Kitabı oku: «Dionysos», sayfa 2
VENEZIA
Yössä tummassa sillalla seisoin ma. Laulu kaukaa soi: kumpusi kultana pois yli värjyväin vetten vyön. Valot, soitto ja gondolit – hämyn helmahan kaikki ui juopuen pois…
Kädet oudot sieluni soittimeen kävi silloin, gondolilaulun ma salaperäisen lauloin ja vapisin hämykirjavaa autuutta. – Mua kuuliko kenkään, oi?..
"MUN ONNENI!"
San Marcon kyyhkyt näen jälleen: helle
puol'päivän torillani värisee.
Teen jouten lauluja, ne siniselle
taivaalle niinkuin kyyhkyt leijailee —
ja palaa luokseni,
viel' yhden soinnun solmin lentimelle
– oi onneni!
Oi taivaankansi, sinisilkki-pielin
mi kaarrat kaupunkia kirjavaa,
sua rakastan ja pelkään kademielin…
sun sieluas mun sieluin janoaa!
En siitä luopuisi
kai koskaan? – Ei, siit' emme haasta kielin!
– oi onneni!
Sa torni tuima, jalopeura-innoin
mi nouset, sota syntysi on syy!
Soi laulus torin yllä malmirinnoin – :
sen herra olet, sen accent aigu.
Jos jäisin luoksesi,
mun piirittäisit hennoin pilvilinnoin…
– oi onneni!
Ei lankee varjot vielä, soitto poista,
siks kunnes saapuu tumma, lauha yö!
Ei sävelet oo päivän, viel' ei loista
korujen kulta-purppurainen vyö,
on aikaa kylliksi
viel' laulaa yksinäisyys-unelmoista
– oi onneni!
PINJA JA SALAMA
Ma nousin mereen ilmojen;
jos puhun – niin ei vastaa ken.
Ma yksinäiseks ylenin —
ma varron: mitä vartoisin?
Ken pilviin saakka kohoaa, —
hän vartoo ensi salamaa.
KERRAN – ARMON VUONNA ENSIMÄISENÄ KAI —
Kerran – armon vuonna ensimäisenä kai —
Sibylla, viinittä juopuin, sanoiksi sai:
"Nyt käy nurin päin!
Ei matalassa viel' ollut maailma näin!
Voi, Rooma suur' on nyt naurava porttolan nainen,
ja Caesar elukka, jumala – juutalainen!"
JUOPUNUT LAULU
Inehmo, oi! Yön kellot mitä sulle soi? "Unt' untelon ma nukuin – , väistyi uni pois: Syv' elo on, mitata päivän miel' ei vois. Syv' itku sen – , syvempi vielä ilon-syys: Huol' itkee: kestä en! Vaan ilon miel' on iäisyys – , – on syvä, syvä iäisyys!"
MISTRALILLE
Tanssilaulu
Mistral-tuuli, pilven turma, mustan murheen kirkas surma pauhaava, sua lemmin ma! Esikoiset saman sylin oomme, kohtalomme ylin yks on ikuisuuksista.
Silopintaa kallioiden vastaas riennän karkeloiden tahtiin viiman kanteleen: kun sa purjehitta ennät, vapahista vapain lennät yli kesyttömän veen.
Huutos ilman halki viilsi, rantaan juoksin, jossa kiilsi vuorenseinä kellervä. Kallioilta voiton-innoin syöksyit jalokivi-pinnoin silloin kosken ryöppynä.
Taivaan aavaa kenttää kiiti orhisi ja vaunus liiti niinkuin tuli pitkäisen, salamana ruoskas siima orhiin iski, niinkuin viima lensit rataas myrskyten, —
Alas syöksyit vaunuistasi, lyhentyen lennossasi viuhuvaksi nuoleksi syöksyit suoraan syvyyksihin, niinkuin rusko-uutimihin aamun säteet syöksyvi.
Tanssi, tanssi kavalilla vaahtoharja lainehilla – luoja uutten tanssien! Tanssimme saa tuhat tapaa, taitehemme – olkoon vapaa, tietehemme – iloinen!
Kukkasista kuulun tiemme kukoistuksen, lehvän viemme seppeleeksi kunnian! Karkeloimme sylitysten kera porttoin, pyhimysten, jumalan ja maailman!
Ken ei tanssi tuulten lailla, viihdy sitehiä vailla, raihnas, raajarikkoinen, ken on hurskaan-liukaskieli, hyve-pöllö, mietomieli, taivaamme ei ole sen!
Tuprutamme tomut teiden sieraimihin nääntyneiden, puhdistamme rannikon! Heikon rinnan hengityksen, velton silmän väsymyksen täältä väistyminen on!
Kirkkaan taivaan sumentajat, pilvet, elon rumentajat edestämme väistyvi! Pauhatkaamme … niinkuin myrsky pauhaa onnen ylväin hyrsky, henki vapain, kanssasi. —
– Jotta muisto onnen parhaan säilyis aina, tähtitarhaan kanna seppel myötäsi! Viskaa kauas, korkealle, ylimmälle taivahalle – ripusta se merkiksi!
