Kitabı oku: «Unelma», sayfa 7

Mutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus kävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä hänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut toisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt. Ja hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään, tullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden toisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten luokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja. Eräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka säästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka lakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana, aurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän eräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään vaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta voimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää kukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä takia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää tuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän, kun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa, ja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja tuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi kaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori mies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta kuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen antimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä Félicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut kaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo, kyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti inhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian raskaalta.

Tällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä toukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona, joka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain naisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä, kaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja Jeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen alta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia, ja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli heillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu auttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään aamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat verissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa ruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen voivotellessa hänen ympärillään.

Parahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa alla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän oli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen sulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään koko joukon itkemässä, hän pysähtyi.

– Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?

– Voi, neiti kulta! vaikeroi Lemballeuse-muori, katsokaa nyt millaiseksi tuo iso pöllöpää on laittanut itsensä! Huomenna hän ei saata kävellä, se on hukkapäivä… Kengät pitäisi olla.

Silmät kiiluen pörröisen harjan alta Rose ja Jeanne yltyivät nyyhkyttämään kahta kovemmin, kirkuen kimeästi:

– Kengät pitäisi olla, kengät pitäisi olla!

Tiennette oli puoleksi kohottanut laihaa, tummaa päätään. Sitten hän oli sanaakaan puhumatta raapaissut vielä uuden verinaarmun ihoonsa, kiukustuneena pitkälle tikulle, jota hän neulan avulla koetti kaivaa pois.

Liikutettuna Angélique antoi almunsa.

– Tässä on edes leipä.

– Oh, leipää, sanoi äiti, kyllähän sitäkin tarvitaan. Mutta ei hän leivällä kävellä saata. Ja Blignyssä on markkinat, joilta hän tuo joka vuosi enemmän kuin neljäkymmentä sou'ta… Voi hyvä Jumala kuitenkin! Mihinkä tässä joudutaan?

Sääli ja neuvottomuus tekivät Angéliquen mykäksi. Hänellä oli taskussaan kaiken kaikkiaan viisi sou'ta. Ja viidellä sou'lla ei juuri voinut saada kenkiä, ei edes käytetyitä. Joka kerta tämä rahanpuute teki hänet voimattomaksi. Ja tällä kertaa hän joutui vielä kokonaan pois suunniltaan, kun hän kääntäessään silmänsä näki Félicienin seisovan muutamien askelien päässä tihenevässä hämärässä. Hän oli varmaankin kuullut mistä oli kysymys, ehkä hän oli seisonut siinä kauankin. Hän ilmestyi aina tällä tavoin, Angéliquen tietämättä koskaan, mistä tai miten hän oli tullut.

– Hän antaa kengät, ajatteli Angélique.

Hän astui todellakin jo lähemmäksi. Sinipunervalle taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Suuri, lämmin rauha laskeutui ylhäältä, uuvuttaen uneen Mariantarhan, jonka salavat upposivat varjoon. Tuomiokirkko oli enää vain musta seinä läntisen taivaan edessä.

– Ihan varmaan hän antaa kengät.

Ja Angélique tunsi suoranaista epätoivoa. Félicienkö siis antaisi kaikki, eikö hän siis kertaakaan pääsisi hänestä voitolle! Hänen sydämensä jyskytti haljetakseen, hän olisi tahtonut olla hyvin rikas, näyttääkseen Félicienille, että hänkin osasi tehdä ihmisiä onnellisiksi.

Mutta Lemballeuse't olivat nähneet tuon hyvän herran, äiti kiiruhti esiin, pikku siskokset ruikuttivat käsi ojennettuna, ja iso sisar, hereten nyppimästä verisiä nilkkojaan, katseli häntä kieroilla silmillään.

– Kuulkaahan, hyvä vaimo, sanoi Félicien, menkää Isonkadun ja Alakadun kulmaan…

Angélique oli ymmärtänyt, siinä oli suutarin myymälä. Hän keskeytti kiivaasti niin kiihtyneenä että sopersi mitä sanoja suuhun sattui tulemaan:

– Se on turhaa vaivaa!.. Sitä ei tarvita… On paljon yksinkertaisempaa…

Mutta hän ei löytänytkään tuota yksinkertaisempaa keinoa. Mitä oli tehtävä, mitä oli keksittävä, jotta voisi voittaa hänet almunannossa? Ei koskaan ollut Angélique luullut inhoavansa häntä niin kovasti.

– Sanokaa, että tulette minun puolestani, jatkoi Félicien. Pyytäkää…

Uudestaan Angélique keskeytti hänet, toistaen tuskallisen näköisenä:

– On paljon yksinkertaisempaa… On paljon yksinkertaisempaa…

Yhtäkkiä hän tyyntyi, istahti kivelle, nyöritti joutuin auki kenkänsä ja veti ne jalastaan, ja veti vielä sukatkin.

– Kas tässä! Niin yksinkertaista se on! Mitä hyödyttää nähdä turhaa vaivaa?

– Voi, kulta neiti, Jumala teidät palkitkoon! huudahti Lemballeuse-muori, tarkastellen kenkiä, jotka olivat melkein uudet. Minä ratkon ne päältä auki, niin kyllä ne mahtuvat… Tiennette, kiitä, senkin hölmö!

Tiennette tempasi Rosen ja Jeannen käsistä sukat, joita nämä halukkain silmin katselivat. Hän ei aukaissut suutaan.

Mutta silloin Angélique huomasi, että hänen jalkansa olivat paljaat ja että Félicien näki ne. Hän joutui kovasti hämilleen. Hän ei uskaltanut enää liikahtaa, sillä hän oli varma, että jos hän nousisi ylös, niin Félicien näkisi niitä vielä enemmän. Sitten hän säikähtyi, hänen ajatuksensa sekaantuivat, hän lähti juoksemaan. Hänen pienet jalkansa vilistivät ruohikossa heleän valkoisina. Yö oli yhä tummennut, Mariantarha oli kuin varjojärvi viereisten suurien puitten ja tuomiokirkon mustan kasan välissä. Ja pimeässä maanrajassa ei näkynyt muuta kuin kyyhkyn-valkoisten, kiireesti pakenevien pienten jalkojen vilahtelu.

Säikähdyksissään, peläten vettä, Angélique juoksi pitkin puron reunaa päästäkseen sillan virkaa toimittavan lankun luokse. Mutta Félicien oli oikaissut suoraan halki pensaikon. Hän, joka oli ollut niin kaino tähän saakka, oli Angéliquen valkoiset jalat nähdessään punastunut vielä enemmän kuin hän. Ja häntä ajoi polttava liekki, hän olisi tahtonut huutaa ilmi tulisen tunteensa, joka oli vallannut hänet kokonaan heti ensi päivästä nuoruuden tulvehtivalla voimalla. Mutta kun Angélique hipaisi häntä, ei hän voinut kuin kuiskaten sopertaa tunnustuksen, joka poltti hänen huuliaan:

– Minä rakastan teitä.

Angélique oli pysähtynyt hämmennyksissään. Hän katsoi hetkisen Félicieniä silmiin, seisoen aivan suorana. Suuttumus ja viha, minkä hän oli luullut olevan sydämessään, haihtui, suli tuskallisen suloiseen tunteeseen. Mitä oli Félicien sanonut, kun se vaikutti häneen noin mullistavasti? Félicien rakasti häntä, hän tiesi sen, ja nyt, kun hän kuuli tuon sanan kuiskattavan korvaansa, täyttyi hänen mielensä hämmästyksellä ja pelolla. Félicien oli rohkaistunut, tuo rikollinen armeliaisuus oli lähentänyt heidän sydämiään, hänen sydämensä oli avautunut, ja hän toisti:

– Minä rakastan teitä.

Ja Angélique alkoi jälleen juosta, peläten rakastajaansa. Chevrotte ei enää pidättänyt häntä, hän syöksyi sen keskelle kuin takaa-ajettu kauris, hänen pienet valkoiset jalkansa juoksivat kivien keskellä, väristen veden kylmyydestä. Puutarhan portti sulkeutui, ja ne hävisivät.

VI

Kaksi päivää tunsi Angélique kovia tunnonvaivoja. Heti kun hän pääsi yksin, itki hän, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Ja yhä uudelleen nousi pelottavan synkkänä kysymys: oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Oliko hän kadotettu niinkuin Legendan huonot naiset, jotka suostuvat paholaisen houkutuksiin? Nuo hiljaa kuiskatut sanat: »Minä rakastan teitä», kaikuivat hänen korvissaan niin kovana pauhinana, että ne varmasti olivat jonkun näkymättömyyden syvyyksiin kätkeytyneen kauhean voiman lähettämiä. Mutta hän ei tietänyt, hän ei voinut tietää, hän oli kasvanut niin tietämättömänä ja erillään elämästä.

Oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Ja hän koetti muistella tarkoin kaikkea mitä oli tapahtunut, hän punnitsi viattoman mielensä epäilyksiä. Mitä oli oikeastaan synti? Riittikö se, että nähtiin toisiaan, puhuteltiin toisiaan ja sitten valehdeltiin vanhemmille? Siinä ei voinut olla kaikki paha. Mutta minkätähden hän sitten tunsi tällaista ahdistusta? Minkätähden hän, jollei hän kerran ollut syyllinen, tunsi muuttuvansa toiseksi, uuden sielun liikkuvan sisässään? Ehkä se oli sittenkin synti, joka saattoi hänet tähän pimeään tuskaan, joka häntä ahdisti. Hänellä oli sydän täynnä hämäriä, epämääräisiä asioita, kokonainen sekasorto tulevia sanoja ja tekoja, joita hän kauhistui ennenkuin ymmärsikään. Tulvehtiva veri kuumensi hänen poskensa, hän kuuli jyrisevinä nuo kauheat sanat: »Minä rakastan teitä». Ja hän lakkasi ajattelemasta ja puhkesi nyyhkytyksiin, epäillen todellisuutta, peljäten vielä tapahtumatonta syntiä, sitä pahaa, jolla ei ollut nimeä eikä muotoa.

Suurimpana tuskana oli hänellä se, ettei hän ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Jos hän olisi voinut kysyä häneltä, olisi tämä varmaan muutamalla sanalla ilmaissut hänelle salaisuuden. Sitten hänestä tuntui, että jos hän vain voisi puhua jollekin vaivastaan, niin se jo parantaisi hänet. Mutta salaisuus oli tullut liian suureksi, hän olisi kuollut häpeästä. Hän teeskenteli, oli olevinaan levollinen, vaikka hänen sisässään riehui myrsky. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli niin hajamielinen, nosti hän hämmästyneenä silmänsä, vastaten ettei hän mitään ajatellut. Hän istui kehyksensä ääressä hyvin säntillisenä, liikutellen neulaa koneellisin käsin, silläaikaa kun hänen mieltään raasti yksi ainoa ajatus aamusta iltaan. Hän oli rakastettu! Ja entä hän, rakastiko hänkin vuorostaan? Tämä oli vielä hämärä kysymys, johon hänen tietämättömyytensä ei antanut vastausta. Hän toisti sitä niin että hän viimein meni aivan pyörälle, sanat kadottivat tavallisen merkityksensä, kaikki muuttui jonkinlaiseksi huumaavaksi pyörteeksi, joka vei hänet mukaansa. Ponnistaen tahtoaan hän pääsi jälleen tajuihinsa, selviytyi ympäristöönsä, käyttäen neulaa totutulla uutteruudellaan, vaikka mielensä uneksikin. Ehkä hän kantoi sisässään jonkun suuren sairauden itua. Eräänä iltana maata pannessaan hänellä oli vilunpuistatuksia. Hän luuli, ettei hän enää nousisi ylös. Hänen sydämensä takoi haljetakseen, hänen korvissaan kumisi kuin kellojen soitto. Rakastiko hän vai lähestyikö häntä kuolema? Ja hän hymyili tyynesti Hubertinelle, joka lankaansa vahatessaan levottomana häntä tarkasti.

Muuten Angélique oli tehnyt valan, ettei hän enää koskaan tahtoisi nähdä Félicieniä. Hän ei enää uskaltanut mennä Mariantarhan reheväruohoiselle kentälle, ei käynyt enää edes köyhiensä luona. Hän pelkäsi, että tapahtuisi jotain kauheaa, jos he vielä kerran joutuisivat silmä silmää vastaan. Hänen päätökseensä sisältyi sitäpaitsi katumuksen ajatus, hän tahtoi rangaista itseään synnistä, jonka hän oli saattanut tehdä. Joinakin aamuina hän oli niin ankara, että tuomitsi itsensä olemaan katsahtamatta ulos ikkunasta, jottei sattuisi näkemään Chevrotten rannalla sitä, jota hän pelkäsi. Ja jos hän lankesi kiusaukseen ja katsoi, eikä Félicieniä ollut siellä, niin pysyi hänen mielensä surullisena seuraavaan päivään asti.

Eräänä aamuna, kun Hubert oli laittamassa työkuntoon dalmatikaa, kutsui ovikellon helähdys hänet alas. Se oli varmaan joku, joka tuli liikeasioissa, luultavasti jotakin tilaamaan, sillä Hubertine ja Angélique kuulivat keskustelun ääntä portaille vievän oven kautta, joka oli jäänyt auki. Sitten he nostivat päänsä kummastuneina: askeleita nousi ylös, Hubert toi tilaajan sisälle, mitä ei muuten koskaan tapahtunut. Ja Angélique jäi hämmästyksestä liikkumattomaksi, tuntiessaan tulijan Félicieniksi. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kuten käsityöläinen, jonka kädet ovat valkeat. Koska Angélique ei enää tullut hänen luokseen, tuli hän tänne, odotettuaan monta päivää turhaan tuskallisessa epävarmuudessa, sen katkeran ajatuksen vaivaamana, ettei Angélique häntä rakastanutkaan.

– Katsos, lapseni, tässä on jotain, mikä koskee sinua, selitti Hubert. Herra on tullut tilaamaan meiltä erään työn, joka on vähän erikoinen laatuaan. Ja jotta voisimme keskustella siitä rauhassa, pidin parempana kutsua hänet tänne… Olkaa hyvä ja näyttäkää piirustukset tyttärelleni.

Ei Hubertilla enempää kuin Hubertinelläkään ollut vähintäkään epäluuloa. He lähestyivät ainoastaan uteliaisuudesta, saadakseen nähdä. Mutta Félicien oli, samoin kuin Angéliquekin, liikutuksen kouristamana. Hänen kätensä vapisivat, kun hän kääri auki piirustusta; ja hänen täytyi puhua hitaasti, salatakseen levottomuuttaan.

– Se on hiippa monseigneurille… Niin, jotkut kaupungin naiset, jotka tahtovat antaa hänelle tällaisen lahjan, ovat jättäneet minun tehtäväkseni piirustaa kappaleet ja valvoa niitten valmistusta. Minä olen lasimaalaaja, mutta olen myöskin paljon harrastanut entisajan taidetta… Kuten näette, olen vain uudestaan muodostanut erään goottilaisen hiipan…

Kumartuessaan eteensä levitetyn suuren paperiarkin yli Angélique huudahti kevyesti:

– Oh, pyhä Agnes!

Siinä oli todellakin tuo kolmitoista-vuotias marttyyrineitsyt, alastomana, verhottuna ainoastaan hiuksiinsa, joitten peitosta ei näkynyt muuta kuin hänen pienet jalkansa ja pienet kätensä, sellaisena kuin hän seisoi patsaallaan eräällä tuomiokirkon ovella, ja varsinkin sellaisena kuin hän oli kirkon sisällä eräässä vanhassa puuveistoksessa, joka aikoinaan oli ollut maalattu, mutta nykyään vaaleankellertävä, iän kultaama kauttaaltaan. Hän täytti koko hiipan etusivun, pystyyn ojentuneena, taivaaseen kohoavana, kahden enkelin kannattamana; ja hänen alapuolellaan levisi hyvin kaukainen, hienosti häämöttävä maisema. Takasivu ja kärjet olivat koristetut kauniisti tyylitetyillä suikeilla lehtiornamenteilla.

– Nuo naiset, jatkoi Félicien, aikovat antaa lahjansa Ihmeen juhlaksi, ja minä olen luonnollisesti katsonut tarkotuksenmukaiseksi valita pyhän Agneksen…

– Ajatus on erinomainen, keskeytti Hubert.

Hubertine virkkoi vuorostaan:

– Monseigneur tulee olemaan hyvin liikutettu.

Ihmeen juhlakulkue, joka pantiin toimeen joka vuosi heinäkuun 28 päivänä, oli saanut alkunsa Hautecoeurin markiisin Jean V: n aikana, kiitokseksi siitä ihmeellisestä parantamisvoimasta, jonka Jumala oli suonut hänelle ja hänen suvulleen ja jonka kautta Beaumont pelastui rutosta. Tarina kertoi, että Hautecoeurien oli tästä ihmevoimasta kiittäminen pyhää Agnesta, jonka hartaita palvojia he olivat ja joka sentakia oli esirukouksillaan saanut sen aikaan. Ja siitä oli johtunut tapa tuoda vuosipäivänä pyhimyksen vanha kuva ulos kirkosta ja kulettaa sitä juhlasaatossa pitkin kaupungin katuja siinä hurskaassa uskossa että se yhäkin karkotti siitä loitolle kaiken pahan.

– Ihmeen juhlaksi, puhui viimein Angélique puoliääneen piirustusta katsellen, – mutta sehän on kahdenkymmenen päivän perästä, me emme mitenkään ehdi.

Hubertit pudistivat päätään. Sellainen työ kysyi todellakin ääretöntä huolta. Hubertine kääntyi kuitenkin Angéliqueen päin ja virkkoi:

– Minä voisin auttaa sinua, ottaisin osalleni ornamentit ja sinä saisit tehdäksesi vain itse kuvan.

Angélique tähysteli yhä levottomana pyhimystä. Ei, ei! Hän kieltäytyi. Olisi ollut kovin suloista suostua, mutta hän torjui luotaan sen halun. Hän olisi tehnyt hyvin pahoin, hän olisi joutunut osalliseksi petokseen; sillä aivan varmaan Félicien ei puhunut totta, hän tunsi selvästi ettei hän ollut köyhä, että tuo käsityöläisen puku oli vain valhe-asu. Ja tämä teeskennelty vaatimattomuus ja koko tuo juttu, jonka varjolla hän oli tunkeutunut hänen luokseen, saattoi hänet olemaan varuillaan, vaikka hän samalla oli sydämessään huvitettu ja onnellinen ja muutti hänet mielessään toiseksi, nähden hänet sinä kuninkaallisena prinssinä, mikä hän oli oleva, sillä hän oli ehdottoman varma unelmansa täydellisestä toteutumisesta.

– Ei, kertasi hän puoliääneen, me emme ehdi.

Ja hän jatkoi silmiään nostamatta, kuin itsekseen puhellen:

– Pyhimykseen ei voi käyttää läpiompelua eikä gipyyriä. Se olisi liian arvotonta… Siihen pitää olla varjostettua kultaa.

– Juuri niin, lausui Félicien, samaa kirjailutapaa minäkin ajattelin. Minä tiesin että neiti oli löytänyt sen salaisuuden… Sitä on vielä säilynyt sakaristossa melko kaunis palanen.

Hubert innostui.

– Niin, niin, se on viidenneltätoista vuosisadalta, sen on ommellut eräs minun esiäideistäni… Varjostettu kulta – ah, ei ollut olemassa mitään kauniimpaa työtä, herra. Mutta se oli liiaksi aikaavievää, se tuli liian kalliiksi, ja lisäksi se kysyi todellisia taiteilijoita. Kahteensataan vuoteen ei sellaista työtä ole enää tehty… Ja jos tyttäreni kieltäytyy, saatte luvan luopua koko ajatuksesta, sillä nykyään ei ole muita kuin hän, joka kykenisi sen suorittamaan. Minä en tiedä ketään muuta, jolla olisi siihen tarvittava silmän ja käden hienous.

Hubertine oli tullut kunnioittavaksi, heti kun tuli puhe varjostetusta kullasta. Hän lisäsi vakuutettuna:

– Kahdessakymmenessä päivässä se on todellakin mahdotonta… Siihen tarvitaan enkelin kärsivällisyys.

Mutta katsellessaan herkeämättä pyhimystä Angélique oli tehnyt löydön, joka täytti hänen sydämensä ylitsevuotavalla ilolla. Agnes oli hänen näköisensä. Piirustaessaan jäljennöstä vanhasta kuvapatsaasta Félicien oli varmasti ajatellut häntä. Ja ajatus, että hän täten oli aina läsnä, että Félicien näki hänet kaikkialla, heikensi hänen päätöstään kieltäytyä tehdystä tarjouksesta. Hän kohotti vihdoinkin katseensa ja näki Félicienin vapisevana, silmät kosteina, katse niin hartaan rukoilevaisena että hänen mielensä heltyi. Mutta siitä huolimatta, tuon viekkauden ja luonnollisen vaiston kehotuksesta, joka ilmenee nuorissa tytöissä, vaikka he olisivat kuinka tietämättömiä, hän ei tahtonut näyttää suostuvaisuuttaan.

– Se on mahdotonta, hän kertasi, ojentaen takaisin piirustuksen. En voisi tehdä sitä kenellekään.

Félicien teki todellisen epätoivon eleen. Angéliquen kieltäytyminen tarkotti häntä, hän luuli sen ymmärtävänsä. Hän aikoi lähteä, sanoen vielä Hubertille:

– Mitä maksuun tulee, niin mitä te vain olisitte tahtoneet… Nuo naiset suostuisivat maksamaan aina kaksituhatta frangia…

Oli totta, että Hubertit eivät olleet ahneita. Ja kuitenkin tuo suuri summa liikutti heitä. Mies katsahti vaimoonsa. Kyllä olisi harmillista, jos pitäisi päästää sivu niin edullinen tilaus!

– Kaksituhatta frangia, toisti Angélique vienolla äänellään, kaksituhatta frangia, herra…

Ja hän, jolle raha ei merkinnyt mitään, pidätti hymyään, pientä ärsyttävää hymyä, joka hiukan nipisti hänen suupieliään. Hänestä tuntui hupaiselta, ettei hän näyttänyt suostuvan saadakseen nähdä Félicieniä ja että tämä sai hänestä väärän käsityksen.

– Oh, kaksituhatta frangia, minä suostun… En tekisi sitä kenellekään, mutta kun on kerran päätetty maksaa… Jos niikseen on, niin minä valvon vaikka yötkin.

Silloin Hubert ja Hubertine vuorostaan tahtoivat kieltäytyä, peläten että hän rasittaisi itseään liiaksi.

– Ei, ei, vastusti Angélique, eihän sovi viskata rahaa luotaan…

Luottakaa minuun. Hiippanne on oleva valmis Ihmeen juhlan aattona.

Félicien jätti piirustuksen ja poistui sydän mustana, saamatta rohkeutta ryhtyä uusiin selityksiin voidakseen viipyä kauemmin. Angélique ei varmaankaan rakastanut häntä, hän ei ollut häntä tuntevinaankaan ja kohteli häntä kuin tavallista liiketuttavaa, jonka raha vain on ottamisen arvoista. Aluksi hän kiihdyksissään syytti Angéliquea, että hän oli halpamielinen. No, mitäpä siitä! Juttu oli nyt lopussa, hän ei ajattelisi häntä sen enempää. Mutta sitten, kun hän kuitenkin yhä ajatteli, antoi hän hänelle lopulta anteeksi: hänhän eli työllään, eikö hänen ollut ansaittava leipänsä? Kahden päivän perästä hän tuli kovin onnettomaksi, hän alkoi jälleen kuleksia ympäriinsä, tuntien itsensä sairaaksi, kun ei saanut nähdä Angéliquea. Tämä ei käynyt enää ulkona, eikä häntä näkynyt edes ikkunoissa. Ja hänen täytyi sanoa itselleen, että jollei Angélique rakastanutkaan häntä, jos hän rakastikin vain rahaa, niin hän puolestaan rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän, niinkuin kaksikymmenvuotias rakastaa, järjettömästi, sydämen oikun mukaan, vain itse rakastamisen tuottaman ilon ja tuskan vuoksi. Eräänä iltana hän oli hänet nähnyt, ja muuta ei tarvittu: nyt se oli vain hän ainoa eikä kukaan muu. Olipa hän millainen tahansa, häijy taikka hyvä, ruma tahi kaunis, köyhä tahi rikas, niin hän kuolisi, jollei hän saisi häntä. Kolmantena päivänä hänen tuskansa kasvoi niin suureksi, että hän unohtamis-valastaan huolimatta lähti jälleen Hubertien luokse.

Hän soitti, ja ovella otti hänet jälleen vastaan Hubert, joka hänen selitystensä epämääräisyyden vuoksi katsoi parhaaksi tuoda hänet taaskin työhuoneeseen.

– Tyttöseni, herra haluaa selittää sinulle jotakin, jota minä en oikein hyvin ymmärrä.

Silloin Félicien sopersi:

– Jos ei se liiaksi häiritse neitiä, niin minä mielelläni ottaisin vähän selvää… Ne naiset pyysivät minua mieskohtaisesti seuraamaan työn valmistusta… Vain siinä tapauksessa, etten minä ole vaivaksi…

– Oh, minulle ei ole mikään vaivaksi, hyvä herra. Minä voin työskennellä yhtä hyvin vieraittenkin läsnäollessa… Piirustus on teidän laatimanne, onhan luonnollista, että te tahdotte seurata työn suoritusta.

Neuvottomuudessaan Félicien ei olisi uskaltanut istuutuakaan, jollei Hubertine olisi kehottanut häntä, hymyillen vakavaa hymyään tälle hyvälle liiketuttavalle. Hän ryhtyi heti jälleen työhön, kumartuen kehyksen yli, missä hän parhaallaan kirjaili gipyyriompelulla hiipan takasivun goottilaisia koristeita. Hubert taas omalla puolellaan oli ottanut seinältä naulasta valmiin, liimatun lipun, joka oli kaksi päivää riippunut siinä kuivamassa ja jonka hän nyt aikoi irrottaa kehyksestä. Ei kukaan puhunut enää mitään, kaikki kolme koruompelijaa tekivät työtään ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä.

Ja tämän syvän rauhan ympäröimänä nuori mies hiukan tyyntyi. Kello löi kolme, tuomiokirkon varjo jo piteni, hieno hämärä astui huoneeseen suuresta, avoimesta ikkunasta. Oli hämyinen hetki, joka tuossa jättiläisen jalkojen juuressa kyyhöttävässä pikku talossa tuli jo puolelta päivin, vilpoisana ja virkistävänä. Tuomiokirkosta kuului kengänkantojen kevyt kopina kivilattiaa vastaan, kun kasvatuslaitoksen tyttöjä vietiin ripitettäväksi. Työhuoneen vanhat työkalut, vanhat seinät, kaikki mitä siinä oli iänikuista ja muuttumatonta, tuntuivat nukkuvan vuosisataista unta; ja niistäkin henki viileyttä ja rauhaa. Suuri, tasainen ja puhdas neliskulmainen valoläikkä lankesi ompelukehykselle, jonka yli koruompelijat olivat kumartuneina, kellertävän kullanhohteen heijastuessa heidän hienopiirteisille kasvoilleen.

– Neiti, minä tahdoin sanoa teille, alkoi Félicien hämillään, tuntien että hänen oli jollakin perusteltava tuloaan, – tahdoin sanoa teille, että hiuksiin tuntui minusta kulta sopivammalta kuin silkki.

Angélique oli nostanut päänsä. Hänen nauravat silmänsä merkitsivät selvästi, että Félicien olisi hyvin voinut säästää itseltään vaivat, jollei hänellä ollut muuta huomautusta tehtävänä. Ja hän kumartui jälleen työhönsä, vastaten hienosti pilkallisella äänensävyllä:

– Epäilemättä.

Félicien oli ollut hyvin typerä. Hän huomasi vasta nyt, että Angélique juuri parhaallaan ompeli hiuksia. Hänen edessään oli Félicienin tekemä piirustus, mutta vesivärillä siveltynä ja kullalla tehostettuna, vienotuntuisena kuin jossakin rukouskirjassa haalistunut vanha miniatyyri. Ja hän jäljensi tätä kuvaa suurennuslasilla maalaavan taiteilijan kärsivällisyydellä: ja taidolla. Piirrettyään sen jotensakin paksuilla viivoilla tiukkaan pingotetulle, lujalla vaatteella vahvistetulle valkoiselle satiinille, oli hän sen sitten peittänyt oikealta vasemmalle juoksevilla kultalangoilla, kiinnittäen ne ainoastaan kummastakin päästä, joten ne irrallaan soljuen koskettivat toisiaan pitkin pituuttaan. Käyttäen näitä lankoja ikäänkuin kuteina hän sitten siirsi niitä neulallaan syrjään löytääkseen alla olevan piirustuksen, ja tätä piirustusta seuraten ompeli kultalangat kiinni poikittain niitten yli kulkevilla silkkirihmapistoilla, sovittaen nämä mallin värituntujen mukaan. Varjokohdissa kulta tuli kokonaan silkin peittoon, puolivarjoissa silkkipistot harvenivat harvenemistaan, ja valopaikat muodosti pelkkä paljaaksi jätetty kulta. Se oli varjostettua kultaa, kultapohja, jolle neula loi silkkiset varjovivahdukset. Se oli kuin taulu, jonka värit hehkuivat sulina, pyhän loisteen, salaperäisen ihanuuden altapäin kuumentamina.

– Ah, sanoi äkkiä Hubert, joka oli alkanut päästää lippua kehyksestä ja keri piukotusnuoraa sormiensa ympärille, – koruompelijan mestarinäyte oli ennenmuinoin ommeltava varjostetulla kullalla… Hänen oli tehtävä, niin luetaan asetuksissa, »yksinäinen kuva, joka on varjostetusta kullasta, puoli kolmannesta korkea…» Sinut olisi hyväksytty, Angélique.

Jälleen vallitsi hiljaisuus. Hiuksiin nähden Angélique oli poikennut säännöstä, hänelle oli johtunut mieleen sama ajatus kuin Félicienille, nimittäin olla käyttämättä silkkiä ja peittää sensijaan kulta kullalla. Ja hän laittoi valmiiksi kymmenen erivivahteista säiettä läpiompelukultaa, raukenevan hiiloksen tummanpunaisesta kullasta aina syksyisen metsän kalpeaan kultaan saakka. Agnes tuli siten kaulasta nilkkoihin asti verhotuksi laineina läikkyviin kultahiuksiin. Hiuslaine lähti päälaelta, peitti lanteet tiheänä vaippana, kääntyi sitten olkapäitten ylitse etupuolelle kahtena aaltona, jotka yhtyivät leuan alla ja juoksivat aina jalkoihin asti. Ihmeellinen, tarumainen tukka suunnattoman suurin kiharoin, alastomuuden puhtautta tuoksuva, elävä, lahea vaippa.

Sinä päivänä Félicien ei osannut muuta kuin katsella Angéliquea tämän ommellessa kiharoita jakaantuvilla pistoilla niitten kaarevien kiemurain mukaan. Eikä hän väsynyt näkemään hiusten kasvavan säihkyvinä esiin hänen neulansa alta. Niitten valtava runsaus, niitten yhtäkkiä esiinpurkautuva läikyntä täytti hänet omituisella levottomuudella. Hubertine, joka ompeli päärmepaljetteja, peittäen kunkin langan käherällä nukalla, kääntyi silloin tällöin ja kietoi hänet tyveneen katseeseensa, kun hänen oli heitettävä jokin huonosti tehty paljetti jätevasuun. Hubert oli ottanut pois kehyksen sivulistat, ratkoakseen irti tukeilta lipun, jonka hän nyt taittoi kokoon huolellisesti. Ja Félicien, jonka äänettömyys saattoi yhä enemmän hämilleen, ymmärsi viimein, että hän tekisi viisaimmin lähtiessään pois, koska hän ei voinut johdattaa mieleensä ainoatakaan niistä huomautuksista, joita oli tänne tullessaan aikonut tehdä.

Hän nousi ylös ja sopersi:

– Minä tulen vielä toiste… Olen niin vaillinaisesti jäljentänyt tuon hienon pään piirteet, että minun ehkä tarvitsee antaa teille joitakin täydentäviä ohjeita.

Angélique katsoi häneen levollisesti suurilla, tummilla silmillään.

– Ei, ei suinkaan… Mutta tulkaa vain, jos olette huolissanne työn suorituksesta.

Félicien lähti, onnellisena saamastaan luvasta, masentuneena kohtelun kylmyydestä. Angélique ei häntä rakastanut, eikä tulisi koskaan rakastamaan, se oli selvää. Mitä tämä siis häntä hyödytti? Ja seuraavana päivänä ja vielä sitäkin seuraavina hän sentään tuli tähän Kultaseppäinkadun varrella olevaan vilpoisaan taloon. Ne hetket, jotka hän vietti poissa sieltä, olivat inhottavia, sisällinen kamppailu raateli häntä ja epätietoisuus kidutti häntä. Ainoastaan Angéliquen vieressä hän rauhottui, vaikkapa tämä ei hänestä välittänytkään. Hänen pelkkä läsnäolonsa viihdytti ja korvasi kaikki. Joka aamu hän saapui, puheli työstä ja istuutui kehyksen ääreen ikäänkuin hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen. Ja hänelle oli nautinto katsoa Angéliquen hienopiirteistä, vaalean hiuskehän ympäröimää liikkumatonta profiilia ja seurata hänen pienten, notkeitten käsiensä vikkeliä liikkeitä pitkien säikeitten keskellä. Angélique oli hyvin luonnollinen, hän kohteli häntä nyt kuin toveria. Kuitenkin Félicien tunsi aina, että heidän välillään oli jotakin, mistä Angélique ei puhunut ja mikä täytti hänen sydämensä ahdistuksella. Angélique kohotti toisinaan päätänsä pilkallinen ilme kasvoillaan, kärsimätön ja kysyvä katse silmissään. Mutta nähdessään Félicienin säikähtyvän, tuli hän jälleen hyvin välinpitämättömäksi.

Mutta Félicien oli keksinyt keinon, jolla hän sai hänet innostumaan ja jota hän ei suinkaan jättänyt käyttämättä. Hän puhui hänelle hänen taiteestaan, vanhoista koruompelun mestariteoksista, joita hän oli nähnyt tuomiokirkon aarrevarastoissa säilytettyinä tai vanhoihin kirjohin kaiverrettuina: komeista kaavuista, kuten Kaarle Suuren kaavusta, jossa oli punaisella silkkipohjalla suuria kotkia levitetyin siivin, ja Sionin kaavusta, jota koristaa kokonainen kansasto pyhiä henkilöitä; keisarillisesta dalmatikasta, jota pidetään kauneimpana vaatekappaleena mitä tunnetaan ja jossa on kuvattuna Kristuksen kunnia maan päällä sekä taivaassa, kirkastaminen ja viimeinen tuomio, joitten lukuisat henkilökuvat on ommeltu varjostetulla silkillä, kullalla ja hopealla; myöskin Jessen puusta, kultakirjaisesta silkkiompelusta, joka näyttää olevan otettu jostakin viidennentoista vuosisadan kirkonikkunasta ja jossa on alhaalla Abraham ja sitten David, Salomon, Neitsyt Maria ja ylimpänä Jeesus; ja ihmeen ihanista messupaidoista, kuten siitä yksinkertaisuudessaan suurenmoisesta, jossa on Kristus ristillä vertavuotavana, punaisia silkkitäpliä kultakankaalla, ja hänen jalkainsa juurella Neitsyt pyhän Johanneksen tukemana, ja vihdoin Naintrén messupaidasta, jossa nähdään Maria majesteetillisena istumassa, kengät jalassa, alastonta Jeesus-lasta helmassaan pidellen. Ja vielä monta, monta muuta ihmettä, jotka herättävät kunnioitusta korkealla iällään ja joiden rikkaudessa ja loistossa on sellaista uskoa ja yksinkertaista hartautta, jota meidän päivinämme ei enää tavata, kulki ohi, tuoden mukanaan menneitten aikojen pyhättöjen suitsutuksen tuoksua ja vaalenneen kullan salaperäistä hohdetta.