Kitabı oku: «Kavaluus ja rakkaus», sayfa 2

Hovi-marsalki (iloissaan). Tuhannen kernaasti, hyvä ystäväni! – Mikä sen iloisampaa olisi? – Lennän heti (syleilee häntä.) Jääkää hyvästi – tunnissa on se yli koko kaupungin.

(Keikkuu ulos.)

Presidenti (nauraa hänen jälestänsä). Kuka nyt vielä sanoisi, etteivät tuommoiset kalut kelpaa mihinkään – Nyt arvaten Ferdinandin pitää suostua, muuten on koko kaupunki valhellut. (Soittaa. – Wurm tulee.) Poikani tulkoon sisään!

(Wurm menee ulos, presidenti kävelee edes takaisin, ajatellen.)

Seitsemäs kohtaus.

Ferdinand. Presidentti. Wurm, joka heti menee pois.

Ferdinand. Te olette mun käskenyt, armollinen herra isäni —

Presidenti. Niin on mun täytynyt, jos iloa tahdon joskus toivoa pojastani! – Jätä sinä meidät kahden, Wurm! – Ferdinand, minä olen katsastanut sinua jonkun aikaa, enkä löydä sinusta enää sitä avo-sydämistä, vilkasta nuoruutta, joka ennen niin iloitti minua. Kummallinen murhe pimittää katsantosi. Sinä pakenet minua – pakenet meidän seuraa – hyi! – Sinun ikuisellesi miehelle annetaan kymmenen hulluutta ennen anteeksi kuin yksi suotta-huoli. Jätä puolet minulle, rakas poikani! Anna minun tehdä työtä onnesi eteen, eläkä pidä muusta huolta, kuin että minun tuumiini suostut. – Tule ja syleile minua, Ferdinand!

Ferdinand. Te olette tänä päivänä hyvin armollinen, isäni.

Presidenti. Tänä päivänä, sinä koiran-hammas – ja tuon sanan sanot vielä niin haikealla naamalla – (Totisesti.) Ferdinand! – Kenenkä eduksi olen minä kavunnut hovin vaarallisia portaita ylös-päin? – Kenenkä eduksi olen ijäti rikkonut Jumalan ja omantuntoni käskyt? – Kuule, Ferdinand – nyt puhun poikani kanssa – kelle raivasin tietä, kun edeltäjäni viralta saatoin – kamala juttu, joka sitä enemmin viiltelee sisuani, kuta tarkemmin veistä koen maa-ilmalta salata? – Kuules, Ferdinand! sano, kenen hyväksi olen kaiken tämän tehnyt!

Ferdinand (peräytyy peljästyneenä). Ettehän ainakaan minun hyväkseni, isä? Vaan eihän tämän verisen työn kirous toki langenne mun päälleni? Jumalan nimessä! parempi olisi olla syntymättä, kuin olla sen konnan-työn syynä!

Presidenti. Mitä se oli? Mitä? – Vaan en huoli vihastua häneen, mokomaan romaani-kalloon. – Ferdinand – minä en tahdo suuttua! Sinä suu-paltto, näinkö sinä minulle palkitset unettomat yöni? Näinkö alin-omaiset huoleni? Näinkö oman-tuntoni kalvavan madon? Mun päälleni lankee vastauksen kuorma – mun päälleni kirous ja tuomarin ankaruus – sinä saat onnesi toisesta kädestä – Rikos ei tartu perintöön.

Ferdinand (nostaa oikean kätensä taivasta kohti.) Juhlallisesti luovun tässä perinnöstä, joka minulle muistuttaa vaan kelvotointa isää!

Presidenti. Kuule, poika, elä vihastuta minua – Jos maa-ilmassa kävisi sinun pääsi jälkeen, niin mateleisit sinä ikäsi liassa!

Ferdinand. Se olisi kuitenkin paljoa parempi, kuin jos ruhtinan istuimen ympärillä mateleisin.

Presidenti (nielee vielä vihansa alas). Hum! – Pakoittaa pitää sinua onnesi tuntemaan! Missä kymmenet muut kokevat panna kaiken voimansa ulos kiivetäksensä ylös-päin, siinä nouset sinä ylös leikitellen ja maaten! Sinä olet kahdentoista vuoden vanhana vänrikki! Kahden-kymmenen majuori! Sen vaikutin minä ruhtinalta. Nyt saat viskata sota-miehen puvun pois ja astua ministeristöön! Ruhtinas puhui salaneuvoksesta – lähettiläästä – ja muista erin-omaisista armon-osotteista sinua kohtaan! Ihana näky lavenee eteesi! – Tämä takainen tie hallitus-istuimen juureen – ja itselle istuimellenkin, jos valtaa pidät yhden-arvoisena kuin sen ulkomerkkiä – ei liikuta sinua ensinkään?

Ferdinand. Ei, sentähden että minun ajatukseni suuruudesta ja onnesta eivät ole juuri samat kuin teidän – Teidän onnellisuutenne ilmoitaksen harvoin muuten kuin turmelemalla. Kateus, pelko ja sadatus ovat ne surkeat peilit, joissa valtiaan korkeus voipi katsella itseänsä – Kyyneleet, kiroukset, toivottomuus se hirmuinen ateria, jossa vallan-pitäjät hekkumoitsevat, ja josta he juovuksissa nousevat ylös ja niin Jumalan istuimen eteen hoippuroivat. – Se onnellisuus, josta minä uneksin, on ujompaa laatua, se piilee mun sisälläni! Sydämessäni ovat kaikki mun toiveeni kätkettynä!

Presidenti. Mestarillisesti! Verrattomasti! Mainiosti! Että kolmen-kymmenen vuoden kuluttua taas sain kuulla luennon! Paha vaan, että viiskymmen-vuotinen pääni on liian kova enää oppimaan! – Vaan ett'ei tuo mainio taitosi ruostuisi, annan minä sinulle rinnallesi yhden, jolle saat mieltäsi myöten purkaa hulluuttasi – sinun pitää ruveta – jo tänä päivänä ruveta – naimaan.

Ferdinand (vetäytyy hämmästyen). Isä!

Presidenti. Aivan leikittä! – Minä lähetin sinun nimessäsi kortin lady Milfordille. Sun pitää viipymättä suorita sinne hänelle sanomaan, ettäs olet hänen sulhasensa!

Ferdinand. Milfordin sulhanen, isä?

Presidenti. Sen; tuntenetko häntä!

Ferdinand (huomiotta). Joka on pohjatoin häpeän-pesä koko herttua-kunnalle – Vaan hulluhan minä olen, rakas isä, että teidän leikkiänne totena pidän! Tahtoisittenko te olla isä sille konnalle pojalle, joka julkisen kurvan naisi?

Presidenti. Vielä enemmän! Minäpä vaan kosisin itsekin häntä, jos hän suvaitseisi viiskymmen-vuotiasta! – Etkö sinä tahtoisi sille konnalle isälle olla poika?

Ferdinand. En! Niin totta kuin Jumala on!

Presidenti. Tämä on hävyttömyys, Jumal' avita, jonka minä vaan sen harvinaisuuden tähden annan anteeksi —

Ferdinand. Rukoilen teitä, isä, elkää nyt enempää pitäkö minua luulossa, joka tekee minulle mahdottomaksi lukea itseäni teidän pojaksenne!

Presidenti. Poika, oletko sinä hullu? Kuka järjellinen ihminen ei ahnehtisi semmoista kunnia, että ruhtinansa kanssa saa vuoron käydä samassa paikassa?

Ferdinand, Te tulette aina kummemmaksi, isäni! – Kunniaksi kutsutte te sen, – kunniaksi, että siinä vuorotella ruhtinan kanssa, jossa hän ihmistäkin halvemmaksi alenee?

Presidenti (purskahtaa nauramaan).

Ferdinand. Te nauratte, naurakaa vaan – no, minä en virka tuosta enää mitään, isäni! Mutta millä silmillä voisin minä astua halvimman työmiehen eteen, joka vaimoksensa kumminkin on saanut kokonaisen ruumiin, jos ei muuta? Millä silmillä maa-ilman eteen? ruhtinan eteen? Millä porton itsensä eteen, joka minun häpeässäni pesisi kunniansa lian puhtaaksi?

Presidenti. Mistä, maa-ilmasta, olet poika tuon kutkun saanut?

Ferdinand. Jumalan ja hänen enkeliensä tähden rukoilen teitä, isä! Ainoan poikanne menettämisessä te ette voi tulla niin onnelliseksi, kuin onnettomaksi hänet teette! Minä annan teille henkeni, jos se voipi teitä korottaa. Se on mulla teiltä; minä en arvele yhtään silmän-räpäystä uhratessani sen teidän korkeutenne eteen! – Vaan kunniaani, isä! – jos senkin tahdotte minulta ottaa, niin oli se teiltä kevyt-mielinen koiran-työ, että minut elämään hankitte, ja isääni täytyy mun parittajaksi kirota.

Presidenti (ystävällisesti, taputtaen häntä olka-päälle). Se on oikein, poikani! Nyt vasta näen, että olet aika mies ja ansaitset vaimoksesi paraan neidon koko ruhtinas-kunnassa. – Sen oletkin saava – Jo tänä päivänä kihlaat sinä kreivinna Ostheimin morsiameksesi!

Ferdinand (uudestaan hämmästyen). Onko tämä hetki siis määrätty, minut kokonansa musertamaan?

Presidenti (luoden silmänsä häneen kavalasti.) Kunniasi luultavasti ei vastustele tätä morsianta?

Ferdinand. Ei, isä, ei ensinkään. Fredrika Ostheim tekisi kenen muun onnellisimmaksi! (Itseksensä, hyvin hämmentyneenä). Minkä hänen häjyytensä sydäntäni vielä jätti eheäksi, sen raastaa nyt hänen hyvyytensä.

Presidenti (alinomaa vaan katsoen häneen). Tästä odotan sinulta kiitollisuutta, Ferdinand! —

Ferdinand (töytää hänen tyköönsä ja suutelee hänen kättänsä). Isä! Teidän armonne sytyttää kaikki tunteeni! Isä, nöyrin kiitokseni teidän sydämellisestä aikomuksestanne! Teidän valitsemanne on laittamatoin – vaan min'en voi – en saa – surkutelkaa minua – en voi rakastaa kreivinnaa!

Presidenti (peräytyy askeleen). Hollaa! jopa sain nuoren herran viimeinkin kiini! Kävitkös toki tähän loukkuun, kavala viekastelija! Kunniasi ei se siis ollut, joka sinut esti ottamasta ladyn. – Tässä et siis kamoksunut ihmistä, vaan naimista? —

Ferdinand (seisoo ensin kuin kivettynyt, hyppää sitten paikaltansa ja on juoksemassa ulos).

Presidenti. Minne nyt? Seiso! Näinkö minulle kunnioitusta osoitat? (Majuori kääntyy takaisin.) Sinä olet ilmoitettu ladylle. Ruhtinas sai lupaukseni! Koko hovi ja kaupunki tietävät jo asian! Jos sinä minut valehtelijaksi teet, poika, ruhtinan edessä, ladyn edessä, kaupungin edessä – hovin edessä minut valehtelijaksi teet – kuule, poika – eli jos minä muutaman historian jälille pääsen! – Hollaa! Mistä kasvosi noin yht'äkkiä tulehtuvat?

Ferdinand (vaaleana ja vavisten). Kuinka? Mitä? Ei se ole mitään, isä!

Presidenti (hirmuisen katseen luoden hänen päällensä). Vaan jos se on mitään – ja jos minä löytäisin syyn uppi-niskaisuutesi? – Haa, poika! Paljas luulo jo saattaa minut raivoon! Mene heti pois! Vahti-paraati alkaa paikalla! Sun pitää olla ladyn tykönä, niin pian kuin tunnus-sana on annettu! – Kun minä liikun, vapisee kokonainen herttua-kunta! Saahaanpa nähdä, voipiko niskuri poika minua mieltänsä myöten hallita! (Hän lähtee pois, vaan tulee vielä takaisin.) Poika, vielä sanon sinulle, sinun pitää mennä sinne, tahi pakene vihaani!

(Menee pois.)

Ferdinand (herää huumeuksista). Joko se meni? – Oliko se isän ääni? – Jaa, kyllä minä menen ladyn tyköön – menen ja sanon hänelle, näytän peilin hänelle – Kelvotoin! jos silloinkin vielä minua mieheksesi pyydät – koko aatelin, sota-päällystön ja kansan edessä – ota avuksesi koko Englantisi ylpeys – hylkään sinut minä – saksalainen nuorukainen!

(Juoksee ulos.)

TOINEN NÄYTÖS

Sali lady Milfordin palatsissa; oikealla kädellä seisoo sohva, vasemmalla piano.

Ensimäinen kohtaus.

Lady vapaassa, vaan viehättävässä aamu-puvussa, tukat vielä kihertämätöinnä, istuu pianon ääressä soitellen; Sohvi, kammari-neitsyt, tulee ikkunasta päin.

Sohvi. Upsierit eroovat toisistaan! Vahti-paraati on loppunut – vaan

Walteria ei vielä näy!

Lady (hyvin levotoinna, nousten ylös ja kävellen salissa). En tiedä oikein, mikä minulla tänään on, Sohvi – En ole koskaan tämmöistä tuntenut – sitä ei siis näkynyt? – Tosi kyllä – Hänellä ei taida olla kiirettä – Mieltäni painaa niinkuin rikoksen olisin tehnyt – Meneppä, Sohvi, sano, tuovat minulle tulisimman juoksijan ruhtinan tallista! Minä tarvitsen ilmaella itseäni – nähdä ihmisiä ja sinisen taivaan, ja ratsastaa sydämeni vähän kevyemmäksi.

Sohvi. Jos ette voi hyvin, milady, kutsukaa seuraa tyköönne! Antakaa herttuan pitää puoli-päiväisensä täällä, tahi muutattaa kortti-pöytänsä teidän sohvanne ääreen! Minä jos teinä olisin, pitäisi ruhtinan ja koko hovin tanssia minun mieltäni myöten!

Lady (heitäksen sohvalle). Ole kiusaamatta minua! Minä annan sulle temantin joka tunnista, jonka saan heistä vapaana olla! Pitäislkö minun heitä vielä kammarini tapetiksi ottaa! – Ne ovat kehnoja, kataloita ihmisiä, jotka hämmästyvät, kun minulta joku lämmin sydämellinen sana sattuu pääsemään, aukasevat suunsa ja sieramensa, juuri kun kummituksen näkisivät – Orjat, joiden isännän minä käärin kuin langan sormeni ympäri! – Mikä huvitus voi minulla olla ihmisistä, joiden mielet ovat niin toinen toisensa kaltaiset kuin heidän tasku-kellonsa käyvät yhden? Voipiko minulla olla iloa kysyä heiltä jotain, kun jo edeltä tiedän, mitä minulle vastaavat? Eli puhella heidän kanssansa, kun heillä ei ole sydäntä olla toisesta ajatuksesta kuin minä? – Pois ne! Ikävä on ratsastaa hevosella, joka ei kuolasimia pureksi!

(Menee ikkunaan.)

Sohvi. Vaan ettenhän toki niiden semmoisten joukkoon lue ruhtinasta? – kauniinta miestä – tulisinta rakastajaa – sukkelinta puheljata koko maassansa!

Lady (tulee takaisin). Hänenkö tämä on maansa? Ja ainoastaan ruhtinas-kunta, Sohvi, voipi minun vaalini tehdä ymmärrettäväksi – sanot minua kadehdittavan! Voi kuitenkin! Surkutella pitäisi heidän minua! Kaikista, jotka majesteetin rintoja imevät, on rakkaus-nainen pahimmassa tilassa, koska hän yksin tapaa sen suuren ja rikkaan miehen kerjäämässä – Tosi kyllä on, että hän valtansa noidan-pillillä voi tyydyttää kaikki sydämeni halut! – Hän panettaa kummankin Indian herkut pöydälleni – tekee huvi-tarhat korvesta – Antaa maansa mehun kaaressa ruiskuta taivasta kohti, ja alamaistensa ytimen ilo-tulissa ilmaan tupruta – Vaan voipiko hän myös sydämensä käskeä, jaloa ja tulista sydäntä vastaan jalosti ja tulisesti tykyttämään? Voipiko hän katalaan aivoonsa synnyttää yhdenkään korkeamman ajatuksen? – Kaikessa ruumiin kyllyydessä on sydämeni nälissään; ja mitä auttavat minua paremmat tunteeni, kun tyydyttää saan vaan himoni?

Sohvi (katsahtaa häneen kummastuen). Kuinka kauan siitä onkaan, kun tulin teidän palvelukseen, milady?

Lady. Kunko vasta tänään tulet minut tuntemaan? – Se on tosi, Sohvi kulta, minä olen kunniani ruhtinalle myönyt; vaan sydämeni olen pitänyt omanani – sydämeni, ainoan tavarani, joka kuka-ties vielä miehen ansaitsee – jota hovi-elamän saastainen ilma on koskettanut vaan kuin hemgähdys peiliä! Usko minua, herttaseni, sen olisin jo kauan säilyttänyt tältä surkealta ruhtinalta, jos vaan olisin jaksanut voittaa sen kunnian-himoni, että kaikkein hovi-rouvien edeltä tahdon ensimäisen arvon!

Sohvi. Ja tämä sydän taipuu kernaasti kunnian-himon alamaiseksi?

Lady (vilkkaasti). Se on jo kyllin kostanut alennuksensa! – Kostaa vielä alin-omaa ja edeskin päin! Sohvi, (painavasti, laakein kätensä Sohvin olalle) me vaimo-ihmiset voimme vaan joko vallita eli palvella, mutta vallan suurinkin nautinto on meistä surkeata sen nautinnon rinnalla, että saamme olla orjana sillä miehellä, jota rakastamme!

Sohvi. Tämän totuuden, milady, luulin teiltä viimeksi kuulevani!

Lady. Minkä vuoksi, Sohviseni! Eikös minun vallan-pitämisessäni kylliksi ole näkynyt, että me paraastaan kelpaamme vaan talutus-hihnasta kuletettaa? Etkö ole mun juonikkaasta huikentelevaisuudestani, mun hurjista huvituksistani nähnyt, että niiden piti vaan sisälläni hämmentää vielä rajumpia haluja?

Sohvi (peräytyy hämmästyen). Lady!

Lady (vilkkaammasti). Tyydytä nämä! Hanki mulle se mies, jota nyt ajattelen, jota jumaloitan – kuolla pitää mun, eli se saada. (Vienommasti.) Anna mun hänen suustansa kuulla, että rakkauden kyyneleet silmissämme loistavat kauniimmalta kuin kalliit kivet tukassamme, (kiivaasti) niin minä viskaan ruhtinalle sydämensä ja ruhtina-kuntansa takaisin, pakenen sen miehen kanssa, pakenen kaukaisimpaan erä-maahan maa-ilmassa —

Sohvi (katsoo hämmästyksissä häneen). Hyvä Jumala! Mitä teette te, lady? Mikä teillä on?

Lady (säikähtyneenä). Sinä kalvenet? – Olenko ehkä mitä liikaa sanonut? – kuule vielä – saat kaikki kuulla —

Sohvi (katselee peljästyneenä ympärinsä). Minua peloittaa, milady – minua peloittaa – en tarvitse enää mitään kuulla!

Lady. Liittoni majuorin kanssa – sinä ja maa-ilma olette väärässä, kun luulette sen olevan hovi-juonia – Sohvi elä punastu – elä häpeä mun tähteni – se on mun rakkauteni tekoa!

Sohvi. Kuinka oikein arvasin!

Lady. Minä petin heidät, Sohvi – sen heikon ruhtinan – sen kavalan Walterin – sen hullun marsalkin – Kukin näistä on valmis vannomaan sen, että tämä naimis-kauppa on sopivin keino minut herttualle pelastaa, meidän liitto vielä lujemmin yhdistää! – Jaa, meidän liittomme iäksi ratkaista! iäksi katkaista nämä häpeälliset kahleet! – Valhellut valehtelijat! Heikon vaimon pettämät! – Te itse tuotte nyt minulle rakastettuni! Sitähän minä vaan tahdoinkin – Kun hänet vaan kerran saan – o silloin iäti hyvästi, tämä inhoittava loisto —

Toinen kohtaus.

Ruhtinan vanha kammari-palvelija, joka tuo koristin-rasiata.

Edelliset.

Palvelija. Hänen herttuallinen korkeutensa käski sanoa terveisiä ja lähettää teille nämä briljantit häiksenne! Ne juuri tuotiin Venedigistä.

Lady (on avannut laatikon ja peräytyy säikähtäen). Mies! mitä maksoi herttua näistä kivistä?

Palvelija (vihaisella näöllä). Ei ne hänelle maksa yhtä äyriä!

Lady. Mitä? Hullunako sinä olet? Ei mitään? – ja (astuen muutaman askelen hänestä) kuitenkin katsot sinä minuun, ikään kuin tahtoisit mun katseellasi lävistää – Eikö nämä mitään maksa hänelle, tämmöiset äärettömän kalliit kivet?

Palvelija. Eilen vietiin seitsemän-tuhatta maan lasta Amerikaan – ne maksavat kaikki!

Lady (panee laatikon äkkiä pöydälle ja kävelee kiireesti salissa edes takaisin; vähän ajan kuluttua palvelijalle). Mies! mikä sinulla on? Itketkö sinä?

Palvelija (pyhkii silmiänsä, kamalalla äänellä, kaikki jäsenensä väristen). Semmoiset kalliit kivet kuin nuo tuolla – minullakin on niissä kaksi poikaa!

Lady (kääntyy pois vavisten, ottaa häntä kädestä). Eihän suinkaan pakosta?

Palvelija (nautaa hirveästi). Hyvä Jumala! – Ei – ne ovat kaikki vapaa-tahtoisia – Oli kyllä muutamia suulaita poikia, jotka astuivat rivistä ulos ja kysyivät evestiltä, mitä ruhtinas heillä sai parista? – Vaan meidän armollinen ruhtinas marsitti kaikki rykmentit paraati-kedolle ja ammutti suu-paltot. Me kuulimme pyssyjen paukkinan, näimme heidän aivonsa lennelleen ympäri kivitykselle, ja koko armeia huusi: hei pojat, Amerikaan!

Lady (lankee kauhistuen sohvaan). O Jumala, Jumala! – Ja min'en kuullut mitään? enkä tiennyt mitään?

Palvelija. Niin, armollinen rouva! – Mitäpä se se ruhtinas olisi teitä tälle karhun-tapolle kutsunut! – Olisi tuossa kuitenkin ollut teidänkin katsottavaa, kuinka rummut rämisten julistivat: nyt on aika, ja ulvovat orvot tuolla seurasivat isäänsä, ja täällä vimmaan joutunut äiti tahtoi rinta-lapsensa pajonetille ripustaa, ja kuinka sulhanen ja morsian sapelin-lyönnillä eroitettiin, ja kuinka harmaa-parrat seisoivat toivottomina ja viimein tuskissaan heittivät sauvansa poikien perästä sinne uuteen maalimaan – Oi, oli se näköä, ja rumpua lyödä jyskytettiin, ett'ei muka Kaikkivaltias kuulisi meidän rukoelevan —

Lady (nousee ylös, hyvin liikutettuna). Pois nämä kivet – niistä säihkyää helvetin liekki sydämeeni! (lempeämmin palvelijalle.) Koe tyyntyä, ukko rukka! Kyllä ne vielä tulevat takaisin. Kyllä ne vielä näkevät koti-maansa.

Palvelija (lämpimästi). Tiesi sen Jumala! – Vielä kaupungin portilla kääntyivät he meihin päin ja huusivat: "Jumalan kanssa, vaimot ja lapset! – Eläköön armias ruhtinamme! – Viimeisellä tuomiolla näemme toisemme taas!" —

Lady (väkevästi kävellen edes takaisin). Hirmuista! Kauheata! – Minulle sanotaan, että minä muka olisin pyhkinyt pois kansan kyyneleet – Nyt vasta aukenevat silmäni – Mene – sano herrallesi – että minä suullisesti kiitän häntä! (Palvelija on lähtemässä, lady heittää raha-kukkaron hänen lakkiinsa.) Ja ota tuo siitä, että sanoit minulle totuuden —

Palvelija (viskaa sen ylen-katseella takaisin pöydälle). Pankaa tämäkin toisten lisäksi!

(Menee pois.)

Lady (katsoo hänen jälkeensä kummastuen). Sohvi, juoksase hänen perästänsä, kysy hänen nimensä! Hänen pitää saada poikansa takaisin! (Sohvi pois. Lady kävelee ajatellen ylös ja alas. Äänettömyys. Sohville, sen tullessa takaisin.) Eikös nykyjään puhuttu, että rajalla missä olisi palanut kaupunki, ja siinä tilassa noin neljä sataa perhekuntaa joutunut mieron tielle?

(Soittaa.)

Sohvi. Kuinka se juohtuu mieleenne? Kyllä se tosi on, ja enimmät näistä onnettomista palvelevat nyt velkojillansa melkein orjia, eli kuolevat vähitellen ruhtinan kulta-kaivannon ruuhuin.

Palvelija (tulee). Mitä käskette, milady?

Lady (antaa hänelle briljanti-rasian). Että tämä pitää heti viedä maan-kanseliin! – sen sisällys pitää viipymättä saada rahaksi, se on mun käskyni, ja raha jaettaa niille neljälle sadalle, jotka palo hävitti!

Sohvi. Milady, muistakaa että näin voitte korkeimman vihan saada päällenne!

Lady (jalosti). Pitäisikö minun kantaa hivuksissani hänen maansa kirous? (Hän viittaa palvelijalle, joka menee ulos.) Tahi soisitko minun vaipuvani maahan semmoisen itkun painosta? – Mene, Sohvi – Parempi on tukassansa pitää vääriä hohto-kiviä ja sydämessä tieto tämmöisestä työstä!

Sohvi. Vaan semmoiset hohto-kivet kuin nuo? Ettenkö olisi niitä huonompia voinut antaa? Ei, milady! tätä ei voi teille antaa anteeksi!

Lady. Hullu tyttö! Niiden edestä putoelee minulle yhdessä hetkisessä enemmän helmiä ja kiiltojaisia kuin kymmenellä kuninkaalla on kruunussansa, ja kauniimpia —

Palvelija (tulee takaisin). Majuori von Walter —

Sohvi (juoksee ladyn tyköön). Herra Jumala, kuinka kalvastutte?

Lady. Se on ensimäinen mies, joka minua peljättää – Sohvi – sano, min'en ole terve, Edward! – Vaan kuule – onko hän iloisen näköinen? Myhäeleekö hän? Mitä hän puhuu? Oh, Sohvi! Enkö ole hyvin ruman-näköinen?

Sohvi. Eikö mitä, lady! —

Palvelija. Pitääkö minun hänet pois käskeä?

Lady (epävakaisesti). Hän on terve-tullut. (Palvelija ulos.) Sano,

Sohvi! – Mitä pitää mun sanoa hänelle? Miten hänet vastaan-ottaa? —

Minä jään mykäksi! – Hän on pilkkaava heikkouttani – Hän ehkä —

Pahoin pelkään! – Menisitkö pois, Sohvi? – Ei, ole täällä! – Vaan mene kuitenkin! – Ei, elä mene!

(Majuori tulee etu-huoneessa.)

Sohvi. Tointukaa! Hän on jo täällä!

Kolmas kohtaus.

Ferdinand von Walter. Edelliset.

Ferdinand (lyhyesti kumartaen). Jos teitä missä keskeytän, armollinen rouva —

Lady (tointumatta sydämen-tykytyksestä). Ette missään, joka painavampaa olisi.

Ferdinand. Minä tulen isäni käskystä —

Lady. Minä kiitän häntä siitä.

Ferdinand. Ja minun pitää teille ilmoittaa, että me teemme naimis-kaupan – se on isäni käskyä.

Lady (kalvastuu ja vapisee). Eikö oman sydämenne?

Ferdinand. Ministerit ja parittajat eivät semmoista koskaan kysy!

Lady (semmoisella peljästyksellä, ett'eivät sanat tahdo suusta lähteä).

Eikö teillä itsellänne muuten olisi mitään lisättävää?

Ferdinand (katsahtaen mamseliin). Vielä sangen paljo, milady!

Lady (viittaa Sohville, se menee ulos). Saanko tarjota teille istuma-siaa tässä sohvassa?

Ferdinand. Puhettani ei kestä pitkältä, milady!

Lady. No?

Ferdinand. Minä olen kunnian mies!

Lady. Jota minä pidän arvossa!

Ferdinand. Aatelismies!

Lady. Paraimpia koko herttua-kunnassa!

Ferdinand. Ja upsieri!

Lady (imarrellen). Tässä kosketatte etuja, joita muillakin on! Miksi ette mainitse mitään niistä suuremmista eduista, joissa te olette yksinänne?

Ferdinand (synkästi). Tässä en niitä tarvitse!

Lady (nousevalla tuskalla). Vaan minä pitää minun pitämän tämä etu-lause?

Ferdinand (harvaan ja painoisasti). Kunniani epuuna, jos teillä olisi halu, pakoittaa minua mieheksenne!

Lady (lentäen ylös). Mitä tämä on, herra majuori?

Ferdinand (huolimattomasti). Se on sydämeni – vaakunani – ja tämän miekkani puhetta!

Lady. Tuon miekkanne antoi teille ruhtinas.

Ferdinand. Valta-kunta antoi sen minulle ruhtinan käden kautta – sydämeni antoi Jumala – vaakunani puoli vuosi-tuhatta!

Lady. Herttuan nimi —

Ferdinand (äkäisesti). Voipiko herttua ihmisyyden lakia muuttaa, eli tekoja myntätä niinkuin rossiansa? – Hän itsekään ei ole yli kunnian lakien, vaikka hän voipi kunnian suun tukkia kullallansa! Hän voipi kärpän-nahkaiset puuhkat vetää häpeänsä päälle! Pyydän, milady, elkää tästä enää virkkako mitään – Tässä ei ole enää kysymystä siitä, että menettäisin tulevaisuuden toivoni ja loukkaisin sukuni kunnian, eikä näistä miekan-tupsuista, eikä myös maa-ilman ajatuksista. Minä olen valmis ne kaikki jalkojeni alle polkemaan, niin pian kun te saatte minut vakuutetuksi, että voitto ei olisi vielä kehnompi kuin uhri!

Lady (surkeasti, peräytyen hänestä). Herra majuori, tätä en ole teiltä ansainnut!

Ferdinand (ottaa hänen kätensä). Antakaa anteeksi! Me puhumme tässä kuulijoitta. Se seikka, joka teidät ja minut tänään – ainoan kerran – saattoi yhteen, antaa minulle vallan, ja pakoittaa minut, teille julkasemaan sisimmän tunteeni! – Minun päähäni, milady, ei tahdo mennä, että niin kaunis ja älykäs vaimo – joita omaisuuksia miehinen mies tietäisi kunnioittaa – voipi heittäytä tuommoiselle ruhtinalle, joka on tottunut hänessä ihastelemaan vaan naisen lihaa, jos tämä vaimo ei häpeisi sydämensä kanssa astua jonkun miehen eteen!

Lady (katsoo hämmästyen häntä silmiin). Puhukaa kaikki ajatuksenne ulos!

Ferdinand. Te kutsutte itseänne Britannian tyttäreksi! Antakaa sanoani – sitä en voi uskoa, että te olisitte britannitar! Vapaa tytär maa-ilman vapainta kansaa – joka on ylpeä muiden avuilla koreilemaan – ei suinkaan voi myödä itseänsä muiden pahuudelle! Se ei ole mahdollista, että te olette britannitar, eli on tämän britannittaren sydän sitä pienempi kuta suuremmat ja väkevämmät Britannian suonet ovat!

Lady. Joko lopetitte?

Ferdinand. Vois sanoa, se on vaimollinen turhuus, – himo – luonne – huvitusten halu! Jo usein ennenkin on se tapahtunut, että sillä, joka kunniansa on menettänyt, on ollut hyviä avuja. Jo moni, joka ensin kulki häpeän tietä, sovitti sitten maa-ilman jaloilla töillänsä, ja moni käytti kauniisti häpeässä voitetun valtansa – mutta mistäs se nyt tulee tuo hirmuinen maan rasitus, jonka-laista ei vielä ole koskaan ollut? Sen sanoin nyt herttua-kunnan puolesta! – Nyt lopetin!

Lady (hiljaisesti ja jalosti). Tämä on ensi kerran, Walter, kun minulle uskalletaan tämmöisiä puhua, ja te olette se ainoa ihminen, jolle niihin vastaan – Ett'ette huoli minua vaimoksenne, siitä kunnioitan teitä! Että voititte sydäntäni, sen annan teille anteeksi! Että puheenne olisivat teiltä täyttä totta, sitä en usko! Kuka annaksen loukkauksia sanomaan rouvas-ihmiselle, joka et tarvitse muuta kuin yhden yön hänet sortaaksensa, se pitää tätä rouvas-ihmistä jalo-mielisenä, eli – on hän mieletöin. – Että te maan rasittamisen vieritätte minun kuormakseni, sen antakoon teille anteeksi Jumala kaikki-valtias, joka kerran on tuomitseva teidät ja minut ja ruhtinan! – Vaan te olette minussa herättäneet englannittaren, ja tämän-laatuisiin nuhteihin pitää isän-maallani olla vastattavaa!

Ferdinand (nojautuen miekkaansa). Sitä olis huvittava kuulla!

Lady. Kuulkaa siis, mitä en kellenkään muulle ole uskonut, enkä kellenkään muulle koskaan usko! – Minä en ole se juoksu-nainen, Walter, jona minua näytte pitävän! Minä voisin ylpeillä ja sanoa: minä olen ruhtinallista sukua – onnettoman Tuomas Norfolkin sukua, joka joutui uhriksi Skottlannin Marian tähden. – Isäni, kuninkaan ylimäinen kammari-herra, tuli luulon alaiseksi pitävänsä sala-neuvoja Ranskanmaan kanssa, parlamentin kautta tuomituksi ja mestatuksi. – Kaikki maamme joutuivat kruunun omaksi! Me itse ajettiin maan-pakolaisuuteen! Äitini kuoli mestaus-päivänä! – Minä – nelitoista-vuotinen tyttö – pakenin Saksaan, kanssani vanha palvelus-piika – juveli-laatikko – ja tämä perintö-risti, jonka äitini kuollessansa ripusti kaulaani!

Ferdinand (tulee ajattelevaisemman näköiseksi ja katselee häntä lämpimillä katseilla).

Lady (pitkittää nousevalla liikutuksella). Sairasna – nimettä – turvatta ja varoitta – tulin minä, muukalainen orpo, Hampuriin! En ollut oppinut mitään muuta kuin rahtusen Ranskaa – ja rahtusen pianoa soittamaan – mutta sitä enemmin osasin minä syödä kulta- ja hopea-astioista, maata silkki-peitetten alla, yhdellä viittauksella kymmenen palvelijaa saada juoksemaan ja korkea-sukuisten herrojen imarruksia kuunnella. – Kuus vuotta olin jo itkenyt pois. – Viimeinen kulta-neula meni muiden helujeni tietä – piikani kuoli – ja silloin toi kohtaloni teidän herttuanne Hampuriin. Tällöin kävelin aina Elben rannoilla, ja aloin juuri siihen aikaan miettiä, kumpiko syvempi olisi, Elben vesikö vaiko mun kärsimykseni? – Herttua näki minut, alkoi ajaa minua takaa, löysi asuntoni, lankesi polvillensa eteeni ja vannoi minua rakastavansa. (Taukoo hyvin liikutettuna, jatkaa sitten itkevällä äänellä.) Kaikki onnellisen lapsuuteni kuvat heräsivät taas viehättävällä loistolla mielessäni – Mustalta kuin hauta näytti tulevainen aika – sydämeni isosi rakkautta – Minä vaivuin herttuan syllin. (Töydäten pois hänen likeltänsä.) Kirotkaa nyt minut!

Ferdinand (hyvin liikutettuna, juoksee hänen perästänsä ja taukoottaa hänet). Lady! Hyvä Jumala! Mitä kuulen! Mitä olen tehnyt! – Hirmuisesti paljastuu paha-tekoni! Te ette voi antaa minulle anteeksi!

Lady (tulee takaisin ja on kokenut tointua). Kuulkaahan edellensä! Ruhtinas kyllä valloitti varattoman nuoruuteni – mutta Norfolkien veri kuohui minussa: sinä, synnynnäinen ruhtinatar, Emilia, huusi se, olet nyt tuon ruhtinan jalka-vaimona! – Ylpeys ja kova onneni taistelivat rinnassani, kun ruhtinas kuljetti minut tänne, ja kauhistavin näky kerrassa leveni silmieni eteen! Maa-ilman suurten hekkuma on kuin aina nälkäinen ahma, joka etsii raadeltavaa. – Ruhtinan himo oli jo hirmuisesti raivonnut tässä maassa – oli morsiamen sulhasesta eroittanut – olipa vielä avionkin jumalallisen siteen murtanut – täällä perhe-kunnan hiljaisen onnen hävittänyt – tuolla nuoren, kokemattoman sydämen avannut viettelyksen myrkylliselle ilmalle – Minä asetuin tällöin lampaan ja raatelevaisen tiikerin välille, otin ruhtinalta eräsnä himon-hetkenä juhlallisen valan, ja tämän kauhean uhraamisen piti loppua.

Ferdinand (juoksentelee, ankarasti liikutettuna, salissa edes takaisin). Eikää enempää, lady! Ei enempää!

Lady. Sitä surkeata aikaa seurasi toinen vielä surkeampi! Hovi vilisi Italian porttoja! Kevyt-mieliset parisittaret saivat leikitellä ruhtinan julmalla valtikalla, ja kansa vuoti verta heidän oikullisen valtansa alla – Nämä kaikki saivat loppunsa! He vaipuivat maahan minun rinnallani, sillä minä olin hempeämpi kuin he kaikki! Minä otin hirmu-haltian ohjat käteeni, hän lankesi minun syliini – ja ensi kerran tunsi isän-maasi, Walter, ihmisen käden hallitsevan sitä, ja luottamuksella painui se minun rintaani vasten! (Äänettömyys, jolla aikaa hän katsoo häneen lempeästi.) O että sen miehen, jonka ainoan toivoisin tuntevan itseni oikein, nyt piti pakoittaa minua kerskumaan, ja salaisia hyvä-töitäni ihmettelemisen valossa polttelemaan! – Walter, minä olen vangin-kahleita murtanut, kuoleman-tuomioita repinyt, ja monelta onnettomalta ikuisen vankiuden lyhentänyt! Paranemattomiin haavoin olen asettavaa palsamia vuodattanut – mahtavia konnia nujertanut maahan, ja hukkumassa olleen viattomuuden olen usein vielä voinut kyyneleilläni pelastaa – Haa, nuorukainen, kuinka suloista tämä oli minusta! Kuinka ylpeästi sydämeni voi vastata kaikkiin ruhtinallisen syntyni nuhteihin! – Ja nyt tulee se mies, jonka, kukaties, väsynyt onnettomuuteni loi minulle palkinnoksi entisistä kärsimyksistäni – Se mies, jota palavalla toivolla niin olen ikävöinyt —

Ferdinand (keskeyttää hänet, väristen). Kyllä! Liiaksi! Se on vasten sovintoamme, lady! Teidän piti puhdistaa itsenne kanteista, ja teitte nyt minut rikoksen-alaiseksi! Armaitkaa – rukoilen teitä – armaitkaa mun sydän-parkaani, jota häpy ja katumus yhdessä raatelevat —