistuneena, rukoukseen vaipuneena romaanilaistyylisen kappelikehän keskellä, joitten pyörökaarisissa, sileissä ikkunoissa ei ollut muita koristuksia kuin kapeat pilarit kaarilistojen alla. Sitten hän tunsi kohoutuvansa pystyyn, kasvot ja kädet taivasta kohti ojennettuina, päälaivan suippokaaristen ikkunain mukana, jotka, kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin rakennettuina, olivat korkeita ja soleita, murtokaaria ja ruusukkeita kannattavien pielien palstoihin jakamia. Sitten hän kohosi ylös maasta haltioituneena, suoraksi ojentuneena, kuorin tukipylväitten mukana, jotka oli uudistettu ja koristeltu kaksi vuosisataa myöhemmin uhkeimpaan goottilaiseen tyyliin, pikkutorneineen, huippuineen ja sakaroineen. Pylväitten juurella avautuvista räystästorvista juoksi katoilta valunut vesi maahan. Kuorikappalien katolle oli lisätty apilanlehtiristein koristettu reuna-aitaus. Samaten oli katonaluskin koristettu kukkaornamenteilla. Ja koko rakennus kukoisti, mitä lähemmäksi taivasta se saapui, yhä ylevämmin, vapautuneena muinaisaikaisesta papillisesta pelvosta, rientäen painautumaan anteeksiannon ja rakkauden Jumalan rinnoille ja sulautumaan siihen. Hän tunsi sen koko olennossaan, se teki hänet rauhalliseksi ja onnelliseksi, kuin olisi hän laulanut juhlallista, puhdasta, ylevää, taivaan korkeuksiin häipyvää laulua.
Ja tuomiokirkko eli. Pääskyset olivat satalukuisina muuranneet pesiään apilanlehti-vöitten alle ja pikkutornien ja sakaroitten lomiin, ja lakkaamatta niiden parvet elostuttivat nojapylväitä ja tukimuureja. Piispantalon jalavissa asuvat sepelkyyhkyset astelivat kattopenkereitten reunoilla rintojaan pöyhistellen, lyhyin askelin kuin huvikävelijät. Joskus istui korppi tornin huipussa huimaavan korkealla, tuskin kärpäsen kokoisena, sulkiaan sukimassa. Seinien raoissa rehotti monenmuotoisia jäkäliä ja ruohoja, luoden elämää vanhoihin kiviin juuriensa salaisella työllä. Kovina sadepäivinä koko rakennus heräsi ja kohisi, kun sadekuurot pieksivät lyijylevyistä kattoa, vesi virtasi pylväsparvekkeitten kouruista, syöksyen kerroksesta kerrokseen pauhaten kuin tulviva vuoripuro. Myös lokakuun ja maaliskuun myrskyt antoivat sille sielun. Se ärjyi ja voihki, kun tuulenpuuskat tohisivat sen päädyissä ja kaarissa, pylväissä ja ruusukkeissa. Ja vihdoin sai aurinko sen elämään liikkuvalla valoleikillään, se nuortui aamulla päivän iloisessa kirkkaudessa, ja illalla varjojen hiljalleen pitentyessä hukkui tihenevään hämyyn. Ja sillä oli myöskin sisäinen elämänsä, ikäänkuin sen suonien sykintä, nimittäin kirkonmenot, jotka värähyttivät sitä jokaista sopukkaa myöten, kellojen kumina, urkujen soitto, pappien veisuu. Lakkaamatta siinä värähteli elämää: hillittyjä ääniä, jonkin matalaäänisen messun hyminä, jonkun naisen kevyt polvistuminen, taikka vain joku tuskin aavistettava väre, sanattoman rukouksen palava hartaus.
Nyt keväällä, päivien pitentyessä, Angélique viipyi aamuin ja illoin pitkät ajat parvekkeella, nojaten kyynärpäitään sen suojakaiteeseen ja katsellen suurta ystäväänsä tuomiokirkkoa. Vielä enemmän se veti häntä puoleensa illalla, kun hän näki sen vain suurena mustana möhkäleenä tähdittynyttä taivasta vasten. Sen pinnan muodot häipyivät hämärään, vain tukimuurit erottuivat himmeinä, näyttäen muodostavan avaruuteen johtavia siltoja. Hän tunsi sen olevan valveillaan pimeässä, vajonneena seitsensatavuotiseen mietiskelyyn, täynnä muistoja niistä lukemattomista joukoista, jotka toiveineen ja pettymyksineen olivat polvistuneet sen alttarien edessä. Se oli lakkaamatonta valvetta, joka oli alkanut menneisyyden hämärässä ja jatkui tulevaisuuden ikuisuuteen, sellaisen huoneen salaperäistä, pelottavaa valvetta, jossa Jumala ei voinut nukkua. Ja tuota tummaa, liikkumatonta, elävää kasaa katsellessaan hänen silmänsä siirtyivät aina erään kuorikappelin ikkunaan, joka oli juuri Mariantarhan pensaston kohdalla, ainoaan ikkunaan, josta hohti valoa ja joka oli kuin yöhön tuijottava silmä. Sen takana, pylvään nurkalla, paloi pyhättölamppu. Juuri tämä kappeli oli se, jonka papit muinoin olivat antaneet, Hautecoeurin markiisille Jean V: lle ja hänen jälkeläisilleen hautakappelina käytettäväksi, kiitokseksi heidän anteliaisuudestaan. Se oli pyhitetty pyhälle Yrjölle, minkä johdosta sen kahdenneltatoista vuosisadalta polveutuvassa ikkunassa oli lasimaalauksin esitetty tämän pyhimyksen legenda. Heti hämärän tullessa legenda syttyi pimennostaan hohtavana kuin ilmestys. Ja sen vuoksi Angélique rakasti tuota ikkunaa, katsellen sitä uneksivin, lumotuin silmin.
Ikkunan pohjaväri oli sininen, reunus punainen. Tältä tumman värikkäältä pohjalta kohosivat heleinä henkilökuviot, joitten liehuvat verhot antoivat jäsenten alastomuuden tulla näkyviin, kukin osa tehtynä mustin varjoviivoin piirretyistä, lyijypuitteisiin sovitetuista värillisistä lasiruuduista. Siinä oli kolme kohtausta legendasta toinen toisensa yläpuolella, ja ne täyttivät ikkunan aina kaarilistaan asti. Alimmaisessa kuvassa kuninkaan tytär, joka on lähtenyt ulos kaupungista kuninkaallisessa puvussaan mennäkseen lohikäärmeen syötäväksi, kohtaa pyhän Yrjön lammikon vieressä, josta hirviö jo pistää päätään esiin; ja nauhassa luetaan sanat: »Hyvä ritari, älä mene turmioon minun tähteni, sillä et sinä voisi auttaa etkä pelastaa minua, vaan hukkuisit minun kanssani.» Keskellä oli kuvattuna taistelu, jossa pyhimys ratsun selässä istuen pistää keihäänsä hirviön läpi, ja sitä selittämässä lause: »Yrjänä iski keihäällään niin, että hän haavotti lohikäärmeen ja heitti hänet maahan.» Ja ylinnä talutti kuninkaantytär voitettua petoa kaupunkiin: »Yrjänä sanoi: heitä vyösi hänen kaulansa ympäri, ja älä pelkää yhtään, kaunis neito. Ja kun hän oli sen tehnyt, niin peto seurasi häntä kuin kuuliainen koira.» Siihen aikaan kun ikkunan lasimaalaukset tehtiin, oli pyörökaaren alla legendan yläpuolella arvattavasti jokin koristeellinen kuvio. Mutta myöhemmin, kappelin jouduttua Hautecoeureille, nämä laittoivat sille paikalle vaakunansa. Ja niin helotti nyt pimeinä öinä legendan yläpuolella myöhempää tekoa oleva vaakunakilpi loistavine väreineen. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecoeuriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Vaakunaa kannatti oikealla ja vasemmalla kaksi kultaista kimeraa, yläpuolella oli arvomerkkinä sinisen höyhentöyhdön keskellä hopeinen kypäri, kullalla silattu ja suljettu yhdellätoista silmikkovanteella, jollainen kypäri on herttuoilla, Ranskan marsalkoilla, arvonimeä kantavilla aatelisilla ja kuninkaallisten komppaniain päälliköillä. Ja tunnuslauseena: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin».
Katsellessaan pyhää Yrjöä, joka lävisti keihäällään hirviötä, kuninkaantyttären kohottaessa ylös yhteenliitettyjä käsiään, oli Angélique vähitellen ruvennut ihailemaan häntä. Niin etäältä ei hän erottanut kuvien piirteitä selvästi, hän näki ne haaveittensa suurentamana, neidon hentona, vaaleana, puhdaspiirteisenä, pyhimyksen loistavana ja uljaana, kauniina kuin arkkienkeli. Häntä tulikin pyhä Yrjö vapauttamaan, hän olisi kiitollisuudesta tahtonut suudella hänen käsiään. Hän näki haavelmissaan epämääräisenä kohtauksen järven rannalla suuren vaaran, josta hänet pelasti nuori mies, kauniimpi kuin päivä, ja tähän haaveseikkailuun sekottui muisto hänen käynnistään Hautecoeurin raunioilla, koko tuo feodaaliaikainen linna esiinmanattuna, pilviin piirtyvänä, muinaisten suurherrain kansottamana. Vaakuna loisti kuin tähti kesäyössä, hän tunsi sen hyvin ja saattoi helposti lukea sen sointuvat sanat, olihan hän niin usein kirjaillut vaakunoita. Jean V kulki ovelta ovelle ruton saastuttamassa kaupungissa, suuteli kuolevia suulle ja paransi heidät, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.» Félicien III, saatuaan tietää että Filip Kaunis ei sairauden takia voinut lähteä Palestiinaan, matkasi sinne hänen puolestaan, paljain jaloin, vahakynttilä kädessä, minkä johdosta neljäsosa Jerusalemissa olevasta sotavoimasta määrättiin hänen johdettavakseen. Monta, monta tarinaa vielä astui esiin menneisyydestä, erittäinkin kertomuksia Hautecoeurin jalosukuisista naisista, autuaista vainajista, niinkuin tarina heitä kutsui. Hautecoeurin suvussa naiset kuolivat nuorina, täydessä onnessaan. Toisinaan säästyi pari kolme sukupolvea, sitten kuolema jälleen ilmestyi hymyilevänä ja vei hellin käsin jonkun Hautecoeurin tyttären tai puolison, kaikkein vanhimmat kaksikymmenvuotiaina, juuri jonkun rakkauden-onnen hetkellä. Kun Raoul I: n tytär Laurette oli kihlautunut serkulleen Richardille, joka asui linnassa, näki hän kihlauspäivän iltana, istuessaan huoneensa ikkunan ääressä Davidin tornissa, sulhasensa tämän huoneen ikkunassa Kaarle Suuren tornissa. Hän luuli kihlattunsa kutsuvan häntä, ja kun kuun säde heitti heidän välilleen valosillan, lähti hän kulkemaan häntä kohti. Mutta keskellä tietä hän kiireissään astui syrjään valonsäteeltä, putosi ja murskautui kuoliaaksi tornien juurelle. Ja sen jälkeen hän kirkkaina kuutamoöinä kulkee ilmassa linnan kohdalla, jonka hänen äärettömän laaja laahusvaippansa kietoo valkoiseen hohteeseen. Balbine, Hervé VII: n vaimo, uskoi kuuden kuukauden ajan, että hänen miehensä oli surmattu sodassa. Sitten eräänä aamuna, kun hän yhä odottaen tähysteli tornin huipulla, hän tunsi hänet linnaan johtavalla tiellä, ja hän juoksi alas tornista niin poissa suunniltaan ilosta, että kuoli porrasten alimmalle astuimelle. Ja vielä tänään hämärän tullessa hän yhä laskeutui alas läpi raunioitten, hänen nähtiin juoksevan kerroksesta kerrokseen, rientävän käytävien ja huoneitten kautta, kiitävän ohi kuin varjo tyhjinä ammottavien ikkuna-aukkojen takana. Kaikki he ilmestyivät jälleen, Ysabeau, Gudule, Yvonne, Austreberthe, kaikki nuo autuaat vainajat, joita kuolema rakasti, jotka se säästi elämältä, temmaisten heidät pois yhdellä siiveniskulla, nuorina, ensimmäisen onnensa hurmauksessa. Joinakin öinä he täyttivät linnan valkoisena joukkona kuin kyyhkysparvi. Ja mukana oli viimeinenkin heidän joukostaan, monseigneurin pojan äiti, joka oli löydetty hengettömänä lapsensa kehdon äärestä, minne hän sairaana ollen oli ryöminyt, kuollakseen ilosta saadessaan painaa sitä syliinsä. Nämä tarinat asuivat alati Angéliquen mielikuvituksessa: hän puhui niistä kuin ihan äsken sattuneista tositapahtumista. Hän oli lukenut Lauretten ja Balbinen nimet kappelin seiniin upotetuista vanhoista muistokivistä. Miksi ei siis hänkin kuolisi aivan nuorena, onnellisena? Vaakunakuva säteili, pyhimys astui alas ikkunastaan, ja hän oli taivaaseen saakka hurmaantunut kevyestä suudelman henkäyksestä.
Legenda oli sen hänelle opettanut: eikö ihme olekin yleissääntönä maailmassa, eikö se kuulu asiain tavalliseen kulkuun? Se on aina olemassa tehoisana ja jatkuvana, ilmenee äärettömän helposti, milloin ja missä hyvänsä, monistuu, laajentuu, tulvii ylitsevuotavana, hyödyttömästikin, kuin huvikseen vain kieltäen luonnonlakeja. Ihminen elää samalla tasolla Jumalan kanssa. Abagar, Edessan kuningas, kirjottaa Jeesukselle ja saa häneltä vastauksen. Ignatius saa kirjeitä Pyhältä Neitsyeltä. Joka paikassa ilmestyvät Pyhä Äiti ja Poika, esiintyvät valepuvuissa ja puhelevat hyväntahtoisina hymyillen. Stefanus on heitä tavatessaan aivan tutunomainen. Kaikki neitsyet viettävät häitä Jeesuksen kanssa, marttyyrit menevät taivaaseen yhdistyäkseen Mariaan. Ja enkelit ja pyhimykset ovat ihmisten tavallisia seuralaisia, menevät ja tulevat, kulkevat läpi seinien, ilmestyvät unessa, puhuvat ylhäältä pilvistä, auttavat syntymässä ja kuolemassa, antavat kestävyyttä kidutuksissa, vapauttavat vankitornista, tuovat vastauksia ja toimittavat asioita. Ihmeet seuraavat ehtymättöminä heidän askeliaan. Sylvester sitoo rihmalla kiinni lohikäärmeen kidan. Maa kohoaa istuimeksi Hilariukselle, kun hänen seuralaisensa tahtoivat häntä nöyryyttää. Kallisarvoinen kivi putoaa pyhän Lupuksen ehtoolliskalkkiin. Puu murskaa pyhän Martinuksen vihamiehet, koira nuolee jänistä, tulipalo lakkaa palamasta, kun hän käskee. Maria Egyptiläinen käy meren aalloilla, Ambrosiuksen suusta pujahtaa mehiläisiä lentämään hänen syntyessään. Alati parantavat pyhimykset kipeitä silmiä, halvattuja tai kuivuneita jäseniä, spitalia ja varsinkin ruttoa. Ei yksikään tauti voi vastustaa ristinmerkkiä. Kansanjoukosta erotetaan sairaat ja heikot erilleen ja parannetaan salamaniskulla yhdessä tukussa. Kuolema on voitettu, ylösnousemukset ovat niin yleisiä, että ne tulevat jokapäiväisiksi pikkutapahtumiksi. Eivätkä ihmeet lakkaa sittenkään, kun pyhimykset ovat heittäneet henkensä, vaan lisääntyvät niinkuin monivuotiset kukat heidän haudoillaan. Nikolauksen pään ja jalkojen kohdalta kumpuaa kaksi öljylähdettä, joitten neste on kaikkiparantavaa lääkettä. Cecilian ruumisarkusta lemahtaa avattaessa ruusujen tuoksua. Dorotean arkku on täynnä mannaa. Kaikki neitseitten ja marttyyrien luut saattavat valehtelijat häpeään, pakottavat varkaat tuomaan takaisin varastamansa tavarat, täyttävät hedelmättömien vaimojen toivomukset, antavat terveyden kuolemansairaille. Ei mikään ole enää mahdotonta, näkymättömät voimat ovat hallitsevina, yliluonnollisuuden oikku on ainoana lakina. Temppeleissä rupeavat velhot tekemään ihmeitään, nähdään sirppien leikkaavan itsestään ja vaskikäärmeitten kiemurtelevan, kuullaan pronssipatsaitten nauravan ja naamioitten laulavan. Heti pyhimykset vastaavat, voittaen heidät loistavasti: rippileivät muuttuvat eläväksi lihaksi, Kristuksen kuvista vuotaa verta, maahan pistetyt sauvat alkavat vihannoida, lähteitä kumpuaa esiin, lämpimiä leipiä, kasvaa kasoittain puutteenalaisten jalkojen juureen, kasvava puu kumartuu kunnioittaen Jeesusta; ja vielä, katkaistut päät puhuvat, särkyneet kalkit korjaantuvat itsestään, sade kaikkoaa kirkosta hukuttaakseen läheiset palatsit, erakkojen vaatteet eivät kulu ollenkaan, vaan uudistuvat joka vuosi kuin eläinten nahat. Armeniassa vainoojat heittävät viiden marttyyrin lyijyiset ruumiskirstut mereen, ja se, jossa on apostoli Bartolomeuksen jäännökset, asettuu etunenään, toiset neljä seuraavat sitä osottaen hänelle kunniaa, ja kaikki purjehtivat tuulen puhaltaessa, hyvässä järjestyksessä kuin laivasto, pitkin aavoja ulapoita Sisilian rannikolle saakka.
Angélique uskoi vahvasti ihmeisiin. Tietämättömyydessään hän kuvitteli ympäristönsä täyteen ihmeitä, sellaisia kuin tähtien syttyminen ja orvokinkukkain puhkeaminen. Hänestä tuntui mielettömältä kuvitella maailmaa muuttumattomien lakien ohjaamaksi koneistoksi. Häneltä jäi niin paljon huomaamatta, hän tunsi itsensä niin neuvottomaksi, niin heikoksi kaikkien voimain keskellä, joitten mahtavuutta hänen oli mahdoton mitata ja joitten läsnäoloa hän ei olisi aavistanutkaan, jollei hän toisinaan olisi tuntenut kasvoillaan niitten voimakasta henkäystä! Ja niinkuin alkuaikaisen kirkon kristitty, jollaiseksi Legenda oli hänet kasvattanut, hänkin antautui Jumalan käsiin tahdottomana, poispyyhittävine perisynnin tahroineen. Hänellä ei ollut omaa vapautta, Jumala yksin saattoi pelastaa hänet lähettämällä hänelle armonsa. Ja armo oli se, että Hän oli johdattanut hänet Hubertien katon alle, tuomiokirkon varjoon, elämään alistumisen, puhtauden ja uskon elämää. Hän kuuli perisynnin pahanhengen mumisevan syvällä sisässään. Kuka tietää, mitä hänestä olisi tullut syntymäpohjallaan? Varmaankin huono tyttö. Nyt hän sitävastoin kasvoi vuosi vuodelta terveempänä tässä siunatussa sopukassa. Eikö ollut armo, että sai asua tällaisessa ympäristössä, keskellä taruja, jotka hän taisi ulkoa, keskellä uskoa, jota hän oli siinä juonut, keskellä salaperäistä henkielämää, jossa hän kylpi, tässä näkymättömäin asiain täyttämässä ympäristössä, missä ihmeet tuntuivat hänestä olevan aivan luonnollisia ja kuuluvan hänen jokapäiväisen elämänsä tasolle? Se vahvisti häntä elämää varten, niinkuin armo vahvisti marttyyrejä. Ja hän loi sitä itse, tietämättään: se syntyi hänen tarujen elähyttämästä mielikuvituksestaan, hänen ruumiillisen murrosaikansa tiedottomista haluista; se laajentui kaikesta siitä, mistä hän oli tietämätön, se kasvoi esiin kaikesta siitä tuntemattomasta, mitä oli hänessä ja hänen ulkopuolellaan. Kaikki lähti hänestä ja palasi häneen, ihminen loi Jumalan ihmisen pelastukseksi, kaikki oli vain unelmaa. Toisinaan hän kummastellen kosketti kasvojaan, täynnä levottomuutta, epäillen omaa aineellisuuttaan. Eikö hän ollutkin vain näennäis-olio, joka häviäisi luotuaan harhaluulon?
Eräänä toukokuun yönä, kun hän taas oli parvekkeella, missä hän vietti niin monet hetket, hän puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut lainkaan suruissaan, hänen mieltään liikutti vain jokin odotus, vaikkei ketään tiedetty tulevaksi. Oli hyvin pimeä. Mariantarha ammotti varjoaukkona tähdikkään taivaan alla, eikä hän erottanut muuta kuin piispantalon ja Voincourtin palatsin vanhojen jalavien tummat ryhelmät. Ainoastaan kappelin ikkuna loisti. Jos ei ketään ollut odotettavissa, miksi sitten hänen sydämensä sykki niin valtavin lyönnein? Se odotus oli alkuisin kaukaa, hänen nuoruutensa alkuajoilta, se oli kasvanut iän mukana, päätyäkseen tähän hänen täysikasvuiseksitulonsa kuumeenomaiseen levottomuuteen. Ei mikään olisi häntä hämmästyttänyt, hän oli jo viikkokausia kuullut äänien suhisevan tässä mielikuvituksensa kansottamassa salaperäisessä sopukassa. Legenda oli päästänyt sinne valloilleen yliluonnollisen pyhimysmaailmansa, ihme oli siellä valmiina puhkeamaan. Hän ymmärsi selvästi, että kaikki oli alkanut elää, että ennen äänettömät esineet nyt ääntelivät, että puitten lehdet, Chevrotten vesi ja tuomiokirkon kivet puhuivat hänelle. Mutta kenestä ilmottivat näin nuo näkymättömät kuiskutukset, mitä tahtoivat hänestä nuo tuntemattomat voimat, jotka tuulahtivat tuonpuoleisesta maailmasta ja leijuivat ilmassa? Hän tähysti katseillaan pimeyteen, kuin valmiina kohtaukseen, jota ei kukaan ollut hänelle määrännyt, ja hän odotti, odotti yhä vain, kunnes uni alkoi painaa silmäluomia, tuntien koko ajan, että näkymättömässä maailmassa hänen tahtonsa ulkopuolella ratkaistiin hänen elämänsä.
Viikon Angélique täten itki tummassa yössä. Hän saapui aina uudelleen, kärsivällisenä. Hänen ympärillään jatkui salaperäinen kiehdonta, lisääntyen ilta illalta, ikäänkuin näköpiiri olisi supistunut ja ruvennut häntä ahdistamaan. Hänen sydäntään painoi, äänet humisivat nyt hänen päässään, hänen voimatta kuitenkaan tajuta niitä sen selvemmin. Se oli kuin hiljainen valtaus, koko luonto, maa ja taivaan avaruus astuivat hänen olemukseensa. Pienimmänkin risahduksen kuuluessa hänen kätensä kuumenivat, hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden. Tuliko odotettu ihme vihdoinkin? Ei, ei mitään vielä, ei mitään muuta kuin jonkun yölinnun siipien suhahdus, kaiketikin. Ja hän tarkisti korvansa uudelleen, hän erotti erilaisen lehtien kahinankin jalavissa ja salavissa. Monet kerrat hän täten vavahti koko ruumiiltaan, kun jokin kivi vierähti puroon tai jokin ulkona hiiviskelevä eläin liukui muurinkylkeä alas. Hän kumartui henkeään pidättäen. Ei mitään vieläkään.
Vihdoinkin eräänä iltana, kun kuuta ei näkynyt taivaalla ja lauha pimeys peitti maan, jotakin alkoi tapahtua. Se oli uusi ääni, joka kuului entisten tuttujen äänten seasta, mutta niin heikosti erottuvana ja melkein huomaamattomana, että hän pelkäsi erehtyvänsä. Se lakkasi kuulumasta joksikin aikaa, hän pidätti henkeään. Sitten se kuului jälleen, kovempana, mutta yhä epäselvänä. Hänestä se tuntui etäiseltä, tuskin kuuluvalta askelen ääneltä, tuo ilmassa tuntuva värähdys ennusti jonkun tuloa, jota ei silmä voinut erottaa eikä korva kuulla. Se mitä hän odotti, saapui näkymättömästä, tuli hiljalleen esiin kaikesta siitä, mikä värähteli hänen ympärillään. Pala palalta se irtaantui hänen unelmastaan, ikäänkuin hänen nuoruutensa hämärien toiveiden toteuttajana. Oliko se kirkonikkunan pyhä Yrjö, joka äänettömin kuvajaloin astui ruohikkoa pitkin tullakseen hänen luokseen? Ikkuna kalpeni juuri, hän ei nähnyt enää selvästi pyhimystä, se näytti vain pieneltä, sekavalta, häipyvältä purppurahattaralta. Sinä iltana hän ei saanut tietää sen enempää. Mutta seuraavana iltana samaan aikaan ääni kuului jälleen pimeydestä hiukan selvempänä ja lähempää. Ihan varmaan ne olivat askelia, ilmestyksen kevyitä askelia, jotka tuskin hipoivat maata. Ne taukosivat ja alkoivat jälleen kuulua, milloin sieltä, milloin täältä, oli mahdotonta sanoa tarkalleen paikkaa. Ehkä ne kuuluivat Voincourtin puutarhasta, missä joku myöhäinen kävelijä liikkui jalavien alla. Tai ehkä ne pikemminkin tulivat piispankartanon tuuhean pensaston suurien syreenien takaa, joitten väkevä lemu tunki huumaavana hänen rintaansa. Turhaan hän tähyi silmillään pimeyteen, odotetusta ihmeestä ei ilmottanut muu kuin hänen kuulonsa, ja myöskin kukkien tuoksu, joka oli lisääntynyt, ikäänkuin siihen olisi sekottunut jonkun hengitys. Ja useampina öinä askelten piiri pieneni parvekkeen alapuolella, hän kuuli niitten saapuvan aivan puutarhanmuurin viereen hänen jalkainsa alle. Siinä ne pysähtyivät, ja silloin syntyi pitkä hiljaisuus, ja yhä tiukempaan ympäröi hänet tuo salaperäinen kiedonta, tuo hitaasti kasvava näkymättömyyden syleily, joka pyörrytti häntä.
Seuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean sirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse kuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä, hän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua, joka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin pimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine puroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli saanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei nähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon. Mikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi, kenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen näköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli, siirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää mahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta selville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan keveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä kääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä paistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän huomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa, siirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen yhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan lähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee tietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita ei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka herkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten katseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla arastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän tunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta. Ja hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli nyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle äkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain suojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja Angélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa.
