Kitabı oku: «Dityrambeja», sayfa 2

KANSAN SANKARI

 
Sa hyvähuutoja jos joukon kaipaat,
niin ällös puhuko, vaan sammalla,
ja hosianna huutaa he, jos saavut
sa ratsastaen – aasintammalla.
 

KUSTAA III.
(1792)

1

MUSTAT NAAMIAISET

 
Valomerenä välkkyvi valtiaan linna,
rusoaaltoina vyöryvä silkkien vuo,
tulenlieskoina säihkyvät timantit leimuu,
tuhat salamoivaa tähteä kristallit luo,
käy maljoissa veripuna-viinien kuohu,
hovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi,
yli kaikkien valtias vaieten katsoo,
maan aurinko, nousevan aamun koi.
 
 
Mitä maastansa hän, mitä tuhansista noista,
välikappaleita käsissä luovan ne vain!
Hän juhlivi tänään, jo huomenna nostaa
tuhosäihkyvän säilän ja polkevi lain.
Mitä miljonista hän, joka huipuilla elää,
ne juhlien nääntyy, kun nousevi hän.
Oma voima ja valta on määränsä korkein
yli herkkien tunteiden, säälinnän.
 
 
Te polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen,
kun voittojensa vaunut ne ylitsenne käy,
hän kovimmista kovin on, vahana vaipuu
ken käskynsä valtaa ei tuntevan näy,
te taivutte, uudesti-luojanne taltta
kun raivoten marmorinne pintahan lyö,
te vapisette, luovat ovat ankaria aina,
ja murtaminen aina on ankaran työ!
 

2

VALTIAS MIETTII

 
Te vaaditte vapautta, meluavat joukot!
 
 
Ei vapautta teille! Kultainen koru
on vapaus, jolla voi leikkiä yksin
ankarat, suuret ja käskevät henget.
Ei vapautta teille! Ei helmiä heitetä
sikojen eteen, ei timantteja kylvetä
tielle, min pintaa
polkevi räyhäävä, roskainen rahvas!
 
 
Ei vapautta teille, on onnenne totella
ja käskystä ankarien verihin otella,
kun lankeaa elämän ja kuoleman arpa.
Ei vapautta teille! Vain suuria henkiä varten on vapaus.
Se öinen on taivas, min korkea kansi
kultana säihkyvi outoja tulia,
se rusko on uusien päiväin, mi uinuu
helmassa taivasta kantavain vuorten,
se synkin on pilvi, min kahleissa säihkyy
tuhansia vasamia ylpeän vaivan,
se suurin on salama, se mustin on yö,
mi raivosta nauraen tultansa lyö.
 
 
Ei vaalijoiksi teistä sen valkean vallan,
ei päästäjiksi synkeiden pilvien kohdun,
ei leikkienne tantere kultainen kenttä
öisien tulten.
On onnenne käskyä ankarien kuulla.
 
 
On vapaus käskeviä henkiä varten.
He tanssivat soidessa salamien säilän,
he huippuja kulkevat, allansa kuilut,
elämä ja ihmiset, kuoleman kauhu.
He uhraavat itsensä, uhraavat toiset,
he huoli ei onnesta vaistot kun johtaa
polkuja taistojen, voittojen heitä.
He kovinta etsivät, vastusta vaikeinta,
jylhintä vuorta, min kylkehen kylmään
väkevimmät vasamansa iskeä saavat,
he etsivät taistoa, leikkaavat voittoa,
vuottaen salamoiden suurinta soittoa,
he uhraavat itsensä, uhraavat toiset,
kun välkkyvi kullassa kaukaisin maali,
he herroja ovat, te kuulijoita käskyn,
mi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu.
Ei vapautta teille!
 

3

TULI VALLOILLA ON

 
»Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto.
 
 
Tuli valloilla on, väkijoukko kuin meri
tuulien ruoskima pauhaten kuohuu.
Tuli valloilla on, pyhä temppeli herjattu,
tallattu maahan on jumalien asunto,
marmori jaloin
särjetty, pirstottu karkehin käsin!
 
 
On valtias kaatunut, purppurarusko
riutunut Pohjolan pakkastaivaan,
aurinko kirkkain varjojen helmaan
vaipunut, kullaten köyhän ja kylmän
viluisen tienoon, siunaten sammunut
luojista suurin.
                     Väki roskainen voittanut?
 
 
Ei, kolmasti ei! Oli liiaksi kova
se timantti, min pintahan tuhoterän iski
voimaton viha,
voittaen timanteista säihkyvin murtui.
 
 
»Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto
kun sankari sortui.
Tuli valloilla on, joka paisuen kasvaa
ja kulona kulkien valtiaat, vallat
syöksevi maahan ja lieskoihin hautaa.
Tuli valloilla on, ja Europa leiri
joka kolkka min vihaa ja kostoa hehkuu!