Armas juoksi aamu-rusko, Kulta-siivillä kohosi, Ilon tuoja itse päivä, Lensi leimuten perässä. Valo nousi, varjot haihtui, Syttyi kasvot kaiken luonnon, Posket metsien punastui; Vedet välkkyi, maa mehusi, Kaikui kantele Jumalan Syntyessä Suomen immen, Ilmi-tullessa ihanan. Tuuli lasta tuuditteli Kedon nurmi-kätkyessä, Liekussa lavean luonnon. Käki kukkui kätkyellä Humisevan hongan päässä, Laulu-rastas raikueli, Viihdytteli vii'akosta. Lähde lempensä lirisi, Pisaroitsi taivas-pinta Armahan asettumaksi, Suosinnaksi Suomen neidon. — Siitäpä sydämen lempi, Itku-pohjainen ilonsa. Kului kuuta, vieri vuotta. Heitti herttainen ikänsä, Jaksoipa jaloillehensa Neito neuvoille omille. Silmäeli seutujansa, Ilmojansa ihmetteli: Astui alhot, kulki kummut, Maita, teitä matkusteli Vesinensä, vuorinensa, Väärinensä, suorinensa Luonnon notkelmat lopeti. Näki näitä, kuuli noita, Keksi käydessä kutakin Äänetöntä, ääntävätä, Jalan, siivin joutuvata: Kaikki tiehensä tilautui Mitä Suomen merkillistä, Suuren niememme suloista. Sieltä neito neuvoksensa Oivalsi opin aloja, Sydämellensä satoja, Tuhansia tunnollensa; Sieltä eljet ehkehimmät Povellensa puhkesivat, Sieltä kirkkahin kipene Sätenöitsi sieluhunsa. Avarat on luonnon annit Luetella suuren lahjat: Kevät ehti, ääret hohti, Metsä soitti, maa vihersi; Sydämeen jo Harto syttyi, Laukesipa laulamahan, Saaden leivolta sanansa, Mieli-johdon joutsenelta. — Kohta kerkesi kesäkin: Illat hehkui, ilma kiehui, Vipasi vesien kalvot Luonnon suonet läikkyeli; Jopa heltyi hennon mieli, Harrastui halu sulohon, Kehensihe korkehille. — Syksy joutui synkiöiksi Kalvasti olennon kasvot Tuoden viljalta veroa, Hedelmiä helmassansa; Tuosta tointui mielellensä Surun tyytyvä suvanto, Tuostaki totisen arvon Elämänsä ehdotteli. — Tuli talvi; maa ja taivo Kirkas säihkyen kimelsi Väkäisessä valkiassa: Siitä Raittius sikisi Povehensa puhdas toimi, Epä-turha tuntohonsa. — Näin ne neuvoi neitoselle Luonnon kerrat kilpaellen Mointa muutakin enemmän. Kaikki aikansa odotti. Joutui, joski verkkaisehen: Siitä maltti mielellensä Arvelu heti asettui. Kosket kuohui, virrat vuoti, Sul'ut särki, salvat sorti Juosten juovassa samassa; Tulipa urhoksi tuosta, Pysyväksi pyrkehissä Kerran keksityn uralla. — Mehiläinen mettä lensi, Keräeli kennoihinsa Tarvetta soman talonsa: Siitä siivoksi opastui, Uta'utui uutteraksi. Vuoret lahjoi lause-säilyn Sekä pinnan sielullensa. Kaikki kalttansa opetti: Kuusen kalve kaitsevuuden Hoitavuuden hongan varjo, Mettinen ujon menonsa, Käytöksensä kyhkyläinen. — Saipa sieltä, toipa täältä, Mikä miksiki osoitti; Kaikki katsoi, tuiki tutki, Tajunsa yhä teroitti Perustellen pienimmänki Mutkan muodoissa olennon. — Ehevin toki eränsä Yksi näiden yhdistymä Rikkaus on rinnassansa, Povessansa parhas aarre: Vaka henkensä vapaus. — Siten Impi nyt sivistyi, Sukeutui suloinen neito. Näin hän astuvi eteemme, Siirtähikse silmihimme, Puhdas-sieluinen sorea, Kaunis-vartinen korea, Emon suuren elkehinen, Luojan lemmitty ihana. — Suosi, suosi, Suomen poika, Tätä raitista rakasta, Kultoasi kunnioita! Ei ole mointa morsianta, Neitoa tämän-neroista Suotuna suloisempata, Paitse, pulskea, Sinulle! Siin' on onnea ololta, Rikkautta, rakkautta Oman kultasi ohella, Vierellä viattomasi; Suojele vaan suotuasi, Varjele valittuasi Muiden kärkkyjäin käsistä, Reudonnasta riettaisien. Siit' on nouseva Sinulle Taloutes' itse taivas Ilon, toivon tähtinensä, Siitä ihme ilmoittava, Kaiken maailman kateus Riemuksi oman povesi, Jalon Suomemme suloksi.
Savonmaalle
Helsingistä v. 1845
Kun ma muistan muinoisia Hetkiäni herttaisia, Iltoja iki-suloja, Siellä sievässä kylässä Kallaveden kainalossa; Kohta sielu siipiänsä Pyhä lintu laajentavi, Kotkana kohottahikse Tullaksensa tuttavainsa Luokse Luonnon ja Perehen. Ei ne eksy mielestäni Eikä muistista murene Savoni sulot näkymät, Koti-maani mainittavat Seudut ihmehen ihanat. Vieläpä vihertelevät Edessäni entisesti Kaikki syntymä-sijani Maat matalat, mä'et ylävät, Leh'ot, laaksot lempehimmät: Puijon ukko, pilvi-harja, Vesa-rinta Vannunvuori Sekä Uuhimä'en sileät, Kallaveden katselijat: Vielä sieltä silmäelen Ääret allani avarat: Kuinka järvet kuumoittavat Sadan saarosen välistä, Lah'et, salmet, lammit kaikki Illan paisteessa palavat Kuvastaen kukkuloita, Kautta taivahan kajaten. Vielä kuulen kuikan äänen, Valitukset valko-rinnan, Vielä virret venhemiesten Airon kolkkaissa kohovan Moisen armon antajalle, Suojalle sulon asunnon. Kaikki saavat sieluhuni Tuolta nuo ihat tuhannet Alat tenhon armahimmat. Koko luonto korvihini Kutsun kuiskavi lumovan, Sinne toivoni sitovi, Väkevästi viehättävi, Sinne hartahan haluni, Halun muita hartahamman. Mut jos kuulen kulta-äänen, Savoni sorean kielen Miesten huulilta mehuvan Taikka vielä viettävämmin Sulon naisen suusta soivan; Silloinpa sydän sulavi, Leviävi, lämpiävi Harvoin saaduista sanoista Etelähän eksyneistä; Kieli mielen' kihloavi Maamme kanssa, morsiamen Köyhän kyllä, vaan ihanan.
Ihmis-kasvot
(F. M. Frantsénin mukaan)
Levittää jo purppur'-hunnun Kerkes' yli setri-kummun.