Kitabı oku: «Kirjava joukko: Novelleja», sayfa 4

"Ampukaa!" kuiskasi Jussi innoissaan. "Ampukaa ja hyvästi!"

Näin sanottuaan, alkoi hän matkia emähirven tärrittävää ääntä. Hirvi pettyi siitä tempusta; se seisahtui, nosti päätään ja tuijotti ojalle päin, missä Jussi oli piilossa. Vieraan tähtääminen ja laukaus tapahtuivat samalla hetkellä. Hirvi keikkui korkealle kaislain yli, tunkeutui niitten välitse ja riensi ravakkaa vauhtia kankaallepäin. Silloin nousi Jussi ja ampui. Hirvi hypähti vielä pari kertaa; se pysähtyi sitte, hoippui ja kaatui maahan.

"Kas niin!" huusi alamittainen ilosta loistavin silmin ja heitti pyssyn olalleen. "Nyt olemme ansainneet palkinnon".

Kun tulivat sille paikalle, missä hirvi oli pitkällään, oli se jo kuollut.

"Kuka sen tappoi?" kysyi vieras.

Jussi lankesi polvillensa ja alkoi tarkasti tutkia kaikki kohdat, missä veripilkut osoittivat, että haulit ja luodit olivat sattuneet. Kun alamittainen monta kertaa oli tarkastellut uudestaan, nosti hän päätään ja virkahti, alakuloiselta, pettyneeltä näyttäen:

"Hirvi on teidän".

"Mistäs sen tiedät?"

"Sen näen siitä, että minun kolme luotia on tässä likellä toisiaan hirven kulkussa, teidän latinkinne on sitä vastoin osunut päähän ja, minun ymmärtääkseni, olitte te ladanneet järeillä kuulilla".

"Niin teinkin", vastasi vieras.

"Älkää sitte närkästykö, jos otan lakkini päästä ja kutsun teitä tämän naapurikunnan paraaksi kytäksi – Hitto! Kuinka korkeasukuiselta te näytätte, valkeat hanskat kädessä ja läikkyvät saappaat jalassa! Tuskin luulinkaan, että kuulalla osaisitte noin etäältä".

"NO, olenhan minä jo vähän tottunut ampumaan", vastasi vieras, "mutta haukatkaamme nyt murkina-palasen tämän urotyön jälestä; tuntuu kuin olisi vähän nälkää. Onko sinulla ruokaa?"

"Ono! vaikka sangen vähän: voitleipä ja hapan juustopala. Jos suvaitsette, niin olkaa niin hyvä! Minä laitan sillaikaa hirven valmiiksi teille".

Jussi otti mytyn takkinsa taskusta, päästi voitleivän sinijuovikkaasta kääritystä kaulavaatteesta ja antoi sen vieraalle. Sitte otti hän veitsensä ja kävi hirveen käsin.

"Meidän pitäisi toki tietää toinen toisensa nimet, jos ei muuta, koska kerran olemme tulleet jahtikummmeiksi", virkkoi vieras, metsästäjän tavallisella hulviudella syöden alamittaisen murkinaa. "Mikä nimesi, ystäväni?"

"Nimeni on Jussi alamittainen".

"Sepäs vasta hupaisa nimi!"

"Onhan tuo", vastasi Jussi. "Se onkin vaan liikanimi, jonka ihmiset ovat antaneet minulle, koska olin varsin pieni, kun minua mittasivat sotamieheksi. Nyt olen jo tottunut siihen ja annan sen olla. Parempi on ainakin, että kutsuvat minua Jussi alamittaiseksi, kuin Jussi sukkaneulaksi, joksi minua ennen sanottiin, koska olin niin hoikka. Luulenpa, että ihminen voi olla yhtä hyvä sentähden, vaikka hän onkin vähän hoikka varreltaan ja täytyyhän tyytyä siihen mittaan, jonka Herra on suonut ruumiillemme; se on minun uskoni".

"Se onkin hyvä usko se", virkkoi vieras nauraen. "Mutta mitä ammattia sinulla on?"

"Malttakaa hiukan!" vastasi Jussi, veistänsä kanervilla pyyhkiessään. "Nyt minä rupean koulumestariksi ja teidän pitää vastata. Mikä mies te olette, koska näin tulette tänne Restrupiin aamukastetta kanervilta nuolemaan?"

"Minä olen tuolta etelästä", vastasi herra, "ja ampuminen on ammattini".

"Siitä olen jo nähnyt varman todistuksen. Mutta kenen joukkoa te olette?"

"Minä olen sen vieraan herrasväen kyttä, joka on tuossa naapurikartanossa käymässä".

"Te olette siis jo päässeet parempaan tilaan, kuin minä", sanoi Jussi, "sillä minä en ole muuta, kuin vähäpätöinen sala-ampuja, joka hiipii ympäri, vähän riistaa etsien omaksi tarpeekseen ja pyytää killingin kukkaroon sillä, mitä hän ampuu. Tänä päivänä on kuitenkin säätyni parempi kuin onneni, sillä Restrupin kyttä antoi minulle luvan metsästää. Vaan silloin juuri sattui, että te tulitte tielleni. – Kas niin! Nyt on saaliinne valmis ja koivetkin yhteen sidotut; saanko nostaa sen teidän selkäänne?"

Kyttä nousi, Jussi nosti eläimen hänen selkäänsä ja he menivät sitte yhdessä Restrupin maille päin.

"Minun pitäisi panna uusi latinki pyssyyn", sanoi Jussi. "Kentiesi vielä tapaamme jotakin".

"Se on mahdollista. Olen kuullut, että teillä näissä tienoissa on paljon ammuttavia eläviä".

"Niitä on kyllä", vastasi Jussi, "mutta ei semmoiselle raukalle, kuin minä olen, siitä tule suurta hyötyä. Jos kerran ammun pikkuisen otuksen ja kyttä tuolla ainoastaan haistelee vähän savua, hiipii hän paikalla jälestäni, ryöstää mitä olen ampunut ja viskaa törkeitä haukkumisia kiitokseksi; hyvä, jos pääsen silläkään hinnalla!"

"Mutta minä en käsitä miksi sinä annat hänen ryöstää mitä itse olet ampunut".

"Ette vai käsitä?" vastasi Jussi, erinomaisen viekkaalta näyttäen. "Noh! Herraskartanon väellä on omituinen tapa, jolla kohtelevat alhaista kansaa, jotta heitä täytyy totella".

"Millainen se tapa on?"

"Kohtsillään saatte sen nähdä", vastasi Jussi, vakaamielisenä

olevinaan. "Malttakaa vaan hiukan! Mitä tuolla alhaalla seisoo? —

Näettekö tuon vaajan ojan reunalla. Se on rajapyykki ja me olemme siis

Restrupin maalla".

"Noh! mitä sitte – ?"

"Niin! Mitä hiton elävää sinä kannat tuossa säkissäsi, ukkoparka? Sinä olet vissiinkin harjoittanut sala-ampumista meidän alueella, eikö niin?"

"Sala-ampumista!" kertoi vieras ja katseli hämmästyen Jussia. "Oletko hullu?"

"Ei, en ole hullu, vaan minä olen kyttä tuossa toisessa hovissa; anna siis tänne saaliisi! – Jos tahtoisin tehdä oikeutta myöten, niin ottaisin sinulta pyssynkin ja lähettäisin sinun aina Aalborgin kihlakunnan voudille saakka".

"Mutta alamittainen! Hourailetko?" virkahti vieras yhä kovemmin kummastuen. "Luuletko todellakin, että antaisin viedä itseäni Aalborgiin?"

"Ei, en suinkaan sitä luule, sala-ampuja? Vaan sentähden aionkin käyttää väkivaltaa. Minä kutsun vaan avuksi – yhden, kaksi, kymmenen talonpoikaa; – jokainen auttaa minua ja sitte rattaille, joissa on vähän olkia; kädet ja jalat sidotaan – koko toimitus on tehty, yhdessä silmänräpäyksessä".

Jussi taukosi hengähtääksensä niin ankaran sanavirran jälkeen. Hänen äskettäin niin kova ja vihainen katsanto muuttui sitte äkisti; hän hymyili leppeästi, suopeasti ja sanoi:

"Kas se oli yksi keino, jota kyttä käyttää. En tiedä, onko toinen temppu yhtä varma".

Sen sanottuaan, laski alamittainen pyssynsä maahan, tempasi herran käden kämmeniensä väliin ja virkkoi ystävällisellä, rukoilevalla äänellä:

"Rakas herra kyttä! Te olette etevämpi minua sekä taidon että säädyn puolesta; sen olen kyllä huomannut. Minä olen köyhä mies, jolla ei ole mitään muuta, kuin se pikku impi, jota äsken kehoititte sanomaan terveisiä hänen kullalleen. Tänä päivänä on hänen isänsä suostunut liittoomme sillä ehdolla, että toisin hänelle hirven lounaaksi kotiin. Mutta kello soipi tuolla tornissa ja minä en vielä ole löytänyt muuta eläintä kuin sen, jonka te ammuitte. – Jos tahtoisitte antaa sen minulle, niin tekisitte kaksi nuorta ihmistä aivan onnellisiksi. Paraassa ilossamme muistelisimme sitte teitä ja rukoilisimme Jumalalta, että hän suopi teille hyvää, missä ikänä te vaellatte".

Jussi oli melkein langennut polvilleen vieraan eteen; hän loi selkeät läikkyvät silmänsä ylös herraan ja jatkoi miltei kuiskaten:

"Semmoisen pienen hirven voitte saada joka päivä, koska niin hyvästi ammutte, vaan jos minä en tuo yhtäkään otusta lounaaksi kotiin, on koko iloni tässä maailmassa ollut ja mennyt. Älkää siis kovasti kohdelko minua. Pikku Katri kertoi, että olette niin ystävällinen ja hyväluontoinen. Herra Jumala suokoon, että hänen ennustuksensa olisi todenperäinen!"

Vieras oli liikutettu; hän heitti pyssyn olalleen ja sanoi, syrjään kääntyen:

"Jussi, ota hirvi ja mene!"

"Älkäähän niin menkö!" huusi Jussi iloissaan ja kyyneleet juoksivat hänen päivettyneitä poskia myöten. "Ensin pari sanaa jäähyväisiksi ja sitte kiitoksia meidän molempain puolesta. Jumala siunatkoon teitä, herra kyttä! Me luultavasti emme koskaan enää näe toisiamme tässä maailmassa ja te unhotatte kohta sekä minua että Katriani, vaan siitä voitte olla vakuutettu, että teitä muistelemme niin kanan kuin elämme".

Niin sanoen tarttui alamittainen uudestaan vieraan käteen ja likisti sitä monta kertaa huuliansa vasten. Sitte väänsi hän hirven olalleen, otti pyssyn kainaloon ja meni takaisin herraskartanolle.

Vähän matkaa astuttuansa, kääntyi hän ympäri, pani käden torveksi suun eteen ja huusi:

"Hyvästi ja kiitoksia, kyttä!"

Tätä tervehdystä kertoi hän monta kertaa vielä silloinkin, kun vieras jo oli kadonnut suon taakse, mihin hirvi oli kaatunut.

Se oli toinen tapa, jolla Jussi arveli saalista saavansa.

Seuraavana päivänä oli juhla Restrupissa. Kirkonkellot soivat ja koulumestari saapui kartanolle, mustaan takkiin puettuna ja koko seudun somasti vaatetettu nuoriso seurasi hänen jälessään; he pitivät kädessä painettuja lauluja. Kunniaportin kumpaisellakin puolella seisoi pitkä rivi ympäristön talonpoikia. Etummaisena näkyi Yrjö ruohonkarvaisessa frakissaan; hänen nappinsa olivat kyttien muodin mukaiset ja pieni hopeinen ruutisarvi riippui vaaleanpunaisella nauhalla napinreiästä. Hänen vieressään seisoi alamittainen ja piti Katria kädessä, molemmat hymyilivät, näyttivät onnellisilta ja olivat paraissa juhlavaatteissaan, niinkuin kaikki muutkin.

Kaikkea tätä komeutta valaisi syysaurinko selkeästä, pilvettömästä taivaasta; se kirkasti paisteellaan niitä moninaisia ja heleitä värienvivahduksia, joita näkyi pyökkipuitten ja jalavain punankeltaisilla lehvillä kartanon vasemmalla puolella.

Ihmisjoukosta kuului äkkiä jupina. "Hän tulee tuolta" kuiskattiin joka kulmalta ja yleinen huomio kääntyi yhdelle tien kohdalle.

Perintöprinssi ratsasti pienellä ruskealla hevoisella ja hänen ympärillään ajoi ylpeitä herroja, jotka kaikki lähestyivät kartanoa.

Koulumestarin laulanto onnistui hyvästi, sen tunnettua nuottia kertoivat kaikki läsnäolevaiset. Juuri kun viimeiset hurraahuudot, joilla tuo tervehtäminen päättyi, olivat vaienneet, onnistui alamittaisen niin voimakkaasti tunkea koukistetut käsivartensa edessä seisovain väliin, että Katri ja hän saivat tilaa ensimmäisessä rivissä, mistä hyvästi voivat katsella korkeaa vierasta.

Perintöprinssi, josta sitte tuli kuningas, joka rakasti kansaa hellemmin kuin kaikki muut Tanskan kuninkaat, oli astunut alas hevoisen selästä, kun laulu alkoi. Hän meni sitte avopäin rivien välitse ja tervehti kummallekin puolelle. Kun hän lähestyi Jussi alamittaista, huudahti tämä ja alkoi vapista: Sillaikaa kuin Katri hämillään koetti saada häntä syrjään ja koko ihmisjoukon huomio oli häneen kääntynyt, tempasi Jussi äkisti itsensä irti, heitti lakkinsa maahan ja riensi tulevia vastaan.

"Herra Jumala!" huusi hän, prinssin eteen polvistuen ja ojensi, surkealta näyttäen, molemmat kätensä ylöspäin. "Nyt olen varmaankin menettänyt viheliäisen henkeni, vaan enhän minä ollenkaan sitä tiennyt, sentähden puhuin eilen niin rohkeasti, koska luulin teitä tavalliseksi kytäksi".

Perintöprinssi oli ensin katsellut tätä kohtausta yhtä hämmästyneenä kuin muutkin. Jussia tunnettuansa, hymyili hän sitte ystävällisesti, ojensi kätensä häntä ylös nostaakseen ja sanoi:

"Älä huoli, Jussi alamittainen! Perintöprinssi ei kuullutkaan mitä sinä juttelit hänen kytälleen. Ennenkuin lähden Restrupista, tulen sinua ja Katriasi katsomaan".

Hän astui sitte edelleen, Jussi nousi seisoalle ja pyyhkäisi silmiään. Ylpein pariskunta, joka sinä päivänä läksi herraskartanosta, oli epäilemättä alamittainen ja hänen kultansa.

III.
EI NIMEÄ

Hän oli vielä kaunis, pitkä ja soleva, oikean sotamiehen esikuva. Etelämaitten aurinko oli paahtanut hänen kasvojaan tummemmiksi kuin ne muuten olisivat olleet. Kun hän tervehti tahi puhui, muuttui hänen näkösä eläväksi ja sen ylitse vilahti suloinen, surumielinen hymy ikäänkuin aurinko vilahtaa näkyviin nopeasti lentävien ukkosenpilvien lomasta; se vilahdus näkyi, vaan hävisi kohta; vakaamielisyys, tylyys jäi sen sijaan. Hänen otsansa oli korkea, vaan aika oli siihen kyntänyt syviä, suuria ryppyjä, jotka todistivat, että mies oli paljon miettinyt ja sureksinut. Ajatus panee aina kyltin työhuoneensa seinään.

Kun hän toisinaan unhotti itseään, käykistyi hänen vartalonsa; kasvojen jänteet löyhistyivät ja huulet värisivät kuin vetotaudissa. Jos joku silloin äkkiä puhutteli häntä ja hän loi silmänsä ylöspäin, kuvastivat hänen kasvonsa sanomatonta surumielisyyttä; hänen oli silminnähtävästi sangen vaikea kohta antaa silmilleen tavallista, levollista katsantoa. Semmoisista hetkistä pitää juuri ottaa vaari; vähäisistä, arvaamattomista tapauksista älyät usein toisen omituisuutta, ikäänkuin pienet puustavit kirjassasi selittävät suuria.

"Hän on paljon kärsinyt ja kokenut", vakuutti eräs ystävä, joka tunsi häntä paremmin kuin kaikki muut ja oli ainoa, jonka kanssa hän oikein tuttavan tavalla piti keskuutta. "Hänen elämänsä on noita vähäisiä dramoja, jotka tapahtuvat koko maailman nähtävinä, vaan joita ei kukaan käsitä eikä hoksaa paitsi ne, jotka näyttelevät jotakin osaa samassa näytelmässä. – Olkoon menneeksi! – Koska sitä pyydätte ja tahdotte, niin kerron teille, mitä tiedän".

Hän syntyi Normandiassa rikkaan miehen poikana, onnellisen isän ainoana lapsena. Koko maailma hymyili hänelle; hänen silmänsä näkivät kaikkialla vaan ennustuksia onnellisesta tulevaisuudesta. Koulussa istui hän aina ylimmäisillä sijoilla ja joka vuosi toi hän kotiin todistuksia ahkeruudesta ja innosta. Hänen isänsä kartanon lähellä asui vanha aatelismies kuuluisaa, rehellistä sukua; tällä oli ainoa tytär. Molemmat naapurukset tulivat ystäviksi ja kävivät melkein joka päivä toisiaan katsomassa; lapset noudattivat vanhempain esimerkkiä. Nuori tyttö oli mahdottoman pikkuinen olento, joka ihastutti kaikki; hän oli niitä onnellisia mutta myöskin vaarallisia, jotka jo näyttäimällä voittavat ja jotka saavat yhtä monta ihailijaa kuin turhuutta harjoittavat, koska jokainen käytös heitä kaunistaa. Rikkautta, komeutta ja mitä hennoimpaa ylellisyyttä oli tälle tytölle tarjona; hän käytti näitä etuja tarkan kauneuden tunnon sekä aistin osoittamiseen.

Poika rakasti tyttöä lapsuudesta asti, oli hänen parissa ennemmin kuin muitten, haki häntä aina, eli vaan hänen tähden ja antoi hänen kuvansa kaunistaa kaikki ne tuumat, jotka johtuivat hänen mieleensä. Vuosien kuluessa kiihtyivät nämät tunteet yhä palavammiksi. Impi hymyili hänelle kuin kaikille muillekin, kentiesi toki vähän herttaisemmin; kentiesi puhutteli hän myöskin naapuripoikaa lauhkeammalla äänellä kuin muita. Korea neiti vastaanotti leikkikumppalinsa ystävällistä kohteliaisuutta luonnollisena hyvittelynä, vaan haki häntä toki aina seuroissa ja kaihosi sekä tiedusti häntä, jos hän oli poissa.

Eräänä iltana ratsasti nuorukainen naapurikartanoon, jossa hänen hempukkaisensa asui. Hänen tulonsa oli tälle tietty ja impi oli sentähden odottamassa puutarhan aitavierussa, josta voi katsoa etäälle pitkin tietä. Nuorukainen sitoi ratustimet veräjään kiinni ja hypähti aidan yli; sitte vaelsivat he käsi kädessä, silmä silmää kohden, edestakaisin pitkin käytäviä; he sopottivat sitä hiljaista, ystävällistä kieltä, joka tulvaa nuorista innostuneista sydämistä, joka ottaa itselleen vertauksia auringosta sekä tähdistä ja antaa tulevaksi ajaksi kultaisia lupauksia ja ennustuksia. Mitä he keskenään puhuivat, ei kukaan tiedä, mutta kun nuorukainen sanoi jäähyväiset, tuli immen mustiin silmiin kyyneleitä; hän nojasi päätänsä nuorukaisen rintaa vasten ja hymyten hänen käsiään, samassa sopottaen hänen korvaansa muutamia sanoja, joita hän ihastuen kuunteli.

He erosivat. Impi seisoi taas mäellä, huivi päässä ja kaulavaatetta heiluttaen. Hän näytti sillä asemella, tuossa kuun sinertävässä valossa erinomaisen kauniilta unelmankuvalta. Kun nuorukainen oli ajanut vähän matkaa eteenpäin, kääntyi hän takaisin, ikäänkuin hän olisi unhottanut jotakin sen asian kohtaa, jonka takia hän oli tullut; vaan hän kertoi ainoastaan sitä samaa, kuin hän jo oli sanonut. Mutta onhan maailmassa erästä kieltä, jossa kertominenkin aina tuntuu uudelta eikä koskaan ikävältä. Ja on selityksiäkin, joiden arvon määrääjänä on se korva, joka niitä kuulee eikä se suu, joka niitä lausuu.

He erosivat taas.

Seuraavana päivänä meni nuorukainen pääkaupunkiin tutkintoa seisomaan.

Kahden vuoden päästä tapasivat he toisiaan. Silloin oli nuorukainen tullut upseeriksi; hän oli alkanut astua sitä tietä, jolle hän kauan oli pyrkinyt. Impi oli enemmän muuttunut; tyttö oli kehinnyt ihanaksi naiseksi; mennyt aika oli täyttänyt kaikki runsaat lupauksensa hänelle; hän oli herttaisempi, viehättävämpi ja lumoovampi kuin koskaan ennen.

Niissä pidoissa, jotka isä valmisti iloissaan pojan kotiintulosta, kohteli neiti, harsoon ja silkkiin puettuna, upseeria kuin kauan ikävöittyä ystävää ikään; hän tanssi tietysti ensimmäisen tanssin leikkikumppalinsa kanssa ja niin toisenkin; hän hymyili ja kuiskasi semmoisia suosiollisia sanoja, joita ihastuen kuunnellaan vaan jotka eivät merkitse vähintäkään. Muitten mielestä oli neiti sama kuin ennenkin, mutta upseerista oli hän muuttunut; vanha ystävä kaipasi entistä äänen heläjämistä; hehkuvissa silmissä oli jotakin epävakaista ja teeskenneltyä, kun hän loi ne leikkitoveriinsa. Tämä puhui menneistä ajoista, impi antoi vaan lyhyitä vastauksia; hän kertoi muistelmiaan, impi kuunteli, naurahti, oli vähän aikaa vaiti ja keskeytti sitte hänen puhettaan joutavalla kysymyksellä. Oikealla rakkaudella on omituisen tarkka aisti älyämään, käsittämään kaikki; niinkuin tuoksu, kukka tahi käden puristus voi sitä virkistää, niin voi myöskin joka kalsea tuulahdus panna sitä värisemään. Rakkaus on niitten arkatuntoisten ihmisten kaltainen, jotka aavistavat tulevaa raju-ilmaa ennen kuin kaikki muut ihmiset.

Seuraavana päivänä ratsasti upseeri naapurikartanoon. Hopeahaavat ja pähkinäpensaat kallistivat siellä mäellä oksiaan puutarhan aidan ulkopuolelle niinkuin taannoisena iltanakin, mutta se olento, joka silloin teki maiseman hänen mielestään oikein kauniiksi ja eläväksi, ei enää näkynyt siellä. Neiti istui arkisalissa, kaikki ne vieraat ympärillään, jotka kuluttivat kesänkuukaudet herraskartanossa; sotaherra kuuli hänen huoletonta hilpeää naurua jo ennenkuin sisäänkään ennätti. Neiti tuli ystäväänsä vastaan ja antoi hänelle kättä, niinkuin hän aina teki jokaiselle tuttavalle; nuori mies oli ääneti ja tuli alakuloiseksi; hän ei suinkaan ollut toivonut, että hän tapaisi mielitiettyänsä kaikkien noitten vierasten parvessa. Neiti soitteli hänen huviksensa, lauloi kenenkään käskemättä muutamia lyhyitä lauluja, joita hän tiesi sotaherran mielellään kuuntelevan ja näytti hänelle kukkiansa. Tämä ylisti tietysti kaikki, vaan mahdotonta oli silmänräpäykseksikään päästä tytön kanssa kahden kesken puhumaan; sotilaasta näytti päin vastoin, kuin neiti tahallansa olisi karttanut jokaista tilaisuutta semmoiseen yhtymiseen. He läksivät yhdessä ratsastamaan ja ajoivat etäälle ympäristöissä, mutta aina oli useita yhdessä: joku suosittu ystävä, joku armas täti tahi nuoria vieraita herroja, jotka kukin kohdastansa pyysivät hempukan silmäyksiä ja hymyä paljon rohkeammin, kuin ystävä lapsuudesta asti ja silminnähtävästi he niitä paremmalla menestyksellä tavoittivatkin.