Kitabı oku: «Matka-kuvaelmia Englannista», sayfa 19
RAHAKUKKARON KÄÄNTYMYS
1. "Saksalaisen täytyy kolme kertaa kääntyä."
"Saksalaisen täytyy kolme kertaa kääntyä, nimittäin ensiksi täytyy hänen kääntää päänsä, toiseksi rahakukkaronsa ja kolmanneksi sydämensä", – niin sanoi muuan Englantilainen, joka perin pohjin tunsi ja sydämestään rakasti saksalaisia. Yhtä kaikki, englantilainen lienee ollut viisas mies; kuitenkin on hänen sanoissansa kunnon määrä mielettömyyttä. Me uskomme, että jos n: o 3, siis sydän, on todella kääntynyt, niin ovat n: o 1 ja 2 myöskin samalla kertaa kääntyneet. Vuoren vajotessa mereen, seuraavat myöskin ne huoneet, kalliot ja puut, mitkä siinä ovat, sen mukana. Ei niitä erikseen tarvitse syöstä alas. Pikemmin pitäisi sitten toisen näin kuuluvan lauseen oleman totta; "siitä tuntee kääntyneen ihmisen, että hänen rahakukkaronsa on käännetty". Mutta tälläkin totuudella on rajansa; löytyy kyllä ihmisiä, joiden on helppo antaa pois maallista omaisuuttansa, koska he eivät pane siihen mitään arvoa. Tahi heitä saattaa ja pakoittaa luonnollinen osan-ottavaisuus tahi vielä saastaisetkin syyt antamaan täysin käsin, vaikk'ei heidän päänsä lainkaan ole kääntynyt, vielä vähemmin sydämensä. Mutta näitä ihmisiä, joista raha niin helpolla lähtee, on hyvin harvassa. Säännöllisesti on rahakukkaron kääntyminen siitä todistuksena, että ihmisessä on tapahtunut perinpohjainen muutos. Rahakukkaro on usein sydämen linnoituksessa viimeinen varustus, joka antautuu Kristuksen hengen valtaan. Se jää vielä pitkäksi ajaksi "vanhan Aatamin" päällikkyyden alle kaikkien muitten rintavarustusten, muurien ja tornien jouduttua Herran Kristuksen mielivaltaan. – Valitettavasti jo luonnosta on kirjoitettu syvälle meidän sydämiimme, että rahat ovat nautinnon lähteenä, että sillä, jolla on rahaa on myöskin varma tulevaisuus. Hyvin harvassa löytyy niitä ihmisiä, jotka uskovat saavansa sitä enemmin, kuta enemmin he rakkaudessa antavat. "Rakkaus" on tuhansissa tapauksissa senlainen, jommoiseksi ilmestyy vanhassa runossa:
"Rakkaushan se kaikki voittaa;
'Se on valhe!' sanoi – ropo."
"Raha-asioissa lakkaa sydämellisyys", sanoo lii'aksikin jokapäiväinen sananparsi; mutta, paha kyllä, täytyy myöskin tulla siihen kokemukseen, että kristillisyyskin usein lakkaa raha-asioissa. Mutta tämä ei silloin olekkaan mitään todellista kristinuskoa. Milloin Kristus todellisesti ja alkuperäisesti on tullut eläväksi sydämessä, silloin se hallitsee kaikkia, mitä ihmisellä on ja mitä hän on; silloin tulee tämä Tersteegen'in rukous yhä elävämmäksi: "Herra ota meidän henkemme. ruumiimme ja sielumme ja elämämme, kaikki olkoon sinun vallassasi." Tämä tulee silloin selväksi raha-asioissakin. Joka maailman tuntee, tietää pienen joukon varmoja kristityistä eli, kuten meidän aikanamme sanotaan: pietistien, kaikissa tapauksissa suhteellisesti antavan kolmekymmentä kertaa niin paljon kuin ne antavat, jotka ovat evankeeliumista vieraantuneet. Ja kun kuulee kerrottavan, kuinka paljon yksistään pienestä veljien seurakunnasta (johon kuitenkin suurimmaksi osaksi kuuluu saksalaisia) ko'otaan pakanalähetyksen hyväksi, niin ei voi muuta kuin hämmästyä ja hävetä.
Huolimatta kaikesta tästä, – niin ei lause saksalaisten kolmenkertaisesta kääntymisestä kumminkaan ole niin aivan perätön. Kullakin kansalla on yksi puoli, joka tekee sen, että se jo luonnostaan on sukua evankeeliumille. Senmoinen puoli on esimerkiksi saksalaisten ihanteellisuus ja syvämietteisyys. Mutta kussakin kansassa on myöskin erityisiä esteitä ja vaikeuksia evankeeliumia vastaan. Englantilaisissa esim. on tarpeen erityinen "kääntymys" tuosta ahdasmielisestä, itserakkaasta kansallisvihasta; edelleen on heissä, kuten olemme nähneet, tuo vaarallinen taipumus muuttaa evankeeliumia uudeksi la'iksi. Niitä esteitä, jotka saksalaisessa nousevat evankeeliumia vastaan, on aivan oikein merkitty sanoilla: "pää ja rahakukkaro". Minä tarkoitan, ett'ei hän tahdo taivuttaa "paksua järkipäätänsä" evankeeliumin totuuden alle; ettei hän tahdo au'aista kukkaroansa, kun Herra Kristus sanoo: Anna minun nyt kerrassaan ottaa oikein aika kourallinen. Mitä tuohon "paksuun järkipäähän" tulee, niin olemme me sille jo edellisissä lu'uissa antaneen ansaitun osansa. Täksi kertaa me pidämme kiini rahakukkarosta; sillä se ansaitsee kyllä meidän tutkimistamme, vaikk'ei sillä ole mitään virkaa, joll'ei se aukea.
Se taas on englantilaisissa paljoa suuremmassa määrin muuttunut lihaksi ja vereksi, että heillä on oikeus ainoastaan hoitaa ja hallita maallista tavaraansa, ja että se on itsestään selvää että heidän tulee jättää siitä osa Herralle. Ei sovi sanoa: "Englantilaiset antavat enemmän vaan sen tähden, että he ovat rikkaammat". Ei suinkaan, he antavat verrattain enemmin, ja he antavat yleensä iloisemmin ja mieluummin. Yleensä kiitetty englantilainen historiankirjoittaja Carlyle on yksi niitä harvoja englantilaisia, jotka täydelleen tunnustavat Saksan kansakunnan suuret ominaisuudet. Kuitenkin hän kirjoittaa (missä paikassa, sitä en enään muista; mutta että hän sen on kirjoittanut, sen minä tiedän): "Saksassa usein ilmestyvät katovuodet, enentyvä köyhyys, teollisuuden aleneminen j.n.e. on seurauksena siitä, että saksalaiset eivät tahdo antaa taivaan Herralle hänelle tulevia kymmennyksiä". Helposti tätä lausetta voi saattaa naurettavaksi; tuhmankin saksalaisen on helppo löytää tämän viisaan englantilaisen lauseen heikko puoli. Silloin sanotaan: Uudessa Testamentissa ei mainita mitään kymmennyksistä. Englantilaiset ovat selvästi jääneet kiini vanhaan Testamenttiin; he paisuvat kymmenyksistä, ikäänkuin olisivat juutalaisia, jotka olivat 100 vuotta ennen Kristusta, ja he katsovat Jumalan maallisen siunauksen aivan vanhan Testamentin kannalta palkaksi, jonka Kaikkivaltias antaa heille niistä asioista, mitä he ovat hankkineet. – Senlaisella puheella Carlyle'n syrjään sysääminen olisi vaan "paksun järkipään" asettamista totuutta etevämmäksi. Tässä lauseessa on se totuus, että jos saksalaiset olisivat hurskaampia ja kristillisempiä, niin he myöskin olisivat ahkerampia, luotettavampia, uskollisempia ja säästäväisempiä. Tällä tavoin osoitettaisiin, että jumalanpelko Saksassakin on senmoinen asia, jolla ei ole ainoastaan tulevan vaan nykyisenkin elämän lupaus. – Yksi osa Englannin kansan poliitillisesta suuruudesta vieläpä sen kansallisesta rikkaudestakin on siinä, että Englannin kristillisyys on mahtavana valtana kaikissa oloissa, että sitä melkein kaikilla aloilla kohdellaan kunnioituksella. – Saksan kansan voimattomuus taas on siinä tieteellisessä ylpeydessä ja ajatuskopeudessa, että jo mikä tyhmyri hyvänsä rohkenee rikkiviisaasti arvostella evankeeliumin ijäisiä aatteita, – että kauhean suuri osa saksalaisia luulevat olevansa sivistyneempiä julistaessaan, että he luonnollisesti eivät usko mitään ihmeitä (siis eivät myöskään Jumalan suuria tekoja maailman pelastukseksi), että lukiolaiset ja räätälinsällit yhtähyvin kuin professoritkin ja sanomalehdentoimittajat pilkaten pitävät lähetystointa tyhmänä puuhana. Eikä sekään päivä mahtane kaukana olla, jolloin tämä voimattomuus tulee päivän selväksi, joll'ei meidän kansallemme tule uutta helluntaipäivää. Carlyle'n vika on ainoastaan siinä, että hän kieltämättömästi lakiin vivahtavalla tavalla puhuu niin, kuin kymmennysten antamisella kaikki tulisi hyväksi. Se on vikana useimmissa saksalaisissa, ett'eivät he tahdo tietää mitään sydämmen antamisesta Herralle. Tästä vi'asta seuraa luonnollisesti toiseksi sekin, ett'eivät he tahdo antaa Herralle rahojakaan.
Antakaamme kuitenkin englantilaisten olla englantilaisina ja saksalaisten saksalaisina ja mieluummin tarkastakaamme, kuinka jumalisuus ja raha-uhraukset Jumalan ijankaikkisessa sanassa astuvat silmäimme eteen.
2. Sinun rukouksesi ja almusi ovat tulleet muistoon Jumalan edessä.
Tiedätkö sinä, rakas lukijani, kuka nämät sanat sanoi? Se oli taivaan enkeli. Taivaan enkeli tulee v. 34 jälkeen Kristuksen syntymän roomalaisen upseerin luokse sanoen hänelle nämät merkilliset sanat. Tahi eikö ole mielestämme merkillistä, että rukoukset ja almut tällä tavoin sekoitetaan? Rukous, joka on mieltä ylentävintä, mitä löytyy, – almut kaikkein jokapäiväisintä, mitä voi mainita, mainitaan kumminkin yhdessä: "Ne ovat tulleet muistoon Jumalan edessä". Rukoukset ja lahjat ovat saattaneet pyhän autuaan taivaan Jumalan tekemään jotakin erinomaista Korneliuksen hyväksi. Ei tässä tarkoiteta siis siitä mitä moni niin ymmärtämättömästi arvelee ja selittää, että roomalainen päällikkö muka rukouksensa ja almujensa tähden oli julistettu Jumalan lapseksi, ett'eikä hän siis tarvinnut mitään evankeeliumia. Tekstimme näyttää selvän vastakohdan. Hänen rukouksensa ja almunsa ovat todistuksina siitä, että hän ansaitsee tulla kristityksi, ja enkeli ilmestyy hänelle ja Pietari lähetetään hänen luoksensa, että hän saisi kuulla evankeeliumia ja tulla Pyhän Hengen osallisuuteen. Aika on armahtaa, sanoo Jumala, koska mies nyt on siinä tilassa, missä hän on. Se vaan on totta, että hänen rukouksensa ja almunsa tekevät sen selväksi, että hän on evankeeliumiin suoraan vievällä tiellä. Hän on valmis nauttimaan evankeeliumia, niin kuin janoova hirvi janonsa tähden on valmis nauttimaan lirisevän puron vettä; hän on valmis uskoon, niin kuin uskovaisen Lasaruksen sielu on murheen pitkän koulutuksen kautta valmistunut katselemiseen. Enempää ei ole sanottu, mutta kuitenkin on niin paljon sanottu todistuksen kautta: "Sinun rukouksesi ja almusi ovat tulleet muistoon Jumalan edessä".
Tätä ihmettelevät monet ihmiset etenkin runolliset saksalaiset. Rukoukset ja almut, – jolloin useimmat lukijat vaan ajattelevat pienimpiä kuparirahoja, – mitä niillä on toistensa kanssa tekemistä? Mutta suuri taivaan Jumala, joka yksinänsä on autuus ja jolla on valo pukimenansa, näyttää olevan toista mieltä. Niin kylläkin, jos almu on vaan välikappale, jonka heittää saadaksensa oveltansa menemään köyhän, haavoittuneen Lasaruksen tahi repaleisen käsityöoppilaan; – tahi jos almun antaa ainoastaan häpiän tähden, koska muuten pidettäisiin saiturina; – tahi jos almu on kolme tahi neljä markkaa, jotka merkitsee listaan saadaksensa varjoon tahi vihastumaan naapurinsa tahi kilpailijansa, joka on merkinnyt vaan kaksi markkaa; – tahi jos almun pakoittautuu antamaan ainoastaan velvollisuuden tunnosta, koska muka muuten ei käy tekeminen, vaan jonka paljoa mieluummin tahtoisi olla antamatta, toivoen, ett'ei pyytäjän tullessa olisi ollut kotonansa; kaikissa näissä tapauksissa ei almu ole ainoastaan jokapäiväistä, vaan vieläpä Jumalan mielestä arvotonkin. Senlainen almu ei tule muistoon Jumalan tykönä; tahi mieluummin, se Jumalan mielestä ei olekaan mikään almu. Sillä almun täytyy (sanan kreikkalaisen merkityksen mukaan) olla armeliaisuuden hedelmä. Kun se on senmoinen, niin se erinomaisen hyvästi sopii yhteen rukouksen kanssa ja on siihen samanlaisessa suhteessa, kuin kaksoisveli on kaksoissisareensa. Rukouksessa osoittaa mielensä kiitollinen onnellinen sielu, joka on saanut kokea armeliaisuutta. Tämä rukoileva sielu etsii Jumalan sydäntä, joka suojelevan paimenen tavoin on kumartunut hänen ylitsensä. Se antaa itsensä alttiiksi hänelle, se heittäytyy hänen avuksensa, se avautuu hänen huoneeksensa, jossa hänen tulee asua. "Minä saan kokea armoa, sen olen ansiotta saanut" – tämä on oikea rukoushenki. Toinen sisällisen elämän puoli on se, että me puolestamme annamme sen armeliaisuuden, jota itse olemme saaneet kokea, virrata maailmaan yli veljiemme. Joka on saanut kokea mitä se merkitsee, että Jesus on heittänyt henkensä hänen puolestansa, sen täytyy olla altis heittämään myöskin henkensä veljiensä edestä. Tätä ei suinkaan tehdä ainoastaan rahan antamisella, mutta kuitenkin rahan antamisellakin. Ainoastaan se on oikeata antamista, joka on kiitosuhri Jumalan sanomattoman lahjan tähden; jo itsestäänkin on selvää, että lahja on annettava vapaaehtoisesti ja ilomielin, että se on rakkauden hedelmä.
Tässä ei nyt siis ole kysymystä siitä rakkaudesta, mitä me osoitamme lapsillemme ja veriheimolaisillemme. Tämä on luonnollista rakkautta, jota jumalatonkin ihminen voi osoittaa. Tätä rakkautta tapaamme hyvin liikuttavassa muodossa eläimissäkin, esim. kun lintu syöttää poikasiansa, tahi kun tiikeri antaa pienien pentujensa nuolla saaliin verta, ennen kuin se itse sitä juo. Tässä nyt ei ole puhetta äidistä, joka ei voi unhottaa lastansa, vaan Jumalan lapsesta, joka tuntee ympärillänsä olevan sisällisen ja ulkonaisen kurjuuden omaisensa, eikä jumalallisessa rakkaudessaan voi muuta tehdä kuin sitoa haavoja, vuodattaa niihin palsamia, lievittää nälkää ja janoa, rakastaa ja auttaa. Ei siis ole puhettakaan siitä, että almut tekisivät meidät vanhurskaiksi Jumalan edessä. Niiden tulee päinvastoin olla merkkinä siitä, että me vanhurskauttamisen kautta Kristuksen veressä olemme tulleet Jumalan lapsiksi, ne ovat saavutetusta lapsuudesta lähteneen kiitollisen sydämellisen ilon ilmauksia. – Suuri ilo tekee jokaisen ihmissydämmen, joka vielä ei ole tuiki kovettunut, hennoksi ja hempeäksi. "Tänä päivänä ei kenenkään pidä kuoleman (sanoi kuningas Saul niille, jotka syyttivät hänen vihollisiansa), sillä Herra on tehnyt autuuden Israelissa!" Kyllä on helppo antaa anteeksi, kun Jumala on antanut meille jotakin suurta. Mutta silloinkin on helpompi antaa. Hääpäivänä, jolloin mies saa sulkea rakastetun morsiamensa syliinsä; ristiäispäivänä, kun vanhemmat syvästi liikutettuna katselevat pientä lasta, jonka Jumala on heille lahjoittanut, – silloin voipi tapahtua, että nekin, joiden muutoin on hyvin vaikeata luopua rahoistansa, ovat halulliset antamaan lahjan toiselle. Samoin on laita sellaiseen aikaan, jolloin sinä pelastuit suuresta hädästä tahi sait kokea erinomaista siunausta toimissasi. Mutta joka ei ajattele murheellisia, köyhiä ja sairaita, hän ei vielä ole käsittänyt onneansa. – Mutta mitä merkitsevät suurimmatkaan maalliset ilot tämän autuuden rinnalla: "Minulle on armo tapahtunut" – ? Mitenkä voisikaan sydän, joka semmoista riemua tuntee, olla haluton jakamaan toisille sitä, mikä kuitenkin oikein käytettynä on niin voimakas herättämään taivaallista iloa täällä elämässä – ? Tosin puhutaan usein "joutavasta rahasta" tahi epärunollisesta rahasta. Mutta raha on joutavata tahi epärunollista ainoastaan silloin, kun siitä pidetään kiinni; sitä vastoin on se korkeimman runollisuuden lähde, jos sitä oikealta tavalla annetaan. Oman sydämen kannel rupee silloin kajahtelemaan, ja niiden sydämet, jotka meidän lahjamme saavat, tulevat täyteen päivänvaloa, ja kauniimmat kukat, mitä ajatella voi rupeevat puhkeamaan. Mutta, valitettavasti kyllä, ainoastaan harvat ihmiset tuntevat tätä riemua, koska vaan muutamat antajista antavat oikeassa hengessä. Lukemattomat kristityt sairastavat senlaista tautia, että he kyllä tahtovat ylipäänsä Jesusta Kristusta pitää Herranansa, mutta rahavarojen yli eivät salli hänelle mitään sananvaltaa, niitä he itse tahtovat täydellä vallalla hallita. Mutta kun nyt vapahtaja ei tahdo mitään ehtoja eikä rajoja itsellensä asetettaman, niin seuraa siitä huono väli sielun ja vapahtajan kesken, joka sen tahtoo tehdä onnelliseksi, mutta ei saa. Mutta huono väli ei siedä yhdistystä ja rauhaa. Jos jotakin tulee sinun ja vaimosi väliin, niin rikkuu ja häviää teidän molempain sydämellinen yhteys. Ääni on luonnoton, käsi on kylmä, silmä rauhaton. Samoin on laita sinun ja taivaallisen vapahtajasi kesken. Tässä on meillä todellakin etsittävä:
3. Musta paikka.
Musta paikka, joka vaikuttaa sen, ett'ei moni kristitty tule todelliseen rauhaan ja iloon pelastuksestansa. Pahin seikka siinä on, ett'eivät he sitä tahdo tunnustaa syyksi. "Minun on sekä hopea että kulta", sanoo Herra profeeta Haggai'n kautta. Lukemattomasti kertovat hurskaat ihmiset näitä sanoja. "Sinun, Herra, on sekä hopea että kulta; sinä voit siis helposti auttaa – pakanalähetystä tahi magdalena-laitosta". Mutta Silloin useinkin ajattelee vaan muiden paljoa hopeaa ja kultaa, eikä sitä vähää mikä itsellänsä on, joka kumminkin on Herran omaisuutta. Tavallisesti ajattelee enemmin muiden kassalaatikon avaimia kuin oman liivin taskussa olevaa pienen lippaan avainta.
Jospa me kaikki sentään tahtoisimme vakaasti ja rehellisesti punnita mielessämme tätä seikkaa! Rahakukkaron kääntyminen on todellakin välttämätön kääntymisen osa. "Mutta ahneus on kaiken pahan juuri". Tämän lauseen todistaa meille raamattu koko pitkällä jaksolla kamalia kertomuksia, jotka kaikki meille osoittavat mikä kauhea perkeleellinen kahle mammona on. Minun ei tarvitse mainita kuin nimet Lot, Bileam, Judas Iskariot, rikas nuorukainen, Ananias ja Sassira. Kuinka vakavasti kuitenkin Herra puhun "väärästä mammonasta"; kuinka pontevasti hän sanoo, ettei samalla kertaa voi palvella Jumalaa ja mammonaa ja että ne, jotka tahtovat tulla rikkaiksi syöksyvät perikatoon. Ymmärtääkseen tätä ei tarvitse muuta, kuin vähän tarkastella jokapäiväistä elämää, jommoisena se meidän ympärillämme on liikkeessä. Maailma vilisee ihmisiä (olkootpa he sitten miljoonain omistajia tahi palvelustyttöjä), joiden omatunto on rauhaton ja masentunut, koska he ovat voitonhimon sallineet viekotella itseänsä epärehellisiin tekoihin. Minä en laisinkaan puhu niistä, joidenka te'ot ovat niin törkeitä, että heidän täytyy mennä vankihuoneesen. Mutta niiden luku on paljon suurempi, jotka eivät ole rahtuakaan paremmat, vaan osaavat vaan vähän viekkaammin käyttäytyä. Ja kuinkahan monet avioliitot ovatkaan peräti onnettomia sen tähden ett'ei tässä tärkeimmässä elämänkysymyksessä ollut määrääjänä oikea ja todellinen rakkaus, vaan varallisuus tahi varallisuuden toivo. – Mutta silloinkin kun asian laita ei ole tämä, on kuitenkin tieto siitä, ett'ei rahoja käytetä Jumalan kunniaksi ja ihmiskumppalien hyödyksi ja menestykseksi, raskaana painona monen ihmisen sydämelle.
Kauheana kummituksena on yhteiskunnallinen kysymys meidän aikanamme taivaan rannalla. Huolimatta kaikista helpoituskeinoista ja valtion- ja poliisin-la'eista vetää se huomiota puoleensa joka hetki, ja sitten vielä niissä maissa, missä kristillinen valistus on vallalla. Milloin missäkin tapahtuu yksityisiä kauheita räjähdyksiä ja vielä useammin kumeoita maanalaisia järistyksiä, jotka osoittavat meidän asuvan tulivuorella. Mutta yhteiskunnallisen kysymyksen syvimmät juuret eivät ole siinä, että tämän elämän hyvyys on epätasaisesti ja'ettu, vaan siinä että sitä enimmäkseen niin itsekkäästi hoidetaan. Ja onkinhan omaisuus hyvin epätasaisesti ja'ettu; mutta ihmiset ovatkin niin erinkaltaiset: toinen kokoo toinen hävittää; toinen on ahkera toinen laiska j.n.e., niin ett'ei tasainen jako edes 24: ksi hetkeksi voisi hankkia yhtäläisiä suhteita. Sitä paitsi ovat ne elämän onnen erilaisuudet, jotka ovat seurauksina epätasaisesta rahan-ja'osta vaan pikku asioita verraten niihin kauheisin erilaisuuksiin, jotka seuraavat siitä, että toinen on sairas, toinen terve, toinen hengen suhteen lahjakas, toinen tylsämielinen, toinen syvämielistä luonnetta, toinen iloista, toinen kaunis, toinen ruma j.n.e. Mutta ainakaan näitä erilaisuuksia ei voi poistaa eikä estää ei edes vaan lievittää millään filosofialla ja tieteellä, ei millään kansallistaloudella tahi parlamentin lailla. Kaikkien olojen tasoittamis-aate on yhtä mieletön kuin ikäväkin.
Ja kumminkin on Proudhon lausunut tuon järjettömän lauseen: "Omaisuus on varkautta". Mutta tuo Proudhon, kuten tunnettu, ei ollut mikään "veli Irstainen", vaan vakava oppinut. Hän siis selittää rikokseksi kaiken yksityisen omaisuuden omistamisen ja vaatii, että kaikki mitä on, on käytettävä yhteiseksi hyväksi. – No antaahan olla, joka tuntee ihmisluonteen, se käsittää, että "kommuunin", viisaimminkin järjestettyn kommuunin täytyy olla kaiken työhalun ja siis myöskin työky'yn hauta, kaiken toimimisen ja tulemisen halun hauta, siis myöskin ihmiskunnan aatteellisten pyrintöjen hauta. Kuitenkin täytyy silläkin olla syynsä, että niin syvämietteinen mies kuin Proudhon voi sulkea valtioviisautensa senlaiseen lauseesen, ja että niin moni syvämietteinen mies puhuu samalla tavoin. Varmaan ei se ole kristillistä eikä järjellistä, kun sanotaan, että kaikki joilla on omaisuutta ovat varkaita. Mutta tämä järjetön lause on ainoastaan sen uskonkappaleen vastapuoli, jota harvoin kuulee lausuttavan, mutta joka on syvälle piirretty useimpien rikkaitten ihmisten sydämiin ja kuuluu näin: "Omaisuus on omaisuutta; omistamallani tavaralla minä voin tehdä, mitä ikinä tahdon". Tämä lause on vielä ehkä epäkristillisempi kuin Proudhon'in lause. Eikä ainoastaan niin, vaan – se on ollut alkuna Proudhon'in mielipiteesen. Toisin sanoen: sosialismi on luonnollinen vastavaikutus, ei pääomaa, vaan pääoman väärinkäytöstä vastaan. Valtio tosin suojelee niitä, jotka alistavat omaisuutensa ainoastaan itsekkäisyyden palvelukseen. Mutta evankeeliumi heidät tuomitsee.
Minä sanoin edellä yhteiskunnallisen kysymyksen tulleen juuri kristityissä maissa niin kauheaksi, ja siihen löytynee kyllä pätevät syynsä. Tämä ei tule näitten kristittyjen kansain korkeammista kulteista, vaan juuri kristinuskosta itsestään. Evankeeliumi se opettaa rikkaille herroille, ett'eivät he ole itsevaltiaita herroja, vaan Jumalan määräämiä varojensa hoitajia ja hallitsijoita. Heidän tulee sitä käyttää Jumalan kunniaksi, mutta se taas sisältää, että heidän on käyttäminen sitä rakkauden palvelukseen. Joll'eivät rikkaat enimmäkseen tästä tahdo tietää, niin tietävät köyhät sen sitä paremmin. Kuinka onkaan noita suuria sanoja: "vapaus, yhtäläisyys ja veljeys" vääristelty, ei niitä kuitenkaan ilman evankeeliumia olisi olemassa. – Evankeeliumi tuomitsee arvottomiksi senlaiset olot, että toinen ihminen kokoo miljoonia ja käyttää niitä omaksi hyväksensä, – että edellä mainitun vieressä on sata muuta, jotka huolimatta suurimmista ruumiin ja sielun ponnistuksista koko elämänsä näkevät leivän puutetta. Sen ajan pitäisi jo lähestyä, jolloin nykyään vallalla olevat omistus- ja cmaisuuskäsitteet hyljätään raakoina muinaisjätteinä, ja jolloin ei enään lainkaan voida käsittää, että asian laita vuosituhansien kuluessa on ollut, niin kuin se on ollut. Tässä suhteessa me varmaankin kohtaamme suurenmoisia mullistuksia. Valtion lakisäädäntökin on aika suuressa käännekohdassa etenkin työkansan ja ylipäänsä köyhien eduksi. Tokko sen kautta voi välttää yhteiskunnallista vallankumousta, vaiko ei, sitä en mene päättämään. Sallikoon Jumala kaiken tulla paremmaksi rauhan- ja vanhurskauden tietä. Mutta kristittyjen, minä tarkoitan Kristuksen todellisten opetuslasten, tulee tämänkin suhteen käyttäytyä niin että yhteiskunnallista vallankumousta ei olisi tapahtunut, jos kaikki olisivat ajatelleet ja käyttäytyneet heidän tavallansa.
Nyt on meillä jo edellisissä tutkistelemuksissa ollut tarpeeksi tilaisuutta osoittaa, että kristittyjen joka alalla on ollut astuminen etukynnessä, kun on ollut yhteiskunnallisia kysymyksiä ratkaistavana. Heidän ei tule sallia itseänsä sysätä syrjään niissäkään kysymyksissä, joissa ei ole suorastaan kristillistä henkeä, vaan joissa ainoastaan on ihmisellisyyden muoto. Heidän ei tule ajatella saavansa jäädä vaan katselijoiksi, kun on esim. kysymys säästöpankki-järjestelmän levittämisestä, juoppouden tahi prostitutsioonin vastustamisesta, kunnallis-vaivaishoidon paremmasta järjestämisestä, yleisten kylpylaitosten tahi puistojen ja muiden senlaisten toimittamisesta. Heistä ei saa olla kaukana mikään, mikä tarkoittaa maailman halun ylläpitämistä tahi arvollisemman tilan hankkimista ihmisille. Heidän tulee kaikilla keinoin ja voimin, mitkä heidän vallassansa ovat, koettaa edistää sen kaupungin parasta, missä he asuvat. Surullista ja kristillisyydelle paljon haittaa tekevää on se, että löytyy eräs (Jumalan kiitos pieni) yksipuolinen kristillinen suunta, joka ei ota osaa mihinkään pyrintöön, jolla ei ole määrättyä uskontunnustuksellista tahi pietistillistä tarkoitusta. Englannin kristityt, jotka keskenänsä ovat hyvin epäsopuisia ja ahdasmielisiä, ovat siinä yksimielisiä, että he, jos suinkin mahdollista on, juutalaisten pakanain ja muhamedilaisten kanssa edistävät kaikkia yleishyödyllisiä pyrintöjä, ja ett'eivät he puhu uskon erinlaisuuksista senlaisilla aloilla, mihin se ei kuulu.
Kuitenkaan ei tarvitse tämän suhteen niinkään paljon muistuttaa useimpia kristityitä. Maailman meno on nyt kerran senlainen, että miehen kunnia, arvo ja luotto riippuu etupäässä siitä, että hän pitää huolta yleisestä hyvästä. Siis on jo luonnollinen vetovoimakin tekemään työtä tällä alalla. Sitä vastoin useimmat Saksan kansalaiset katselevat surkuttelevalla hymyllä niitä, jotka uhraavat suuria uhria Herran suuren valtakunnan asian hyväksi, s.o. niitä, jotka uhraavat jotakin evankeeliumin levittämiseksi "kristittyyn" ja pakana-maailmaan. Mutta tämä onkin juuri etupäässä se toimi mikä on uskottu kristilliselle seurakunnalle. Mutta tämä toimi vaatii muun mu'assa paljon, hyvin paljon rahaa, jonka luonnollisesti melkein ainoastaan tosikristityt lahjoittavat, Jospa seuraavat muistutukset saattaisivat meidät halukkaammin tekemään täänmoisia lahjoituksia!
4. "Pyhille ko'ottavista varoista."
Tohtori Ullhorn on kirjoittanut oikein kunnon kirjan "kristillisestä rakkaustoiminnasta vanhimmassa kirkossa". Tämä kirja näyttää mitä selvimmällä tavalla, että kristillinen kirkko nuoruutensa aikana oli rakkauden seurakunta, ja tämä rakkaus oli sen voiman salaisuus. Siihen aikaan olikin kristittyjen rahakukkaro kääntynyt, ja antaminen pidettiin kunniana ja osana jumalanpalveluksesta. Rahoja, elämäntarpeita ja vaatteita ko'ottiin Herran päivänä ja ne jätettiin Herran huoneesen. Mutta ainoastaan ne, jotka eivät olleet minkään kirkollisen rangaistuksen alaisia pidettiin arvollisina antamaan jotakin. Aina oli tarpeeksi, vaikka verrattain vähän rikkaita kuului kristilliseen seurakuntaan.
Mutta voi, sinä laupias Jumala, miksikä ovat sitä vastoin tulleet meidän jumalanpalveluksissa antamat uhrilahjamme, ko'ottakootpa ne sitten haaviin taikka uhriarkkuun! Nykyaikaan tunnustelevat kirkonkävijät pienimpiä ropoja kukkaronsa pohjalta ja säästävät suurimmat itsiänsä ja rakkaita lapsiansa varten tahi ainakin semmoisiin tilaisuuksiin, joissa se julaistaan paperille mitä herra N. N. on antanut. Silloin lohduttavat he itsiänsä lesken rovollakin, jota vapahtaja niin suuresti ylistää. Mutta tämä pieni ropo ei ollut sen tähden niin suuri, että se oli niin pieni, vaan koska se oli todellinen uhri ja kiitollisen rakkauden hedelmä. Tuo arvokas ropo köyhän lesken kädessä muuttuu rikkaan miehen kädessä loukkaukseksi Jumalaa vastaan. Meidän antamisemme sekä kirkossa että kirkon ulkopuolella tulee olla jumalanpalvelus, sillä sen tulee olla kiitosuhri. Sen tulee siis olla todellinen uhri, eikä mikään, mikä meille on arvotonta. Sen tulee edelleen olla meidän kiitollisen sydämemme teko, jolla me ylistämme Jumalaa hänen sanomattomasta lahjastaan. Tämä meidän antamisemme tulee ennen kaikkia tapahtua ilomielin. Minä olen tavannut ihmisiä, jotka antoivat summia Jumalan valtakunnan hyväksi, mutta he tunnustivat rehellisesti kollehtien kokoojille: "Me emme anna sen tähden, että siitä meille on iloa. Me emme te'e sitä lii'oin kunnianhimosta; me te'emme sen velvollisuuden tunteesta ja Jumalan pelvosta." Tämä on surkuteltavaa. Se on varma merkki siitä, että Herra vaikuttaa sydämeen, kun se ei saa rauhaa käyttämään kaikkea omaksi hyödykseen. Mutta se ei saa kumminkaan la'ata rukoilemasta antamisen oikeata iloa. Ja tämä ilo tulee samassa määrässä, kuin ihminen tulee iloiseksi Jumalan sanomattomasta lahjasta. Tämä nöyrä, iloinen kiitollisuuden henki se se elähyttää vanhan kristityn seurakunnan rukoukset. Muu'an niistä rukouksista on näin kuuluva: "Ota vastaan, Jumala, tänään uhraavaisten uhrit, niin kuin sinä otit vastaan Abel'in uhrin, Sakariaan pyhän savun, Korneliuksen almut ja lesken molemmat rovot; niin ota vastaan niidenkin kiitosuhrit ja anna heille ijankaikkista tavaraa ajallisen sijaan, taivaallista maallisen sijaan." Tässä siis tehdään vaihtokauppa. Jumalan lapset antavat maallista tavaraa taivaallista tavaraa vastaan. He pitävät sen kunniana, että he saavat antaa Jumalalle. Ja Jumala ottaa sen vastaan uhrina, koska se on rakkaudesta annettu, koska se kuvaa sydämen uhria. Antavien puolesta ei rukoiltu Jumalaa antamaan heille korvaukseksi mitään maallista siunausta. Järjellisestä antamisesta ei todellakaan kukaan ihminen ole tullut köyhemmäksi; tuhansissa tapauksissa sattuu aivan päinvastoin. Mutta tämä jätetään Herran haltuun. Vaan Herralta rukoillaan ijäistä tavaraa ajallista vastaan, taivaallista maallista vastaan!
Sama henki ilmestyy toisessakin kirkkorukouksessa: "niiden puolesta, jotka antavat salaa, ja niiden puolesta, jotka antavat julkisesti; niiden puolesta jotka antavat paljon ja jotka antavat vähän, ja myöskin niiden puolesta, jotka tahtoisivat antaa, vaan eivät voi." Tämä on ihanata ja liikuttavaista! Tästä näkyy, että vanhat kristityt ovat oikein käsittäneet ja oikein käyttäneet raamatun kertomusta lesken rovosta. Tämä on todellakin vapaamielistä ja Kristuksen hengen kanssa yhtäpitävää, ett'ei lahjaa mitata metallilajin, vaan sydämen tarkoituksen mukaan. Jospa me oppisimme tämän voidaksemme tutkia itseämme, josko me te'emme, mitä me voimme tehdä, ja josko me ilolla te'emme, mitä te'emme.
Totta kyllä on, että vaatimukset kristittyjen rahojen suhteen meidän aikoinamme ovat hyvin suuret ja tulevat vieläkin suuremmiksi. Tosin ovat useimmissa seurakunnissa kirkot ja koulut vieläpä lahjoitusrahastotkin kirkkoa ja koulua varten olemassa vanhoista ajoista asti. Mutta meidän sivistysolomme ovat senlaiset, väkiluku erittäinkin kaupungeissa on kasvanut niin summattomasti, niin moninaisia uusia tarpeita on ilmestynyt ja niin monta vanhaa puutosta on uudestaan löydetty, että tarvitaan suurenmoista anteliaisuutta, joskin vaan kirkollisia tarpeita tahdotaan tyydyttää. Kaikkialla, etenkin kaupungeissa, puuhataan uusien kirkkojen rakentamista, hankitaan varoja uusien papillisten toimien asettamiseksi. Yhtä tärkeätä on hankkia varoja, niin että istuinpaikat joko kaikki (mikä olisi parasta) tahi ainakin suurimmaksi osaksi saataisiin vapaiksi. Useimmissa paikoin niitä myydään tahi vuokrataan kuin teaatteripaikkoja. Tämä ei ole suinkaan pienimpänä syynä siihen, että "alhainen rahvas" on vieraantunut kirkosta. Köyhille ei enään julisteta evankeeliumia, koska he eivät enään tule, eivätkä he tule, koska varakkaat ovat saattaneet rahakukkaron vallan kirkossakin tuntuvaksi. Rauhankirkossa, missä näiden rivien kirjoittaja saarnaa, on paikat vapaina kellekä hyvänsä, ja kumminkin on herra antanut meille siunausta. Hän on herättänyt varakkaiden sydämet antamaan vapa-ehtoisesti sen verran, kuin muu'alla saadaan penkinvuoraa. Minä lu'in ihmeen kauniin Bonchurch'in kirkon seinältä Wight'in saarella muutaman seurakunnan jäsenen lahjoittaneen 1,000 kruunua vapaapaikkojen ostamiseksi köyhille. Seurattakoon kaikkialla hänen esimerkkiänsä! Mitä maksaa köyhien hengellisen huolettomuuden valittaminen, kun heidät kumminkin tavallansa karkoitetaan kirkosta tahi heille tarjotaan ainoastaan vaivaisensyntisen-paikkoja? – Mutta eivät ainoastaan kirkolliset olot tarvitse varoja. Sisälähetyksen toimi, pakanalähetyksen suuri työ vaativat niin suuria summia, että lahjoittamisen-ilo aina joutuu useihin uusiin ja vaikeisin koetuksiin. Surullista on sanoa, että usein kollektanteja eli senlaisia henkilöitä, jotka kokoovat Jumalan valtakunnan eri tarpeisiin, pidetään kerjäläisinä, vieläpä jonkinlaisina nylkyreinäkin ja rosvoina, jotka muka ihmisten päälle hyökkäävät ja ryöstävät heidät paljaiksi. Eipä tarvitse todistaakaan ett'eivät täänlaiset ihmiset juuri tämän sopimattoman ajatuslaatunsa tähden saa nähdä paljon Kristuksen opelapsissansa tuntuvaa iloa. Tämän kirjoittaja on kerran silloisen köyhän seurakuntansa hyväksi, joka ei voinut omilla varoillansa uudestaan rakentaa kirkkoansa, ko'onnut esivallan myöntämän huonekolehdin. Ne viikot, jolloin minä täytin tämän tehtäväni, kuuluvat elämäni vaikeimpiin aikoihin. Tyytymättömiä ja nurjia naamoja, vihaisia ja napisevia sanoja, välttäviä epäselviä puheita sain minä näinä viikkoina kuulla paljoa suuremmassa määrin kuin muutoin neljän vuoden kuluessa. Tosin oli monta ihanaakin keidasta tässä erämaassa, mutta ne olivat vaan keitaita. Mielessäni täytyi minun kumminkin "tehdä syyttömiksi" näitä ihmisiä, jotka niin napisivat, sillä joll'en minä kristillisenä pappina juuri osoittanut napisevaa mieltä, niin oli se kumminkin usein minun mielessäni, ja jos minä jolloinkulloin annoinkin ilolla, niin olin minä joskus oikein iloissani siitä, ett'eivät kollehdin kokoojat olleet tavanneet minua kotona. Varmaankin käy monen kristityn kuten ennen minunkin, että nim. hetkiä tulee, jolloin on niin täynnä kiitollista iloa Jumalan armosta Kristuksessa, että antaa täysin kourin ja päättää aina antavansa ilomielin. Mutta eikös niin, eihän tätä ihanata mielialaa kau'an kestänyt ja pian vajosi jälleen entiseen surkeuteen.
