Asui auhto-kankahilla Salo-mailla Saarijärven Paavo tarmoisa talokas, Omin kourin kontuansa Perkaen peseä hallan. Mutta Herralta hedelmän Toivoi kaiken tuottajalta. Siinä syöden lapsinensa Sekä vaimone vajavan Leivän hiessä hankkimansa Pellot oivasti ojitti Sekä kynti että kylvi. Kevät ehti, hanki hautui. Valui pellolle vetenä, — Tuopa nyt osan jo toisen Orahista otti puolet; Kesä joutui, nousi julma Ka'e-ilma, – tuopa raastoi Puolet tähkistä piloille; Syksy tul', – jo tähtehetki Haaskasi lopeti halla. Nytkös vainen vaimo Paavon Repi päätänsä ruveten: "Paavo, Paavo, onnen hylky! Saa'os sauvapa kätehen, Herra kun jo heitti meidät, Jätti turmion jälille; Kyll' on kolkko mieron käynti, Vaan on nälkä vaikeampi". Paavo puuttuen kätehen Toverinsa virkkoi tuohon: "Ei se heitä Herra meitä, Vaikka kohta koettelevi. Pannos, vaimo, pettusia Puolet leipähän lisäös, Minä kaivan kahtamoisen Ojia omin käsini; Mutta Herralta hedelmän Toivon kaiken tuottajalta". Pani vaimo pettusia Puolet leipähän lisäsi, Ukko kaivoi kahtamoisen Ojia omin käsinsä, Möipä uuhet, osti uutta Siementä ja kylvi taasen. Kevät ehti, hanget hautui, Valui pellolle vetenä, — Eipä nyt enähän vienyt Orahita ollenkana; Kesä joutui, nousi julma Rae'ilma, – tuopa raastoi Puolet tähkistä piloille; Syksy tul', – jo tähtehetki Haaskasi lopeti halla. Lyöden rintoihinsa lausui Vaimo jällehen valitti: "Paavo, Paavo, onnen hylky! Nytpäs kuolema etehen, Herra kun jo heitti meidät, Jätti turmion jälille; Raskas kuolla, raskahampi On toki täten eleä". Paavo puuttuen kätehen Toverinsa virkkoi taasen: "Ei se heitä Herra meitä Vaikka kohta koettelevi. Pannos, vaimo, pettusia Puolet leipähän lisäös; Minä kaivan kahtamoisen Ojia omin käsini; Mutta Herralta hedelmän Toivon kaiken tuottajalta". Pani vaimo pettusia Puolet leipähän lisäsi, Ukko kaivoi kahtamoisen Ojia omin käsinsä, Möipä lehmät, läksi uutta Siementä ja kylvi taasen. Kevät ehti, hanget hautui Valui pellolle vetenä, — Eipä nyt enähän vienyt Orahita ollenkana; Kesä joutui, nousi julma Ra'e-ilma, raastanutpa Tuo ei tähkistä mitänä; Syksy tul', – ja nytpä halla, Pellon jättäen peräti, Antoi viljan viimein seista Kullan loistossa kumarren Saadaksensa sirpin alle. Silloinpa paneusi Paavo Polvillensa kyynel-poskin Sekä puhkesi sanoihin: "Ei se heitä Herra meitä, Vaikka kohta koettelevi". Vaimoki vajoten maahan Sanat säisti puolisonsa: "Ei se heitä Herra meitä, Vaikka kohta koettelevi". Muttapa sanoi samassa Ilo-mielin miehellensä: "Paavo, riemuten rupea Sukkelasti sirppihisi; Nyt on arvoin aika tullut Ilo-päiviä eleä, Nyt on aika nuo jo tuonne Viskata petut pihalle Sekä syödä selvä leipä Ruveta rukihisehen". Paavo puuttuen kätehen Toverinsa virkkoi vielä: "Vaimo, vaimo, muista, että Se vaan kestävi kuria Ko'etusta kannattavi, Joka ei jätä lähintä Ah'ingossa auttamatta. Pannos vielä pettusia Puolet leipähän lisäös, Sillä, näethän, naapurimme Pelto on panema hallan, Vilun viemä viimeisihin".
Sota-vanhus
(J. L. Runebergin mukaan)
Raskas vuosista ja vaivoin Ponnistellen puu-jalalla Sota-vanhus sattui kerran Tupahan talon osautui. Talokas nyt täytti sarkan Tulijalle tyynin mielin Sekä tarjosi sanoen: "Miltäs tuntui mielestäsi, Taatto, tuolla kun sodassa Riehuit raivo-mielisien Vihollistesi välissä, Kuullen, kuinka pyssyt räiski, Luodit vinkuen vilisi?" Saaden sarkan huulillensa Vanhus vastasi hänelle: "Samaltapa, kuin sinunki, Syksyllä kun sarkojasi Rakehet rapistelevi, Salamoiden säihkyessä, Ja sä viljat viipymättä Pelastat perehellesi".
Astui siistimmässä asussansa Vuoroin kyökistä ja salihin; Liinan pani mitä hienoimpansa Pöydälle ja rihla-pikarin.
Minkästähden on nyt hoppu moinen Pappilassa ja nuo laitokset? Tämä juhlallisuus erikoinen, Kaalit, tortut, liha-kokkareet?
Kenen on tuo sauva kulunnainen Tuolla kukka-seppeleinensä? — Tänään pappi-vanhus armahainen Täyttävä on seitsenkymmentä.
Muorinsa jo neljäkymmenennen Kerran oli kestit laittanut Tänähän ja yhtä monest' ennen Ukkoansa ihastuttanut.
Joutunut jo oli lounas-hetki Salaa vierahatki saapuivat; Muori mielessänsä ilon kätki, Aikehensa kun niin luontuivat.
Eukko hurskas oli onnitellut Varahin jo ukko-vanhustaan; Uudis-halatilla kääriellyt, Kahvin tuonut varsin makean.
Nyt hän istui ukko ilo-mielin, Sulo rauha loisti muodostaan; Herran kiitos sydämin ja kielin Vuoti ainaisesta armostaan.
Silmät mehui lemmen kyyneleitä, Muori herttaiseen kun sattuivat; Ties'pä, kuinka rakastivat heitä Lapset, ystävät ja kuulijat.
Ukko alkoi ujoin iloistella Jopa aavistaen tuumia, — "Eikös pölyä", hän lausui, "tiellä? Eikös hauku tuolla Vartia?"
Suottapa ei luullut nähnehensä Loitolta jo näistä hämärteen, Sylihin kun painoi tyttärensä Jo ja vävyn pikku-poikaneen.
Lapsi armas kantoi vaariselleen Sauvan kukkasilla käärityn; Mummo puri huulta hymyellen Tuuman tähden hyvin keksityn.
Kunnon vävy, Vuolan kappalainen, Ees nyt runon laatimansa pit', Johon pantu oli kulta-painein Koristeeksi pienet enkelit.
Tytär hellä, onniteltuansa, Mansikoita tarjoi tuokkoisen Omin käsin istuttamiansa Isä vanhan juuri varallen.
Ystävät ja kaikki sukulaiset Näkyivät jo yhä ehtivän Tuoden toivotukset kaikkinaiset Vanhukselle synty-päivänään.
"Aatrialle!" kuului äkkiänsä, — Seura joutui het' sen äärehen; Ukko keksi kulhot kukkinensa, Pikku Yrjö luki ruu'allen.
Muori leikkeli nyt herkkujansa Hymy-huulin niitä ladellen; Ihastui, kun näki vierahansa Enemmänpä vielä pyytävän.
Iloinen on päivä tämä sangen, Kannu hopeainen täytetään, — Kussa onpi kaunisteena kannen Kuvat kaikkien apostolein.
Koko seura yhtä tarkoittaapi: Vaarin nyt on onni voittavin; Herkistynnä ukko paljastaapi Harmo-päänsä alta kalotin.
Väki hurraa lehti-majassansa, Kunnon muor' ei ketään unhota; Olut tulvehtii ja viuluansa Pelimanni yhä vinguttaa.
"Kuules!" lausui Muorin lanko taiten, Otti maljan, saasti lähintään: "Juhla-pitoihinpa ruhtinaiden En mä vaihda näitä ensinkään".
Ojan-Paavo
(J. L. Runebergin mukaan)
Hämäläinen hartiakas, Muutonki mitä rotevin, Ojan-Paavo ol'pa poika Harvoin Suomessa havaittu, Ol' kuin kuusi-kattehinen Kallio, luja, vakava, Vilkas vielä, kuin vihuri, Väkevä ja urho vallan. Jop' oliki juurinensa Temponut ylös petäjät, Kä'ellä karhut kaatanunna Ynnä aitojen ylitse Heittänyt emä-hevoiset Sekä miehet suurelliset Lyönyt korsina kumohon. Ja hän seisoi semmoisena Ojan-Paavo nyt pihalla Käräjissä kerran ollen; Seisoi keski-kartanolla Kansan joukosta kohoten, Kuten kuusi varvikosta, Honka vii'akon välistä. Mutta kohtapa korotti Äänensä uros uhaten: "Onko tässä nyt tilassa Sitä vaimon vaalimata Kantamata kunnokasta, Joka jaksaisi piteä Mua hetken hillittynä Yh'en vaan yh'essä kohdin; Sepä saakohan tilani Oitis kelpo kartanoni, Sepä hohtavat hopiat Ottakohon aarteheni, Vielä vieköhön lisäksi Kaikki karja-laumanikin, Ja koko komentoneni, Ruumihine, sieluneni Olenpa hänen omansa". Noin lausui nuorukainen Paavo kansalle pakisi; Mutta kummastunna kaikki Seisoi seudun uljahimmat Ääneti jalon edessä, Tohtien ei yksikänä Käydä kimppuhun väkevän. Silmin lemmestä sulavin Katsoi kaikki neitosetki, Seudun immet ihmetteli Tuota tuommoista urosta Soreata sankaria; Sillä siinä nyt hän seisoi Ojan-Paavo oiko-varsin, Kuten kuusi varvikossa, Honka vii'akon välissä. Silmä tuikahti tulinen, Kuten tähti taivahalla Sekä otsa selkeäkin Loisti, kuin valo kesäinen, Ja tuo tukka kellertävä Huiski, heilui hartioilla, Kuten vuolas vuori-koski Päivän hehkussa palava. Mutta naistenpa seasta Astui nyt esihin Anni Annas, niinkuin aamu, nähdä, Impi joukosta ihanin. Ja se riensi ripsahasti Ojan-Paavon ottelohon, Kietoi pehmeät kätensä Kaulahan uron kopean, Rinnan rintahan likisti. Painoi posket poskihinki Käskien jalon kehujan Irroittaa nyt itseänsä. Vaanpa tuo väkevä poika Seisoi siinä voitettuna Päästen ei pojes koh'alta, Sanoi vaan nyt saamatonna Viehtymyksestä vapisten: "Anni, Anni, katso, veikan Menetin minä sinulle; Saaospa sinä taloni Oitis kelpo kartanoni Sekä hohtavat hopiat Anastaos aarteheni, Vieläpä lisäksi vieös Kaikki karja-laumaniki, Ja koko komentoneni, Ruumihine, sieluneni Olenpa sinun omasi".