Kitabı oku: «Filosofiset mietelmät», sayfa 4

JULKEUDESTA JA HÄIKÄILEMÄTTÖMYYDESTÄ

Seuraavat sanat, vaikka löydämmekin ne alkeiskoulujen lukukirjoista, ovat kyllin merkilliset mielevänkin miehen miettiä: Demostheneelta kysyttiin, mikä on puhujan tärkein ominaisuus? Johon hän vastasi: Näytteleminen. Entä sitte? Näytteleminen. Ja sitte? Näytteleminen. Ja niin sanoi mies, joka sen paraiten tiesi, ja jolle itselleen luonto ei ollut suonut mitään edellytyksiä siinä taidossa, missä hän saavutti mestaruuden. Merkillistä, että puhujassa tuo puoli, joka koskee vain ulkokuorta, ollen oikeammin näyttelijän taito, arvioidaan niin paljo yläpuolelle noiden muitten jalojen lahjojen, joihin kuuluu aineen käsittelemisen taito, lausuntataito y. m., mennäänpä miltei niin pitkälle, että syrjäytetään kaikki muut puolet, ikäänkuin jos se yksinään olisi kaikki kaikessa. Mutta siihen on olemassa selvä syy. Ihmisluonnossa yleensä on enemmän narrimaisuutta kuin järkevyyttä, josta johtuu, että ne ominaisuudet ja kyvyt ovat vaikuttavimpia ja tulevat helpoimmin huomatuiksi, jotka koskettavat ihmisluonnon narrimaiseen puoleen. Ja merkillisesti samallainen on häikäilemättömän rohkeuden laita muillakin elämän aloilla. Sen käyttäminen on aina edullista; sillä on aina kantavuutta; sitä tarvitaan ja sitä käytetään ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi. Ja kuitenkin häikäilemätön varmuus ja rohkeus on tietämättömyyden ja kaiken alhaisen lapsi, paljo huonompi kaikkia muita ominaisuuksia. Mutta siitä huolimatta se lumoo ja sitoo sekä kädet että jalat sellaisilta, joilla on pintapuolinen arvostelukyky tai joilta puuttuu rohkeus, ihmisen vahvimmat puolet. Niin, ja vieläpä se vallitsee mieleviäkin miehiä heikkoina hetkinä. Siksipä se onkin tehnyt ihmeitä kansanvaltaisissa valtioissa, mutta verrattain paljo vähemmän siellä, missä hallitsevat senatit ja ruhtinaat. Ja huomattava on, että häikäilemätön rohkeus on vaikuttavimmillaan silloin, kun sellainen henkilö astuu näyttämölle ja ryhtyy toimeen sekä kohta sen jälkeen, sillä häikäilemätön rohkeus on huono lupauksensa pitäjä.

Samoinkuin on puoskareita ruumiin parantajain joukossa, samoin on sellaisia tarjolla valtiolaitoksen suhteen, sellaisia miehiä, jotka ovat onnistuneet hyvin joissakin suurissa parannusyrityksissä, mutta joilta puuttuu tietopuolisia edellytyksiä ja jotka senvuoksi eivät pysty pitkittämään. Ja hyvin usein tapahtuu, että häikäilemättömät miehet tekevät Muhametin ihmeen. Muhamet näet sai kansan uskomaan, että hän voi käskeä vuoren luoksensa ja sen huipulta lukea rukouksia niiden puolesta, jotka olivat ruvenneet noudattamaan hänen lakiansa. Kansa kokoontui; Muhamet kutsui vuorta tulemaan luoksensa useampaan kertaan; ja kun vuori ei lähtenytkään liikkeelle, ei hän siitä vähääkään nolostunut, vaan sanoi tyynesti: "Jollei vuori tule Muhametin luo, niin Muhamet menee vuoren luo." Niinpä tällaiset ihmisetkin, kun he häpeällisesti jättävät suuret lupauksensa täyttämättä, jos he ovat täysin häikäilemättömiä, sivuuttavat koko asian niinkuin minkäkin vähäpätöisen jutun, kääntävät selkänsä eivätkä vaivaa sillä itseään sen koommin.

Ihmisille, jotka omaavat suuren arvostelukyvyn, ovat häikäilemättömät henkilöt leikintekoa; vieläpä kaikista jokapäiväisimmänkin ihmisen silmä näkee heissä jotakin nurinkurista. Sillä jos houkkamaisuus on naurun asia, niin ei ole epäilemistäkään, ettei häikäilemättömyys liioin ole vailla houkkamaisuutta. Erittäinkin on huvittavaa nähdä, kun sellainen häikäilemättömän rohkea ja ryhdikäs henkilö on hämillään eli menettänyt tavallisen tasapainonsa, sillä se kokonaan herpasee hänen kasvonpiirteensä ja luo niihin puutuneen ilmeen. Eikä toisin voi ollakaan, sillä pahasti nolostuessaankin muut ihmiset sentään hengittävät, mutta häikäilemättömiltä henkilöiltä sellaisissa tapauksissa henki kokonaan salpautuu, he ovat niinkuin shakkipelissä kuningas silloin, kun se on joutunut sellaiseen piiritystilaan, että sillä ei ole pääsyä minnekään, ilman että peli kuitenkaan sen kautta muuttuu. Mutta tämä näkökohta ehkä sopisi paremmin satiiriseen esitykseen kuin vakavaan tutkimukseen.

Tarkoin huomattava seikka on se, että häikäilemättömyys on aina sokea, sillä se ei näe vaaroja ja ikävyyksiä. Sentähden se onkin huono harkitsija, mutta hyvä toimitsija. Niin että häikäilemättömät henkilöt ovat paraiten paikallaan siellä, missä he eivät päämiehinä ohjaile, vaan ovat toisten käskettävinä. Sillä suunnitelmien laatijoille on vaarojen näkeminen tärkeätä, mutta täytäntöönpanijoitten on parempi olla niitä näkemättä, paitsi milloin ne ovat kovin suuria.

HYVYYDESTÄ JA LUONTEEN HYVYYDESTÄ

Minä tarkotan hyvyydellä sitä, mikä koskee ihmisten hyvää, eli sitä, mitä kreikkalaiset sanoivat "filanthropiaksi"; ja sana humanisuus (ystävällisyys, ihmisyys) on jossakin määrin riittämätön sitä tulkitsemaan. Hyvyyttä minä nimitän tottumukseksi ja luonteen hyvyyttä taipumukseksi. Se on ihmismielen kaikista avuista ja hyveistä korkein, ollen jumalallinen ominaisuus; ja ilman sitä ihminen on kiusottava, ilkivaltainen, viheliäinen olento, ei syöpäläisiä parempi. Hyvyys vastaa sitä, mitä jumaluusoppineet tarkottavat kristillisen rakkauden hyveellä, ja se ei salli muuta hairahdusta paitsi liiallisuutta, hyvyyden ylellisyyttä.

Vallanhimo liiallisuudessaan aiheutti enkelien lankeemuksen; tiedonhalu liiallisuudessaan aikaan sai ihmisen lankeemuksen; mutta hyvyydessä ei liiallisuus voi tulla kysymykseenkään; se ei saata vaaraan ei enkeliä eikä ihmistä. Taipumus hyvyyteen on painunut syvälle ihmisluontoon, niin että jos se ei suuntaannu ihmisiä kohtaan, niin se kiintyy muihin eläviin olentoihin, niinkuin näemme turkkilaisista, jotka, niin julmia ihmisiä kuin ovatkin, kohtelevat eläimiä sangen hellästi ja antavat almuja koirille ja linnuille. Ja Busbechius²⁰ kertoo, että eräs kristitty poika oli vähällä joutua kivitettäväksi Konstantinopelissa senvuoksi, että hän läheisellä suolla oli sitonut kiinni muutaman pitkänokkaisen linnun nokan.

Tietysti voidaan tämän hyvyyden eli rakkauden hyveen harjottamisessa hairahtuakin ja mennä harhaan. Italialaisilla on tällainen, vähemmän miellyttävältä kuuluva sananlasku: "Tanto buon che val niente" – niin hyvä, ettei kelpaa mihinkään. Ja muudan Italian oppineimpia miehiä, Nicolo Machiavelli²¹, meni niin pitkälle, että melkein suorin sanoin lausui, että kristinusko on jättänyt hyvät miehet ryöstösaaliina niiden käsiin, jotka ovat tyrannimaisia ja valheellisia. Ja hän puhui näin senvuoksi, että todellakaan ei ole olemassa lakia, tai lahkoa tai mielipidettä, joka olisi siinä määrin pannut painoa uhraavaiselle hyvyydelle kuin tekee kristillinen kirkko. Senvuoksi, välttääkseen sekä häväistyksen että vaaran, on parasta ottaa selkoa sellaisen oivallisen harrastuksen varjopuolista.

Harrasta toisten ihmisten hyvää, mutta elä silmänpalvelijan lailla äläkä heidän milloin minkinlaisten päähänpistojensa mukaan, sillä se on liikanaista herkkyyttä eli pehmeyttä. Eläkä liioin anna jalokiveä kukolle, joka olisi ollut hyvillään ja onnellisempi, jos olisit hänelle antanut ohranjyvän. Suuri viisaus piilee siinä Jumalan esimerkissä, mikä meille tässä suhteessa tarjoutuu ohjeeksi, nim. että "Hän lähettää säteensä ja sallii aurinkonsa paistaa hyville niinkuin pahoillekin"; mutta Hän ei sada rikkauksia eikä säteile kunniaa ja suuria hengenlahjoja kaikille yhtä paljo. Yleiset tarpeet kuuluvat kaikille, mutta merkillisemmät antimet vain valituille. Niinikään varo, että mallin mukaan jotakin tehdessäsi myöskin mallia tarkoin noudatat, sillä jumaluus on asettanut meihin itseemme kohdistuvan rakkauden malliksi eli kaavaksi, jonka mukaiseksi meidän rakkautemme lähimmäisiämme kohtaan tulee muodostua. "Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille ja seuraa minua²²;" mutta elä myy kaikkea, mitä sinulla on jollet tule ja seuraa minua, s.o. jollei sinulla ole tiedossasi sellaista kutsumusta, missä sinä voit tehdä yhtä paljo hyvää vähillä kuin suurillakin varoilla, sillä muuten käy niin, että paisuttamalla virtoja sinä kuivaat lähteet.

Mutta paitsi sellaista totunnaista hyvyyttä, mikä perustuu ihmisen oikeudentuntoon, on muutamissa ihmisissä, yksinpä luonnossakin, taipumus hyvään; samoinkuin toiselta puolen on olemassa luontainen häijyys, sillä on olemassa sellaisiakin, jotka luonnossaan eivät toivo eivätkä harrasta lähimmäisensä hyvää. Lievempi laji häijyyttä ilmenee pelkkänä äkäisyytenä, uppiniskaisuutena, riidanhaluna, tielletulemattomuutena, tai muuna sellaisena; mutta syvällisempi laji sensijaan muodostuu kateudeksi ja jatkuvaksi ilkeydeksi. Sellaiset ihmiset ovat ikäänkuin omassa elementissään onnettomuuksien kohdatessa toisia ihmisiä, ollen aina lisäämässä heidän onnettomuuttaan, jos se suinkin on heille mahdollista. He eivät ole niin hyviä ja jalomielisiä kuin ne koirat, jotka nuolivat Latsaruksen haavoja, vaan sopii heitä verrata kärpäsiin, jotka surisevat makupalansa vaiheilla. Ihmisvihollisuus saattaa heidät syöksemään ihmisiä epätoivoon, ajattelemaan sopivata oksaa ilman että heillä koskaan on tarjottavana tarkotukseen sopivaa puuta puistossaan, niinkuin Timonilla oli²³. Sellaiset mielipiteet ovat ihmisluonteen suurimpia erehdyksiä, mutta silti juuri sellaisia taipumuksia omaavista luonteista enimmäkseen sukeutuvat suuret politikot, niinkuin puu, joka on varreltaan kasvettunut taivutetun polven muotoiseksi, soveltuu mainiosti emäpuuksi alukseen, jolle keinuminen ja huojuminen on ominaista, mutta ei rakennushirreksi taloon, jonka on seistävä vakavasti asemillaan.

Hyvyyden merkkejä ja ominaisuuksia on useammanlaisia. Jos joku on sydämellinen ja kohtelias muukalaisille, osottaa se, että hän on maailman kansalainen ja että hänen sydämensä ei ole emämaasta erillään oleva saari, vaan samaa yhtenäistä mannerta. Jos hän ottaa osaa toisten suruihin, osottaa se, että hänen sydämensä on sen jalon puun kaltainen, joka haavottuu itse antaessaan palsaminsa²⁴. Jos hän helposti antaa anteeksi ja unohtaa loukkaukset, osottaa se, että hänen mielensä on loukkaantumisien yläpuolella, niin että häntä ei voi haavottaa. Jos hän on kiitollinen pienimmistäkin ystävyydenosotuksista, on se omansa osottamaan, että hän punnitsee ihmisten mieliä eikä niitä runsaita antimia, mitä he yltäkylläisyydessään jakelevat. Mutta ennen kaikkea, jos hän on yhtä täydellinen kuin pyhä Paavali, niin että haluaisi olla Kristuksen lähettämänä sijaisuhrina veljiensä vapahtamiseksi, niin kuvastaa se jumalallista luonnetta ja jonkillaista samankaltaisuutta Kristuksen kanssa.

AATELUUDESTA

Me tulemme puhumaan jalosukuisuudesta, ensiksi erityisenä säätyluokkana valtiossa, ja sitte myöskin erityisten henkilöiden sukusuhteena. Sellainen monarkia, missä ei ole lainkaan aatelistoa, on aina puhtaasti ja ehdottomasti tyrannivalta, niinkuin esim. Turkin keisarikunta. Aatelisto näet tavottelee hallitsijavaltaa ja siten kääntää kansan huomiota jonkun verran pois varsinaisesta hallitsijasuvusta. Mutta mitä tulee kansanvaltaisiin maihin, niin niissä se ei ole tarpeen; ja yleensä olot niissä ovatkin rauhallisempia ja vähempi-rettelöisiä kuin siellä, missä on aatelisia sukuja, sillä ihmisten mieliä kiinnittävät asiat eivätkä henkilöt; tahi jos joitakin erityisiä henkilöitä mielenkiinnolla seurataan, tapahtuu se sentähden, että he ovat kyvykkäimmät kysymyksessä olevan asian suorittamiseen nähden, eikä kilpimerkkien tai sukutaulujen vuoksi. Me näemme, miten hyvin sveitsiläiset menestyvät uskonnollisista ja paikallis-hallinnollisista erilaisuuksistaan huolimatta, sillä heidän yhdyssiteenään ovat hyödyn näkökannat eivätkä henkilökohtaiset arvosuhteet. Alankomaiden Yhdistyneet Maakunnat²⁵ ovat hallintoonsa nähden erinomaisen onnistuneet. Sillä siellä, missä vallitsee yhdenvertaisuus, ovat valtiolliset neuvottelut vähemmän kiivaita, ja samalla hallituksen on helpompi kantaa veroja y. m. maksuja. Suuri ja mahtava aatelisto lisää hallitsijan majesteettia, mutta vähentää hänen valtaansa, sekä pitää vireillä elämää ja innostusta kansassa, mutta toiselta puolen hoikentaa sen kukkaroa. Asiat ovat oikeinpäin silloin, kun aatelisto ei ole liian mahtava hallitsijaan tai oikeuslaitokseen nähden, mutta on silti niin voimakas, että se voi torjua hallitsijaa vastaan tähdätyt, alempaa tulevat iskut. Lukuisa aatelisto synnyttää köyhyyttä ja häiriöitä valtiossa, sillä sen ylläpito vaatii ylimääräistä varojen kulutusta. Ja sitäpaitsi se seikka, että moni aatelinen joutuu taloudelliseen rappiotilaan, on omansa aikaansaamaan luonnottomuutta kunnia- ja varallisuussuhteissa.

Mitä sitte tulee erinäisten henkilöitten jalosukuisuuteen, tuntuu kunnioitusta herättävältä katsella hyvin säilynyttä vanhanaikaista linnaa tai rakennusta, tahi nähdä vanha uljas honka, tiivis ja ehyt. Kuinka paljo enemmän ihailtavaa näkemistä tarjookaan vanha aatelissuku, joka on voitollisena vastustellut ajan rajumyrskyjä ja vinhoja vihureita. Uusi aateli näet ei ole muuta kuin valtiomahdin voimantuote, mutta vanha aateli on ajan tuote. Ne, jotka ensin kohotetaan aatelistoon, ovat tavallisesti hyvin lahjakkaita, mutta vähemmän rehellisiä kuin heidän jälkeläisensä, sillä kohoaminen yleensä edellyttää hyvien ja huonojen keinojen käyttämistä rinnatusten. Mutta syystä kyllä näiden kantaisäin hyvät puolet jäävät muistoksi jälkeentuleville, jotavastoin heidän vikansa kuolevat heidän kanssaan. Aatelinen syntyperä yleensä vähentää työteliäisyyttä, ja aatelisten kesken ahkerata ihmistä yleensä kadehditaan. Sitäpaitsi aatelissukuiset eivät voi päästä paljokaan korkeammalle; ja niiden, joiden täytyy paikoillaan pysyen katsella toisten nousemista, on sangen vaikea välttää kateuden tunteita. Mutta toiselta puolen jalosukuisuus tukahuttaa toisten ihmisten taholta heitä kohtaan suuntaantuvan kateuden, sillä heillä on näkyvää arvoa. Varma on, että hallitsijat voivat suurella menestyksellä käyttää eteviä aatelismiehiään ja siten helpottaa hallitsijan tehtäviä, sillä kansa tietysti alistuu heidän edessään, ikäänkuin jos he olisivat syntyneet käskijöiksi.

MELLAKOISTA JA RAUHATTOMUUKSISTA

Kansan kaitsijoiden on tarpeellista tuntea sääennustukset valtiolaitoksen piirissä riehuvien myrskyjen suhteen, jotka tavallisesti yltyvät ylimmilleen silloin, kun asiat kehittyvät yhdenvertaisuutta eli tasaväkisyyttä kohti, samoinkuin luonnon myrskyt ovat rajuimmillaan päiväntasauksen aikoina. Ja samoinkuin myrskyn edellä tiedämme käyvän kumeita tuulentohauksia ja meren aaltojen salaperäisesti paisuvan, samoin on asianlaita valtiossa.

Solvaukset ja yllyttävät puheet valtiota vastaan, kun ne tulevat tavallisiksi ja julkisiksi samoinkuin väärät huhut, joita levitetään valtion vahingoksi ja jotka leviävät hyvin nopeasti, ovat rettelöitä ennustavia enteitä. Virgilius, esittäessään huhun sukutaulun, nimittää sitä jättiläisten sisareksi:

Illam terra parens, ira irritata deorum,

Extremam (ut perhibent) Caeo Enceladoque sororem Progenuit.²⁶

Ikäänkuin jos huhut olisivat menneiden mellakoiden pyhäinjäännöksiä. Mutta yhtä suuressa määrässä ne niinikään ovat tulevien mellakoiden alkusoittoa. Ja erinomaisen sattuvasti on suuri runoilija tässä määritellyt kapinallisten mellakoiden suhteen kapinallisiin kuiskeisiin, sanoessaan niitä veljeksi ja sisareksi, vallankin jos asema kiristyy siinä määrin, että hallituksen parhaat toimenpiteet ja hyväksyttävimmät, joiden tulisi saada osakseen suurinta tyytyväisyyttä, väärin selitetään ja väärin ymmärretään. Ja ehdottomasti pitävät paikkansa Tacituksen sanat: "Inviso semel principe seu bene, seu male, facta premunt."²⁷ Eikä liioin siitä, että sellaiset kuiskeet ovat pahoja enteitä, seuraa, että rettelöt voitaisiin välttää, jos tavattomalla ankaruudella tukahutettaisiin nämä kulkupuheet ja kuiskeet, vaan tapahtuu usein, että välinpitämättömyys niiden suhteen on paras keino; jotavastoin niiden estämistä tarkottavat toimenpiteet useinkaan eivät vaikuta muuta kuin antavat niille vauhtia. Epäilyttävää on niinikään se laji tottelevaisuutta, mistä Tacitus sanoi: "Erant in officio, sed tamen qui mallent imperantium mandata interpretari, quam exsequi."²⁸ Sellaiset keskustelut, arvostelut ja saivartelut hallituksen virallisten määräysten johdosta ovat omansa järkyttämään hallitusvallan perustuksia ja synnyttämään tottelemattomuutta, erittäinkin jos sellaisessa keskustelussa hallituksen kannattajat puhuvat pelokkaasti ja hellävaroen ja sen vastustajat äänekkäästi.

Sama on niinikään asianlaita silloin, kun ruhtinaat – sanoo Machiavelli – joiden tulisi olla kansan isiä, muodostavat itselleen puolueita ja kallistuvat jonkun erityisen ryhmän puolelle, ikäänkuin alus, joka menee kumoon, jos sen toiselle puolelle lastataan suurempi paino kuin toiselle, kuten Henrik III: nnen²⁹ kohtalo Ranskassa selvästi osottaa. Hän ensi aluksi asettui Liigan puolelle protestantteja vastaan, kunnes jonkun ajan kuluttua sama Liiga kääntyi häntä itseään vastaan. Sillä kun hallitsijan valta ja arvo muodostuu sivuseikaksi ja kun on muita siteitä, jotka nitovat toisiinsa valtiorakennuksen liitoksia lujemmin kuin itse hallitus tai hallitsija, niin alkavat kuninkaat joutua pois viralta.

Niinikään se, että kiistat, väittelyt ja riitapuolueet tulevat julkisiksi ja äänekkäiksi, merkitsee hallituksen lähestyvää perikatoa. Maan mahtavimpain henkilöiden liikkeiden tulisi olla niinkuin kiertotähden ennen aikaan arveltiin olevan "primum mobilen"³⁰ alaisia, joka merkitsi, että korkein voima kulettaa nopeasti jokaista niistä, mutta että ne silti liikkuvat joukeasti omaa rataansa. Niinpä jos maan mahtavat omilla erikoisaloillaan liikkuvat rajusti, eli niinkuin Tacitus sattuvasti sanoi: "Liberius quam ut imperantium meminissent",³¹ niin merkitsee se, että kehät ovat irtaantuneet puitteistaan, sillä kunnioitus ja arvonanto on se mahti, millä Jumala vyöttää ruhtinaat, ja sen menettämisellä Hän heitä niinikään uhkaa, "Solvam cingula regum".³²

Niinpä valtion neljästä pääpilarista, jotka ovat uskonto, oikeuslaitos, harkitseva neuvosto ja valtiorahasto, jos niistä jokukaan rupeaa horjumaan, niin on ihmisten syytä rukoilla hyvää säätä. Mutta jättäkäämme nämä tällaiset ennustukset ja puhukaamme ensiksi metelien raaka-aineista, toiseksi niiden kiihottimista ja kolmanneksi keinoista niitä vastaan.

Mitä tulee metelien raaka-aineisiin, on se kysymys, joka on tarkoin huomioonotettava, sillä varmin keino metelien estämiseksi, jos aika sellaisia tuo mukanaan, on niiden suhteitten poistaminen, joiden vaikutuksen alaisina ne ovat syntyneet; sillä jos on läjässä paljo tulenarkoja aineksia, niin vaikea on arvata, mistäpäin se kipinä tulee, joka tulen sytyttää. Metelien raaka-aineet ovat kahta lajia: suuri köyhyys ja suuri tyytymättömyys. Ja varmasti pitää paikkansa se väite, että niin monta hunningolle joutunutta perhekuntaa kuin on jossakin valtiossa, yhtä monta ääntä siellä annetaan rettelöitsijöille. Lucanus osottaa tunteneensa hyvin Rooman valtakunnan tilan ennen sisällistä sotaa, kirjottaessaan siitä:

"Hinc usura vorax, rapidumque in tempore foenus, Hinc concussa fides, et multis utile bellum."³³

Tämä samainen "multis utile bellum"³⁴ on varma merkki siitä, että valtio on metelien ja rettelöiden partaalla. Ja jos ylempiin luokkiin kuuluvain köyhyys ja vararikkoisuus yhtyy rahvaan puutteeseen ja kurjuuteen, niin on vaara sitäkin suurempi ja uhkaavampi, sillä vatsan kapinat ovat pahimmat kaikista. Mitä taas tulee tyytymättömyyteen, on sen laita valtion elimistössä sama kuin luonnonlaadun laita ihmisessä, ollen taipuvainen kartuttamaan luonnotonta kuumuutta itseensä, sitte yhtäkkiä leimahtaen liekkeihin. Elköönkä kukaan hallitsija erehtykö punnitsemaan tällaisten rauhattomuuksien vaaraa sillä, ovatko ne oikeutettuja vaiko epäoikeutettuja, sillä erehdyttävää on pitää kansaa niin ymmärtäväisenä, kansaa, joka useinkin potkii luotaan oman hyvänsä. Eikä liioin maksa hallituksen suotta vaivata itseään punnitsemalla, miten suuria tai miten pieniä todellisuudessa ovat ne epäkohdat, joiden vuoksi melutaan, sillä vaarallisinta lajia on tyytymättömyys siellä, missä pelko on suurempi kuin kiihtymys. "Dolendi modus, timendi non item".³⁵ Sitäpaitsi sorron alaisuudessa samat seikat, mitkä saattavat kärsivällisyyden koetukselle, samalla tukehuttavat ja lannistavat rohkeutta; mutta pelon laita ei ole sama. Mutta elköön kukaan hallitsija olko välinpitämätön tai luulko itseään turvatuksi tyytymättömyyden suhteen sentähden, että muka sellaista on sattunut usein ennenkin ja kestänyt pitkät ajat, ilman että siitä on mitään vaaraa koitunut. Sillä vaikka onkin totta, että jokainen pilvi tai sumuhattara ei puhkea myrskyksi, vaikka ajelehtiikin taivaalla edestakaisin, saattaa siitä vihdoin paisua oikea rajuilma. Ja merkillisen totta on myöskin se, mitä sanotaan espanjalaisessa sananlaskussa: "Paksuinkin köysi vihdoin katkee pienellä nykäyksellä."

Mellakoiden syynä ja vaikuttimena ovat uudistukset uskonnon ja verotuksen alalla, muutokset laissa, ja tavoissa, etuoikeuksien peruuttaminen, yleinen ahdinko ja rasitukset, kelvottomain henkilöiden kohoaminen huomattaviin asemiin, muukalaiset, katovuodet, hajotettu sotaväki, vimmaan asti kehittyneet puolueriidat ja muut sellaiset syyt, jotka loukkaavat kansaa, keskittävät sen yhteisen asian ympärille ja liittävät yhteen.

Mitä tulee apuneuvoihin, niin lienee joitakin yleisiä keinoja sitä vastaan, joista me tulemme tässä yhteydessä puhumaan. Mutta kussakin tapauksessa käyttävä erikoiskeino on paras jättää neuvottelun kautta ratkaistavaksi; tarkat säännöt eivät siinä suhteessa ole onnistuneita.

Ensimmäinen parannus- tai ehkäisykeino on tyytymättömyyden oleellisten syiden, puutteen ja köyhyyden, poistaminen kaikin mahdollisin neuvoin. Ja siihen soveltuvia toimenpiteitä on kaupan laajentaminen ja järjestäminen, teollisuuden edistäminen, joutilaisuuden hävittäminen, ylellisyyden ja tuhlaavaisuuden ehkäiseminen erikoisen lainsäädännön kautta, maanviljelyksen kohottaminen, tavaran hintojen säännöllistäminen, verojen ja maksujen pitäminen kohtuullisina y. m. s. Niinikään on pidettävä huolta siitä, ettei maan asukasluku (vallankin jollei se ole sotien kautta huvennut) pääsisi paisumaan suuremmaksi kuin mitä maan varastot voivat elättää. Eikä ole otettava huomioon asujamiston lukumäärää yksinään, sillä pienempikin joukko sellaisia ihmisiä, jotka kuluttavat enemmän ja ansaitsevat vähemmän, tekee lopun varallisuudesta pikemmin kuin suurempi joukko, joka tulee vähällä toimeen, mutta tuottaa sitä enemmän. Senpä vuoksi aateliston ja muiden säätyläisten luvun lisääntyminen suhteettomasti, verrattuna varsinaisen kansan lukuun, syöksee valtion nopeasti ahdinkotilaan; ja sama on kovin lukuisaksi paisuneen papiston laita, sillä he eivät lisää varastoja; ja se pitää paikkansa ylimalkaan vapaita ammatteja varten valmistuvien suhteen, jos sellaisia ilmestyy enemmän kuin on virkoja.

Mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, että maan varallisuus ja rahat eivät pääse kerääntymään muutamien harvojen käsiin, sillä muussa tapauksessa maassa tulee puute, vieläpä nälänhätäkin, vaikka olisikin riittävästi viljaa ja muuta hyvää. Raha näet on niinkuin lanta, mihinkään kelpaamaton, jollei sitä hajotella. Ja kysymyksessä oleva asia voidaan järjestää siten, että koronkiskomisesta tehdään loppu tai että se ainakin asetetaan ankaran silmälläpidon alaiseksi sekä menetellään samoin monopoleiksi pyrkivien liikerenkaiden, suurten karjatilojen y. m. suhteen.

Mitä tulee tyytymättömyyden tai ainakin sen vaaran poistamiseen, tulee huomata, että jokaisessa valtiossa on, kuten tiedämme, kahta lajia alamaisia: aatelisia ja rahvas. Milloin ainoastaan toinen niistä on tyytymätön, ei vaara vielä ole suuri. Varsinainen kansa näet on hidasta lähtemään liikkeelle, jollei yläluokka sitä kiihota, ja jälkimmäinen puolestaan on heikko voimiltaan. Mutta silloin on vaara suuri, kun yläluokka vain odottaa tyytymättömyyden puhkeamista rahvaan keskuudessa, antaakseen tuulta omalle tyytymättömyydelleen. Vanhan ajan runoilijat kertovat sellaisen tarinan, että muka toiset jumalat kerran aikoivat sitoa Jupiterin, joka saatuaan siitä tiedon Pallaan neuvosta noudatti avukseen Briareuksen, jolla oli sata kättä. Tämä epäilemättä on vertauskuva, jonka tarkotuksena on osottaa, miten suuri turva hallitsijoilla on kansan hyvässä tahdossa.

Hyvä keino on antaa nurinan ja tyytymättömyyden häiritsemättä haihtua ilmaan, sillä silloin se ei pääse paisumaan liian röyhkeäksi tai kovakouraiseksi. Nähkääs, se, joka tukahuttaa pilaantuneen veren juoksun ja saattaa haavat vuotamaan sisäänpäin, saa aikaan vaarallisia paiseita ja tarttuvia ajoksia.

Epimetheuksen osa saattaa sopia hyvin Prometheukselle, mitä tulee valtiossa kytevään tyytymättömyyteen³⁶. Epimetheus, kun vaivat jo olivat ylen yleisiä, vihdoin sulki kannen ja pidätti toivon maljakon pohjalle. Varmasti toivon virittäminen ja ylläpitäminen poliittisilla ja keinotekoisilla neuvoilla ja kansan kiidättäminen toivosta toiseen on paraita vastamyrkkyjä tyytymättömyyden myrkkyä vastaan. Ja se on viisas hallitus, joka voi kiinnittää itseensä kansan sydämet toivon siteillä, silloin kun se ei voi sen vaatimuksia tyydyttää, ja kun se osaa asiat niin hoitaa ja järjestää, ettei pahinkaan paikka eikä kohta näytä toivottomalta, mikä on verrattain helppo tehdä siihen katsoen, että erinäiset henkilöt ja puolueet ovat taipuvaisia imartelemaan itseään ja kerskailemaan sellaisella, mitä he itsekään eivät usko tai pidä mahdollisena.

Myöskin huolehtiminen siitä, että tyytymättömäin saatavissa ei olisi ketään johtajaksi sopivaa henkilöä, joka ottaisi järjestääkseen tyytymättömäin hajanaisia voimia, on yleisesti tunnettu, mutta siitä huolimatta aina tepsivä varovaisuustoimenpide. Minun käsittääkseni sellaiseksi johtajaksi sopii mahtava ja mainehikas henkilö, jolla on luottamusta tyytymättömän ryhmän keskuudessa, johon he kiinnittävät katseensa, ja jolla itsellään otaksutaan olevan tyytymättömyyteen syytä. Sellaiset henkilöt on voitettava ja taivutettava hallituksen puolelle, tahi järjestettävä asiat niin, että heille ilmestyy kilpailija saman puolueen keskuudessa jakaen maineen ja suosion. Yleensä hallitusta vastustavien puolueiden ja ryhmien jaottaminen ja hajottaminen keskenänsä riiteleviksi järjestöiksi ja niiden loitontaminen toisistaan ei suinkaan ole huonoimpia keinoja. Arveluttava on valtion asema silloin, kun ne, jotka kannattavat sitä ja hyväksyvät sen menettelyn, ovat keskenänsä huonosopuisia, jotavastoin vastustajat elävät sovussa ja vetävät yhtä köyttä.

Minä olen tehnyt sen huomion, että jotkut näppärät ja terävät huomautukset, joita ruhtinaat ovat tehneet, ovat joskus puhaltaneet tyytymättömyyden ilmi liekkiin. Caesar vahingoitti asiaansa arveluttavasti sanoessaan: "Sulla nescivit literas, non potuit dictare", sillä ne roomalaiset, jotka olivat toivoneet, että hän joskus vapaaehtoisesti luopuisi diktatorinvirastaan, tunsivat pettyneensä³⁷. Galba valmisti oman perikatonsa sanoillaan: "Minä en palkkaa sotaväkeä, minä teen sotapalveluksen velvollisuudeksi", sillä sotajoukot menettivät sen kautta toivon saada yhä edelleen nauttia palkkaa. Samoin kävi Probuksen, joka lausui seuraavat sanat: "Si vixero, non opus erit amplius Romano imperio militibus."³⁸ Ja monta muuta samallaista esimerkkiä voisi mainita. Niin että todellakin ruhtinasten on syytä arkaluontoisissa asioissa ja kriitillisinä aikoina tarkoin ottaa vaaria sanoistaan, ja erittäinkin tuollaisista lyhyistä lausunnoista, jotka kiirivät kautta maan niinkuin ammutut nuolet, ja joiden yleensä otaksutaan tulkitsevan heidän salaisia tarkotuksiaan. Laajemmilla puheilla sen sijaan ei ole sellaista merkitystä eivätkä ne herätä siinä määrin huomiota.

Lopuksi, kaikkien mahdollisuuksien varalta, olkoon hallitsijoilla joku mahtava mies, yksi tai mieluummin useampia sotilashenkilöltä lähellään, jotta rauhattomuudet voidaan tarpeen vaatiessa tukahuttaa heti alussa, sillä muuten rettelöiden puhkeaminen synnyttää hovissa hämminkiä enemmän kuin on soveliasta.