Kitabı oku: «Muistelmia kuolleesta talosta»

Yazı tipi:

Johdanto.

Siperjan kaukaisilla seuduilla, erämaiden, vuorien jaläpipääsemättömien metsien keskellä tavataan joskus pieniä kaupunkeja, joiden asukasluku nousee tuhanteen, korkeintaan kahteen tuhanteenhenkeen, rakennukset ovat puisia ja ulkomuoto mitättömän näköinen.Nämä kaupungit ovat varustetut kahdella kirkolla – toinenkaupungissa, toinen hautausmaalla – ja vivahtavat enemmän Moskovanympärillä oleviin kyliin kuin kaupunkeihin. Niissä on kuitenkin sangenriittävästi tuomareja, oikeuden jäseniä ja kaikkia muita alempiavirkamiehiä. Siperjassa palveleminen tuntuukin yleensä, kylmyydestähuolimatta, erittäin lämpimältä. Ihmiset ovat yksinkertaisia, ilmanmitään vapaamielisyyttä; järjestys on vanha, luja, vuosisatojenvahvistama. Virkamiehet, jotka totta puhuen vastaavat Siperjassaaatelistoa, ovat joko alkuasukkaita, oikeita siperjalaisia taiVenäjältä, enimmiten pääkaupungeista tulleita, joita runsaatpalkkamäärät, kaksinkertaiset kyytirahat ja suuren suurettulevaisuuden toiveet ovat sinne houkutelleet. Ne heistä, jotkaosaavat ratkaista elämän arvoituksen, jäävät melkein aina Siperjaanpysyväisesti asumaan, eivätkä he siinä tapauksessa tarvitsekaankauppojansa katua. Toiset taas, jotka ovat kevytmielisiä eivätkä osaaratkaista elämän arvoitusta, vaikeroivat aina: miksi olemme tännetulleet? Kärsimättöminä odottavat he laillisen virka-aikansa, kolmenvuoden loppua ja palaavat sitten jälleen kotiseuduilleen moittien sekäivaten Siperjaa. He eivät ole oikeassa: sillä, ei ainoastaanvirallisessa, vaan myöskin muissa suhteissa voipi Siperjassa asuaonnellisena. Ilmanala on oivallinen; maassa on paljon rikkaita javieraanvaraisia kauppiaita; paljon on varakkaita muukalaisiakin.Neitoset kukoistavat kuin ruusut ja ovat tavattoman siveellisiä.Metsän riistaa lentelee kaduilla. Sampanjaa juodaan luonnottomanpaljon, kalanmäti on ihmeellisen hyvää. Viljasta saadaan paikoittainviidestoistakin jyvä… Yleensä on maa tuottavaa. Pitää vaan osatakäyttää sitä hyödyksensä ja Siperjassa osataankin siitä hyötyä.

Eräässä semmoisessa iloisessa pikkukaupungissa, jonka muisto pysyyhaihtumattomana mielessäni, kohtasin minä Aleksanteri PetrowitshGoräntshikowin, maanpakolaisen, joka oli syntynyt Venäjälläaatelismieheksi ja tilanomistajaksi, vaan joka sittemmin vaimonsamurhaamisesta oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, ja eleli nytlainmääräämän kymmenvuotisen vankeusaikansa päätyttyä hiljaisena jarauhallisena siirtolaisena K: n kaupungissa. Hän kuului oikeastaanlähellä olevaan volostiin, vaan piti asuntoa kaupungissa, jossa hänhankki itselleen elatusta lasten opetuksella. Siperjan kaupungeissatavataan usein opettajina maanpakolaisia; heitä ei halveksita. Heopettavat etenkin ranskankieltä, joka on suuresti tarpeellinenelämässä ja josta heitä paitsi Siperjan kaukaisissa seuduissa ei olisimitään käsitystä. Ensi kerran tapasin minä Aleksanteri Petrowitshinerään vanhan, palveluksesta eronneen, vieraanvaraisen virkamiehen IwanIwanitsh Gwosdikowin talossa, jossa oli viisi eri-ikäistä toivorikastatytärtä. Aleksanteri Petrowitsh opetti heitä neljä tuntia viikossa30: sta kopeikasta tunnilta. Hänen ulkomuotonsa veti huomionipuoleensa. Hän oli tavattoman kalpea ja laiha mies, ijältään vielänuorenlainen, noin kolmenkymmenenviiden vanha, pieni kasvuinen jakivuloisen näköinen. Pukunsa oli aina sangen puhdas, eurooppalainen.Jos joku puhutteli häntä, katsoi hän aina puhuttelijaa silmiin jakuunteli tarkkaan jokaista hänen sanaansa, ikäänkuin hänelle olisiannettu paljon mietittävää tai tahdottaisiin päästä jonkun salaisuudenperille. Hänen vastauksensa oli aina selvä ja lyhyt, vaan kuitenkinsiihen määrin punnittu, että puhuttelija äkkiä tunsi jonkunlaistaepämukavuutta ja vihdoin itsekin mielellään lopetti keskustelun. Minäkysäsin hänestä Iwan Iwanitshilta ja sain tietää, että Gorantshikowvietti nuhteetonta ja siveellistä elämää ja että muussa tapauksessaIwan Iwanitsh ei olisikaan pyytänyt häntä tyttäriensä opettajaksi; että hän oli jörömäinen, karttoi ihmisiä, oli sangen oppinut, lukipaljon, vaan puhui hyvin vähän ja että hänen kanssaan oli yleensäsangen vaikea keskustella. Muutamat vakuuttivat, että hän oli aivanvarmaan hullu, vaikka eivät pitäneetkään hänen hulluuttaan kovinarveluttavana; että moni kaupungin arvokkaimmista miehistä osoittihänelle ystävällisyyttä; että hän voisi tuottaa hyötyäkinkirjoittamalla anomuskirjoja y.m. Arveltiin, että hänellä oli paljonsukulaisia Venäjällä, ehkäpä ei aivan vähäpätöisiäkään ihmisiä, muttatiedettiin myöskin, että hän heti vankeuteen jouduttuansa olikatkaissut kaiken yhteyden heidän kanssansa, sanalla sanoen, että hänvahingoitti itseään. Sitä paitsi tiesivät kaikki hänen historiansa, tiesivät, että hän oli murhannut oman vaimonsa, vieläpä avioliittonsaensi vuonna, oli murhannut hänet mustasukkaisuudesta ja itse antanutrikoksensa ilmi (joka seikka lievensi hänen rangaistustansa).Sellaisia rikoksia pidetään aina onnettomuuksina ja niitäsurkutellaan. Mutta siitä huolimatta tuo kummitus väisti tarkoinkaikkia ja ilmestyi ihmisten pariin ainoastaan opetustuntejaantaakseen.

Alussa minä en kääntänyt häneen erityistä huomiota, mutta itsekään entiedä, minkä vuoksi hän alkoi vähitellen vetää minua puoleensa.Hänessä oli jotain arvoituksen tapaista. Pitempiin keskusteluihinhänen kanssaan ei ollut mitään mahdollisuutta. Kysymyksiini vastasihän tietysti aina, jopa niinkin, kuin olisi hän pitänyt sitä tärkeänävelvollisuutenaan; mutta vastauksen saatuani oli minun hieman vaikeatakysellä häneltä enempää, jota paitsi hänen kasvonsakin ilmaisivatsellaisten keskustelujen jälkeen jonkunmoista kärsimystä ja väsymystä.Muistan, kuinka minä kerran kauniina kesä-iltana tulin hänen kanssaanIwan Iwanitshin luota. Äkkiä pälkähti päähäni kutsua häntä hetkiseksiluokseni polttamaan papyrossia. En voi kuvailla, mimmoista kauhuahänen kasvonsa osoittivat; hän menetti kokonaan malttinsa, alkoiladella joitakin katkonaisia sanoja ja äkkiä, luotuansa minuunvihaisen silmäyksen, rupesi juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Minäoikein ihmettelin. Siitä alkaen katseli hän minua ikäänkuinjommoisellakin pelolla. Mutta minä en jättänyt asiaa siksensä; olijotakin, joka veti minua hänen puoleensa, ja kuukauden kuluttuapistäysin minä itse Goräntshikowin luo. Tietysti tein minä siinätyhmästi ja epäkohteliaasti. Hän asui aivan kaupungin ääressä, eräänporvariämmän luona, jolla oli keuhkotautinen tytär ja sillä taasäpärä-lapsi, noin kymmen-vuotias, kaunis ja iloinen tyttö. AleksanteriPetrowitsh istui viimemainitun kanssa ja opetti häntä lukemaan, kunminä astuin sisään. Nähtyänsä minut hän hämmästyi, ikäänkuin olisintavannut hänet jossain pahanteossa. Hän joutui kokonaan hämille, hypähti tuoliltaan ja katsoi minuun tuijottaen. Vihdoin rupesimmeistumaan; hän seurasi tarkkaan jokaista katsettani, ikäänkuin olisiepäillyt niissä erityisiä salaperäisiä aikeita. Minä huomasin, ettähän oli luulevainen aina hulluuteen asti. Hän katseli minuavihaisesti, aivan kuin olisi kysynyt: "etköhän jo kohta lähde pois?"Minä puhelin hänen kanssaan kaupungistamme, päivän uutisista; hän olivaitelias ja hymähteli vihamielisesti; näkyi, että tavallisimmat, kaikille tutut asiat olivat hänelle tuntemattomat ja ettei hänhalunnut niihin tutustuakaan. Sitten juttelin minä seudustamme ja sentarpeista; hän kuunteli minua ääneti ja katsoi niin kummallisestisilmiini, että minua rupesi vihdoin hävettämään. Muutoin olin minävähältä saada hänet viekoitelluksi uusilla kirjoilla jaaikakauslehdillä; ne olivat minulla kädessä, juuri postista tulleina,ja minä tarjosin niitä hänelle aukasemattomina. Hän silmäsi niihinahnaasti, mutta muutti kohta aikomuksensa ja kieltäytyi niitäottamasta sanoen, ettei hänellä ole aikaa niiden lukemiseen. Viimeinsanoin minä jäähyväiset ja tunsin ulos tultuani, että sydämeltäni olipudonnut joku raskas taakka. Minä häpesin ja minusta näytti tyhmältävaivata ihmistä, joka oli asettanut päätehtäväkseen – piiloutuamahdollisuuden mukaan koko maailmalta. Mutta teko oli tehty. Muistan, etten kirjoja hänen luonansa melkein ollenkaan nähnyt, joten siis eiliene ollut perää siinä huhussa, että hän luki paljon. Yhtähyvinajaessani pari kertaa myöhään yöllä hänen akkunainsa ohitse, huomasinniissä valoa. Mitähän toimitteli hän valvoessaan aamukoitteeseen asti?Lieneeköhän kirjoittanut? Ja jos kirjoitti, niin mitähän sitten?

Asianhaarat poistivat minut kaupungistamme noin kolmeksi kuukaudeksi.Palattuani talvella takasin, sain tietää, että Aleksanteri Petrowitslioli kuollut syksyllä, kuollut yksinäisyydessään kutsumatta edeskertaakaan lääkäriä luoksensa. Kaupungissa oli hänet jo melkeinunohdettu. Hänen asuntonsa oli tyhjänä. Minä tein viipymättätuttavuutta vainajan emännän kanssa aikoen saada häneltä kuulla, mitähänen asukkaansa oli toimitellut ja eikö hän jotakin kirjoittanut?Kahdestakymmenestä kopeikasta toi hän minulle koko korillisen paperia, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä. Ämmä oli jörömäinen javaitelias, niin että häneltä oli vaikea saada asiallisia tietoja.Asukkaastaan ei hän voinut sanoa minulle mitään uutta. Hänen sanainsamukaan ei vainaja juuri koskaan työskennellyt, ei avannutkuukausmääriin kirjojaan eikä ottanut kynää käteensä; sen sijaan olihän yöt läpensä kävellyt pitkin laattiaa ja aina ajatellut jotakin, joskus puhunutkin itsekseen; hän oli kovin suosinut ja hyväillyt ämmäntyttären tytärtä, Katjaa, etenkin sen jälkeen, kun oli saanut tietäähänen nimensä, ja joka kerta Katariinan päivänä oli hän käynytpitämässä muistorukousta jonkun vainajan jälkeen. Vieraita ei hänvoinut suvaita; ulkona kävi hän vaan lapsia opettamassa; katsoikarsaasti häneenkin, vanhaan ämmään, kun hän kerran viikkoonsa tulihänen huonettansa siivoamaan, eikä kolmeen vuoteen juuri koskaanpuhunut hänen kanssaan sanaakaan. Minä kysäsin Katjalta: muistiko hänopettajaansa? Hän katsahti minuun, kääntyi sitten seinään päin jarupesi itkemään. Tuo mies oli siis jonkun saattanut itseänsärakastamaan.

Minä vein mukanani hänen paperinsa ja järjestelin niitä koko päivän.Kolme neljännestä niistä oli tyhjiä, joutavia lehtiä taiharjoituskirjoituksia kaavain mukaan. Mutta olipa siinä melkoisenpaksukin vihko, tiheään kirjoitettu ja lopettamaton, ehkä tekijänitsensä hylkäämä ja unohtama. Se oli Aleksanteri Petrowitshinkymmenvuotisen vankeusajan kertomus. Paikkapaikoin oli siinä muitakinjuttuja, toisinaan hyvin kummallisia, kauhistuttavia, joita olipistetty väliin säännöttömästi, taudin tapaisesti, ikäänkuinjonkunlaisesta pakosta. Minä luin nämä katkelmat moneen kertaan jatulin miltei vakuutetuksi, että ne olivat kirjoitetut hulluudessa.Mutta vankeusajan muistelmat – "Kuvaelmat kuolleesta talosta" – kuten kirjoittaja itse niitä nimitti, eivät näyttäneet minusta aivanmitättömiltä. Minua huvitti kertomus aivan uudesta maailmasta sekäperikatoon joutuneesta kansasta, ja minä luin sitä uteliaasti.Tietysti saatan erehtyäkin. Näytteeksi valitsen tähän noistamuistelmista joitakuita lukuja; arvostelkoon yleisö itse.

I

Kuollut talo.

Vankilamme oli linnoituksen kupeella, aivan lähellä vallia. Kun joskuskatseli aitauksen raosta avaraan maailmaan, eikö ehkä näkyisi jotakin, niin näkikin vaan pienen palasen taivasta ynnä korkean, ruohoakasvavan maavallin, mutta vallilla astuskeli öin sekä päivinvartijoita; ja silloin vankiparka ajatteli, että vuosikausia kuluu janiiden kuluessa hän samalla tavoin menee katselemaan aitauksen raostasekä näkee saman vallin, samanlaiset vartijat ja saman pienen palasentaivasta, ei kuitenkaan sitä taivasta, joka on vankilan yllä, vaantoista, kaukaista, vapaata taivasta. Kuvitelkaa mieleenne iso piha, parin sadan askeleen pituinen ja puolentoista sadan askeleen levyinen, kaikkialta ympäröitty säännöttömän kuusikulmion muotoisella korkeallakehyksellä, se on aidalla korkeista pylväistä (paaluista), jotka ovatkaivetut pystysuoraan maahan, liitetyt lujasti toinen toisensaviereen, kiinnitetyt poikkilaudoilla ja ylhäältä teroitetut; kas siinälinnan ulkonainen varustus. Yhteen aitauksen reunaan oli tehty lujaportti, joka oli aina kiinni ja jota öin sekä päivin sotamiehetvartioivat; sitä avattiin tarvittaissa, kun vankeja oli päästettäväulkotöihin. Tämän portin takana oli valoisa, vapaa maailma, jossaihmisiä asui. Mutta aitauksen tänpuolisesta maailmasta ajattelivatnämä kuin olemattomasta sadusta. Siellä oli oma, erityinen maailmansa, joka ei ollut muun maailman kalttainen, siellä olivat omat lakinsa, omat pukunsa, omat tapansa ja tottumuksensa ja elävältä kuollut talo,elämä – aivan tavaton ja ihmiset kummalliset. Siitäpä omituisestanurkasta aioinkin minä kertoa.

Aitauksen sisällä nähtiin muutamia rakennuksia. Molemmin puolinleveätä sisäpihaa oli kaksi pitkää yksikerroksista huoneistoa. Neolivat kasarmeja. Siellä asuivat vangit, jaettuina luokkiin. Aitauksenperällä olevassa rakennuksessa oli kyökki, kahdessa osastossa; kauempana oli vielä rakennus, johon saman katoksen alle oli sijoitettukellareja, aittoja ja liiterejä. Pihan keskus oli tyhjä ja muodostitasaisen, jokseenkin ison alan. Täällä asetettiin vangit riveihin, tarkastettiin ja huudettiin kukin nimeltään; näin tehtiin aamuin, keskipäivin sekä illoin, välistä useammankin kerran päivässä aina senmukaan miten epäluuloisia vartijat olivat ja miten taitavia he olivatlukemaan. Ylen ympärinsä, rakennusten ja aitauksen välille jäi vieläjotenkin iso ala. Siellä, rakennusten takana, käyskentelivätjouto-aikoinaan muutamat ihmisviholliset ja synkkämieliset vangitvälttäen siten muiden silmäyksiä ja ajatellen rauhassa omiaajatuksiaan. Kohdatessani heitä tällaisilla kävelyillä, tarkastelinuteliaasti heidän synkkiä kasvojaan ja arvailin heidän ajatuksiaan.Oli eräs vanki, jonka mieli-työnä jouten ollessaan oli paalujenlukeminen. Niitä oli puolentoista tuhannen paikoille ja hän oli nekaikki laskenut sekä merkinnyt. Kukin paalu merkitsi päivää; kunakinpäivänä jätti hän luvusta pois yhden paalun ja sillä tavoin jälelläolevista voi hän havainnollisesti nähdä, kuinka monta päivää hänen olivielä vankeudessa oleminen. Hän iloitsi sydämessään saatuaan jonkunkuusikulmion sivuista loppuun luetuksi. Hänen tuli vielä odottaa montavuotta; mutta vankilassa oli aikaa oppia kärsivälliseksi. Minä näinkerran, kuinka eräs vanki otti tovereiltaan jäähyväisiä, oltuansakaksikymmentä vuotta pakkotyössä. Olipa siellä ihmisiä, jotkamuistivat hänen tulonsa vankilaan; huoleton oli hän ollut silloin, eikä ajatellut rikostaan yhtä vähän kuin rangaistustaankaan. Nyt lähtihän pois harmaapäisenä, jyrkän ja surullisen näköisenä ukkona.Vaiteliaana kulki hän kasarmiemme läpi. Tullessaan kuhunkin kasarmiin, rukoili hän kääntyneenä jumalankuviin, ja kumarteli sitten nöyrästitovereilleen pyytäen, etteivät muistelisi häntä vihamielin. Muistanmyöskin, kuinka eräs vanki, entinen varakas siperjalainen talonpoika, kutsuttiin jonakin iltana portille. Puolen vuotta sitä ennen oli hänsuureksi surukseen kuullut, että hänen vaimonsa oli mennyt toisellemiehelle. Nyt oli vaimo itse saapunut vankilan edustalle tarjotakseenhänelle almua. He puhelivat pari minuuttia, puhkesivat sittenkyyneleihin ja sanoivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Minä näinmiehen kasvot, kun hän palasi kasarmiin… Niin, tässä paikassa saioppia kärsivällisyyttä.

Kun rupesi hämärtämään, vietiin meidät kasarmeihin ja suljettiin sinnekoko yöksi. Minusta tuntui aina raskaalta palata ulkoa kasarmiin.Viimemainittu oli pitkä ja matala huone, himmeästi valaistutalikynttilöillä, täynnänsä raskasta, tukahuttavaa löyhkää. Enymmärräkään enää, kuinka minä voin viettää siinä kymmenen vuotta.Laverissani oli minulla kolme lautaa, siinä oli leposijani.Sellaisilla lavereilla makasi samassa huoneessa kolmekymmentä henkeä.Talvella suljettiin ovet aikaisin. Sitten sai odottaa noin neljätuntia, kunnes kaikki nukkuivat. Siihen asti täytyi kuulla melua, naurua, haukkumasanoja ja kahleiden kolinaa sekä nähdä likaisuutta, kerittyjä päitä, poltinmerkin saaneita kasvoja, repaleisia vaatteita, kaikkea halvennettua ja häväistyä … niin, ihminen on sitkeähenkinen!Ihminen on olento, joka tottuu kaikkeen ja luulenpa, että se on hänenparas tuntomerkkinsä.

Vankilassa oli meitä kaikkiansa kaksisataa viisikymmentä henkeä – seoli melkein pysyvä lukumäärä. Yhdet tulivat, toiset lopettivatmääräaikansa ja menivät pois, kolmannet kuolivat. Ja kylläpätässä olikin kaikenlaista väkeä. Luulenpa, että Venäjän jokakuvernementilla, joka maakunnalla oli täällä edustajansa. Olimuukalaisiakin, olipa muutamia vankeja Kaukaasian vuoriltakin. Kaikkiolivat he jaetut rikosten laadun, s.o. rikoksista määrättyjen vuosienmukaan. Saa otaksua, ettei ollut semmoista rikosta, joka ei olisiollut täällä edustettuna. Vankeusväestön tärkeimpänä osuutena olivatsiviililuokan vangit. Ne olivat rikoksellisia, joilta vapaus olikokonaan riistetty; ne olivat yhteiskunnasta eroitettuja jäseniä,jotka eroittamisensa ikuiseksi todistukseksi olivat saaneetpoltinmerkin kasvoihinsa. Heidän vankeusaikansa vaihteli kahdeksan jakahdentoista vuoden välillä, jonka jälkeen heidät lähetettiinsiirtolaisiksi johonkin siperjalaiseen paikkakuntaan. – Oli myöskinsotilasluokkaan kuuluvia rikoksellisia, joilta ei riistetty kaikkeavapautta, kuten yleensä on tapana venäläisissä sotilasvankienruoduissa. Heidät oli lähetetty lyhyeksi ajaksi, jonka kuluttua hesaivat palata sinne, mistä olivat tulleetkin, sotamiehiksi Siperjanlinjarykmentteihin. Useat heistä lähetettiin melkein oitis jälleenvankeuteen uudistetuista törkeistä rikoksista, ei kuitenkaan enäälyhyeksi ajaksi, vaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Tätä luokkaasanottiin "alituiseksi." Mutta alituisilta ei riistetty sentäänkokonaan vapautta. Vihdoin oli vielä melkoisen lukuisa luokkasuurimpia pahantekijöitä, etupäässä soturisäädystä. Sitä sanottiin"erityiseksi osastoksi." Koko Venäjältä lähetettiin siihenrikoksellisia. He itse pitivät itseään ikuisina vankeina, eivätkätienneet pakkotyönsä määräaikaa. Lain mukaan oli heidän työnsä tehtäväkahta, jopa kolmeakin kertaa raskaammaksi kuin muiden. "Te olettetäällä ajaksi, vaan me ainaiseksi", sanoivat he toisille vangeille.Minä olen sittemmin kuullut, että tämä osasto on hävitetty. Sitäpaitsi on vankilastamme sittemmin poistettu myöskin siviilijärjestysja sen sijaan pantu toimeen yleinen sotilasvankien ruotu. Sen ohessaon tietysti esimiehistökin muuttunut. Minä kerron siis entisyydestä,kauan aikaa sitten olleista ja menneistä asioista.

Siitä on jo kulunut pitkä aika; kaikki on minusta kuin unen näköä.Muistan hetken, jolloin saavuin vankilaan. Se tapahtui illallajoulukuussa. Jo hämärti; väki palasi työstä; tehtiin valmistuksia sentarkastusta varten. Viiksikäs aliupseeri avasi minulle ovet tähänkummalliseen taloon, jossa minun tuli viettää monta vuotta, kärsiäsemmoisia kärsimyksiä, joista minulla ilman kokemusta ei voisi ollavähintäkään käsitystä. Esimerkiksi en olisi mitenkään voinut ajatellahirveäksi ja tuskalliseksi sitä seikkaa, etten minä kertaakaan kokokymmenvuotisen vankeuteni aikana tulisi olemaan yksinäni! Eikä seollutkaan ainoa seikka, johon minun piti tottua.

Täällä oli satunnaisia murhaajia ja murhaajia ammatiltaan, ryövärejäja ryövärien päälliköitä, oli myöskin pelkkiä taskuvarkaita, maankulkijoita y.m. Oli sellaisiakin, joista oli vaikea päättää, minkävuoksi he olivat tänne joutuneet? Mutta yhtähyvin kullakin oli omakertomuksensa, sekava ja raskas kuin eilinen humala. Menneistäasioista eivät he yleensä halunneet kertoilla ja nähtävästi kokivatolla niitä ajattelemattakin. Minä tunsin murhamiehiä, niin iloisia jahuolettomia, että olisin voinut lyödä vetoa, ettei omatunto heitälaisinkaan nuhdellut. Mutta tapasi siellä synkkiäkin, melkein ainavaitelijaita olentoja. Elämästään juttelivat he harvoin, enkä minähuomannut kessään uteliaisuuttakaan, ikäänkuin sitä ei olisi otettutavaksi. Tapahtui kuitenkin, että joku rupesi väliin aivansatunnaisesti puhumaan, samalla kun toiset välinpitämättöminä jajärömäisinä kuuntelivat. Ei kukaan voinut saada toistaanihmettelemään. "Me olemme kirjaan pystyvää väkeä!" sanoivat he useinjonkunlaisella itseensä tyytymyksellä. Muistan, kuinka kerran eräspahantekijä, kohmelopäissään (vankilassa oli joskus mahdollista saadaväkeviä juomia), alkoi kertoa murhanneensa viisivuotiaan pojanviekoiteltuaan hänet ensin johonkin tyhjään vajaan; siellä oli hänpojan murhannutkin. Koko kasarmin väki, joka tähän asti oli nauranuthänen pilapuheilleen, karjasi nyt kuin yhdestä suusta ja pahantekijäoli pakoitettu vaikenemaan. Vangit eivät karjasseet inhosta, vaansiitä syystä, ettei semmoista pitänyt puhua, koska, semmoiset puheeteivät olleet tapana. Tässä voin huomauttaa, että vankilan asukkaattodellakin olivat kirjaan pystyviä, ei kuvannollisessa, vaan sanantäydessä merkityksessä. Ainakin puolet heistä osasi lukea jakirjoittaa. Missä muussa paikassa, jossa venäläistä kansaa on koossa, voidaan siitä eroittaa 250 henkeä sillä tavoin, että puolet heistäolisi kirjaan pystyviä. Olen kuullut jonkun semmoisista tosiasioistapäättäneen, että kirjataito turmelee kansaa. Se on erehdystä;turmeluksen syyt ovat aivan toiset, vaikkapa myöntäminen onkin, ettäkirjataito kehittää kansassa itseensä luottamusta. Mutta eihän se olemikään vika. – Kukin luokka eroitettiin toisistaan vaatteuksenmukaan. Muutamilla oli jakun toinen puoli tummanruskea, toinen taasharmaa, samoin oli myöskin housuissa toinen lahke harmaatoinen tummanruskea. Kerran, kun olimme työssä, katseli eräsvehnästenmyyjä-tyttö minua kauan aikaa ja purskahti sitten äkkiänauramaan. "Hyi, miten hullusti!" huudahti hän; "ei ole piisannutharmaata sarkaa, eikä mustaakaan!" Oli semmoisiakin, joilla koko jakkuoli harmaata sarkaa, vaan hihat mustanruskeata. Tukkakin oli erilailla: toisilla oli puolet tukkaa keritty pitkin pää-kalloa, toisillataas poikkipuolin.

Jo ensi katseella voi huomata jonkunlaisen silmiin pistävän yhteisenominaisuuden tässä kummallisessa perhekunnassa; huomattavimmatkin, omituisimmatkin henkilöt, jotka vastoin tahtoansa kohosivat muidenylitse, noudattivat kuitenkin mielellään vankilan yhteisiä tapoja.Yleiseen voin sanoa, että koko tämä ihmisjoukko, lukuun ottamattamuutamia tavattoman iloisia olentoja, joita siitä syystä kaikkihalveksivat, oli synkkää, kateellista, kunnianhimoista, kerskaavaista, helposti loukkautuvaa ja suuressa määrässä muotoihin kiintynyttäväkeä. Välinpitämättömyys kaikkea kohtaan oli suurimpana hyveenä.Ulkonaista käyttäytymistä piti kukin tavattoman tärkeänä asiana. Useinmuuttui ylpein joukosta salaman nopeudella mitä arkamaisimmaksi. Olimuutamia todella voimakkaita ihmisiä; ne olivat yksinkertaisia jateeskentelemättömiä. Mutta kummallista: näiden lujaluontoisten, voimakasten ihmisten joukossa oli muutamia suurimmassa määrin, melkeintaudintapaisesti kunnianhimoisia. Yleensä huomasi täällä kunnianhimoaja ulkopuolisuutta hyvin usein. Suurin osa vankeja oli turmeltunutta, kovin ilkeätä väkeä. Juorut ja moitteet olivat lakkaamattomia: elettiin miltei kuin kadotuksessa, pimeyden valtakunnassa. Muttavankilan sisällisiä asetuksia ja hyväksyttyjä tapoja ei kukaanuskaltanut vastustaa; kaikki alistuivat. Oli mahtavia luonteita, vaikeasti alistuvia, mutta nekin alistuivat. Vankilaan tulisellaisia, jotka vapaina ollessaan olivat jo liiaksi syrjäytyneettavallisuudesta, niin että lopulta rikoksiansakin tekivät niihinmitään syytä tietämättä, ikäänkuin houreissaan, huumautuneina, useinkorkeimmilleen nousseesta kunnianhimosta. Mutta täällä masentuivat heoitis, vaikka moni heistä ennen vankeuteen tulemistaan oli ollutkylien ja kaupunkien kauhuna. Silmäillen ympärilleen tulokas kohtahuomasi, ettei hän ollutkaan mieleisessään paikassa, ettei hän täällävoinutkaan ketään ihmetyttää; hän tyyntyi pakostakin ja mukautuivallitsevaan tapaan. Tähän vallitsevaan tapaan kuului päältäpäinkatsoen jonkunlainen erityinen oman arvonsa tunteminen, joka olihuomattava ominaisuus miltei jokaisessa vankilan asukkaassa. Tuomitunpakkotyöläisen nimeä pidettiinkin todella jonkunlaisena virkanimenä,jopa kunnioitettavanakin. Häpyä ja katumusta ei ollut merkiksikään!Muuten oli olemassa jonkunlaista ulkonaista, ikäänkuin virallistanöyryyttäkin, jonkunlaisia rauhallisia puheenparsia: "Me olemmehukkaan joutunutta kansaa", sanoivat he, "emme osanneet eläävapaudessa, nyt saamme tehdä pakkotyötä." – "Et totellut vanhempiasi, nyt saat totella rummun lyöntiä." – "Et taipunut hyvään, nyt saatkokea pahaa!" Tällaisia arveluja lausuttiin usein, osaksi siveellisinäopetuksina, osaksi tavallisina sananlaskuina, ilman mitään vakavampaatarkoitusta. Kaikki oli vaan pelkkiä sanoja. Tuskinpa kukaan tunnustisydämessään laittomuuttansa. Jos joku vanki olisi yrittänyt moittiatoveriansa rikoksesta (muuten rikoksen tekijän moittiminen ei olevenäläisen luonteen mukaista), ei haukkumasanoista moititun puoleltaolisi tullut loppua. Ja he olivatkin aika mestareja haukkumaan. Hehaukkuivat hienostuneella, taiteellisella tavalla. Haukkuminen olitäällä koroitettu taiteeksi; tarkoituksena ei ollut vaikuttaa niinpaljon loukkaavilla sanoilla kuin loukkaavalla ajatuksella, hengellä,aatteella, ja se on aina hienompaa, myrkyllisempää. Alituiset riidatvankien kesken olivat omiansa kehittämään haukkumataitoa. Koko tämäväestö työskenteli kepin pakoittamana, ja sen vuoksi pysyi laiskana jaturmeltuneena. Kaikki olivat he kokoontuneet tänne vastoin omaatahtoansa; kaikki olivat he vieraita toisilleen.

"Piru on kuluttanut kolmet tallukat, ennenkuin sai meidät kootuksi",sanoivat vangit, ja niinpä olivat juorut, kujeet, akkamaiset jutut, kateus, riita ja ilkeys ylimillään tässä katalassa paikassa. Ei mikäänakka olisi voinut olla niin turhamainen kuin muutamat näistämurhamiehistä. Tosin oli heidän joukossaan lujaluontoisiakin ihmisiä,jotka olivat koko elämänsä aikana tottuneet hallitsemaan, käskemään, karaistuneita, pelottomia ihmisiä. Niitä väkisinkin kunnioitettiin; itse puolestaan semmoiset ihmiset, vaikka olivatkin arkojakunniastaan, eivät kuitenkaan tahtoneet rasittaa muita; he välttivätturhanpäiväisiä riitapuheita, käyttäytyivät erinomaisen arvokkaasti, olivat järkeviä ja melkein aina kuuliaisia päälliköille, eikuuliaisuuden periaatteen, eikä velvollisuuden tunnonkaan tähden, mutta niin vaan, ikäänkuin jonkunlaisesta sopimuksesta, käsittäensiitä tulevat molemminpuoliset edut. Muutoin heitä kohdeltiinkinvarovasti. Muistanpa, kuinka kerran eräs semmoinen peloton japäättäväinen, julmista taipumuksistaan tunnettu vanki kutsuttiinjostakin rikoksesta rangaistavaksi. Oli kesäinen päivä, työstä vapaaaika. Majuuri, vankilan lähin ja välitön päällikkö, oli itse saapunutvahtipaikalle, joka oli aivan porttimme vieressä, ollakseen läsnärangaistaessa. Tämä majuuri oli vankien kauhuna; hän sai heidätpelosta vapisemaan. Hän oli järjettömän ankara, hän "ryntäsi ihmisiävastaan", kuten vangit sanoivat. Enimmin pelättiin hänen läpitunkevaakatsettaan, jolta ei voinut mikään olla salassa. Hän näki melkeinkatsomattakin. Astuessaan vankilaan hän tiesi, mitä sen toisessapäässä tapahtui. Vangit nimittivät häntä kahdeksan-silmäiseksi. Hänenmenetystapansa oli väärä. Hurjilla, ilkeillä toimillaan hän vaanvihoitti jo ennestäänkin vihoittuneita ihmisiä ja jos hänenylipäällikkönsä ei olisi ollut kunniallinen ja ymmärtäväinen mies, joka välistä hillitsi hänen hurjia oikkujansa, olisi hän saanut aikaansuurta turmiota. En ymmärrä, kuinka häntä onni seurasi loppuun asti;hän otti virkaeron henkeänsä menettämättä ja terveenä, vaikka olikinjoutunut oikeuden käsiin.

Vanki vaaleni, kun häntä huudettiin. Tavallisesti kärsi hän tyynestija vaieten rangaistuksensa, arvostellen kylmäverisesti javälinpitämättömästi tapahtunutta tapaturmaa. Häntä kohdeltiin muutenaina varovasti. Mutta tällä kertaa hän jostakin syystä luuli olevansaoikeassa. Hän vaaleni ja pisti hihaansa, salaa vartijoiltansa, terävänenglantilaisen suutarin-veitsen. Veitset ja muut teräaseet olivatvankilassa kovasti kiellettyä tavaraa. Tarkastuksia toimitettiinusein, odottamatta ja huolellisesti, rangaistukset olivat ankarat; mutta kun on vaikea löytää rosvolta sitä, jota hän nimenomaan onpäättänyt salata ja kun veitsiä sekä työaseita tarvittiin vankilassaalituisesti, ei niitä, tarkastuksista huolimatta, voitu saadahäviämään. Ja jos ne otettiinkin pois, niin heti hankittiin toisiasijaan. Kaikki vangit kiiruhtivat aitauksen luo ja hämmästyneinäkatselivat paalunrakojen läpi. Kaikki tiesivät, ettei Petrow tälläkertaa aio taipua hyvällä rangaistavaksi ja että majuurilla oli loppukäsissä. Mutta ratkaisevalla hetkellä istahti majuurimme rattaillensaja lähti pois jättäen rangaistuksen toimeen panemisen toiselleupseerille. "Jumala itse pelasti hänet", sanoivat vangit sittemmin.Petrow puolestaan kärsi rangaistuksensa aivan rauhallisena. Hänenvihansa lauhtui, kun majuuri oli lähtenyt pois. Vanki on kuuliainen jarauhallinen johonkuhun määrään asti; mutta on kuitenkin raja, jonkayli ei saa mennä. Sanon tässä, ettei mikään voi olla huomiotaansaitsevampaa kuin nämä kärsimättömyyden ja niskoittelemisenpuuskaukset. Monasti kärsii ihminen useampia vuosia, kestää ankarimpiarangaistuksia ja äkkiä kadottaa malttinsa jonkun pikkuseikan, jonkunvähäpätöisyyden kohdatessa, ehkäpä ilman mitään syytäkään. Melkeinpävoipi häntä silloin pitää hulluna, ja niinhän tavallisesti tehdäänkin.

Jo olen sanonut, että useampien vuosien kuluessa minä en huomannutnäissä ihmisissä vähintäkään katumuksen merkkiä, enkä minkäänlaisiaahdistavia ajatuksia rikoksien tähden; suurin osa heistä arveliolevansa aivan oikeassa. Semmoinen on asianlaita. Syynä siihen ontietysti pidettävä ylpeyttä, huonoja esimerkkejä ja vääräähäveliäisyyttä. Mutta voipikos kukaan sanoa tutkineensa näidenperikatoon joutuneiden ihmisten sydämet ja lukeneensa niidensalaisuudet? Luulenpa kuitenkin, että vuosien kuluessa olisi ollutmahdollista huomata näissä sydämissä vaikka jonkun piirteen, jokatodistaisi sisällistä surua ja kärsimystä. Mutta niin ei tapahtunut,ei vähimmässäkään määrässä. Näyttää siltä, kuin rikoksia ei voisiselitellä määrätyn, valmiin katsantokannan mukaan, joten niidenfilosofiia on vaikeampi kuin luulisikaan. Tietty asia on, etteivankila eikä pakkotyö voi parantaa rikoksen tekijää; ne vaanrankaisevat häntä ja turvaavat yhteiskunnan rauhaa hänen pahoiltaaikeiltaan. Pahantekijässä herättää vankila ja ankarinkin pakkotyöainoastaan vihaa, halua kiellettyihin nautintoihin ja mitä suurintakevytmielisyyttä. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, että kuuluisasellijärjestelmä ei saavuta oikeata tarkoitustaan. Se imee elämänmehun ihmisestä, veltostuttaa sekä heikontaa hänen sielunsa ja tarjoositten henkisesti kuivuneen muumian, puolihullun olennon mukakatumuksen ja parannuksen esikuvana. Selvää on, että pahantekijä, jokanousee yhteiskuntaa vastaan, vihaa sitä ja katsoo melkein aina itsensäolevan oikeassa ja yhteiskunnan väärässä. Sen lisäksi on hän siltä jokärsinyt rangaistuksensa ja siitä syystä pitääkin itseäänpuhdistettuna, pyhitettynä. Sellaisten katsantokantain mukaan voisimiltei puolustaa rikoksen tekijää. Mutta kaikista katsantokannoistahuolimatta myöntää jokainen, että on olemassa semmoisia rikoksia, joita aina ja joka paikassa, kaikkien lakien mukaan on pidettykieltämättöminä rikoksina ja pidetään semmoisina vastakin, niinkauankuin ihminen pysyy ihmisenä. Ainoastaan vankilassa kuulin minäkertomuksia hirveimmistä, luonnottomimmista töistä, kummallisimmistamurhista, joista puhuttiin nauraen hillitsemätöntä ja lapselliseniloista naurua. Etenkin on muistooni painunut eräs isänsä murhaaja.Hän oli ollut aatelismies ja kuusikymmenvuotiaan isänsä tuhlaajapoika.Käytökseltään oli hän peräti kevytmielinen, ja isänsä oli koetelluthäntä hillitä, taivutella. Mutta ukolla oli talo ja luultiinpa häntäraharikkaaksikin; poika murhasi hänet, himoiten perintöä. Rikos tuliilmi vasta kuukauden perästä. Murhaaja oli ilmoittanut poliisille, että hänen isänsä oli hävinnyt teille tietämättömille. Koko tämänkuukauden vietti hän mitä kevytmielisimmällä tavalla. Vihdoin hänenpoikessa ollessaan löysi poliisi ruumiin. Pihalla, pitkin sen kokopituutta, juoksi likaviemäri, joka oli peitetty laudoilla. Ruumismakasi tässä viemärissä. Se oli puettu huolellisesti, harmaa pää olileikattu pois ja pantu taas paikalleen, sen alle oli murhaajaasettanut tyynyn. Hän ei tunnustanut rikostaan, menetti aatelisarvonsaja lähetettiin pakkotyöhön kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Koko sen ajan, jonka minä olin hänen kanssaan, säilytti hän mitä iloisimmanmielialansa. Hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen jaajattelematon, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen. Minä en koskaanhuomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Vangit eiväthalveksineet häntä hänen rikoksensa tähden, josta ei ollutpuhettakaan, vaan siitä syystä, ettei hän osannut oikein käyttäytyä.Joskus mainitsi hän isäänsä. Puhuessaan kerran kanssani sukunsarotevuudesta lisäsi hän: kas, isäni oli semmoinen mies, etteikuolemaansa asti valittanut mitään kipua. Mokoma eläimellinentunnottomuus on tietysti tavatonta. Se on jonkunlainen aistillinenpuute, jonkunlainen ruumiillinen ja siveellinen virheellisyys, tieteelle vielä tuntematon, eikä mikään tavallinen rikos. Minäpuolestani en tahtonut uskoa tällaisen rikoksen mahdollisuutta. Muttahänen kotikaupunkinsa ihmiset, jotka tunsivat hänen elämänsäyksityiskohdat, kertoivat minulle siitä. Todistukset olivat niinselvät, että oli mahdoton olla rikosta todeksi uskomatta.

Vangit kuulivat hänen kerran yöllä unissaan huutavan: "Ota kiinni, otakiinni! Lyö häneltä pää poikki, lyö, lyö!.."

Melkein kaikki vangit puhuivat ja hourailivat yöllä. Haukkumasanat, rosvojen puheet, veitset, kirveet tulivat silloin useimmiten heidänhuulilleen. Me olemme masennettua väkeä, sanoivat he; meidän sydämemmeon masennettu, siitä syystä me huudamme yöllä.

Ruunun työ ei ollut ammattina, vaan velvollisuutena; vanki tekitehtävänsä, työskenteli ulkona säädetyt tuntinsa ja palasi taasvankilaan. Pakkotyötä vihattiin. Ilman erityistä työtänsä, jota vankitekee kaiken älynsä ja ymmärryksensä mukaan, ei hän saattaisivankilassa tulla toimeen. Ja mitenkä olisikaan mahdollista, että nuokehittyneet, rajusti elämöineet ja elämänhaluiset ihmiset, jotkaolivat väkisin temmatut yhteiskunnasta ja ihmiselämästä, voisivat ominneuvoinsa elää vankilassa säännöllistä ja järjellistä elämää?Joutilaisuus synnyttäisi heissä semmoisia rikoksellisia taipumuksia, joista heillä ennen ei ollut käsitystäkään. Työttä ja ilmanoikeutettua, varsinaista omaisuutta ei ihminen voi tulla toimeen, vaanturmeltuu ja muuttuu eläimelliseksi. Ja siitä syystä vankilassajokaisella luonnollisen vaatimuksen ja itsensä säilyttämisen pakostaolikin oma ammattinsa, oma toimensa. Koko pitkän, kesäisen päivänkuluessa tehtiin ruunun työtä; lyhyt yö tuskin riitti makuu-ajaksi.Mutta talvella oli vanki lainmukaisesti jo hämärän tullessa suljettavavankilaan. Mitenkä olivat pitkät, ikävät talvi-illat saatavatkulumaan? Siitäpä syystä melkein joka kasarmi, kiellosta huolimattamuuttuikin silloin suureksi työhuoneeksi. Työtä ja tointa oikeastaanei kielletty; ainoastaan työaseet olivat kielletyt. Mutta ilman aseitaoli työ mahdotonta. Työtä tehtiin siis salaisesti, ja näyttipä siltä,ettei esimiehistö muutamissa tapauksissa pitänyt siitä suurta lukua.Moni vanki tuli vankilaan taitamattomana, vaan oppi siellä muiltajonkun käsityön ja lähti sitten pois taitavana mestarina. Täällä olisuutareja, tohvelintekijöitä, räätälejä, nikkareja, seppiä, piirtäjiäja kultaajia. Eräs juutalainen, Isai Bumstein oli juveelintekijä jasamalla koronkiskuri. Kaikki tekivät he työtä ja ansaitsivat rahaa.Tilauksia saatiin kaupungista. Raha on metallista tehtyä vapautta, jasenpä vuoksi onkin se ihmiselle, jolta vapaus on kokonaan riistetty, kymmentä kertaa kalliimpi kuin muille. Jos raha vaan kilisee hänentaskussaan, on hän jo puoleksi tyydytetty, vaikk'ei voisikkaan sitätuhlata. Rahaa voipi kuitenkin tuhlata aina ja jokapaikassa, muttaetenkin vankeudessa ollessa, koska kielletty hedelmä on kahtamakeampaa. Vankilassa oli saatavana myöskin viinaa. Piiput olivatankarasti kielletyt, vaan niitä käyttivät yhtähyvin kaikki. Raha jatupakka olivat suojana keripukkia ja muita tauteja vastaan. Työ taasoli esteenä rikoksille: ilman työttä vangit olisivat syöneet toisensaniinkuin hämähäkit pullossa. Siitä huolimatta työnteko ja rahojenomistus olivat kielletyt. Usein pantiin öillä toimeen äkkinäisiätarkastuksia, otettiin kaikki kielletty tavara takavarikkoon, jajoskus joutuivat rahatkin etsijäin kynsiin, vaikka niitä kuinkakoeteltiin piilotella. Osaksi senkin tähden niitä ei säästetty, vaantuhlattiin kohta viinaan; siinä syy, minkä vuoksi viinaa löytyivankilassa. Jokaisen tarkastuksen jälkeen kadotti syyllinenomaisuutensa ja sitä paitsi joutui ankaran rangaistuksen alaiseksi.Mutta kohta sen jälkeen puute taas poistettiin, uudet työaseethankittiin ja olot palasivat entiselleen. Semmoinen asianlaita olitunnettu päälliköille, eivätkä vangitkaan nurkuneet rangaistuksestaan, vaikka mokoma elämä vivahti elämään Vesuvius-vuorella.

Kellä ei ollut mitään käsityötä, harjoitti muita toimia. Ja toimetolivatkin sangen erilaisia. Muutamat harjoittivat esimerkiksiainoastaan välityskauppaa, ja kaupan esineet olivat väliin sellaisia, ettei vankilan ulkopuolella kenenkään päähän olisi pistänyt sellaistenesineiden kauppaaminen, eikä edes missään arvossa pitäminenkään. Muttavankilan väki oli kovin köyhää ja keinotteluun taipuvaa.Pahanpäiväisellä rievulla oli arvonsa ja sitä tarvittiin jotakinvarten. Köyhyys vaikutti, että rahallakin oli vankilassa kokonaantoisenlainen arvo kuin vapaudessa. Suuresta ja monimutkaisesta työstämaksettiin puolikopeikaisilla. Muutamat harjoittivat menestykselläkoronkiskomista. Vanki, joka oli tuhlannut rahansa, vei viimeisetkapineensa koronkiskojalle, jolta hän sai muutamia kuparirahojasuunnatonta korkoa vastaan. Jollei hän lunastanut näitä kapineitamääräajalla, myytiin ne oitis ilman sääliä. Koronkiskominen kukoistisiihen määrään, että panttina käytettiin ruunun tavaraakin, niinkuinliinavaatteita, kenkiä y.m., siis semmoisia esineitä, joita vankisaattoi tarvita millä hetkellä hyvänsä. Mutta sattuipa näissäkaupoissa usein niinkin, että panttaaja meni rahat saatuansa pitkittäpuheitta vanhemman aliupseerin, vankilan lähimmän päällikön luo jailmoitti hänelle asianlaidan, jonka jälkeen pantatut ruunun tavaratotettiin koronkiskojalta pois, ja se tapahtui usein ilman mitäänilmoitusta vankilan ylemmille esimiehille. Sellaisissa tapauksissa eiollut tavallisesti mitään riitaakaan. Koronkiskuri antoi pantintakasin ääneti ja nyrpeän näköisenä ikäänkuin hän jo ennakolta olisiodottanut, mitä tapahtuman piti. Ehkäpä hän itseksensä myönsi, ettähän panttaajan sijassa olisi menetellyt aivan samoin. Ja jos hänvälisti riitelikin, niin tapahtui se suotta vaan, ikäänkuin omantunnonpuhdistamiseksi.

Yleensä sanoen varastelivat kaikki vangit toisiltansa aikalailla.Melkein jokaisella oli oma, lukolla varustettu arkkunsa ruununkapineiden säilyttämistä varten. Arkkuja oli lupa pitää, mutta neeivät voineet estää varkauksia. Luullakseni ei ole vaikea arvata, mimmoisia varkaita täällä oli. Eräs sydämestään minulle ystävällinenvanki, sanon sen liioittelematta, varasti raamattuni, ainoan kirjan, jota minä sain pitää luonani vankilassa; samana päivänä tunnusti hänminulle tekonsa, ei kuitenkaan katumuksesta, vaan säälistä, kun näkiminun sitä kauan hakevan. Vankilassa oli anniskelijoita, jotkamyyskentelivät viinaa ja sillä tavoin rikastuivat nopeasti. Tästäkaupasta puhun joskus erikseen, sillä se oli sangen merkillinen.Vankien joukossa oli paljon salakuljetuksesta rangaistuja, joten eiolekkaan ihmeteltävä, että tarkastuksista ja vartioimisesta huolimattaviinaa tuotiin vankilaan. On huomattava, että salakuljetus oli täällätavallansa aivan omituinen rikoksenlaji. Tuskinpa esim. voisi uskoa, että rahallinen etu monella salakuljettajalla oli aivan sivuseikkana.Yhtä hyvin oli asianlaita semmoinen. Salakuljettaja toimiskelikiihkon, kutsumuksen pakoituksesta. Hänellä oli osaksi runoilijanluonne. Pelkäämättä kävi hän kohti vaaroja ja onnettomuuksia, viekasteli ja teki keksintöjä pelastaakseen nahkansa; väliin oli hänikäänkuin jonkun henkisen vaikutuksen alainen. Tämä hänen kiihkonsaoli yhtä voimallinen kuin pelaamisen kiihko. Minä tunsin erään vangin, joka varreltaan oli jättiläinen, vaan luonteeltaan niin sävyisä,hiljainen ja tyyni, että oli mahdoton käsittää, mitenkä hän olijoutunut vankilaan. Hän oli siihen määrin sopuisa ja rauhallinen, ettei koko vankeutensa aikana kenenkään kanssa riitaantunut.Länsirajalta oli hän lähetetty tänne salakuljetuksesta, ja kun hän eivoinut vastustaa taipumustaan, ryhtyi hän täällä viinankuljetukseen.Häntä rangaistiin siitä monta monituista kertaa ja kovin hänpelkäsikin rangaistusta. Sen ohessa tuotti viinankuljetus hänelleperäti mitättömän rahavoiton. Siitä rikastui vaan urakkamies.Miesparka rakasti taitoa taidon vuoksi. Hän vuodatti kyyneleitä kuinakka ja vannoi monasti rangaistuksen jälkeen lakkaavansasalakuljetuksesta. Miehuullisesti hillitsikin hän haluansa jonkunkuukauden, vaan sitten lankesi taas… Tälläiset henkilöt olivat syynäsiihen, ettei viina loppunut vankilasta…

Vihdoin oli vielä eräs tulolähde, joka tosin ei suuresti rikastuttanutvankeja, vaan oli kuitenkin alituinen ja hyötyä tuottava. Tarkoitanalmuja. Yhteiskuntamme yläluokalla ei ole käsitystä siitä, kuinkakauppiaat, porvarit ja koko alhainen kansa pitävät huolta"onnettomista." Almuja sateli lakkaamatta, melkein aina leivässä javehnäsessä, harvoin rahassa. Niitä paitsi olisivat vangit olleet kovintukalassa tilassa, etenkin kanteen-alaiset, joita kohdellaanankarammin kuin muita. Almut jaettiin vankien kesken tasan. Joskaikille ei riittänyt, paloitettiin vehnäskakku yhtä suuriin osiin jakukin vanki sai välttämättömästi oman palasensa. Muistanpa, kun minäensikerran sain rahalahjan. Se tapahtui piakkoin vankilaan tulonijälkeen. Minä palasin aamutyöstä vartijan seuraamana. Vastaani tuliäiti tyttärineen, joka viimemainittu oli noin kymmenen vuoden ikäinenja kaunis kuin Herran enkeli. Minä olin nähnyt heitä jo kerranennenkin. Äiti oli sotamiehen leski. Hänen miehensä oli ollut oikeudentutkittavana ja hän kuoli vankilan sairashuoneessa samaan aikaan kuinminäkin makasin siellä kipeänä. Vaimo ja tytär tulivat hänen luokseenjäähyväisille; molemmat itkivät katkerasti. Nähtyänsä minut, punastuityttö ja sopotti jotain äidilleen; tämä pysähtyi oitis, hakinyytistään neljänneskopeikaisen ja antoi sen tytölle. Tyttö lähtijälkeeni juoksemaan… Tässä sulle raha, "onneton", ota se Herrannimeen! huusi hän juosten eteeni ja työntäen käteeni lahjansa. Minäotin sen vastaan ja tyttö palasi tyytyväisenä äitinsä luo. Tätä rahaasäilytin minä kauan aikaa.

II

Ensimäisiä vaikutuksia.

Vankeuteni ensimäinen kuukausi ja ylipäänsä sen alku-aika on pysynytelävästi mielessäni. Viime vuodet ovat sitä vastoin jättäneet paljoahimmeämmän muiston. Muutamat niistä ovat ikäänkuin kokonaan haihtuneettai sulautuneet toisihinsa jättäen jälkeensä yhtäläisenkokonaisvaikutuksen, raskaan, yksitoikkoisen ja tukahuttavan.

Mutta kaikki, mitä minä sain kokea vankeuteni ensimäisinä päivinä,tuntuu minusta ikäänkuin eilen tapahtuneelta. Ja sehän onkinluonnollista.

Muistan selvään, kuinka minä ensi alussa kummastelin sitä, etten tässäelämässä huomannutkaan mitään suuremmassa määrässä hämmästyttävää,tavatonta tai odottamatonta. Kaikki oli ikäänkuin jo ennen häämöttänytmielikuvituksessani, silloin kun minä matkallani koettelin edeltäpäinarvostella tulevaa kohtaloani. Mutta kohtapa rupesi melkein jokaaskeleella ilmaantumaan sangen kummallisia, odottamattomia jaerinomaisia tapauksia. Ja vasta myöhemmin, elettyäni kauan aikaavankilassa, havaitsin minä semmoisen elämän koko omituisuuden jarupesin yhä enemmän sitä ihmettelemään. Myönnän, että tätä ihmettelyäkesti vankeuteni koko ajan; en koskaan voinut siitä luopua.

Ensimäinen vaikutus vankilaan saapuessani oli sangen vastenmielinen; mutta siitä huolimatta näytti minusta – omituista kyllä – ettävankeudessa voi elää paljoa mukavammin kuin matkalla oikeastaan olinluullutkaan. Vangit, vaikka olivatkin raudoissa, kävelivät vapaastivankilassa, riitelivät, laulelivat, tekivät tehtäviänsä, tupakoivat, joivatpa viinaakin (vaikka tosin sangen harvat) ja öisin löivätjotkut korttia. Työkään ei näyttänyt minusta kovin raskaalta, rangaistustyöltä, ja vasta myöhemmin huomasin, ettei tämän työnraskaus ja rangaistuksen-omaisuus riippunut sen vaikeudesta eikälakkaamattomuudesta, vaan siitä, että se oli pakollista, kepinkäskemää työtä. Vapaa talonpoika tekee työtä ehkä monta vertaaenemmän, välistä öisinkin, etenkin kesällä; mutta hän työskenteleejärjellisessä tarkoituksessa ja työ tuntuukin hänestä helpommalta kuinpakkotyöläisestä, joka tekee pakollista ja itselleen aivan hyödytöntätyötä. Tulin kerran ajatelleeksi, että jos ihmistä tahdottaisiinrangaista mitä kauheimmalla tavalla, siten, että rangaistus saattaisivapisemaan hirveimmänkin murhamiehen ja peloittaisi häntä rikoksistajo ennakolta, niin pitäisi pakoittaa häntä tekemään täydellisestihyödytöntä ja järjetöntä työtä. Vaikka nykyinen pakkotyö onkinvangille vastahakoista ja ikävää, on se kuitenkin järjellistä työtä;sillä on aina joku tarkoitus. Vanki tekee sitä joskus mielihyvällä,tahtoo saada sen valmiiksi mukavammin, pikemmin ja paremmin. Mutta joshäntä pakoitettaisiin esim. kaatamaan vettä toisesta saavista toiseenja siitä takasin edelliseen, survomaan hiekkaa, kuljettamaan multaapaikasta toiseen ja sitten päinvastoin, – luulenpa, että hän murtuisimuutamien päivien kuluttua, tekisi tuhansia rikoksia kuollaksensa edesja päästäksensä siten mokomasta alennuksesta, häpeästä ja tuskasta.Semmoinen rangaistus muuttuisi tietysti kidutukseksi, kostoksi jaolisi järjetön, sillä sen kautta ei saavuttaisi mihinkään järjelliseentarkoitusperään. Mutta kun osa semmoista kidutusta, järjettömyyttä,alennusta ja häväistystä on välttämättömästi kaikessa pakkotyössä,niin on se paljoa rasittavampaa kuin vapaa työ, juuri sen tähden, ettäse on pakonalaista.

Minä tulin vankilaan talvella joulukuussa, eikä minulla ollut mitäänkäsitystä kesätyöstä, joka on viittä vertaa raskaampaa. Talvella oliruunun töitä vankilassamme ylipäänsä vähän. Vangit kävivät Irtishilläsärkemässä vanhoja ruunun lotjia, työskentelivät verstaissa, lapioivatruunun rakennusten kohdalla tuulen kokoamaa lunta, polttivat jasurvoivat alabasteria. Talvinen päivä oli lyhyt, työ lakkasi pian javäkemme palasi aikaseen vankilaan, jossa se olisi saanut ollatyöttömänä, jollei olisi ollut omaa työtä. Mutta omaa työtänsä tekiehkä ainoastaan kolmasosa vankeja, muut olivat tyhjäntoimittajia, kuljeskelivat ilman mitään tarvetta vankilan kasarmeissa, riitelivätja juonittelivat keskenänsä, levittelivät juoruja ja ryyppäilivät, kunvaan pääsivät rahoihin käsiksi; öisin pelattiin korttia viimeiseenpaitaan asti, ja kaiken sen tekivät vangit ikävissään, joutessaan, kunei ollut muuta tekemistä. Vihdoin huomasin, että paitsi vapaudenmenettämistä, paitsi pakoitettua työtä, vankeudessa on eräs rasitus, joka on miltei kaikkia muita suurempi. Se on pakonalainen yhdessäasuminen. Yhdessä asumista on tietysti muuallakin, vaan vankilaantulee ihmisiä semmoisiakin, ettei heidän parissaan tahtoisi olla, jaminä olen vakuutettu, että kukin vanki on tuntenut siitä hankaluutta, vaikka tajuamattansakin.

Myöskin ruoka näytti minusta riittävältä. Vangit vakuuttivat, etteisellaista ole eurooppalaisen Venäjän vankiruoduissa. Siitä en voimitään varmaa sanoa; minä siellä en ole ollut. Sen ohessa oli monitilaisuudessa pitämään omaa ruokaansa. Lihanaulasta maksettiin meilläpuolen kopeikkaa. Mutta omaa ruokaa pitivät ainoastaan ne, joilla olirahaa; suurin osa söi ruunun ruokaa. Kehuessaan ruokaansa, puhuivatvangit ainoastaan leivästä ja iloitsivat siitä, että leipä oli meilläyhteinen ja ettei sitä jaettu painon mukaan. Viimemainittu tapapeloitti heitä; jos sitä olisi noudatettu, olisi kolmas osa vangeistasaanut kärsiä nälkää; kun leipä oli yhteistä, saivat kaikkiriittävästi: Leipämme oli erittäin maukasta ja sen tähden tunnettuakoko kaupungissa. Siihen luultiin syyksi vankilan uunientarkoituksen-mukaista rakennusta. Kaali ei ollut erittäin kehuttavaa.Sitä keitettiin yhteisessä kattilassa, höystettiin hieman ryynillä jase oli, etenkin arkipäivinä, kovin laihaa. Minua hämmästytti siinälöytyvä rusakkain suuri paljous. Mutta siitäpä vangit eivät suurestivälittäneet.

Kolmena ensimäisenä päivänä ei minun tarvinnut käydä työssä; sillääsken tulleiden annettiin aina levähtää matkan jälkeen. Toisenapäivänä piti minun lähteä muuttamaan kahleita. Entiset olivatrenkaista tehtyjä, "hienoäänisiä", kuten vangit sanoivat. Niitäkannettiin vaatteiden päällä. Työssä käytettävät kahleet taas olivattehdyt neljästä, noin sormen paksuisesta rautakangista, jotka olivatyhdistetyt keskenänsä kolmella renkaalla. Niitä kannettiin housujenalla. Keskimäiseen renkaasen sidottiin hihna, joka vuorostaankiinnitettiin paidan päällä olevaan vyöhön.

Muistan ensimäisen aamun kasarmissa. Vankilan portin edustallailmoitti rummunpärinä päivän koittoa, ja noin kymmenen minuutinjälkeen alkoi vartioiva aliupseeri availla kasarmeja. Ruvettiinheräämään unesta. Talikynttilän himmeässä valossa nousivat vangitvuoteiltansa väristen kylmästä. Useimmat olivat unen jälkeenvaiteliaita ja jörömäisiä: siinä haukoteltiin, venyteltiin jäseniä jarypisteltiin silmäkulmia. Jotkut ristivät silmiään, toiset taasalkoivat jaaritella. Oli kovin tukahuttavaa. Raikas talvinen ilmasyöksi sisään niin pian kuin ovea avattiin ja levisi höyrypisaroinakoko kasarmiin. Vesiämpärin luo keräytyi vankeja; he tarttuivatvuorotellen kauhaan, ottivat suuhunsa vettä ja pesivät sillä kätensäsekä kasvonsa. Veden oli jo illalla tuonut puhdistaja. Kussakinkasarmissa oli lainmukaisesti toisten valitsema palvelija-vanki, jotasanottiin puhdistajaksi. Hän oli vapautettu työssä-käynnistä, jotavastoin hänen toimenaan oli kasarmin puhdistaminen, laverien jalaattian peseminen, yösaavin tyhjentäminen ja raittiin vedennoutaminen kahteen ämpäriin – aamulla peseytymistä, päivällä juomistavarten. Kauhasta, joka oli yhteinen, syntyi kohta riita:

– Mihin tuppaat! mutisi eräs synkännäköinen, korkeakasvuinen, laihaja mustaverinen vanki, jonka kerityssä päässä oli omituisia kuhmuja, sysien toista, lihavanläntää, matalakasvuista, iloisen japunakannäköistä miestä; – odota!

– Älä huuda! Seisomisesta raha maksetaan; siirry itse tiehesi!Katsoppas vaan, mokoma patsas! Näettekös, veljet, hänessä ei olevähääkään hienon miehen tapaista.

Se vaikutti; moni naurahti. Sitäpä iloinen, lihava mies olitarkoittanutkin, sillä hän toimitti kasarmissa jonkunlaistavapaehtoisen narrin virkaa. Pitkäkasvuinen vanki katsahti häneen hyvinhalveksivasti.

– Sen syöttiläs! sanoi hän melkein kuin itsekseen – onpas vaanpaisunut vangin leivästä!

– Mikäs lintu sinä olet? huusi toinen äkkiä punehtuen.

– Lintu kuin lintu!

– Mikä lintu?

– Semmoinen vaan lintu.

– Mimmoinen semmoinen?

– Sanalla sanoen, semmoinen.

– Mimmoinen?

Molemmat katselivat tuijottaen toisiansa. Lihava mies odotti vastaustaja puristi nyrkkiänsä ikäänkuin valmiina tappeluun. Luulinpatodellakin, että syntyy tappelu, sillä minulle oli tuollainen menouutta ja minä katselin sitä uteliaasti. Mutta sitten sain tietää, ettäkaikki sellaiset näytelmät olivat aivan viatonta laatua ja että niitänäyteltiin ikäänkuin komedioina yleistä huvia varten; tappelua syntyituskin koskaan. Sellaiset kohtaukset kuvaavat hyvin omituisellatavalla vankilan tapoja.

Pitkäkasvuinen vanki seisoi rauhallisena ja mahtavana. Hän tiesi, ettämuut katselivat häntä ja odottivat, tekisikö hän itselleen häpeätävastauksellaan vai ei? Hänen oli puoliansa pitäminen, olitodistaminen, että hän todella oli lintu, vieläpä ilmoittaminen, mikälintu? Sanomattoman ylenkatseellisesti silmäili hän vastustajaansa, koettaen tämän suuremmaksi harmiksi katsella häntä olkapään ylitse, ylhäältä alas, ikäänkuin hän olisikin katsellut jotain kuoriaista, jasanoi sitten pitkäveteisesti ja selvästi:

– Kaakkuri!..

Se on: että hän oli kaakkuri-niminen lintu. Kovaääninen naurunhohotusoli vangin kekseliäisyyden palkkana.

– Konna olet, etkä kaakkuri! intoili lihava mies vihan vimmassa, huomattuaan, että oli joutunut kokonaan tappiolle.

Mutta kun riita alkoi käydä uhkaavaksi, eroitettiin riitaveljet oitis.

– Mitä kiljutte! huusivat heille muut.

– Tapelkaa, elkääkä repikö kurkkuanne! huusi joku nurkasta.

– Annahan olla, niin tappelevatkin! kuului vastaukseksi. – Meillä onuljasta, kiivasta väkeä; seitsemän tohtii käydä yhtä vastaan…

– Ja ovatpa kumpikin hyviä! Toinen tuli vankilaan leipänaulasta, toinen taas söi ämmältä hapan-maitoa ja sai siitä selkäänsä.

– No, no, no! Jo riittää, huusi invaliidi, joka asui kasarmissajärjestyksen valvomista varten ja makasi sen vuoksi nurkassaerityisellä lavalla.

– Vettä, miehet! Invalid Petrowitsh heräsi! Invalid Petrowitshille, omalle veljellemme!

– Veljelle… Olenko minä sinun veljesi? Ruplaakaan emme ole yhdessäjuoneet, ja sanoo veljekseen! mutisi invaliidi vetäen sinelliäyllensä…

Tehtiin valmistuksia tarkastusta varten; päivä alkoi valeta; kyökkiinkeräytyi lukuisa väki-joukko, ettei läpi voinut päästä. Vangittungeskelivat lyhyissä turkeissaan ja kaksijakoisissa lakeissaanleivän ääressä, jota heille leikkasi eräs kokki. Kokit olivat muidenvankien valitsemia ja kussakin kyökissä oli niitä parittain. Heidänhallussaan oli myöskin kyökkiveitsi leivän ja lihan leikkaamistavasten, yksi kutakin kyökkiä kohden.

Kaikkiin nurkkiin ja pöytien ympärille asettuivat vangit lakki päässäja turkki päällä, valmiina lähtemään työhön. Muutamien edessä olikaljahaarikkoja. Kaljaan murennettiin leipää ja sitten juotiin.Hälinää ja melua oli kaikkialla: muutamat juttelivat kuitenkinhiljakseen jossain nurkassa.

– Ukko Antonitshille toivon leipää-suolaa, terveeksi! sanoi nuorivanki, istahtaen rypistyneen, hampaattoman toverinsa viereen.

– No, terve sitten, jos et laske leikkiä, vastasi puhuteltunostamatta silmiään ja kokien pureskella leipää hampaattomillaikenillään.

– Kas, kun luulin, että sinä, Antonitsh, olit jo kuollut; oikeintotta.

– Kuole ensin itse; kyllä minä sitten perästä.

Minä istahdin heidän luoksensa. Oikealla puolellani puheli keskenäänkaksi vakavannäköistä vankia, jotka nähtävästi kokivat toinen toisensaedessä säilyttää arvokkaisuuttaan.

– Minulta ei varmaankaan varasteta, sanoi toinen; – minä, veliseni, pelkään, etten vaan itse jotain varastaisi.

– Eipä minunkaan lähelle ole kättä tuominen; poltan.

– Mitä vielä! Olemmehan Siperjan väkeä, emmekä mitään muuta … kylläsinut vielä tyhjennetään! Ovatpahan minunkin rahani huvenneet…Niinpä piti minun joku aika sitten pyrkiä Fetka-pyövelin luo; hänelläoli talo esikaupungissa, osti sen Salomonilta, juutalaiselta, jokasittemmin hirtti itsensä…

– Tiedän. Hän oli meillä kaksi vuotta sitten kapakoitsijana, liikanimeltä Grishka – pimeä kapakka. Tiedän.

– Etpähän tiedäkkään; se onkin toinen pimeä kapakka.

– Johan nyt oli! Olet sinäkin tietävinäsi! Vaan minä tuon sinullekoko joukon todistajia…

– Johan toit. Mistäs sinä olet ja kukas minä olen?

– Kuka! Olenpa antanut sinua selkään, enkä kehu, ja sitten kysyyvielä, kuka!

– Sinäkö minua selkään! Selkääni antaja ei ole vielä syntynyt; kenlie yrittänyt, se maassa makaa.

– Benderin rutto!

– Tarttukoon sinuun Siperjan surma!

– Vieköön sinut turkkilaisen miekka!

Ja riita alkoi.

– No-no-no! Joko rupesitte ärjymään! kuului yltympäri. – Eivätosanneet vapaudessa olla, nyt ylpeilevät siitä, että saavat täälläleipää suuhunsa…

Oitis eroitettiin. Haukkuminen, kielen "pieksäminen" oli sallittu. Seosaksi huvittikin muita. Mutta tappelua ei suvaittu, ainoastaanpoikkeustiloissa vihamiehet joskus joutuivat käsikähmään. Tappelustaolisi ilmoitettu majuurille; olisi syntynyt tutkinto, majuuri itseolisi saapunut paikalle, sanalla sanoen, siitä olisi ollut haittaakaikille, ja sen tähden tappelu olikin kielletty. Vihamiehetriitelivätkin keskenään enemmän huvin vuoksi, sanasutkauksiinharjaantuaksensa. Usein pettivät he itse itsensä, alkoivat kovinkiivaasti, vimmatusti … syrjäinen ajatteli: nyt ne hyökkäävättoisiansa vastaan. Mitä vielä! riitelivät aikansa ja erosivat. Kaikkise näytti minusta hyvin kummalliselta. Olen tässä varta vastenmaininnut esimerkkejä tavallisimmista vankien puheista. En voinutalussa käsittää, kuinka riita ajan kuluksi oli mahdollinen, kuinkasitä voitiin pitää hupaisana työnä, mieluisana harjoituksena, hauskuutena? Muuten on huomioon otettava myöskin kunnianhimo. Taitavaahaukkujaa pidettiin kunniassa. Eikä paljon puuttunut, ettei hänelletaputettu käsiä kuin näyttelijälle.

Jo edellisenä iltana olin huomannut, että minua katseltiin täälläkarsaasti. Minä olin jo nähnyt muutamien synkkiä silmäyksiä. Toisetsitä vastoin lähestyivät minua oitis, sillä he arvasivat, että minullaoli rahaa mukanani. He neuvoivat, miten kahleita oli kannettava, jahankkivat minulle, tietysti maksua vastaan, pienen lukolla varustetunarkun, johon voisin kätkeä ruunun kapineita ja mukanani tuomialiinavaatteita. Seuraavana päivänä varastivat he minulta tuon arkun jahankkivat sen hinnalla itselleen viinaa. Yksi heistä tuli minullesittemmin hyvin suosiolliseksi, vaikka ei lakannutkaan varastelemastakapineitani, milloin siihen vaan oli tilaisuutta. Hän teki sitäaprikoimatta, melkein tietämättänsä, ikään kuin velvollisuudesta, enkäminä voinut häneen suuttuakaan.

Muun muassa neuvoivat he minua pitämään omaa teetä ja sanoivat, ettäminä voisin hankkia oman teekyökinkin; väliajaksi toimittivat hekäytettäväkseni vieraan semmoisen. He ehdottelivat minulle kokkiakin, jonka sanoivat kolmestakymmenestä kopeikasta suostuvan laittamaanruokaa, jos tahtoisin syödä omaani… Luonnollista on, että he ottivatminulta rahaa lainaksi ja kukin heistä tuli samana päivänä kolmastilainaamaan.

Entisiä aatelismiehiä katseltiin vankilassa karsain silmin.

Vaikka aatelismiehet menettivät täällä kaikki oikeutensa ja vaikkaheitä kohdeltiin kuin muitakin vankeja, eivät nämä koskaantunnustaneet heitä tovereikseen. Se ei tapahtunut minkään määrätynennakkoluulon vuoksi, vaan muuten vaan, aivan itsestänsä. He pitivätmeitä todellakin aatelismiehinä, vaikka itse mielellään pilkkasivatmeitä lankeemuksemme tähden.

– Katsoppas vaan! Ennen sai Pekka Moskovassa herrastella, nyt saa hännuoraa punoskella y.m. y.m. mielenosoituksia tuli osaksemme.

He näkivät mielihyvällä kärsimyksiämme, joita me koetimme heiltäsalata. Etenkin saimme kärsiä työnteossa siitä, ettei meillä ollutyhtä paljon voimaa kuin heillä, ja ettemme voineet heitä tehokkaastiauttaa. Ei ole mikään sen vaikeampaa kuin saavuttaa ihmistenluottamusta ja rakkautta (etenkin semmoisten ihmisten).

Vankilassa oli joitakuita aatelismiehiä. Ensiksikin viisi puolalaista.Heistä kerron joskus erityisesti. Vangit vihasivat kovastipuolalaisia, jopa enemmän kuin venäläisiä aatelismiehiä. Puolalaiset(puhun vaan valtiollisista vangeista) olivat käytöksessään hienoja, loukkaavan kohteliaita ja sangen umpimielisiä; he eivät voineetmitenkään salata vastenmielisyyttään muita vankeja kohtaan, vaan nepämaksoivat heille samalla mitalla.

Minä sain oleskella vankilassa melkein kaksi vuotta, ennenkuinsaavutin muutamien vankien suopeutta. Vihdoin kuitenkin useimmatheistä tulivat minulle ystävällisiksi pitäen minua "hyvänä" ihmisenä.

Paitsi minua oli siellä neljä venäläistä aatelismiestä. Yksi heistäoli halpamielinen, kurja olento, ammatiltaan vakooja ja ilmiantaja.Minä olin hänestä kuullut jo ennen vankilaan tuloani ja ensi päivistäkatkasin kaiken yhteyden hänen kanssaan. Toinen oli samaisän-murhaaja, josta olen jo ennen puhunut. Kolmas oli Akim Akimitsh; harvoin olen nähnyt niin kummallista miestä kuin tämä Akim Akimitsholi. Selvästi on hän painunut mieleeni. Varreltaan oli hän pitkä jalaiha, ymmärrykseltään heikko, kovin oppimaton, suuri lörpöttelijä jatarkka kuin saksalainen. Kaikki nauroivat hänelle ja muutamat oikeinkarttoivat häntä hänen riidanhaluisen, vaateliaan ja joutavanpäiväisenluonteensa tähden. Hän joutui ensi hetkestä toisten läheiseentuttavuuteen, riiteli heidän kanssaan, jopa tappelikin. Hän oliharvinaisen rehellinen. Jos hän missä huomasi epärehellisyyttä, niintarttui oitis asiaan, vaikkei se häntä koskenutkaan. Hän oli kovinlapsellinen: kun hän esim. riiteli vankien kanssa, moitti hän heitävarkaudesta ja koetti kaikessa totuudessa saada heitä luopumaan tuostapaheesta. Me tulimme tutuiksi jo ensi päivänä, ja hän kertoi minullekohtalonsa. Hän oli alkanut palveluksensa Kaukaasiassa junkkarinajalkaväessä, sai kauan kovaa kokea, vaan viimein pääsi upseeriksi jalähetettiin päälliköksi johonkin linnoitukseen. Eräs rauhallinennaapuri-ruhtinas poltti hänen linnansa ja teki häntä vastaan öisenryntäyksen; se ei onnistunut. Silloin Akim Akimitsh keksi juonen jaoli olevinaan tietämätön siitä, ken ilkiötyön oli tehnyt. Kuukaudenkuluttua kutsui hän ruhtinaan luokseen vieraisille. Tämä tulikin ilmanmitään epäilystä. Akim Akimitsh järjesti joukkonsa, nuhteli ruhtinastajulkisesti, ja koetti hänelle todistaa, että linnojen polttaminen onhäpeällistä. Samalla luki hän syylliselle tarkat määräyksetrauhallisen ruhtinaan velvollisuuksista ja lopuksi ammutti hänetkuoliaaksi, josta antoi oitis esimiehilleen asiallisen kertomuksen.Kaikesta tästä joutui hän kanteen alaiseksi, tuomittiin hengeltä, vaanrangaistus lievennettiin ja hänet lähetettiin kahdeksitoista vuodeksiSiperjaan toisen luokan pakkotyöhön. Hän käsitti aivan hyvin, että olimenetellyt laittomasti, sanoipa jo ennen ruhtinaan ampumistakintienneensä, että rauhallista miestä olisi pitänyt tuomita lakienmukaan; mutta tästä tiedostaan huolimatta ei hän mitenkään voinutarvostella rikostaan oikealta kannalta.

– Ajatelkaahan, että hän oli polttanut linnani! Pitikös minun kiittäähäntä siitä, vai kuinka? virkkoi hän vastaväitteisiini.

Mutta vaikka vangit nauroivatkin Akim Akimitshin omituisuuksille, pitivät he häntä kuitenkin arvossa hänen tarkkuutensa ja kätevyytensätähden.

Ei ollut sitä ammattia, jota Akim Akimitsh ei olisi osannut. Hän olinikkari, suutari, tohvelin-tekijä, maalari, kultaaja, seppä, ja kaikkinämä ammatit oli hän oppinut vankilassa. Mitä hän kerran oli nähnyt, sen osasikin tehdä. Hän teki kaikenlaisia laatikoita, vasuja, lyhtyjä,lasten leikkikaluja ja möi niitä kaupungissa. Sillä tavoin ansaitsihän rahaa ja hankki itselleen enemmän liinavaatteita, pehmeämmäntyynyn sekä kokoon pantavan madrassin. Hän asui samassa kasarmissakuin minäkin ja oli minulle vankeuteni ensi päivinä suureksi avuksi.

Työhön lähtiessä järjestettiin vangit päävahdissa kahteen riviin; keskelle ja taakse asetettiin ladatuilla pyssyillä varustettujasotamiehiä. Sitten saapuivat paikalle insinööriupseeri, konduktööri jajotkut insinöörikuntaan kuuluvat alemmat työntarkastajat. Konduktööriluki vangit ja lähetti heidät työhön eri joukoissa.

Yhdessä muiden kanssa lähetettiin minut insinööriverstaaseen. Se olimatala, pienenläntä rakennus, varustettu avaralla pihalla ja täytettykaikenlaisilla työaineilla. Siinä oli kaksi pajaa, nikkarin- jamaalarin-verstaat y.m. Akim Akimitsh kävi täällä ja työskentelimaalarinverstaassa, keitti vernissaa, valmisti maalia ja tekipähkinäpuusta pöytiä sekä muita huonekaluja.

Odottaessani kahleiden muuttamista puhelin minä Akim Akimitshin kanssavankila-elämän ensimäisistä vaikutuksista.

– Niinhän se on, aatelismiehiä eivät muut vangit suvaitse, virkkoihän, etenkin valtiollisista rikoksista tuomittuja, ja syy siihen onselvä. Ensiksikin kuuluvat aatelismiehet aivan eri kansaluokkaan jatoiseksi ovat he itse olleet joko aatelisien maaorjina taisotamiehinä. Arvatenkin eivät he voi rakastaa aatelisia. Sen sanon, että täällä on vaikea olla. Mutta Venäjän vankiruoduissa on vieläkinvaikeampi. Onhan sieltä tulleita täälläkin ja he eivät voi kyllinkehua meidän vankilaamme, ikäänkuin olisivat joutuneet helvetistäparatiisiin. Työ ei siellä kuulu olevan haittana. Sanotaan, että ensiluokkain päälliköt eivät ole soturisäädystä, ainakin menettelevät hetoisin kuin meillä. Siellä saa pakkotyöläinen, kuten sanotaan, pitääomaa taloutta. Minä siellä en ole ollut, mutta niin sanotaan. Sielläei keritä tukkaa, eikä käytetä erityistä pukua, vaikka toiselta puolenon hyvä, että meillä ollaan eri puvussa ja kerityin päin; ainakin onse edullista järjestyksen vuoksi ja silmällekin mieluisaa. Vaan heilleei se kelpaa. Ja nähkääs, miten sekalainen on seurakunta. Kuka onsotilaspoikia, kuka tsherkessejä, kuka eriuskolaisia, kuka on taasoikeauskoinen musikka, joka jätti kotiinsa perheen ja rakkaatlapsensa, kuka juutalainen, kuka mikäkin, ja kaikkien tulee elääyhdessä, maksoi mitä maksoi, sopia toistensa kanssa, syödä yhteisestämaljasta ja maata samoilla lavereilla. Ja mimmoinen on sitten vapaus: liika palasen saat syödä vaan varkain, joka äyri on piilotettavasaappaan varteen, eikä muuta sitten olekkaan kuin vankilaa, vankilaa.Eipä ihmettä, jos hullutuksia päähän tuppaa.

Mutta sen kaiken tiesin jo ennestään. Minä tahdoin kuulla häneltäjotakin majuuristamme ja Akim Akimitsh ei salannut tietojaan; kertomusei tehnyt minuun hyvää vaikutusta.

Vielä kaksi vuotta sain minä olla tämän majuurin tarkastuksenalaisena. Kaikki, mitä Akim Akimitsh hänestä kertoi, huomasin todeksi(sillä eroituksella vaan, että todellisuuden vaikutus oli paljoavoimakkaampi kuin kertomuksen). Kauhistuttava oli tämä mies juuri sentähden, että hänellä oli melkein rajaton valta kahden sadan hengenyli. Hän oli intohimoinen ja ilkeä ihminen, eikä mitään muuta. Vankejapiti hän luonnollisina vihollisinaan ja se oli hänen ensimäinen jasuurin vikansa. Tosin oli hänellä joitakuita avuja, mutta kaikkiilmestyi hänessä kuitenkin nurinpuolisessa muodossa. Ollenhillitsemätön ja pahanilkinen, tuli hän vankilaan välistä öisinkin, jajos huomasi, että vanki makasi vasemmalla kyljellään tai seljällään, niin rankasi häntä aamulla sanoen: "makaa oikealla kyljellä, niinkuinolen käskenyt." Vankilassa vihattiin ja peljättiin häntä kuin ruttoa.Hänen muotonsa oli punottava, ilkeä. Kaikki tiesivät, että hän olikokonaan passarinsa Fetkan talutettavana. Kaikista enimmin rakasti hänTresorka nimistä villakoiraansa ja oli vähältä tulla hulluksi, kunTresorka sairastui. Sanotaan, että hän itki sitä kuin omaa poikaansa; ajoi luotaan eläinlääkärin ja oli tapansa mukaan vähältä joutua hänenkanssaan tappeluun; kuultuansa sitten Fetkalta, että vankilassa olieräs itseoppinut eläinlääkäri, joka muka paranteli elukoita erittäinhyvin, käski hän oitis kutsua tuon miehen luoksensa.

– Pelasta! Saat runsaan palkinnon; paranna Tresorka! huusi hänvangille. Tämä oli siperjalainen talonpoika, viekas ja älykäs mies, joka todellakin tunsi eläintauteja, mutta oli muuten täydellinentalonpoika.

– Minä loin silmäni Tresorkaan, kertoi hän vangeille pitkän ajankuluttua, kun koko asia oli joutunut unohduksiin; loin silmäni janäinkin, että koira makasi sohvalla, valkealla tyynyllä; sitä vaivasitulehdus ja minä arvelin, että pitäisi aukaista suoni, niin koiraparanisi. Mutta sitten tulin miettineeksi: jospa ei paranekaan, joskuolee! Ei, sanoin, myöhään kutsuitte, korkea-arvoinen herra majuuri; jos olisitte kutsunut niinkuin eilen tai toissa päivänä tähän aikaan, niin olisin parantanut; mutta nyt en voi mitenkään…

Ja niin kuolikin Tresorka.

Minulle kerrottiin tarkoilleen, miten majuuriamme aiottiin murhata.Oli täällä eräs vanki. Hän oli viettänyt vankeudessa jo useampiavuosia ja käyttäytynyt aina hyvin siivosti. Huomattiin myöskin, ettähän tuskin koskaan puheli toisten kanssa. Häntä pidettiinkinheikkomielisenä. Hän oli kirjaan pystyvä ja lukikin viimeisen vuodenkuluessa melkein alinomaa raamattua, luki sitä yöt sekä päivät. Kunkaikki nukkuivat, nousi hän ylös puoliyön aikana, sytyttivahakynttilän, nousi uunille, aukasi kirjan ja luki aamuun asti.Eräänä päivänä sanoi hän aliupseerille, ettei hän tahdo mennä työhön.Asia ilmoitettiin majuurille. Tämä tulistui ja saapui itse paikalle.Vanki ryntäsi hänen kimppuunsa varustettuna tiilikivellä, mutta iskisyrjään. Hänet pantiin kiinni, tuomittiin ja rangaistiin. Kaikkitapahtui hyvin nopeasti. Kolmen päivän kuluttua kuoli hänsairashuoneessa. Kuollessaan sanoi hän, ettei hän ketään vihannut, että hän tahtoi ainoastaan kärsiä. Hän ei kuulunut muuten mihinkääneriuskolaislahkoon. Vankilassa kunnioitettiin hänen muistoansa.

Vihdoin sain minä kahleeni muutetuiksi – Minä sanoinjäähyväiset Akim Akimitshille ja saatuani kuulla, että minun oli lupapalata vankilaan, läksin liikkeelle vartijan seuraamana. Vangitalkoivat jo keräytyä. Muita aikasemmin palasivat ne, jotka tekivättyötä urakalla. Urakkatyö oli ainoana keinona, jolla vankeja saatiintyöskentelemään ahkerasti. Välistä olivat urakat suunnattoman suuret, mutta kuitenkin saatiin ne suoritetuiksi kahta vertaa pikemmin kuin setyö, jota vangin piti tehdä määrälleen puoleen päivään asti.Päätettyänsä urakan, sai vanki kenenkään estämättä palata työstänsä.

Aterioiminen ei tapahtunut yhdessä, vaan miten sattui, ken ensinpaikalle ennätti; eivätkä kaikki olisi sopineetkaan yht'aikaakyökkiin. Minä maistoin kaalia, vaan tottumaton kun olin, en voinutsitä syödä ja keitin itselleni teetä. Sitten istahdimme pöydän päähän.Kanssani oli eräs toveri, aatelismies niinkuin minäkin.

Toiset tulivat, toiset menivät. Tilaa oli tarpeeksi; mutta kaikkieivät vielä olleet saapuneet. Viisihenkinen seura kävi istumaanerikseen ison pöydän ääreen. Kokki kaatoi heille kahteen maljaankaalisoppaa ja asetti pöydälle kokonaisen vartaan paistettua kalaa.Heillä oli joku juhlanvietto ja he söivät omastaan. Meihin hekatsoivat karsain silmin. Sisään tuli eräs puolalainen ja istahtimeidän seuraamme.

– Kotona en ole ollut, vaan tiedän kaikki! huusi eräs korkeakasvuinenvanki astuen kyökkiin ja tarkastellen kaikkia läsnäolijoita.

Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, jäntevä ja laiha. Hänenkasvonsa osoittivat viekkautta ja samalla iloisuutta. Etenkin olihuomattava hänen paksu, riippuva alahuulensa; se teki hänen muotonsasangen hullunkurisen näköiseksi.

– No, hyvinkös nukuitte! Miksikäs ette tervehdi? Terve, kurskilaiset!lisäsi hän istahtaen omaa ruokaa syövien joukkoon; – leipää-suolaa!Ottakaa vastaan vierastanne!

– Emmepä, veli hyvä, olekkaan kurskilaisia.

– Tampovalaisiakos?

– Emme tampovalaisiakaan. Meistä et paljoa hyödy. Mene rikkaan miehenluo, pyydä häneltä!

– Vatsani on tänään tyhjä, veliseni; mutta missäs rikas mies on?

– Tuollahan tuo Gasin on rikas mies; mene hänen luokseen!

– Gasin tänään huilaa, veliseni, juopi kaikki rahansa.

– Hänellä on parikymmentä ruplaa, huomautti toinen. – Viinakauppa onedullista.

– No ettekös huoli vieraasta? Syönpähän sitten ruunun ruokaa.

– Mene teetä pyytämään. Tuolla herrat juovat teetä.

– Mitkä herrat, eihän täällä ole herroja; samanlaisia ovat kuinmekin, murahti eräs nurkassa istuva jörönnäköinen vanki. Tähän asti eihän ollut sanonut sanaakaan.

– Joisihan sitä teetäkin, vaan en ilkeä pyytää: meillä onarvontuntoa! huomautti paksuhuulinen vanki katsoen ystävällisestimeihin.

– Jos tahdotte, niin saatte minulta, sanoin minä hänelle. —

Haluttaako?

– Vielähän kysytte! Kuinkas ei haluttaisi! – Hän tuli pöydän ääreen.

– Katsoppas vaan, kotonaan särpi kaalia tallukasta, vaan täällä teetätahtoo; herrasjuomaa tavottelee, virkkoi jörönnäköinen vanki.

– Eikös täällä kukaan juo teetä? kysyin minä häneltä. Mutta hän eihuolinut vastata kysymykseeni.

– Kas tuossa kalatsiakin [vehnäleivos. Suom. muist.] tuodaan – sallittehan minun saada kalatsiakin?

Kalatsit tuotiin sisään. Nuori vanki kantoi kokonaista sidettä jamyöskenteli sitä vankilassa. Kalatsien kauppias oli luvannut hänellejoka kymmenennen ja sitäpä vanki nyt halusikin ansaita.

– Kalatsia, kalatsia! huusi hän astuessaan kyökkiin; – moskovalaisia, kuumia! Söisin itse, vaan rahaa on tarvis. No, pojat, viimeinen on jäljellä. Kellä teistä on ollut äiti?

Tämä äidin rakkauteen vetoominen huvitti kaikkia, ja häneltä ostettiinmuutamia kalatseja.

– Mutta kuinka luulette, sanoi myyjä, eiköhän Grasin huilaa itseänsäansaan. Jumal' auta! kun kerran on alkanut… Ei aikaakaan, niin onkahdeksansilmäinen täällä.

– Pistetään piiloon. Mitä, onkos hän kovin humalassa?

– Onpa niinkin! Juonittelee ja hakee riitaa.

– Saapipahan sitte selkäänsä…

– Kenestä he puhuvat? kysyin minä vieressäni istuvalta puolalaiselta.

– Gasinista, eräästä vangista. Hän harjoittaa täällä viinakauppaa.Kun saa kokoon jonkun verran rahaa, juo ne heti. Hän on kovasydäminenja pahankurinen; selvänä on hän hiljainen, vaan päissään kauhea.Ihmisiä vastaan hyökkää hän veitsi kourassa. Silloin muut häntähillitsevät.

– Millä tavoin?

– Hänen kimppuunsa käy noin kymmenkunta miestä ja nämä alkavat lyödähäntä armottomasti, kunnes hän menee tainnoksiin, s.o. lyövät hänetpuolikuolleeksi. Sitten panevat hänet laverille ja peittävät turkilla.

– Mutta sillä tavoinhan voipi hän menettää henkensä?

– Toinen mies menettäisikin, mutta ei Gasin; sillä hän on kauheanväkevä, väkevämpi kuin kukaan muu täällä vankilassa. Seuraavanapäivänä herää hän aivan terveenä.

– Mitenkäs se on, kysyin minä vielä puolalaiselta, syöväthän hekintuolla omaa ruokaansa, ja minä juon teetä. Yhtähyvin näkyvät hekatselevan teetäni katein silmin. Mitenkä se on ymmärrettävä?

– Siihen ei ole syynä tee, vastasi puolalainen. He ovat vihaisiateille siitä, että olette aatelismies, ettekä heidän kalttaisensa. Hetahtoisivat sangen mielellään loukata ja alentaa teitä. Saattepa vieläkokea paljon ikävyyksiä. Täällä on meidän kovin vaikea olla. Kaikinpuolin on meidän tilamme huonompi kuin muiden. Tottuaksemme näihinoloihin tarvitaan paljon malttia. Usein saatte vielä kuulla parjauksiateen ja oman ruo'an tähden, vaikka täällä moni muukin sangen usein syöomaansa ja jotkut juovat alituisesti teetä. He saavat sitä tehdä, vaanme emme saa.

Sen sanottuaan hän nousi ylös ja lähti pois pöydän äärestä. Muutamanminuutin jälkeen toteentuivat hänen sanansa.

III

Ensimäisiä vaikutuksia.

Niinpian kuin M – tsky (se puolalainen, joka puhui kanssani) olilähtenyt, töytäsi Grasin, peräti juovuksissa, kyökkiin.

Että vanki saattoi olla juovuksissa huolimatta siitä, että oliarkipäivä, jolloin kunkin piti olla valmiina työhön, huolimattaankarasta päälliköstä, joka saattoi milloin hyvänsä tulla vankilaan, huolimatta aliupseerista, joka piti vankeja silmällä ja oli ainasaapuvilla, huolimatta vartijoista, invaliideista, sanalla sanoenmistään semmoisesta, se seikka hämmensi kokonaan entisen käsityksenivankilan oloista. Ja sainpa olla täällä kauan, ennenkuin voin käsittäätämän kalttaisia ilmiöitä, jotka vankeuteni ensi aikoina näyttivätminusta arvoituksilta.

Jo olen sanonut, että vangeilla oli aina omaa työtä ja että tämä työoli heidän elämänsä luonnollisena vaatimuksena; myöskin olenmaininnut, että vanki, paitsi tätä työtänsä, rakasti kiihkoisastirahaa, pitäen sitä miltei vapauden arvoisena, ja että hän oli jotyydytetty, kun raha kilahteli hänen taskussaan. Päinvastoin oli hänveltto, surullinen, rauhaton ja alakuloinen, jos hänellä ei ollutrahaa; hän oli valmis varastamaankin, kunhan vaan sitä sai. Muttavaikka raha olikin vankilassa niin suuressa arvossa, eivät senonnelliset omistajat sitä kauan luonansa säilyttäneet. Ensiksikin olirahoja vaikea säilyttää varkailta ja tarkastajilta. Jos majuuri löysine äkillisissä tarkastuksissaan, otti hän ne oitis talteensa. Ehkäpähän käytti niitä vankien ruo'an parantamiseksi. Mutta useimmitenjoutuivat rahat varkaiden käsiin; sillä kehenkään ei voinut luottaa.Sittemmin keksittiin täällä täysin turvallinen rahansäilyttämiskeino.Rahat annettiin eräälle vanha-uskoiselle ukolle… En voi ollasanomatta hänestä muutamaa sanaa, vaikka siten poikkeenkinvarsinaisesta aineestani.

Hän oli noin kuudenkymmenen vanha, pieni, harmaapäinen vanhus. Ensihetkestä hämmästytti hän minua suuressa määrin. Hän ei ollutlaisinkaan muiden vankien kalttainen; hänen katseessaan oli jotainniin rauhallista ja hiljaista, että minä mielihyvällä tarkastelinhänen kirkkaita silmiään, joita ympäröivät hienot säteen kalttaisetrypyt. Minä puhelin hänen kanssaan usein ja harvoin olen tavannut niinhyvää ja sydämellistä ihmistä kuin hän oli. Hänet oli lähetetty tännesuurenlaisesta rikoksesta. Vanha-uskoisten joukossa alkoi ilmestyäkääntyneitä. Hallitus suositteli niitä ja käytti kaikkia keinojasaadakseen muutkin taipumattomat kääntymään. Ukko, yhdessä muidenintoilijain kanssa, päätti "seisoa uskonsa edestä", kuten hän itsesanoi. Kun oikea-uskoista kirkkoa ruvettiin rakentamaan, polttivat hesen. Rikokseen osallisena lähetettiin ukko pakkotyöhän. Hän oli ollutvarakas kauppias; kotiansa hän jätti vaimon sekä lapset ja menilujamielisesti vankeuteen, sillä hän piti sitä sokeudessaan"kärsimyksenä uskon tähden." Kun hänen kanssaan olin jonkun aikaaelänyt, kysyin väkisinkin itseltäni: kuinka tämä hiljainen ja siivoihminen saattoi olla kapinoitsijana? Minä puhelin hänen kanssaan usein"uskosta." Hän ei luopunut vähääkään vakuutuksestaan; mutta hänenväitteissään ei ilmaantunut laisinkaan vihaa, eikä katkeruutta. Yhtäkaikki oli hän hävittänyt kirkon eikä kieltänytkään sitä. Semmoiseenvakuutukseen nähden olisi luullut, että hän piti menettelyänsä ja sitäseurannutta kärsimystä kunnianaan. Mutta vaikka minä olisin kuinkatarkastellut ja tutkistellut, en huomannut hänessä koskaankunnian-himoa, enkä ylpeyttä. Vankilassa oli meillä muitakinvanha-uskoisia, suurimmaksi osaksi siperjalaisia. Ne olivatkehittyneitä, viekkaita ihmisiä, suuria luku- ja kirjamiehiä sekätavallaan taitavia väittelijöitä, sen ohessa ylpeitä, vaativaisia jakovin kärsimättömiä. Aivan toisenlaatuinen oli tämä ukko. Vaikka hänolikin ehkä etevämpi kirjamies kuin toiset, karttoi hän kuitenkinriitoja. Hän oli sangen puhelias ja iloinen; nauroi usein, eikuitenkaan raa'asti kuten useimmat vangit, vaan raikkaasti jailoisesti, niinkuin oli sopivaa harmaahapsiselle vanhukselle. Kentieserehdyn, mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin naurustavoitaisiin tuntea ihmisiä; jos teitä ensi hetkestä miellyttää jonkunaivan tuntemattoman ihmisen nauru, niin voitte olla vakuutettu siitä,että se ihminen on hyvä. Koko vankilassa nautti ukko yleistäkunnioitusta, josta hän ei ollenkaan ylpeillyt. Vangit sanoivat häntäukkokullaksi eivätkä koskaan tehneet hänelle pahaa. Minä saatoinymmärtää, minkälainen vaikutus hänellä oli ollut uskolaisiinsa. Muttahuolimatta näennäisestä lujuudesta, jolla hän kärsi rangaistustaan, piili hänessä syvä, haihtumaton suru, jota hän koetti salata muilta.Minä asuin samassa kasarmissa kuin hänkin. Kerran heräsin minä kellokolmen aikaan yöllä ja kuulin hiljaista, pidätettyä itkua. Ukko istuiuunilla (jolla ennen se kirjanlukija oli istunut, joka tahtoi murhatamajuuria) ja rukoili käsin kirjoitetusta kirjastaan. Hän itki ja minäkuulin hänen aika ajoittain sanovan: "Herra, älä hylkää minua! Herravahvista minua! Lapsukaiseni, armaani! emme koskaan saa nähdätoisiamme!" En voi sanoa, mitenkä mieleni silloin kävi surulliseksi. – Tälle ukolle uskoivat vangit rahansa tallennettavaksi. Melkeinkaikki olivat täällä varkaita, mutta hän ei voinut varastaa.Tiedettiin, että hän kätki tallennettavaksi uskotut rahat johonkin, mutta piilopaikan perille ei voinut kukaan päästä. Sittemmin ilmaisihän minulle ja muutamille puolalaisille salaisuutensa. Eräässäpaalussa oli oksa, joka näköään oli kasvanut kiinni puuhun. Se olikuitenkin irtonainen ja peitti puussa olevan suuren kolon. Siihenkoloon pisti ukko rahat ja pani sitten oksan paikoilleen, niin etteikukaan voinut piilopaikkaa löytää.

Mutta minä olen syrjäytynyt kertomuksestani. Viimeksi puhuin siitä,minkä tähden vangit eivät säilyttäneet kauan rahojaan. Paitsisäilyttämisen vaikeutta oli vankilan elämä kovin ikävää; vanki taas onluonnostaan vapautta haluava olento ja yhteiskunnallisen asemansavuoksi niin kevytmielinen, että hän mielellään tahtoo joskus"huilata", tuhlata kaikki rahansa melun ja soiton raikuessaunohtaakseen edes hetkiseksi surunsa. Olipa oikein kumma katsella, kuinka moni heistä niska kyyryssä teki työtä, välistä kuukausmääriä,ainoastaan sen vuoksi, että jonakin päivänä saisi tuhlata kokoansionsa ja istua sitten taas uuteen tuhlaukseen asti uutterana työnääressä. Moni heistä hankki itselleen uusia vaatteita, jakkuja, nuttuja. Yleisesti hankittiin myöskin karttuuni-paitoja javaskisolkisia vöitä. Näitä pukuja käytettiin pyhäpäivinä ja niidenomistajat kuljeskelivat aina kaikkien kasarmien läpi itseänsänäytellen. Koreilemisen halu tuntui joskus hyvin lapselliselta; jamonessa suhteen olivatkin vangit täydellisiä lapsia. Tosi on, ettäkaikki nämä vaatteet jotenkuten äkkiä hävisivät omistajiltaan, välistäjoutuivat jo samana iltana pantiksi aivan mitättömästä hinnasta.Tuhlaaminen kehittyi muuten asteettain. Sitä harjoitettiintavallisesti juhla- tai nimipäivinä. Nimipäivän viettäjä nousi aamullaylös, asetti kynttilän pyhän kuvan eteen ja rukoili; sen jälkeenpukeutui hän juhlavaatteisiin ja tilasi itselleen päivällisen.Ostettiin lihaa, kalaa ja valmistettiin limppusoppaa; sitten söi hänkuin härkä, melkein aina yksinään, harvoin tarjoten muilletovereilleen. Nyt tuotiin esille viinaa: nimipäivän viettäjä joiitsensä humalaan kuin käki ja lähti sitten kaikin mokominkuljeskelemaan pitkin kasarmeja, häilyen ja hoiperrellen sekä kokiennäyttää kaikille, että hän oli humalassa, että hän "huilasi."Kaikkialla suosii venäläinen rahvas juoppoutta, mutta vankien keskenjuoppoa oikein kunnioitettiin. Juoppous oli vankilassa jonkunlaisenamahtina. Iloisella tuulella ollessaan palkkasi vanki itselleensoittajan. Täällä oli eräs karannut puolalainen sotamies, joka pystyiviulunsoittoon, ja viulu olikin hänen ainoana omaisuutenaan. Hän eiharjoittanut mitään muuta ammattia kuin iloisten tanssisäveliensoittamista päihtyneille. Hänen velvollisuutenaan oli luopumattaseurata humalaista isäntäänsä kasarmista kasarmiin ja vinguttaaviuluansa kaikesta voimastaan. Usein näytti hän kyllästyneeltä,ikävystyneeltä. Silloin hänelle huudettiin: "soita, maksun oletsaanut!" ja se pani hänet jälleen vinguttamaan. Kun vanki alkoi juoda, voi hän olla lujasti vakuutettu siitä, että hänestä päihtyneenäpidetään huolta, että hänet aikoinaan saatetaan levolle ja piilotetaanjonnekin, jos päällikkö sattuisi tulemaan. Kaikki tämä tapahtuitoisten puolelta ilman mitään palkinnon toivoa. Aliupseeri jainvaliidi taas, jotka asuivat vankilassa järjestyksen valvomistavarten, olivat myöskin varmat siitä, ettei humalikas voi vaikuttaamitään häiriötä. Häntä tarkasti koko kasarmi, ja jos hän rupesimeluamaan, raivoomaan, niin toiset kyllä olivat valmiit häntärauhoittamaan, jopa sitoivat hänet köysiinkin. Senpä tähdenalipäälliköt katselivatkin juoppoutta sormien lomatse, eivätkätahtoneet tehdä sitä vastaan muistutuksia. He tiesivät hyvin hyvästi, että jos viinaa ei sallittaisi, tapahtuisi vielä hullumpia juttuja. – Mutta mistäs viinaa hankittiin?

Viinaa ostettiin anniskelijoilta. Heitä oli vankilassa joitakuita; kauppaansa harjoittivat he hyvällä menestyksellä, huolimatta siitä,että juojia ja "huilaavia" oli yleensä vähän, juomiseen kun tarvittiinrahaa, ja sitä taas oli vaikea hankkia. Kauppa alkoi ja pitkittyiaivan omituisella tavalla. Ajatelkaamme, ettei jollakin vangilla ollutammattia tai ettei hän halunnut työskennellä (semmoisia oli täälläkyllä), vaan tahtoi kuitenkin saada rahaa ja, ollen kärsimätönluonteeltaan, tahtoi saada sitä pian. Hänellä on hiukan varoja aluksija hän päättää ruveta anniskelijaksi. Yritys on vaikea ja vaatiipaljon alttiiksi antamista; sillä onhan selkäsaunan saaminen sekätavaran ja pääoman menettäminen mahdollista. Mutta anniskelija eihuoli siitä. Ensi kerralla tuo hän itse viinansa vankilaan ja myö sensitten voitollisesti. Hän käyttää samaa keinoa toisen ja kolmannenkinkerran, ja jos ei joudu päällikön kynsiin, laajentaa kauppansasuuressa määrin; hänestä tulee urakkamies, pääoman-haltija, hänpalkkaa asiamiehiä ja apulaisia, on vähemmin vaaran alainen, vaanvoittaa yhä enemmin ja enemmin. Vaara sen sijaan uhkaa hänenapulaisiaan.

Vankilassa on aina perin köyhtyneitä ihmisiä, jotka ovat ilman työttäja käyvät repaleissa, vaan joilla sen sijaan on rohkeutta japäättäväisyyttä. Sellaisten ihmisten ainoana pääomana on heidänselkänsä; siitäkin voi olla jotain hyötyä ja senpä päättääkin rahansamenettänyt tehdä kaupan esineeksi. Hän menee urakkamiehen luo jasuostuu rupeamaan hänelle viinan-kuljettajaksi; rikkaallaanniskelijalla on semmoisia apulaisia useampia. Jossain vankilanulkopuolella on sovelias henkilö – sotamies, porvari, väliin jokunainenkin – joka urakkamiehen rahoilla ja sopimuksen mukaista, verrattain isoa palkintoa vastaan ostaa viinaa kapakasta ja kätkee senjohonkin määrättyyn paikkaan, jonne vangit tulevat työtä tekemään.Hankkija maistelee aina itse tavarasta ja täydentää vajauksentunnottomasti vedellä; se saa kelvata semmoisenaan, eikä vanginsovikkaan olla kovin vaatelias. Onhan hyvä, etteivät hänen rahansamene aivan hukkaan ja että hän saa viinaa, tosin huonoa, muttakuitenkin viinaa. Hankkijan luo ilmaantuvat anniskelijan osoittamatkuljettajat, varustettuina härän suolilla. Nämä suolet pestään ensinja täytetään sitten vedellä, joten ne pysyvät venyväisinä ja kelpaavattarvittaessa viinasäiliöiksi. Täytettyään suolet viinalla, kietoovanki ne ympärilleen niin taitavasti kuin mahdollista. Luonnollistaon, että tässä käytetään mitä suurinta taitoa ja varkaan kokokavaluutta. Asia koskee vangin kunniata; hänen on pettäminen sekäsaattajansa että vartijat. Ja hän pettääkin heidät. Ollen taitavavaras, välttää hän aina saattajan, tavallisesti jonkun nuorenrekryytin silmäyksen. Sen ohessa otetaan ajasta ja paikasta tarkkavaari. Vanki esim. on muurari ja hän kiipee kiukaalle: kukapa voinähdä, mitä hän siellä tekee? Eihän saattomiehen sovi kiivetä hänenjälkeensä. Vankilaa lähestyessään ottaa hän käteensä viisitoista tahikaksikymmentä kopeikkaa ja rupee odottamaan korpraalia. Kutakin työstäpalaavaa tarkastaa vahdissa oleva korpraali ja avaa hänelle vasta senjälkeen vankilan ovet. Viinan kuljettaja luottaa tavallisesti siihen, ettei korpraali huoli häntä kovin tarkoin tutkia. Mutta välistäkopeloipi tämä salaisimmatkin paikat ja löytää viinan. Silloin onjäljellä viimeinen keino: viinan kuljettaja pistää korpraalin kouraan, salaa saattomieheltä, varalla olevan rahan. Mahdollista on, että hänpääsee semmoisen tempun avulla tavaroineen onnellisesti perille. Muttavälistä keino ei onnistu, ja silloin täytyy hänen turvata ainoaanjälellä olevaan pääomaan s.o. selkäänsä. Asia ilmoitetaan majuurille,pääomaa piestään ja piestään kovasti, viina otetaan takavarikkoon jasalakuljettaja ottaa koko asian niskoillensa, ilmoittamattaurakkamiestä, ei kuitenkaan siitä syystä, että ilmianto inhoittaisihäntä, vaan sen vuoksi, että se on hänelle epäedullinen; hän saisikaikissa tapauksissa selkäsaunan; ainoana huvituksena olisi, että hemolemmat saisivat selkäänsä. Mutta urakkamiestä tarvitseesalakuljettaja vastakin, vaikk'ei hän tavan ja sopimuksen mukaansaakkaan häneltä selkäsaunasta mitään korvausta. Mitä ilmiantoihinmuuten tulee, ovat ne hyvin tavallisia. Vankilassa ei ilmiantajaamitenkään ahdisteta; ei mitään tyytymättömyyttä häntä kohtaan oleolemassa. Häntä ei karteta, vaan pidetäänpä vielä ystävänäkin, niinettä jos joku tahtoisi vankilassa todistella ilmiannon alhaisuutta, eihäntä kukaan ymmärtäisi. Se turmeltunut ja katala aatelismies, jonkakanssa minä lakkasin seurustelemasta, oli majuurin passarin Fetkanystävä sekä hänen vakoojansa, ja Fetka taas kertoi majuurille kaikkimitä oli häneltä kuullut. Se seikka oli täällä hyvin tunnettu, muttakenenkään päähän ei edes pistänytkään mokoman ilkiön rankaiseminen tainuhteleminen.

Mutta olen poikennut asiasta. Tietysti tapahtuu niinkin, ettäviinan-tuonti onnistuu; silloin ottaa urakkamies vastaan tuodutsuolet, maksaa niistä rahan ja tekee laskunsa. Lasku osoittaa, ettäviina on tullut hänelle kalliiksi, jonka tähden hän tyhjentää suoletja kaataa viinaan vielä kerran vettä, miltei toisen verran lisää, jarupee sitten odottamaan ostajia. Ensi pyhänä, joskus arkenakin, ilmestyy ostaja; se on vanki, joka on useampia kuukausia tehnyt työtäkuin härkä ja säästänyt rahaa voidaksensa tuhlata ne viinaan jonakinedeltäpäin määrättynä päivänä. Tätä päivää on mies parka jo kauanuneksinut ja se ajatus on työn ääressäkin virkistänyt hänen surullistamieltänsä. Vihdoinkin kajastaa tuon päivän rusko idässä; rahat ovatsäästössä, niitä ei ole otettu takavarikkoon, eikä varastettu; hän viene anniskelijalle. Tämä antaa hänelle viinaa, alussa verrattainpuhdasta, s.o. ainoastaan kahdesti vedellä sekoitettua; mutta senmukaan kuin pullon sisältö vähenee, korvataan vajaus vedellä.Viinakuppi maksaa viisi tahi kuusi kertaa enemmän kuin kapakassa.Helppo on arvata, mitenkä monta semmoista kuppia tyhjennetään ja mitäniistä maksetaan, ennenkuin viinan halu on tyydytetty. Juomisestavieraantuminen vaikuttaa kuitenkin, että vanki humaltuu jokseenkinpian ja jatkaa juontiaan, kunnes menettää kaikki rahansa. Sillointuodaan esille muuta tavaraa; anniskelija on samalla pantin ottajakin.Ensin joutuvat hänen käsiinsä äsken hankitut kapineet, sitten vanhatrepaleet ja vihdoin ruunun omaisuuttakin. Tuhlattuaan viinaan kaikkiviimeiseen riepuun asti, panee humalikas maata, ja kun hän sittenseuraavana päivänä tuntee välttämätöntä päänkipua, pyytää hänanniskelijaita turhaan viinaryyppyä kohmeloonsa. Surumielin tyytyy häntukalaan tilaansa ja tarttuu jo samana päivänä jälleen työhön; häntyöskentelee sitten taas muutamia kuukausia niska kyyryssä uneksienonnellista juomapäiväänsä, joka palaamattomasti on kadonnut ajanvirtaan, ja rohkaisee vähitellen mieltänsä odotellen toistasamanlaista päivää, joka on vielä kaukana, mutta joka yhtä hyvinkerran on saapuva.

Anniskelijasta taas on huomattava, että kun hän on koonnut suurensumman rahaa, s.o. joitakuita kymmeniä ruplia, hankkii hän viimeisenkerran viinaa, mutta ei seoita sitä vedellä, sillä hän on määrännytsen omaa tarvettansa varten; on jo aika lopettaa kauppa ja hankkiaitselleen hauskoja päiviä! Alkaa juominen, syöminen, musiikki. Varatovat melkoiset; välittömät, alhaisemmat päällysmiehet lahjotaan.Juomista pitkitetään väliin useimpina päivinä. Hankittu viina juodaantietysti kohta loppuun; silloin menee juomari muiden anniskelijainluo, jotka häntä jo odottelevat ja juo siksi, kunnes menettääviimeisen kopeikkansa. Vaikka vangit pitävätkin huolta humalikkaasta, joutuu hän kuitenkin joskus korkeimpain päällikköjen, majuurin taivartijaupseerin silmiin. Hänet viedään vartijastoon, rahat, jos niitäon jälellä, otetaan pois ja lopuksi saa syyllinen selkäänsä. Hän palaajälleen vankilaan ja jonkun päivän kuluttua ryhtyy jälleenanniskelijan toimeen. – Muutamat, tietysti varakkaimmat velikullatuneksivat myöskin naisseuroja. Suurta maksua vastaan hiipivät hevälistä lahjotun vartijan seurassa etukaupunkiin, ollen muka työhönmenevinään. Ja siellä, jossain sopivassa talossa, aivan kaupunginääressä pannaan toimeen aika pidot. Raha vaikuttaa, ettei vankiakaanhalveksita; asiantunteva vartija saapuu paikalle hiukan aikaisemmin.Tavallisesti joutuivat semmoiset vartijat itsekin ennemmin taimyöhemmin vankeuteen. Mutta rahalla voi tehdä vaikka mitä, ja mokomatretket jäivät melkein aina salaisuudeksi. Täytyy kuitenkin lisätä,että semmoisia huveja pantiin toimeen aniharvoin, koska niitä vartenvaadittiin kovin paljon rahaa.

Vankeuteni ensi päivistä asti veti huomioni puoleensa eräs tavattomansievännäköinen nuorukainen. Hänen nimensä oli Sirotkin. Hän olimonessa suhteen omituinen olento. Etenkin hämmästytti minua hänenkaunis muotonsa; ijältään oli hän noin kolmenkolmatta vuoden vanha.Hänet oli tuomittu erityiseen s.o. ikuiseen osastoon, joten hän olisuurimpia pahantekijöitä. Ollen luonteeltaan hiljainen ja sävyisä,puhui hän vähän ja nauroi harvoin. Silmät olivat hänellä siniset, piirteet säännölliset, kasvot hienot ja tukka vaaleanruskea. Puoleksikeritty päälakikaan ei voinut häntä sanottavasti rumentaa; niin sieväoli hän. Ammattia ei hänellä ollut minkäänlaista, mutta rahaa sai hänkuitenkin tuon tuostakin, vaikka tosin vähässä määrin. Väliin antoivathänelle toiset vaatteita, joskus punaisen paidankin ja Sirotkin olihyvillään lahjoista; hän käveli pitkin kasarmeja, näytteli itseänsä.Hän ei juonut, eikä pelannut korttia, ei hän myöskään riidellytkenenkään kanssa. Usein käveli hän kasarmien takana, kädet taskussa, hiljaan ja mietiskellen. Mitä hän mietti, oli vaikea arvata. Kun häntäjoskus kutsuin luokseni ja uteliaisuudesta kysyin jotain, niin hänoitis vastasi, vieläpä jotenkin kohteliaasti, eikä muiden vankientavalla, aina lyhyesti ja asiallisesti; hänen katseensa oli kuinkymmenvuotisen pojan. Jos hänellä oli rahaa, ei hän ostanut itselleenmitään tarpeellista, ei antanut paikata jakkuansa, eikä hankkinutuusia saappaita, vaan osti kalatsia, renikkaa ja söi sitten – niinkuin olisi ollut seitsenvuotias lapsi. "Sinä nyt olet semmoinenSirotkin!" sanoivat hänelle muut vangit. Kun ei ollut ruunun työssä,oleili hän vieraissa kasarmeissa. Kaikilla muilla oli jotain tointa; ainoastaan hän oli jouten. Jos hänelle sanottiin jotain, melkein ainapilan vuoksi (hänelle nauroivat usein hänen omat toverinsakin), ei hänvirkkanut sanaakaan vastaan, kääntyi vaan pois ja meni toiseenkasarmiin; välistä taas, kun häntä kovin pilkattiin, punastui hän.Usein ajattelin: mitenkä tämä hiljainen, avomielinen olento olijoutunut vankilaan? Kerran makasin minä sairashuoneessa vankienosastossa. Sirotkin oli myöskin sairaana ja meidän vuoteemme olivatvierekkäin; illalla jouduin hänen kanssaan puheisiin. Hän innostuiäkkiä ja kertoi minulle tarkoilleen, kuinka hän oli joutunutsotamieheksi, kuinka hänen äitinsä oli sen johdosta itkenyt ja kuinkasotamiehenä oleminen oli tuntunut hänestä vaikealta. Hän sanoi, ettäsotamiehen elämä oli hänelle aivan mahdoton; sillä kaikki olivathänelle äkäisiä ja kovia, päälliköt aina tyytymättömiä.

– Mitenkäs sitten kävi? kysyin minä. – Minkä tähden jouduit sinätänne, vieläpä erityiseen osastoon… Voi sinua, Sirotkin parka!

– Kaikkiansa olin minä, Aleksanteri Petrowitsh, vuoden pataljoonassa;tänne lähetettiin minut siitä syystä, että murhasin ruotupäällikköniGrigori Petrowitshin.

– Kyllähän sen olen kuullut, Sirotkin, vaan en usko oikein. Kuinkasinä olisit voinut ketään murhata!

– Niinpähän sattui. Aleksanteri Petrovitsh. Kovin tuntui elämätukalalta.

– Kuinkas sitten muut sotamiehet tulevat toimeen? Tietysti alussatuntuu vaikealta, vaan vähitellen tottuvat ja heistä tulee kelposotureja. Sinua luultavasti on äitisi hemmotellut, syöttänytrenikoilla ja maidolla kahdeksantoista vuotiaaksi asti.

– Tosi on, että äitini rakasti minua kovasti. Kun jouduin sotaväkeen, sairastui hän ja sittemmin kuolikin, kuten olen kuullut… Elämänikävi lopulta kovin katkeraksi. Päällikkö ei suvainnut minua, rankaisivaan kaikesta, syyttömästikin. Minä tottelin ja elin siivosti, enjuonut viinaa, enkä lainaillut keltään mitään, ja se onkin paha tapa,Aleksanteri Petrowitsh, kun ihminen rupee lainailemaan. – Ympärillänioli vaan kovasydämisiä ihmisiä – ei ollut missä itkeäkään. Joskuspiti mennä nurkan taa itkemään. Kerran seisoin minä vahdissa. Oli joyö käsissä; minut oli asetettu päävahtiin tukien luo. Tuuli vinkui; oli syksy ja pilkkoisen pimeä. Tuntui tukalalta, kovin tukalalta! Minälaskin pyssyn jalalle, otin pois painetin ja asetin sen viereeni; riisuin oikean jalan saappaan, ojensin piipun rintaani kohden, nojasinsiihen ja liikautin isolla varpaalla hanaa. Eipä lauennutkaan! Minätarkastin pyssyä, puhdistin sytytysreiän, kaasin uutta ruutia, kopauttelin limsiötä ja asetin aseen taas rintaani vasten. Muttamitäpäs siitä! Ruuti pösähti, vaan laukausta ei kuulunut! Mitähän tämäon? ajattelin. Vedin taas saappaan jalkaani, kiinnitin painetinpaikoilleen ja rupesin ääneti astuilemaan. Siinä minä päätin, ettäkävi kuin kävi, mutta sotapalveluksesta on päästävä pois. Puolentunnin kuluttua ajoi päällikkö paikalle; hän oli tarkastusmatkalla.Hän huusi minulle: "Niinkös sinä vahdissa seisot?" Minä otin pyssynkäteeni ja lävistin hänet painetilla. Neljä tuhatta sain sitten jajouduin tänne erityiseen osastoon.

Hän ei valehdellut. Ja mitenkä olisikaan häntä muuten lähetettyerityiseen osastoon? Tavallisia rikoksia rangaistaan paljoalieveämmin. Muuten oli Sirotkin toveriensa joukossa ainoasievännäköinen. Mitä tulee muihin saman osaston vankeihin, joitatäällä oli kaikkiansa noin viisitoista, niin oli oikein vastenmielistänähdä heitä; ainoastaan parin kolmen kasvot olivat jommoisiakin; muutkaikki olivat isokorvasia, rumia ja inhottavia; jotkut olivatharmaapäisiäkin. Jos tilaisuus sallii, niin kerron tästä joukkiostatoiste enemmän. Sirotkin oli usein Gasinin kanssa ystävyydessä, sensaman miehen kanssa, jonka tähden minä aloin tämän luvun, huomauttamalla, että hän töytäsi juopuneena kyökkiin ja että se seikkahämmensi minun alkuperäiset käsitykseni vankilan-elämästä.

Tämä Gasin oli hirveä olento. Hän teki kaikkiin kauhean, tuskallisen vaikutuksen. Minusta tuntui aina siltä, ettei kukaanvoinut olla julmempi kuin hän. Minä näin Tobolskissa ilkiötöistäänkuuluisan rosvon Kamenewin; näin sitten Sokolow'in, joka olikanteenalainen karannut sotamies ja julma murhaaja. Mutta eivät nekääntehnyt minuun niin vastenmielistä vaikutusta kuin Gasin. Minustatuntui väliin, että edessäni oli mahdottoman suuri, ihmisen kokoinenjättiläishämähäkki. Hän oli tataarilainen, tavattoman väkevä, väkevinmies koko vankilassa; kooltansa oli hän tavallista isompi, ruumiinrakennukseltaan vankka; pää oli hänellä ruma ja luonnottomaniso; hän kävi kumarassa ja katseli silmäkulmiensa alta. Vankilassakulki hänestä omituisia huhuja: tiedettiin, että hän oli ollutsotamiehenä, mutta vangit kertoivat (en tiedä, lieneekö ollut totta),että hän oli karkulainen Nertshinskistä; Siperjaan oli häntä lähetettyjo monasti, mutta aina oli hän karannut, muuttanut nimeä ja vihdoinjoutunut meidän vankilaamme, erityiseen osastoon. Hänestä kerrottiinmyöskin, että hän ennen ainoastaan huvikseen oli teurastellut pieniälapsia: hänen sanottiin ensin vieneen lapsen johonkin yksinäiseenpaikkaan, peloitelleen häntä siellä ja sitten, nautittuaan tarpeeksipienokaisen kauhusta, teurastaneen hiljaan ja vitkallisesti. Nämäjutut olivat ehkä perättömiä, sen raskaan vaikutuksen synnyttämiä,jonka Gasin teki kaikkiin, mutta ne sopivat kuitenkin hänenolentoonsa. Sen ohessa käyttäytyi hän vankilassa, selväpäisenäollessaan, sangen siivosti. Hän oli aina hiljainen, eikä koskaanriidellyt kenenkään kanssa, mutta siten menetteli hän ikäänkuinhalveksien muita, ikäänkuin olisi pitänyt itseään muita etevämpänä;hän puhui vähän ja oli aivan tahallaan harvasanainen. Kaikki hänenliikkeensä olivat hitaita, rauhallisia ja osoittivat itseensäluottamusta. Hänen silmistään näkyi, että hän oli älykäs sekä sangenkavala; hänen kasvoissaan kuvautui aina jonkunlaista ylpeyttä jakovuutta. Hän harjoitti viinakauppaa ja oli vankilan varakkaimpiaanniskelijoita. Mutta pari kertaa vuodessa joi hän itsensä humalaan jasilloin tuli näkyviin hänen luonteensa koko eläimellisyys. Vähitellenpäihtyessään alkoi hän ensin ärsyttää ihmisiä mitä ilkeimmilläivapuheilla, joita hän ikäänkuin edeltäpäin olisi valmistanut; vihdointäydellisesti humaltuneena tuli hän kovaan raivoon, tempasi veitsen jakävi ihmisiin käsiksi. Vangit, jotka tiesivät hänen kauheat voimansa, pakenivat ja piiloutuivat; hän ahdisti kaikkia, ken vaan sattui eteen.Mutta kohta keksittiin keino tämän riiviön hillitsemiseksi. Noinkymmenen samaan kasarmiin kuuluvaa miestä ryntäsi äkkiä hänenkimppuunsa ja alkoivat häntä piestä. Tuskin voidaan kuvailla, mitenkäkauheata tämä pieksäminen oli; häntä lyötiin rintaan, kupeisiin, sydänalaan ja vatsaan; lyötiin kovasti ja kauan, ja lakattiin vastasitten, kun hän oli kadottanut kaiken tuntonsa ja käynytpuolikuolleeksi. Toista ei olisi voitu lyödä niin kauheasti; sillätoinen olisi heittänyt henkensä. Siten ei ollut Gasinin laita.Lyömisen jälkeen käärittiin hän turkkiin ja kannettiin laverille. – "Kylläpähän paranee!" – Ja todellakin heräsi hän seuraavana päivänämelkein aivan terveenä sekä meni työhön äänettömän ja synkännäköisenä. – Ja joka kerta, kun Gasin joi itsensä humalaan, tiesijokainen vankilassa, että hänen päivänsä päättyy selkäsaunalla. Senhän tiesi itsekin, mutta joi yhtähyvin. Sillä tavoin kului muutamavuosi; vihdoin huomattiin, että Gasin rupesi masentumaan. Hän alkoivalittaa kaikenlaisia kipuja, alkoi nähtävästi heikontua; yhä useamminoleskeli hän lasaretissa… "Antautuipahan!" sanoivat vangittoisilleen.

Hän tuli kyökkiin sen puolalaisen viuluniekan seurassa, jotahumalikkaat tavallisesti palkkasivat soittamaan ilon täydentämiseksi,ja seisattui keskelle laattiaa tarkastellen ääneti läsnä olijoita.Kaikki vaikenivat. Kun hän vihdoin huomasi minut ynnä toverini, silmäili hän meitä vihamielisesti ja halveksivasti, naurahti sittentyytyväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tehnyt jonkun päätöksen, jakovasti hoiperrellen astui pöytämme luo.

– Saankos kysyä, alkoi hän (hän puhui venäjää), millä varoillasuvaitsette juoda täällä teetä?

Mitään sanomatta katsahdin minä toveriini, ymmärtäen, että oli parastavaieta. Vähinkin vastaväite olisi saattanut hänet raivoon.

– Siis on teillä rahoja? jatkoi hän kyselyänsä. – Siis on teillärahoja koko joukko, mitä? Sitä vartenkos te olette vankilaan tulleet?Oletteko tulleet teetä juomaan? Puhukaa, että teitä!..

Vaan huomattuaan, että me olimme päättäneet olla vaiti, kävi häntulipunaiseksi ja vapisi raivosta. Hänen lähellään nurkassa oli suuripönttö, jossa säilytettiin päivälliseksi ja illalliseksi vangeilleleikattua leipää. Se oli niin iso, että siihen mahtui leipää puolellevankilan väestölle; nyt oli se tyhjä. Hän tarttui siihen molemmillakäsillään ja kohotti sen ylitsemme; hetkisen kuluttua olisi hänmusertanut meidät. Katsomatta siihen, että murhaa tai murhanaikomustaseurasi ikävyyksiä koko vankilalle: olisi ryhdytty tutkisteluihin, tiedusteluihin, ruvettu noudattamaan suurempaa ankaruutta, jonkatähden vangit kaikella muotoa kokivatkin välttää semmoisia rikoksia, – katsomatta kaikkeen tähän, vaikenivat nyt kaikki ja odottelivat. Eikuulunut sanaakaan puolustukseksemme! Ei kukaan huudahtanut Gasinille! – niin kovasti vihasivat he meitä! Heitä nähtävästi huvitti meidänvaarallinen tilamme… Mutta asia päättyi onnellisesti: juuri kun hänaikoi heittää pöntön päällemme, huudahti joku eteisestä:

– Gasin! Viina varastettiin!..

Hän heitti pöntön laattialle ja töytäsi kuin hurja kyökistä.

– No, Jumala pelasti! sanoivat vangit toisilleen. – Ja vielä kauanaikaa jälestäkin päin puhuivat he siitä.

Minä en saanut myöhemminkään selville, oliko tämä ilmoitus viinanvarastamisesta todenmukainen vai ainoastaan meidän pelastukseksemmekeksitty.

Iltapimeällä, ennenkuin kasarmit suljettiin, kävelin minä paalujenluona ja mieltäni ahdisti raskas suru, jommoista en ole koskaanmuulloin tuntenut. Vaikealta tuntuu vankeuden ensi päivä, olipa sesitten linnassa tai vallikellarissa taikkapa Siperjassa… Minämuistan, että enimmin antoi minulle ajatuksen aihetta eräs seikka, joka koko vankeusaikani kuluessa usein palasi mieleeni; se olirangaistuksien epätasaisuus samanlaisista rikoksista. Tosin ei voirikoksiakaan verrata toisiinsa, eipä lähennellenkään. Esimerkiksi: onkaksi murhamiestä; molempien asia on tarkoilleen punnittu; kummankinrikoksesta seuraa melkein sama rangaistus. Mutta nähkääpäs sen ohessa, mimmoinen ero on rikoksissa. Toinen heistä on tappanut ihmisenturhanpäiten, sipulista: tuli maantielle ja murhasi ohi kulkevanmiehen, mutta miehelläpä oli vaan sipuli omaisuutta. Toinen taas onmurhannut intohimoisen hirviön, puolustaessaan morsiamensa, sisarensatai vaimonsa kunniaa. Toinen on tehnyt murhan maata kiertäessään, monilukuisten ruunun-miesten ahdistamana puolustaen vapauttaan,elämätään, usein nälkään kuolemaisillaan; toinen taas teurastaa pieniälapsia ainoastaan huvikseen, tunteakseen käteensä niiden lämmintäverta, nauttiakseen niiden viimeisestä pelon vapistuksesta. Ja mitäpässiitä? Molemmat joutuvat samaan vankilaan. Tosin on olemassajonkunlainen erilaisuus rangaistusajan pituudessa. Mutta nämäeroitukset ovat verrattain vähäpätöisiä, jota vastoin eroituksiasamanlaisissa rikoksissa on – lukematon paljous. Eroituksia on yhtämonta kuin luonteitakin. Mutta otaksukaamme, että tätä seikkaa ei voipoistaa eikä tasoittaa, että se on jonkunlainen ratkaisematon tehtävä,niinkuin esim. ympyrän neliöitseminen. Mutta sen ohessa on olemassaeräs toinenkin eroitus, eroitus rangaistuksien seurauksissa…Vankilassa on ihmisiä, jotka siellä kuihtuvat, sulavat kuin kynttilätja on taas toisia, jotka vapaina ollessaan tuskin tiesivätkään, ettämaailmassa voi olla niin iloista elämää, mieluisien, sukkelientoverien seurassa. On niitä vankilassa semmoisiakin. Kuinkas onsivistyneen, tunnokkaan miehen laita? Hänen oman sydämensä särkymurtaa hänen voimansa pikemmin kuin mikään rangaistus. Hän tuomitseerikostansa ankarammin kuin mikään laki. Ja hänen rinnallaan on toinen, joka koko vankeutensa aikana ei edes kertaakaan ota ajatellakseenmurhatyötään. Vieläpä pitää hän itseään oikeutettuna. On semmoisiakin, jotka tekevät suotta rikoksia, saadakseen vaihtaa tukalaksi tulleenvapautensa vankilan elämään. Vapaana ollessaan on semmoinen ihminenelänyt aina alennuksen tilassa, tehnyt työtä aamusta yöhön saakka, urakkamiestänsä varten saamatta koskaan syödä tarpeeksensa; muttavankilassa on työ helpompaa, leipää on tarpeeksi ja niin hyvää, etteihän moista ole nähnytkään; pyhinä annetaan hänelle lihaa, ja senlisäksi saa hän antimia sekä työn ansiota. Ja seura sitten? Hänentoverinsa ovat ovelaa, sukkelaa ja tiedokasta väkeä; hän ei olesemmoisia tovereita vielä koskaan nähnyt. Hän pitää seuraa paraimpana, mitä suinkin olla voi. Tekeeköhän rangaistus näihin kumpaankinsamanlaisen vaikutuksen? Mutta jättäkäämme ratkaisemattomat kysymyksetsikseen. – Rumpu lyö, täytyy joutua kasarmiin.

IV

Ensimäisiä vaikutuksia.

Alkoi viimeinen lukeminen, jonka jälkeen kasarmit suljettiin, kukinerilaisella lukolla, ja vangit jätettiin lukittujen ovien taa aamunkoittoon asti.

Lukemista toimitti aliupseeri kahden sotamiehen avulla. Sitä vartenasetettiin vangit tavallisesti seisomaan pihalle ja paikalle saapuivartija-upseeri. Mutta usein tämä temppu tapahtui yksinkertaisemmin.Luettiin joka kasarmissa erittäin. Niin tehtiin nytkin. Lukijat useinerehtyivät, lukivat toistamiseen, menivät pois ja tulivat jälleen.Vihdoin vartijaraukat saivat toivotun määrän täyteen ja sulkivatkasarmin. Siinä sai sijansa noin kolmekymmentä henkeä, tungettuinajotenkin ahtaasti lavereille. Oli vielä aikaista käydä levolle ja senvuoksi itsekunkin täytyi ryhtyä johonkin toimeen.

Päällysmiehistä jäi kasarmiin ainoastaan invaliidi, josta jo ennenolen puhunut. Kussakin kasarmissa oli sen ohessa vanhin, jonka majuuriitse valitsi vankien joukosta, tietysti katsoen valittavan hyväänkäytökseen. Sangen usein tapahtui, että vanhimmatkin joutuivat kiinnijostain suuremmasta kujeesta; he saivat silloin selkäänsä, menettivätkunniavirkansa ja joutuivat samanarvoisiksi kuin muutkin vangit.Meidän kasarmissamme oli vanhimpana Akim Akimitsh, joka kummakseniärjyi joskus vangeille. Nämä vastasivat hänelle enimmitenpilapuheilla. Invaliidi oli viisaampi, eikä sekaantunut mihinkään, vaan jos hän joskus sattui kieltänsä liikauttamaan, niin tapahtui sevaan ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi. Enimmiten istui hän äänetipenkillään ja suutaroi, eivätkä vangit pitäneet hänestä juuri mitäänlukua.

Vankeuteni ensimäisenä päivänä tein minä erään huomion ja tulinsittemmin vakuutetuksi, että se oli oikea. Huomioni oli se, ettäkaikilla vapaudessa olevilla ihmisillä ilman poikkeusta, alkaenvankien välittömistä vartijoista, kaikkiin niihin asti, joita vankilanelämä tavalla tai toisella koski, oli liioteltuja ajatuksia vangeista.Tuntuipa melkein siltä, ikäänkuin he olisivat joka hetki odotelleetvangin ryntäystä veitsi kourassa jonkun viattoman ihmisen kimppuun.Mutta omituisinta oli se, että vangit itsekin tiesivät että heitäpeljättiin ja se seikka synnytti heissä nähtävästi jonkunlaistaylpeyttä. Huomattava on kuitenkin, että vankien paras päällikkö on se, joka heitä ei pelkää. Ja yleensä, ylpeydestä huolimatta, vangeillekinon paljoa mieluisampaa, kun heihin luotetaan. Siten voidaan saavuttaaheidän suosiotansakin. Vankeusaikanani tapahtui, vaikka tosin sangenharvoin, että joku päälliköistä tuli vankilaan ilman vartijoita. Olipahauska nähdä, kuinka se hämmästytti vankeja. Semmoista pelotontapäällikköä aina kunnioitettiin ja jos joku rikos olikin tekeillä, jäise hänen läsnä ollessaan tekemättä. Vankien vaikuttamaa pelkoa onolemassa kaikkialla, missä vaan on vankeja, enkä minä oikein tiedä,mikä siihen lienee syynä. Jonkunlaista aihetta senlaiseen pelkoonantaa tietysti jo vangin, pahantekijäksi tunnustetun ihmisenulkomuotokin; sen ohessa tietää jokainen vankilaa lähestyvä, että sensisällä oleva ihmislauma on kokoontunut sinne vastoin omaa tahtoansaja etteivät mitkään toimenpiteet voi muuttaa elävää ihmistäkuolleeksi: hän säilyttää tunteensa, koston- ja elämänhalunsa sekämuut taipumuksensa ja tahtoo niitä tyydyttää. Mutta siitä huolimattaei vankia tarvitse ollenkaan pelätä; sillä eihän ihminen rupea niinhelposti toistansa veitsi kourassa ahdistamaan. Sanalla sanoen, jossemmoinen vaara onkin mahdollinen, jos se joskus voipikin tapahtua, niin ovat moiset onnettomuudet kuitenkin niin harvinaisia, etteiniistä maksa puhuakaan. Kysymys on nyt tietysti ainoastaan tuomituistavangeista, joista moni iloitsee päästyään viimeinkin vankeuteen(siihen määrin mieluista on väliin uusi elämä), ja tahtoo siis eläähiljaan sekä rauhallisesti; sitä paitsi kovin levottomia estävät muutvangit liiasta vallattomuudesta. Pakkotyöläinen, olkoon hän kuinkarohkea ja häijy tahansa, pelkää vankeudessa kaikkea. Kanteen-alaisenvangin laita on taas toinen. Hän voipi todellakin hyökätä syrjäisenihmisen kimppuun ilman mitään näennäistä syytä, ainoastaan sen tähden, että hän saa huomenna rangaistuksensa. Mutta kun uusi rikos tapahtuu, lykkääntyy rangaistuskin tuonnemmaksi. Vaikuttavana syynä hyökkäykseenon siis kohtalon muuttaminen, maksoi mitä maksoi. Tunnenpa eräänsellaisen omituisen tapauksen.

Täällä vankilassa, sotilasosastossa oli eräs entinen sotamies, jokaoli tuomittu vankeuteen pariksi vuodeksi; hän oli hirveä kerskailijaja suuri pelkuri. Yleensä tavataan näitä ominaisuuksia venäläisessäsotamiehessä aivan harvoin. Meidän sotilaamme näyttää aina niintoimekkaalta, ettei hänellä ole aikaa kerskailemiseen. Mutta jos hänkerran on kerskailija, on hän samalla myöskin tyhjäntoimittaja japelkuri. Dutow (vangin sukunimi) pääsi viimein lyhyen vankeusaikansapäähän ja palasi jälleen linjarykmenttiin. Mutta hänen kalttaisensa, joita lähetettiin vankilaan muka parannusta varten, turmeltuivatsiellä ja joutuivat usein, pari-kolme viikkoa vapaana oltuansa, takasin vankeuteen, ei kuitenkaan enää pariksi kolmeksi vuodeksi vaan"ainaiseen osastoon", viideksitoista vuodeksi. Niinpä kävi nytkin.Kolmen viikon kuluttua vapaaksi pääsemisensä jälkeen teki Dutowmurtovarkauden; sitä paitsi oli hän röyhkeä ja vallaton. Oikeustuomitsi kovan rangaistuksen. Siitä pahanpäiväisesti säikähtyneenähyökkäsi hän, päivää ennen kuin hänet piti suljettaman ulossotarinnasta, veitsi kourassa, vankien huoneeseen tulleen upseerinkimppuun. Tietysti hän käsitti aivan hyvin, että seurauksenasemmoisesta teosta on vaan kovempi rangaistus ja pitempi vankeusaika.Mutta hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan lykätä rangaistuksenkauheata hetkeä, vaikkapa muutamiksi tunneiksi. Hän oli siihen määrinpelkuri, ettei tohtinut edes haavoittaakaan upseeria; hyökkäys olitehty ainoastaan näön vuoksi, jonkunmoisen uuden rikoksen aikaansaamiseksi, että sen johdosta vaan syntyisi uusi oikeudenkäynti.

Rangaistuksen edellä oleva hetki on vangille tietysti kauhea, ja minäolin tilaisuudessa näkemään useita tuomittuja rangaistuksen edellisenäpäivänä. Tavallisesti kohtasin minä heitä sairashuoneessa, vankienosastossa, jossa usein makasin kipeänä. Kaikki vangit koko Venäjänmaassa tietävät, että lääkärit ovat heitä kohtaan säälivämpiä kuinmuut ihmiset. Lääkärit eivät tee koskaan mitään eroitusta vankienvälillä, kuten melkein kaikki muut vastoin tahtoansa tekevät. Alhainenkansa on tässä kohden kuitenkin poikkeuksena, sillä se ei moitikoskaan vankia hänen rikoksestaan, olkoonpa rikos kuinka suuritahansa, vaan pitää sen sovitettuna kärsityn rangaistuksen ja kovanonnen kautta. Senpä tähden sanookin venäläinen rikosta onnettomuudeksija rikoksen tekijää onnettomaksi. Sellaisessa nimityksessä on syvämerkitys, jonka ohessa on huomattava, että sanasepitys on tehtytajuttomasti, vaistomaisesti. Mutta lääkärejä pitävät vangit useintodellisina suojelijoinansa, etenkin kanteen-alaiset, joiden tila ontukalampi kuin muiden. Sellainen vanki laskee arviolta, milloin hänenkauhea rangaistuspäivänsä saapuu ja lähtee sairashuoneeseenlykätäkseen tuon raskaan hetken vaikka hiukankin tuonnemmaksi. Kun hänsitten sairashuoneesta palaa ja tietää varmaan, että rangaistustapahtuu huomenna, tulee hänen mielensä kovin levottomaksi. Muutamatkoettavat itserakkaudesta salata tunteitaan, vaan teeskennelty rohkeusei voi pettää ketään. Muut huomaavat, kuinka asianlaita on, vaikka heihmisrakkaudesta vaikenevatkin. Minä tunsin erään nuoren murhaajan, entisen sotamiehen, joka oli tuomittu saamaan täyden määränkepinlyöntejä. Hänet valtasi semmoinen pelko, että hän päätti juodaedellisenä päivänä korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa. Huomattavaon, että viinaa on aina olemassa rangaistavaksi tuomitulla vangilla.Sitä hankitaan suuresta maksusta kauan aikaa edeltäpäin ja tuomittu onvaikka puolen vuotta välttämättömiä tarpeitaan vailla, säästääkseenrahaa viinakortteliin, jonka hän juopi neljänneksen tuntia ennenrangaistustaan. Vangit ovat yleensä vakuutetut siitä, että juovuksissaoleva tuntee vähemmin kipua vitsojen tai kepin lyönneistä. Kunmiesparka oli juonut viinan, tulikin hän oitis sairaaksi; hän oksensiverta ja hänet vietiin melkein tunnottomana sairaishuoneeseen. Tämäoksentaminen turmeli hänen rintansa siinä määrin, että hänessämuutaman päivän kuluttua ilmestyi oireita varsinaiseen keuhkotautiin, johon hän puolen vuoden kuluttua kuolikin. Lääkärit, jotka häntäparantelivat, eivät tienneet, mistä tauti oli alkunsa saanut.

Puhuessani vankien arkamaisuudesta rangaistuksen edellä, on minunlisättävä, että moni heistä osoitti hämmästyttävää pelottomuuttakin.Minä muistan monta esimerkkiä uhkarohkeudesta, joka välistä näyttijonkunlaiselta tunnottomuudelta, ja nämä esimerkit eivät olleetharvinaisia. Etenkin on muistossani erään julman pahantekijänrangaistus. Muutamana kesäpäivänä levisi sairashuoneessa huhu, ettäillalla rangaistaan erästä karannutta sotamiestä ja kuuluisaa rosvoaOrlowia sekä tuodaan sitten vankien osastoon. Odotellessaan Orlowiasanoivat sairaat, että häntä rangaistaan kovasti. Kaikkien mieli olijotenkin liikutettu ja myönnän, että minäkin odotin tuota rosvoa hyvinuteliaana. Jo kauan olin hänestä kuullut ihmeitä. Miestä sanottiinsemmoiseksi ilkiöksi, jommoisia on harvassa; hän oli murhaillutkylmäverisesti sekä vanhuksia että lapsia; hänessä oli sitä paitsitahdon voimaa ja hän tunsi tämän voimansa. Häntä syytettiin useistamurhatöistä ja tuomittiin saamaan keppiä kujajuoksussa. Hänet tuotiinsamana iltana sairashuoneeseen, jossa jo oli pimeä, niin ettäkynttilät olivat sytytetyt. Orlow oli melkein tunnoton ja kovinvaalea, hänen pikimusta, tuuhea tukkansa oli vanuksissa. Hänenselkänsä oli pöhöttynyt ja verisensinertävä. Koko yön hoitivat häntämuut vangit, muuttivat hänelle haudevettä ja kääntelivät häntätoiselta kyljeltä toiselle, antoivat hänelle lääkkeitä, aivan kuin hänolisi ollut heidän oma sukulaisensa tai hyväntekijänsä. Seuraavanapäivänä tointui hän täydellisesti ja astui pari kertaa laattianpoikki! Se hämmästytti minua; sillä hän oli tullut sairashuoneeseenkovin heikkona ja rasittuneena. Hän oli kärsinyt samalla kertaa puolettuomituista kepinlyönneistä. Lääkäri keskeytti rangaistuksenhuomattuaan, että sen jatkaminen olisi tuottanut vangillevälttämättömän kuoleman. Sen ohessa oli Orlow pienikasvuinen jaheikkoruumiinen mies sekä kuihtunut pitkällisen oikeuden käynninaikana. Ken on sattunut tapaamaan oikeudenalaisia vankeja, sevarmaankin muistaa kauan aikaa heidän kuihtuneita, laihoja ja kalpeitakasvojaan sekä kuumeentapaista silmäystään. Siitä huolimatta paraniOrlow nopeasti. Paranemiseen vaikutti nähtävästi hänen sisällinen, henkinen lujuutensa. Tosiaankin oli hän aivan tavaton ihminen.Uteliaisuudesta tutustuin minä häneen lähemmin ja tutkistelin häntäkokonaisen viikon. Varmaa on, etten koskaan elämässäni ole tavannutvoimakkaampaa, lujaluontoisempaa miestä. Minä olin nähnyt tosin joTobolskissa erään yhtä kauhean maineen saavuttaneen henkilön, eräänentisen rosvopäällikön. Hän oli villipedon kalttainen ja kun seisoihänen vieressään, tietämättä edes hänen nimeänsäkään, niin voi jovaistomaisesti tuntea olevansa jonkun hirveän olennon läheisyydessä.Mutta hänessä kummastutti minua henkinen tylsyys. Aineellisuudella olisemmoinen valta hänen henkisten ominaisuuksiensa rinnalla, että joensi silmäykseltä näki hänessä ainoastaan ruumiillisten nautintojen jalihanhimojen hurjia taipumuksia. Olen vakuutettu, että Korenew – seoli rosvon nimi – olisi masentunut ja vavissut pelosta rangaistuksenedellä, vaikka hän oli tehnyt murhatöitä silmiänsä räpäyttämättä.Orlow oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänessä oli aineellisuuskärsinyt täydellisen tappion. Tämä mies näytti voivan hallita itseääntäydellisesti, hän halveksi kaikkia vaivoja sekä rangaistuksia ja oliaivan peloton. Hänessä ilmaantui vaan suunnatonta mielenlujuutta, koston halua ja pyrkimistä tarkoituksien perille. Muun muassahämmästytti minua hänen suuri kopeutensa. Hän katseli kaikkeahalveksien, kuitenkin ilman mitään teeskentelyä, ikäänkuin luonnonvaatimuksesta. Luulenpa, ettei kukaan olisi voinut vaikuttaa häneen.Hän katseli kaikkea tavattoman tyynenä, ikäänkuin ei olisi ollutmitään, joka olisi voinut häntä kummastuttaa. Ja vaikka hän täysinymmärsi, että muut vangit pitivät häntä kunniassa, ei hän koskaanpöyhkeillyt heidän edessään. Kuitenkin olivat kunnianhimo ja ylpeysmelkein poikkeuksetta kaikkien vankien yhteisenä ominaisuutena. Hänoli hyvin ymmärtäväinen ja omituisen suoramielinen, vaikkei ollenkaanmikään lörpöttelijä. Kysymyksiini vastasi hän suoraan, että hänodotteli paranemistaan päästäkseen pikemmin rangaistuksestaan; ensinsanoi hän peljänneensä, ettei voisi sitä kestää. – "Mutta nyt",lisäsi hän iskien minulle silmää, "on asia ratkaistu. Kun olen saanutjäljellä olevat lyönnit, lähetetään minut muiden mukana Nertshinskiin, mutta tiellä minä karkaan! Karkaan aivan varmaan! Kunhan selkä vaanpikemmin paranisi!" Ja näiden viiden päivän kuluessa odotti hänhartaasti päästäksensä pois sairashuoneesta. Väliin oli hän hyvinkinleikkisä ja iloinen. Minä yritin puhella hänen kanssaan hänenentisistä vaiheistaan. Hän rypisti hieman silmäkulmiaan, kun rupesinniistä kyselemään, vaan vastasi kuitenkin aina suoraan. Mutta kun hänhuomasi, että minä koettelin herätellä hänen omaatuntoansa ja saadahäntä katumuksen tielle, katsahti hän minuun peräti halveksivasti jaylpeästi, ikäänkuin olisin äkkiä muuttunut hänen silmissään pieneksipojaksi, jota ei sovi aikamiehenä kohdella. Osoittivatpa hänenkasvonsa jonkunlaista surkuttelemistakin minua kohtaan. Hetkisenkuluttua purskahti hän sydämelliseen naurunhohotukseen, jokakuitenkaan ei ollut ivanaurua, ja minä olen vakuutettu, että kun hänoli yksinänsä ja sattui muistamaan sanojani, nauroi hän ehkä montakinkertaa itsekseen. Vihdoin lähti hän sairashuoneesta, vaikkei hänenselkänsä ollutkaan vielä täydellisesti parantunut; minä myöskin jätinsairashuoneen ja palasin vankilaan; hänet taas vietiin vahtipaikalle, jossa häntä oli ennenkin pidetty. Erotessamme puristi hän kättäni, joka seikka osoitti hänen puoleltaan suurta luottamusta minua kohtaan.Syynä käden puristamiseen lienee ollut sekin, että hän oli tyytyväinensilloiseen hetkeen. Toden teolla ei hän voinutkaan olla minuahalveksimatta, sillä olinhan minä hänen mielestään onneton, heikko jakaikin puolin surkuteltava olento. Seuraavana päivänä vietiin hänettoistamiseen rangaistavaksi.

Kun kasarmimme suljettiin, sai se omituisen näön – se näyttivarsinaiselta ihmisasumukselta. Nyt vasta sain minä nähdävankeustoverieni oikeata kotielämää. Päivällä voivat aliupseerit, vartijat tai muut päälliköt ilmestyä joka hetki vankilaan, ja siitäpäsyystä sen asukasten käytös olikin silloin hiukan teeskenneltyä javarovaa, ikään kuin he alinomaa olisivat odottaneet jotainrauhattomuutta. Mutta niin kohta kun kasarmi suljettiin, asettui kukinpaikoilleen ja useimmat ryhtyivät johonkin käsityöhön. Huonevalaistiin äkkiä. Kullakin oli oma kynttiläjalkansa. Mikä rupesisaappaita valmistamaan, mikä taas vaatteita neulomaan. – Tukahuttavailma kävi yhä rasittavammaksi. Joukko velikultia istahti nurkkaankyykkysilleen laattialle levitetyn maton ääreen korttia lyömään.Melkein kussakin kasarmissa oli jollakin vangilla kyynärän vertapahanpäiväistä mattoa, kynttilä ja tavattoman taliset, rasvaisetkortit. Kaikkea tätä sanottiin yhteisellä nimellä "maidaniksi."Korttien isäntä sai pelaajilta maksun, noin viisitoista kopeikkaayöltä; se olikin hänen tulolähteensä. Tavallisesti pelattiin "kolmealehteä", n.s. gorka-leikkiä y.m. Kaikki olivat rahapelejä. Kukinpelaaja laski eteensä kasan vaskirahoja s.o. kaikki, mitä hänelläkäsillä oli, ja pelasi, kunnes oli menettänyt ne tyyten tai korjannutitselleen toveriensa rahat. Peli loppui myöhään yöllä, vaan kestivälistä aina aamun koittoon saakka, jolloin kasarmin portit avattiin.Meidän huoneessamme samoin kuin vankilan muissakin kasarmeissa olikerjäläisiä, s.o. joko viinan ja korttipelin kautta omaisuutensamenettäneitä tai muuten luonnostaan kerjäämiseen taipuvia ihmisiä.Käytän tahallani sanaa "luonnostaan." Tosiasia on näet, ettäkaikkialla kansassamme, olkootpa olot mimmoiset hyvänsä, on muutamiaomituisia henkilöitä, jotka ovat hiljaisia ja usein uutteroitakin, vaan joita jo kohtalo näyttää määränneen ikuisiksi kerjäläisiksi. Heovat aina raukkamaisia, aina siivottomia, näyttävät poljetuilta, masennetuilta ja ovat alituisesti muiden, tavallisesti huilaavien taiäkkiä rikastuneiden ja sen johdosta ylvästelevien käskettävinä.Kaikenmoinen alkuunpano on heille hyvin vaivaloista. He ovat ikäänkuinsyntyneet palvelemaan, tottelemaan ja tanssimaan vieraan pillinmukaan; heidän toimenaan on vieraan käskyn täyttäminen. He eivät voirikastua mitenkään; he pysyvät aina kerjäläisinä. Olen huomannut, ettäsemmoisia ihmisiä on muuallakin kuin alhaisossa; niitä on kaikkiallayhteiskunnassa, joka säädyssä, joka puolueessa, aikakauslehdissä jaseuroissa. Niin oli asianlaita kussakin kasarmissa, kussakinvankilassa, ja niinpian kun maidan pantiin toimeen, ilmestyikohta joku semmoinen henkilö palvelemaan. Hänet palkattiintavallisesti yhteisesti, koko yöksi, viidestä kopeikasta, ja hänenpäävelvollisuutensa oli seisoa koko yö vartioimassa. Tavallisestioleskeli hän noin kuusi tai seitsemän tuntia pimeässä eteisessäkolmenkymmenen asteen pakkasessa kuunnellen joka jysäystä, heläystäjoka askelta. Majuuri tai vartijat ilmestyivät välistä vankilaanjotenkin myöhään yöllä, astuivat sisään hiljaan ja tapasivat sekäpelaajat että työntekijät kuin myöskin liiat kynttilät, joita voitiinnähdä pihaltakin. Kun eteisen lukko äkkiä narahti, oli myöhäistäpiiloutua, sammuttaa kynttilät ja heittäytyä laverille. Mutta kunvahtipalvelijan oli siinä tapauksessa odottaminen kuritustamaidanilta, olivatkin semmoiset erehdykset hyvin harvinaisia. Viisikopeikkaa on tosin turhanpäiväinen maksu vankilassakin; mutta minuahämmästytti aina palkkaajien kovuus sekä armottomuus niin tällaisissakuin muissakin tilaisuuksissa. "Kun rahan sait, niin palvele!" – siinä mahtilause, joka ei sietänyt vähintäkään vastustelemista.Juopunut huilaaja, joka lukua pitämättä tuhlaili rahaa sinne ja tänne, teki kaiken mokomin vääryyttä sille, joka häntä palveli, ja sen seikanhuomasin minä paitsi vankilassa myöskin muualla.

Minä jo sanoin, että kasarmissa useimmat rupesivat jotakin työtätekemään: pelaajia lukuun ottamatta oli ainoastaan viisi joutilastahenkilöä; he menivät oitis levolle. Minun paikkani laverilla oli ovenvieressä. Laverin toisella puolen, pääksytysten, oli Akim Akimitshinleposija. Kello kymmeneen tai yhteentoista asti teki hän työtä,liimaillen kokoon jotain kirjavaa kiinalaista lyhtyä, joka oli häneltätilattu kaupunkiin verrattain hyvästä hinnasta. Lyhtyjä valmisti hänmestarillisesti, määrätystä kaavasta poikkeamatta; työnsä päätettyäänpani hän kaikki kapineensa huolellisesti talteen, levitti polstarinsa, rukoili Jumalaa ja asettui hiljaan levolle. Siivoutta ja järjestystänoudatti hän mitä suurimmalla tarkkuudella; nähtävästi piti hänitseään sangen viisaana miehenä, kuten typerät ihmiset ylipäänsätekevät. Jo ensipäivästä tuntui hän minusta hieman vastenmieliseltä;muistaakseni ajattelin minä hänestä sinä päivänä paljon ja ihmettelinetenkin sitä, että hänen kalttaisensa henkilö, joka maailmassa olisivoinut hyvin menestyä, oli joutunut vankilaan. Vastedes olen vielämonasti puhuva Akim Akimitshista.

Kerron lyhyesti kasarmimme muista asukkaista. Minun piti oleskellatäällä monta vuotta ja olivathan kaikki nuo ihmiset asuintoverejani.Ei ole siis kumma, että minä tarkastelin heitä hyvin uteliaasti.Vasemmalla puolellani oleville lavereille oli sijoittunut joukkoKaukaasian vuorelaisia, joita oli tänne tuomittu enimmiten ryöstöistäeri pitkiksi ajoiksi. Heitä oli: kaksi lesgiläistä, yksitshetsheniläinen ja kolme Dagestanin tatarilaista. Tshetsheniläinenoli synkännäköinen, jörömäinen mies; tuskinpa puhui hän kenenkäänkanssa, katseli vaan ympärilleen vihaisesti, silmäkulmiensa alta, myrkyllisen ilkeä hymy huulilla. Toinen lesgiläisistä oli jo vanhaukko, varustettu pitkällä könkönenällä; hänen ulkomuotonsa oli kuinryövärin ainakin. Sitä vastoin hänen toverinsa, Nurra, teki minuunheti ensialussa sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän oli vielänuorenlainen mies, kooltaan keskinkertainen ja vankkaruumiinen;hänellä oli vaalea tukka, vaaleansiniset silmät, ylöspäin pyrkivä nenäja muuten vivahti hän kasvoiltaan suomalaiseen naiseen; hänen säärensäolivat koukistuneet alituisesta ratsastamisesta. Koko hänen ruumiinsaoli täynänsä painetin sekä luotien haavoja. Kotimaassaan oli hänkuulunut rauhoitettuihin vuorelaisiin, mutta hän oli matkustellutkuitenkin alinomaa vihamielisten kansalaistensa luo tehden heidänseurassaan hyökkäyksiä venäläisiä vastaan. Vankilassa rakastivat häntäkaikki. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtävaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin useintyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen; varkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyyssuututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkäänkanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensaaikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta.Hän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlienedellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yötläpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä. – "Nurra on jalopeura", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hänpitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetäänmääräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisikuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteniensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut ollaeroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankienilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollutvankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minuaolkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitähän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta senjälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löiminua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmenpäivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin, osoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeataminun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään, rohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen, lapsellinen Nurra!

Dagestanilaisia tataareja oli kolme, ja kaikki olivat he veljeksiä.Kaksi heistä oli jo ikämiehiä, jota vastoin kolmas, Alei, oli tuskinkahtakymmentä kahta vuotta vanhempi; ulkomuodoltaan oli hän vieläkinnuoremman näköinen. Hänen paikkansa laverilla oli vieressäni. Hänenkaunis, vilpittömyyttä ja ymmärrystä, mutta samalla lapsellistahyvyyttä ilmaiseva muotonsa veti ensi hetkestä sydämeni puoleensa, jaminä iloitsin, että kohtalo oli määrännyt juuri hänet naapurikseni.Hänen sielunsa kuvautui hänen ihanassa muodossaan. Hänen hymyilynsäoli lapsellisen avomielinen; suuret, mustat silmät olivat niinystävälliset, että minä häntä nähdessäni tunsin aina erityistämielihyvää ja lievennystä surussani. Minä en laske liikoja. Hänenkotimaassaan oli kerran vanhin veli (hänellä oli viisi vanhempaaveljeä; kaksi heistä oli joutunut johonkin tehtaasen) käskenyt häntäratsain ja miekalla varustettuna seuraamaan muita jollekin retkelle.Vanhempien ihmisten kunnioitus on vuorelaisten kesken niin suuri, ettei poika uskaltanut eikä edes ajatellutkaan kysyä matkantarkoitusta. Toiset taas eivät pitäneet tarpeellisena puhua hänellesiitä. Heidän mielessään oli rosvoretki, joka tarkoitti erään rikkaanarmeenilaisen kauppiaan ryöstämistä. Yritys onnistui: saattojoukkomurhattiin, samoin myöskin kauppias itse ja hänen tavaransa joutuivatmurhaajille. Mutta asia tuli ilmi: kaikki kuusi veljestä otettiinkiinni, heidän syyllisyytensä näytettiin toteen, heidät rangaistiin jalähetettiin Siperjaan, pakkotyöhön. Aleita armahti oikeus lyhentämällähänen rangaistusaikansa; hänet tuomittiin pakkotyöhön ainoastaanneljäksi vuodeksi. Veljet rakastivat häntä suuresti. Hänestä oliheille huvia pakkotyössä, ja nuo synkän näköiset miehet hymyilivätaina kun katselivat häntä; jos taas rupesivat hänen kanssaanpuhelemaan (muuten puhuttelivat he häntä harvoin, ikäänkuin hän olisiyhä vielä ollut heidän mielestään pieni poika, jonka kanssa ei sopinuthaastella vakavimmista asioista), niin heidän jörömäiset muotonsakävivät iloisemmiksi, ja minä arvasin, että he laskivat leikkiä;ainakin silmäilivät he toisiansa ja hymyilivät ystävällisestikuunnellessaan Alein vastauksia. Hän taas tuskin uskalsi puhutellakaanveljiänsä; siihen määrin kunnioitti hän heitä. Vaikeata on ajatella, miten tämä nuorukainen voi vankeutensa aikana säilyttää sydämensä kokohellyyttä, pysyä rehellisenä, herttaisena, miellyttävänä,raaistumatta, turmeltumatta. Kaikesta näennäisestä taipuvaisuudestahuolimatta oli hänellä kuitenkin voimakas, luja luonne. Hän oli siveäkuin puhdas neitonen, ja toisten ilkeä, törkeä, likainen taiepärehellinen, väkivaltainen käytös sytytti tyytymättömyyden tulenhänen ihanissa silmissään, jotka siten tulivat vieläkin ihanimmiksi.Hän karttoi riitaa ja toraa, vaikkei hän muuten ollutkaan niitä, jotkaantavat loukata itseään rankaisematta. Riitaa hänellä ei ollutkenenkään kanssa: kaikki rakastivat, kaikki suosivat häntä. Minulleoli hän alussa ainoastaan kohtelias. Vähitellen aloin minä puhellahänen kanssaan; muutamissa kuukausissa oppi hän venäjän kielen, jotataitoa hänen veljensä eivät saavuttaneet koko vankeutensa aikana. Hännäytti minusta erittäin ymmärtäväiseltä, vaatimattomalta jaajattelevalta nuorukaiselta. Sanalla sanoen: minä en pidä Aleitaollenkaan tavallisena luonteena ja muistelen yhtymistäni hänenkanssaan elämäni mitä paraimpana yhtymisenä. On olemassa ihmisiä,jotka luontonsa puolesta ovat niin oivallisia, niin hyviä, että onmahdotonta ajatellakaan heidän koskaan voivan muuttua huonommiksi.Semmoisten ihmisten puolesta voipi olla aina levollinen. Ja minä olennytkin levollinen Alein puolesta. Missähän tuo kelpo mies nytlieneekään?..

Kerran, kun jo kauan aikaa olin ollut vankilassa, venyin minälaverilla, pää täynnä raskaita ajatuksia. Alei, joka muuten oli ainaahkera ja toimelias, oli sillä kertaa jouten, vaikka vielä olikinaikaista käydä makuulle. Mutta silloin oli muhamettilaisilla pyhä jasen tähden hän ei tehnytkään työtä. Hän venyi, nojautuen kättänsävasten, ja mietti niinikään jotain. Äkkiä kysyi hän minulta:

– Tuntuuko mielesi nyt raskaalta?

Minä katsahdin häneen uteliaasti, sillä minua kummastutti tämähienotunteisen ja ymmärtävän Alein äkkinäinen kysymys; tarkemminkatsottuani huomasin, että hänen kasvonsa osoittivat surua ja minäymmärsin, että hänen oma mielensä oli juuri sillä hetkellä raskas.Minä ilmaisin hänelle arveluni. Hän huokasi ja hymyili surumielisesti.Minä pidin hänen hymyilystään, joka oli aina hieno ja sydämellinen.Silloin tuli näkyviin kaksi hohtavan valkeata hammasriviä, joidenkauneutta olisi voinut kadehtia maailman paras kaunotar.

– Etköhän sinä, Alei, ajatellut sitä, mitenkä kotimaassanneDagestanissa tätä juhlaa vietetään? Arvatenkin on siellä nyt hyväolla?

– Ajattelinpa niinkin, vastasi hän riemastuen, ja hänen silmänsäkirkastuivat. – Mutta, mitenkäs arvasit, että minä juuri sitä asiaaajattelin?

– Kuinka en sitä olisi arvannut! Onkos siellä parempi olla kuintäällä?

– Oi, miksi puhelet siitä…

– Varmaankin on siellä nyt kauniita kukkasia, on paratiisi!..

– Voi, elä puhu enää. – Hänen mielensä oli kovin liikutettu.

– Kuules, Alei, onko sinulla sisar?

– On, mutta mitäpä siitä?

– Varmaankin on hän kaunotar, jos lienee näköisesi.

– Mitäs minusta! Hän on semmoinen kaunotar, ettei moista ole kokoDagestanissa. Voi, miten kaunis on tuo sisareni! Et ole semmoistanähnytkään! Äitinikin oli kaunis.

– Rakastiko sinua äitisi?

– Voi! Mitä puhutkaan! Hän varmaankin on kuollut minun tähteni. Minäolin hänen rakkain poikansa. Hän rakasti minua enemmän kuin sisartani, enemmän kuin ketään muita… Hän tuli luokseni unissani ja itki minuntähteni.

Hän vaikeni eikä puhunut sinä iltana enää sanaakaan. Mutta sen jälkeenhaki hän aina tilaisuutta saadakseen keskustella kanssani. Hän eialkanut kuitenkaan koskaan itse puhetta, sillä hän kunnioitti minuajostain tuntemattomasta syystä. Sen sijaan oli hän hyvin iloinen, kunminä puhuttelin häntä. Minä kyselin häneltä Kaukaasiasta ja hänenentisestä elämästään. Toiset veljet eivät häirinneet keskustelujamme, jotka heille päin vastoin näyttivät olevan mieleen. Huomattuaan, ettäAlei kävi minulle yhä rakkaammaksi, rupesivat hekin puolestaankohtelemaan minua entistä ystävällisemmin.

Alei auttoi minua työssä ja palveli minua vointinsa mukaan kasarmissa, sillä häntä nähtävästi huvitti, kun hän jollakin tavoin voi ollaminulle hyödyksi. Syynä tällaiseen avuliaisuuteen ei ollutminkäänlainen matelemisen halu, vaan lämmin ystävyyden tunne, jota hänei koettanutkaan minulta salata. Aleilla oli muun muassa taipumustakäsitöihin: hän oppi jokseenkin hyvin liinavaatteita neulomaan, saappaita ompelemaan ja vihdoin myöskin nikartelemaan. Veljet kehuivathäntä ja ylpeilivät hänestä.

– Kuuleppas, Alei, sanoin minä hänelle kerran, miksi et ole oppinutlukemaan ja kirjoittamaan venäjää? Siitä voi olla sinulle vast'edespaljon hyötyä täällä Siperjassa.

– Kyllähän minulla olisi halua. Mutta keltäpä saan opetusta?

– Onhan täällä paljon kirjaan pystyviä! Jos tahdot, niin voin minäkinsinua opettaa.

– Voi, opeta, ole hyvä! ja hän oikein kohottihe laverilla, panirukoilevasti kätensä yhteen ja katsoi minuun.

Me ryhdyimme työhön jo seuraavana iltana. Minulla oli venäläinen UusiTestamentti, joka kirja ei ollut kielletty vankilassa. Ilman aapista, ainoastaan tämän kirjan avulla oppi Alei muutamassa viikossa lukemaanoivallisesti. Kolmen kuukauden kuluttua ymmärsi hän jo täydellisestikirjakielen. Hän luki innokkaasti ja mielihyvällä.

Kerran me luimme hänen kanssaan koko vuorisaarnan. Minä huomasin, ettähän lausui muutamia kohtia erittäin tunnokkaasti.

Minä kysyin häneltä, miellyttikö häntä se, jota hän luki?

Hän katsahti minuun äkkiä ja puna lensi hänen kasvoilleen.

– Oi, niin! vastasi hän; niin, Jesus on pyhä profeeta, Jesus puhui

Jumalan sanaa. Erinomaista!

– Mikäs kohta sinua enimmin miellyttää?

– Se, jossa hän sanoo: anna anteeksi, rakasta, älä vainoovihollisiasi. Voi, kuinka hyvin hän puhuu!

Hän kääntyi veljiensä puoleen, jotka kuuntelivat keskusteluamme, jarupesi heille jotain innokkaasti juttelemaan. He puhelivat kauan aikaavakavan näköisinä ja nyykytellen vakuuttavasti päitään. Sittenkääntyivät he puoleeni hymyillen juhlallisesti, oikein muhamettilaisentavoin (minua miellyttää suuresti semmoinen hymy ja etenkin senjuhlallisuus) ja vakuuttivat: että Jesus oli Jumalan profeeta ja ettähän teki savesta linnun, puhalsi siihen ja se lähti lentoon … jaettä se on heillä kirjoissa kirjoitettuna. He olivat täydellisestivakuutetut siitä, että tekivät minulle mieliksi ylistäessään Jesusta,ja Alei tunsi itsensä onnelliseksi, kun veljet suostuivat tekemäänminulle tämän mielihyvän.

Kirjoituksessa tehtiin niinikään suuria edistyksiä. Alei hankkipaperia (hän ei antanut minun ostaa sitä rahoillani), kyniä,läkkiä ja oppi parissa kuukaudessa oivallisesti kirjoittamaan.Se seikka hämmästytti hänen veljiänsäkin. Heidän ylpeydellään jatyytyväisyydellään ei ollut rajoja. He eivät tienneet, miten olisivatkiittäneet minua. Jos työnteossa satuimme yhteen, auttoivat he minuakilvan ja pitivät sitä onnenaan. Aleista ei puhettakaan. Hän rakastiminua ehkä yhtä paljon kuin veljiänsäkin. En unohda koskaan sitähetkeä, jolloin hän lähti pois vankilasta. Hän vei minut kasarmin taa, heittäytyi siellä kaulaani ja puhkesi itkuun. Sitä ennen ei hän ollutkoskaan suudellut minua eikä itkenyt. "Sinä olet tehnyt minulle niinpaljon", sanoi hän, "ettei isäni eikä äitini olisi voinut minulleniin paljon tehdä: sinä olet tehnyt minut ihmiseksi; Jumala on sensinulle palkitseva, ja minä en sinua koskaan unohda"…

Missähän, missähän lienee tuo hyvä, armas Alei!..

Paitsi tsherkessiläisiä oli kasarmissamme koko joukko puolalaisia, jotka muodostivat toisista vangeista erillään olevan perhekunnan.Kuten jo ennen olen sanonut, vaikutti heidän erillään olonsa javihansa venäläisiä vankeja kohtaan, että kaikki muut vangit vuorostaanvihasivat heitä. He olivat kiusaantuneita, sairasmielisiä ihmisiä.Luvultaan oli heitä kuusi henkeä. Muutamat heistä olivat sivistyneitäihmisiä. Heiltä sain minä vankeuteni viime aikoina joitakuita kirjoja.Ensimäinen lukemani kirja teki minuun voimakkaan, kummallisenvaikutuksen. Näistä vaikutuksista kerron vastedes. Ne olivat minullehyvin huvittavia ja minä olen vakuutettu, että monelle jäävät nekäsittämättömiksi: sillä ilman kokemusta on muutamia seikkoja mahdotonarvostella. Sanon vaan sen, että henkinen kaipaus on raskaampiruumiillisia tuskia. Alhaisoon kuuluva mies joutuu vankilassaverstaistensa, ehkäpä kehittyneempienkin ihmisten pariin. Tietysti onhän kadottanut paljon – kotiseutunsa, perheensä j.n.e., mutta seuraon sittenkin samanlainen. Sivistynyt ihminen taas, jonka lakituomitsee samaan rangaistukseen kuin alhaisenkin, kadottaa useinsuhteellisesti enemmän. Hänen täytyy tukehuttaa kaikki vaatimuksensa, kaikki tottumuksensa; joutuessaan sivistymättömään seuraan täytyyhänen oppia hengittämään toisenlaista ilmaa… Hän on verrattavakalaan, joka vedetään järvestä rannalle… Ja siten tulee lain mukaansamanlainen rangaistus hänelle usein kymmentä vertaa raskaammaksi.Tämä totuus pitää paikkansa, vaikkapa katsottaisiinkin ainoastaanaineellisia tottumuksia, joista täytyy luopua.

Mutta puolalaiset muodostivat erityisen kokonaisuuden. Kaikistakasarmimme asukkaista suosivat he ainoastaan erästä juutalaista, ehkäpä yksinomaan sen vuoksi, että tämä heitä huvitteli. Tuostajuutalaisesta pitivät muutkin vangit, vaikka kohta kaikki hänellenauroivatkin. Minä en nytkään voi ajatella häntä nauramatta. Häntänähdessäni muistui joka kerta mieleeni Gogolin Taras Bulbassa kuvaamajuutalainen Jankel, joka, riisuutuneena maata-panoa varten, muuttuisuuressa määrin kananpojan kalttaiseksi. Juutalaisemme Isai Fomitsholi kuin paljaaksi höyhennetty kananpoika. Hän oli jo ikämies, noinviidenkymmenen vuoden vanha, lyhytkasvuinen ja heikkoruumiinen, viekasja samalla peräti tyhmä. Hän oli hävytön ja pöyhkeä, mutta myöskinpelkurimainen. Hänen kasvonsa olivat rypyssä ja otsaan sekä poskiinoli painettu poltinmerkkejä. Minä en voinut mitenkään käsittää, kuinkahän oli voinut kestää kuusikymmentä lyöntiä. Hänet oli tuomittumurhasta. Hänellä oli resepti, jonka hän oli saanut kansalaistensaavulla eräältä lääkäriltä heti rangaistuksensa jälkeen. Tämän reseptinmukaan luuli hän saavansa voidetta, jonka avulla poltinmerkit kahdessaviikossa katoovat. Vankilassa ollessaan ei hän kuitenkaan uskaltanuthankkia tätä lääkettä, vaan odotteli 12-vuotisen pakkotyönsä loppua, jolloin hän kaiken mokomin aikoi käyttää sitä hyväkseen. "Muutoinhanen voi mennä naimisiinkaan – sanoi hän minulle kerran, – ja minäaion välttämättömästi mennä naimisiin." Me olimme hyvät ystävät, jahän oli aina oivallisella tuulella. Elämä vankilassa ei ollut hänellevaikeata; hän oli ammatiltaan juveelintekijä ja sai paljon työtäkaupungista, jossa ei ollut toista sen ammatin harjoittajaa; siten eihän tarvinnut tehdä vaikeampia töitä. Tietysti oli hän samallakoronkiskuri, joka lainaili kasvua ja panttia vastaan muille vankilanasukkaille rahaa. Hän tuli vankilaan ennen minua ja eräs puolalainenkuvasi minulle tarkoilleen hänen tulonsa. Se on hupaisa juttu, jonkaaion vast'edes kertoa; Isai Fomitshista tulen vielä usein puhumaan.

Kasarmimme asukkaihin kuului vielä neljä vanhauskolaista, niidenjoukossa myöskin se ukko, jolle vangit uskoivat rahansa; pari kolmevähävenäläistä, jotka olivat synkännäköisiä miehiä; eräs nuorihoikkanenäinen pakkotyöläinen, joka oli jo kerinnyt tehdä kahdeksanmurhaa, vaikka ijältään ei ollutkaan kuin noin kolmenkolmatta vanha; joukko väärän rahan tekijöitä, joista yksi oli koko kasarminhauskuutena, ja vihdoin muutamia synkkämielisiä ihmisiä, keropäisiä jarumakasvoisia, vaitelijaita ja kateellisia, jotka vaan vihaisestikatselivat silmäkulmiensa alta, ja niin olivat he päättäneet katsella, rypistellä kulmiansa ja vaieta vielä monta monituista vuotta – kokovankeutensa ajan. Kaiken tämän huomasin minä hät'hätään uuden elämäniensimäisenä ilottomana iltana, savun ja lijan, haukkumisien jasanomattoman ruokottomuuden ohessa, tukahuttavassa ilmassa, kahleidenkalistessa, kirouksien ja hävyttömän naurun kajahdellessa. Minä paninmaata paljaalle laverille asetettuani vaatteita pääni alle (tyynyäminulla ei vielä ollut) ja peitin itseni nutulla. Unta en saanutkuitenkaan pitkään aikaan, vaikka olinkin peräti väsynyt jakiusaantunut päivän kummallisista ja odottamattomista vaikutuksista.Vastaisuudessa sain minä kokea vielä paljon, jota ennen en koskaanolisi voinut aavistaakaan.

V

Ensimäinen kuukausi.

Oltuani vankilassa kolme päivää, sain minä käskyn mennä työhön.Muistan aivan hyvin ensimäisen työpäiväni, vaikkei minulle sillointapahtunutkaan mitään tavatonta, etenkin, jos otetaan huomioon, ettäuusissa oloissa muutenkin näytti minusta kaikki tavattomalta. Tuopäivä on yhteydessä ensimäisten vaikutusten kanssa, sillä minä jatkoinvielä uteliasta tarkasteluani. Sitä ennen vaivasivat minua tuskallisetajatukset.

"Tämmöinen on nyt vaellukseni loppu; minä olen vankilassa! – ajattelin tuon tuostakin itsekseni; – kas tämä on nyt satamanipitkäksi, pitkäksi aikaa, tyyssija, johon minä saavun raskaillatunteilla… Vaan kukapa tietää? Kun vuosien kuluttua sen jätän, ehkäpä sitä vielä kaipaankin!.." – lisäsin siihen jonkunmoisellavahingon ilolla, tahtoen isontaa omaa haavaani, ikäänkuinonnettomuuden koko suuruuden tunto olisi tuottanut nautintoa.Tämmöisen olopaikan kaipaus oli ajatus, joka saattoi minuthämmästymään: minä aavistin jo silloin, kuinka ihmeellisesti ihminenvoi kotiutua kaikkialla. Mutta sehän oli tulevaisuuden asia; tällähaavaa oli kaikki ympärilläni vihamielistä ja hirvittävää … siltäminusta ainakin näytti. Hurja uteliaisuus, jolla uudet toverinikatselivat minua, heidän osoittamansa jäykkyys aatelista tulokastakohtaan, tuo jäykkyys, joka välistä näytti vihalta – kaikki sevaivasi minua siihen määrin, että minä itsekin halusin päästä pikemmintyöhön tutustuakseni kerrassaan kaikkiin kärsimyksiini ja voidaksenisitten ruveta elämään niinkuin muutkin vankeustoverini. Tosi on, ettenminä silloin vielä paljoa huomannut enkä aavistanut, ettävihamielisyyden ohessa oli myöskin ystävällisyyttä. Muutamatmiellyttävät, suopeat kasvot, joita minä huomasin kolmena ensimäisenäpäivänä, olivat kuitenkin omiansa rohkaisemaan mieltäni. Suurintasuosiota osoitti minulle Akim Akimitsh. Muidenkin joukossa en voinutolla huomaamatta joitakuita hyväluontoisia ja iloisia ihmisiä."Kaikkialla on pahoja ihmisiä ja pahojen ohessa myöskin hyviä – ajattelin minä lohdutuksekseni; – kenpä tietää? Ehkäpä nämä ihmiseteivät olekkaan paljoa huonompia kuin ne, jotka jäivät vankilanulkopuolelle." Niin ajattelin, ja itsekin pudistin päätäni semmoiselleajatukselle. Jumalani! enhän tietänyt silloin, mihin määrin tämäkinajatus oli oikea!

Esimerkin vuoksi mainitsen erään vangin, jota minä vasta monen vuodenkuluttua opin täydellisesti tuntemaan. Hänen nimensä oli Sushilow.Puhuessani pakkotyöläisistä, jotka eivät olleet muita huonompia, muistui hän ehdottomasti mieleeni. Hän palveli minua. Oli minullatoinenkin palvelija. Akim Akimitsh neuvoi minulle jo vankeuteni alussaerään Joosepin, jonka hän sanoi suostuvan kolmestakymmenestäkopeikasta kuukaudelta valmistamaan minulle eri ruokaa, jos ruununruoka on mielestäni kovin huonoa ja jos minulla on muuten varaa omanruoan pitämiseen. Jooseppi oli yksi kokeista, johon ammattiin vangititse valitsivat keskuudestaan neljä miestä; valittujen vallassa olisuostua tai olla suostumatta heille uskottuun toimeen, saivatpa hesuostuttuaankin siitä luopua vaikka jo seuraavana päivänä. Kokit eivättarvinneet käydä työssä; heidän ainoana toimenaan oli leivänleipominen ja kaalisopan keittäminen. Heitä ei sanottu vankien keskenkokeiksi, vaan kyökkipiioiksi, jolla nimellä ei kuitenkaan tarkoitettumitään ivantekoa, sillä valittiinhan tämmöiseen toimeen ymmärtäviä jamahdollisuuden mukaan rehellisiä miehiä; nimitys oli annettu niinvaan, leikin vuoksi, eivätkä kokit ottaneet siitä ollenkaanloukkaantuakseen. Jooseppi tuli melkein aina valituksi ja muutamienvuosien kuluessa toimitti hän aina kokin ammattia luopuen siitäainoastaan joksikin aikaa, kun ikävä ja samalla viinan kuljettamisenhalu pääsi hänessä valtaan. Hän oli harvinaisen rehellinen ja siivoihminen, ja kuitenkin oli hän salakuljetuksesta joutunut vankeuteen.Hän oli sama kookas ja terveennäköinen salakuljettaja, josta jo olenmaininnut; luonteeltaan oli hän hiljainen, myöntyväinen ja kaikilleystävällinen; arkuudestaan huolimatta ei hän kuitenkaan voinut ollakuljettamatta viinaa vankilaan, sillä salakuljetus oli tullut hänelleintohimoksi. Yhdessä muiden kokkien kanssa harjoitti hänviinakauppaakin, vaikkei tosin niin suuressa määrin kuin esim. Gasin, sillä hän ei tahtonut panna suuria varastoja alttiiksi. Tämän Joosepinkanssa olin minä aina hyvässä sovussa. Varoja omaa ruokaa varten eitarvittu kovin paljon. Enpä erehdy, kun sanon, että minulta menikuukaudessa ruokaan kaikkiansa hopearupla, lukuun ottamatta leipää,joka oli ruunun; joskus, kun olin kovin nälissäni, söin myöskinvankilan kaalisoppaa, joka alussa tuntui vastenmieliseltä, vaan johonlopulta totuin. Tavallisesti ostin minä vaan lihaa, noin naulan verranpäivää kohti; talvella oli sen hintana puoli kopeikkaa. Lihaahakemassa kävi torilla joku invaliideista, joita meillä oli yksikussakin kasarmissa järjestyksen valvomista varten. Nämä invaliiditottivat vapaehtoisesti tehdäksensä vangeille ostoksia torilla aivanmitätöntä tai ei minkäänlaista maksua vastaan. Sen he tekivät omanrauhansa vuoksi, sillä muuten olisi heidän ollut mahdoton tullatoimeen vankien parissa. He toivat vankilaan tupakkaa, teetä, lihaa, vehnäleipää y.m. y.m. Viinaa ei kuitenkaan saatu invaliidienvälityksellä eikä sitä heiltä vaadittukaan, vaikka heille joskusryyppyjä tarjoiltiinkin. Jooseppi valmisti minulle vuosikausiaperäkkäin aina saman paistipalasen. Ja kylläpä se olikin paistettu, – mutta eihän siitä ole nyt kysymys. Huomattava on, että moneen vuoteentuskin vaihdoin Joosepin kanssa kahta sanaa. Monasti aloin tosinpuhetta, vaan hänellä ei näyttänyt olevan halua sen jatkamiseen: hänhymyili vaan, vastasi "niin" tai "ei", ja siinä kaikki. Olipa kummakatsella tuota lapsekasta jättiläistä.

Paitsi Jooseppia oli minulle apuna myöskin Sushilow. Minä en hakenuthäntä. Hän itse löysi minut ja esitti itsensä; enkä minä enää muista, koska ja mitenkä se tapahtui. Hän rupesi pesemään vaatteitani.Kasarmien takana oli sitä varten erityinen lika-kuoppa. Tämän kuopanpäällä pestiin ruunun altaissa vankien alusvaatteita. Sen ohessa keksiSushilow tuhansia seikkoja, joilla hän koki olla mielikseni: hän toieteeni teekannun, juoksi asioillani, haki minulle milloin mitäkin, veijakkuni paikattavaksi, voiteli saappaitani noin neljä kertaakuukaudessa, ja kaiken tämän teki hän mielellään sekä toimellisesti,ikäänkuin hänellä olisi ollut painaviakin velvollisuuksiatäytettävänä. Sanalla sanoen, hän yhdisti kohtalonsa minun kohtaloonija otti huolehtiakseen kaikista asioistani. Hän esimerkiksi ei koskaansanonut: "teillä on niin ja niin monta paitaa, teidän jakkunne onrikki", vaan aina: "meillä on niin ja niin monta paitaa, meidänjakkumme on rikki." Hän katseli minua suoraan silmiin, eikä luullutitsellään mitään muuta tarkoitusta olevankaan. Hän ei harjoittanutmitään ammattia ja tuskinpa sai hän rahaa muualta kuin minulta. Minämaksoin hänelle vointini mukaan, s.o. puolikopeikaisilla, ja hän oliaina tyytyväinen. Hän voi palvella ketä hyvänsä ja minut oli hänvalinnut ainoastaan siitä syystä, että minä olin muita ystävällisempija maksaessa rehellisempi. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaanvoi rikastua, jotka vartioitsivat täällä maidaneja seisoentalvipakkasella yökausia eteisessä ja kuunnellen pihalta jokaistaääntä; palkakseen saivat he viisi kopeikkaa yöltä, vaan erehdyksentapahtuessa kadottivat senkin ja annettiinpa heille vielä selkäänkin.Heistä olen jo ennen puhunut. Näiden ihmisten luonteenominaisuutena onoman itsensä alentaminen kaikkialla ja miltei kaikkien edessä;yhteisissä asioissa taas on heillä mitä vähäpätöisin asema. Kaikki seon heille luonnonomaista. Sushilow oli kovin surkuteltava jaalennettu, jopa masennettukin olento, vaikk'ei hänelle täällä kukaantehnyt väkivaltaa, luonnostaan oli hän masennettu. Minun oli häntäaina sääli. Minä en voinut katsoakaan häneen ilman säälin tunnetta, vaikka syytä siihen en itsekään oikein ymmärtänyt. Puhella en voinutmyöskään hänen kanssaan; hänellekin oli puheleminen nähtävästi hyvinvaikeata ja hän vilkastui vasta sitten kun puheen lopetettua saitoimekseen jonkun tehtävän, jonkun asialla käynnin. Vihdoin tulinvakuutetuksi, että minä ainoastaan siten voin tuottaa hänellemielihyvää. Hän ei ollut suuri- eikä pienikasvuinen, ei hyvän- eikäpahannäköinen, ei tyhmä eikä ymmärtäväinen, ei nuori eikä vanhakaan, hiukan rokonarpinen ja osaksi vaaleaverinen. Mitään tarkoilleenmäärättyä ei hänestä voinut sanoa. Varma oli vaan, että hän kuuluisamaan seuraan kuin Sirotkin, ja syynä siihen oli yksinomaan hänenvaatimattomuutensa ja hiljaisuutensa. Vangit nauroivat hänelle joskus,pääasiallisesti sen vuoksi, että hän matkalla tänne Siperjaan olivaihtautunut, ja sen oli hän tehnyt punaisesta paidasta sekähopearuplasta. Tuo mitätön hinta, johon hän oli myynyt itsensä, olikinsyynä vankien nauruun. Vaihtautumisella tarkoitettiin nimien jasamalla myöskin kohtalojen vaihtoa. Semmoinen temppu näyttää tosinkummalta, vaan oli kuitenkin näihin aikoihin vankien kesken yleisenätapana, jolla oli vanhat muistonsa. Alussa en voinut sitä mitenkäänuskoa todeksi, vaan sittemmin tuli asia päivän selväksi.

Vaihtautuminen tapahtui seuraavalla tavalla. Ajatelkaamme esimerkiksi, että joukko vankeja on matkalla Siperjaan. Siinä on kaikenlaistaväkeä: mitkä ovat tuomitut vankilaan, mitkä tehtaisiin, mitkä taassiirtokuntiin; kaikki ovat he yhdessä joukossa. Jossakin paikassa, vaikkapa Permin läänissä tahtoo joku vanki vaihtautua toisen kanssa.Esimerkiksi joku Mihailow tai muu suuri pahantekijä katsoomonivuotista pakkotyötä itselleen eduttomaksi. Ajatelkaamme, että hänon viekas, kokenut ja asianymmärtävä mies; hän valitsee tovereistaanjonkun yksinkertaisen, masennetun ja hiljaisen, jonka rangaistus onsuhteellisesti pienempi: joko tehtaisiin muutamiksi vuosiksi taisiirtokuntiin taikkapa myöskin lyhytaikaiseen vankeuteen. Vihdoinlöytää hän Sushilowin. Sushilow on entinen maaorja ja hänet ontuomittu siirtokuntiin. Hän on jo kulkenut puolitoista tuhatta virstaailman että hänellä koskaan on ollut rahakopeikkaakaan; hän onvaivaantunut, väsynyt, syö ainoastaan ruunun ruokaa, saamatta koskaanmakupaloja, hänen yllään on ruunun vaatteet, ja kaikkia on hän valmispalvelemaan tyytyen mitättömiin puolikopeikaisiin. Mihailow puhutteleeSushilowia, hieroo hänen kanssaan tuttavuutta, jopa ystävyyttäkin, jajuottaa hänet vihdoin humalaan. Silloin ehdoittelee hän tuolleraukalle vaihtautumista. "Minä menen", sanoo Mihailow, "pakkotyöhön, taioikeastaan en pakkotyöhönkään, vaan johonkin 'erityiseen osastoon.'Vaikka se onkin vankila, on se kuitenkin erityinen, siis parempi." – Erityinen osasto ei ollut tunnettu kaikille viranomaisillekaan, esimerkiksi Pietarissa. Se oli tuommoinen erillään oleva, harvojenasuma nurkka (tähän aikaan oli siinä noin seitsemänkymmentä henkeä),niin että sitä ei ollut helppo löytääkään. Myöhemmin tapasin minäSiperjan oloja tuntevia virkamiehiä, jotka minulta ensikerran kuulivat"erityisestä osastosta." Lakikirjassa on siitä kaikkiansa noin kuusiriviä: "Perustetaan siihen ja siihen vankilaan erityinen osasto,tärkeimpiä rikoksellisia varten, kunnes vaikein pakkotyö Siperjassaaloitetaan." Vangit itsekään eivät tienneet, oliko tämä osasto ikuinenvai määräaikainen? Määräaikaa ei mainittu, oli vaan sanottu: kunnesvaikein pakkotyö Siperjassa aloitetaan, siinä kaikki. Ei ole siiskummaa, ettei Sushilow eivätkä muutkaan vangit tuntenut tätä osastoa.Itse Mihailowillakaan ei siitä ollut muuta käsitystä kuin minkä hänvoi saada rikoksestaan, joka oli törkeätä laatua ja josta hän olikärsinyt kolme tai neljä tuhatta kepin lyöntiä. Hän siis saattoiarvata, ettei häntä lähetetä mihinkään hyvään paikkaan. Sushilow onhumalassa, on yksinkertainen ja täynnänsä kiitollisuuttaimartelevaista Mihailowia kohtaan: hän ei voi kieltäytyä. Sitä paitsion hän jo kuullut, että vaihtautuminen käy päinsä, että muutkinvaihtautuvat, joten siinä ei ole mitään tavatonta. Sopimus tehdään.Hävytön Mihailow käyttää hyväkseen Sushilowin suurta yksinkertaisuuttaja ostaa häneltä nimen punaisella paidalla ja hopearuplalla, jotkaantaakin hänelle oitis vierasten miesten läsnäollessa. Seuraavanapäivänä on Sushilow humalassa ja häntä juotetaan yhä uudelleen; onhansitä paitsi vaikeata kieltäytyäkin: hopearupla on jo juotu ja punainenpaita menee kohta samaa tietä. Jos et tahdo, niin anna rahat takasin.Mutta mistäs Sushilow voisi saada kokonaisen ruplan? Jollei hän taaslaita rahoja takasin, käytetään häntä vastaan pakoituskeinoja; siinäasiassa ovat vangit hyvin ankaria. Hänelle annetaan selkään, ehkäpähänet murhataankin, ainakin uhataan.

Ja jos vangit kerrankin olisivat leväperäisiä tällaisissa asioissa, katoaisi koko vaihtautumisen mahdollisuus. Jos voisi kieltää lupauksiaja kumota sovittuja kauppoja – kenpä niitä rupeisikaan täyttämään?Sanalla sanoen, asia koskee kaikkia ja senpä vuoksi vangitosoittavatkin siinä ankaruutta. Sushilow huomaa, ettei mitäänpelastuskeinoa ole olemassa ja päättää tyytyä kohtaloonsa. Asiailmoitetaan toisille vangeille ja jos tarvis vaatii, juotetaanjoitakuita heistäkin. Näille on tietysti yhdentekevä, saako Mihailowvai Sushilow kovemman kohtalon, pääasia on, että sen johdosta on juotuja syöty; he ovat siis vaiti. Seuraavalla pysäyspaikalla huudetaanvangit nimeltään; tulee Mihailowin vuoro: "Mihailow!" Sushilow vastaa: "minä!" "Sushilow!" Mihailow huutaa: "minä!" – ja niin mennään sitteneteenpäin. Ei kukaan asiasta enää hiiskukkaan. Tobolskissa eroitetaanvangit eri joukkoihin. Mihailow lähetetään siirtokuntiin, vaanSushilow, lukuisan vartijajoukon mukana erityiseen osastoon. Nyt onkaikki vastustus mahdoton. Ja mitenkä asiaa voisi todistaakaan?Ainakin kuluisi siihen useampia vuosia. Ja mikä tulisi seuraukseksi?Mistä saadaan vihdoin vieraat miehet? Kieltävät, vaikkapa niitäolisikin. Ja niinpä jääkin loppupäätökseksi, että Sushilow joutuihopearuplasta ja punaisesta paidasta "erityiseen osastoon."

Vangit eivät nauraneet Sushilowille sen vuoksi, että hän olivaihtautunut (vaikka ylipäänsä halveksittiinkin niitä, jotka ottivatkärsiäkseen kovemman rangaistuksen), vaan siitä syystä, että hän olityytynyt ainoastaan punaiseen paitaan ja hopearuplaan, sillä se olikovin mitätön hinta. Tavallisesti tehtiin semmoinen vaihto suuristasummista, suhteellisesti tietysti. Otettiinpa muutamia kymmeniärupliakin. Mutta Sushilow oli niin hiljainen, niin vaatimaton jamitätön, ettei hänelle oikein voinut nauraakaan.

Kauan, jo useampia vuosia olin minä elänyt yhdessä Sushilowin kanssa.Vähitellen tuli hän minulle kovin ystävälliseksi, minä en voinut ollasitä huomaamatta ja totuin itsekin häneen. Mutta kerran jätti hänjonkun pyyntöni täyttämättä, vaikka oli juuri saanut minulta rahaa, jaminä – en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi – sanoinhänelle: "kas niin, Sushilow, rahan kyllä otatte, vaan asiaa ettetoimita." Sushilow oli vaiti, juoksi asiallani ja tuli kovinpahoilleen. Kului pari päivää. Minä ajattelin: Näinköhän olivat sananisyynä hänen suruunsa. Minä tiesin, että eräs vanki Anton Wasiljewvaati häneltä kiven kovaan puolenkopeikan suuruista velkaa. Arvasin, ettei Sushilowilla ollut rahaa ja ettei hän uskaltanut pyytää minulta.Kolmantena päivänä sanoin hänelle: "Sushilow, te luultavasti tahdoittepyytää minulta rahaa Anton Wasiljewia varten? Tässä on." Minä istuinsilloin laverilla ja Sushilow seisoi edessäni. Hän oli nähtävästikovin hämillään siitä, että minä itse tarjosin hänelle rahaa ja otinpuheeksi hänen tukalan asemansa, etenkin, kun hän mielestään olisaanut minulta liiaksikin, eikä siis voinut toivoa lisää. Hän katsahtiensin rahoihin ja sitten minuun, kääntyi äkkiä pois ja meni tiehensä.Kaikki tuo kummastutti minua suuresti. Hän meni vankilan aitauksen luoja nojasi päänsä sitä vasten. – "Sushilow, mikä teitä vaivaa?"kysyin minä häneltä. Hän ei katsonut minuun, ja minä huomasinsuureksi ihmeekseni, että hän oli valmis itkemään: "Te, AleksanteriPetrowitsh… ajattelette… – alkoi hän katkonaisesti ja luoden silmänsäsyrjään, – että minä teitä… rahan edestä… vaan minä… minä…oih!" Nyt hän taas kääntyi aitaukseen päin niin, että kolauttisiihen otsansa – ja rupesi itkemään!.. Ensi kerran näin minä jonkunitkevän vankilassa. Töin tuskin sain hänet rauhoittumaan, javaikka hän siitä lähtein osoittikin minulle entistä suurempaapalvelemishalua, huomasin minä kuitenkin muutamista pienistämerkeistä, ettei hän voinut koskaan unohtaa moitettani. Sen ohessanauroivat hänelle toiset, pilkkasivat häntä kaikissa mahdollisissatilaisuuksissa, haukkuivat häntä aika lailla, ja hän eli kuitenkinheidän kanssaan sovinnossa sekä ystävyydessä eikä ottanut koskaanloukkaantuaksensa. Niin, vaikea on oppia ihmisiä tuntemaan, vaikkapamonivuotisenkin tuttavuuden jälkeen.

Siinäpä onkin syy, minkä tähden vankila ei voinut alussa näyttääminusta semmoiselta, jommoiselta se näytti myöhemmin. Senpä tähdensanoinkin, että suuresta uteliaisuudestani huolimatta en voinut päästäsilmieni edessä olevienkaan asioiden perille. Luonnollista on, ettäminua hämmästyttivät alussa huomattavimmat, silmiin pistävimmätseikat, mutta ehkäpä en niitäkään käsittänyt oikein, ehkäpä nekinjättivät sieluuni ainoastaan raskaan, surullisen vaikutuksen. Siihenoli suureksi osaksi syynä myöskin yhtymiseni A – win kanssa; tämä miesteki minuun sangen tuskallisen vaikutuksen vankeuteni ensi aikoina.Minä tiesin muuten jo ennakolta tapaavani hänet täällä. Hänpä se oli, joka myrkytti vankeuteni alkuajan ja lisäsi sieluni tuskia. En voiolla hänestä puhumatta.

A – w oli mitä ikävimpänä esimerkkinä siitä, mihin määrin ihminen voipialentua ja huonota, mihin määrin hän voi kuolettaa kaikki siveellisettunteensa, ilman mitään vaivaa, ilman katumusta. Hän oli nuoriaatelismies, josta jo ennen olen maininnut, että hän kantelimajuurille kaikki, mitä vankilassa tapahtui, ja oli ystävyydenliitossa hänen palvelijansa Fetkan kanssa. Miehen elämäkerta onseuraava: Päättämättä missään lukujaan ja riitaunnuttuaan Moskovassasukulaistensa kanssa, joita hän oli hämmästyttänyt siivottomallaelämällään, saapui hän Pietariin, ja saadakseen rahoja, päätti täällätehdä halpamaisen ilmiannon, s.o. hän päätti saattaa onnettomiksikymmenen henkilöä tyydyttääkseen sammumatonta himoansa hekumaan janautintoihin, joihin Pietarin elämä oli hänet siihen määrinhoukutellut, ettei hän kamoksunut mielettömiä tekojakaan. Hänenkujeensa saatiin kohta paljastetuksi; sillä ilmiantoonsa oli hänkietonut viattomiakin ihmisiä, ja siitä syystä lähetettiin hänet tänneSiperjaan kymmeneksi vuodeksi. Hän oli vielä hyvin nuori; hänenelämänsä oli vasta alulla. Olisi luullut, että noin kauhea kohtalonmuutos vaikuttaisi hänessä jonkunlaista vastarintaa, jonkunlaistaluonteen muutosta. Mutta hän taipui kohtaloonsa ilman mitäänmielenliikutusta, ilman mitään inhoa, eikä peljännyt siinä muuta kuintyönpakkoa ja nautintojen kaipausta. Arvelipa hän niinkin, ettäpakkotyöläisen asema suopi hänelle paremmin tilaisuutta kaikenmoisiinilkiötöihin. "Kun olen kerran pakkotyöläinen, niin saan harjoittaailkeyttä, enkä tarvitse hävetäkään." Semmoinen oli hänen ajatuksensa.Minä olen oleskellut useampia vuosia murhamiesten ja muidenpahantekijäin seassa, vaan en ole kessään heistä tavannut niintäydellistä siveellistä turmelusta, niin kurjaa halpamaisuutta kuinA – wissa. Täällä oli aatelinen isänsä murhaaja, josta jo olenmaininnut; mutta olenpa vakuutettu, että hänkin oli paljoakunniallisempi ja ihmisellisempi kuin A – w. Koko vankeutensa aikananäytti tämä mies minusta lihamöhkäleeltä, joka oli varustettuhampailla ja vatsalla sekä sammumattomalla nautinnonhimolla ja jokavoi himojensa tyydyttämiseksi tehdä murhatöitä, sanalla sanoen mitähyvänsä, kunhan vaan jäljet tulevat peitetyiksi. Minä en liioittele, sillä tunsin A – win aivan hyvin. Hän oli esimerkkinä siitä, kuinkakauas aineellisuus voipi ihmisessä mennä, kun sitä ei hillitse mikäänkohtuuden laki. Ja kuinka inhoittavaa oli nähdä hänen alinomaistapilkallista hymyilyänsä. Hän oli oikea hirviö. Lisättävä on vielä,että hän oli viekas ja viisas, kaunis ja joihinkin määrin oppinut sekätaidokas. Ei, pikemmin voi kärsiä tulipaloa, ruttoa ja nälkää kuinsemmoista ihmistä yhteiskunnassa! Olen jo sanonut, että vankilassa oliturmelus ylimmillään, että vakoilemiset ja ilmiannot kukoistivat jaetteivät vangit siitä ollenkaan ottaneet pahastuakseen. Päin vastoinolivat kaikki ystävällisiä A – wille ja kohtelivat häntä paljoasuopeammin kuin meitä. Viinaan menevän majuurimme suosio antoi hänellevankien silmissä suuren arvon ja merkityksen. Muun muassa uskottelihän majuurille osaavansa tehdä muotokuvia (vangeille vakuutti hänolevansa kaartin luutnantti) ja hänet kutsuttiin majuurin luo ottamaanhänestä kuvaa. Sillä tavoin joutui hän yhteyteen Fetkan kanssa, jollaoli suuri vaikutus herraansa, siis myöskin kaikkiin vankilan asioihin.A – w vakoili meitä majuurin käskystä, mutta kun viimemainittu olihumalassa, löi hän kätyriänsä korville ja haukkui häntä vakoojaksisekä ilmiantajaksi. Tapahtuipa niinkin, että majuuri hetikorvapuustien jälkeen istautui tuolille ja käski A – win ryhtymäänmuotokuvan tekoon. Majuuri uskoi todellakin, että A – w oli suuritaiteilija, mutta siitä huolimatta katsoi kuitenkin olevansaoikeutettu lyömään häntä arvellen: vaikkapa oletkin taideniekka, niinolet kuitenkin vanki; minä taas olen päällikkösi, ja saan siismenetellä kanssasi niinkuin tahdon. Muun muassa antoi majuuri A – winriisua saappaitansa ja kantaa makuuhuoneestaan kaikenmoisia astioita, vaikka hän pitkään aikaan ei voinutkaan pitää tuota miestä muuna kuinsuurena taiteilijana. Muotokuvan tekoa kesti kuitenkin tavattomankauan, miltei kokonaisen vuoden. Vihdoin huomasi majuuri, että häntävedettiin nenästä ja tultuaan selville siitä, ettei kuva valmistunutkoskaan, vaan päinvastoin kävi päivä päivältä yhä enemmänepäonnistuneeksi, suuttui hän ja antoi taideniekalle selkään sekälähetti hänet kovaan työhön vankilaan. A – w oli siitä nähtävästipahoillaan, sillä hänen oli vaikea luopua joutilaista päivistä,herkkupaloista, Fetka-ystävästään ja kaikista nautinnoista, joita nämäystävykset valmistivat itselleen majuurin kyökissä. Siitä lähteinlakkasi majuuri ainakin vainoamasta M-nimistä vankia, joka oli ollutA – win alinomaisen panettelemisen esineenä. Syy siihen oli taasseuraava: A – win vankilaan tullessa oleskeli M. yksinään. Hän surikovasti; hänellä ei ollut mitään yhteistä toisten vankien kanssa, hänkatseli heihin kauhulla, näkemättä heissä mitään hyvää ja voimattaseurustella heidän kanssaan. Nämä taas maksoivat hänelle samallamitalla. Yleensä on M: n kalttaisten ihmisten tila vankilassa kauhea.Syy, jonka tähden A – w oli joutunut vankilaan, oli M: lle tuntematon.Mutta kun A – w huomasi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, uskottelihän oitis M: lle, että hän oli joutunut tänne aivan päinvastaisestakanteesta, melkein samanlaisesta kuin M. itsekin. Tämä taas ihastuisuuresti löytäissään semmoisen toverin ja ystävän; hän koettelilohdutella uutta ystäväänsä vankeuden ensi päivinä luullen, että hänensurunsa oli kovin suuri, antoi hänelle viimeiset rahansa, ruokki häntäja jakoi hänen kanssaan välttämättömimmät tavaransa. Mutta A – w rupesihäntä kohta vihaamaan ainoastaan siitä syystä, että M. olijalomielinen mies, joka kauhistui kaikenlaista halpamaisuutta ollensiis aivan toisenlainen kuin A – w; mitä M. sitä ennen oli puhunutvankilasta ja sen päälliköstä, kaiken sen kertoi A – w ensitilaisuudessa majuurille. Tämä suuttui siitä hirveästi M: iin, vainoilihäntä ja olisi saattanut hänet perikatoon, jollei komendantti olisisitä estänyt. A – w puolestaan ei ollut millänsäkään, vaikka hänenhalpamaisuutensa tulikin M: n tietoon; M:ä kohdatessaan hän vaanhymyili ivallisesti: se tuotti hänelle nähtävästi nautintoa. M. itsehuomautti minulle siitä monta kertaa. Tuo kurja olento karkasisittemmin erään toisen vangin sekä vartijan kanssa, mutta siitävastedes. Alussa tekeytyi hän minuakin kohtaan ystävälliseksi, arvellen, etten minä tuntenut hänen entisyyttään. Sanon vieläkin, ettähän teki vankeuteni ensi ajat sangen katkeriksi. Minä kauhistuin sitäilkeyttä ja pahuutta, johon äkkiä olin joutunut. Minä ajattelin, ettätäällä olivat kaikki yhtä kurjia, yhtä ilkeitä, mutta siinä erehdyin; minä tuomitsin kaikkia saman mitan mukaan kuin A – wia.

Kolmena ensimäisenä päivänä kävelin minä ikävissäni missä sattui taiviruin laverillani ja annoin, Akim Akimitshin neuvon mukaan, eräänluotettavan vangin ommella itselleni paitoja ruunun palttinasta, tietysti maksua vastaan (joku puolikopeikainen paidalta), hankin, niinikään Akim Akimitshin kehoituksesta, kokoonpantavan niinillätäytetyn ja palttinalla päällystetyn matrassin, joka oli ohut kuinkakkara, sekä tavattoman kovan, villalla täytetyn tyynyn. AkimAkimitsh osoitti suurta avuliaisuutta näiden kapineiden hankkimisessaja ompelipa hän minulle sitä paitsi omakätisesti peitteen vanhastaruunun sarasta, jota olin ostanut muilta vangeilta. – Ruunun tavarat, kun niiden pitoaika päättyi, jäivät vankien omaisuudeksi; ne myytiinoitis vankilassa ja olipa esine kuinka kulunut hyvänsä, voitiin siitäsaada jommoinenkin hinta. Se seikka minua alussa kovin ihmetytti.Mutta minä tulinkin vasta täällä lähempään yhteyteen alhaisen rahvaankanssa. Äkkiä muutuin itsekin samanlaiseksi rahvaan mieheksi, samanlaiseksi pakkotyöläiseksi. Minä omistin ainakin muodollisestiheidän tottumuksensa, ajatuksensa ja tapansa, vaikk'en niitäsydämessäni voinutkaan hyväksyä. Minä kummastelin ja ihmettelin,ikäänkuin ennen en olisi tiennyt mitään semmoisista oloista, vaikkaniistä hyvinkin tiesin ja olin kuullut. Mutta todellisuus tekee aivantoisenlaisen vaikutuksen kuin paljas tieto tai korvakuulo. Enhänesimerkiksi saattanut koskaan ajatella, että mokomilla vanhoillarääsyillä voipi olla jonkunlainen arvo. Ja kuitenkin kokosin minäniistä itselleni peitteen! Mimmoista vankien vaatteiksi määrätty sarkaoli, on vaikea kuvitella. Se näytti tosin samanlaiselta kuin paksusotamiehen-sarka, mutta kun sitä vähänkin aikaa käytti, kului sehämmästyttävällä tavalla. Sarkavaatteus annettiin tosin vaan vuodeksi, mutta töin tuskin kesti se niinkään kauan. Vanki tekee työtä ja kantaaraskaita kantamuksia, hänen vaatteensa hieroontuvat ja kuluvat pian.Lammasnahkaturkit annettiin taas kolmeksi vuodeksi ja niitä käytettiintämän ajan kuluessa paitsi turkkina myöskin peitteenä ja alustimena.Mutta turkit olivat lujat, vaikka joillakuilla nähtiinkin määräajanloppupuolella palttinalla paikattuja turkkeja. Siitä huolimattamaksettiin hyvinkin kuluneista turkeista noin neljäkymmentä kopeikkaa.Paremmin säilyneistä voitiin saada kuusi- jopa seitsemänkinkymmentäkopeikkaa, ja vankilassa pidettiin semmoisia summia hyvin suurina.

Rahalla oli vankilassa, kuten jo olen maininnut, suuri merkitys javoima. Aivan varmaan voin sanoa, että vanki, jolla oli hiukankinrahaa, kärsi paljoa vähemmin kuin se, jolla sitä ei ollut laisinkaan, vaikka kohta kaikki saivat ruunulta mitä he välttämättömästitarvitsivat. Mitäpä he siis rahoilla tekisivätkään – arvelivatesimiehemme. Minun täytyy vieläkin sanoa, että jos vangeiltapoistettaisiin kokonaan rahan saannin mahdollisuus, tulisivat hesurusta mielipuoliksi tai kuolisivat kuin kärpäset taikka myöskintekisivät kauheita rikoksia – tullaksensa kuolemaan tuomituiksi taimuuten "muuttaaksensa kohtaloansa." Kun vanki, joka rahaa hankkiakseenon hikoillut miltei verta tai antautunut kaikenlaisiin viekkauttakysyviin keinotteluihin, osoittaa kuitenkin lapsellisenajattelematonta tuhlaavaisuutta, ei se seikka ollenkaan todista sitä,ettei hän osaa pitää saalistansa arvossa. Rahalle on vanki tavattomanahnas, ja kun hän tuhlaa sitä, osoittaa se vaan, että hän pitääjotakin muuta kalliimpana kuin rahaa. Mutta mitä? Vapautta taijonkunlaista vapauden uneksimista. Ja vangit ovatkin suuriauneksijoita. Minä tapasin täällä kaksikymmen vuotiseen pakkotyöhöntuomittuja, ja nekin saattoivat hyvin rauhallisesti lausua esim. näin: "Annahan kun pääsen määräaikani päähän, niin silloin…" Vangin nimiosoittaa jo vapautta kaipaavaa ihmistä, vaan rahaa tuhlatessaanmenettelee vanki aivan mielensä mukaan. Huolimatta poltinmerkeistä,kahleista ja vihattavista paaluista, jotka peittävät häneltä muunmaailman ja sulkevat hänet kuin eläimen häkkiin, saattaa hän hankkiaitselleen viinaa, s.o. ankarasti kiellettyä tavaraa, jopa voipi joskus(vaikka ei aina) luusia lähimmät päällikkönsä, invaliidit, ehkäpäaliupseerinkin, jotka sallivat hänen rikkoa lakia ja järjestystävastaan; voipipa hän sitä paitsi ylpeilläkin heidän edessään jaylpeilemiseen on vanki hyvin taipuvainen; hän tahtoo näyttäätovereilleen, jopa uskotella itselleenkin, vaikkapa hetkeksikin, ettähänellä on valtaa ja vapautta paljoa enemmän kuin luulisi, että hänvoipi tuhlata, olla vallaton, loukata muita pahanpäiväisesti, ja ettäkaikki tuo on hänelle mahdollista, on hänen vallassaan. Senpä tähdenvangit selvänäkin ollessaan ovat taipuvia ylpeyteen, kerskailemiseenja oman itsensä lapselliseen ylentämiseen. Vihdoin on juomisessa omatvaaransa – siis jonkunlainen vapauden varjo. Mutta mitäpä eisaattaisi antaa vapauden hinnaksi? Jos miljoonain omistajan kaulaakiristettäisiin nuoralla, luopuisi hän miljoonistaan saadakseenhetkisenkin hengittää vapaasti.

Joskus näkevät päälliköt ihmeekseen, että joku vanki, elettyäänuseampia vuosia rauhallisesti ja siivosti, äkkiä ilman mitään syytä,aivan kuin paha henki olisi mennyt häneen, rupee meluamaan,elämöimään, jopa tekee välistä suuria rikoksiakin: osoittaa ilmeistäröyhkeyttä korkeimpia päälliköitään kohtaan, tekee murhatyön taimuuten harjoittaa väkivaltaa j.n.e. Häntä ihmetellään. Yhtä kaikki onsyynä tähän äkkinäiseen mielenosotukseen persoonallisuuden väkinäinenilmautuminen sekä itsensä ilmaisemisen halu, joka joskus voi muuttuavihaksi, raivoksi, järjettömyydeksi, taudiksi. Niinpä kun elävänähaudattukin herää arkussaan, kolkuttaa hän arvattavasti arkkunsakanteen, koittaen työntää sitä päältänsä, vaikka järki tietystihänelle vakuuttaa, että kaikki semmoiset kokeet ovat turhat. Muttaeihän siinä järki tule kysymykseen. On myöskin huomattava, ettämelkein kaikki vallattomuuden ilmaukset vangissa pidetään rikoksina; senpä vuoksi onkin hänelle yhdentekevää, tapahtuuko tämmöinen ilmaussuuressa vai vähässä määrässä. Jos kerran elamoi, niin elamoi aikalailla ja jos taas ryhtyy vaarallisiin toimiin, niin samahan se onvaikka tekisikin murhatöitä. Kun vaan alkuun pääsee: sitten on itseäänmelkein mahdoton hillitä. Senpä tähden olisikin parempi, ettei kokopuuhaan ryhtyisi. Sitä vaatisi kaikkien etu.

Niin; mutta mitenkä se on mahdollista?

VI

Ensimäinen kuukausi.

Mukanani vankilaan toin minä jonkun verran rahaa. Käsillä pidin vaanhiukan, jota vastoin minulla oli kätkettynä, s.o. liimattunavankilassa luvallisen Uuden Testamentin kanteen muutamia ruplia, jottane siten säilyisivät varkailta. Tämän kirjan ynnä siinä olevat rahatsain minä Tobolskissa lahjaksi muutamilta maanpakolaisilta, jotkakaikkia onnettomia jo kauan sitten olivat tottuneet pitämäänveljinään. Siperjassa on aina henkilöitä, jotka ovat asettaneetelämänsä päämääräksi onnettomien isällisen hoidon, tarkoittamattasillä mitään omaa voittoa, aivan kuin nuo onnettomat olisivat heidänomia lapsiansa. En voi olla tässä mainitsematta erästä sellaistahenkilöä. Samassa kaupungissa, jossa vankilamme oli, asui eräs leskiNastasja Iwanowna. Vankeudessa ollessamme ei meistä tietysti kukaanvoinut tulla persoonallisesti hänen tuttavuuteensa. Hän näkyi ottaneenelämänsä tarkoitukseksi pakkotyöläisten auttamisen pitäen huoltaetupäässä meistä. Kärsikö joku hänen sukulaisensa tai muu hänellerakas henkilö samanlaista rangaistusta, en voi sanoa, varmaa on vaan, että hän tahtoi tehdä hyväksemme kaikki, mitä suinkin voi. Paljoa häntosin ei voinut; sillä hän oli kovin köyhä. Mutta me tiesimmekuitenkin, että vankilan ulkopuolella oli meillä sangen harras ystävä.Muun muassa toi hän meille tietoja, joita me kipeästi kaipasimme.Vankilasta päästyäni olin minä tilaisuudessa käydä hänen luonaan jatutustua häneen persoonallisesti. Hän asui esikaupungissa eräänläheisen sukulaisensa luona. Hän ei ollut nuori eikä vanha, ei kauniseikä ruma; enkä minä saanut selville sitäkään, oliko hän ymmärtäväinenja oppinut. Joka askeleella oli hänessä huomattavana sanomatontahyvyyttä, vastustamatonta halua avuliaisuuteen, hyväntekeväisyyteen.Minä vietin erään vankeustoverini kanssa hänen luonaan melkein kokoillan. Hän katsoi meitä suoraan silmiin, nauroi kanssamme ja kiirehtimyöntämään kaikki, mitä me sanoimme; hän kestitsi meitä niin hyvinkuin voi. Tarjottiin teetä, ruokaa, makeisia, ja jos hänellä olisiollut tuhansia, olisi hän käyttänyt ne meidän sekä vankeuteenjääneiden toveriemme hyväksi. Erotessamme antoi hän kullekin meistäsikaarikotelon muistoksi. Nämä kotelot oli hän itse valmistanutpahvista ja päällystänyt ne värillisellä paperilla, jommoista nähdäänkouluissa käytettävien laskuoppikirjojen kansissa (ehkäpä jokusellainen koulukirja olikin käytetty niitä varten). Ylen ympärinsäolivat ne koristetut kultapaperilla, jota hän ehkä varta vasten olihakenut puodista. "Koska te poltatte papyrossia, niin ehkä voittekäyttää näitä hyväksenne", sanoi hän meille ikäänkuin itseänsäpuolustellen… Muutamat väittävät (olen siitä kuullut sekä lukenut),että rakkaudessa lähimmäisiin on samalla myöskin itsekkäisyyttä.Kuinka tässä tapauksessa olisi saattanut olla itsekkäisyyttä, sitä envoi mitenkään ymmärtää.

Vaikka minulla vankilaan tullessani ei ollut paljon rahaa, enkuitenkaan voinut suuttua niihin, jotka jo ensi alussa pettivät minuaja tulivat kaikessa viattomuudessa lainaamaan toista, kolmatta, jopaviidettäkin kertaa. Myönnän kuitenkin, että minua harmitti se, ettänuo lapsellisen viekkaat ihmiset pitivät minua tyhmikkönä ja nauroivatminulle, kun minä niin usein annoin heille rahaa lainaksi. He tietystiarvelivat, että minä olin heidän narrinaan ja olenpa vakuutettu, ettähe olisivat kunnioittaneet minua enemmin, jos olisin ajanut heidätluotani. Mutta vaikka olinkin kovin harmissani, en voinut kuitenkaanantaa heille kieltävää vastausta. Näinä ensi päivinä mietin minävakavasti, mille kannalle minun oli asettuminen uusiin tovereihini.Minä tunsin, että koko tuo seura oli minulle aivan outo, että minäolin sen suhteen täydellisessä tiedottomuudessa, ja että siinä tilassaen voisi olla kovinkaan monta vuotta. Siis täytyi valmistautua. Ennenkaikkea päätin minä käyttäytyä suorasti, omantunnon mukaan. Mutta minätiesin, että se oli vaan puheenparsi, jota vastoin edessäni oli mitäodottamattomin käytäntö.

Niinpä pääsikin katkera suru minussa yhä enemmän valtaan huolimattapienistä puuhistani, joista jo olen maininnut ja joihin Akim Akimitshsai minut ryhtymään. "Kuollut talo!" sanoin minä itsekseni katsellenjoskus hämärässä vankilan portailta työstä palanneita vankeja, jotkakuljeskelivat veltosti kasarmeista kyökkeihin ja päinvastoin. Minäkatselin heitä ja koettelin heidän kasvoistaan sekä liikkeistään saadaselville, minkälaisia miehiä he oikeastaan olivat? He taas kulkivatohitseni rypistellen silmäkulmiaan tai myöskin ylen määrin iloisina(nämä ovat useimmin tavattavat muodot vankilassa), haukkuivat toisiaantai muuten keskustelivat; joskus kävelivät he yksinään, ikäänkuinajatuksissaan, hiljaan ja keveästi, toiset väsyneen ja tyytymättömännäköisinä, toiset taas kopeina, lakki kallellaan ja turkkihuolettomasti hartioille heitettynä, silmäillen röyhkeästi jakavalasti ympärilleen. Tuossa on nyt uusi maailmani, ajattelinitsekseni – ja siihen on minun väkisinkin perehtyminen… Minäkyselin ja tiedustelin uusista tovereistani Akim Akimitshilta, jonkakanssa usein join teetä, etten tarvitsisi olla yksinäni. Sivumennensanoen oli tee tähän aikaan melkein ainoana ravintonani. Teenjuonnistaei Akim Akimitsh kieltäytynyt ja kuumensi itse veden kummallisennäköisessä, omatekoisessa teekeittiössä, jonka olin saanut M: ltälainaksi. Akim Akimitsh joi tavallisesti vaan yhden lasin (hänellä olijuomalasitkin) ja sen teki hän hiljaan sekä juhlallisesti, jonkajälkeen hän sanoi minulle kiitokset ja rupesi ompelemaan peitettäni.Mutta tiedonhaluani ei hän osannut tyydyttää eikä ymmärtänyt edes, minkä vuoksi minä tiedustelin ympärillämme olevien ihmisten luonteita; muistanpa, kuinka hän kuunteli minua, jonkunlainen viekas hymyhuulilla. Ei, minun pitää itseni kokea, eikä kysellä, ajattelinitsekseni.

Varhain neljännen päivän aamuna järjestettiin vangit vankilan pihallakahteen riviin aivan samoin kuin silloinkin, kun minun piti muuttaakahleita. Etu- ja takapuolella seisoivat ladatuilla pyssyillävarustetut sotamiehet. Sotamies saa ampua vangin, jos tämä lähteekarkuun, mutta hän on edesvastauksen alainen laukauksesta, josvälttämätön pakko ei ole sitä vaatinut; sama on asianlaita, jos vangitnostavat kapinan. Mutta kukapa koettaisikaan paeta julkisesti?Insinööri-upseeri, konduktööri, aliupseerit, sotamiehet jatyönjohtajat saapuivat paikalle. Toimitettiin huuto; ne jotka käviväträätälin-verstaissa, lähtivät ensin; he ompelivat vankilan tarvettavarten, ja insinööreillä ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä.Sitten lähtivät ne, jotka kävivät muissa verstaissa ja vihdoinkarkeimpien töiden tekijät. Niiden joukossa olin minäkin. Linnantakana jään peittämällä joella oli kaksi kelvottomaksi joutunuttaruunun lotjaa, jotka olivat purettavat, ettei puuaine joutuisihukkaan. Se oli kuitenkin jokseenkin vähäarvoista, tuskinpa minkäänhintaista. Halkoja myytiin kaupungissa hyvin helpolla ja metsää oliympäristöllä paljon. Tarkoituksena olikin vaan, etteivät vangit saisiistua jouten, ja sen nämä aivan hyvin tiesivät. Semmoiseen työhönryhtyivät he aina laimeasti, jota vastoin asianlaita oli aivan toinen, jos työ itsessään oli arvokasta ja erittäinkin, jos sitä voitiin saadaurakalle. Silloin oli vangeissa työintoa ja vaikka siitä ei ollutheille itselleen mitään hyötyä, koettivat he voimainsa mukaanvalmistaa sitä joutuisaan ja hyvästi; nähtiinpä heissä silloinitserakkauttakin. Mutta kysymyksessä oleva työ, joka oli keksittyenemmän näön kuin tarpeen vuoksi, ei sopinut urakkatyöksi, vaantehtiin sitä lakkaamatta aina siksi, kunnes rummun pärinä senkeskeytti kello yhdentoista aikaan aamulla. Päivä oli lämmin jasumuinen; lumi melkein suli. Joukkueemme kulki linnan takana olevallerannalle helistellen kahleitaan, jotka astuessa antoivat itsestäänääntä, vaikka olivatkin kätkettyinä vaatteiden alle. Pari, kolmemiestä lähetettiin varastohuoneelle noutamaan tarpeellisia työaseita.Minä kuljin muiden mukana ja tunsin mieleni virkistyneeksi; sillä minähalusin mitä pikemmin tutustua työhön, nähdäkseni mimmoista se oli?

Muistan kaikki aivan selvään. Tiellä kohtasimme me erään parrakkaanporvarin, joka seisahtui ja pisti kätensä taskuun. Joukostamme erosikohta eräs vanki, joka paljain päin otti vastaan almun – viisikopeikkaa ja palasi sitten nopeasti toisten luo. Porvari ristisilmiänsä ja jatkoi matkaansa.

Tovereistani olivat muutamat synkännäköisiä ja harvapuheisia, toisettaas välinpitämättömiä ja laimeita; jotkut juttelivat keskenäänveltosti. Yksi heistä oli tavattoman iloinen mies; sillä hän pajatti, jopa tanssikin kulkiessaan, kilautellen tuon tuostakin kahleitaan. Seoli sama matalakasvuinen, lihavanläntä vanki, joka ensi aamuna oliriitaantunut toverinsa kanssa siitä, että tämä uskalsi sanoa itseänsäkaakkuriksi. Iloinen mies, nimeltään Skuratow, rupesi vihdoinlaulamaan erästä hauskaa laulua, joista muistan vaan säkeet:

Eukon sain ma tahtomatta —

Jauhamass' ollessain.

Balalaika [soittokone, joka on varustettu kahdella tai kolmellakielellä. Suom. muist.] vaan puuttui.

Hänen iloisuutensa herätti muutamissa seuralaisissa tyytymättömyyttä;pidettiinpä sitä melkein loukkauksena.

– Jo rupesi ulvomaan! sanoi eräs vanki, jota asia tietysti eiollenkaan koskenut.

– Oli sudella laulu, senkin otti häneltä tuulalainen! huomauttitoinen synkännäköinen mies vähävenäläisellä murteella.

– Mitäpä siitä, että olen tuulalainen, vastasi Skuratow, – olettehante niitä, jotka Pulttavassa tukehtuivat jauholimppuun.

– Mitäpäs itse olet syönyt! Ehkä kaalia tallukasta.

– Minä, veikkoseni olenkin aika herkkusuu, vastasi Skuratowkääntymättä kenenkään puoleen erityisesti. – Luumuihin ja vehnäseenolen tottunut. Velimiehilläni on nytkin vielä oma puotinsa Moskovassa, tuulta myövät, hirveästi rikastuvat.

– Mitäs sinä möit?

– Mitä vaan sattui. Minä sainkin silloin ensimäiset kaksisataa…

– Ruplaako? kysäsi joku uteliaasti.

– Mitä vielä, ystäväiseni, kepinlyöntejä ne olivat. Lukaa! kuules,

Lukaa!

– Olen minä Lukaakin, vaan sinulle Lukaa Kusmitsh, sanoi eräspienenläntä, terävänenäinen vanki.

– No hiisi vieköön! Olkoon menneeksi: Lukaa Kusmitsh!

– Olen minä Lukaa Kusmitshkin, vaan sinunlaiselle olen setä.

– Mene hiiteen setinesi, kanssasi ei maksa puhua! Kas niin veljet,Moskovassa en minä ollutkaan kauan; lopulta annettiin minulleviisitoista ja lähetettiin pois… Niinpä minä siellä enennättänytkään rikastua. Sitä kuitenkin olisin kovasti halunnut, niinkovasti, etten oikein osaa sanoakaan.

Moni naurahti. Skuratow oli tuommoinen velikulta, joka pitivelvollisuutenaan huvittaa synkkiä tovereitaan saamatta siitä tietystipalkakseen muuta kuin torumista. Ehkäpä saan vielä vast'edestilaisuutta puhua hänen kalttaisistaan ihmistä.

– Voipihan sinua nytkin näätänä pitää, huomautti Lukaa Kusmitsh. —

Pukukin maksaa sata ruplaa.

Skuratowin yllä oli peräti kulunut turkkipaha, jossa oli paikka paikanpäällä. Välinpitämättömästi tarkasteli hän puhujaa.

– Pää sen sijaan maksaa paljon! vastasi hän. – Moskovastakinerotessani lohdutin itseäni sillä, että vien pääni mukanani. Hyvästi,Moskova! Kiitos saunasta, kiitos vapaasta ilmasta! Mutta pukua, rakasystävä, älä huoli katsoa…

– Päätäsikös pitää katsoa?

– Eikä hänellä ole pääkään omansa; lahjaksi on sen saanut, sanoi taas

Lukaa.

– Olikos sinulla, Skuratow, ammattia?

– Kyllähän yritin suutarin ammattia. Kaikkiansa sain yhden parinvalmiiksi.

– Menikö kaupaksi?

– No olipahan eräs, joka nähtävästi ei pelännyt Jumalaa, eikätotellut vanhempiansa; Jumala hänet rankaisikin ja hän – osti.

Skuratowin ympärillä olijat nauroivat aika lailla.

– Sitten suutaroin kerran vielä täälläkin, jatkoi Skuratowsanomattoman kylmäverisesti. – Stepan Feodoritsh Pomortsewille, luutnantille, laitoin anturat.

– Olikos hän tyytyväinen?

– Ei ollut. Ikäpäiväksi haukkui ja vieläpä tuuppaili minua takaapäinpolvellaan. Kovin hän suuttui. – No, niin! mitäpäs siitä!

Kun ol' hetki vierähtännä,

Akuliinan mies ol' läsnä…

Äkkiarvaamatta rupesi hän taas laulamaan ja tanssimaan.

– Kas tuota kelvotonta! mutisi lähelläni kulkeva vähävenäläinenluoden häneen karsaan silmäyksen.

– Turhanpäiväinen ihminen! huomautti toinen vakavalla äänellä.

Minä en ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Skuratow oli joutunut muidenvihoihin ja minkätähden kaikkia iloisia halveksittiin? Vähävenäläisenja muiden vihan luulin minä syntyneen persoonallisista syistä. Muttasyynä siihen ei ollut persoonallisuus, vaan se, ettei Skuratowissaollut tarpeeksi oman arvonsa tuntijaa ja että hän, toisten vankiensanojen mukaan, oli "hyödytön ihminen." Eivät kuitenkaan kaikkiiloiset olleet muiden vihan alaisia samassa määrässä kuin Skuratow. Seriippui siitä, mitenkä kukin antoi itseänsä kohdella; hyväluontoinenihminen sai aina kärsiä loukkauksia. Se tuntui minusta kummalta. Muttaolipa iloistenkin joukossa semmoisia, jotka eivät antaneet myöten janiitä täytyi toisten väkisinkin pitää arvossa. Seurassamme oli erässellainen mies, joka, kuten minä myöhemmin huomasin, oli sangenhupaisa ja miellyttävä ihminen; hän oli kookas ja komean näköinen,hänen kasvonsa olivat kauniit ja osoittivat älyä. Häntä sanottiinvallinkaivajaksi, sillä hänellä oli ollut ennen semmoinen ammattisotaväessä; nyt oli hän erityisessä osastossa. Hänestä aion vielävastedes puhua.

Muuten eivät kaikki "totiset" olleet yhtä äkäisiä kuin iloa vihaavavähävenäläinen. Vankilassa oli joitakuita, jotka tahtoivat olla muitaetevämpiä, viisaampia. Muutamilla heistä oli todellakin ymmärrystäsekä lujuutta ja he pääsivätkin tarkoituksensa perille, s.o. hesaavuttivat arvoa ja vaikutusvaltaa toveriensa parissa. Keskenäänolivat nämä älymiehet vihollisia ja kullakin heistä oli paljonkadehtijoita. Muita vankeja kohtelivat he arvokkaasti, jopakunnioittavastikin, välttivät tarpeettomia riitoja, olivatpäällikköjen suosiossa, esiyntyivät työnteossa jonkunlaisinajärjestäjinä, eikä kukaan heistä olisi ruvennut kinastelemaan esim.laulun tähden; semmoisiin joutaviin asioihin eivät he kajonneet. Minuakohtaan osoittivat he erityistä suopeutta, olematta kuitenkaan kovinpuheliaita. Heistä myöskin kerron vastedes tarkemmin.

Tultiin rannalle. Alhaalla joella oli jäätynyt vanha lotja, joka olipurettava. Joen toisella puolen siinti aro; näkyala oli synkkä. Minäluulin, että kaikki ryhtyisivät oitis työhön, vaan niin ei tapahtunut.Jotkut istahtivat rannalla oleville hirsille; melkein jokainen vetisaappaan varresta tupakkakukkaron sekä omatekoisen puisen piippunysän.Ruvettiin polttamaan; sotamiehet sulkivat joukkomme ketjuilla jarupesivat ikävystyneen näköisinä meitä vartioimaan.

– Ja kenenkä päähän pisti tämän lotjan purkaminen? virkkoi jokuitsekseen.

– Lastujako lie tarvinnut.

– Joka meitä ei pelkää, sen päähän pistikin, huomautti toinen.

– Minnekkähän nuo ukot rientävät? virkkoi taas edellinen, pitämättälukua saamastaan vastauksesta, ja osoitti kauempana pitkin hankeaperäkkäin kulkeviin talonpoikiin. Toiset kääntyivät veltostiosoitettuun suuntaan ja kun ei ollut muuta tekemistä, rupesivattalonpoikia ivaamaan. Viimeinen heistä kulki jokseenkinhullunkurisesti, kädet hajalla ja isolla, talonpoikaislakilla verhottupää kallella. Miehen piirteet kuvautuivat selvästi valkeata luntavasten.

– Katsoppas veli Petrowitshia! sanoi joku pilkallisesti. Huomattavaon, että vangit hieman halveksivat talonpoikasta väkeä, vaikka itsekinolivat toiseksi puoleksi talonpoikia.

– Jälkimäinen astuu aivan kuin retikkaa istuttaisi.

– Se on hidasluontoinen mies, äveriäs suittanee myöskin olla, huomautti kolmas.

Kaikki naurahtivat, mutta veltosti, ikäänkuin vastahakoisesti. Sillävälin saapui paikalle kalatsin myyjä, ujakka ja sukkela eukko.

Häneltä ostettiin kalatsia almuksi saadulla viisikopeikaisella jajaettiin tasan miesten kesken.

Nuori vanki, joka harjoitti kalatsin kauppaa kasarmissa, ottiparikymmentä kappaletta ja alkoi kovasti vaatia palkakseen kolmeakalatsia kahden sijaan, kuten oli tavallista. Mutta eukko ei suostunutvaatimukseen.

– No, etkös sitten sitäkään anna?

– Mitä sitä?

– Sitä, jota hiiret eivät syö.

– Vieköön sinut rutto! sanoi eukko naurahtaen.

Vihdoin saapui työnjohtajakin, kepillä varustettu aliupseeri.

– Hei, miehet! Miksi istutte! Käykää työhön!

– Antakaahan urakalle, Iwan Matweitsh, virkkoi eräs "etevimmistä"nousten hitaasti paikaltaan.

– Miksi ette ennen pyytäneet? Kun lotjan puratte, niin siinä onkinurakka.

Vihdoinkin nousivat vangit ja lähtivät verkalleen joelle. Kohtailmaantui heidän keskuudessaan "järjestäjiäkin", ainakin sanoissa.Lotjaa ei saanut rikkoa miten kuten, vaan oli mahdollisuuden mukaansäilytettävä hirsiä, etenkin kaaripuita, jotka pitkin pituuttaanolivat kiinnitetyt puunauloilla lotjan pohjaan; työ oli pitkällistä jaikävää.

– No, ensiksikin olisi tämä hirsi irroitettava. Tarttukaapas kiinni, miehet! huomautti eräs vanki, joka ei ollenkaan kuulunut etevämpiin, eikä järjestäjiin, vaan oli pelkkä työmies, hiljainen ja vaitelias;hän tarttui hirteen, odottaen apulaisia, vaan avuksi hänelle ei kukaantullutkaan.

– Johan nyt nostit! Et sitä sinä nosta ja vaikka isäsikin tulisi, niin ei hänkään nostaisi! murahti joku hampaidensa välistä.

– No, mitenkäs sitten on alettava? Enhän minä tiedä … sanoi työhönryhtyjä jättäen hirren sikseen.

– Ei sinusta ole siihen työhön … älä tuppailekkaan!

– Mokoma mies, ei osaa kolmea kanaakaan syöttää!

– Enhän minä, hyvät veljet, mitään, puolusteliihe moitittu; – minävaan ilman…

– Pitääkö minun pistää teidät pölyvaipan alle tai suolata talveksi?huudahti työnjohtaja suutuksissaan, kun näki etteivät vangit ryhtyneettyöhön. – Aloittakaa! Sukkelaan!

– Eihän sukkelaan hyvä synny, Iwan Matweitsh.

– Ethän sinä siinä mitään tee, hoi! Saweljew! Juttu-Petrowitsh! Mitätöllistelet!.. Alkakaa!

– Mitäs minä tässä yksin saan aikaan?..

– Antakaapas urakalle, Iwan Matweitsh.

– Johan olen sanonut, ett'ette saa urakalle. Purkakaa lotja, siinäkaikki. Alkakaa!

Vihdoin ryhdyttiin työhön, kuitenkin veltosti, haluttomasti. Olipaoikein harmillista katsella noita voimakkaita työmiehiä, joilta työ eitahtonut sujua. Juuri kun ruvettiin irroittamaan ensimäistä märännyttäkaaripuuta, huomattiin, että se murtui, "itsestään", kutentyönjohtajalle ilmoitettiin; niin ei siis käynyt päinsä, piti alkaajotenkin toisin. Siitä nyt syntyi pitkä keskustelu, mitenkä työ olisitoisin alettava? Tietysti saatiin kohta kuulla riitaa ja olipa siitäpahempikin jupakka syntymäisillään… Työnjohtaja ärjäsi taas jaheilutti keppiään, mutta lahonnut puu murtui kuin murtuikin. Vihdointuli selville, että kirveitä oli liian vähän ja että joku työase vieläpuuttui. Sitä noutamaan lähetettiin vankilaan oitis kaksi miestä,vartijain seuraamina; toiset sillä välin istautuivat lotjan laidoille, ottivat piippunsa esille ja rupesivat polttamaan.

Työnjohtaja vihdoin sylkäsi. – Ei työ teitä säikähdä, sen vetelykset!sanoi hän äkäisesti, viittasi kädellään ja lähti astumaan vankilaanpäin.

Tunnin kuluttua tuli konduktööri. Kuunneltuaan tyynesti vankeja, sanoihän antavansa urakkakaupalla irroitettavaksi vielä neljä kaaripuuta, kuitenkin niin, ettei niitä saisi rikkoa, jota paitsi määrätty osalotjaa olisi purettava; sitten saisivat vangit mennä kotiansa. Urakkaoli melkoinen, mutta työhön ryhdyttiinkin nyt aivan toisellaisellainnolla. Ei nähty enää laiskuutta eikä taitamattomuutta. Kirveetpaukahtelivat, puunaulat murtuivat. Toiset asettelivat paksujarautakankeja kaaripuiden alle ja ne irtautuivat nyt kokonaisina, vahingoittamattomina. Työ sujui aika lailla. Kaikki olivat ikäänkuinäkkiä viisastuneet. Ei kuulunut liikoja sanoja eikä riitoja, jokainentiesi, mitä oli sanottava, mitä tehtävä, minne mentävä, mitäneuvottava. Juuri puoli tuntia ennen rummun lyöntiä saatiin työpäätetyksi ja väsyneet vangit lähtivät kotiansa aivan tyytyväisinä,vaikka olivatkin määrätystä ajasta voittaneet ainoastaan puoli tuntia.Mitä itseeni tulee, huomasin erään omituisen seikan: kuinka hyvänsäminä yritin auttaa toisia, aina olin tiellä, aina minut ajettiinvihaisesti pois.

Vihonviimeinenkin nahjus, joka itse oli huonoimpia työmiehiä, eikätohtinut äännähtääkään toisten rivakkaampien ja älykkäämpien edessä,katsoi olevansa oikeutettu ärjymään minulle, jos satuin tulemaan hänenlähelleen, siitä syystä muka, että minä häiritsin häntä. Vihdoin sanoieräs vankka työmies minulle suoraan: "Mihin tuppaatte, menkäämatkaanne! Ei teitä täällä tarvita."

– On kuin olisi säkissä! lisäsi kohta toinen.

– Parempi olisi, jos ottaisit astian, sanoi kolmas – ja menisitrahan keruulle; täällä ei ole sinulla mitään tekemistä.

Minun täytyi seisoa erilläni, mutta erillään seisominen, toisten työtätehdessä, on hiukan noloa. Erilläni minä nyt kuitenkin olin, ja seseikka antoi toisille syytä uusiin pilapuheisiin.

– Kas mimmoisia miehiä on työhön lähetetty! Mitä hyötyä niistä on? Eimitään!

Tämmöinen puhe huvitti toisia. Olihan hauska laskea leikkiä entisestäaatelismiehestä.

Jo heti vankilaan tultuani rupesin minä itsekseni miettimään, mitenkänäiden ihmisten kanssa olisi käyttäytyminen? Minä aavistin, ettäjoutuisin usein heidän kanssaan samanlaisiin suhteisiin kuin äskentyön teossa. Mutta siitä huolimatta päätin minä olla muuttamattakäytöstapaani, josta olin jo joihinkin määrin selvillä. Minä päätinvastakin käyttäytyä niin yksinkertaisesti ja itsenäisesti kuinmahdollista, tavoittelematta mitenkään erityisesti heidän ystävyyttäänja toiselta puolen hylkäämättä sitä myöskään, jos he puolestaanhaluaisivat lähestyä minua. Minun ei pitäisi pelätä heidän uhkauksiaaneikä olla niitä huomaavinanikaan. En minä saisi myöskään osoittaataipuvaisuutta muutamiin heidän tapoihinsa ja tottumuksiinsa, sanallasanoen, minun ei pitäisi pyrkiä täydelliseen ystävyyteen heidänkanssaan. Minä huomasin jo ensi hetkestä, että siten joutuisin vaanheidän halveksittavakseen. Ja kuitenkin arvelivat he puolestaan (siitätulin minä myöhemmin aivan vakuutetuksi), että minun olisi pitänytantaa arvoa aateliselle syntyperälleni, s.o. osoittaa joka askeleellahienoutta ja hempeyttä. Semmoinen oli heidän käsityksensäaatelismiehestä. He tietysti olisivat haukkuneet minua semmoisestakäytöksestä, mutta toiselta puolen olisivat pitäneet sitä arvossakin.Mutta siihen minulla ei ollut mitään taipumusta; minä en koskaan oleollut heidän käsityksensä mukainen aatelismies; sen sijaan päätin minäjyrkästi olla alentamatta heidän edessään sivistystäni jaajatustapaani. Jos minä olisin heidän mielikseen osoittanutmyöntyväisyyttä ja taipuvaisuutta muutamiin heidän "ominaisuuksiinsa",olisivat he oitis arvanneet, että minä tein sitä pelkurimaisuudesta janiin olisin minä joutunut heidän halveksimisensa esineeksi. A – w eisovi tässä esimerkiksi; hän oli yhteydessä majuurin kanssa ja vangitpelkäsivät häntä. Toiselta puolen en minä halunnut rajoittautuakylmään ulkonaiseen kohteliaisuuteen, kuten puolalaiset tekivät. Minäoivalsin aivan hyvin, että vangit halveksivat minua sen vuoksi, kunminä tahdoin tehdä työtä niinkuin hekin; ja vaikka minä tiesinvarmaan, että heidän oli sittemmin pakko muuttaa mielipiteensäminusta, katkeroitti kuitenkin mieltäni se seikka, että he luulivatminun tavoittelevan heidän suosiotaan ja siitä syystä halveksivatminua.

Kun minä iltapäivällä työstä päästyäni palasin vankilaan väsyneenä javaivaantuneena, tunsin kovan surun taas ahdistavan mieltäni. "Edessänion vielä tuhansia semmoisia päiviä", ajattelin minä, "ja kaikki ovatne toisensa kalttaisia." Äänettömänä kuljeskelin yksinäni kasarmientakana ja huomasin äkkiä Sharikin, joka juoksi luokseni. Sharik olivankilamme koira aivan samoin kuin on ruotu-, patteri- jaskvadroonakoiria. Se oli oleskellut vankilassa jo kauan aikaa, pitäenkaikkia isäntinään ja elättäen itseään kyökistä heitetyillä jätteillä.Se oli suuri, mustan- ja valkean-kirjava pihakoira, ijältään vielänuorenlainen, varustettu kauniilla silmillä ja tuuhealla hännällä. Eisitä kukaan hyväillyt, eikä siihen kukaan kääntänyt juurihuomiotaankaan. Jo ensi päivänä silitin minä sitä ja annoin silleleipää. Kun sitä silitin, seisoi se hiljaan, katsoi minuunystävällisesti ja heilutti häntäänsä tyytyväisyyden merkiksi. Nyt eise ollut nähnyt ainoata hyväilijäänsä pitkään aikaan, jonka vuoksi sehaki minua kaikkialla ja kun vihdoin oli löytänyt minut kasarmientakana, juoksi se ulisten vastaani. En tiedä, mitenkä laitani lieneeollutkaan, mutta minä olin valmis suutelemaan tuota eläintä, kun seheitti etukäpälänsä hartioilleni ja alkoi nuoleskella kasvojani."Siinä ystävä, jonka kohtalo minulle on lähettänyt!" ajattelinitsekseni ja joka kerta, kun minä palasin työstä näinä ensimäisinäsurullisina aikoina, kiiruhdin ensin kasarmien taa, hyppelevä jauliseva Sharik edelläni, syleilin sitä siellä samalla kun jonkunlainenlohduttava, mutta sen ohessa myöskin kiusaavan katkera tunne painoisydäntäni. Muistan, että tuskassani oli oikein suloista ajatella, ettämaailmassa oli kaikkiansa ainoastaan yksi olento, joka minua rakasti,ja että se oli oma uskollinen koirani Sharik.

VII

Uusia tuttavia. – Petrow.

Mutta aika kului ja minä perehdyin vähitellen oloihin. Päiväpäivältä tulivat uuden elämäni ilmiöt minulle tutuimmiksi.Tapaukset, ympäristö, ihmiset – kaikki muuttuivat silmissäni yhätavallisemmiksi. Hyväksyä tällaista elämää en tosin voinut, muttapitihän minun jo myöntää se tosiasiaksi. Outoja tunteita, joita olivielä mielessäni, koetin minä tukahuttaa niin paljon kuin mahdollista.Minä en kuljeskellut enää epätoivoisena vankilassa enkä ilmaissutsuruani. Vankien uteliaat ja hävyttömät silmäykset eivät kohdanneetminua enää yhtä usein kuin ennen. He tottuivat nähtävästi minuun ja seilahutti minua. Minä kävelin vankilassa kuin kotonani ja tiesinpaikkani laverilla, minä totuin semmoiseenkin, johon en luullutikänäni tottuvani. Säännöllisesti joka viikko kävin ajeluttamassatoisen puolen tukkaani. Lauantaisin kutsuttiin meitä sitä vartenvuorotellen vahtipaikalle, ja siellä pataljoonan parturit saippuoivatkylmällä saippuavedellä päämme ja ajelivat sen mitä tylsimmilläpartaveitsillä, niin että nytkin tunnen ruumiissani kylmänväristyksen, kun ajattelen tätä kidutusta. Muuten keksittiin kohtakeino tätäkin pahaa vastaan: Akim Akimitsh neuvoi minulle eräänsotilasvangin, joka omalla partaveitsellään ajeli kopeikasta kenentukkaa hyvänsä; se olikin hänen ammattinsa. Moni vanki ajeluttitukkansa hänen luonaan, vaikka ihmiset täällä eivät olleet mitenkäänhienostuneita. Vangit sanoivat tätä parturia "majuuriksi"; minkätähden hän sen nimen oli saanut, sitä en voi sanoa. Tätäkirjoittaessani on tuo majuuri selvästi silmieni edessä; hän olikorkeakasvuinen, laihanläntä, vaitelias ja tyhmän näköinen mies;kädessä oli hänellä aina nahkahihna, jolla hän öin sekä päivinteroitti partaveistänsä, niin että koko mies näkyi ikäänkuinsalautuneen tähän toimeen, jota hän nähtävästi piti elämänsäpäätarkoituksena. Hän oli tavattoman iloinen, kun partaveitsensä oliterävä ja kun joku tuli tukkaansa ajeluttamaan; saippua-vesi olihänellä aina lämmintä, käsi kevyt, ajeleminen pehmeätä. Hän nähtävästinautti ja ylpeili taidostaan ja otti huolettomasti vastaan ansaitunkopeikan, ikäänkuin pääasiana olisikin ollut taito eikä kopeikka.Kylläpä A – w sai aika löylyn, kun hän majuurille kannellessaan sanoiparturiamme vahingossa majuuriksi. Majuuri vimmastui siitäpahanpäiväisesti. "Tiedätkös sinä heittiö, mikä majuuri on?" huusi hänvaahtosuussa; "ymmärrätkö, mikä majuuri on! Joku vanki heittiö ja sitäsinä uskallat sanoa majuuriksi, jopa suoraan minulle silmien sisään, minun läsnä ollessani!.." Ainoastaan A – aw voi tulla toimeensemmoisen ihmisen kanssa.

Vankeuteni ensi päivästä asti rupesin minä uneksimaan vapauttani.Vankeusaikani päättyminen oli lukemattomissa muodoissa mietiskelyjeniesineenä. Minä en voinut muusta ajatellakaan ja olen vakuutettu, ettäsemmoinen on laita jokaisen, joka on ajaksi menettänyt vapautensa.Oikeinpa minua hämmästytti vankeustoverieni toiveiden kevytmielisyys.Vapautta kaipaavan vangin mietteet ovatkin aivan toisenlaiset kuinvapaan ihmisen. Tietysti toivoo vapaa ihminenkin (esim. kohtalonmuutosta, jonkun yrityksen onnistumista), mutta hän elää ja toimiisamalla; elämä vetää hänet täydellisesti mukaansa. Toisin on vanginlaita. Tosin elää hänkin vangin, pakkotyöläisen elämää; mutta olkoonhän kuka hyvänsä ja olkoon hänen vankeusaikansa minkä pituinentahansa, niin ei hän kuitenkaan voi pitää kohtaloansa määrättynä,päätettynä eikä elämäänsä osana varsinaisesta elämästä. Jokainen vankituntee, ettei hän ole kotonaan, että hän on ikäänkuin vieraana.Kaksikymmentä vuotta on hänestä yhtä paljon kuin kaksi vuotta ja hänon vakuutettuna siitä, että hän vankeudesta päästyään viidenkymmenenvanhana on yhtä reipas kuin nyt kolmenkymmenen vanhana. – "Kylläpähänvielä eletään!" ajattelee hän karkoittaen mielestään kaikki epäilyksetja muut harmilliset ajatukset. Vieläpä nekin, jotka ovat lähetetyterityiseen osastoon ilman mitään määräaikaa, ajattelevat joskus, ettäei aikaakaan, niin tulee Pietarista käsky: "lähetettäköönNertshinskiin määräajaksi!" Sittenhän käy hyvin; ensiksikin kestäämatka Nertshinskiin lähes puolen vuotta, mutta joukossa matkustaminenon paljoa hauskempaa kuin vankilassa oleminen! Ja kun viimeinmääräaika Nertshinskissä päättyy, niin sitten… Ja sillä tavoinajattelevat joskus harmaapäiset ukotkin.

Tobolskissa näin minä seinään kahlittuja. He olivat sidottuina noinsylen pituiseen ketjuun, ja läheisyydessään oli heillä makuulava.Semmoiseen rangaistukseen tuomitaan kauheimmista Siperjassa tehdyistärikoksista, ja siten saavat onnettomat istua viisi, jopa kymmenenkinvuotta. Suurin osa heistä on ryövärejä. Olipa yksi herrasmiehennäköinenkin; hän oli ollut kerran jossain virkatoimessa. Hän puhuihiljaan, kuiskaamalla ja hymyili makeasti. Hän näytti meille ketjuansaja osoitti myöskin, miten hän saattaisi mukavimmin laskeutuamakaamaan. Mikähän lintu sekin lie ollut! Ylipäänsä käyttäytyivät hekaikki siivosti ja näyttivät tyytyväisiltä, mutta sen ohessa halusijokainen heistä lopettaa istumisaikansa niin pian kuin mahdollista.Minkähän tähden? Sen tähden, että pääsisi pois tukahuttavasta, matalasta huoneesta ja saisi kulkea vankilan pihan poikki … siinäkaikki. Vankilan ulkopuolelle ei heitä enää koskaan lasketa. He itsetiesivät, että ketjusta päästettyjä pidetään kuolemaansa astikahlittuina vankilassa. He tiesivät sen ja sittenkin toivoivatpääsevänsä ketjurangaistuksesta niin pian kuin mahdollista.Voisivatkohan he ilman tätä toivoa olla vuosikausia seinäänkahlittuina kuolematta tai hulluksi tulematta?

Minä tunsin, että työ virkisti minua ja vahvisti ruumiinvoimiani.Alituinen henkinen levottomuus, hermojen kiihoitus ja kasarminumpinainen ilma olisivat voineet runnella minut kokonaan. Olemallausein raittiissa ilmassa ja työntoimessa luulin minä voimistuvani, tulevani terveeksi ja reippaaksi. Siinä en erehtynytkään: työ ja liikeolivat minulle suureksi eduksi. Kauhulla näin minä, kuinka erästoverini (aatelismies) lakastui vankilassa kuin sammuva kynttilä. Häntuli tänne yht'aikaa kuin minäkin ja oli silloin nuori, reipas jakaunis mies, lähtiessään sitä vastoin kuihtunut, harmaapäinen jaheikkohenkinen. Ei, tahdonpa elää ja olla terveenä, ajattelin minähäntä nähdessäni. Senpä tähden sainkin alussa kärsiä työinnostanipilkkaa ja ivaa muiden vankien puolelta. Mutta minä en huolinut siitä,vaan kävin uutterasti työssä, esim. alabasteria polttamassa jasurvomassa, koska se oli ensimäisiä töitä, johon minä perehdyin.Alabasterin survominen ei ollut vaikeata. Insinöörit huojensivatmahdollisuuden mukaan aatelismiesten työntekoa, eivätkä siinä,sivumennen sanoen, menetelleetkään hemmoittelevasti, vaan kohtuudenmukaan. Väärinhän olisikin ollut vaatia toista vertaa heikommalta jaruumiilliseen työhön tottumattomalta ihmiseltä saman verran työtä kuinvarsinaiselta työmieheltä. Mutta tätä "hemmoittelua" ei ainanoudatettu ja jos noudatettiinkin, tapahtui se ikäänkuin salaa; sitäpidettiin tarkasti silmällä. Usein täytyi olla kovassakin työssä, jasilloin aatelismiehet saivat kärsiä kahta vertaa enemmän kuin muut.Alabasterityöhön lähetettiin noin kolme, neljä henkeä, tavallisestivanhuksia sekä heikkovoimaisia, ja niiden joukossa tietysti meitäkin; sitä paitsi pantiin mukaan joku asiantunteva vanki. Semmoisena oliuseampina vuosina peräkkäin eräs Almasow, jörömäinen, mustaverinen, laiha ja harvasanainen mies. Hän halveksi meitä suuressa määrin.Muuten oli hän niin harvapuheinen, ettei viitsinyt meille oikeinriidelläkään. Vaja, jossa alabasteria poltettiin ja survottiin, oliautiolla ja jyrkällä joen rannalla. Talvella, varsinkin sumuisellasäällä tuntui ikävältä katsella jokea ja kaukana olevaa vastaistarantaa. Jotain surullista, sydäntä särkevää oli tässä autiossaseudussa. Mutta tuntuipa vielä surullisemmalta, kun aurinko paistoivalkean lumen pintaan; olisipa tehnyt mieli lentää tuohon erämaahan, joka alkoi toisella rannalla ja levisi eteläänpäin loppumattomanakenttänä. Almasow ryhtyi työhön ääneti, synkän näköisenä, ja meitäoikein hävetti, kun emme voineet häntä kunnollisesti auttaa. Mutta häntyöskentelikin varta vasten yksinään, vaatimatta meiltä apua,ikäänkuin pakoittaakseen meitä huomaamaan kaiken mitättömyytemme. Työei ollut kuitenkaan sen suurempi kuin uunin lämmittäminen, jotta siinäolisi voinut polttaa alabasteria, jota me hänelle vähitellenkannoimme. Seuraavana päivänä, jolloin alabasteri oli jo kokonaanpaahtunut, ruvettiin sitä tyhjentämään uunista. Kukin meistä ottikäteensä raskaan moukarin, täytti itselleen eri laatikon alabasteriaja alkoi sitä survoa. Se oli mieluista työtä. Helposti murenevaalabasteri muuttui pian valkeaksi, kiiltäväksi pölyksi. Meheilauttelimme raskaita moukarejamme ja aikaan saimme semmoisenjyrinän, että sitä oli hauska kuunnella. Vihdoin tuli väsymys jasilloin tuntui elämä hyvältä, kasvot punottivat ja veri virtailientistä nopeammin. Jopa Almasowkin katseli meitä suopeasti, aivan kuinolisimme olleet pieniä lapsia; tyytyväisenä poltti hän piippuansavoimatta kuitenkaan olla murahtamatta, kun sattui meille jotakinsanomaan. Muuten oli hän samanlainen kaikkia kohtaan ja luulenpa, ettähän oikeastaan oli hyväluontoinen mies.

Toinen työ, johon minua lähetettiin, oli sorvauspyörän pyörittäminenverstaassa. Pyörä oli iso ja raskas. Tarvittiin paljon voimaa senliikuttamiseksi, etenkin jos sorvari valmisti (ruunun tarpeeksi)jotakin kaidepuuta tai ison pöydän jalkaa, jota varten käytettiinmelkoisen suuria pölkkyjä. Yksin oli pyörän pyörittäminen semmoisissatapauksissa mahdotonta, jonka tähden siihen toimeen lähetettiinkintavallisesti kaksi henkilöä – minut ja eräs toinen aatelismies B. Janiin olikin tuo toimi meidän hallussamme useampien vuosien kuluessa.B. oli heikko, rintatautinen mies. Hän oli saapunut vankilaan vuottaennen minua kahden toverinsa seurassa; niistä oli toinen vanha ukko, joka öin sekä päivin rukoili Jumalaa (vangit häntä siitä suurestikunnioittivat); hän kuoli minun täällä ollessani; toinen taas olinuori, voimakas ja punakka mies, joka matkalla tänne Siperjaan olikantanut puolitiessä väsynyttä toveriaan. Olipa hauska nähdä näidenmiesten keskinäistä ystävyyttä. B. oli erittäin sivistynyt, kunnollinen ja jalomielinen mies, jonka oli kuitenkin tauti runnellutja turmellut. Pyörää hoidimme me yhdessä ja se huvitti meitäkumpaakin. Minulle oli tämä työ oivallisena voimisteluna.

Mielitoimenani oli myöskin lumen lapioiminen. Se tapahtui tavallisestilumituiskujen jälkeen, useamman kerran talvessa. Vuorokauden kestänytlumituisku peitti muutamia taloja akkunain puoliväliin saakka, toisiataas melkein kokonaan. Kun tuisku oli lakannut ja aurinko tullutnäkyviin, lähetettiin meidät suurissa joukoissa lapioimaanlumikinoksia ruunun rakennuksien edustalta. Kukin sai käteensä lapionja joukkokunnalle annettiin urakka, väliin sangen suurikin, muttakaikki ryhtyivät kuitenkin innokkaasti työhön. Pehmeätä, äskenpudonnutta ja päältäpäin hiukan jäätynyttä lunta oli helppo lapioidasekä heitellä ylen ympäri ilmaan, johon se hajosi kiiltävänä jauhona.Lapiot tunkeutuivat keveästi valkeaan, auringon säteissä kimaltelevaanlumikinokseen. Vangit olivat melkein aina iloisia lapioimistyötätehdessään. Raitis talvinen ilma sekä liike virkistytti heitä. Kaikkiolivat hyvällä tuulella, nauru ja leikinteko oli ylimillään. Väliinruvettiin lumisille, mutta siitä oli kuitenkin seurauksena, ettävakaamieliset ja kaiken ilon vihaajat nostivat kovan melun, jotenyleinen riemastus päättyi tavallisesti haukkumiseen.

Vähitellen sain minä uusia tuttavia, joita en kuitenkaan itse hakenut, sillä olinhan vielä rauhaton, synkkämielinen ja luottamaton.Tuttavuuteni syntyivät itsestään. Ensimäisinä alkoi vanki Petrow käydäluonani. Minä annan erityisen painon sanalle "käydä", sillä Petrowasui erityisen osaston kaukaisimmassa kasarmissa. Välillämme ei siisvoinut olla minkäänlaisia siteitä eikä yhteisiä harrastuksia.Yhtähyvin piti Petrow ensi aikoina velvollisuutenaan pistäytyä melkeinjoka päivä luonani tai puhella kanssani, kun joutohetkinä kävelinkasarmien takana kaukana toisten silmäyksiltä. Alussa tuntui seminusta tukalalta. Mutta vähitellen osasi hän kuitenkin menetelläniin, että hänen seuransa tuli minulle hupaiseksi, huolimatta siitäettei hän ollutkaan juuri puhelias seuramies. Ruumiiltaan oli hänmatalakasvuinen, voimakas ja sukkela, hänen kasvonsa olivat jokseenkinmiellyttävät, poskiluut leveät, katse rohkea, hampaat valkoiset, jaalahuulen alla oli hänellä aina tupakkapuru. Tällaisen purunkäyttäminen olikin yleisenä tapana vangeilla. Hän oli neljänkymmenenvanha, vaan näytti kymmentä vuotta nuoremmalta. Hän puhui kanssanisangen vapaasti ja käyttäytyi aina kunnollisesti, kohteliaasti. Josesim. huomasi, että minä hain yksinäisyyttä, niin sanoi hänainoastaan muutaman sanan ja jätti minut sitten rauhaan kiittäenkohteliaisuudesta, joten hän tietysti ei menetellyt muiden vankienkanssa. Olipa kumma, että semmoinen suhde pysyi välillämme useampienvuosien kuluessa. Enkä minä vielä nytkään oikein käsitä, minkätähdenhän tuli luokseni melkein joka päivä? Tosin hän sittemmin varasteliminulta usein, mutta se tapahtui aivan kuin vahingossa; rahaa ei hänpyytänyt minulta koskaan, eikä hän siis seurustellutkaan kanssaniminkään aineellisen edun vuoksi.

En tiedä myöskään, minkä tähden minusta näytti siltä, kuin hän eiolisikaan asunut vankilassa, vaan jossain toisessa paikassa, josta hänsitten aivan kuin sivumennen kävi täällä tiedustelemassa uutisia jakatsomassa meitä. Aina oli hänellä johonkin kiire, ikäänkuin jokuolisi häntä odottanut tai ikäänkuin hänellä olisi ollut päättämättömiäasioita. Yhtähyvin ei hän näyttänyt kovin hätäilevältä. Katseensakinoli hyvin omituinen: hän katsoi ihmisiä tarkkaan, rohkeasti ja hiukanivallisesti, mutta samalla myöskin jotenkin heidän ylitsensä,ikäänkuin hän olisikin katsonut jotain toista kauempana olevaaesinettä. Senpä vuoksi näyttikin hän hieman hajamieliseltä. Minätarkastin välistä varta vasten, minne Petrow meni luotani? Missä häntäodotettiin? Hän riensi johonkin kasarmiin tai kyökkiin, istautuisiellä puhelevien viereen, kuunteli heitä tarkkaan, otti joskusitsekin osaa keskusteluun, jopa kiivastuikin, mutta vaikeni sittentaas äkkiä. Sekä puhuessaan että vaiti ollessaan näytti hän siltä,ikäänkuin häntä jossain olisi odotettu, ikäänkuin hänellä jossainolisi ollut toimittamista. Omituisinta asiassa oli se, ettei hänelläollut mitään tointa, että hän eleli aivan joutilaana (ruunun töitätietysti lukuun ottamatta). Mitään ammattia ei hän osannut tehdä, eikähänellä ollut koskaan rahaa; rahasta ei hän pitänytkään paljon väliä.Mutta mitä puhui hän kanssani? Hänen puheensa olivat yhtä kummallisetkuin hän itse. Jos hän esim. sattui huomaamaan, että minä kävelinyksinäni jossain vankilan takana, kääntyi hän äkkiä puoleeni. Hänastui nopeasti ja teki äkkinäisiä käänteitä. Hän tuli luokseniastumalla, mutta näytti siltä, kuin olisi juossutkin.

– Hyvää päivää.

– Hyvää päivää.

– Enkö häiritse teitä?

– Ette.

– Niin, minä aioin kysyä teiltä Napoleonista. Onkohan hän sukuasille, joka eli kahdennellatoista-luvulla? (Petrow oli sotilaspoikiaja osasi lukea).

– On.

– Minkälainen presidentti hän on?

Hän kyseli aina joutuisaan ja katkonaisesti, ikäänkuin olisi tahtonutmitä pikemmin päästä asian perille, ikäänkuin olisi tiedustellutjotain hyvin tärkeätä.

Minä selitin hänelle, minkälainen presidentti Napoleon oli, jalisäsin, että hänestä kohta tulee ehkä keisarikin.

– Kuinka niin?

Senkin asian selitin hänelle niin kuin taisin. Petrow kuuntelitarkkaan ja oivalsi täydellisesti selitykseni; hän oikein kallistikorvansa minun puoleeni.

– Hm. Vielä piti minun kysyä teiltä, Aleksanteri Petrowitsh: onkototta, kuten kerrotaan, että on olemassa semmoisiakin apinoita, joillakädet ulettuvat kantapäihin asti ja jotka kooltaan ovat ihmistensuuruisia?

– On niitä semmoisiakin.

– Mitäs apinoita ne ovat?

Minä selitin asian niin hyvin kuin taisin.

– Missä ne elävät?

– Lämpimissä maissa. Sumatran saarella niitä on.

– Onkos se Amerikassa? Onkohan siinä perää, että ihmiset mukakulkevat siellä päälaellaan?

– Eivät ne kulje päälaellaan. Te puhutte antipoodeista. Minä selitinmahdollisuuden mukaan, mitä Amerika ja mitä antipoodit ovat. Hänkuunteli hyvin tarkkaan, aivan kuin olisikin tullut kyselemäänantipoodeista.

– Niin, oikein! Näettekös viime vuonna luin minä kreivitärLavallier'istä. Onkohan se juttu totta, vai muutenko se on vaan kokoonpantu? Se on Dumas'in kirjoittama.

– Tietysti on se vaan muuten kokoon pantu.

– No, jääkää hyvästi. Kiitoksia.

Ja Petrow katosi, emmekä me oikeastaan koskaan puhuneet muuten kuintähän tapaan.

Minä aloin kysellä hänestä muilta. Kun M. sai tietää tästätuttavuudestani, varoitti hän minua. Hän sanoi, että moni vanki olihäntä kauhistuttanut, mutta ei kuitenkaan kukaan, ei edes Gasinkaan, siinä määrin kuin Petrow.

– Hän on lujamielisin, pelottomin vanki, sanoi M. – Hän on valmisvaikka mihin; eikä häntä voi estää mikään, jos hän vaan saa jotakinpäähänsä. Hän voisi murhata teidät aivan ilman mitään syytä, eikä hänsitä tehdessään edes silmiänsäkään räpäyttäisi. Minä luulen, ettei hänole oikein täysijärkinen.

Tämä arvostelu oli mielestäni hyvin merkillinen. Mutta M. ei voinuttyydyttävästi selittää, kuinka hän oli tullut semmoisiinjohtopäätöksiin. Ja olipa omituista: vaikka minä seurustelin Petrowinkanssa monta vuotta ollen hänen parissaan melkein joka päivä ja vaikkahän osoitti minua kohtaan aina suosiota, johon minä en kuitenkaantietänyt mitään syytä, sekä käyttäytyi vankilassa koko tämän ajankuluessa siivosti eikä tehnyt mitään tuhotöitä, tulin minä kuitenkinhänen kanssaan seurustellessani yhä enemmän vakuutetuksi siitä, ettäM. oli oikeassa ja että Petrow saattoi todellakin olla lujaluontoinen, peloton ja hillitsemätön ihminen. Minkä tähden hän näytti minustasemmoiselta, sitä en voinut oikein käsittää.

Tämä Petrow oli sama mies, joka rangaistavaksi kutsuttuna tahtoimurhata majuuriamme; mutta majuuri lähti kuitenkin paikalta vähääennen rangaistuksen toimeen panoa ja pelastui siten "ihmeen kautta",kuten vangit sanoivat. Petrowin vielä vapaana ollessa tapahtui, ettäöversti löi häntä harjoituksessa. Arvattavasti oli häntä ennenkinlyöty, mutta sillä kertaa ei hän malttanut mieltänsä, vaan pistikaikkien nähden överstin kuoliaaksi. Minä en kuitenkaan tunnetäydellisesti hänen edellisiä vaiheitaan; hän ei koskaan puhunutminulle niistä. Tietysti olivat nämä kohtaukset ainoastaan harvinaisiamielen puuskauksia: sillä hän oli todellakin siivo ja hiljainen.Hänessä piili tosin voimakkaita, tulisia himoja, mutta hiilien päälläoli aina tuhkaa, jonka peitossa ne salaa kytivät. Minä en huomannuthänessä koskaan taipumusta kerskailemiseen, enkä minkäänlaista kunnianhimoa, kuten muissa vangeissa. Hän riiteli harvoin, eikä hän ollutkenenkään kanssa ystävyydessä (paitsi ehkä joskus Sirotkinin kanssa).Kerran näin minä kuitenkin hänen suuttuvan ankarasti. Hänelle eiannettu jotain esinettä ja siitä otti hän loukkaantuakseen. Hänenriitaveljenään oli eräs väkevä, suurikasvuinen, riitaisa ja uskaliasvanki, nimeltä Wasili Antonow, siviiliosastosta. He olivat jo kauanriidelleet ja minä arvelin, että asia päättyy ehkä pieneenkäsikähäkkään, sillä joskus, vaikka tosin harvoin, meni Petrowkin niinkauas riidellessään. Mutta tällä kertaa oli tapahtua enemmänkin.Petrow vaaleni äkkiä, hänen huulensa vapisivat, kävivät sinisiksi jahänen oli vaikea hengittää. Hän nousi paikaltaan ja ollen avojaloin(kesällä oli hän usein avojaloin) astui hän verkalleen, kuulumattominaskelin Antonowin luo. Silloin vaikenivat kaikki, niin että kärpäsenlennon olisi voinut kuulla. Kaikki odottivat. Antonow syöksähti häntävastaan… Minä en voinut sietää enempää ja läksin pois kasarmista.Luulinpa, etten kerkiäisi oikein pihallekaan, kun jo saisin kuullahätähuutoja. Mutta jupakka päättyi nytkin aivan toisin. Antonowviskasi hyvissä ajoin Petrowille riidanalaisen esineen (asia koskijotain vanhaa rääsyä). Parin minutin kuluttua haukkui tietysti AntonowPetrowia ikäänkuin kunniansa puhdistamiseksi, näyttääkseen muka, etteihän niin kovin pelkuri ollutkaan. Mutta haukkumisesta ei Petrowpitänyt väliä; hän oli asian voittanut ja korjasi tyytyväisenä riidanalaiset rääsyt taiteensa. Neljännestunnin kuluttua kuljeskeli hänvankilassa toimettomana, niinkuin ennenkin, ikäänkuin kuulustellen, missä hauskimpia juttuja kerrottiin. Häntä huvittivat kaikenlaisetasiat, mutta sittenkin näytti hän jokseenkin välinpitämättömältä.Häntä olisi voinut verrata rotevaan työmieheen, joka työtä vaillarupeaa joutessaan leikkimään pienten lasten kanssa. Enkä minäkäsittänyt, minkä tähden hän pysyi vankilassa, eikä karannut sieltätiehensä? Olisipa hän senkin tehnyt, jos vaan olisi kovin haluttanut.Sellaiset miehet kuin Petrow tottelevat järkeänsä ainoastaan niinkauankuin he eivät jotain halua. Mutta silloinpa ei heitä voikaan mikäänhillitä. Ja minä olen vakuutettu, että hän olisi voinut karata, olisivoinut pettää vartijat ja istua viikon kuluttua leivättä jossainmetsässä tai rannan kaislistossa. Mutta arvattavasti semmoinen ajatusei ollut vielä pälkähtänyt hänen päähänsä. Tarkkaa miettimistä jatervettä järkeä en minä hänessä koskaan huomannut. Tälläisilläihmisillä onkin vaan yksi ajatus, joka heitä koko elämän ajan ohjaileesinne ja tänne; niinpä he häilyvätkin alinomaa, kunnes vihdoinlöytävät mielensä mukaisen tehtävän; silloin on heille henkikinvähäarvoinen. Minä ihmettelin joskus, kuinka semmoinen mies, jokapienestä kurituksesta oli murhannut päällikkönsä, antoivastustelematta rangaista itseään vankilassa. Häntä lyötiinkin joskussalakuljetuksesta; sillä niinkuin muutkin työttömät vangit, kuljettihänkin tänne viinaa. Mutta hän taipui rangaistavaksi ikäänkuinvapaehtoisesti, ikäänkuin olisi käsittänyt, että rangaistus annettiinsyystä; muussa tapauksessa ei hän olisi taipunut, vaikka olisitapettu. Ihmettelin minä myöskin sitä, että hän näennäisestäystävyydestään huolimatta varasteli minulta. Hän varasti esim.raamattuni, jonka hänen piti viedä jostain paikasta toiseen.Kuljettavana oli vaan muutama askel, mutta matkalla ennätti hän löytääostajan, jolle möi raamatun ja hankki rahoilla viinaa. Varmaankinhalusi hän kovasti viinaa, ja mitä hän kerran halusi, sitä oli kaikenmokomin saatavakin. Semmoinen ihminen voipi murhata lähimäisensäparinkymmenen kopeikan tähden saadakseen korttelin viinaa, vaikkatoisinaan ei pidä väliä suurista rikkauksistakaan. Hän ilmoittiminulle itse varastaneensa raamattuni ja sen teki hän aivanrauhallisesti, välinpitämättömästi niinkuin olisi puhunut jostainaivan tavallisesta asiasta. Minä koettelin torua häntä aika lailla, sillä olihan minun vaikea luopua raamatusta. Hän kuunteli tyvenesti jamyönsi, että raamattu on hyvin hyödyllinen kirja, olipa pahoillaankinsiitä, ettei minulla sitä enää ollut, mutta varkauttaan ei hänkuitenkaan katunut; hänen katseensa oli niin tyyni ja vakava, ettäminä pidin parhaana lakata häntä moittimasta. Sanoistani ei hänottanut närkästyäkseen, sillä hän arveli luultavasti, että pitihänminun häntä vaikka mieleni hyvitykseksi hiukan nuhdella; toden teollapiti hän moitteitani joutavina juttuina, joista aika ihmisen tuskinsopi puhuakaan. Minusta näyttikin, siltä kuin olisi hän pitänyt minuapienenä lapsena, jolla ei ollut käsitystä yksinkertaisimmistakaanasioista. Jos minä esim. rupesin hänen kanssaan puhumaan jostakinmuusta kuin kirjoista ja tieteistä, niin vastasi hän minulle tosin, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta ja hyvin lyhyesti. Usein mietinitsekseni, minkä tähden hän uteli minulta kirjallisia asioita?Tapahtui, että joskus näistä asioista puhellessa minä katsoin häneensyrjästä, nähdäkseni, eikö hän nauranut minulle? Mutta hän einauranut; kuunteli vaan vakavasti ja jokseenkin, ei kuitenkaan kovintarkkaavasti. Kysymyksensä teki hän selvään ja tarkoilleen, mutta eiosoittanut mitään erityistä kummastusta vastauksieni johdosta…Minusta hän nähtävästi ajatteli, ettei kanssani saattanut keskustellaniinkuin muiden ihmisten kanssa, etten minä ymmärtänyt mitään muutakuin kirjallisia asioita, joten minua muista asioista puhumalla eikannattanut vaivatakaan.

Minä olen vakuutettu, että hän piti minusta ja se seikka hämmästyttiminua suuresti. Katsoiko hän minua alaikäiseksi, kehittymättömäksilapseksi, tunsiko hän minua kohtaan semmoista myötätuntoisuutta, jotakaikki lujaluontoiset tuntevat heikompiansa kohtaan, sitä en tiedä…Ja vaikka hän varastelikin minulta, olen kuitenkin vakuutettu, ettähän varastellessaankin sääli minua. "Oi, voi!" ajatteli hän varmaankinomaisuuttani näpistellessään, "mikähän lienee miehiäänkin, kun eiomastansakaan suuresti välitä!" Mutta senpä tähden hän minuarakastikin. Kerran sanoi hän minulle ikäänkuin vahingossa, että minäolin "liian hyväsydäminen ihminen" ja "niin suora, niin suora, että onoikein sääli." "Mutta älkää pahastuko siitä, Aleksanteri Petrowitsh",lisäsi hän hetkisen kuluttua; "sen minä sanoin teille sydämestäni."

Tällaisille ihmisille tapahtuu joskus elämässä, että heidän luonteensakuohahtaa esille jossain äkkiarvaamattomassa työssä ja sillä tavoinjoutuvat he kerrassaan oikean toimintansa pyörteeseen. Heistä ei olealkuunpanijoiksi eikä johtajiksi; vaan alettua työtä ovat heensimäisinä valmiit täyttämään. He alkavat yksinkertaisesti, ilmanmelua, vaan sen sijaan ovat arvelematta valmiina kukistamaan tielläolevia esteitä, ja muut seuraavat sokeasti heidän jälkiään, seuraavatniin pitkälle kuin on mahdollista. Minä en usko, että Petrow saaoikean lopun; hän on heittävä henkensä yhtäkkiä, ja jos hän lieneevielä elossa, merkitsee se, ettei hänen aikansa ole vielä tullut.Kukapa muuten tietää? Ehkä hän vielä saavuttaakin harmaat hapset jakuolee rauhallisesti vanhuudesta väsyneenä, häilyttyään koko elämänsäsinne tänne ilman mitään tarkoitusta. Mutta minusta näyttää kuitenkin, että M. oli oikeassa, kun hän sanoi, että Petrow oli vankilammelujaluontoisin asukas.

VIII

Lujaluontoisia ihmisiä. – Lukaa.

Lujaluontoisista ihmisistä on vaikea puhua; vankilassa, samoin kuinmuuallakin, oli heitä hyvin vähän. Muutamat olivat jo ulkomuodoltaanhirveän näköisiä, ja kun ajatteli, mitä heistä kerrottiin, niinoikeinpa täytyi väistyä heidän edestään. Joku epämääräinen tunnepakoitti minua alussa karttamaan semmoisia ihmisiä. Sittemmin muuttuimieleni hirveimpienkin murhamiesten suhteen. Toiset taas eivät olleetmurhamiehiäkään ja kuitenkin näyttivät hirveämmiltä kuin jotkut monenmurhan tekijät. Muutamat rikokset olivat sitä laatua, että niistä olivaikea saada minkäänlaista käsitystä; niin olivat ne kummallisia.Niinpä tapahtuu alhaisen kansamme keskuudessa murhia aivan omituisistasyistä. Sangen usein näkee esim. seuraavan murhaajatyypin: Mies eläähiljaan ja rauhallisesti. Hänen kohtalonsa on katkera, mutta hänkärsii. Ajatelkaamme, että hän on talonpoika, maaorja, porvari taisotamies. Äkkiä kadottaa hän malttinsa; hän ei voi enää kärsiä, vaanpistää kuoliaaksi vihamiehensä ja sortajansa. Nytpä tuleekin näkyviinomituinen ilmiö. Ensin murhasi tuo mies sortajansa, vihollisensa, jasen rikoksen syitä voidaan ymmärtää; mutta sitten murhaa hän ketähyvänsä, kuka vaan eteen sattuu, murhaa huvin vuoksi, loukkaavastasanasta, katseesta tai muuten vaan, saadakseen toisen tieltänsäraivatuksi. Hän on aivan kuin päihtyneenä, houreissaan. Hypättyäänkerran määrätyn rajan yli, rupee hän huvitteleimaan sillä, ettei pidäenää mitään pyhänä; hän tahtoo ikäänkuin kerrassaan riistää itsensäkaikista rajoituksista ja nauttia hillitsemättä vapaudestaan, nauttiasydämensä ahdistuksesta, jota mokomat työt eivät voi olla hänessävaikuttamatta. Sen ohessa tietää hän, että kauhea rangaistus häntäodottaa. Semmoinen pahantekijä on verrattava ihmiseen, joka luiskahtaakorkeasta tornista alas syvyyteen ja haluaa syöstä kerrassaan pääedellä tantereeseen, jotta elämän lanka samassa katkeaisi. Siihentilaan voivat joutua peräti hiljaiset ihmiset. Joku heistä ylpeileekintöistään. Mitä vähäpätöisempi hän sitä ennen oli, sitä enemmin haluaahän nyt ylvästellä, rehennellä. Hän oikein nauttii muissaherättämästään kauhusta ja kammosta. Hän antautuu jonkunlaisenepätoivon valtaan ja tämmöinen "epätoivoinen" haluaa saada mitäpikemmin rangaistuksensa; sillä mokoma epätoivo rupee vihdoin hänestäitsestäänkin tuntumaan raskaalta. Omituista on kuitenkin, ettätämmöinen mielen tila kestää ainoastaan rangaistuspaikalle saakka, jossa se äkkiä muuttuu, ikäänkuin ennakolta määrättävien sääntöjenmukaan. Silloin pahantekijä oitis masentuu, pehmiää. Rangaistuslavallahän voivottelee ja pyytää kansalta anteeksi. Vankilaan tultuaan on hänihmeellisen alakuloinen ja hiljainen, niin että on mahdotonta luullahäntä siksi, joka on murhannut useampia ihmisiä.

On tietysti semmoisiakin, jotka eivät masennu vielä vankilassakaan, vaan säilyttävät aluksi sielläkin jonkunlaista ylpeyttä, kopeutta. Hearvelevat, että enpä minä olekkaan niin huono mies kuin luulette; minäolen tehnyt monta murhaa. Mutta lopulta hekin masentuvat. Joskusmuistelevat he huvin vuoksi entistä elämäänsä ja jos silloin tapaavatjonkun yksinkertaisen ihmettelijän, kertovat hänelle urotöitään, koettaen kuitenkin salata sitä, että he itse ovat huvitetutsemmoisesta kertomuksesta. Semmoista itserakasta varovaisuuttanoudatetaankin hyvin taitavasti. Kertoja juttelee kerrottavansajokseenkin huolettomasti, vaikka toiselta puolen punnitseekin jokasanansa tarkoilleen, aivan kuin hän olisi käynyt oppia puhetaidossa.

Eräänä pitkänä talvi-iltana vankeuteni ensi aikoina kuulin minälaverilla maatessani erään semmoisen kertomuksen ja tottumaton kunolinkin, pidin kertojaa hirveänä pahantekijänä ja lujaluontoisenaihmisenä samalla kun melkein laskin leikkiä Petrowista. Aineena oli, kuinka kertoja, Lukaa Kusmitsh, ilman mitään syytä, ainoastaan huvinvuoksi, oli murhannut jonkun majuurin. Tämä Lukaa Kusmitsh oli samapienenläntä, terävänenäinen vähävenäläinen, josta jo olen ennenmaininnut. Hän oli ollut luullakseni maaorjana. Hänessä oli todellakinjotain terävää, ylpeätä. "Pieni on lintu, vaan kynsi terävä", sanoosananlasku. Mutta vangit oppivat vaistomaisesti tuntemaan toisiansa,ja niinpä häntäkin ainoastaan harvat kunnioittivat. Hän oli tavattomanitserakas. Sinä iltana istui hän laverilla ja ompeli paitaa.Liinavaatteiden ompeleminen oli hänen ammattinsa. Hänen vieressäänistui eräs yksinkertainen, vaan hyväluontoinen vanki, nimeltä Kobilin, joka oli hänen vierustoverinsa lavereilla. Lukaa riiteli hänenkanssaan usein ja kohteli häntä ylipäänsä kopeasti sekä pilkallisesti, vaikka Kobilin sitä yksinkertaisuudessaan usein ei huomannutkaan. Hänneuloi villasukkaa ja kuunteli välinpitämättömästi Lukaan kertomusta.Tämä taas jutteli jokseenkin kovalla äänellä ja selvästi. Hän tahtoi, että kaikki olisivat kuulleet hänen juttuansa, vaikka muuten olikinpuhuvinaan yksinomaisesti Kobilinille.

– Minut lähetettiin, veliseni, omalta paikkakunnaltani, niin alkoihän – Tsh – wiin, löysäläisyydestä muka.

– Milloinkas se tapahtui, onko siitä jo kauan aikaa? kysyi Kobilin.

– Onpahan siitä jo toista vuotta. Kun saavuimme K – wiin, niinpistettiinkin minut siellä vähäksi aikaa vankeuteen. Minä katsahdinympärilleni ja näinkin, että kanssani oli istumassa noin kaksitoistahenkeä, kaikki vähävenäläisiä, suurikasvuisia ja vankkoja miehiä kuinhärät ikään. Mutta kovin olivat he hiljaisia; ruoka oli vankilassahuonoa, ja majuuri teki mitä vaan katsoi hyväksi. Minä istuin päivän, istuin toisen ja näin, että pelkureja olivat nuo toiset. Mitä temokomaa pöllöä arastelette? sanoin minä heille.

– Meneppäs itse hänen pakeilleen! vastasivat he ja vieläpäpilkallisesti. Minä olin vaiti. Ja olipa siinä yksi vähävenäläinenkovin naurettava mies, sanoi hän kääntyen Kobilinista kaikkienpuoleen. – Tämä mies kertoi, kuinka häntä tuomittiin ja mitä hänoikeudessa oli jutellut, oikeinpa vedet valuivat ukon silmistä. Kotiaolivat häneltä jääneet vaimo ja lapset. Itse oli hän vankka, harmaapäinen ja lihava. "Minä häntä kielsin, mutta se konna yhä vaankirjoitti ja kirjoitti. Minä jo sanoin, että hiisi saisi meidät kaikkiperiä, mutta hän vaan kirjoitti… ja niinpä jouduinkin minäperikatoon!" Annappas, Wasja rihmaa; kovin on tämä rihma mitätöntä.

– Tässä on torilta tuotua, vastasi Wasja tarjoten rihmaa.

– Meidän on parempaa, vaan tuonoin lienee invaliidi ostanut sitäjoltain renttu-ämmältä, jatkoi Lukaa pujottaen rihmaa neulan silmään.

– Kummiltansa kaiketi.

– Kaiketi kummiltansa.

– No mitenkäs sitte majuurin kävi? kysyi unohdettu Kobilin.

Sitäpä Lukaa odottikin. Yhtähyvin ei hän ruvennut oitis jatkamaankertomustaan, ikäänkuin ei olisi ollut huomaavinaankaan Kobilininkysymystä. Tyynesti laittoi hän neulansa kuntoon, vetäsi jalkansaveltosti koukkuun ja alkoi vasta sitten:

– Minä sain vähävenäläiset yllytetyiksi ja majuuri kutsuttiinpaikalle. Mutta olinpa jo aamusta pyytänyt eräältä naapurilta veitsen, joka minulla nyt oli piilossa hätätilaa varten. Majuuri vimmastui. Hänajoi vankilaan. No, sanoin minä, elkää peljätkö, miehet! Muttavähävenäläisillä oli sydän kurkussa; he oikein vapisivat. Majuuriryntäsi sisään, humalassa. "Kuka täällä! Mitä täällä! Minä olentsaari, minä olen jumalakin!"

Kun hän sanoi: "minä olen tsaari ja minä olen jumalakin", silloinastuin minä esille, ja veitsi oli minulla hihassa, jatkoi Lukaa.

– Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoin minä ja samalla tulin yhälikemmä; eihän se voi olla mahdollista, teidän korkea-arvoisuutenne, että te olette tsaari ja jumalakin.

– Sinäkös se oletkin, sinäkös se oletkin? huusi majuuri; – kapinoitsija!

– Ei, sanoin minä (ja tulin yhä likemmä), ei teidänkorkea-arvoisuutenne; kuten itse tiedätte, on Jumalamme kaikkivaltias, joka paikassa läsnäolevainen ja ainoa, sanoin minä. Ja tsaarimme onmyöskin yksi, kaikkien meidän hallitsijamme, Jumalan asettama. Hän on, sanoin, yksinvaltias. Mutta te, sanoin, te olette vaan majuuri, meidänesimiehemme tsaarin armosta, sanoin, ja omasta ansiostamme.

– Kuin-kuin-kuin-kuin! änkytti majuuri eikä voinut sanoa sen enempää.

Kovin oli ihmeissään.

– Kas näin, sanoin minä ja samassa ryntäsin häntä vastaan sekätyönsin veitsen suoraan hänen vatsaansa. Se sattui oikeaan paikkaan.Majuuri kaatui ja ainoastaan jalat vielä vähän heilahtivat. Minäviskasin veitsen kädestäni.

– Nostakaa nyt hänet! sanoin minä vähävenäläisille.

Tässä poikkeen hiukan kertomuksesta. Lauseet semmoiset kuin: "minäolen tsaari ja minä olen jumalakin" ynnä muut samankalttaiset olivatennen hyvin tavallisia esimiesten suussa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että nyt sellaisia esimiehiä on vähän, ehkäpä ovat ne kokonaankadonneet. Huomattava on myöskin, että sellaisilla lauseillaherrastelivat tavallisesti ne päälliköt, jotka olivat kohonneetvirkaansa alhaisesta asemasta. Upseerin arvo ikäänkuin käänsi nurinheidän sisällisen ihmisensä. Saatuansa kokea kovaa kauan aikaa,pääsivät he vihdoin upseereiksi, päälliköiksi ja tottumattomuudestaluulivat olevansa enemmän kuin olivatkaan; heidän kopeutensa kohtasitietysti ainoastaan ala-arvoisempia ihmisiä. Korkeampia esimiehiäänimartelivat he kuten ennenkin. Jotkut heistä kiirehtivät ilmoittamaannäille esimiehilleen, että he olivat alhaisesta arvosta kohonneetupseeriksi ja että he "muistivat aina asemansa." Alistetuille olivathe taas itsevaltaisia käskijöitä. Luultavaa on, ettei enää tavatasemmoisia päälliköjä, joiden huulilta lähtisi: "minä olen tsaari, minä olen jumalakin." Varmaa on kuitenkin, ettei mikään ärsytävankeja ja muita alistettuja siinä määrin kuin mokomat lauseet.Semmoinen itsensä korottaminen ja liioiteltu ajatus omastarankaisemattomuudestaan herättää vihaa nöyrimmässäkin ihmisessä jatekee hänet kärsimättömäksi. Onneksi kuuluu koko juttu entisyyteen jasilloinkin oli mokoman ylvästelijän peljättävä kovaa rangaistustaylemmiltä esimiehiltään.

Tosiasia on, että alistettuja suututtaa kaikenlainen kopeus, jotaheitä vastaan osoitetaan. Muutamat ajattelevat esim., että kaikkionkin jo hyvin, jos vankia ruokitaan kelvollisesti ja kohdellaanmuuten lainmukaisesti. Se on erehdystä. Jokainen, olkoon hän kukahyvänsä ja kuinka halvassa tilassa hyvänsä, vaatii kuitenkinvaistomaisesti ihmisarvonsa tunnustamista. Vanki tietää itse että hänon vanki ja hylkyläinen; mutta eivät mitkään poltinmerkit eivätkäkahleet voi pakoittaa häntä unohtamaan, että hän on ihminen. Ja kunhän kerran on ihminen, pitää häntä kohdellakin ihmisenä. Jumalani!Ihmisellinen kohtelu voipi vaikuttaa semmoiseenkin, jossa Jumalan kuvaon jo kauan sitten himmentynyt. Tällaisille onnettomille pitää ollaihmisellinen; sillä siinä on heidän pelastuksensa, siinä heidänilonsa. Minä tapasin hyviäkin, kunnioitettaviakin esimiehiä ja näin, minkä vaikutuksen he tekivät noihin raukkoihin. Tarvittiin vaanmuutama ystävällinen sana ja vangit tulivat aivan toisiksi ihmisiksi.He iloitsivat kuin lapset ja rakastivat kuin lapset. Huomautan vieläyhden omituisuuden; vangit itse eivät rakasta liian tuttavaa eikäliian ystävällistä käytöstä esimiestensä puolelta. He tahtoisivatkunnioittaa esimiestään, mutta niin ollen on se mahdotonta. Vanki onhyvillään, jos hänen päälliköllään on ritarimerkkiä, jos hän on muhkeamuodoltaan ja jonkun ylemmän esimiehen suosiossa, jos hän on ankara, mahtava, rehellinen ja oman arvonsa tunteva. Semmoisia miehiä vangitrakastavat arvellen, että kun päällikkö säilyttää oman arvollisuutensaeikä loukkaa heitäkään, niin on kaikki hyvin.

* * * * *

– Kylläpä sinua lie sitten pehmitetty? huomautti Kobilinrauhallisesti.

– Hm. Kyllähän se on totta, että pehmitettiin. Alei, annappas saksit!

Minkä tähden tänään ei ole maidania?

– Rahat on juotu, huomautti Wasja. – Jos ei olisi juotu, niin ehkämaidankin olisi.

– Jos! "Jos" maksaa Moskovassakin sata ruplaa, virkkoi Lukaa.

– Kuinkas paljon sinä sait kaikkiansa? kysäsi taas Kobilin.

– Annettiinpa, rakas veli, sata viisi. Vaan kuinka luulette, veljet, olivatpa vähältä tappaa minut, jatkoi Lukaa kääntyen taas Kobilinistakaikkien puoleen. – Kun sain nuo sata viisi, kuljetettiin minuatäydessä paraadissa. Sitä ennen en ollut vielä koskaan saanutselkääni. Kansaa keräytyi suunnaton joukko, koko kaupunki olijaloilla; sillä olihan murhamies rangaistava. Kyllä se kansa on niinmieletön, etten osaa sanoakaan. Timoshka [pyöveli] riisui minut jasanoi: kestä nyt vaan, kohta poltan! Minä odotin, mitä oli tuleva? Kunhän läimäytti ensimäisen kerran, aioin minä huutaa, aukaisin suuni, vaan ääntäpä ei lähtenytkään. Kun sitten läimäytti toisen kerran, niin, uskokaa tai älkää, minä en tietänyt enää mistään mitään. Kunsitten toinnuin, kuulin luettavan: seitsemästoista. Neljästi annettiinminun levähtää, noin puoli tuntia erältään; vedellä valeltiin. Minätuijotin edessäni oleviin ihmisiin ja ajattelin: "nyt tuleekuolema…"

– Ethän sinä kuitenkaan kuollut? kysyi Kobiliniyksinkertaisuudessaan.

Lukaa loi häneen sanomattoman halveksivan silmäyksen; muut nauroivat.

– Sitä nyt on aika pöllö!

– Yläkammio on huonossa kunnossa, huomautti Lukaa, ikäänkuin katuen, että oli ruvennut puheisiin mokoman tyhmikön kanssa.

– Ymmärrystä ei ole siunaantunut, tuumaili Wasja.

Vaikka Lukaa oli murhannut kuusi henkeä, ei häntä vankilassa kukaanpeljännyt; itse olisi hän kuitenkin halunnut olla jonkunlaisenahirvittävänä olentona.

IX

Isai Fomitsh. – Sauna. – Baklushinin kertomus.

Joulu lähestyi. Vangit näyttivät juhlallisilta sitä odotellessaan, jakun minä katselin heitä, rupesin itsekin odottamaan jotain tavatonta.Neljä päivää ennen juhlaa vietiin meidät saunaan. Ensi vuosinanikäytettiin meitä harvoin saunassa. Kaikki iloitsivat ja alkoivatvalmistautua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puolenpäivän aikaan, jolloin työnteko lopetettiin. Muita enemmin iloitsi ja puuhaili IsaiFomitsh Bumstein, sama juutalainen, josta olen jo maininnutkertomukseni neljännessä luvussa. Hän kylpi mielellään tavattomankuumassa löylyssä, ja joka kerta, kun minä satun muistelemaan vankilansaunaa (joka muistelemista ansaitseekin), niin ensi sijalle astuueteeni aina kasarmitoverini Isai Fomitshin kuva. Hän oli kovinhullunkurinen olento. Hänen ulkomuodostaan olen jo maininnut ennen;ijältään oli hän noin viidenkymmenen vanha, kivuloinen, ryppyinen jaheikko mies. Hänen kasvoissaan ilmaantui alinomainen, lannistamatontyytyväisyys, melkeinpä autuaallisuus. Nähtävästi ei hän ollutlaisinkaan pahoillaan siitä, että oli joutunut vankeuteen. Ollenjuveelintekijä, jommoista ammattilaista paikkakunnalla ei olluttoista, sai hän alinomaa työtä kaupunkilaisilta. Ja siten olivat hänenrahatulonsa jommoisetkin. Puutetta ei hän kärsinyt, vaan eli "rikkaan"tavoin ja lainailipa muillekin rahaa panttia vastaan. Hänellä oli omateekyökkinsä, hyvä polstari, kupit ja ruoka-astiat. Kaupungissa asuvatjuutalaiset pitivät hänen kanssaan yhteyttä ja auttoivat häntä.Lauantaisin kävi hän vartijan saattamana juutalaisten rukoushuoneessa(laki sen salli) ja eli hyvin iloisesti, haluten kuitenkin päästäkaksitoista vuotisen vankeusaikansa päähän, jotta voisi mennä – naimisiin. Hänessä oli omituisella tavalla yhdistettynälapsellisuutta, tyhmyyttä, viekkautta, röyhkeyttä, avomielisyyttä,arkuutta, kerskailevaisuutta ja hävyttömyyttä. Olipa omituista, etteivät vangit hänelle juuri pahasti nauraneet, vaan laskivat hänestäainoastaan viatonta leikkiä. Isai Fomitshista oli nähtävästi kaikillehuvia. "Hän on meillä yksinään, älkää kajotko häneen", sanoivatvangit, ja Isai Fomitsh, vaikka ymmärsikin mitä sillä tarkoitettiin, oli kuitenkin ylpeä arvostaan, joka seikka suuresti huvitti muitavankeja. Hän oli sangen hauskalla tavalla saapunut vankilaan (setapahtui ennen minun tuloani, vaan minä kuulin siitä kerrottavan).Eräänä iltana levisi äkkiä huhu, että vankilaan oli tuotu jokujuutalainen ja että hänen tukkaansa paraikaa kerittiin vahtipaikalla.Sitä ennen ei täällä ollut yhtään juutalaista. Vangit odottivat häntähyvin uteliaina ja hyökkäsivät oitis miehen ympärille, kun hän olitullut portista sisään. Vankilan aliupseeri vei hänet siviilikasarmiinja osoitti hänelle paikan laverilla. Mukana oli Isai Fomitshillasäkki, jossa hän säilytti sekä omiansa että ruunun tavaroita. Hän panisen pois käsistään, kiipesi laverille ja kävi istumaan, jalatkoukussa, uskaltamatta luoda kehenkään silmiänsä. Ylt'ympärinaurettiin ja laskettiin leikkiä hänen juutalaisen syntyperänsäjohdosta. Äkkiä tunkeutui joukon läpi eräs nuori vanki kantaenkäsissään peräti vanhoja, likaisia ja rikkinäisiä kesähousuja sekäjalkarääsyjä.

– Kas niin, rakas ystäväni, minä olen sinua odottanut jo kuudettavuotta. Mitäs näitä vastaan tarjoot?

Ja hän levitti tulokkaan eteen tuomansa ryysyt.

Isai Fomitsh, joka vankilaan tullessaan oli niin pelästynyt, etteiuskaltanut luoda silmiään ympärillään seisoviin kauheannäköisiinihmisiin eikä sanoa heille sanaakaan, kohottautui oitis, kun olinähnyt pantiksi tuodut rääsyt ja rupesi tunnustelemaan niitäsormillaan. Oikeinpa hän heitti ne valoa kohti. Kaikki odottivat, mitähän sanoisi.

– No, hopearuplaa et ehkä antane? Se niistä kuitenkin pitäisi saada!jatkoi pantin tuoja iskien silmää Isai Fomitshille.

– Hopearuplaa en voi antaa, vaan seitsemän kopeikkaa annan.

Ne olivat ensimäiset sanat, jotka Isai Fomitsh lausui vankilassa.

Kaikki purskahtivat nauruun.

– Seitsemän! No, anna vaikka seitsemän, olkoon onneksesi! Muttakatso, että säilytät panttia; hengelläsi saat siitä minulle vastata.

– Korkoa kolme kopeikkaa, yhteensä kymmenen kopeikkaa, änkyttijuutalainen vapisevalla äänellä ottaen rahoja taskustaan ja katsellenarasti vankeja. Hän pelkäsi kovasti, mutta halusi samalla tehdäkauppaa.

– Vuodessako kolme kopeikkaa korkoa, vai miten?

– Ei vuodessa, vaan kuukaudessa.

– Oletpa ahnas, juutalainen. Mikäs on nimesi?

– Isai Fomitsh.

– No, Isai Fomitsh, sinä olet hyötyvä täällä lujasti. Herranhalttuun!

Isai Fomitsh tarkasti vielä kerran rääsyjä, kääri ne sitten kokoon japisti huolellisesti säkkiinsä samalla kun vangit yhä vaan nauraahohottivat.

Minusta näytti siltä, kuin kaikki olisivat häntä rakastaneet; kukaanei häntä ainakaan vainonnut, vaikka useimmat olivat hänelle velkaa.Itse oli hän lauhkea kuin kana ja nähtyään, että häntä yleisestikannatettiin, osoitti hän pöyhkeyttäkin, mutta niin hullunkurisellatavalla, ettei hänelle sitä viaksi luettu. Lukaa, joka aikanaan olituntenut paljon juutalaisia, härnäsi häntä usein, ei kuitenkaanvihasta, vaan muuten vaan, huvin vuoksi, samoin kuin härnätään koiria, papukaijia tai muita eläimiä. Isai Fomitsh tiesi sen aivan hyvin, eikäollut siitä millänsäkään, vaan laski leikkiä aika lailla vastaan.

– Hei, juutalainen, lyön kuin lyönkin!

– Jos sinä lyöt minua kerran, niin minä lyön sinua kymmenen kertaa, vastasi Isai Fomitsh reippaasti.

– Paiseinen!

– Vaikkapa olisinkin.

– Paiseinen juutalainen!

– Paiseinen, vaan kuitenkin rikas.

– Vapahtajan möit!

– Mitäs sitten.

– Oikein, Isai Fomitsh, oikein! Älkää koskeko häneen, hän on meilläainokainen, huusivat vangit nauraen.

– Hei, juutalainen, sinut viedään Siperjaan!

– Olenhan ilmankin Siperjassa.

– Pääset vielä kauemmaksi.

– No, onkos siellä Jumala?

– On kuin onkin.

– No sitten ei hätää; missä on vaan Jumala ja rahaa, siellä on hyväolla.

– Oikein, Isai Fomitsh, aivan oikein! huusivat vangit ja vaikka IsaiFomitsh näkikin, että häntä ivailtiin, ei hän kuitenkaan menettänytreippauttaan; toisten kehuminen miellytti häntä nähtävästi ja hänalkoi laulaa kimeällä äänellä: la-la-la-la-la! Sitä sanatonta lauluaveteli hän tuon tuostakin niin kauan kuin oli vankilassa. Sittemmin, kun oli lähemmin tutustunut kanssani, vakuutti hän minulle valalla, että se oli sama laulu, jota nuo kuusisataa tuhatta juutalaistalauloivat kulkiessaan Punaisen meren poikki ja että vielä nytkinjokainen juutalainen laulaa sitä, kun on saanut jonkunlaisen voitonvihollisistaan.

Perjantai-illoin tuli kasarmiimme muiden kasarmien asukkaita vartavasten katsomaan, kuinka Isai Fomitsh vietti sapattiansa. Isai Fomitsholi niin lapsellisen kunnianhimoinen, että hän ylpeili tästä yleisestäuteliaisuudesta. Hyvin juhlallisen näköisenä kattoi hän nurkkaanpienen pöytänsä, avasi kirjan, sytytti kaksi kynttilää ja mutistenmuutamia salaperäisiä sanoja, rupesi pukeutumaan juhlapukuunsa.Semmoisena oli hänellä kirjava villainen kaapu, jota hän säilyttihuolellisesti arkussaan. Molempiin käsiinsä sitoi hän kääreet ja aivanotsan keskelle jonkunlaisen puulaatikon, joka omituisen näköisenäsarvena törrötti Isai Fomitshin päässä. Sitten alkoi rukous. Hän lukisitä laulavalla äänellä, huusi, syleksi, käänteli itseään edestakasinja teki outoja, hullunkurisia liikkeitä. Tietysti kaikki tämä kuuluirukouksen menoihin eikä siinä olisikaan ollut mitään naurettavaa, josIsai Fomitsh ei olisi teeskennellyt eikä ylpeillyt uskontonsatempuilla. Väliin peitti hän päänsä käsillään ja rupesi lukemaanulisevalla äänellä. Ulina kävi yhä kovemmaksi ja väsyneenä kumarsi hänlaatikolla koristetun päänsä kirjaa vasten; mutta äkkiä lakkasivaikeroiminen ja hän alkoi nauraa ja lukea lukujansa pitkäveteisellä,rukoilevalla ja onnellisuuden yltäkylläisyyttä osoittavalla äänellä."Hän intoilee!" oli vankien tapana sanoa. Minä kysyin kerran IsaiFosmitshilta: mitä tuo vaikeroiminen ja sitä seuraava äkkinäinen ilomerkitsivät? Isai Fomitsh oli erittäin hyvillään, kun minä kyselinhäneltä noista asioista. Hän selitti kohta, että vaikeroimisellatarkoitettiin muistoa Jerusalemin kadottamisesta ja että laki käskiitkemään ja lyömään rintoihinsa sitä tapausta muistellessa. Mutta lakimääräsi myöskin, että hänen, Isai Fomitshin, piti äkkiä (tämä "äkkiä"oli myöskin laissa kirjoitettu) muistaa sitä ennustusta, jossaluvataan palauttaa juutalaiset takasin Jerusalemiin. Sillä hetkelläpitää hänen oitis muuttua iloiseksi, laulella, nauraa ja lukearukouksia niin, että äänikin jo ilmaisisi mitä suurinta onnea ja ettäkasvoista loistaisi juhlallisuutta, arvokkaisuutta. Tämä äkkinäinenmuutos ja sen välttämättömyys miellyttivät Isai Fomitshiasanomattomasti; hän piti sitä jonakin erityisenä, peräti viisaanatemppuna ja puhui minulle ylpeän näköisenä tästä uskontonsasalaperäisestä säännöstä. Kerran, kun tälläinen innokas rukousparaillaan kesti, astui huoneeseen majuuri vartijaupseerin sekäsotamiesten saattamana. Kaikki vangit seisoivat suorana kuin tikutlaveriensa edustalla, ainoastaan Isai Fomitsh rupesi entistä enemminmeluamaan ja ruumistaan vääntelemään. Hän tiesi, että rukous olisallittu, ettei sitä saanut keskeyttää ja ettei hänen majuurin edessähuutaessaan, tarvinnut pelätä mitään. Kovinpa olikin hän mielissään, kun sai huutaa ja väännellä itseään esimiehensä nähden. Tämä lähestyihäntä askeleen päähän. Isai Fomitsh kääntyi majuuriin päin ja rupesilukemaan juhlallista ennustustaan, viittoen samalla käsillään. Kunhänen oli määrä olla sillä hetkellä tavattoman iloisena ja arvokkaannäköisenä, tekikin hän käytöksessään muutoksen siihen suuntaansiristäen omituisella tavalla silmiään, nauraen ja kumarrellen.Majuuri ensin ihmetteli, vaan purskahti sitten nauramaan, sanoi häntäsuoraan silmien sisään hupsuksi ja lähti pois; mutta Isai Fomitshkorotti vaan ääntänsä. Tunnin kuluttua, kun hän jo söi illallista, kysyin minä häneltä: mitähän, jos majuuri olisi tyhmyydessäänsuuttunut teihin?

– Mikä majuuri.

– Mitenkä mikä majuuri? Ettekös te nähnyt häntä?

– En.

– Seisoihan hän kyynärän päässä teistä, aivan silmäinne edessä.

Mutta Isai Fomitsh selitti minulle sangen totisen näköisenä, ettei hänollenkaan nähnyt majuuria ja että hän rukoillessaan joutuu semmoiseeninnostuksen tilaan, ettei näe eikä kuule, mitä hänen ympärillääntapahtuu.

Minä muistan aivan selvään, kuinka Isai Fomitsh lauantaisin kuljeskelivankilassa työttömänä kokien kaikin voimin olla mitään tekemättä,niinkuin laissa oli määrätty. Muistan myöskin, kuinka hän joka kertarukoushuoneesta palatessaan kertoi minulle kummallisia juttuja jatahtoi saada minut uskomaan kaikenlaisia omituisia huhuja ja uutisiaPietarista, sanoen kuulleensa ne kansalaisiltaan, jotka taas olivatsaaneet tietonsa asiantuntijoilta.

Mutta olenpa jo puhunut liian paljon Isai Fomitshista.

Koko kaupungissa oli vaan kaksi yleistä saunaa. Toista niistä pitieräs juutalainen, ja se oli numerosauna, jossa numerolta maksettiin 50kopeikkaa ja joka oli laitettu säätyhenkilöitä varten. Toinen taas, aiottu etupäässä alhaisoa varten, oli vanha, likainen ja ahdas; siihensaunaan vietiin meidät. Ulkona oli pakkanen ja auringon paiste. Vangitolivat mielissään, kun pääsivät kasarmeistaan kaupunkia katselemaan.Leikintekoa ja naurua kesti pitkin koko matkaa. Koko joukko ladatuillapyssyillä varustettuja sotamiehiä oli meitä saattamassa. Saunassajaettiin meidät heti kahteen osastoon; toiset saivat odotella kylmässäeteisessä sill'aikaa kun toiset kylpivät, joka toimenpide olitarpeellinen saunan ahtauden tähden. Ja sauna olikin todella niinahdas, etten oikein voinut käsittää, mitenkä toinenkaan puoli meistävoi saada siinä sijansa. Mutta Petrow ei luopunut minusta; itsestään, ilman pyyntöäni oli hän minulle avullinen, ja tarjoutui minuapesemäänkin. Samalla ehdotteli apuansa myöskin erityiseen osastoonkuuluva Baklushin, joka oli täällä tunnettuna vallinkaivajan nimelläja josta minä olen jo ennen maininnut, että hän oli iloisin jamiellyttävin kaikista vangeista. Me olimme jo hiukan tutustuneetkeskenämme. Petrow auttoi minua myöskin riisuutuessa, sillätottumattomana viivyin minä siinä toimessa kovin kauan. Sen ohessa olieteisessä melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Huomattakoon myöskin, ettävangin on hyvin vaikea riisua vaatteitansa, jollei hän ole siihentäysin tottunut. Ensiksikin täytyy osata nopeasti päästää aukikahleiden alla olevat säärystimet. Nämä säärystimet, jotka tehdäännahasta, ovat noin neljän verssokan pituisia ja ne kääritäänalushousujen päälle, siinä missä rautakahle ympäröipi jalkaa. Paritällaista säärystintä maksaa kokonaista kuusikymmentä kopeikkaahopeassa, mutta siitä huolimatta hankkii jokainen vanki ne itselleen, koska ilman niitä olisi mahdoton kulkea. Rautakahle on jokseenkinväljä, niin että voi pistää sormen sen ja jalan väliin; näin ollenhieroo kahle nahkaa ja jos vanki olisi yhdenkin päivän ilmansäärystimiä, ennättäisi hän saada haavoja jalkaansa. Muttasäärystimien riisuminen ei ole sentään kovin vaikea asia. Vaikeampi onoppia irroittamaan alusvaatteita kahleiden alta. Siinä onkin kokotemppu… Äkkinäisen on mahdoton arvata, mitenkä se käy laatuun.Ensiksi opetti meitä siihen Tobolskissa eräs vanki Korenew, joka oliollut ryövärien päällikkönä ja istunut viisi vuotta seinäänkahlittuna. Mutta vangit tottuivat siihenkin ja suorittivat tempunilman mitään vaikeuksia. Minä annoin Petrowille muutaman kopeikan, jotta hän niillä hankkisi saippuaa ja niinihuiskun; vangeilleannettiin tosin ruunun saippuaakin, kullekin pieni palanen, noinkahdenkopeikaisen kokoinen ja yhtä paksu kuin se juusto, jota illointarjotaan haukattavaksi "keskisäätyläisten" luona. Saippuaa myytiineteisessä yhdessä sbitenin [juoma, joka on sekoitettu kuumasta vedestäja siirapista. Suom. muist.], kalatsien ja kuuman veden kanssa. Kunkinvangin osalle tuli isännän kanssa tehdyn sopimuksen mukaan kapallinenkuumaa vettä; ken tahtoi peseytyä puhtaammaksi, sai puolestakopeikasta toisenkin kapallisen, joka annettiin eteisestä saunaan sitävarten tehdyn aukon kautta. Riisuttuaan otti Petrow minua kädestäkiinni, huomauttaen, että minun oli hyvin vaikea astua kahleissa."Vetäkää ne ylemmä pohkeille", sanoi hän pitäen minusta kiinni aivankuin holhooja; "kas tässä varovasti, tässä on kynnys." Minua oikeinhävetti; mieleni olisi tehnyt vakuuttaa Petrowille, että kyllä minäyksinkin voisin päästä perille; mutta sitä hän ei olisi uskonut. Hänkohteli minua aivan kuin pientä, ymmärtämätöntä lasta, jota jokaisentulee auttaa. Petrow oli kuitenkin kaikkea muuta kuin palvelija; josminä olisin häntä loukannut, niin olisipa hän kyllä tiennyt, kuinkaolisi minua kohdellut. Rahaa vaivojen palkaksi minä en hänelleollenkaan luvannut, eikä hän sitä pyytänytkään. Mikäs saattoi hänetpitämään minusta semmoista huolta?

Avattuamme saunan oven, tuntui minusta, ikäänkuin olisimme tulleethelvettiin. Kuvitelkaa mieleenne noin kaksitoista askelta pitkä jayhtä leveä huone, johon on tunkeutunut vähintäin kahdeksankymmentä,ehkäpä satakin henkeä; sillä olihan meitä kummassakin osastossayhteensä noin kahdensadan hengen paikoille. Silmiä pimittävä höyry, karsta, lika ja ahtaus vaikuttivat, ettei tiennyt mihin jalkansa olisilaskenut. Minä hämmästyin ja tahdoin kääntyä takasin, vaan Petrowrohkaisi minua. Vihdoin pääsimme me lavitsoille saakka, sitten kunolimme tunkeutuneet laattialla istuvien läpi ja tuon tuostakinpyytäneet heitä kumartamaan, jotta olisimme voineet harppailla heidänylitsensä. Mutta kaikki paikat lavitsoilla olivat jo anastetut. Petrowilmoitti minulle, että paikka oli ostettava ja oitis ruvettava kaupanhieromiseen erään akkunan luona istuvan vangin kanssa. Kopeikastaluovuttikin hän paikkansa ja sai Petrowilta rahan, jonka tämänyrkkiinsä puristettuna oli tuonut mukanaan saunaan; noustuaanpenkiltä istahti paikkansa myönyt eteeni pimeälle, likaisellelaattialle, jossa kosteaa tahraa oli karttunut melkein puolen sormenpaksulta. Mutta kaikki paikat lavitsain edustallakin olivat anastetut.Koko laattialla ei ollut kämmenen suuruista alaa, jossa ei olisiistunut kyyryssä olevia vankeja loiskutellen vettä kapoistaan. Toisetpeseytyivät seisoaltaan ja likainen vesi valui heistä suoraanlaattialla istuvien kerittyihin päihin. Lauteilla ja sinne vievilläportailla istui kyyryssä olevia peseytyviä vankeja. Peseytyminen eikuitenkaan ollut pääasia. Alhaison kesken käytetään harvoin lämpimäävettä ja saippuaa; saunamies kylpee vaan kuumassa löylyssä ja valeleesitte itseään kylmällä vedellä – siinä kaikki. Noin viisikymmentävastaa kohosi ja laskeutui lauteilla samalla kertaa; kaikki hakkasivatitseänsä niin paljon kuin jaksoivat. Löylyä lyöttiin tuon tuostakin.Se ei ollut enää löylyä, vaan polttavaa tulta. Kaikki huusivat janauraa hohottivat samalla kun kahleet pitkin laattiaa kalahtelivat…Jotkut takertuivat astuessaan toisten kahleisiin ja tarttuivatpaheidän omansakin alempana istuvien päihin, niin että he lankeilivat, riitelivät ja vetivät kanssansa niitäkin, joihin olivat takertuneet.Likaa valui joka paikassa. Kaikki olivat ikäänkuin huumauksen tilassa; kuului vinkumista ja kiljuntaa. Aukon luona, josta annettiin vettä,tungeskeltiin ja riideltiin. Kuuma vesi räiskyi kapoista laattiallaistuvien päälle. Ei aikaakaan, niin akkunasta tai raotetusta ovestapilkisti esiin pyssyllä varustettu viiksikäs sotamies nähdäkseen, eiköehkä olisi syntynyt jotain epäjärjestystä. Vankien kerityt päät japunaiseksi kuumentuneet ruumiit näyttivät kamalilta. Löylystäkuumentuneessa ruumiissa näkyivät selvään raippojen ja keppien jäljet, niin että vankien selät olivat ikäänkuin täynnä verisiä haavoja.Hirveät jäljet! Minä tunsin kylmän väristyksen ruumiissani niitänähdessäni. Kun löylyä lyötiin, täytti höyry sakeana, kuumana pilvenäkoko saunan; kaikki rupesivat nauramaan, huutamaan. Höyrypilvenlomatse välähtelivät piiskatut selät, kerityt päät, koukistuneet kädetja jalat; ja kaiken sen ohessa nauraa hohotti Isai Fomitsh täydestäkurkusta ylinnä lauteilla. Hän kylpi niin, että olisi luullut hänenpyörtyvän, mutta yhtä hyvin ei hän sittenkään näyttänyt saavantarpeeksi löylyä; kopeikalla palkkasi hän itselleen kylvettäjän, vaanse ei sietänyt kuumuutta, heitti vastan kädestään ja meni valelemaanitseään kylmällä vedellä. Isai Fomitsh ei hellittänyt sittenkään, vaanpalkkasi toisen ja kolmannen; eikä hän huolinut rahamenoistakaan, vaanmuutteli kokonaista viisi kylvettäjää. "Onpa tuo Isai Fomitsh aikamies kylpemään!" huusivat vangit alhaalta. Isai Fomitsh tunsi, ettähän sillä hetkellä oli muita korkeammalla, oli voittanut kaikki muut,ja niinpä huudahtikin hän juhlallisella, kimeällä, hullunkurisellaäänellä: la-la-la-la-la. Tulin ajatelleeksi, että jos me kaikkiolisimme helvetissä, niin olisi näky samanlainen kuin täällä saunassa.Minä en malttanut olla ilmoittamatta tätä arveluani Petrowille; hänkatsahti ympärilleen, mutta ei virkkanut sanaakaan.

Minä tahdoin ostaa hänelle paikan viereeni; vaan hän istahti jalkojenijuureen ja sanoi, että hänen oli mukava olla. Baklushin osteli meillesillä välin vettä ja kantoi sitä tarpeen mukaan. Petrow ilmoitti, ettähän pesee minut kiireestä kantapäähän, niin että "tulette putipuhtaaksi", ja kutsui minua hartaasti kylpemään lauteille. Siihen enkuitenkaan suostunut. Petrow saippuoitsi minut ylen ympäri. "Ja nytpesen minä pikku jalkanne", virkkoi hän lopuksi. Minä aioin sanoa, että kyllähän itsekin voisin pestä, mutta sitten en kuitenkaanhuolinut vastustella häntä, vaan antauduin kokonaan hänen huostaansa."Pikku jaloilla" ei hän tahtonut laisinkaan imarrella minua; hänarvattavasti ei voinut pitää jalkojani tavallisina jalkoina siitäsyystä, että semmoiset olivat ainoastaan tavallisilla ihmisillä, eikäminunlaisella miehellä.

Kun Petrow oli pesutoimensa lopettanut, saattoi hän minut kädestätaluttaen ja varoitellen joka askeleella takasin eteiseen, jossa hänoli avulias pukeutuessani; ja kun sitten oli saanut minut aivanvalmiiksi, riensi hän jälleen kylpemään.

Kotiin tultuamme tarjosin minä hänelle lasillisen teetä. Hän joi senja kiitti. Minun pisti päähäni olla vieraanvarainen ja minä tarjosinhänelle ryypyn. Petrow oli sangen tyytyväinen, ryyppäsi, yskähti jasanoi minulle, että olin hänet täydellisesti virkistänyt; sitten lähtihän nopeasti kyökkiin, ikäänkuin häntä olisi siellä paraillaantarvittu. Kohta ilmestyi luokseni toinen toveri, Baklushin(vallinkaivaja), jonka minä saunassa ollessa olin niinikään pyytänytkanssani teetä juomaan.

Baklushinilla oli erittäin miellyttävä luonne. Totta on, että hän olitaipumaton, jopa riitaisakin, eikä suvainnut, että hänen asioihinsasekaannuttiin, sanalla sanoen, osasi pitää puoliansa. Mutta hän eiollut pitkävihainen, ja luulenpa, että kaikki vangit pitivät hänestäpaljon. Minne hyvänsä hän menikin, kaikkialla otettiin häntämielihyvällä vastaan. Hän oli tunnettu kaupungissakin hauskanamiehenä, joka ei koskaan kadottanut iloisuuttaan. Hän olikorkeakasvuinen, ijältään noin kolmenkymmenen vanha, ja syylällävarustetut, tavallisen kauniit kasvonsa osoittivat reippautta sekäavomielisyyttä. Toisia matkiessaan väänteli hän kasvojaan usein niinhauskalla tavalla, ettei kukaan voinut olla nauramatta. Hän kuuluileikinlaskijoihin, mutta ei kuitenkaan osoittanut myöntyväisyyttä ilonvihaajille, eikä häntä enää kukaan soimannutkaan "turhamaiseksi jahyödyttömäksi ihmiseksi." Hänessä oli intoa ja elävyyttä. Hän tutustuikanssani jo ensi päivinä ja ilmoitti minulle olevansa sotamiehen poikasekä palvelleensa ennen vallinkaivajana, jopa olleensa muutamienkorkeiden henkilöiden suosiossakin. Minulta rupesi hän oitiskyselemään Pietarin oloja. Hän luki kirjojakin. Tultuaan luokseniteetä juomaan, kertoi hän kaikkien hauskuudeksi, kuinka luutnantti Sh.oli aamulla antanut majuuriamme nenälle, ja istahtaen sitten viereeniilmoitti hän minulle, että vankilassa puuhailtiin paraillaannäytelmää. Juhlina oli täällä näet tapana panna semmoisia huvejatoimeen. Näyttelijät olivat jo tiedossa ja myöskin kulissejavalmistettiin vähitellen. Muutamat kaupunkilaiset olivat luvanneetantaa pukuja, jopa naisten vaatteitakin; erään passarin avullatoivottiin saada myöskin upseerin univormu, varustettunaolkanauhoilla. Kunhan vaan majuuri ei kieltäisi näytelmää niinkuinviime vuonna. Mutta viime vuonna joulun aikaan olikin majuuri pahallatuulella; hän oli joutunut tappiolle korttipelissä ja sitä paitsi olivankilassakin tapahtunut vallattomuuksia; senpä tähden kielsikin hänvihoissaan näytelmän, vaan nyt ehk'ei olisikaan yhtä jäykkä. Sanallasanoen, Baklushin oli innoissaan. Näkyi, että hän oli tärkeimpiätoimeenpanijoita uudessa hommassa, ja minä päätin myöskin mennäkaiken mokomin aiottua näytelmää katsomaan. Baklushinin iloteaatteripuuhan johdosta miellytti minua. Me jouduimme pitempiinpakeisiin. Muun muassa kertoi hän minulle, ettei hän palvellutkaanaina Pietarissa; että hän siellä oli tehnyt itsensä syypääksi johonkinvirheeseen ja joutunut sen vuoksi R: in linnapataljoonaan, kuitenkinaliupseerina.

– Sieltäpä minut lähetettiinkin tänne, huomautti Baklushin.

– Mistä syystä? kysyin minä.

– Niin mistäkö? Ajatelkaahan, Aleksanteri Petrowitsh, siitä, ettärakastuin.

– No siitä nyt ei lähetetä Siperjaan, sanoin minä nauraen.

– Tosi on, lisäsi Baklushin, – että minä sitä paitsi ammuinkuoliaaksi erään saksalaisen. Pitihän sitten joutua tänne saksalaisentakia!

– Mitenkäs tuo asia tapahtui? Kertokaa, se huvittaa minua.

– Juttu onkin hyvin hullunkurinen, Aleksanteri Petrowitsh.

– Sitä parempi. Kertokaa.

– No, ehkäpä tuon kerron. Kuunnelkaa sitten…

Nyt kuulin minä murhajutun, joka ei ollut juuri hullunkurinen, vaansen sijaan hyvin omituinen.

"Asia oli näin", alkoi Baklushin. "Kun saavuin R: iin, näin minä, ettäkaupunki oli komea ja suuri – ainoastaan saksalaisia oli liianpaljon. Minä tietysti olin nuori mies, olin esimiesteni suosiossa,kävelin lakki kallellaan ja aika kului hupaisesti. Saksalaisnaisilleiskin joskus silmää, ja yksi heistä, Loviisa nimeltään, sai minutitseensä mieltymään. He molemmat, Loviisa sekä hänen tätinsä, olivatpyykinpesijöitä. Täti oli vanha, äkäpussi semmoinen, mutta elanto olihänellä varakkaanpuoleista. Minä alottelin ensin akkunan ohikulkiessani, mutta sitten rupesin varsinaisesti rakastamaan. Loviisapuhui venäjääkin hyvin, hiukan sorauttamalla, ja oli semmoinenkaunotar, ettei mihin panna. Minä alussa hänelle puhuin sitä ja tätä,vaan hän sanoi minulle: 'ei, sitä en voi, Sasha, tahdon säilyttääviattomuuteni, ollakseni sinulle oivallisena vaimona', ja hän vaannauroi heleällä äänellään. Niinpä ryhdyinkin minä naimapuuhiin. Jamiks'en olisikaan mennyt hänen kanssaan naimisiin? Jo oli aikomuksenimennä överstiluutnantin luo lupaa pyytämään… Mutta kuinkas kävikään!Loviisa kerran ei tullutkaan yhtymäpaikallemme, ei tullut toisella, eikä kolmannellakaan kertaa… Minä lähetin hänelle kirjeen, muttasiihen ei tullut vastausta. Mitäs tämä on, ajattelin minä. Jos häntahtoisi tehdä minusta pilaa, niin voisihan hän kuitenkin vastatakirjeeseeni ja tulla myöskin yhtymäpaikalle. Mutta nyt ei hän tahtonuttehdä pilaakaan, vaan kerrassaan katkaisi kaiken yhteyden. Syy onvarmaankin tädissä, arvelin minä. Hänen luokseen en tohtinutkuitenkaan mennä; sillä vaikka ämmällä olikin tieto asiasta, koettelimme me kuitenkin vältellä hänen silmiään. Minä olin kuinpyörryksissä, kirjoitin viimeisen kirjeen ja sanoin: jollet tule, niintulen minä itse tätisi luo. Siitä säikähtyi Loviisa ja tuli.Itkusilmin sanoi hän, että eräs heidän kaukainen sukulaisensa, nimeltäSchulz, ammatiltaan kelloseppä, rikas ja vanhanpuoleinen mies, oliilmoittanut haluavansa mennä hänen kanssaan naimisiin – että mukatekisi hänet onnelliseksi, ja ettei itsensäkään tarvitsisi ollanaimattomana; hän oli jo kauan rakastanut Loviisaa, jo kauan aikonutilmaista rakkauttaan. 'Katsos nyt Sasha, hän on rikas ja siinäpä onkinminun onneni; ethän sinä tahtone riistää sitä minulta?' Minä näin, että tyttö itki ja syleili minua… Oh, arvelin itsekseni, onhan hänoikeassa! Eihän sotamiehestä ole juuri naimaan, vaikkapa hän olisikinaliupseeri! Ja niin sanoinkin minä hänelle: hyvästi sitten Loviisa,jää Herran halttuun; en tahdo sinulta onneasi riistää… Onko sulhosipulska mies? – Ei, vastasi hän, onpahan jo vanhanpuoleinen, pitkänenäinen … ja tyttö itsekin rupesi nauramaan. Minä läksin hänenluotaan. Mitäpäs siitä; ei ollut onnekseni! arvelin itsekseni.Seuraavana aamuna menin tuon kellosepän puodin edustalle, silläLoviisa oli ilmoittanut minulle kadun. Katsoin akkunaan: siinäistuikin saksalainen, kelloa korjaili; ijältään oli hän noinneljänkymmenen viiden paikoilla, könkönenäinen, silmät selkiselällään,hännystakki hartioilla ja pystykaulus kaulassa, kovin oli juhlallisennäköinen. Minä sylkäsin. Olisipa tehnyt mieleni särkeä hänen akkunansasiinä paikassa … mutta sitten ajattelin: mitäpä apua siitä olisi; olkoon niinkuin on! Tulin hämärissä kasarmiin, viskausin lavitsalleja, uskokaa tai älkää, Aleksanteri Petrowitsh, siinä puhkesin minäitkuun…

"Kului siitä päivä, kului toinen, jopa kolmaskin. Loviisaa en nähnyt.Mutta kuulin kuitenkin eräältä kummilta (se oli niinikään vanhapyykinpesijä, jonka luona Loviisa joskus kävi), että saksalainen olisaanut vihiä rakkaudestamme ja päättänyt sen vuoksi kosia mitäpikemmin. Muutoin olisi hän vielä pari vuotta viivytellyt. Loviisanoli hän muka pakoittanut valalla lupaamaan olla minusta mitääntietämättä; kuulin hänen myöskin pitävän Loviisaa ja tämän tätiäepätiedossa, koska muka itsekään ei ollut asiaa aivan varmaanpäättänyt. Sitten sain vielä tietää, että saksalainen oli huomiseksi,s. o. sunnuntaipäiväksi kutsunut heidät luokseen kahville yhdessä eräänkolmannenkin sukulaisen, vanhan ukon kanssa, joka ennen oli ollutkauppiaana, vaan eleli nyt peräti köyhänä jossain kellarikerroksessa.Kuultuani, että ensi sunnuntaina ehkä koko asia päätetään, jouduinminä vihan vimmaan, niin etten voinut itseäni hillitä. Koko sinäpäivänä en ajatellutkaan muuta kuin sitä asiaa, ja tuon saksalaisenolisin minä syömällä syönyt.

"Sunnuntaiaamuna en tiennyt vielä mitään, vaan jumalanpalveluksenjälkeen pistin sinellin päälleni ja läksin saksalaisen luo. Minä aiointavata heidät kaikki. Mutta minkä tähden olin oikeastaan lähtenyt jamitä aioin perillä sanoa, sitä en itsekään tiennyt. Pistin kuitenkinrevolverin taskuuni, jos sitä ehkä tulisi tarvis. Tämä revolverini olihuononpäiväinen, varustettuna vanhanaikaisella lukolla; poikanaollessani olin minä sillä ampunut. Tuskinpa voi sitä enää käyttääkään.Yhtä hyvin latasin minä sen kuulalla; ajattelin, että jos he rupeavatylvästelemään ja ajamaan minua pois, niin otan minä revolverin esilleja säikäytän heidät. Minä tulin. Verstaassa ei ollut ketään; kaikkiistuivat takahuoneessa. Paitsi heitä ei ollut sisällä yhtään henkeä.Palkollisia olikin talossa ainoastaan yksi saksalainen piika. Minäastuin puotihuoneeseen: sinne vievä huononpuoleinen ovi oli haassa.Sydämeni löi, minä seisahduin ja kuuntelin; he puhelivat keskenäänsaksaa. Silloin survasin minä jalallani ovea, joka samassa aukeni.Näin, että pöytä oli katettu. Siinä oli suuri kahvikannu, ja kahvikiehui väkiviinan avulla. Vehnäskorppuja oli myöskin ja tarjottimelleoli asetettu viinakarahvi, silliä, makkaraa sekä pullo viiniä. Loviisaja täti olivat molemmat juhlapuvuissa ja istuivat sohvassa. Vastapäätäheitä istui sulhanen, kammattuna, hännystakissa ja korkeassapystykauluksessa. Syrjempänä istui toinen saksalainen, vanha ukko, paksu, harmaahapsinen; hän ei puhunut mitään. Kun minä astuin sisään, vaaleni Loviisa. Täti hypähti pystyyn, vaan painui sitten taasistumaan; saksalainen rypisti silmäkulmiansa, oli hyvin vihaisennäköinen, nousi ylös ja sanoi:

" – Mitä te tahdotte?

"Minä jouduin hiukan hämille, mutta kovinpa minua suututtikin.

" – Mitäkö tahdon! Vieraaksesi tulin, otappas nyt vastaan ja tarjoaryyppyä!

"Saksalainen mietti hiukan ja sanoi: Istukaas!

"Minä istuin. – Annappas, sanoin, viinaa!

" – Tässä on viinaa, vastasi hän; juokaa.

" – Annappas sinä minulle hyvää viinaa, sanoin. – Kovin pisti minunvihakseni.

" – Tämä on hyvää viinaa.

"Minua harmitti, että hän halveksi minua. Pahinta oli kuitenkin, että

Loviisa näki ja kuuli kaikki. Minä otin ryypyn ja sanoin:

" – Mitäs sinä, saksalainen, rupesit kopeilemaan. Tehdään sovinto.

Minä tulin luoksesi ystävänä.

" – Minä en voi olla teidän ystävänne, sanoi hän; te olette raakasotamies.

"Silloin minä vimmastuin.

" – Sinä sen pökkelö, mokoma makkarantekijä, sanoin minä. Tiedätkös, että minä tästä hetkestä voin menetellä kanssasi niinkuin tahdon?Voinpa sinut revolverillakin ampua!

"Minä otin esille revolverin ja ojensin sen suoraan hänen päätänsäkohden. Toiset istuivat puolikuolleina; eivät tohtineet äännähtääkään,ja ukko vapisi nurkassa kuin haavan lehti.

"Saksalainen oli ihmeissään, mutta ei kadottanut kuitenkaanmalttiansa.

" – Minä teitä en pelkää, sanoi hän, ja pyydän, että te kunniallisenaihmisenä lakkaatte heti pilanteostanne: minä teitä en ollenkaanpelkää.

" – Valehtelet, sanoin minä, pelkäätpäs! Etpähän tohdi päätäsikäänliikauttaa; siinäpähän istut kuin naulattu.

" – Ei, sanoi hän, sitä ette mitenkään uskalla tehdä.

" – Miksi en uskaltaisi?

" – Sen tähden, että se on kovin kielletty ja että teitä siitäankarasti rangaistaisiin.

"Olipa se peijakkaan saksalainen! Jollei hän olisi minua yllyttänyt, niin olisi hän vielä nytkin elossa; riidasta koko asia syntyikin.

" – Niinkö luulet, etten tohdi, sanoin.

" – Niin luulen.

" – Enkö tohdi?

" – Te sitä ette ollenkaan tohdi…

" – Tuossa on sinulle sitten, sen makkara! Niin sanoen minä laukasinja hän kaatui tuoliltaan. Toiset rupesivat huutamaan.

"Minä pistin revolverin taskuuni ja kun sitten saavuin linnan luo, viskasin sen portin vieressä kasvavien viholaisten sekaan.

"Tulin kotia ja heittäydyin pitkäkseni; ajattelin, että nyt pannaanminut heti kiinni. Kului tunti, kului toinen, mutta minua ei pantukaankiinni. Illan suussa ahdisti minua katkera suru; minä läksin ulos: tahdoin kaiken mokomin nähdä Loviisaa. Minä tulin kellosepän asunnonkohdalle. Siellä oli paljon kansaa ja poliiseja. Minä pistäysin kumminluo ja pyysin häntä kutsumaan ulos Loviisaa. Kohta sen jälkeen tuliLoviisa, heittäytyi kaulaani ja sanoi itkusilmin: 'kaikkeen olen minäsyypää, kun tottelin tädin tahtoa.' Hän sanoi minulle, että tätiäskeisen tapauksen jälkeen oli niin säikähtynyt, että makasi nytsairaana eikä puhunut mitään; olipa hän kieltänyt Loviisaakinpuhumasta, sillä hän pelkäsi kovasti. Meitä ei ollut kukaan nähnyt, sanoi Loviisa; sillä saksalainen oli lähettänyt ulos piikansakin, jokaolisi repinyt häneltä silmät, jos olisi saanut tietää, että isäntänsäaikoi mennä naimisiin. Itse oli hän kahvin keittänyt, itse myöskinleivät hankkinut. Mitä sukulaiseen tulee, oli hän koko ikänsä ollutvaitelias; tapauksen jälkeen oli hän ensimäisenä ottanut lakkinsa jamennyt matkaansa. Varmaan on hänkin asiassa vaikeneva, sanoi Loviisa.Niin tapahtuikin. Kahteen viikkoon ei minua otettu kiinni, eikä edesepäiltykään. Näinä kahtena viikkona, uskokaa tai älkää, AleksanteriPetrowitsh, nautin minä mitä suurinta onnellisuutta. Joka päivätapasin Loviisaa; kovin oli tyttö kiintynyt minuun. Hän itki ja sanoi:'minä tulen mukanasi sinne, jonne sinut lähetetään; kaikki uhraan minäsinun tähtesi.' Minä olin valmis luopumaan vaikka elämästäni; niin olisydämeni liikutettu. Mutta kahden viikon kuluttua pantiin minutkiinni. Ukko ja täti olivat tehneet keskenään suostumuksensa jaantoivat ilmi rikokseni…"

– Malttakaahan, keskeytin minä Baklushinia; – rikoksestanne olisiteidät tuomittu ainoastaan kymmeneksi tai kahdeksitoista vuodeksisiviiliosastoon; mutta te olette yhtähyvin erityisessä osastossa.Kuinka se on mahdollista?

– Siihen on syynä eräs toinen juttu, sanoi Baklushin. – Kun minutasetettiin tuomioistuimen eteen, haukkui kapteeni minua häijyllätavalla. Minä en voinut sitä kärsiä ja sanoinkin hänelle: "Mitähaukut? Etkös näe, heittiö, että olet oikeuden edessä!" Siitä syystäruvettiin minua uudelleen tuomitsemaan; kaikesta yhteensä sainneljätuhatta selkääni ja jouduin sitten tänne erityiseen osastoon.Mutta samalla kun minä sain rangaistukseni, rangaistiin myöskinkapteeni; hän tuomittiin menettämään arvonsa ja lähetettiin sittensotamiehenä Kaukaasiaan. Jääkää hyvästi, Aleksanteri Petrowitsh!Muistakaa tulla näytelmäämme katsomaan.

X

Joulu.

Vihdoin tuli joulukin. Aattona ei tehty enää paljon työtä. Käytiintosin räätälin-verstaissa ja muissa työhuoneissa; mutta kohtakuitenkin palasivat kaikki takasin vankilaan, joko yksitellen taijoukoissa, ja puolen päivän jälkeen ei ketään enää lähetettymihinkään. Aamullakin suurin osa kävi omilla asioillaan; toiset olivatviinan hankkimispuuhissa, toiset taas menivät katsomaan tuttujaan, sukulaisiaan tai myöskin kokoomaan palkkaa ennen tekemistään töistä;Baklushin ja muut näytelmän puuhaajat kävivät upseerien palvelijainluona saadakseen tarpeellisia pukuja. Jotkut häärivät ainoastaan siitäsyystä, että näkivät toistenkin häärivän, ja vaikka muutamilla eiollut mitään saatavana, näyttivät hekin siltä, kuin olisivat jostainodottaneet rahaa; sanalla sanoen, kaikki luulivat, että huomispäivänätapahtuu jotain tavatonta. Illaksi toivat vankien asioilla käyneetinvaliidit mukanaan kaikenlaista ruokatavaraa: lihaa, porsaita, jopahanhiakin. Hiljaisimmat ja tarkimmatkin vangit, jotka olivatsäästäneet koko vuoden pitkään saamansa kopeikat, pitivätvelvollisuutenaan viettää joulua suurellisesti, arvokkaasti. Huominenpäivä oli vangillekin oikea juhla, jonka lakikin hänelle semmoiseksitunnusti. Sinä päivänä ei häntä saanut lähettää työhön, ja semmoisiapäiviä oli vuodessa kolme.

Ja kenpä tietääkään, mitä muistoja semmoinen päivä herätti näidenpahantekijäin sielussa! Suuret juhlapäivät painuvat syvästi alhaisenkansan muistoon alkaen aina lapsuudesta saakka. Ne ovat raskaan työntekijöille lepopäiviä ja perhejuhlia. Katkeralta tuntuu näiden päivienmuisteleminen vankilassa. Juhlapäivän viettäminen oli pukeutunuttäällä määrättyyn muotoon; harvat viettivät sitä juomingeilla; kaikkiolivat totisia ja näyttivät puuhaavan jotakin, vaikka useilla eiollutkaan mitään puuhattavaa. Juomaritkin kokivat olla juhlallisennäköisinä… Nauru oli ikäänkuin kielletty. Mielialassa ilmestyitavatonta herkkätuntoisuutta sekä kiusallista kärsimättömyyttä, ja kenpoikkesi yleisestä tavasta, vaikka vahingossakin, sitä kohdeltiinhaukkumasanoilla ja riidalla, ikäänkuin hän olisi osoittanut ilmeistäjuhlan halveksimista. Tämä vankien mieliala oli merkillinen, jopaliikuttavakin. Puhumattakaan synnynnäisestä juhlan kunnioittamisesta, aavistaa vanki sielussaan, että hänellä juhlaa viettäessään on jotakinyhteistä muun maailman kanssa, ettei hän siis vielä olekkaan hukkanjoutunut hylkyläinen, koska vankilassa voipi olla samaa, mitämuuallakin. Että heissä vallitsi semmoisia tunteita, sen saattoiselvästi huomata.

Akim Akimitsh teki niinikään valmistuksia juhlaa varten. Hänellä eiollut mitään perheellisiä muistoja, sillä hän oli kasvanut orponavieraan hoidossa ja joutunut viidentoista vuotiaana raskaaseenpalvelukseen; eikä hänen elämässään ollut erityisiä ilojakaan, sillähän oli aina viettänyt aikansa säännöllisesti, yksitoikkoisesti, poikkeamatta rahtuakaan velvollisuuksistaan. Ei hän ollut erittäinjumalinenkaan, sillä ulkonainen hyvä käytös saattoi hänessä nähtävästihimmentymään kaikki muut ominaisuudet, kaikki himot ja halut, sekähyvät että huonot. Sentähden valmistuikin hän juhlaa vastaan ottamaanhätäilemättä, kiihkoilematta, ilman mitään surullisia, hyödyttömiämuistelemisia, hiljaisesti ja sävyisästi, täyttääkseen ainoastaan sen, mitä velvollisuus vaati. Eikä hänen tapansakaan ollut särkeä päätänsäajattelemisella. Tapahtumien merkitys ei liikuttanut häntä suuresti, mutta osoitettuja sääntöjä noudatti hän erinomaisen tarkasti. Joshäntä olisi käsketty huomenna menettelemään aivan päinvastoin kuintänään, olisi hän tehnyt senkin yhtä mielellään ja yhtä tarkasti.Kerran, ainoastaan yhden kerran oli hän koettanut viljellä omaaajatustaan, vaan sepä saattoikin hänet – vankeuteen. Läksy ei voinutolla vaikuttamatta. Ja vaikk'ei hän koskaan voinut käsittääsyyllisyyttään, johti hän kuitenkin tuosta tapauksesta sen säännön, ettei milloinkaan, ei missään tapauksessa pidä ajatella, silläajatteleminen "ei ollut hänen järkensä asia", niinkuin vankien keskenoli tapana sanoa. Pitäen suuressa arvossa ulkonaisia temppuja, katselihän jonkunlaisella kunnioituksella jouluporsastaankin, jonka hän olitäyttänyt puurolla ja paistanut (omakätisesti, sillä hän osasipaistaakin), ikäänkuin se ei olisikaan ollut tavallinen porsas, vaanjoku erityinen ja juhlallinen. Ehkä oli hän jo lapsuudestaan tottunutnäkemään joulupäivänä porsaan pöydällä ja tehnyt siitä senjohtopäätöksen, että porsas oli sinä päivänä aivan välttämätön; minäolen vakuutettu siitä, että hänellä olisi ollut koko ikänsä omantunnonvaivoja, jos hän yhtenäkään jouluna olisi ollut porsasta syömättä.Ennen juhlaa kävi hän vanhassa jakussaan ja vanhoissa perätikuluneissa, vaan kuitenkin soveliaasti paikatuissa housuissa. Muttanyt huomattiin, että hän oli säästänyt arkussaan uutta, jo neljäkuukautta takaperin annettua pukuansa siinä iloisessa toivossa, ettäsaisi uudistaa sen jouluna. Niin hän tekikin. Jo aattoiltana otti hänpukunsa esille, tarkasti ja puhdisti sen sekä koetti sitten, oliko sehänelle sopiva. Silloin tuli selville, että kaikki oli puvussa kuinolla piti, napit, nipit ja leukaa hivelevä korkea kauluskin; muistuttipa vyötäisten kohta jonkunlaista sotilasvormuakin, jamielihyvillään pyörähti Akim Akimitsh pienen peilinsä edessä, jonkahän jo kauan sitten oli koristanut kultapaperista tehdyllä kehyksellä.Ainoastaan yksi hakanen jakun kauluksessa ei ollut paikallaan.Huomattuaan epäkohdan, päätti Akim Akimitsh korjata sen; hän muuttihakasen, koetti uudestaan ja nyt oli kaikki hyvin. Sitten kääri hänpukunsa jälleen kokoon ja kätki sen huomiseksi arkkuun. Hänen tukkansaoli keritty jokseenkin hyvin; vaan peiliin katsoessaan huomasi hänkuitenkin, ettei se ollut aivan sileä; siinä oli joku, tosin perätimitätön epätasaisuus, ja hän lähti oitis "majuurin" luo sitätasoituttamaan. Ja vaikk'ei Akim Akimitshia olisi kukaan ruvennuthuomenna tarkastelemaan, tahtoi hän kuitenkin tasoituttaa tukkansaomantuntonsa rauhoittamiseksi, täyttääksensä siten kaikki juhlanvaatimat velvollisuutensa. Nappien, olkanauhojen ja napinlävienkunnioittaminen oli juurtunut hänen mieleensä välttämättömänävelvollisuutena ja hänen sydämeensä – kauneuden korkeimpanaesikuvana. Asetettuaan kaikki järjestykseen, toimitti hän vanhimpanavankina heiniä kasarmiin ja valvoi tarkasti niiden levittämistälaattialle. Täällä oli tapana, jonka syytä en kuitenkaan tunne, tuodajouluksi heiniä kasarmien laattioille. Lopetettuaan sitten kaikkipuuhansa, rukoili Akim Akimitsh Jumalaa, laskeusi makuusijalleen janukkui oitis sikeään uneen, herätäkseen huomenaamuna niin varhain kuinmahdollista. Tavallisia töitä ei sinä iltana toimitettu; maidanista eiollut puhettakaan. Kaikki odottivat huomista päivää.

Se vihdoin koittikin. Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, avattiinkasarmit ja vankeja lukemaan tullut aliupseeri toivotti kaikillerauhallista juhlaa. Hänelle vastattiin samalla tavoin, kohteliaasti jaystävällisesti. Kiireisen rukouksen jälkeen riensi Akim Akimitsh, samoin kuin kaikki muutkin vangit, joilla oli hanhia ja porsaitakyökissä, katsomaan, mitenkä niitä valmistettiin, missä mikin olij. n.e. Pienien, lumella ja jäällä peitettyjen akkunain läpi näkyi, että kummankin kyökin kuudessa uunissa roihusi kirkas valkea, joka oliviritetty jo ennen aamun koittoa. Pitkin pihaa kuljeskeliaamuhämärässä vankeja turkit hartioilla: he menivät kyökkeihin. Jotkutmalttamattomimmat olivat jo kerinneet käydä anniskelijain luona.Yleensä käyttäytyivät kuitenkin kaikki erittäin siivosti jahiljaisesti. Ei kuulunut tavallisia haukkumasanoja eikä riitoja.Kaikki ymmärsivät, että päivä oli tärkeä ja juhla suuri. Muutamatkävivät toisissa kasarmeissa toivottamassa onnea tutuilleen. Olihuomattavana jotakin ystävyyden tapaista. Mainitsen sivumennen, etteivankien kesken tavallisissa oloissa ollut nähtävänä minkäänmoistaystävyyttä; yleisestä ystävyydestä puhumattakaan, ei tapahtunut edesniinkään, että joku yksityinen olisi tehnyt ystävyyden liiton toisensakanssa. Semmoista ei täällä tullut juuri koskaan kysymykseen, ja se onhuomiota ansaitseva seikka; niin ei ole asian laita vapaana ollessa.Seurustellessaan toistensa kanssa olivat kaikki ynseitä jakuivakiskoisia, lukuun ottamatta muutamia harvoja poikkeuksia; semmoinen oli täällä yleisesti noudatettavaksi otettu tapa. Minäläksin myöskin ulos kasarmista; päivä alkoi juuri valeta; tähdethimmenivät; hieno, kylmä usva nousi ylös. Kyökkien piipuista kohosisavupatsaita. Muutamat vastaani tulevat vangit toivottivat minulleystävällisesti onnea. Minä kiitin ja vastasin heille samoin. Heidänjoukossaan oli semmoisiakin, jotka sitä ennen eivät olleet vaihtaneetkanssani yhtään sanaa.

Juuri kyökin luona saavutti minut eräs sotilaskasarmin vanki. Jokeskeltä pihaa huomasi hän minut ja huusi: "Aleksanteri Petrowitsh!Aleksanteri Petrowitsh!" Hän juoksi kiireisesti kyökkiin päin. Minäpysähdyin odottamaan. Hän oli nuori, pyöreäkasvoinen, hiljainen jaharvapuheinen mies, joka koko vankeusaikanani ei ollut sanonut minullevielä sanaakaan; minä en tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän pysähtyieteeni hengästyneenä ja katsoi minuun, tyhmänlainen, mutta samallaonnellisuutta ilmaiseva hymy huulilla.

– Mitäs tahdotte? kysyin minä hiukan kummastuneena, kun näin, ettähän seisoi vaan edessäni eikä sanonut sanaakaan.

– Ka mitäpä, nyt on juhla … sai hän sanotuksi ja huomattuaanitsekin, ettei ollut enää mitään muuta sanottavaa, pujahti kiireestikyökkiin.

Huomattava on, ettemme me senkään jälkeen seurustelleet koskaantoistemme kanssa emmekä sanoneet toisillemme sanaakaan aina siihenasti, kun minä pääsin pois vankeudesta.

Kyökissä, kuumaksi lämmitettyjen uunien luona oli suuri tungos jaahdinko. Jokainen valvoi omaansa; keittäjät rupesivat valmistamaanruunun ruokaa, sillä tänä päivänä syötiin päivällinen aikasemmin kuintavallisesti. Ei kukaan maistellut vielä ruokia, vaikka monen olisitehnyt mieli; muiden nähden tahdottiin noudattaa hyvää tapaa.Odotettiin pappia ja vasta sitten aiottiin lakata paastoamasta. Päiväei ollut vielä täysin valennut, kun portin takana korpraali rupesihuutamaan: "Kokit tänne!" Tällaista huutoa kesti kahden tunninkuluessa melkein lakkaamatta. Siten kutsuttiin kokkeja kyökistäottamaan vastaan kaupunkilaisten antimia. Niitä tuotiin runsaassamäärin, tuotiin kalatsia, leipää, piirakoita, renikoita, bliniä jamuita leivoksia. Luulenpa, ettei kaupungissa ollut yhtäänporvari-emäntää, joka ei olisi muistanut lähettää joululahjojavankeudessa oleville "onnettomille." Oli hienojakin leivoksiarunsaassa määrin, oli myöskin vähempiä lahjoja – joku puolenkopeikankalatsi tai muu vehnäleipä, jonka toinen köyhä oli toiselle köyhälleviimeisestään antanut. Kaikki otettiin vastaan yhtä kiitollisesti, katsomatta antimien ja antajien erilaisuuteen. Vastaanottaessaanpaljastivat vangit päänsä, kumarsivat ja toivottivat antajille onnea, jonka jälkeen he veivät lahjat kyökkiin. Kun niitä oli keräytynytsuuria kasoja, kutsuttiin vanhimmat ja ne saivat jakaa lahjat tasankutakin kasarmia kohden. Siinä ei ilmaantunut mitään riitaa, eikäeripuraisuutta: jako toimitettiin rehellisesti ja kukin kasarmi saiosansa. Meidän kasarmiamme varten määrätty osuus jaettiin täälläyksityisten kesken, ja sen työn toimitti Akim Akimitsh yhdessä erääntoisen vangin kanssa; omin käsin he jakoivat ja antoivat kullekinosansa. Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista; kaikki olivattyytyväisiä; eikä kukaan epäillyt, että antimia olisi voitu salata taiharjoittaa vääryyttä jaossa. Järjestettyään asiat kyökissä, ryhtyiAkim Akimitsh pukeumistoimeen, jonka hän teki säädyllisellä jajuhlallisella tavalla, jättämättä yhtään hakasta kiinni panematta; vasta sen jälkeen toimitti hän varsinaisen rukouksensa. Hän rukoilijokseenkin kauan. Samalla rukoili myöskin koko joukko muita vankeja, enimmäkseen ijäkkäitä miehiä; nuoret eivät rukoilleet kauan; noustuansa vuoteelta ristivät vaan hätimiten silmänsä ja niin tekiväthe pyhinäkin. Rukouksen toimitettuaan tuli Akim Akimitsh luokseni jatoivotti minulle juhlallisen näköisenä rauhallista joulua. Minä pyysinhäntä kanssani teevedelle, ja hän puolestaan tarjosi minulle porsaanpaistia. Hetkisen kuluttua tuli luokseni myöskin Petrow onneatoivottamaan. Hän oli nähtävästi jo ryypännyt, ja vaikka tulikinluokseni kiireisesti, ei hän kuitenkaan sanonut monta sanaa, seisoivaan hetkisen edessäni, ikäänkuin jotain odotellen ja läksi kohtaluotani kyökkiin. Sillä välin tehtiin sotilaskasarmissa valmistuksiapapin vastaan ottamista varten. Tämä kasarmi oli sisustettu toisinkuin muut, siinä olivat laverit asetetut seinien viereen, eikäkeskelle huonetta niinkuin muissa kasarmeissa; niinpä olikin se kokovankilassa ainoana huoneena, jonka keskus oli vapaa. Semmoisensisustuksen tarkoituksena lienee ollut se, että tähän kasarmiin olisivoinut tarpeen tullessa koota vangit. Keskelle huonetta asetettiinpuhtaalla liinalla katettu pieni pöytä, jonka päälle pantiinjumalankuva. Vihdoin tuli pappi, kantaen ristiä ja pyhää vettä.Rukoiltuaan ja laulettuaan jumalankuvan edessä, kääntyi hän vankienpuoleen ja nämä tulivat hartaan näköisinä ristin luo. Sen jälkeen kävipappi kasarmeissa ja pirskoitti niihin pyhää vettä. Kyökissä kehui hänvankilan leipää, joka oli koko kaupungissa tunnettu hyvän makuiseksi,ja vangit päättivät lähettää hänelle kaksi äsken leivottua leipää; nesai eräs invaliidi viedä oitis perille. Kun pappi vei ristin pois, saatettiin sitä samalla hartaudella kuin se oli vastaan otettukin, jakohta sen jälkeen saapui paikalle komendantti majuurin seurassa.Komendanttia täällä rakastettiin ja kunnioitettiin. Hän kulki majuurinkanssa kaikkien kasarmien läpi, toivottaen kaikille rauhallistajuhlaa, pistäytyi sitten kyökkiin ja maistoi kaalisoppaa. Se olioivallista; sinä päivänä annettiin joka vangin osaksi naulanvertalihaa. Sitä paitsi oli valmistettu hirssipuuroa ja voita oli annetturunsaasti. Kun komendantti oli lähtenyt pois, ruvettiin majuurinkäskystä päivälliselle. Vangit väittelivät hänen silmiänsä. He eivätsuvainneet hänen vihaisia katseitaan silmälasien alatse, kun hänvilkui oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen, eikö olisi jossainepäjärjestystä tai virheellisyyttä.

Käytiin päivälliselle. Akim Akimitshin porsas oli paistettuoivallisesti. Mutta minä en voinut käsittää sitä seikkaa, että kohtamajuurin lähdön jälkeen ilmestyi tavattoman paljon päihtyneitä, vaikkaviisi minuuttia sitä ennen kaikki olivat melkein aivan selviä. Nytnähtiin koko joukko punottavia kasvoja, nähtiin myöskin balalaikoja.Puolalainen kulki jo viuluineen jonkun humalikkaan jäljissä,palkattuna koko päiväksi, ja vingutti hänelle iloisia säveliä.Keskustelu kävi yhä sekavammaksi, meluavammaksi. Päivällinen syötiinkuitenkin ilman suurempia häiriöitä. Kaikki tulivat ravituiksi.Vanhukset ja jotkut muutkin menivät oitis ruoan jälkeen levolle, janiin teki Akim Akimitshkin ajatellen arvattavasti, että suurenajuhlana on päivällisen jälkeen välttämättömästi nukahdettava.Vanhauskoinen ukko kiipesi lyhyen ruokalevon jälkeen uunille, avasisiellä kirjansa ja rukoili melkein lakkaamatta aina sydän yöhön asti.Hänen oli vaikea nähdä "mokomaa häpeätä", niinkuin hän nimitti vankienräyhäävää elämää. Kaikki tsherkessit istautuivat rappusille jakatselivat humalaisia inhon sekaisella uteliaisuudella. Minä kohtasinNurran; "huonosti, huonosti!" sanoi hän pudistaen päätään, "hyvinhuonosti! Allah on siitä suuttuva." Isai Fomitsh sytytti ylpeästikynttilän nurkkaansa ja rupesi työtä tekemään, ikäänkuin olisitahtonut osoittaa, ettei hän pitänyt juhlaa missään arvossa. Siellätäällä pantiin toimeen "maidaneja." Invaliideja ei pelätty laisinkaanja aliupseerin varalle, joka itse puolestaan koki olla mitäännäkemättä, asetettiin vartijoita. Vartijaupseeri pistäysi sinä päivänäkolmasti vankilaan. Mutta humalikkaat piiloutuivat ja maidanitlakkautettiin, kun hän tuli sisään; sitä paitsi ei hän näkynyttahtovan kajota vähäpätöisiin epäkohtiin. Ja päihtymistä pidettiintänä päivänä vähäpätöisenä epäkohtana. Vähitellen kävi elämä yhämeluavammaksi. Syntyi riitoja. Selviä oli kuitenkin enempi osa, niinettä humalaisia voitiin pitää silmällä. Mutta kovinpa viimemainitutjoivatkin. Gasin riemuitsi. Hän käveli tyytyväisen näköisenämakuupaikkansa edustalla, jonne hän oli kantanut viinansa kasarmientakana olevasta kätköpaikasta, ja hymyili viekkaasti, kun joku tulihäneltä ryyppyä tahtomaan. Itse ei hän juonut pisaraakaan. Hän aikoiruveta siihen toimeen vasta juhlan lopulla, kun ensin olisi kerännytrahat muiden taskusta. Kasarmeissa kajahtelivat laulut. Mutta elämäalkoi jo käydä tuskallisen tukahuttavaksi ja lauluista ei ollutkaukana itku. Jotkut kuljeskelivat balalaika kädessä, turkkihartioilla ja heläyttelivät kieliä reippaan näköisinä. Erityisessäosastossa muodostui kahdeksanmiehinen laulukuntakin. Se lauloioivallisesti balalaikojen ja kitarrien säestäessä. Varsinaisiakansanlauluja laulettiin vähän. Niistä muistan vaan yhden, näinalkavan:

 
Nuorna ollessain
Ma kestailin vain.
 

Minä kuulin täällä toisinnoksenkin samaan lauluun. Loppuun lisättiinmuutamia säkeitä:

 
Mull' on pirtissäin
Järjestetty näin:
Luskat pestynä,
Kaali keittynä,
Pielet siistinä,
Piiras pöydällä.
 

Enimmiten laulettiin n.s. vanginlauluja, jotka kaikki olivat yleisestitunnettuja. Yhdessä semmoisessa, joka alkoi sanoilla: "ennenmuinen…" kuvailtiin leikillisesti, kuinka vanki ennen oli iloinnutja viettänyt herraselämää, vaan sitten joutunut linnaan; ennen oli hänsyönyt blamangeta ja juonut sampanjaa, vaan vankilassa – "kun saikaalia ja vettä, söi niin että hampaat narskui."

Laulettiin myöskin surumielisiä lauluja. Yksi sellainen vanginlauluoli näin kuuluva:

 
Luojan päivä valkeneepi,
Vahti koiton rummuttaa;
Ovet vanhin aukaseepi,
Kirjur' meidät tarkastaa.
 
 
Ihmiset ne eivät tiedä,
Mitä täällä kärsitään;
Luoja meit' ei heitä vielä,
Huku emme täälläkään, j.n.e.
 

Eräs toinen, luultavasti jonkun vangin sepittämä laulu oli vieläsurullisempi; sillä oli kaunis sävel, vaikka sanat olivatkinvastenmieliset. Sitä ei laulettu yhdessä. Usein tapahtui kuitenkin, että joku yksityinen vanki istahti vankilan portaille ja ajatuksiinsavaipuneena rupesi sitä yht'äkkiä korkealla äänellä laulamaan.Sellainen laulu särki sydäntä. Äänet olivat täällä jokseenkin hyvät.

Sen ollessa alkoi jo hämärtää. Surua ja murhetta oli nähtävänäjuoppouden ja melun keskellä. Se, joka tunti takaperin oli nauranut, itkeä nyyhkytti nyt jossain nurkassa ylen määrin päihtyneenä. Jotkutolivat jo kerinneet pari kertaa tapellakin. Toiset taas hoipertelivatkalpeina pitkin kasarmeja ja hakivat riitaa. Ne taas, joiden humala eiollut ärtyisää laatua, etsivät ystäviä, jotta olisivat voineet purkaaheille surunsa. Nuo ihmisraukat tahtoivat viettää hauskasti juhlaansa – ja kuitenkin oli se päivä heille raskas ja surullinen. Sillä kaikkiviettivät sitä ikäänkuin toiveissaan pettyneinä. Petrow kävi vieläpari kertaa luonani. Hän joi vähän ja oli melkein selvä mies. Muttahän odotti viimeiseen hetkeen asti jotain, jonka välttämättömästi pititapahtuman, jotain tavatonta, juhlallista. Hän ei tosin puhunut siitä,mutta se näkyi hänen silmistään. Hän samosi kasarmista kasarmiin ilmanväsymystä. Mutta mitään muuta kuin juoppoutta ja riitaa ei tapahtunut.Sirotkin käveli myöskin uudessa punaisessa paidassaan kaikissakasarmeissa, siistinä ja puhtaana, hiljaan ja lapsekkaasti, ikäänkuinhänkin olisi odottanut jotakin. Vähitellen kävi elämä kasarmeissainhoittavaksi, kärsimättömäksi. Tosin oli paljon hupaisiakinkohtauksia, mutta mieleni tuntui kuitenkin raskaalta ja minun olisääli ympärilläni olevia ihmisraukkoja. Tuolla kiisteli kaksi vankiasiitä, kenen olisi toistansa kestitseminen. Näkyi, että he olivat jokauan kiistelleet, jopa olleet riidassakin keskenään. Toisella heistäoli vanhaa vihaa toveriansa vastaan. Hän valitteli ja tahtoi näyttäätoteen, että toveri oli tehnyt hänelle vääryyttä: oli myyty jokuturkki, kätketty joitakin rahoja viime vuonna laskiaisen aikaan.Jotakin oli vielä sitä paitsi… Syyttäjä oli korkeakasvuinen, jänteväja älykkään näköinen mies; luonteeltaan oli hän hiljainen, vaanhumalassa ollessaan tahtoi hieroa ystävyyttä toisten kanssa ja purkaaheille sydäntänsä. Riitelemään ja velkomaan rupesi hän ainoastaansiitä syystä, että voisi sitten tehdä sitä lujemman sovinnonriitaveljensä kanssa. Toinen oli vankkaruumiinen, lyhyenläntä mies; kasvot hänellä olivat pyöreät, viekkaan näköiset. Hän oli juonut ehkäenemmän kuin ystävänsä, mutta ei ollut sentään humalassa. Hän olilujaluontoinen ja pidettiinpä häntä varakkaanakin; nyt katsoi hänkuitenkin jostain syystä parhaaksi olla ärsyttämättä lavertelevaaystäväänsä, jonka hän sen vuoksi vei anniskelijan luo; ystävä taasvakuutti, että toinen oli velkaa ja että hänen sen vuoksi piti tarjotaryyppy, "jos tahtoi olla rehellisenä miehenä."

Anniskelija, joka kohteli ostajaa kunnioituksella ja lavertelevaaystävää hieman halveksivaisesti, koska tämä joi vieraan kulungilla, otti viinansa esille ja kaatoi sitä kuppiin.

– Ei, Stepan, oletpa niinkin velkaa, sanoi laverteleva ystävä,nähdessään, että oli päässyt voitolle.

– En minä viitsi kanssasi kiistellä, vastasi Stepan.

– Ei, Stepan, sen sinä valehtelet, vakuuttaa edellinen ottaenviinakupin anniskelijalta; – sinä olet minulle velkaa; eihän sinullaole häpyäkään! Konna olet sinä, Stepan, sanalla sanoen konna!

– Älä mutise, äläkä läikytä viinaa maahan! Kun annetaan, niin juo!huusi anniskelija lavertelevalle ystävälle.

– Juonhan minä, ole siitä huoleti! Onneksesi, Stepan Dorofeitsh!sanoi hän kääntyen kohteliaasti toverinsa puoleen, jota äsken olisanonut konnaksi. – Ole ikäsi onnellinen! Hän joi kupin pohjaan, rykäsi ja pyyhki suunsa. – Ennen kulutin minä paljon viinaa, huomautti hän kääntyen kaikkien puoleen; mutta nyt alkaa ikä painaa.Kiitoksia, Stepan Dorofeitsh.

– Ei kestä.

– Ja niin minä puhunkin sinulle Stepan, aina vaan siitä; ja sittenvielä siitäkin, että sinä olet suuri konna…

– Mutta minä sanon sinulle, sen juoppolalli, keskeytti kärsimyksensälopettanut Stepan, että meidän on nyt tehtävä hyvä ero. Mene sinähaarallesi ja minä menen omalleni. En viitsi enää kuulla lorujasi.

– Etkös sinä sitten aiokaan antaa rahoja?

– Mitä hiiden rahoja sinulle antaisin?

– No hyvä! Toisessa maailmassa tulet vielä itse tarjoomaan, muttasiellä en huoli niitä enää. Meikäläisen raha on työllä ja hielläansaittua.

– Mene hiiteen.

– Mitä mutiset; näytä tie!

– Mene, mene!

– Konna!

– Roisto!

Ja niin alkoi riita, vielä ankarampi kuin ennen kestitsemistä.

Lavereilla istui kaksi ystävää. Toinen heistä oli korkeakasvuinen, punaposkinen, lihava mies. Hän melkein itki, sillä kovin oli mielensäliikutettu. Toinen taas oli kivuloisen näköinen, laiha japitkänenäinen; hänen pienet silmänsä olivat luodut maata kohden. Hänoli saanut aikanaan jommoisenkin opillisen kasvatuksen. Joskusmaailmassa oli hän ollut kirjurina ja esiytyi nyt toverilleentietomiehenä, joka seikka jälkimäistä hiukan harmitti. He olivatjuoneet koko päivän yhdessä.

– Hän löi minua! huudahti lihava mies pudistaen vasemmalla kädelläänkirjurin päätä.

– Vaan minä sanon sinulle, ettet sinäkään ole oikeassa … alkoikirjuri opettavaisesti, katsoen yhä vaan kiinteästi maahan.

– Hän löi minua, kuulethan! keskeytti toinen pudistaen vielä kovemminystävätään. – Sinä oletkin ainoa ystäväni koko maailmassa; sen tähdensanonkin sinulle: hän löi minua!..

– Mutta minä sanon sinulle, että sellainen puolustus on häpeäksi, rakas ystävä! vastasi kirjuri suopealla äänellä; – parasta on, kunmyönnät, että syynä juoppouteen on yksinomaan sinun oma heikkoutesi.

Lihava mies hoiperteli hiukan takaperin ja katsoi tylsän näköisenäitseensä tyytyväiseen kirjuriin; mutta sitten löi hän äkkiä suurellanyrkillään ystäväänsä vasten kasvoja, ja siihen loppuikin heidänystävyytensä siksi päiväksi. Laiha mies kaatui tunnottomana laverienalle…

Kasarmiimme tuli erityisestä osastosta eräs tuttava, tavattomanhyväsydäminen, iloinen, älykäs ja leikkisä mies. Hän oli sama vanki, joka ensi päivänä kyökissä ruokaillessa oli kysellyt rikasta miestä javakuutellut, että hänellä on kunniantuntoa sekä juonut sitten kanssaniteetä. Hän oli noin neljänkymmenen vanha, tavattoman paksulla nenällävarustettu mies. Kädessä oli hänellä balalaika, jota hänhuolettomasti soitteli. Hänen jälkeensä seurasi pienikasvuinen, isopäinen vanki, jota minä hyvin vähän tunsin. Hän ei juurivetänytkään kenenkään huomiota puoleensa. Mies oli hiukan kummallinen,epäluuloinen ja jörömäinen; hän teki työtä räätälin verstaassa ja kokinähtävästi elää muista erillään. Nyt humalassa ollessaan seurasi hänkuin varjo Warlamowia. Hän oli suuressa mielenkiihkossa, heiluttikäsiään, löi nyrkkiään seinään, lavereihin ja olipa vähällä itkeäkin.Warlamow puolestaan ei ollut häntä huomaavinaankaan. Omituista oli, etteivät nämä miehet sitä ennen juuri koskaan seurustelleet toistensakanssa; heillä ei ollut ammatin eikä luonteen puolesta mitäänyhteistä. He kuuluivat eri osastoihinkin ja asuivat eri kasarmeissa.Matalakasvuisen nimi oli Bulkin.

Nähtyään minut, veti Warlamow suunsa nauruun. Minä istuinmakuusijallani uunin vieressä. Hän seisahtui miettivän näköisenäkauemmaksi vastahani, heilautti sitten päätään ja astui reippaastieteeni; kosketellen hiljaan soittimia ja kopautellen jalallaanlaattiaa vasten rupesi hän laulamaan:

 
Kaunokainen, pieni, armas
Visertää ku' laulurastas,
Oma kultani.
 
 
Hamehessa muhkeassa,
Silkkisessä loistavassa,
On hän viehkeä.
 

– Vanhukselle Aleksanteri Petrowitshille! sanoi hän sitten ja katsoisilmiini, veitikkamainen hymy huulilla; olipa hän melkein ruveta minuasuutelemaan. Hän oli humalassa. Lauseparsi "vanhukselle sille jasille…" tarkoittaa, että sille ja sille vanhukselle toivotaan onnea,ja sitä käytetään alhaisen kansan keskuudessa koko Siperjassa, vaikkapa puhuteltu ei olisikaan kahtakymmentä vuotta vanhempi."Vanhuksen" nimellä tahdotaan osoittaa kunnioitusta, arvon antamista.

– No mitenkäs nyt jaksatte Warlamow?

– Ka tuossahan menee. Nyt on juhla, siitäpä humalakin; antakaaanteeksi!

– Hän valehtelee, aina vaan valehtelee! huusi Bulkin lyödenhurjapäisesti nyrkkiään lavereja vasten. Mutta toinen ei kääntänythäneen sittenkään mitään huomiota ja se seikka näytti kovinhullunkuriselta, sillä Bulkin oli yhtynyt Warlamowiin aivan ilmanmitään syytä, ainoastaan sen vuoksi muka, kun Warlamow "aina vaanvalehteli." Jos hänellä olisi ollut tukkaa päässä, olisi hänrepinyt sitä harmissaan. Näyttipä siltä kuin hän olisi ottanutvelvollisuudekseen vastata Warlamowin käytöksestä, ikäänkuin kaikkiWarlamowin viat olisivat olleet hänen omallatunnollaan.

– Aina vaan valehtelee, aina valehtelee. Ei ole yhtään totista sanaahänen puheessaan! huusi Bulkin.

– Mitäs se sinua koskee? virkkoivat muut vangit.

– Ilmoitan teille, Aleksanteri Petrowitsh, että minä ennen olin hyvinkaunis ja että tytöt pitivät minusta … rupesi Warlamow taasjuttelemaan.

– Valehtelee! Taas valehtelee! keskeytti Bulkin vinkuvalla äänellä.

Vangit nauraa hohottivat.

– Mutta minä heidän edessään ylvästelin; paita oli päälläni punainen, housut plyysiset; olin kuin mikähän kreivi Butilkin ja join kuinruotsalainen, sanalla sanoen, miten vaan tahdotte!

– Valehtelee! vakuutti Bulkin jyrkästi.

– Siihen aikaan oli minulla kaksinkertainen kivikartano. Mitäpästuosta; kahdessa vuodessa kadotin molemmat kerrokset, niin että jäikinjäljelle ainoastaan portti ilman pylvähiä. Mitäs luulette, rahat ovatkuin kyyhkyläiset, tulevat ja menevät!

– Valehtelee! vakuutti Bulkin vakuuttamistaan.

– Kun sitten tulin jälleen tuntooni, lähetin täältä vanhemmillenikirjeen; luulin, että lähettävät minulle rahaa. Sillä sanottiin, ettäminä olin vastahakoinen vanhemmilleni; siitä on jo seitsemäs vuosi, kun lähetin.

– Eikö ole tullut vastausta? kysyin minä leikillä.

– Ei ole, sanoi hän ja nauroi itsekin, tuoden nenäänsä yhä likemmäksikasvojani. – Mutta minulla on täällä, Aleksanteri Petrowitsh, henttu…

– Teilläkö henttu?

– Onufriew äsken sanoi: "vaikka minun kultani on rokonarpinen jaruma, niin on hänellä kuitenkin koko joukko vaatteita; mutta sinun onsen sijaan kerjäläinen, pussi selässä käypi."

– Onko se totta?

– On kuin onkin! vastasi hän ja nauroi itsekseen; toisetkinnauroivat. Kaikki tiesivätkin todella, että hän oli tehnyt liitonjonkun kerjäläisakan kanssa.

– No, mitäs sitten? kysyin minä haluten päästä hänestä erilleni.

Hän oli vaiti ja katsoi minua ystävällisesti silmiin; sitten sanoi:

– Etteköhän suvaitsisi antaa minulle hiukan viinarahaa? Minä olen,Aleksanteri Petrowitsh, juonut teetä koko päivän, sanoi hän ottaenrahoja vastaan; – ja niin olenkin minä sitä särpinyt, että rintaaniahdistaa ja vatsani hölkkää kuin puteli…

Bulkinin hurjapäisyys ei tiennyt enää mitään rajoja. Hän viittailikäsillään kuin vimmattu ja olipa vähältä itkeäkin.

– Hyvät ihmiset! huusi hän kääntyen kaikkien puoleen; – hän yhävalehtelee. Sanokoon mitä hyvänsä, niin aina, aina, aina vaanvalehtelee.

– Mitäs se sinua koskee! huusivat hänelle vangit ihmetellen miehenkiivautta; olethan sinä kovin kiukkuinen ihminen.

– En suvaitse valetta! huusi Bulkin säkenöivin silmin ja lyödentäysin voimin nyrkkiään lavereja vasten; – en suvaitse, että hänvalehtelee!

Kaikki nauroivat. Warlamow otti rahat, kumarsi minulle ja aikoi mennäulos kasarmista, tietysti anniskelijan luo. Vasta silloin oli hänhuomaavinaan Bulkinin.

– Tule pois! sanoi hän tälle pysähtyen kynnykselle ikäänkuin toinenolisi ollut hänelle tosiaankin tarpeellinen. – Sen nuppula! lisäsihän päästäen Bulkinin kulkemaan edellään ja alkaen jälleen rämpyttääbalalaikaansa.

En huoli jatkaa enää tämän hälyävän elämän kuvailua! Vihdoin päättyipäivä. Unissaan puhuivat ja hourailivat vangit enemmin kuin muinaöinä. Siellä täällä oltiin vielä maidanien ääressä. Kauan odotettujuhla oli mennyt ohitse. Huomenna oli taas arkipäivä, oli taas mentävä työhön.

XI

Näytelmä.

Kolmantena päivänä juhlan jälkeen aiottiin antaa teaatterinäytäntö.Valmistavia puuhia oli arvattavasti paljon, mutta kun näyttelijät itseottivat kaikesta huolehtiakseen, emme me muut tienneet, miten pitkälleasia oli edistynyt ja mitä kulloinkin oli tekeillä. Emme oikeintienneet sitäkään, mitä aiottiin näytellä. Näyttelijät kokivat näidenkolmen päivän kuluessa työmatkoilla ollessaan hankkia niin paljonpukuja kuin mahdollista. Kun Baklushin tapasi minua, näpäytteli hänmielihyvillään sormiaan. Luulenpa, että hän puhui hyvää majuuristakin.Muuten oli meille aivan tietämätöntä, oliko majuurilla vihiäteaatterihommastamme. Ja jos hän siitä tiesi, oli epävarmaa, aikoikohän antaa siihen varsinaisen suostumuksensa, vai tahtoiko hän ollaainoastaan vaiti, pitämättä väliä vankien puuhista, kunhan vaan kaikkioli oikeassa järjestyksessä? Minä puolestani luulen, että hän tiesiteaatteripuuhasta, mutta ei tahtonut siihen sekaantua hyvin ymmärtäen, että ehkäpä kävisi vielä hullummin, jos hän kieltäisi; silloinvoisivat vangit ruveta juomaan ja räyhäämään, niin että oli parempi, jos he saivat jotain muuta tekemistä. Minä luulin majuurin ajatelleensillä tavoin siitä syystä, että semmoinen ajatus oli luonnollisin jajärjellisin. Olisipa voinut tehdä senkin päätelmän, että jos vangititse eivät ryhtyisi teaatteripuuhaan tai johonkin muuhun samanlaiseentoimeen, pitäisi esimiehien tehdä jotain asian hyväksi. Mutta koskamajuurimme ajatteli aivan toisin kuin muut ihmiset, voin minä erehtyäsuuresti luullessani, että hän tiesi vankien teaatterihommasta jaaikoi sen sallia. Majuurimme tapaisen miehen piti aina ahdistaa toisiaja riistää heiltä oikeuksia. Siltä kannalta oli hän tunnettuna kokokaupungissa. Mitä huoli hän siitä, jos sellaisen menettelyn kauttasyntyisikin levottomuuksia! Levottomuuksiahan voidaan rangaista(arvelevat majuurimme kalttaiset miehet) ja pahantekijöitä kohtaanonkin käytettävä lain koko ankaruutta, siinä kaikki! Semmoiset tyhmätlain valvojat eivät tiedä, eivätkä voikaan tietää, että lain puustavintarkka seuraaminen käsittämättä sen tarkoitusta ja henkeä onkin juurisyynä epäjärjestyksiin. "Laissa niin sanotaan", väittävät he jaihmettelevät suuresti, kun heiltä vaaditaan sitä paitsi tervettäjärkeä. Semmoinen vaatimus tuntuu heistä liialta ylellisyydeltä,suvaitsemattomuudelta.

Vanhin aliupseeri ei vastustellut vankien toimia ja mistään muustaeivät nämä välittäneetkään. Minä olen ihan varma siitä, ettäteaatteripuuha oli syynä siihen, ettei vankilassa joulun aikanatapahtunut mitään suurempaa epäjärjestystä, riitaa tai varkautta. Minäkuulin itse, kuinka vangit koettivat hillitä humalaisia toverejansasillä perustuksella, että näytelmän toimeen paneminen voitaisiinheiltä kieltää. Aliupseerille lupasivat vangit käyttäytyämoitteettomasti. He sanoivat tahtovansa täyttää ilolla lupauksensa jaolivat mielissään, kun heitä uskottiin. Huomattava on muuten, ettänäytelmän salliminen ei tuottanut esimiehille mitään uhrauksia.Näyttämöä ei pantu kuntoon ennakolta; sillä siihen toimeen tarvittiinehkä vaan neljännestunnin aika. Näytteleminen kesti puolitoista tuntiaja jos äkkiä olisi tullut esimiehiltä käsky sen lakkauttamisesta, olisi semmoinen käsky voitu panna samassa silmänräpäyksessätoimeenkin. Puvut olivat kätketyt arkkuihin. Mutta ennenkuin kerron, mitenkä teaatterihuone oli järjestetty, tahdon puhua ohjelmasta s.o.siitä, mitä aiottiin näytellä.

Erityisesti kirjoitettua ohjelmaa ei ollut. Vasta toisella jakolmannella kerralla ilmestyi eräs semmoinen, jonka oli kirjoittanutBaklushin herroja upseereja ja yleensä säätyhenkilöitä varten, jotkajo ensi kerralla olivat käynnillään kunnioittaneet teaatteriamme.Herroista oli läsnä tavallisesti vartijaupseeri ja kerran pistäytyiteaatteriimme tisuuriupseerikin. Niinikään kerran kävi siellä myöskininsinööriupseeri; heitä varten toimitettiinkin kirjoitettu ohjelma.Ajateltiin, että maine vankien näytelmästä leviää kauas linnassa, jopakaupungissakin, jossa mitään muuta teaatteria ei ollut. Sanottiin, että kerran asian harrastajat olivat kaupungissa panneet toimeenseuranäytelmän, siinä kaikki. Vangit iloitsivat kuin lapsetvähimmästäkin menestyksestä, jopa kerskailivatkin siitä. "Kenpätietää", sanoivat he, "ehkä korkeimmatkin päälliköt saavat kuullaasiasta ja tulevat katsomaan; saavatpa sitten nähdä, mimmoisianäyttelijöitä meillä on. Tämä ei olekkaan pelkkä sotamiesteaatteri, jossa näytettäisiin kaikenmoisia kummituksia, liikkuvia venheitä,karhuja ja pukkeja. Täällä on näyttelijöitä, varsinaisia näyttelijöitäja ne näyttelevät herrasnäytelmiä; semmoista teaatteria ei olekaupungissa. Kenraali Abrasimowin luona sanotaan kerran olleennäytelmän. No ehkäpä puvut lienevät olleet paremmat, vaan mitäkeskusteluun tulee, niin kyllä meikäläiset vievät voiton! Ehkäpäteaatterimme maine saapuu kuvernöörinkin korviin, ja jos hyvin käy, niin tulee hän itse katsomaan. Eihän kaupungissa ole muutateaatteria…" Sanalla sanoen, vankien mielikuvituksella ei ollutrajoja; jopa he toivoivat saavansa palkintoja ja työn vähennystäkin, vaikka toiselta puolen eivät itsekään voineet olla nauramatta omilletoiveilleen. He olivat täydellisiä lapsia huolimatta siitä, että moniheistä oli täyttänyt jo neljäkymmentä vuotta. Vaikk'ei mitään ohjelmaaollutkaan, tiesin minä näyteltäväin kappaleiden pääsisällön.Ensimäinen kappale oli nimeltä "Filatka ja Miroshka kilpailijoina."Baklushin oli viikkoa ennen kehunut minulle, että hän on näytteleväFilatkan osaa tavalla semmoisella, ettei sitä "Sant-pietarinkaan"teaattereissa ole paremmin näytelty. Hän käveli kasarmeissa ja kehuiitseään kovin hävyttömästi, mutta samalla myöskin leikillisesti; joskus lateli hän jotain, jota hänen oli näkymöllä sanottava, ja muutnauroivat huolimatta siitä, oliko hänen jutuissaan mitään naurettavaavai ei. Muuten on myönnettävä, että vangit tälläkin kertaa pitivätarvostansa vaarin: Baklushinin tempuille ja jutuille nauroivat jokonuorimmat joukosta tai arvokkaimmat, joiden asema oli niin vakavallakannalla, ettei heidän tarvinnut pelätä lausua suoraan ajatuksiaan, olivatpa ne sitten mimmoisia tahansa. Toiset sitä vastoin kuuntelivatteaatterijuttuja välinpitämättöminä, tahtomatta kuitenkaan niitätuomita tai vastustaa. Vasta näytelmäpäivänä tuli uteliaisuusyleiseksi. Mitähän nyt tulee? Kuinkahan meikäläiset suoriutuvat?Mitähän majuuri sanoo? Onkohan tällä kertaa menestys yhtäläinen kuintoissa vuonna? j.n.e. Baklushin vakuutti minulle, että kaikkinäyttelijät olivat hyvin valitut, että jokainen oli paikallansa; ettäesirippukin oli olemassa; että Filatkan morsiamen osa oli annettunäytettäväksi Sirotkinille, – ja saattepa itse nähdä mimmoinenSirotkin on naisen puvussa! lisäsi hän siristäen silmiään jamaiskutellen kieltänsä. Tilanhaltijan puolisolla tulisi olemaanreunuksella varustettu hame yllä ja auringonvarjo kädessä, hänenmiehensä taas esiytyisi olkanauhoilla varustetussa upseerin nutussasekä keppi kädessä. Sitten seuraisi toinen draamallinen kappalenimeltä "Kedril-syömäri." Nimitys herätti minussa uteliaisuutta; muttavaikka kuinka olisin tiedustellut, en voinut päästä kappaleen perille.Kuulin vaan, että se oli saatu käsikirjoituksena joltakinetukaupungissa asuvalta aliupseerilta, joka arvattavasti itse oliottanut osaa sen näyttelemiseen jossain sotamiesteaatterissa.Etäisissä kaupungeissa ja lääneissä on meillä todellakin semmoisianäytelmäkappaleita, jotka ylipäänsä ovat vähän tunnettuja, ehkäpäpainamattomiakin, mutta jotka yhtähyvin ovat jostain ilmestyneet jakuuluvat välttämättömästi kansanteaattereihin muutamassa osassaVenäjän maata. Minä sanoin varta vasten "kansanteaattereihin." Olisipahyvin toivottavaa, että joku tieteen harrastajoistamme rupeisitarkemmin kuin tähän saakka tutkimaan kansanteaatteria, joka onolemassa ja ehkäpä ei olekkaan varsin vähäpätöinen. Minä en tahdouskoa, että kaikki, mitä sittemmin näin vankien näyttelevän, olisiollut täällä mietittyä. Paljon oli saatu perintönä muualta; silläkerran säädetyt ja hyväksytyt menettelytavat ja käsitteet kulkevatsuvusta sukuun. Niitä on opittava sotamiesten, tehtaalaisten sekäporvarien parissa. Ne ovat säilyneet myöskin kylissä jamaaseutukaupungeissa aatelisperheiden keskuudessa. Luulenpa, ettämoni vanha näytelmäkappale on levinnyt alustalaisten kauttakäsikirjoituksena pitkin Venäjää. Entisen ajan tilanhaltijoilla jamoskovalaisilla herroilla oli omat teaatterinsa, joissa alustalaisiaoli näyttelijöinä. Ja näissä teaattereissa saikin kansan draamaalkunsa. Mitä "Kedril-syömäriin" tulee, en saanut siitä ennakoltamuuta tietoa kuin sen, että näkymöllä ilmestyisi pahoja henkiä, jotkaveisivät Kedrilin pois. Mutta mitä merkitsi Kedril, ja minkätähden seei ollut Kiril? Oliko kappale syntyänsä venäläinen vai ulkomaalainen, sitä en saanut mitenkään selville. Sanottiin myöskin, että lopuksinäytetään "pantomiini musiikin kanssa." Kaikki tämä oli tietysti hyvinhupaista. Näyttelijöitä oli noin viisitoista henkeä – kaikki reipastaväkeä. He häärivät itsekseen, pitivät harjoituksia, välistä kasarmientakana, ja koettelivat piilotella itseään muilta. Sanalla sanoen, hetahtoivat hämmästyttää meitä jollain tavattomalla, odottamattomalla.

Arkipäivinä suljettiin vankila varhain, niin kohta kuin yö alkoilähestyä. Mutta joulujuhlana tehtiin poikkeus; vankilaa ei suljettuennen ehtoorummutusta. Tämä poikkeus oli tehty teaatterin tähden.Juhlan kuluessa lähetettiin melkein joka ilta vartijaupseerille nöyräpyyntö "jättämään portit auki näytännön tähden"; samalla lisättiin, että eilenkin oli näytäntö ja portit olivat auki, ilman että mitäänhäiriöitä tapahtui. Vartijaupseeri arveli näin: "totta on, etteihäiriöitä eilen tapahtunut; ja kun he lupaavat, ettei tänäänkääntapahdu, niin arvattavasti pitävät he itsestään huolen, ja se onkinparasta. Jos taas antaisin kieltävän vastauksen, niin kenties (kukapanoita pahantekijöitä menee takaamaan!) tekevät tahallaan jonkunilkiötyön ja vartijat saavat siitä vastata." Lisäksi tulee vieläsekin, että vahdissa on ikävä seistä, parempi on mennä teaatteriin, kun semmoinen kerran on olemassa, eikä suinkaan mikään tavallinensotamiesteaatteri, vaan vankien teaatteri, ja vangit taas ovatuteliasta väkeä; ja onhan vartijaupseerilla aina oikeus käydänäytäntöjä katsomassa.

Jos tisuuriupseeri tuli saapuville ja kysäsi: "missä onvartijaupseeri" niin vastattiin, että "hän meni vankilaan vankejalukemaan", joten asiasta helposti selvittiin. Sillä tavoin sallivatvartijaupseerit näytäntöjen pitämistä joka ilta juhlan kuluessasulkematta kasarmeja ennen iltarummutusta. Vangit tiesivätentisestään, etteivät vartijat kiellä ja sen tähden olivatkinlevollisia.

Seitsemännellä tunnilla tuli Petrow minua noutamaan ja me menimmeyhdessä näytäntöä katsomaan. Meidän kasarmistamme lähtivät kaikki muutpaitsi vanhauskolainen ukko ja puolalaiset. Viimeksi mainitutsuostuivat tulemaan vasta viimeiseen näytäntöön tammikuun neljäntenäpäivänä, kun heille oli vakuutettu, että teaatterissa oli hauska ollaja ettei mitään vaaraa ollut pelättävänä. Puolalaisten ylpeä käytös eivaikuttanut laisinkaan loukkaavasti vankien mieliin; päinvastoinotettiin heidät teaatterissa hyvin ystävällisesti vastaan. Annettiinpaheille paraat paikatkin. Mitä taas tulee tsherkesseihin ja IsaiFomitshiin, tuotti teaatterimme heille mitä suurinta nautintoa. IsaiFomitsh antoi joka kerta kolme kopeikkaa, mutta viimeisellä kerrallapani hän lautaselle kymmenen kopeikkaa ja onnellisuus loisti hänenkasvoistaan. Näyttelijät kokosivat läsnä olijoilta vapaehtoisialahjoja kulunkien suorittamiseksi ja omaksi virkistyksekseen. Petrowvakuutti, että minulle annettaisiin paraita paikkoja, koska minä mukamuita rikkaampana arvattavasti annan enemmän rahaakin ja sen ohessaolen semmoisissa asioissa enemmän jäljillä kuin muut. Niintapahtuikin. Mutta kerron ensin salista ja sen sisustuksesta.

Sotilaskasarmimme, jossa näytelmät pidettiin, oli noin viidentoistaaskeleen pituinen. Pihalta tultiin portaille, portailta eteiseen jaeteisestä kasarmiin. Tämä pitkä kasarmi oli, kuten olen jo maininnut, sisustettu toisin kuin muut: laverit olivat asetetut pitkin seiniä,joten huoneen keskus jäi vapaaksi. Käytävän puolella oleva osuushuonetta oli jätetty katselijoille; siten jäi sen toinen puoli, jokaoli yhteydessä viereisen kasarmin kanssa, näkymöä varten. Ennenkaikkia hämmästytti minua esirippu. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä,ja sitä kannatti todellakin ihmetellä; sen pinnalle oli öljyvärillämaalattu puita, huvimajoja, lampia ja tähtiä. Se oli kokoon kyhättypalttinasta, sekä uudesta että vanhasta, kellä mitäkin oliannettavana, vankien rääsyistä ja paidoista, joita miten kuten oliyhteen ommeltu; se osa, johon ei riittänyt palttinaa, oli koottupienistä paperiliuskoista. Maalarimme, niiden joukossa etupäässä A – w, olivat sitä somasti koristelleet. Semmoinen ylöllisyys ihastuttisynkkämielisimpiäkin vankeja, jotka näytelmän kuluessa muuttuivatsamanlaisiksi lapsiksi kuin heidän vilkasluontoisemmatkintoverinsa. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä ja kehuivat näytelmää.Valaistusaineena käytettiin pieniksi pätkiksi leikattujatalikynttilöitä. Esiripun eteen oli asetettu pari kyökeistä tuotuapenkkiä ja niiden etupuolelle kolme neljä tuolia, jotka oli saatualiupseerin huoneesta. Tuolit olivat määrätyt ylemmille upseereille; penkit taas aliupseereille, kirjureille, konduktööreille ja muillealemmille päällysmiehille, joilla ei ollut upseerin arvoa. Näitäsyrjäisiä katsojia oli väliin enemmän, väliin vähemmän, muttaviimeisellä kerralla ei ollut penkeillä yhtään tyhjää paikkaa.Penkkien takana seisoivat vangit, kunnioituksesta muita läsnä olijoitakohtaan, lakittomin päin, jakut tai puoliturkit yllänsä huolimattasiitä, että huoneessa oli raskas, hiestyttävä ilma. Vangeille olitietysti jätetty liian vähän tilaa. Paikka paikoin, etenkintakariveissä oli heitä melkein päälletysten, jota paitsi muutamatolivat sijoittuneet lavereille sekä kulissien taa ja kävivätpä jotkutalinomaa teaatterin takana olevassa toisessa kasarmissakinkatsellakseen näytäntöä sieltä peräkulissin ylitse. Ahtaustakariveissä oli luonnoton ja verrattava ainoastaan siihen ahtauteen, jota minä äskettäin näin saunassa. Eteisessä, jonka ovea pidettiinauki, oli kahdenkymmenen asteen pakkanen; mutta siitä huolimattanähtiin sielläkin koko joukko katselijoita. Meidät, s.o. minutPetrowin kanssa, päästettiin oitis etupuolelle melkein penkkeihinsaakka, jossa oli paljon parempi olla kuin muiden takana. Minuapitivät vangit asiantuntijana, koska muka olin ollut paremmissakinteaattereissa; he olivat usein nähneet, että Baklushin neuvottelikanssani ja kohteli minua kunnioituksella; minulle oli siis nytannettava kunniasija. Vaikka nuo pahantekijät olivatkin kerskailevaaja kevytmielistä väkeä, oli heidän luonteessaan kuitenkin muitakinominaisuuksia. He voivat nauraa minulle, kun näkivät, että olin huonotyömies; ja Almasow saattoi halveksia meitä aatelisia ja kerskaillasiitä, että hän osasi polttaa alabasteria. Kaiken tämän vainon japilkan vaikutti se seikka, että me kuuluimme samaan säätyyn kuinheidän entiset herransa, joista heillä ei ollut hyviä muistoja. Muttanyt teaatterissa väistyivät he edestäni. He tunnustivat, että siinäasiassa minulla oli parempi arvostelukyky kuin heillä, että minä olinnähnyt ja tiesin enemmän kuin he. Ynseimmätkin heistä (minä olen varmasiitä) toivoivat nyt, että minä kehuisin heidän teaatteriansa japäästivät minut mielellään paraimmalle paikalle. Minä puhun nytmuistellen silloisia vaikutuksia. Minusta näytti silloin – senmuistan aivan hyvin – ettei heidän arvostelussaan ilmaantunutlaisinkaan itsensä alentamista, vaan päinvastoin oman arvonsatuntemista. Paras ja huomattavin piirre kansamme luonteessa onoikeudentunne ja sen noudattamisen halu. Ulkokullattua pöyhkeilemistäja etukynteen pyrkimistä, ansiosta huolimatta, ei kansassa ole. Kunvaan otetaan pois ulkonainen kuori ja katsotaan ytimeen tarkemmin jailman ennakkoluuloja, havaitaan kansassa semmoisia ominaisuuksia, joita moni ei olisi voinut aavistaakaan. Meidän tietomiehemme eivätvoi kansalle paljoa opettaa. Päin vastoin saavat he itse oppia siltäyhtä ja toista.

Petrow sanoi minulle teaatteriin lähtiessämme, että minut päästetäänetusijoille siitä syystä, että minä annan enemmän rahaa. Määrättyämaksua ei ollut; jokainen antoi niin paljon kuin voi ja tahtoi.Melkein kaikki uhrasivat jonkun verran, vaikkapa puolikopeikaisen, kunlautasella tultiin rahoja keräämään. Mutta vaikka minut päästettiinkinetupuolelle osaksi rahan tähden, siinä vakuutuksessa, että minä annanenemmän kuin muut, niin oli semmoisessa käytöksessä kuitenkin hyvinpaljon oman arvonsa tuntemista. "Sinä olet minua rikkaampi, mene siisedelle, ja vaikka me kaikki olemme täällä yhtäläisiä, panet sinäkuitenkin enemmän, joten oletkin näyttelijöille mieluisampi; senvuoksi saatkin etusijan, sillä emme ole täällä rahan edestä, vaanomasta tahdostamme, ja niinpä onkin meidän itsemme annettava kullekinoma paikkansa." Semmoisessa ajatuksessa oli paljon oikeataarvollisuutta. Se ei ollut rahan, vaan oman itsensä arvostelemista.Yleensä rahaa ja rikkautta ei täällä kovin paljon kunnioitettu, jostarkastetaan vankeja jonkinlaisena kokonaisuutena, eikä kutakinerikseen. Enkä muista heistä yhtään yksityistäkään henkilöä, jokaolisi rahan tähden tahtonut alentaa itseään. Tosin oli heidänjoukossaan kerjäläisiä, mutta kerjäämisessäkin ilmestyi enemmänvallattomuutta ja leikillisyyttä kuin todellista kerjäämistä. Entiedä, olenko lausunut ajatukseni kyllin ymmärrettävällä tavalla…Mutta nyt palaan jälleen teaatteriin.

XII

Sairashuone.

Kohta joulun jälkeen tulin minä kipeäksi ja minut vietiin rykmentinsairashuoneeseen, joka oli yksinäisellä paikalla puolen virstan päässälinnasta. Sairashuoneen avaralla pihalla olivat palvelusväen sekälääkärien asunnot ynnä muut tarpeelliset rakennukset. Päärakennukseenolivat sioitetut sairashuoneen monet eri osastot. Vankeja varten olijätetty ainoastaan kaksi isoa huonetta, jotka olivat aina sairaitatäynnä, mutta etenkin kesällä, jolloin vuoteita täytyi asettaalähemmäksi toisiansa. Näissä sairashuoneissa oli kaikenlaista"onnetonta kansaa." Siellä oli vankilamme asukkaita, ja syytöksenalaisia sotamiehiä, sekä tuomittuja että tuomitsemattomia; siellä olimyöskin sairaita ojennusruodusta tuosta omituisesta laitoksesta, johonlähetettiin pienempiä rikoksia tehneitä rykmentin sotamiehiä mukaparantamaan käytöstänsä; parin kolmen vuoden kuluttua palasivat nekuitenkin sieltä semmoisina heittiöinä, ettei mihin panna. Kun jokuvanki sairastui, ilmoitti hän asian aliupseerille. Hänen nimensäkirjoitettiin kirjaan, joka annettiin mukaan, kun hänet lähetettiinvartijan seuraamana rykmentin sairashuoneeseen. Siellä tutki lääkärikaikkia pyrkijöitä ja ken huomattiin todellisesti sairaaksi, se pääsilaitokseen. Nimeni merkittiin kirjaan ja kello yhden jälkeen, kun muutlähtivät työhön, lähetettiin minut sairashuoneeseen. Sairas vanki ottimukaansa rahaa ja leipää, niin paljon kuin mahdollista, sillä sinäpäivänä ei hän voinut saada sairashuoneessa ruokaa; saappaan varteenpisti hän myöskin pienen piippunysän ynnä tupakkakukkaron ja tulukset.Sairashuoneeseen tullessani tunsin jonkun verran uteliaisuutta tätäuutta, minulle vielä tuntematonta laitosta kohtaan.

Päivä oli lämmin ja sumuinen – yksi niitä päiviä, jolloinsairashuoneen tapaiset laitokset näyttävät hyvin ikäviltä. Vartijansaattamana astuin minä eteiseen, jossa oli pari ammetta ja jossa kaksisyytöksen alaista sairasta, niinikään vartijan seuraamina oli joodottelemassa. Saapuville tuli välskäri, joka katsahti meihin veltostija meni vielä veltommin ilmoittamaan tulostamme apulaislääkärille.Tämä tuli oitis saapuville, tarkasti meitä hyvin ystävällisesti jaantoi meille "tautilistat,", joihin oli kirjoitettu nimemme. Taudintarkempi tutkiminen, lääkkeiden määrääminen y.m. oli sen lääkärintehtävänä, joka hoiti vankien osastoja. Minä olin jo ennen kuullut, että vangit eivät saata kyllin kehua lääkäreitään. "He ovat kuinisät", vastattiin minulle, kun minä kyselin lääkäreistä. Sillä välinpiti meidän muuttaa pukua. Entiset vaatteet otettiin meiltä pois janiiden sijaan annettiin uudet alusvaatteet, pitkät sukat, tohvelit, myssy ja paksu, ruskeanvärinen sarkanuttu, jonka vuori näyttilaastarilla tahratulta palttinalta, toisin sanoen, se oli tavattomanlikainen. Sitten vietiin meidät vankien osastoon, joka oli pitkän, korkean ja puhtaan läpikäytävän päässä. Ulkonainen puhtaus olikaikkialla tyydyttävä; kaikki, mikä ensi katseella pisti silmään, oliloistavaa. Ehkäpä vaatimuksenikaan eivät olleet kovin suuretvankilasta tullessani. Molemmat syytöksenalaiset joutuivatvasemmanpuoliseen osastoon, minut vietiin oikeanpuoliseen. Ovi olilukittu ja sen edustalla seisoi pyssyllä varustettu sotamies. Nuorempialiupseeri (kuuluva sairashuoneen vartijoihin) käski päästää minutsisälle ja niin saavuin minä pitkään, kapeaan huoneeseen, johon oliasetettu vuoteita, luvultaan kaksikymmentä kaksi; niiden joukossa olikolme tai neljä vapaata. Vuoteet olivat puiset ja viheriäksi maalatut; muuten ovat sen laatuiset vuoteet Venäjällä tunnetuita siitä, etteivätmillään muotoa voi olla ilman luteita. Minä sain sijani nurkassa, sillä puolen, jolla oli akkuna.

Kuten jo sanoin, oli täällä sairaita meidänkin vankilastamme. Muutamatheistä olivat minulle vanhoja tuttuja. Enin osa oli kuitenkinsyytöksen alaisia ja ojennusruotulaisia. Kovasti sairaita, s.o.alituisesti vuoteen omana olevia ei ollut kovin paljon. Ne, jotkaeivät olleet kovin sairaita, istuivat vuoteillaan tai kävelivätedestakasin pitkin huonetta, jossa kahden vuoderivin välille jäimelkoinen ala kävelyä varten. Huoneessa oli tavattoman tukahuttavahaisu. Ilma oli täynänsä kaikenlaisia vastenmielisiä höyryjä jalääkkeen hajua, vaikka valkea uunissa paloikin lakkaamatta. Vuoteenioli verhottu kirjavalla päällysvaatteella. Minä otin sen pois.Päällysvaatteen alla oli sarkapeite, varustettuna palttinavuorilla jakarkeat alusvaatteet, joiden puhtaus oli hyvin epäilyttävää laatua.Vuoteen vieressä oli pöytä, ja sen päällä ruukku ynnä tinakuppi.Kaikki tämä oli siisteyden vuoksi peitetty pienellä käsiliinalla.Pöydän alaosassa oli vielä hylly, jossa teen juojat säilyttivätteekyökkejä, kaljahaarikoita y.m.; mutta teen juojia ei ollutsairastenkaan joukossa paljon. Piiput ja tupakkakukkarot, joita olimelkein kaikilla, jopa keuhkotautisillakin, pidettiin kätkössävuoteiden alla. Lääkärit ja muut esimiehet eivät juuri koskaantarkastelleet vuoteenaluksia ja jos näkivät jollakin piipun, eivätolleet sitä huomaavinaan. Muuten olivat sairaatkin varovaisia japolttivat melkein aina uuniin. Ainoastaan yöllä poltettiin suoraanvuoteelta; mutta yöllä ei täällä käynytkään kukaan muu kuinvartijaupseeri jolloinkulloin.

Sitä ennen en koskaan ollut missään sairashuoneessa; kaikki oliminulle siis aivan uutta. Minä huomasin, että olin herättänyt muissasairaissa uteliaisuutta. He olivat jo kuulleet minusta ja katselivatminua nyt ujostelematta, jopa hiukan ylpeästikin, niinkuin kouluissakatsellaan uutta tulokasta tai lakituvissa oikeuden hakijaa. Oikeallapuolellani makasi eräs syytöksen alainen kirjuri, jonkun kapteeninäpäräpoika. Häntä syytettiin väärän rahan teosta ja hän oli maannuttäällä jo vuoden päivät, nähtävästi aivan terveenä, mutta vakuuttaenkuitenkin lääkäreille, että hänellä oli valtasuonen vika. Miessaavutti tarkoituksensa; sillä hän pääsi pakkotyöstä sekäruumiin rangaistuksesta ja oli jo vuoden päivät maannut T – kinsairashuoneessa. Hän oli vankka ja roteva mies, ijältään noinkahdenkymmenen kahdeksan vanha, suuri veijari, sangen älykäs jatavattoman itserakas; itse oli hän vakuutettu olevansa mitärehellisimpiä miehiä maailmassa ja niinpä oli hän syyttömyydestäänkinaivan varma. Hän rupesi ensiksi puhelemaan kanssani kysellen minultauteliaasti yhtä ja toista ja selitellen puolestaan tarkoilleen, mimmoinen oli sairashuoneen ulkonainen järjestys. Tietysti ilmoittihän minulle ennen kaikkia olevansa kapteenin poika. Hän olisimielellään tahtonut olla aatelismiehenäkin tai ainakin "säätyläisenä."Kohta sen jälkeen tuli luokseni eräs ojennusruotulainen, joka alkoivakuutella tuntevansa useita pakkotyöhön lähetettyjä aatelismiehiä jarupesi luettelemaan heitä sekä ristimä- että isännimeltä. Hän oli joharmaapäinen sotamies, ja hänen kasvoistaan voi päättää, että hän olisuuri valehtelija. Hänen nimensä oli Tshekunow. Hän nähtävästi hakiystävyyttäni siinä luulossa, että minulla oli rahaa. Huomattuaan, ettäolin varustettu teelehdillä ja sokurilla, tarjosi hän oitis apuaanluvaten hankkia teekyökin ja keittää minulle teetä. Teekannun oliM – tsky luvannut lähettää minulle jonkun täällä työskentelevän vanginmukana. Mutta Tshekunow ei kaivannut sitä. Hän hankki jonkunlaisenpadan, jopa kupinkin, kiehutti teeveden ja palveli minua erittäinhalukkaasti, saaden siitä kärsiä myrkyllisiä pilkkasanoja eräältätoiselta sairaalta. Tämä sairas oli keuhkotautinen, joka makasi minunvastassani; hänen nimensä oli Ustjantsew, sama syytöksenalainensotamies, joka oli juonut korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa jasiten hankkinut itselleen keuhkotaudin; hänestä olen jo maininnutjoskus ennen. Tähän asti oli hän maannut ääneti ja vaikeastihengittäen sekä katsellut karsain silmin Tshekunowia. Miehen suuritotisuus teki, että hänen tyytymättömyytensä tuntui hiemanhullunkuriselta. Lopulta ei hän voinut enää olla vaiti:

– Sen orja! Löysipähän herran! sanoi hän voimattomuudesta hengästyen.

Hän oli kovasti sairaana.

Tshekunow kääntyi vihaisesti hänen puoleensa:

– Kuka on orja? kysyi hän katsoen halveksivaisesti Ustjantsewiin.

– Sinä olet orja! vastasi tämä vakavasti, ikäänkuin hänellä olisiollut täysi oikeus moittia Tshekunowia ja ikäänkuin se olisi ollutkinhänen velvollisuutenaan.

– Minäkö orja?

– Sinäpä juuri. Kuulkaahan, hyvät ihmiset, ei usko vielä! Ihmettelee!

– Mitä se sinuun koskee? Näethän, että he ovat yksin, aivan kuinilman käsiä. Palvelijatta eivät ole tottuneet olemaan. Miksi enauttaisi heitä, sinä takkukuonoinen narri!

– Kuka on takkukuonoinen?

– Sinä olet takkukuonoinen.

– Minäkö takkukuonoinen?

– Sinäpä juuri!

– Kauniskos itse olet? Onhan sinulla nenä kuin variksen pesä …koska minä olen takkukuonoinen.

– Oletpa niinkin takkukuonoinen! Parasta olisi, että makaisit jakuolisit rauhassa, kun Jumala on kerran rangaissut.

– Mitä! Pitäisikö minun ehkä kumarrella mokomia. Ei isänikäänkumarrellut eikä käskenyt minunkaan kumartelemaan. Minä … minä…

Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta kova yskä ja veren sylky esti hänetsiitä. Kohta nousi kylmä hiki hänen kapealle otsalleen. Yskältä ei hänsaanut puhutuksi, vaikka hänellä olisi kyllä ollut halua. Silmistänäkyi, että hän olisi tahtonut vielä riidellä, vaan nyt piti hänenvoimattomana viittailla ainoastaan kädellään… Niinpä uneuttikinTshekunow hänet viimein.

Minusta tuntui, että keuhkotautisen viha tarkoitti pikemmin minua kuinTshekunowia. Siitä, että Tshekunow tahtoi palvella ja ansaita sitenjonkun kopeikan, ei häneen olisi voinut kukaan suuttua. Jokainenymmärsi, että hän teki sen ainoastaan rahan tähden. Siinä kohdenalhainen kansa ei ole kovin arkatuntoinen. Mutta Ustjantsew eisuvainnut minua eikä teetäni eikä sitä, että olin kahleissakinherrana, toisen palveltavana, vaikka minä en ollenkaan pyytänytkeltään palvelusta. Ja todella minä olisinkin tahtonut tehdä kaikkiitse, ettei kukaan olisi tarvinnut pitää minua velttona jaherrasmaisena. Siinäpä olikin minun itserakkauteni, koska asia kerranon puheeksi tullut. Mutta siitä huolimatta tapahtui aina – minullekäsittämättömästä syystä – etten koskaan voinut sysätä luotani niitämonia palvelijoita ja apulaisia, jotka vapaehtoisesti tulivat tarjolleja lopulta saivat minut valtoihinsa siinä määrin, että itse muutuinvihdoin heidän palvelijakseen; ulkonaisesti näytti kuitenkin siltä,että minä olisin ollut heidän herransa ja etten ilman heitä olisivoinut tulla toimeenkaan. Se seikka oli minusta tietysti hyvinharmillinen. Mutta Ustjantsew oli keuhkotautinen ja ärtyisäluonteeltaan. Muut sairaat olivat välinpitämättömiä, näyttivätpähiukan ylpeiltäkin. Muistan, että sillä kertaa oli kaikilla puheenaineena eräs syytetty vanki, joka paraillaan kärsi ruumiinrangaistustaan ja jonka samana iltana piti saapua sairashuoneeseen.Sairaat odottivat tulokasta uteliaina. Sanottiin muuten, ettärangaistus tulee olemaan helponlainen – kaikkiaan ainoastaanviisisataa lyöntiä.

Vähitellen rupesin minä tarkastamaan, mitä ympärilläni oli. Sen verrankuin voin huomata, vaivasi useimpia tosisairaita keripukki jasilmätauti, jotka olivat yleisiä tauteja paikkakunnalla. Toisetsairastivat kuume- ja rintatauteja. Täällä ei ollut niin kuin muissasairashuoneissa eri osastoja eri tauteja varten, vaan kaikki sairaat, jopa nekin, joilla oli tarttuvia tauteja, makasivat yhdessä. Näistätosisairaista ovat eroitettavat ne, jotka tulivat tänne ilman mitääntautia, ainoastaan "lepäilemään." Sääliväiset lääkärit ottivat heitämielellään vastaan, etenkin kun oli paljon tyhjiä vuoteita. Olovankilassa oli suhteellisesti niin huono, että moni sen asukkaistatuli mielellään sairashuoneeseen huolimatta siitä että ilma täällä oliraskas. Oli olemassa sairashuone-elämän ihailijoita, suurimmaksiosaksi ojennusruotulaisia. Minä katselin uteliaasti uusia toverejanija muistan, että huomioni kiintyi etenkin erääseen keuhkotautiseen, joka oli viimeisillään ja makasi lähellä Ustjantsewia, siis myöskinvastassani. Hänen nimensä oli Mihailow ja vielä pari viikkoa sittennäin minä hänet vankilassamme. Jo siellä ollessaan oli hän sairastanutkauan ja hänen olisi pitänyt paljoa aikasemmin mennä parannuksille; mutta hän kärsi aivan tarpeettomasti vaivojaan; vasta joulun aikaanmeni hän sairashuoneeseen, jossa hän kolmen viikon kuluttua kuolikovaan keuhkotautiin; hän oli aivan kuin sisällisesti tulen polttama.Minua hämmästytti hänen suuresti muuttunut muotonsa, joka vankilaantullessani oli ensimäisinä painunut mieleeni. Hänen vieressään makasieräs ojennusruotuun kuuluva vanhanpuoleinen ja kauhean siivotonsotamies… Mutta enhän voi luetella kaikkia sairaita… Minämainitsin tuon ojennusruotulaisen ainoastaan siitä syystä, että hän joensi hetkellä antoi minulle jokseenkin täydellisen käsityksen eräästäsairashuonetta koskevasta omituisuudesta. Muistan, että tällä miehelläoli kova nuha. Hän aivasteli alituiseen tehden sitä säännöllisestikoko viikkokauden kuluessa, jopa unissaankin, ja jokaisenaivastuspuuskauksen jälkeen oli hänen tapana sanoa: "Jumalani, mimmoinen rangaistus!" Nyt istui hän vuoteellaan ja täytti sieramiaanpaperitötterössä olevalla nuuskalla, jotta olisi voinut voimallisemminja säännöllisemmin aivastaa. Hän aivasti kirjavaan pumpuliseennenäliinaan, joka oli ollut pesussa jo satoja kertoja ja muuttanutväriänsä aivan tavattomasti! Aivastaessaan rypistyi hänen pieninenänsä omituisella tavalla samalla kun vanhat, mustuneet hampaat sekäpunaiset, limaiset ikenet tulivat näkyviin. Aivastuksen jälkeenlevitti hän oitis nenäliinansa ja tarkasteli siihen runsaastikeräytynyttä märkyyttä, jonka hän sitten pyyhkäsi yllänsä olevaanruskeaan ruunun nuttuun, niin että kaikki lika tarttui siihen, samallakun nenäliina jäi vaan hieman kosteaksi. Tämä törkeä nenäliinansäästäminen ruunun nutun vahingoksi ei herättänyt mitään vastaväitettäsairasten puolelta, vaikka joku heistä saattoi saada sittemmin samannutun yllensä. Mutta alhainen kansamme ei ole juuri kovin inhoavainen.Minun oli tuota nähdessäni paha olla ja minä rupesin väkisinkintarkastelemaan omaa nuttuani. Se oli jo kauan vetänyt huomionipuoleensa hajullaan; lämminneenä ylläni haisi se yhä enemminlääkkeeltä, laastarilta ja jonkunlaiselta visvalta, joka olikinluonnollista, koska se pitkän ajan kuluessa oli ollut ainoastaansairasten hartioilla. Ehkäpä selkäpuolella oleva palttinavuori olijoskus ollut pesussakin, varmaan en sitä kuitenkaan voi sanoa. Nyt olise ainakin tahrattuna kaikenlaisilla nesteillä. Sillä asia oli niin, että vankien osastoon tuotiin usein ruumiinrangaistuksen saaneita, joilla oli selkä täynänsä haavoja; heitä parannettiin vesihauteilla janiinpä nuttu, joka pantiin oitis märän paidan päälle, ei voinut ollatahraantumatta. Ja joka kerta, kun minä vankeuteni aikana olinsairashuoneessa (ja siellä olinkin minä jokseenkin usein), en voinutilman epäluuloja pukea semmoista nuttua ylleni. Etenkin olivat minullevastenmielisiä näissä nutuissa tavattavat syöpäläiset… Ja vaikkasairashuoneessa, raskasta ilmaa lukuun ottamatta, ulkopuolisestivallitsi jonkunlainen siisteys, ei sisällisestä siisteydestä ollutmihinkään. Sairaat olivat siihen kuitenkin tottuneet ja he arvelivat, että niin piti ollakin; mihinkään toimenpiteisiin puhtaudenylläpitämiseksi ei ryhdytty. Mutta toimenpiteistä puhun vast'edes…

Juuri kun Tshekunow oli tarjonnut minulle teeveden (jota vartensivumennen sanoen oli käytetty koko vuorokaudeksi sisään tuotua jahuonossa ilmassa pilautunutta vettä), aukesi äkkiä ovi ja huoneeseenastui äsken rangaistu sotamies monen vartijan seuraamana. Minä näinensi kertaa vankia, joka äskettäin oli saanut rangaistuksensa.Sittemmin tuotiin heitä tänne usein, muutamia kantamallakin (liiankovan rangaistuksen saaneita), ja joka kerta oli siitä sairaillejonkunlaista vaihtelua yksitoikkoisuudessa. He ottivat tulokastavastaan tavallisesti hyvin totisen näköisinä. Muuten vaikutti vastaanottoon rikoksen suuruus ja siitä seurannut rangaistus. Kovastirangaistu ja suuri pahantekijä sai osakseen suurempaa kunnioitusta jahuomiota kuin joku karannut rekryytti, jommoinen esim. oli sekin mies, joka nyt tuotiin sisään. Missään tapauksessa ei kuitenkaan osoitettuerityistä sääliväisyyttä eikä myöskään tehty mitään loukkaaviahuomautuksia. Ääneti auttoivat toiset rangaistua ja hoitelivat häntä,etenkin jos hän ei voinut tulla toimeen ilman apua. Välskärit tiesiväthyvin hyvästi, että rangaistut olivat taitavissa käsissä. Apuatoimitettiin levittämällä kylmässä vedessä kastettu lakana tai paitarangaistun selkään tai myöskin siten, että siitä vedettiin tikkuja, jotka lyödessä usein jäävät särkyneistä kepeistä lihaan. Viimeksimainittu avunanto oli sairaalle hyvin tuskallinen. Mutta ylipäänsäkummastutti minua aina rangaistujen suuri kestävyys kipujenkärsimisessä. Minä näin heitä useampia, muutamia hyvinkin pahastilyötyjä, mutta tuskin kukaan heistä vaikeroi! Ainoastaan kasvot olivatheillä muuttuneet, kalventuneet; silmät paloivat; katse oli epävarma, levoton, huulet vapisivat, niin että onneton itse pureksi niitämelkein verille. Sisään tullut sotamies oli noin kahdenkymmenen kolmenvuoden vanha, vankan näköinen, korkeakasvuinen, kaunis, mustaverinenmies. Hänen selkänsä oli pahasti pieksetty. Ylhäältä aina vyötäiseenasti oli hänen ruumiinsa paljastettu; hartioille oli heitetty märkälakana, joka vaikutti, että hän vapisi kuin vilutautinen ja kävelinoin puolitoista tuntia edestakasin pitkin laattiaa. Minä katsoinhäntä kasvoihin; hän ei näyttänyt ajattelevan mitään, katseli vaankummallisesti, kiinnittämättä huomiotaan mihinkään erityiseenesineeseen. Minusta näytti, että hän silmäili pitemmän aikaa teetäni.Tee oli kuumaa; höyry kohosi kupista, mutta mies paralla oli kylmä,niin että hampaat löivät loukkua. Minä pyysin häntä juomaan. Hän tuliluokseni nopeasti ja sanaakaan sanomatta otti kupin, joi siitäseisoaltaan, ilman sokuria, kiirehtimällä ja kokien olla minuunkatsomatta. Juotuaan pani hän kupin paikalleen ja sanaakaan sanomatta,päätäänkään nyökäyttämättä rupesi taas kävelemään edes takasin pitkinlaattiaa. Ei hän huolinut nyt puheista eikä pään nyökytyksistä! Mitämuihin vankeihin tulee, koettivat he alussa välttää keskusteluitarangaistun tulokkaan kanssa; annettuaan hänelle apuansa, eivät hehuolineet hänestä sen enempää, arvattavasti siitä syystä, että miesparka saisi olla rauhassa, johon tämä näkyi olevankin aivantyytyväinen.

Sillä välin alkoi hämärtää ja yölamppu sytytettiin. Muutamilla, kuitenkin aivan harvoilla vangeilla oli omat kynttiläjalkansa. Vihdoinlääkärin iltakäynnin jälkeen tuli sisään vartioiva aliupseeri, lukikaikki sairaat, jonka jälkeen huone lukittiin; sitä ennen tuotiinkuitenkin yösaavi sisään… Minä sain ihmeekseni kuulla, että tämäsaavi oli sisällä koko yön; semmoinen oli järjestys. Päivälläpäästettiin vanki ulos, ei kuitenkaan pitemmäksi aikaa kuinminuutiksi; yöllä sitä vastoin ei päästetty ollenkaan. Vankien osastooli toisenlainen kuin muut osastot ja vangin täytyi sairaanakin kärsiärangaistustaan. Kuka tämmöisen järjestyksen lienee ensin pannuttoimeen, en tiedä; sen vaan tiedän, ettei sellainen järjestys ollutollenkaan paikallaan ja ettei turhanpäiväinen muodollisuus ilmaantunutmissään niin jyrkästi kuin tässä seikassa. Lääkärit eivät olleetsiihen tietysti syypäät. Sanon vieläkin, että vangit eivät voineetkyllin kehua lääkärejä pitäen heitä aivan kuin isinänsä. Kaikkiakohtaan olivat lääkärit suosiollisia, ystävällisiä, ja vanki, joka olikaikkien hylkäämä, piti heitä suuressa arvossa, sillä hän huomasi, että heidän ystävällisyytensä ei ollut teeskenneltyä. Ja muutenhan eivoinut ollakaan; sillä lääkäreillä ei olisi ollut mitäänedesvastausta, jos he olisivat käyttäytyneet toisin, s.o. jyrkästi,röyhkeästi; siis olivat he ystävällisiä ihmisrakkauden pakoituksesta.He käsittivät sen seikan, että sairas vanki tarvitsee raitista ilmaasamoin kuin muutkin sairaat. Muiden osastojen sairaat saattoivat esim.joihinkin määrin parannuttuaan kävellä vapaasti käytävissä jahengittää raittiimpaa ilmaa kuin mitä sairashuoneessa oli tarjona.Tuntuupa pahalta ja ilkeältä, kun muistelen mihin määrin tämälämpimään huoneeseen tuotu saavi pilasi jo ennestäänkin pilaantuneenilman. Sanoessani, että vanki sairaanakin kärsi rangaistustansa, ensillä tarkoittanut ollenkaan, että semmoiseen toimenpiteeseen olisiryhdytty hänen rankaisemisekseen. Siten olisin tehnyt itsenisyylliseksi ajattelemattomaan parjaukseen. Sairasta ei sovi rangaista.Niin ollen on selvää, että joku ankara välttämättömyys oli pakoittanutesimiehiä mokomaan turmiolliseen toimenpiteeseen. Mutta mikä? Sepä nytonkin harmillista, etten mitenkään voi selittää tämän, yhtä vähän kuinmonen muunkaan toimenpiteen tarpeellisuutta. Mikä oli syynä mokomaanankaruuteen? Sekö, että vanki tulisi sairashuoneeseen suotta, ilmanmitään tautia, pettäisi lääkärit ja saattaisi yöllä ulos päästyäänpuikahtaa pakosalle? Sellaisen arvelun mahdottomuutta en tarvinneliioin todistellakaan. Mihinkä vanki voisi paeta? Mitenkä hänpakenisi? Päivällä päästettiin vankeja ulos yksitellen; niin olisivoitu tehdä yölläkin. Ovella seisoi ladatulla pyssyllä varustettuvartija. Vangin ei tarvinnut mennä kuin kahden askeleen päähänvahtipaikasta, ja sitä paitsi oli hänen seurassaan aina toinenvartija, joka ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Kysymykseenolisi voinut tulla ainoastaan yksi, rautaristikolla varustettu akkuna, jonka edustalla niinikään käyskenteli vartija koko yön. Jos mielipäästä akkunasta läpi, olisi pitänyt lyödä se rikki ja murtaaristikko. Kukas voisi semmoista sallia? Ajatelkaamme, että vanki olisitappanut saattomiehen kaikessa hiljaisuudessa. Mutta sittenkin oliakkuna ristikoineen murrettava. Huomattava on, että aivan lähellävartijaa, noin kymmenen askeleen päässä hänestä makasivat toisenosaston vartijat, seisoi toinen sotamies pyssy olalla ja hänenvieressään niinikään saattomies sekä muut vahdit. Ja mihinkä olisivoinut juosta talvella, tohvelit jalassa, nuttu hartioilla ja yömyssypäässä? Mutta koska vaara oli niin vähäinen (koska toisin sanoen sitäei ollut olemassakaan), minkä tähden sairaita sillä tavoin vaivattiinehkäpä heidän elämänsä viime hetkinä, sairaita, joille raitis ilma ontarpeellisempi kuin terveille? Minkätähden niin tehtiin, sitä envoinut mitenkään käsittää.

Koska kerran olen tullut kysyneeksi "minkä tähden", niin en voi ollamainitsematta erästä toista omituisuutta, joka oli minulle monenvuoden kuluessa niinikään selittämättömänä arvoituksena. En voi ollasanomatta siitä pari sanaa ennenkuin rupeen jatkamaan kertomustani.Minä tarkoitan kahleita, joista ei mikään tauti vapauttanut tuomittuavankia. Keuhkotautisetkin kuolivat kahleissaan. Yhtähyvin olivatsiihen kaikki tottuneet pitäen sitä jonkunlaisena välttämättömyytenä.Tuskinpa kukaan ajattelikaan koko asiaa, sillä lääkäreistäkään eikenenkään päähän kertaakaan pistänyt pyytää esimiehiltä kovastisairaiden, etupäässä keuhkotautisten vapauttamista kahleista. Tosi on, että kahleet itsessään eivät ole kovin suurena rasituksena. Painoltaanovat ne 8-12 naulaa. Kymmenen naulaa ei ole terveelle ihmisellerasittava paino. Minulle kerrottiin yhtä hyvin, että kahleidenkantaminen vaikutti muutamien vuosien kuluttua jalkojen kuivettumista.En tiedä, oliko siinä jutussa perää; aivan todettomalta se ei sentääntunnu. Pienikin, vaikkapa kymmenenkin naulan paino, joka on ainaiseksikiinnitetty jalkaan, tekee sen luonnottoman raskaaksi ja voipipitemmän ajan kuluttua vaikuttaa turmiollisesti… Mutta ajatelkaamme, ettei siitä terveelle olisikaan mitään haittaa. Mitenkäs on sairaanlaita? Ajatelkaamme, ettei tavallinen sairaskaan kärsi siitäsanottavasti. Mutta niinkös on laita kovasti sairasten, keuhkotautisten, joilla ilmankin kädet sekä jalat kuivettuvat niin, että olenkorsikin tuntuu heistä raskaalta? Ja jos lääkärit olisivattoimittaneet helpoitusta vaikka keuhkotautisillekin, niin olisi sekinollut suuri hyvätyö. Joku sanonee, että vanki on pahantekijä, joka eiansaitse laupeutta; mutta vaikkapa myöntäisimmekin sen todeksi, eisovi kuitenkaan lisätä rangaistusta sille, johon Jumalan sormi on jokoskenut. Mahdotonta on uskoa, että siten meneteltäisiin ainoastaanrangaistukseksi: sillä vapauttaahan oikeuskin keuhkotautisen ruumiinrangaistuksesta. Niinpä onkin tässä taas jonkunlainen salainen, varovaisuuden synnyttämä toimenpide. Minkä vuoksi? – sitä on mahdotonymmärtää. Sillä eihän todellakaan sovi ajatella, että keuhkotautinensaattaisi karata. Eihän mokoma ajatus voi pälkähtää kenenkään päähän, etenkin kun muistetaan keuhkotaudin laatua. Mahdotonta on myöskin ollaolevinaan keuhkotautinen ja pettää lääkärejä karkaamisen aikomuksessa.Tauti on semmoinen, että sen voi tuntea ensi katseella. Ja näinköhänsitä paitsi ihmisiä pannaan kahleisiin sen vuoksi, etteivät hekarkaisi? Ei suinkaan. Kahleet ovat vaan häväistykseksi, rangaistukseksi, sekä ruumiilliseksi että siveelliseksi. Niin ainakinon ajateltava. Karkaamista ne eivät voi mitenkään estää. Taitamattominja kömpelöinkin vanki osaa ne helposti viilata poikki tai murtaakivellä rikki. Jalkakahleet eivät voi olla millään muotoa karkaamisenesteenä; mutta jos ne ovat ainoastaan rangaistukseksi määrätyt, niineihän kuolevata tarvinne enää rangaista.

Tätä kirjoittaessani muistuu mieleeni eräs keuhkotautiin kuollutvanki, sama Mihailow, joka makasi melkein vastapäätäni, lähelläUstjantsevia ja kuoli muistaakseni täällä oloni neljäntenä päivänä.Ehkäpä olenkin puhunut keuhkotautisista sen vaikutuksen johdosta, jonka tämä kuolemantapaus teki minuun silloin. Mihailowia tunsin hyvinvähän. Hän oli vielä nuori, noin kahdenkymmenen viiden vanha, solakkavartaloinen mies. Hän kuului erityiseen osastoon ja oliomituisen vaitelias sekä surumielinen. Hän näytti aivan kuin"kuivuvan" vankilassa. Niin sanoivat sittemmin vangit, jotka pitiväthäntä hyvänä miehenä. Muistan, että hänellä oli kauniit silmät, enkäminä oikein tiedä, minkä tähden hän on nyt niin selvästi mielessäni.Hän kuoli kello kolmen aikaan jälkeen puolen päivän; ilma oli sinäpäivänä selkeä ja kylmä. Muistan, kuinka aurinko paistoi ohuestijäätyneiden akkunain läpi. Sen säteet kohtasivat onnetonta. Hän kuolitunnottomana ja tehtyään lähtöä useita tunteja. Häntä tahdottiinauttaa, kun nähtiin, että hänen oli hyvin tukala olla; hän hengittivaikeasti, syvästi, rohisevasti; hänen rintansa kohosi korkealle,ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa. Hän riisti päältäänpeitteen sekä vaatteet ja rupesi vihdoin repimään paitaansa. Hirveätäoli nähdä tätä pitkän pitkää ruumista, jonka jalat ja kädet olivatkuivuneet luuhun asti, vatsa painunut alas ja rinta kohonnut; kylkiluut olivat selvään erotettavina niinkuin luurangolla. Hänenpäällänsä oli jäljellä ainoastaan puinen risti ynnä kahleet, jotka hännyt olisi voinut vapaasti pudottaa jaloistaan. Puoli tuntia ennenhänen kuolemaansa vallitsi täällä hiljaisuus; sairaat puhelivatkeskenään melkein kuiskaamalla ja kävelivät miltei kuulumattominaskelin. Keskusteltiin vähän, enimmiten muista asioista ja yhäkovemmin rohisevaan sairaaseen luotiin harvoin silmäyksiä. Vihdoinlöysi sairas hapuroivalla kädellään rinnassaan olevan ristin ja rupesisitä repimään ikäänkuin sekin olisi painanut häntä. Häneltä otettiinse pois. Kymmenen minuutin kuluttua hän kuoli. Ovelle lyömälläannettiin merkki vartijalle. Tämä tuli sisään, loi tylsän silmäyksenruumiiseen ja lähti viemään sanaa välskärille. Välskäri, sävyisännäköinen nuori mies, joka muuten piti liian paljon huoltaulkomuodostaan, ilmestyi kohta paikalle; nopein askelin lähestyi hänvainajata, koetteli tottuneen tavalla hänen valtasuontaan, viittasisitten kädellään ja lähti pois. Kohta vietiin sana vartijoille; vainaja oli tärkeä vanki, erityisestä osastosta; häntä olikuolleeksikin tunnustettava erityisillä tempuilla. Vartijoitaodotellessa joku ilmoitti hiljaisella äänellä, että ehkä olisi hyväpainaa vainajan silmät kiinni. Toinen kuunteli tarkkaan, mitäsanottiin, lähestyi sitten hiljaan vainajata ja painoi hänen silmänsäkiinni. Nähtyään tyynyllä olevan ristin, otti hän sen käteensä,katseli sitä tarkkaan ja pani sen jälleen Mihailowin kaulaan; panikaulaan ja risti silmänsä. Sillä välin kangistuivat vainajan kasvot; valon säde välähteli niiden yli; suu oli puoleksi auki; kaksi valkeatahammasriviä kiilsi ohuvien, ikeniin tarttuneiden huulien välistä.Vihdoin tuli sisään vartioiva aliupseeri, miekka vyöllä ja kypäripäässä; häntä seurasi kaksi vahtia. Hän läheni ruumista yhä verkemminja katseli hämillään vaiteliaita ja synkännäköisiä vankeja. Askeleenpäässä vainajasta pysähtyi hän kuin naulattu ja näytti pelästyneeltä.Paljastettu, kahleissa oleva ja kuivunut ruumis hämmästytti häntä; hänriisui äkkiä kypärinsä, jota ei ollenkaan tarvittu ja risti silmänsä.Hän oli jäykännäköinen, harmaapäinen soturi. Muistan, että samallakertaa seisoi paikalla myöskin Tshekunow, joka oli niinikäänharmaapäinen vanhus. Koko ajan katsoi hän ääneti aliupseeria suoraansilmiin ja seurasi omituisen tarkkaan hänen liikkeitään. Molempainmiesten silmät kohtasivat toisensa ja Tshekunowin alahuuli vavahtijostain syystä. Suutansa vääntäen nyökäytti hän päätään vainajatakohti ja sanoi:

– Olihan hänelläkin äiti! – sekä lähti sitten pois.

Muistan, että nämä sanat hämmästyttivät minua… Miksi oli hän nelausunut ja mitenkä johtuivat ne hänen mieleensä? Sitten nostettiinruumis yhdessä vuoteen kanssa; oljet ratisivat, kahleet kilahtivatlaattiata vasten… Ne nostettiin ylös. Ruumis kannettiin pois. Äkkiärupesivat kaikki kovalla äänellä puhumaan. Kuultiin, kuinka aliupseerikäytävässä lähetti jonkun seppää noutamaan. Vainaja oli päästettäväkahleistaan…

Mutta minä olen poikennut aineestani…

XIII

Jatkoa.

Lääkärit kävivät sairashuoneen osastoissa aamuisin; yhdentoista aikaantulivat he kaikki yhdessä, päälääkäri etunenässä; puolen tuntia sitäennen kävi osastossamme oma lääkärimme, eräs nuori, ammatissaantaitava ja ystävällinen mies, josta vangit pitivät hyvin paljon, arvellen, että hänellä oli ainoastaan yksi vika, että hän oli "liianhiljainen." Todellakin oli hän vähäpuheinen ja ujoluontoinen, muuttiruokalajia sairasten ensi pyynnöstä ja näyttipä olevan taipuvainenmääräämään lääkkeitäkin heidän mielensä mukaan. Muuten oli hän kelpomies. Täytyy tunnustaa, että moni lääkäri Venäjällä nauttii alhaisenkansan rakkautta ja kunnioitusta; sen seikan huomasin minä aivantodeksi. Tiedän, että sanani näyttävät kummallisilta, etenkin kunotetaan lukuun alhaisen kansan luottamattomuus lääketaitoon jaulkomaan lääkkeisiin. Tosi on, että maalainen, kovimmassakin taudissaollessaan, mieluummin käyttää jonkun noitaämmän apua tai kotoisiayksinkertaisia lääkkeitään (joita muuten ei olekkaan halveksittava)kuin menee lääkärin luo tai sairashuoneeseen makaamaan. Muttapuhumattakaan siitä, että alhainen rahvas osoittaa luottamattomuuttakaikkia virallisia toimenpiteitä kohtaan, vieroittavat sitäsairashuoneista monenmoiset kauhistuttavat kulkupuheet, jotka useinovat kaikkea perustusta vailla, vaikka välistä eivät ole aivanperättömiäkään. Enimmiten peloittaa häntä kuitenkin sairashuoneensaksalainen järjestys, ympärillä olevat vieraat ihmiset, ankaruusruoassa, kertomukset välskärien ja lääkärien kovuudesta, ruumiinleikkauksista y.m. Sen lisäksi ei rahvas voi välttää epäluulontunteita ajatellessaan, että herrat ovat sairashuoneessa parantajina.Mutta kun sitten lähemmin tutustutaan lääkäreihin (ei kuitenkaan ilmanpoikkeuksia), katoaa pelko hyvin pian, ja se seikka on luettavakunniaksi lääkäreillemme, etenkin nuorille. Useimmat heistä osaavathankkia alhaisen kansan kunnioitusta, jopa rakkauttakin. Minä puhunsen mukaan, mitä itse näin monta kertaa useissa paikoissa eikä minullaole syytä luulla, että muualla olisi asian laita sanottavasti toisin.Tosi on, että muutamissa paikoin lääkärit ottavat lahjoja, ovathuolimattomia sairaita kohtaan ja laiminlyövät tehtäviänsä. Semmoistaon olemassa; mutta minä puhun lääkärien enemmistöstä tai paremminsanoen, siitä yleisestä hengestä tai suunnasta, joka on havaittavanalääkäreissämme meidän päivinämme. Vaikka velvollisuuksiensalaiminlyöjät puolustaisivat itseään miten hyvänsä, esimerkiksisyyttämällä seuraa, joka on muka niellyt heidätkin, ovat hekuitenkin aina väärässä, etenkin jos ovat sen ohessa kadottaneetihmisrakkaudenkin. Ihmisrakkautta, ystävällisyyttä ja sääliväisyyttätarvitsee sairas välistä enemmän kuin lääkkeitä. Olisipa jo aikalakata syyttämästä seuraa kaikesta pahasta. Tosi on, että se vaikuttaapaljon pahaa, mutta eihän sitä voi syyttää kaikesta; usein joku viekasveijari saattaa siten peitellä heikkouttaan, ja vieläpä ilkeyttäänkin, etenkin jos hän osaa olla kaunopuhelias. Mutta nyt olen taas joutunutpois aineesta; minä tahdoin sanoa, että alhainen kansa osoittaaluottamattomuutta enemmän lääkeopillista virkakuntaa kuin yksityisiälääkärejä kohtaan. Tutustuttuaan heihin lähemmin, hylkää se entisetennakkoluulonsa. Muuten eivät sairashuoneemme vieläkään ole alhaisenkansamme mielen mukaisia, eivätkä siis voi täydellisesti saavuttaa senluottamusta. Sellaisen vaikutuksen on minuun ainakin oma kokemuksenitehnyt.

Osastomme lääkäri pysähtyi kunkin sairaan luo, katseli häntä erittäintarkkaan, kyseli ja määräsi lääkkeet sekä ruo'at. Välistä huomasi hänitsekin, ettei sairaalla ollut mitään vikaa. Mutta kun vanki olitullut lepäämään työstänsä tai makaamaan polstarilla paljastenlautojen asemesta ja sitä paitsi lämpimässä huoneessa kosteanpäävahdin asemesta, jossa kalpeita ja laihtuneita syytöksenalaisiasäilytettiin (syytöksenalaiset ovat kaikkialla Venäjällä kalpeita jalaihtuneita, joka seikka todistaa, että heidän tilansa on raskaampikuin tuomittujen pahantekijäin), niin lääkärimme kirjoittikin, ettähäntä vaivasi joku febris catarhalis ja antoi hänen maata joskusviikonpäivät sairashuoneessa. Tällaiselle "febris catarhalis" – taudille nauroi täällä jokainen. Tiedettiin hyvin hyvästi, että seoli jonkunlainen molemminpuolisesta sopimuksesta lääkärin ja sairaanvälillä hyväksytty nimitys tekotaudille, "varapistoksille", kutenvangit käänsivät sanat: febris catarhalis. Välistä käytti sairasväärin lääkärin suopeutta ja makasi sairashuoneessa siksi, kunneshänet sieltä ajettiin väkisin pois. Silloin oli hauska nähdälääkäriämme; hän ikäänkuin pelkäsi ja häpesi sanoa sairaalle suoraan, että hänen pitäisi tervehtyä ja pyrkiä pois sairashuoneesta, huolimatta siitä, että hänellä lääkärinä oli täysi oikeus pitemmittämutkitta toimittaa sairas pois kirjoittamalla tautilistalle: "sanatest." Alussa ilmoitti hän asian viittailemalla ja rupesi vasta sittenkyselemään: "Eiköhän olisi jo aika? Olethan sinä jo melkein terve,täällä on ahdasta y.m. y.m." siksi että sairasta viimein rupesihävettämään ja hän pyrki päästä pois sairashuoneesta. Vanhin lääkäri, vaikka olikin ystävällinen ja rehellinen mies (häntä rakastivatsairaat niinikään), oli kuitenkin paljon ankarampi ja jyrkempi kuinosaston lääkäri; osoittipa hän joskus kovuuttakin, joka seikkavaikutti, että häntä pidettiin täällä suuressa arvossa. Osastonlääkärin jälkeen kävi hän sairaita katsomassa yhdessä muiden lääkärienkanssa ja tutkisteli jokaista sairasta erittäin viivähtäen kauemmanaikaa kovassa taudissa olevien luona; hän osasi sanoa heille ainajonkun rohkaisevan, ystävällisen sanan ja teki ylipäänsä kaikkiinhyvän vaikutuksen. "Varapistoksia" kärsiviä ei hän koskaan lähettänytpois; mutta jos sairas oli uppiniskainen, sanoi hän suoraan: "Nyt, veliseni, olet jo levännyt tarpeeksi ja saat mennä pois; pitäähänsinun tietää, mikä kohtuus on." Uppiniskaisia olivat tavallisestilaiskurit, etenkin keväiseen aikaan, tai myöskin ne syytöksenalaiset, jotka odottivat rangaistustaan. Muistan, että erästä semmoistaniskoittelevaa kohtaan täytyi käyttää erityistä kovuutta, ennenkuinsaatiin hänet taivutetuksi lähtemään. Hän väitti sairastavansasilmätautia; silmät olivat hänellä punaiset ja hän sanoi tuntevansaniissä kovia pistoksia. Tautia ruvettiin parantelemaan kääreillä,iilimadoilla, ruiskutuksilla y.m., mutta yhtäkaikki eivät silmättahtoneet kirkastua. Vähitellen tulivat lääkärit siihen päätökseen, että tauti oli teeskenneltyä: tulehdus oli aina vähäpätöinen, tulematta pahemmaksi tai paremmaksi. Siitä syntyi epäluulo. Vangittiesivät jo aikoja sitten, että hän teeskenteli ja petti ihmisiä,vaikk'ei hän siitä itse puhunut kellekään. Hän oli nuori, kaunis mies, mutta teki kuitenkin kaikkiin vastenmielisen vaikutuksensalaperäisyydellään ja synkkämielisyydellään; hän ei puhunut kenenkäänkanssa, katseli vaan silmäkulmiensa alta, vältti muiden seuraa,ikäänkuin olisi epäillyt kaikkia. Muistan, että jotkut pelkäsiväthänen tekevän jonkun ilkiötyön. Hän oli entinen sotamies, jokasittemmin oli joutunut kiinni julkeista varkauksista ja tuomittiinsaamaan tuhatta kepinlyöntiä sekä lähetettäväksi vankiruotuihin. Joennen olen sanonut, että syytöksenalainen teki joskus uusia rikoksialykätäkseen rangaistuksensa tuonnemmaksi: pisti ennen rankaisemistaanpuukolla jotain esimiestään tai vaikkapa toista vankiakin; senjohdosta ruvettiin häntä uudelleen tuomitsemaan, rangaistus lykkäytyikuukaudeksi tai pariksi ja hän oli tarkoituksensa saavuttanut. Hän eihuolinut siitä, että häntä parin kuukauden perästä rangaistiin kahtatai kolmea kertaa kovemmin; kunhan hän vaan sai sillä hetkellärangaistuksensa lykätyksi, vaikkapa muutamaksi päiväksikin; sitten saitulla mitä hyvänsä – siihen määrään voipi välistä näiden onnettomienmieli masentua. Jotkut jo kuiskailivat täällä keskenään, että häntäpitäisi varoa; kenties saattaisi hän murhata jonkun yöllä. Mutta seoli vaan paljasta puhetta; mihinkään varokeinoihin eivät vangitryhtyneet, eivät edes nekään, joiden vuoteet olivat hänen vuoteensavieressä. Huomattiin muuten, että hän öisin hieroi silmiäänkalkkijauholla ja jollain muulla aineella, jotta ne aamuksi tulisivatpunaisemmiksi. Vihdoin uhkasi päälääkäri käyttää visvanauhaa. Muttamiesparka ei sittenkään suostunut tervehtymään. Kovin oli hänuppiniskainen tai myöskin pelkuri; sillä vaikka visvanauhaa eivoinutkaan verrata keppeihin, oli se kuitenkin hyvin rasittava.Sairaan niskasta otettiin kouraan niin paljon nahkaa kuin mahdollistaja sen läpi pistettiin veitsellä, joten syntyi leveä ja iso haavapitkin koko niskaa; tähän haavaan pantiin noin sormen levyinenpalttinanauha, jota sitten kerran päivässä määrätyllä tunnillavedettiin edestakasin, niin ettei haava päässyt paranemaan, vaan pysyiaina vereksenä. Mies kärsi tätäkin kidutusta muutaman päivän jasuostui vasta sitten lähtemään pois sairashuoneesta. Eräänä päivänätulivat hänen silmänsä aivan terveiksi, ja niin pian kuin niska oliparantunut, lähti hän päävahtiin kärsiäkseen seuraavana päivänätuhatta kepin lyöntiä.

Rangaistuksen edellinen hetki on tietysti kauhea, ja minä teinehkä väärin, kun sanoin vankien silloin osoittamaa kauhuapelkurimaisuudeksi. Hetki ei voi olla muuta kuin kauhea, koska vangitottivat päällensä kahden- tai kolmenkertaisen rangaistuksen, kunhanvaan saivat lykätyksi sen hiukan tuonnemmaksi. Toiselta puolen olenmaininnut semmoisiakin vankeja, jotka itse halusivat päästä pikemminsairashuoneesta kärsiäkseen rangaistuksensa loppuun asti japäästäksensä siten oikeuden kynsistä; sillä päävahdissa oleminen olikaikkien mielestä paljoa pahempaa kuin varsinainen vankeus. Muttapaitsi luonnonlaadun erilaisuutta vaikutti muutamien pelottomuuteenmyöskin tottumus lyöntien kärsimiseen. Useasti lyödyn selkä ja rohkeusikäänkuin vahvistuvat ja hän rupee pitämään rangaistusta ainoastaanvähäisenä epämukavuutena, jota ei huoli pelätäkään. Yleensä sanoen onasian laita semmoinen. Eräs täkäläinen vanki, erityiseen osastoonkuuluva kristitty kalmukki Aleksanteri tai Aleksandra, kuten häntätäällä nimitettiin, viekas ja peloton, mutta samalla hyväsydäminenmies, kertoi minulle naurusuin, kuinka hän oli saanut neljä tuhattalyöntiä, vakuuttaen samalla pyhästi, että jollei hän olisi pienestäpitäin tottunut patukkaan, jonka jäljet kauan aikaa pysyivät hänenselässään, ei hän koskaan olisi voinut kestää neljäätuhatta. Tätäkertoessaan hän ikäänkuin kiitteli kasvatustaan. "Minua lyötiin aina,Aleksanteri Petrowitsh", sanoi hän minulle kerran istuessaan vuoteenireunalla, "löytiin kaikesta, mistä vaan sattui, lyötiin viisitoistavuotta peräkkäin alkaen siitä asti, kun rupesin itseäni muistamaan, joka päivä useampia kertoja, niin että minä lopulta totuinkin siihen."Mitenkä hän oli joutunut sotamieheksi, sitä en tiedä; ehkäpä kertoikinhän minulle siitä, vaikka en sitä enää muista; hän oli ollutkarkulainen ja maankuleksija. Muistan hänen kertoneen, kuinka hänpelkäsi kauheasti, kun hänet oli päällikön murhaamisesta tuomittusaamaan neljätuhatta. "Minä tiesin, että rangaistukseni tulee olemaankova ja arvelin, että ehkä en pääsisikään siitä hengissä; tosin olintottunut saamaan selkääni, mutta neljä tuhatta – onkos se leikkiä! jasitä paitsi olivat esimieheni kovin äkeissään! Olinpa varma siitä,etteivät he päästäisi minua hengissä. Minä päätin tulla kristityksi, ajatellen, että ehkä saan armon, ja vaikka heimolaiseni sanoivat, ettei siitä tule mitään, ettei armoa anneta, ajattelin minä kuitenkin: voinhan koittaa; onhan heidän kristittyä enemmän sääli. Minut todellakastettiin ja siinä tilaisuudessa sain minä Aleksanterin nimen; muttakepit ne pysyivät kuitenkin keppeinä; ei annettu yhtään ainoataanteeksi; jopa tuo minua harmitti. Ja minä mietinkin itsekseni: odottakaahan, kyllä minä vielä petän teidät kaikki. Ja uskottekos,Aleksanteri Petrowitsh, minä petinkin! Minä osasin erittäin hyvintekeytyä kuolleeksi, s.o. ei aivan kuolleeksi, vaan noinpuolikuolleeksi. Ruvettiin sitten lyömään; lyötiin yksi tuhat: polttaa, huusin minä, lyötiin vielä toinenkin tuhat ja minä luulin, että viimeinen loppu oli käsissä; jalat eivät tahtoneet enää kannattaaja minä heittäysin maahan; silmäni olivat kalmanväriset, kasvot siniset, hengitys lakkasi ja suu oli vaahdossa. Lääkärituli saapuville: kuolee kohta, sanoi hän. Minut kannettiinsairashuoneeseen, jossa oitis virkosin. Sitten vietiin minua vieläkaksi kertaa rangaistavaksi ja kovin olivat he minulle vihaisia, vaanminä petin heidät vielä kaksi kertaa. Kolmannen tuhannen jälkeen menintainnoksiin, mutta kun neljättä tuhatta ruvettiin lyömään, tuntuivatlyönnit veitsen pistolta, kolmea tavallista vastasi silloin jokalyönti, niin kovasti minua piestiin! Lyöjät olivat vimmattuja! Tämäviimeinen tuhat (sen vietävä!..) maksoi kolme ensimäistä, ja jollenminä olisi tekeytynyt kuolleeksi vähää ennen rangaistuksen loppua(kaikkiansa oli vielä jäljellä noin kaksisataa lyöntiä), olisi minuttosiaankin piesty kuoliaaksi; minä en kuitenkaan hellittänyt, vaanpetin taas ja menin tainnoksiin; taas uskoivat he minua ja miksi eivätolisi uskoneetkaan, kun lääkäri uskoi; sitten tosin lyötiin minua taaskaikin voimin, mutta henkiin jäin kuitenkin. Minkä tähden? Sen tähden, että pienestä pitäin olin tottunut lyömiseen. Sen tähden olenkin nythengissä. Oh, kyllähän minua on eläessäni lyöty!" lisäsi hänkertomuksensa lopulla surumielin, ikäänkuin olisi koettanut muistella, kuinka monta kertaa häntä oli lyöty. "Mutta ei", sanoi hän sittenlyhyen vaitiolon jälkeen; "mahdotonta on lukea, kuinka monta kertaa, aivan mahdotonta." Hän katsahti minuun ja naurahti niinsydämellisesti, etten minäkään voinut olla hymyilemättä hänellevastaukseksi. "Tiedättekös, Aleksanteri Petrowitsh, kun minä nytkinyöllä näen unta, niin näen siitä, että minua lyödään; muita uniaminulla ei olekkaan." Hän huusi todellakin yöllä unissaan ja huusipatäyttä kurkkua, niin että muut vangit herättivät häntä sysien kylkeenja sanoen: "Mitä, saakeli, huudat!" Hän oli vankkaruumiinen, lyhytläntä mies, luonteeltaan vilkas ja iloinen, ijältään noinneljänkymmenen viiden vanha; hän eli kaikkien kanssa sovinnossa; kuitenkin oli hänellä suuri taipumus varastelemiseen ja siitä häntäusein lyötiin; mutta kenelläpä täällä ei olisi ollut semmoistataipumusta ja ketäpä siitä ei olisi lyöty.

Mainitsen tässä, että minua kummastutti usein se iloinen jaystävällinen mieliala, jota kaikki nämä lyödyt osoittivat kertoessaansiitä, kuinka heitä oli lyöty ja kuka oli lyönyt. Usein ei ilmaantunutvihan merkkiäkään semmoisissa kertomuksissa, jotka panivat sydämenientistä kovemmin tykyttämään; he kertoivat vaan ja nauroivat aivankuin pienet lapset. Toisin oli laita M – tskyn; hän ei ollutaatelismies ja sai kärsiä viisisataa. Minä kuulin sen muilta ja kysyinhäneltä, oliko asiassa perää? Hän vastasi lyhyesti, ikäänkuin tuntiensisällistä tuskaa ja katsomatta edes puoleenikaan: hänen kasvonsaoikein punastuivat; hetkisen kuluttua katsahti hän minuun ja minänäin, että hänen silmissään paloi vihan tuli ja että hänen huulensavapisivat mielikarvaudesta. Minä huomasin, ettei hän voisi koskaanunohtaa tätä elämänsä tapausta. Mutta muut vangit melkein kaikki (enmene sentään takaamaan, ettei olisi ollut poikkeuksia) katsoivat asiaaaivan toiselta kannalta. Eihän liene mahdollista, ajattelin minävälistä, että he pitivät itseään täydellisesti syyllisinä jarangaistusta ansainneina, etenkin kun olivat rikkoneet esimiehiänsäeikä vertaisiansa vastaan. Suurin osa heistä ei syyttänyt itseäänollenkaan. Minä olen jo sanonut, että omantunnon vaivoja ei heissänäkynyt silloinkaan, kun rikos oli tehty omien vertaisien vahingoksi.Esimiehiä vastaan tehdyistä rikoksista ei maksa puhuakaan. Minustatuntui, että asiata siinä tapauksessa katseltiin jonkunmoiseltakäytännölliseltä tai paremmin sanoen tosiasialliselta kannalta.Otettiin lukuun kohtalo, tosiasian välttämättömyys, ilman mitäänpitkiä miettimisiä, tajuttomasti, aivan kuin jonkunlaisena uskona.Vaikka vanki olikin taipuvainen pitämään itseään syyttömänäesimiehiänsä vastaan tehdyissä rikoksissa, tunnusti hän kuitenkinkäytännössä, että esimiehet katsoivat asiaa aivan toisilla silmillä,jonka vuoksi hän olikin rangaistava ja siten rikos sovitettava. Tässäon taistelu molemminpuolinen. Sen ohessa tietää rikoksentekijä aivanvarmaan, etteivät hänen vertaisensa tuomitse häntä, vaan päin vastoinpitävät häntä joko osaksi tai kokonaan syyttömänä, jos vaan hänenrikoksensa ei koske heitä itseään. Hänen omatuntonsa on siislevollinen, eikä hän tunne mitään siveellistä lannistumista, jokaonkin pääasia. Hän tietää ikäänkuin, että on mihin turvata, ja senvuoksi ei hän ole tyytymätön, vaan pitää kohtaloansa välttämättömänä,semmoisena, ettei sen alku yhtä vähän kuin loppukaan ole hänenvallassaan, vaan että se kestää kauan aikaa kerran aloitetun kovan,välttämättömän taistelun ohessa. Mutta kaikki kertomukset eivätsentään osoittaneet välinpitämättömyyttä. Kun esimerkiksi kerrottiinluutnantti Sherebätnikowista, huomasin minä kertojissa jonkunlaistapaheksumista. Tähän luutnantti Sherebätnikowiin tutustuin minäsairaanaoloni ensi aikoina, tietysti vankien kertomuksien mukaan.Sittemmin näin minä hänet itsensäkin, kun hän oli täällä vartioimassa.Ijältään oli hän noin kolmenkymmenen vanha mies, korkeakasvuinen, lihava ja paksuposkinen; hampaat olivat hänellä valkeat ja hän nauroikovaäänisesti. Hänen kasvonsa osoittivat kevytmielisyyttä. Hän olierinomaisen halukas piiskaamaan ja kepittämään, kun hänet määrättiinrangaistuksen toimeen panijaksi. Minä pidin luutnantti Sherebätnikowiakummituksena vertaistensakin joukossa ja semmoisena pitivät häntämuutkin vangit. Tosin oli entiseen, eikä niin kaukaiseenkaan aikaan, jonka oloja ei kuitenkaan enää tahtoisi uskoa todellisiksi, muitakinrangaistuksien innokkaita toimeenpanijoita. Mutta enimmiten oli heidänintoonsa syynä yksinkertaisuus eikä mikään huvin tunne. Luutnanttimmesitä vastoin oli siinä asiassa verrattava hienostuneeseenherkkusuuhun. Hän rakasti rangaistustaitoa taidon vuoksi. Hänellä olisiitä huvia, ja samoin kuin Rooman aikuinen nautintoihin tottunutylimys, keksi hänkin kaikenmoisia luonnottomuuksia ilahuttaakseen edesvähänkin tylsistynyttä sieluansa. Ajatelkaamme, että joku vanki olirangaistavana ja Sherebätnikow rangaistuksen toimeenpanijana; häntäilahutti jo paljas silmäys pitkään riviin asetettuihin ja paksuillakepeillä varustettuihin miehiin. Tyytyväisenä kulki hän miehestämieheen ja kehoitti jokaista täyttämään tehtävänsä innolla, velvollisuuden mukaan, muutoin… Ja sotamiehet tiesivät, mitä tämä"muutoin" merkitsi. Kohta tuodaan pahantekijä esille, ja jollei hänvielä tuntenut Sherebätnikowia, jollei tietänyt vielä kaikkia hänentemppujaan, niin tekee tämä hänelle esim. seuraavan kepposen (tämätietysti on vaan yksi hänen monista kepposistaan; sillä luutnantti oliniissä asioissa hyvin kekseliäs.) Samalla kun vangin selkäpaljastetaan ja hänen kätensä sidotaan pyssynperiin, joiden avullahäntä sitten aliupseerien on määrä vetää pitkin n.s. viheriää kujaa, alkaa hän, seuraten yleistä tapaa, rukoilla rangaistuksentoimeenpanijaa rankaisemaan helpommin, käyttämättä liiallistakovuutta; "teidän jalosukuisuutenne", huutaa hän, "armahtakaa, olkaaniinkuin oma isä, ikäni olen rukoileva Jumalaa edestänne, älkääsortako, armahtakaa!" Sitäpä Sherebätnikow odottikin, ja hän alkaavangin kanssa seuraavan keskustelun:

– Ystäväni, sanoo hän, mitäs minä voin? Enhän minä rankaise, vaanlaki!

– Teidän jalosukuisuutenne, kaikki on teidän vallassanne, armahtakaa!

– Luuletkos, ettei minun ole sääli sinua? Luuletkos, että minuahuvittaa se, että sinua lyödään? Olenhan minäkin ihminen! Olenko vaien ole mielestäsi?

– Se on tietty, että olette, teidän jalosukuisuutenne; te olette isä,me olemme lapset. Olkaa omana isänämme! huutaa vanki ruveten jo hiukantoivomaan.

– Ystäväni, ajattelehan itse asiaa; onhan sinulla sitä varten järki; tiedänhän minä itsekin, että minun on ihmisellisesti, leppeästi jaarmollisesti kohdeltava sinuakin syntistä.

– Totista totta suvaitsette puhua, teidän jalosukuisuutenne.

– Niinpä niinkin armollisesti, vaikka sinä olisit kuinka syntinentahansa. Mutta enhän minä rankaise, vaan laki! Ajattelehan, että minäpalvelen Jumalaa ja isänmaata; minä teen suuren synnin, jos minäheikonnan lain voimaa; ajattelehan sitä!

– Teidän jalosukuisuutenne!

– Mutta mitäpä siitä! Olkoon menneeksi, sinun tähtesi! Tiedän, ettäteen syntiä, mutta olkoon menneeksi… Minä armahdan sinua tälläkertaa ja rankaisen keveästi. Mutta kuinkas sitten, jos minä sitenvahingoitan sinua! Minä armahdan sinua ja rankaisen keveästi, muttasinä arvelet, että tulevallakin kerralla tapahtuu samoin ja niinpäteet uuden rikoksen; kuinkas sitten käypi? Sehän lankeeomalletunnolleni…

– Teidän jalosukuisuutenne! Ystäviä ja vihollisiakin olen minäpahuudesta kieltävä! Sen minä taivaan Luojan valtaistuimen edessä…

– No, hyvä, hyvä! Vannotkos, että olet vast'edes hyvin käyttäytyvä?

– Hukuttakoon minut Jumala, ja ettäpä minä tulevassa maailmassa…

– Älä vanno, se on syntiä! minä uskon, kun vakuutat minullesanallasi; vakuutatkos?

– Teidän jalosukuisuutenne!!!

– No tiedä sitten, että minä armahdan sinua orpoutesi ja kyyneliesitähden; oletko sinä orpo?

– Orpo olen, teidän jalosukuisuutenne, aivan yksinäinen, ilman isää,ilman äitiä.

– No olkoon menneeksi orpoutesi ja kyyneliesi tähden; mutta muista, että tämä on viimeinen kerta … viekää hänet, lisää hän sitten niinlaupiaalla äänellä, ettei vanki oikein tiedä, mitenkä rukoilisiJumalaa hänen edestään. Samassa alkoi julma kulku; rumpu pärisi, ensimäiset kepit heilahtivat… "Lämmittäkää!" huutaa Sherebätnikowkohti kurkkua. "Polttakaa häntä! Lyökää, lyökää! Löylyttäkää! Vielä,vielä! Kovemmin orpoa, kovemmin heittiötä! Lyökää, lyökää!" Jasotamiehet lyövät täydestä voimastaan, niin että onnettoman silmätiskevät tulta ja hän rupee huutamaan, mutta Sherebätnikow juokseehänen jälkeensä pitkin riviä ja nauraa kovaäänistä nauruaan pidellenkupeitansa ja voimatta naurulta oikaista itseään; oikein oli säälimiesparkaa. Hän oli iloissaan ja hänen oli kovin hauska olla, jaainoastaan joskus lakkasi hän nauramasta huutaakseen: "Lyökää häntä,lyökää! Lämmittäkää heittiötä, lämmittäkää orpoa!.."

Käytti hän seuraavaakin kepposta: Vanki tuodaan rangaistavaksi. Tälläkertaa ei Sherebätnikow ryhdy pitkiin puheisiin, vaan sanoo suoraan:

– Näetkös, ystäväni, minun on rangaistava sinua asian mukaan. Muttaehkäpä voisin tehdä sen verran, etten antaisi sitoa sinua pyssyihin.Saat mennä yksinäsi. Juokse kaikin voimin koko rivin läpi! Vaikkapajoka keppi sattuisikin, niin asia päättyy kuitenkin pikemmin, vai mitäarvelet? Tahdotkos koettaa?

Vanki kuuntelee epäilevän näköisenä, mutta arvelee sitten: ehkäpä setodellakin on helpompaa; minä juoksen niin kiireesti kuin vaan voin jasiten tulee piina-aika viittä kertaa lyhemmäksi; ehkäpä ei joka keppisatukaan.

– Hyvä, teidän jalosukuisuutenne, minä olen suostuvainen.

– No, minä olen myös suostuvainen, ala mennä, ala mennä! Katsokaaettette vitkastele! huutaa hän sotamiehille, tietäen muutenkin, etteiyksikään keppi jää sattumatta syyllisen selkään; hairahtunut sotamiestietää myöskin, mitä siitä on seurauksena. Vanki lähtee juoksemaanminkä ennättää pitkin "viheriää kujaa", mutta ei voi kestääviittätoista lyöntiäkään: kepit iskevät kuin ukkosen nuolet hänenselkäänsä ja onneton putoo maahan kuin heinän korsi. – "Ei, teidänjalosukuisuutenne, parempi on menetellä lain mukaan", sanoo hännousten kalpeana ja säikähtyneenä, mutta Sherebätnikow, joka ennakoltatiesi, miten asia päättyisi, nauroi kohti kurkkuansa. Mahdotonta onkertoa kaikkia hänen kepposiaan, joista vankien kesken puheltiin.

Hiukan toisella tavoin kerrottiin täällä eräästä luutnanttiSmekalowista, joka toimitti vankilassamme päällikön virkaa ennenkuinmajuurimme siihen toimeen määrättiin. Vaikka Sherebätnikowistakinpuhuttiin jokseenkin välinpitämättömästi, ei hänen urostekojaankuitenkaan liioin ihailtu eikä kehuttu, vaan päinvastoinhalveksittiin. Mutta luutnantti Smekalowia muisteltiin täällämielihyvällä. Asia oli niin, ettei hän ollut mikään innokasrankaisija; sillä hänessä ei ollut laisinkaan Sherebätnikowinluonnetta. Mutta ei hän toiselta puolen vältellytkään rankaisuja; yhtäkaikki olivat hänen vitsansakin jättäneet jonkunlaisen rakkaan muistonjälkeensä – niin osasi tämä mies olla mieliksi vangeille! Muttamitenkä? Millä tavoin oli hän saavuttanut semmoisen suosion? Tosi on, että täkäläinen kansa, samoin kuin ehkä venäläinen kansa ylipäänsä onvalmis yhden ystävällisen sanan vuoksi unohtamaan tuskiansa; minämainitsen tämän vaan tosiasiana selittelemättä sitä puolelta taitoiselta. Ei ollut siis varsin vaikeata olla mieliksi näille ihmisilleja saavuttaa heidän suosiotaan. Mutta luutnantti Smekalow oli saanutosakseen erityisen suosion – niin että siitäkin, kuinka hän panirangaistukset toimeen, puhuttiin mielihyvällä. "Toista isää eitarvinnut", sanoivat vangit verratessaan entistä väliaikaistapäällikköään Smekalowia nykyiseen majuuriin; "sydämellinen oli mies!" – Tämä Smekalow oli yksinkertainen, ehkäpä tavallaan hyväkin mies.Mutta tapahtuuhan niinkin, että päällikkö on hyvä, jopajaloluontoinenkin, mutta kuitenkin häntä vihataan ja välistäpilkataankin. Asia on semmoinen, että Smekalow osasi menetellä niin, että kaikki vangit pitivät häntä omana miehenään ja se onkin suuritaito tai paremmin sanoen syntyperäinen lahja, jonka hankkimisiksi senomistajat eivät tarvitse nähdä paljon vaivaa. On omituista, ettäheidän joukossaan on monta huonoakin miestä, jotka yhtähyvinsaavuttavat suuren suosion. He eivät halveksi, eivätkä inhoaalistettujansa ja siinäpä onkin luullakseni syy näiden suosioon!Herrasmaista tyhjäntoimittajaa ei hänessä nähty eikä hän myöskäännoudattanut hienoja tapoja; kaikessa oli hän rahvaan miehen kalttainenja sitä huomaamaan on rahvas hyvin tarkka. Semmoinen mies maksaa senmielestä hyvin paljon! Hyväntahtoisimman miehen on se valmisvaihtamaan ankarimpaan jos tämä vaan hajahtaa rahvaalta. Ja kun senlisäksi tälläinen mies on samalla hyväsydäminen, vaikkapa omallatavallaankin, silloin ei hänellä ole mitään hintaakaan! LuutnanttiSmekalow, kuten jo olen sanonut, rankaisi joskus ankarastikin, muttahän osasi kuitenkin tehdä niin, ettei häntä vihattu, vaan päin vastointähän aikaan, kun kaikki oli jo kauan sitten tapahtunut, naurusuinmuisteltiin hänen rangaistustemppujaan. Temppuja ei hänellä muutenollut monta; siksi puuttui häneltä keksintökykyä. Oikeastaan oliolemassa ainoastaan yksi ainoa temppu, jota hän käytti täällä lähesvuosikauden; mutta hyvä oli se ehkä vaan siitä syystä, että oli ainoa.Hullunkurinen oli se myöskin. Ajatelkaamme että syyllinen tuodaanrangaistavaksi. Smekalow saapuu itse hymyhuulin paikalle ja kysyysyylliseltä jotain häntä koskevaa yksityistä seikkaa, ilman mitäänteeskentelyä, ainoastaan sen tähden, että hän haluaa siitä asiastasaada tietoa. Tuodaan patukat ja tuoli; Smekalow istautuu tuolille jasytyttää piippunsa. Hänellä oli hyvin pitkä piippu. Vanki alkaarukoilla… "No, käy pitkäksesi, mitä nyt siinä…", sanoo Smekalow; vanki huokasee ja käy pitkäksensä. "No, veliseni osaatkos sen ja senrunon ulkoa?" – "Kuinkas en osaisi, teidän jalosukuisuutenne, meolemme kristityitä, lapsuudesta osaamme." – "No, lue sitten!" Vankitietää edeltäpäin, mitä on luettavana ja tietää myöskin, mikäsemmoisesta lukemisesta seuraa, sillä sama seikka on tapahtunut muillejo kolmekymmentä kertaa. Smekalow itsekin tietää, ettei asia vangilleole tuntematon; hän tietää, että sotamiehetkin, jotka seisovat patukkakourassa pitkänänsä olevan uhrin vieressä, ovat jo aikoja sittenkuulleet tästä tempusta, ja yhtä hyvin uudistaa hän sitä vieläkin – niin on se hänelle mieluinen, ehkäpä siitä syystä, että hän itse onsen keksinyt. Vanki alkaa lukea, lyöjät odottavat ja Smekalow oikeinkumartuu istualtaan, kohottaa kätensä ja lakkaa polttamasta piippuaan;hän odottaa määrättyä sanaa. Luettuansa ensimäisen värssyn tunnetustarunosta, lausuu vanki vihdoin sanan: "taivahalla." Sitäpätarvittiinkin. "Seis!" huutaa riemastunut luutnantti ja lisää samallahetkellä lyömiseen valmiille sotamiehelle: "Sinä iske häntäpatukalla!"

Ja hän nauroi sydämensä pohjukasta. Ympärillä seisovat sotamiehetvetivät niinikään suunsa nauruun; nauroi myöskin lyöjä ja vähältälienee lyötäväkin nauranut huolimatta siitä, että patukka heilui joilmassa ja putosi samassa kipeästi hänen selkäänsä. Smekalow riemuitsija riemuitsi juuri sen takia, että hän oli keksinyt ja peräti hyvinsovittanut sanat: "taivahalla" sekä "patukalla." Hän lähti poisrangaistuspaikalta erinomaisen tyytyväisenä, ja melkeinpä olirangaistukin tyytyväinen sekä itseensä että Smekalowiin; kohta senjälkeen kerrottiin vankilassa kolmattakymmentä ensimäistä kertaa jokolmekymmentä kertaa ennen kerrottu juttu. "Sanalla sanoen, oivallinenmies! Semmoinen leikinlaskija!"

– Välistä kun satuit kulkemaan, kertoi joku vanki hymy-huulin – niinhän istuikin akkunassaan, yönuttu yllä, teetä juoden ja piippuaanpolttaen. Kun sitten nostit hänelle lakkia, niin kysyi hän: Minnemenet Aksenow?

– Työhön, Mihail Wasiljitsh, ensiksikin pitäisi verstaaseen; ja hännaurahti itsekseen… Oivallinen oli mies! Kerrassaan oivallinen!

– Eikä semmoista toista tulekaan! lisäsi joku kuulijoista.

XIV

Jatkoa.

[Kaikki, mitä minä tässä kirjoitan rangaistuksista, oli minunaikanani. Nyt, kuten olen kuullut, on kaikki muuttunut ja yhämuuttuu.]

Olen ruvennut puhumaan rangaistuksista sekä rangaistuksientoimeenpanijoista siitä syystä, että minä vasta sairashuoneessatutustuin niihin asioihin tarkemmin. Sitä ennen tiesin niistäainoastaan korvakuulolta. Sairashuoneeseemme sijoitettiinkaikki ruumiinrangaistuksen saaneet sotamiehet ja vangit. Ensiaikoina, jolloin vielä uteliaasti katselin kaikkia ympärilläninäkyviä ilmiöitä, tekivät nämä rangaistut ja rangaistavaksivalmistauvat minuun syvän vaikutuksen. Minä olin levoton jahämmästyksissäni. Muistan, että koetin silloin kärsimättömänä tutustuayksityisseikkoihin, kuuntelin asiata koskevia vankien kertomuksia japyysin selityksiä. Muun muassa halusin minä tutkia rangaistuksien erimuotoja ja toimeenpanon erilaisuuksia, katsottuna vankien omaltakannalta; minä koetin saada selville rangaistaviksi menevien sieluntilaa. Olen jo ennen sanonut, että rangaistuksen edellä ovat harvatkylmäverisiä, vaikkapa otetaan lukuun nekin, joita jo monasti ennen onlyöty. Silloin joutuu tuomittu jonkun voimakkaan pelon alaiseksi ja seväkisinkin masentaa koko hänen siveellisen olemuksensa. Myöhemminkäänen voinut olla tarkastelematta niitä rangaistuksensa ensi osankärsineitä ja sairashuoneessa tarpeeksi parantuneita syytettyjä,joiden oli määrä jo seuraavana päivänä kärsiä jäljellä olevat kepinlyönnit. Tämä rangaistuksen jakaminen tapahtui aina paikalla olevanlääkärin määräyksen mukaan. Jos rikoksesta määrättyjen lyöntien lukuoli suuri, niin ettei vanki voinut koko rangaistustansa samalla kertaakärsiä, niin jaettiin se kahteen, jopa kolmeenkin osaan; asia riippuisiitä, arveliko paikalla oleva lääkäri rangaistavan voivan mennäetemmäksi rivien välissä, ilman että siitä oli vaaraa hänenhengelleen. Tavallisesti annettiin viisisataa, tuhatta, jopapuolitoistakin tuhatta lyöntiä yhtä haavaa; vaan jos oli tuomittukaksi tai kolme tuhatta, niin rangaistus jaettiin kahteen, jopakolmeenkin osaan. Ne, joiden selkä rangaistuksen ensi osan jälkeen oliparantunut ja jotka menivät toista osaa kärsimään, näyttivätlähtöpäivänänsä ja myöskin sen edellisenä päivänä hyvin surullisilta.Heissä oli huomattavana jonkunlainen ymmärryksen tylsyys ja tavatonhajamielisyys. Keskusteluihin semmoinen mies ei ryhtynyt, vaan olienimmiten vaiti; omituista oli nähdä, etteivät muutkaan vangit koskaanpuhuneet hänen kanssaan eivätkä olleet tietävinään siitä, mikä häntäodotti. Ei kuulunut liikaa sanaa eikä lohdutustakaan; häneen eikäännetty juuri mitään huomiota. Se olikin tietysti parempituomitulle. Oli poikkeuksiakin, niinkuin esimerkiksi Orlow, josta olenjo puhunut. Kärsittyään rangaistuksensa ensi osan, oli hän pahoillaansiitä, ettei hänen selkänsä pian parantunut, jotta olisi voinut kärsiäjäljellä olevatkin lyönnit ja karata sitten, ollessaan matkallamääräpaikkaansa. Mutta häntä elähytti tämä hänen toivonsa ja se, mitähänellä muuten saattoi olla mielessä. Hänellä oli kiihkoisa ja vilkasluonne. Hän näytti sangen tyytyväiseltä, vaikka koettikin tukahuttaatunteitaan. Syynä siihen oli se, ettei hän ennen rangaistustaanluullut voivansa päästä rankaisijainsa käsistä hengissä. Josyytöksenalaisena oli hän kuullut esimiehiensä toimenpiteistä javalmisteli itseään kuolemaan. Mutta kärsittyään ensimäisen osan, hänrohkaisi mielensä. Hän tuli sairashuoneeseen puolikuolleena; minä enole koskaan nähnyt semmoisia haavoja; mutta hän tuli ilomielin jatoivossa, että jääpi eloon; kuulemansa huhut olivat siis perättömiä,ja kun hänet nyt oli päästetty hengissä, saattoi hän ruveta uneksimaanmatkaa, pakoa, vapautta, ketoja ja metsiä… Kahden päivän perästäsairashuoneesta päästyään kuoli hän samassa sairashuoneessa, jopasamalla vuoteellakin; sillä hän ei voinut kestää rangaistuksensatoista osaa. Mutta siitä olen jo ennen maininnut.

Ja yhtähyvin samat vangit, joille rangaistuksen edelliset päivät jayöt tuntuivat niin raskailta, kärsivät kuitenkin rangaistuksensamiehuullisesti. Minä kuulin harvoin vaikeroimisia pahoin lyödyiltäkäänrangaistuksen jälkeisenä yönä; ylipäänsä osaa rahvas kärsiä kipua.Sitä seikkaa tutkistelin minä tarkoilleen. Väliin tahdoin tietää,miten suuri tämmöinen kipu oli ja mihin se olisi verrattava? Enpäoikein tiedä, mitä varten minä tiedustelin semmoista. Muistan vaan, etten sitä tehnyt yksinomaan turhamaisesta uteliaisuudesta. Sanonvieläkin, että mieleni oli kovasti liikutettu. Mutta keltään en voinutsaada tyydyttävää vastausta kysymyksiini. "Polttaa niinkuin tulella",oli ainoa vastaus, jonka minä sain kaikilta. Polttaa, siinä kaikki.Tutustuttuani näihin aikoihin lähemmin M – iin, kysyin minä asiastahäneltäkin. "Se tekee kovin kipeätä", vastasi hän, "tuntuu kuin selkäolisi tulessa." Sanalla sanoen, kaikki antoivat saman selityksen.Muistan myöskin, että minä tein silloin kummallisen huomion, jonkatodenperäisyyttä en kuitenkaan voi taata; vankien yhtäpitävät puheetantavat sille kuitenkin tukea; huomio oli se, että raipparangaistus, suuressa määrässä käytettynä oli kaikista rangaistuksista kovin. Ensikatseella luulisi sitä mahdottomaksi. Yhtähyvin on asia niin, ettäviidellä, jopa neljälläkin sadalla raipan lyönnillä voipi piiskataihmisen kuoliaaksi. Tuhatta lyöntiä ei voi kestää vahvinkaan mies. Senohessa viisisataa kepin lyöntiä ei tuota mitään vaaraa hengelle.Tuhatta kepinlyöntiä kestää heikonpuoleinenkin mies, ilman että hänheittää siitä henkeänsä. Kahdella tuhannellakaan lyönnillä ei voilyödä kuoliaaksi tavallisen vankkaa miestä. Kaikki vangit sanoivat, että raipat olivat pahemmat keppejä. "Raipat menevät syvempään",sanoivat he, "senpä tähden koskevatkin kovemmin." Tietysti ovat raipatkiduttavampia. Ne vaikuttavat voimakkaammin hermoihin, tärisyttävätniitä tavattomasti. En tiedä, mitenkä lienee nykyään, mutta joku aikatakaperin oli olemassa jalosukuisiakin miehiä, joille uhrinsakurittaminen tuotti samanlaista huvia kuin markiisi de Sadille jaBrennevillelle. Luulenpa, että tässä tunteessa oli jotakin samallakertaa makeata ja karvasta. On ihmisiä, jotka tiikerin tavoin tahtovatmaistaa verta. Joka on kerran kokenut tätä valtaa, tätä rajatontaherruutta kalttaisensa ihmisen ruumiin ja hengen yli, joka kerran onhuomannut voivansa mitä suurimmassa määrässä alentaa Jumalan kuvaksiluotua olentoa, se ei enää voi hillitä tunteitaan. Hirmuvalta on tapa;se on kehityksen alainen ja se kehittyy vihdoin taudiksi. Minä olenvakuutettu, että paraskin ihminen voipi tottumuksen vaikutuksestaraaistua ja tylsistyä eläimen kalttaiseksi. Veri ja valta huumaavat; raakuus ja pahat tavat kehittyvät; järki ja tunne voivat perehtyä jamieltyä mitä tavattomimpiin ilmiöihin. Ihminen ja kansalainenhaihtuvat tyrannissa ainaiseksi ja palaaminen ihmisyyteen, katumukseen, uudesta syntymiseen tulee hänelle melkein mahdottomaksi.Sitä paitsi vaikuttaa semmoisen itsevaltaisuuden esimerkki jamahdollisuus turmiollisesti koko yhteiskuntaan; sellainen valta onviekoittelevaa laatua. Yhteiskunta, joka katselee välinpitämättömänäsemmoista ilmiötä, on jo turmeltunut perustuksissaan. Sanalla sanoen, ruumiin rangaistuksen oikeus, joka on annettu toiselle toisensa yli,on yhteiskunnallinen vamma, on mitä voimallisin keino kaikenihmisellisen järjestyksen tukahuttamiseksi ja hävittämiseksi.

Pyöveliä inhotaan yhteiskunnassa, mutta ei ylhäissäätyistä pyöveliä.Nykyään on tosin lausuttu julki vastakkaisia ajatuksia, muttaainoastaan kirjoissa, aatteina. Eivätkä nekään, jotka ovat niitälausuneet, ole vielä voineet tukahuttaa rinnassaan itsevaltaisuudenvaatimusta. Jokainen tehtailija, jokainen työnteettäjä tunteevälttämättömästi jonkunlaista huvia siitä, että hänen työmiehensä onkokonaan, perheinensä hänestä riippuva. Asia on todellakin niin; ihmissuku ei luovu niin helposti siitä, mikä on juurtunut sen vereenmiltei äidin maidon kanssa. Semmoisia äkkinäisiä käänteitä ei oleolemassa. Sukuvian tunnustaminen ei vielä riitä; täytyy kokonaanluopua siitä. Mutta se ei käy päinsä niin helposti.

Minä mainitsin pyövelistä. Pyövelin ominaisuuksien alku on melkeinjokaisessa nykyajan ihmisessä. Mutta ihmisen eläimelliset ominaisuudeteivät kehity aina samalla tavoin. Jos ne jossakin ihmisessä pääsevätylivaltaan, tulee sellainen ihminen tietysti kauheaksi, hirveäksi.Pyövelit ovat kahta lajia; toiset heistä ovat vapaehtoisia, toisetpakonalaisia. Vapaehtoinen pyöveli on tietysti aina halveksittavampikuin pakonalainen, jota kuitenkin kansa inhoo ja pelkää suurimmassamäärässä. Mikäs on syynä tähän melkein taikamaiseen pelkoon toistapyöveliä kohtaan, samalla kun toinen saa osakseen hyväksymistä?Esimerkkejä on hyvin omituisia; minä tunsin hyviä, rehellisiä, jopakunnioitettujakin ihmisiä, jotka yhtähyvin eivät voineet kärsiä sitä,ettei rangaistava huutanut ja rukoillut armoa rangaistuksen kestäessä.Rangaistavien on välttämättömästi huutaminen ja pyytäminen armoa. Niinon otettu tavaksi; sitä pidetään sopivana ja välttämättömänä, ja kunkerran uhri ei tahtonut huutaa, niin rankaisija, jonka minä tunsin jajota muutoin voitiin pitää ehkä hyvänäkin ihmisenä, otti siitäloukkaantuakseen. Hän tahtoi ensin rangaista helposti, mutta kun eikuullutkaan tavallisia "teidän jalosukuisuutenne, oma isämme, armahtakaa, ikäni olen rukoileva edestänne Jumalaa y.m.", julmistuihän ja antoi viisikymmentä lyöntiä lisää tahtoen saada uhrinsa armoapyytämään, ja hän saikin tahtonsa täytetyksi. "Eihän sopinut, olihanse röyhkeyttä", sanoi hän minulle vakavan näköisenä. Varsinainen, pakonalainen pyöveli on taas tuomittu ja pakkotyöhön lähetetty vanki; aluksi on hän ollut toisen pyövelin opissa ja toimeensa perehtyneenäon hänet sitten jätetty ijäksi päiväksi vankilaan, jossa hänellä onerityinen huoneensa ja oma taloutensa; hän on kuitenkin melkein ainavartioituna. Tietysti elävä ihminen ei ole kone; vaikka pyöveli lyöpivelvollisuudesta, joutuu hän kuitenkin joskus intoihinsa, ja vaikkeihän lyökkään ilman omaa huviansa, ei hänellä kuitenkaan ole mitäänvihaa uhriansa kohtaan. Lyönnin osaavaisuus, ammattitaito ja haluesiytyä toverien ja yleisön edessä yllyttävät hänen itserakkauttaan.Hän tekee työtä taidon tähden. Sitä paitsi tietää hän olevansahylkyläinen, tietää, että taikauskoinen pelko kohtaa häntä kaikkialla, eikä ole ollenkaan takeita siitä, ettei se vaikuttaisi häneen jaenentäisi hänen kiivauttaan, hänen eläimellisiä taipumuksiaan.Lapsetkin tietävät, että hän "on hyljännyt isänsä sekä äitinsä."Omituista on, että kaikki pyövelit, joita minä satuin näkemään, olivatkehittyneitä, ymmärtäväisiä, tavattoman itserakkaita ja ylpeitäkinihmisiä. Oliko tämä ylpeys kehittynyt yleisen halveksimisen uhalla, enenikö se sen pelon vaikutuksesta, jota rangaistavat tunsivat heitäkohtaan, en tiedä. Ehkäpä juhlallisuuskin, jolla he ilmestyvätrangaistuspaikalla yleisön edessä, on omiansa kehittämään heissäjonkunlaista ylpeyttä. Muistan, että minä olin kerran pitkän ajankuluessa tilaisuudessa tutustumaan erääseen pyöveliin. Hän olipienenläntä, jäntevä ja laiha, ijältään noin neljänkymmenen vanha, ymmärtävän näköinen mies. Hän oli erinomaisen juhlallinen jarauhallinen, käyttäytyi kuin herrasmies, vastasi kysymyksiinilyhyesti, ymmärtävästi ja kohteliaastikin, mutta kuitenkin hiemanylpeänlaisesti. Vartijaupseerit puhuttelivat häntä usein minunkuulleni, jopa hyvin kohteliaastikin. Hän huomasi sen ja oliesimiestensä edessä tavallista säädyllisempi ja arvokkaampi. Mitäystävällisemmin päällikkö hänen kanssaan puheli, sitä jäykemmältä hännäytti ja vaikka hän osoittikin hienoa kohteliaisuutta, olen minäkuitenkin vakuutettu siitä, että hän piti itseänsä sillä hetkelläpaljoa arvokkaampana kuin hänen kanssaan puheleva esimies. Se olikirjoitettuna hänen kasvoillaan. Tapahtui, että hänet lähetettiinjoskus kuumana kesäpäivänä, vartijan seuraamana ja varustettunapitkällä, hoikalla seipäällä, tappamaan kaupungin koiria. Tässäkaupungissa oli tavattoman paljon koiria, jotka eivät olleet kenenkäänomia. Mätäkuun aikana olivat ne vaarallisia ja esimiesten toimestalähetettiin pyöveli niitä hävittämään. Mutta tämäkään halpa toimi eialentanut häntä laisinkaan. Silloin saatiin nähdä, miten arvokkaastihän kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, väsyneen vartijan seuraamana, peloittaen jo ulkomuodollaan naisia ja lapsia, ja mitenkä hän ylpeästisilmäili kaikkia vastaan tulijoita. Pyöveleillä on muuten hyvätoimeentulo. Heillä on rahaa, he syövät hyvää ruokaa ja juovat viinaa.Rahaa saavat he ottamalla vastaan lahjoja. Siviililuokkaan kuuluvasyytöksenalainen, joka tuomitaan rangaistukseen, lahjoo pyövelin, vaikkapa viimeisestäänkin. Mutta muutamille rikkaille syytetyillemäärää hän itse jonkun summan katsoen heidän varallisuutensa tilaan javaatien sillä tavoin välistä kolmekymmentä ruplaa, toisinaanenemmänkin. Rikasten kanssa tingitään aikalailla. Liian laimeasti eipyöveli tietysti voi rangaista; siitä vastaa hän omallaselkänahallaan. Mutta sen sijaan lupaa hän määrätystä maksustauhrille, ettei lyö häntä kovin lujasti. Hänen ehtoihinsa melkein ainasuostutaan; muussa tapauksessa rankaisisi hän todellakin julmasti, sillä se on täydellisesti hänen vallassaan. Tapahtuu niinkin, että hänmäärää melkoisen summan köyhillekin syytöksenalaisille; silloin käyvätsukulaiset hänen luonaan, tinkivät, pokkuroivat ja jos eivät saa häntätyydytetyksi, on hätä käsissä. Semmoisissa tapauksissa on hänelleavuksi vaikuttamansa taikamainen pelko. Pyöveleistä kerrottiinkinkummia juttuja. Vangit vakuuttivat minulle, että pyöveli voi tappaarangaistavan yhdellä ainoalla lyönnillä. Sopii kuitenkin kysyä,milloin semmoista olisi tapahtunut? Ehkä jutussa sentään oli perää.Todeksi sitä ainakin vakuutettiin. Pyöveli itse sanoi minulle voivansasen tehdä. Sanottiin myöskin, että hän voipi lyödä kaikesta voimastaanrangaistavan selkään, kuitenkin niin, ettei siihen synny pienintäkäänhaavaa eikä vanki tunne minkäänlaista kipua. Näistä keinoista jatempuista oli kertomuksia useitakin. Mutta vaikka pyöveli ottaakinlahjoja ja lupaa rangaista helposti, antaa hän kuitenkin ensi iskuntäydestä voimastaan. Se on tullut tavaksi. Seuraavat lyönnit ovathelpompia, etenkin jos hän on saanut lahjoja. Mutta ensi lyönti onkaikissa tapauksissa hänen lyöntinsä. Minkä tähden hän sillä tavoinmenettelee, sitä en tiedä. Senkö tähden, että totuttaisi uhrinsaseuraaviin lyönteihin, siinä luulossa, että kovan lyönnin jälkeenseuraavat keveämmät lyönnit eivät tunnu niin kiduttavilta? Vailieneekö syynä ainoastaan kopeilun halu, halu tehdä kerrassaanrangaistavalle ymmärrettäväksi, kenen kanssa hän on tekemisissä,sanalla sanoen, itsensä näyttämisen halu? Kaikissa tapauksissa tunteepyöveli ennen rangaistusta oman mahtinsa ja voimansa; hän on silloinkuin näyttelijä; yleisö ihmettelee ja kauhistuu häntä, eikä hän ilmannautinnon tunnetta huudakaan rangaistavalle ennen ensimäistä iskua: "Katso itseäsi, minä poltan!" – tavalliset sanat tällaisissatilaisuuksissa. Vaikeata on käsittää, mihin määrin ihmisen luontovoipi turmeltua.

Sairashuoneessa maatessani kuulin minä kaikki nämä jutut. Makaaminenoli kaikille erittäin ikävää. Kukin päivä oli aivan toisensakalttainen! Aamulla oli edes huvia lääkärien käynnistä ja kohta senjälkeen seuranneesta päivällisestä. Syöminen tuotti tietysti niinikävissä oloissa erinomaista hupia. Ruoat olivat kullakin erilaiset, katsoen taudin laatuun. Kuka sai ainoastaan ryynisoppaa, kuka velliä,kuka mannaryyni-puuroa, jota monet mielellänsä olisivat syöneet.Pitkällisestä venymisestä olivat vangit tulleet herkkusuiksi.Tervehtyville annettiin palanen keitettyä lihaa, "härkää", kutenmeillä sanottiin. Paras oli keripukkia sairastavien ruoka, johonkuului lihaa, sipulin, piparuutin y.m. kanssa; joskus annettiin siihenmyöskin viinaryyppy. Leipä oli joko ruisjauhoista tai sekasin ruis- javehnäjauhoista paistettua. Tämä virallinen hienous ruokia määrätessähuvitti vankeja. Tosi on, että muutamissa taudeissa sairas ei voisyödä paljon mitään. Sen sijaan ne, joilla oli ruokahalu, söivät, mitävaan saivat. Muutamat vaihtoivat ruokiansa, niin että toista vartenmäärätty ruoka joutuikin usein toisen suuhun. Ne, joille määrättiinheikkoa ruokaa, ostivat lihaa taikka myöskin sahtia ja sairashuoneenolutta niiltä, joille sitä määrättiin. Ruoat kulkivat rahan edestäkädestä käteen. Liharuoka oli kalliissa hinnassa; se maksoi viisikopeikkaa paperirahassa. Jos osastossamme ei ollut semmoista, joltaolisi voinut ostaa, lähetettiin vartija vankien tai myöskinsotamiesten osastoon, "vapaaseen", kuten täällä sanottiin.Myymähalullisia oli aina. Itse tyytyivät he leipään, mutta ansaitsivatsen sijaan rahaa. Köyhyys oli tietysti yleinen, mutta ne joilla olirahaa, lähettivät ostamaan torilta kalatsia ja muita herkkuja.Vartijat toimittivat näitä ostoksia omaa voittoansa katsomatta.Päivällisen jälkeen tuli ikävin aika; kuka joutessaan makasi, kukalörpötteli, kuka riiteli, kuka taas kertoi jotain ääneen. Jollei tuotuuusia sairaita, oli aika vielä ikävämpi. Uuden tulokkaan ilmestyminenherätti aina yleistä huomiota, etenkin jos tulokas oli tuntematon.Häntä katseltiin, koetettiin saada selville, kuinka hänen laitansaoikeastaan oli, mistä hän tuli ja missä asioissa. Etenkin olivattervetulleita ne, joita siirrettiin paikasta toiseen; ne kertoilivataina yhtä ja toista, tosin ei omista yksityisistä asioistaan, silläniistä ei koskaan kyselty, jos ken ei omasta tahdostaan ruvennutkertomaan, vaan siitä, mistä tulivat? kenen kanssa? mimmoinen oli tie?minne olivat matkalla? y.m. Toiset taas, kun kuulivat uudenkertomuksen, muistivat jonkun seikan omista vaiheistaan: siirtomatkoista, matkajoukoista, rankaisijoista, matkueen johtajista.Ruumiinrangaistuksen saaneet ilmestyivät myöskin tähän aikaan, illalla. He tekivät aina valtaavan vaikutuksen, kuten jo olenmaininnut; mutta heitä ei tuotu tänne joka päivä; ja niinä päivinä,jolloin heitä ei ilmestynyt, tuntui olo ikävänlaiselta, ikäänkuinkaikki olisivat olleet toisihinsa kyllästyneinä, jopa syntyiriitojakin. Sairaat oikein ihastuivat, kun tänne tuotiin mielipuolisiatutkittavaksi. Mielipuoleksi heittäytymistä rangaistuksenvälttämiseksi käyttivät joskus syytöksenalaiset. Mutta heidänmielentilansa saatiin pian selville taikka paremmin sanoen, hepäättivät itse muuttaa menettelytapansa, niin että vanki, joka oliteeskennellyt pari kolme päivää, tuli äkkiä viisaaksi ja alkoi pyrkiäpois sairashuoneesta. Häntä eivät pilkanneet siitä toiset vangit yhtävähän kuin lääkäritkään; kaikessa hiljaisuudessa saatettiin hän poissairashuoneesta, jonne hän ilmestyi parin kolmen päivän kuluttuarangaistuna takasin. Sellaiset tapaukset olivat kuitenkin harvinaisia.Mutta oikeat mielipuoliset, joita tuotiin tutkittaviksi, olivatvitsauksena koko osastolle. Niitä, jotka olivat iloisia, huusivat, tanssivat ja lauloivat, ottivat vangit melkein riemastuksella vastaan."Sepä lystikäs!" sanoivat he katsellen äsken tullutta hulluttelijaa.Mutta minun oli sanomattoman vaikeata nähdä näitä onnettomia. Minä envoinut koskaan kylmäkiskoisesti katsella hulluja.

Naurulla vastaan otetun hulluttelijan alituiset vehkeet ja levottomattemput kyllästyttivät vihdoin kaikkia. Erästä semmoista hulluapidettiin täällä noin kolme viikkoa ja silloin ei olisi tehnyt mieliolla sairashuoneessa. Aivan kuin suotta tuotiin tänne samaan aikaaneräs toinenkin mielipuoli. Tämä teki minuun syvän vaikutuksen. Asiatapahtui vankeuteni kolmantena vuonna. Ensi vuonna tai paremmin sanoenvankeuselämäni ensimäisinä kuukausina kävin minä muiden mukana kahdenvirstan päässä olevassa tiilitehtaassa ja kannoin siellä tiilejämuurareille. Piti korjata tehtaan uuneja tulevana kesänä tapahtuviatiilitöitä varten. M – tsky ja B. tekivät minut siellä tuttavaksipaikalla olevan tarkastajan, aliupseeri Ostroshkin kanssa. Hän olipuolalainen, ijältään noin kuudenkymmenen vuoden vanha, komea jajuhlallisen näköinen ukko. Jo kauan aikaa oli hän oleskellutSiperjassa, jonne hän oli tullut sotamiehenä 30-luvulla; vaikka hänolikin alhaista syntyperää, kunnioittivat ja rakastivat häntä M – tskyja B. suuresti. Hän luki alituisesti katolilaista raamattua. Minäkeskustelin hänen kanssaan ja hän puhui ystävällisesti ja järkevästi, kertoili hupaisesti ja katsoi silmiini sävyisästi, rehellisesti.Sittemmin en nähnyt häntä kahteen vuoteen, kuulin vaan, että hänjostakin syystä oli joutunut oikeuden käsiin, ja nyt tuotiin hänetäkkiä sairashuoneeseen mielipuolena. Hän tuli sisään viheltäen, nauraen ja rupesi sangen sopimattomien liikkeiden ohessa tanssimaanpitkin laattiaa. Vangit iloitsivat, vaan minun mieleni kävisurulliseksi… Kolmen päivän kuluttua olimme hänen kanssaan pahassapulassa. Hän riiteli, tappeli, vinkui, lauleli sekä öin että päivin jateki aina niin vastenmielisiä temppuja, että kaikkia rupesiilettämään. Hän ei pelännyt ketään. Hänet puettiin kuumetautisenpaitaan, mutta asia siten vaan paheni; ilman paitaa taas riiteli jatappeli hän melkein kaikkien kanssa. Näiden kolmen viikon kuluessapyysivät melkein kaikki sairaat yhteen ääneen, että hänet vietäisiintoiseen osastoon. Siellä taas parin päivän kuluttua pyydettiin, ettähänet siirrettäisiin meille. Mutta kun mielipuolia oli täällä samallakertaa kaksi, molemmat levottomia ja riitaisia, muutettiin niitävuorotellen toisesta osastosta toiseen. Molemmat kävivät yhähuonommiksi. Kaikki hengittivät vapaammin, kun heidät vihdoinkinvietiin täältä johonkin muuanne…

Muistan vielä erään omituisen mielipuolen. Sairashuoneeseen tuotiinkerran kesällä eräs syytöksenalainen, vankka ja kömpelön näköinen,ijältään noin neljänkymmenen viiden vanha mies, jonka synkät kasvotolivat rokonarpiset, silmät pienet ja punottavat. Hänet sijoitettiinviereeni. Mies näkyi olevan hyvin hiljainen, sillä hän istuipaikallaan kenenkään kanssa puhumatta ja ikäänkuin jotakin miettien.Hämärän tullessa kääntyi hän äkkiä puoleeni. Suoraan, ilman pitempiämutkia kertoi hän minulle suurena salaisuutena, että hänen piti näinäpäivinä saada selkäänsä kaksituhatta, josta kuitenkaan nyt ei tulemitään, koska översti G – :n tytär oli ruvennut puuhaamaan hänenpuolestaan. Minä katselin häntä kummastellen ja sanoin, että siinätapauksessa överstin tytär ei voisi saada mitään toimeen. Minä entietänyt vielä mitään hänen tilastaan, sillä hänet tuotiin tännetavallisena sairaana eikä mielipuolena. Minä kysyin, mikä häntävaivasi? Hän vastasi, ettei hän sitä tiedä ja että hänet tuotiintänne, vaikka hän on aivan terve; överstin tyttären rakkauden sanoihän saavuttaneensa; pari viikkoa sitten oli tämä ajanut päävahdin sivuja rakastunut häneen, hän kun juuri samaan aikaan sattui katsahtamaanrautaristikon läpi. Rakastuminen oli tapahtunut yht'äkkiä. Ja senjälkeen oli tuo nainen käynyt kaksi kertaa päävahdissa; ensi kerranoli hän tullut isänsä kanssa tervehtimään veljeänsä, joka oli silloinpäävahdissa vartioimassa; toisen kerran tuli hän äitinsä seurassaalmuja jakelemaan ja silloin oli hän ohi mennessään kuiskannut hänellekorvaan rakastavansa häntä ja tahtovansa hänet pelastaa. Omituisentarkoilleen kertoi hän nämä hullutukset, jotka olivat syntyneet hänenhäiriötilassa olevissa aivoissaan. Hän uskoi lujasti pääsevänsävapaaksi rangaistuksesta. Överstin tyttären kiihkeästä rakkaudestapuhui hän tyvenesti ja vakuuttavasti, ja vaikka kertomus olikinmahdoton, tuntui kuitenkin kummallisen omituiselta kuulla tuommoistarakkausjuttua mieheltä, joka oli lähes viidenkymmenen vanha, alakuloinen, surullinen ja rumannäköinen. Olipa omituista, mitenrangaistuksen pelko oli vaikuttanut tähän arkaan sieluun. Ehkäpä olihän todellakin nähnyt jonkun akkunasta ja pelosta syntynyt hulluus, joka eneni hetki hetkeltä, löysi kerrassaan muotonsa. Tämä onnetonsotamies, joka ehkä koko elämässään ei ollut ajatellut neitosia, sepitti nyt aivoissaan kokonaisen romaanin. Minä kuuntelin häntäääneti ja ilmoitin sitten asian muille vangeille. Mutta kun nämärupesivat tekemään hänelle kysymyksiä, ei hän vastannut mitään.Seuraavana päivänä puhutteli häntä lääkäri kauan aikaa ja kun hänsanoi olevansa aivan terve, jota myöskin tutkimus osoitti, lähetettiinhänet täältä pois. Mutta siitä, että hänen listaansa kirjoitettiin"sanat", saimme tietää vasta lääkärin lähdön jälkeen, niin että olimahdotonta ilmoittaa hänelle asian oikeata laitaa. Mutta emmehänoikeastaan itsekään tietäneet, kuinka asian laita oli. Vika oli hänenlähettäjissään, jotka eivät olleet ilmoittaneet syytä hänenlähettämiseensä. Siinä oli tapahtunut jonkunlainen laiminlyöminen.Ehkäpä eivät hänen lähettäjänsäkään voineet aivan varmasti pitää häntämielipuolena, vaan tahtoivat toimittaa hänet lääkärin tutkittavaksi.Kuinka lienee ollutkin, varma on vaan, että hänet vietiin kahdenpäivän kuluttua rangaistavaksi. Se seikka hämmästytti häntä sangensuuresti; viimeiseen hetkeen asti ei hän voinut uskoa, että häntätodellakin tahdotaan rangaista, ja kun häntä ruvettiin kuljettamaanrivien välitse, huusi hän: "apua!" Sairashuoneessa ei häntä pantu enäätilan puutteen tähden meidän osastoomme, vaan vietiin toiseen. Muttaminä kyselin hänestä ja sain tietää, ettei hän kahdeksaan päiväänpuhunut kenenkään kanssa, vaan oli ollut aina peräti levoton jaalakuloinen… Kun hänen selkänsä parani, lähetettiin hän johonkintoiseen paikkaan. Ainakaan minä en hänestä kuullut enää mitään.

Mitä muuten lääkitsemiseen ja lääkkeisiin tulee, eivät helpostisairaat, sen verran kuin minä voin huomata, noudattaneet määräyksiäeivätkä nauttineet lääkkeitä, jota vastoin kovasti ja todellisestisairaat nauttivat rohtojansa ja parantelivat itseään mielellään; mieluisimmin käytettiin kuitenkin ulkonaisia keinoja. Sarvia, iilimatoja, hauteita ja veren iskua, joita yhteinen kansa suosii jajoihin se luottaa, käytettiin täällä runsaasti. Minua kummastutti eräsomituinen seikka. Nämä samat ihmiset, jotka osoittivat suurtakärsivällisyyttä, kun heitä rangaistiin kepeillä ja raipoilla, vaikeroivat ja voihkivat usein, kun heihin pantiin sarvia. Olivatko hesiihen määrin veltostuneet vai muutenko tahtoivat hienostella, sitä envoi varmaan sanoa. Tosi on, että täkäläiset vereniskemis-neuvot olivatomituista laatua. Koneen, joka silmänräpäyksessä lävistää nahan, olivälskäri jo kauan sitten kadottanut tai turmellut, tai ehkä oli seitsestään turmeltunut, niin että hänen oli pakko tehdä iskujansalansetilla. Iskuja tehdään joka sarvea varten kahdentoista paikoille.Koneella tapahtuu se ilman mitään kipua. Kaksitoista terävää rautaalyöpi samassa silmänräpäyksessä, joten kipu on tuntumaton. Muttalansetilla hakkaaminen on aivan toista. Lansetti leikkaasuhteellisesti hyvin hitaasti, niin että kipu tuntuu; mutta kun esim.kymmentä sarvea varten pitää tehdä sata kaksikymmentä semmoistaleikkausta, niin vaikuttaa se kaikki tietysti hyvin kipeätä. Minä olensen tempun kokenut ja vaikka se olikin kipua tuottavaa ja harmillista, voi sitä kuitenkin kärsiä vaikeroimatta. Oikeinpa tahtoi naurattaa, kun näki pitkän ja vankan miehen kiemurtelevan ja ynisevän. Hän oliverrattava ihmiseen, joka tosiasioissa on luja ja vakava, muttakotonaan, jouten ollessaan kiukuttelee ja riitelee eikä tahdo syödäsitä, jota hänelle tarjotaan; ei mikään ole hänen mielensä mukaista, kaikki tekevät hänelle harmia ja kiusaa: sanalla sanoen, hänjuonittelee hyvinvointiansa, kuten mokomista herrasmiehistä sanotaan, vaikka semmoisia ihmisiä tavataan alhaisenkin kansan keskuudessa; meidän vankilassamme oli niitä yhdessä asumisen vuoksi liiankinpaljon. Usein tapahtui, että sairashuoneessa ruvettiin semmoisiahienostelijoita pilkkaamaan ja jotkut heitä haukkuivatkin; silloinvaikeni asianomainen, aivan kuin hän olisi odottanutkin haukkumisia.Ustjantsew etenkin ei suvainnut semmoisia eikä koskaan laiminlyönythienostelevien haukkumista. Hän oli hyvin halukas riitelemäänmuidenkin kanssa. Se oli hänellä nautintona, luonnon vaatimuksena, osaksi taudin, osaksi myöskin tylsämielisyyden vaikutuksesta.Tavallisesti tuijotti hän ensin totisen ja tarkkaavan näköisenä jarupesi vasta sitten lukemaan saarnojansa levollisella ja vakuuttavallaäänellä. Kaikki häntä liikuttikin; ikäänkuin hänet olisi määrättypitämään silmällä järjestystä ja yleistä säädyllisyyttäsairashuoneessa.

– Kaikkia hän jutteleekin, sanoivat vangit nauraen. Häntä muutensäästettiin eikä ryhdytty juuri riitoihin hänen kanssaan; joskus vaantehtiin hänestä pientä pilaa.

– Kyllähän hänellä juttuja piisaa; yli kolmen kuorman niitä lähtee.

– Mitä juttuja? Hullulle tietysti ei kumarreta.

– Minkäs tähden hän pelkää lansettia? Kärsiköön!

– Mitäs se sinua liikuttaa?

– Ei, veliseni, keskeytti eräs vanki – sarvet eivät ole mitään, vaankun jotakuta vedetään korvasta, niin se on aivan toista.

Kaikki nauroivat.

– Onkos sinua vedetty?

– Niinkös luulet, ettei ole? Tietysti minua on vedetty.

– Ilmankos korvasi ovatkin kovin venähtäneet.

Tällä vangilla, Shapkinilla, oli todellakin tavattoman pitkät, riippuvat korvat. Hän oli entinen maankulkija, ijältään vielä nuori, toimekas ja hiljainen; hän laski leikkiä hyvin totisen näköisenä, jokaseikka teki hänen leikinlaskunsa sangen naurettavaksi.

– Kuinka olisi minun pitänyt luulla, että sinua on korvasta vedetty?Ja miten olisin minä voinut tulla siihen päätökseen, sinä ahdasälyinenihminen, alkoi Ustjantsew uudestaan kääntyen tyytymättömänä Shapkininpuoleen, vaikka viimemainittu ei puhunut hänelle, vaan kaikilleyhteensä, eikä edes katsonutkaan häneen.

– Kukas sinua veti korvasta? kysyi joku.

– Kuka? Ispravnikka [maalla oleva järjestystuomari. Suom. muist.]tietysti. Se tapahtui maankulkemisesta. Me tulimme silloin K: iin, jameitä oli kaksi, minä ja eräs toinen maankulkija, Efim, ilman mitäänlisänimeä. Tiellä pääsimme me erään talonpojan luona Tolminan kylässähiukan varoihimme. Se on semmoinen kylä, se Tolmina. K: iin tultuammerupesimme heti ympärillemme katselemaan: sopisihan täälläkin hyötyä.Maalla on vapaa olo, aivan toisin kuin kaupungissa, se nyt on tiettyasia. No, ensi aluksi pistäysimme kapakkaan. Ja katsokaas, siellä tuliluoksemme eräs onnettoman näköinen, hajahapsinen mies saksalaisessapuvussa. – Sallikaa mun kysyäni, virkkoi hän, onko teillä kirjoja?[S.o. passia.]

– Ei ole, vastasimme me.

– Vai niin. Me olemme myöskin kirjattomia. Täällä on minulla kaksiystävää, sanoi hän; ne palvelevat kenraali Käkisen luona. [S.o.metsässä, jossa käki oleskelee. Hän tahtoi ilmoittaa, että toveritkinolivat maankulkijoita.] Niinpä rohkenenkin kysyä, me kun olemme hiukanhuilanneet ja rahamme menettäneet, etteköhän suvaitsisi tarjota meillepuolituopillista?

– Mielellämme, vastasimme me. Ja sitten me joimme. Nämä toisetpailmoittivatkin meille erään näpistelemistä, s.o. ammattiamme koskevanseikan. Oli talo, kaupungin reunalla, ja siinä asui rikas porvari, jolla oli tavaraa yltäkyllin; yöllä päätimme käydä hänen luonaan.Mutta sielläpä jouduimmekin kaikki viisi kiinni. Meidät pantiinputkaan, mutta sieltä vietiin itsensä ispravnikan luo. Tämä sanoitahtovansa itse tutkia meitä. Niinpä hän tulikin sitten luoksemme jahänen jälkeensä kannettiin kupillinen teevettä; mies oli roteva, poskiparralla varustettu. Hän istahti. Paitsi meitä tuotiin esillevielä kolme maankulkijaa. Ja kyllähän se maankulkija on hauska poika: ei hän muista mitään, on kuin puulla päähän lyöty, ei tiedä mitään.Ispravnikka kysäsikin suoraan minulta: "Ken sinä olet?" Kovin hänhuusi minulle. Minä tietysti vastasin sitä, mitä muutkin: en tiedä, enmitään tiedä, teidän korkeasukuisuutenne; kaikki olen unohtanut.

– Elähän huoli, kylläpähän vielä puhut, naama on minulle tuttu; jahän katseli minua vihaisesti. Minä häntä en sitä ennen ollut koskaannähnyt. Hän kääntyi toisen puoleen ja kysyi: Ken sinä olet?

– Viittaa-karkuun, teidän korkeasukuisuutenne.

– Onkos sinun nimesi viittaa-karkuun?

– On teidän korkeasukuisuutenne.

– Hyvä, sinä olet viittaa-karkuun, mutta kukas sinä olet? Näin kysyihän kolmannelta.

– Minä hänen jälestään, teidän korkeasukuisuutenne.

– Mikäs on nimesi?

– Nimeni onkin "minä hänen jälestään", teidän korkeasukuisuutenne.

– Kukas sinut, kelvoton, on sillä tavoin nimittänyt?

– Hyvät ihmiset ovat nimittäneet, teidän korkeasukuisuutenne. Onhanmaailmassa hyviä ihmisiä, teidän korkeasukuisuutenne.

– Keitä ovat ne hyvät ihmiset?

– En oikein muista, teidän korkeasukuisuutenne, antakaamuistamattomuuteni jalomielisesti anteeksi.

– Oletko kaikki unohtanut?

– Kaikki, teidän korkeasukuisuutenne.

– Mutta olihan sinulla isä ja äiti?.. Kaiketi heidät muistat?

– Arvattavasti on ollut, teidän korkeasukuisuutenne; mutta ensitäkään oikein muista; ehkäpä ne ovat olleet sentään, teidänkorkeasukuisuutenne.

– Missä sinä olet elänyt tähän asti?

– Metsässä, teidän korkeasukuisuutenne.

– Ainako metsässä?

– Aina metsässä.

– Kuinkas talvella?

– Talvea en ole nähnyt, teidän korkeasukuisuutenne.

– No, kuinkas sinä, mikäs sinun nimesi on?

– Kirves, teidän korkeasukuisuutenne.

– Ja sinä?

– Teroita, äläkä vitkastele, teidän korkeasukuisuutenne.

– Ja sinä?

– Teroittele vaan, teidän korkeasukuisuutenne.

– Eikö kukaan teistä muista mitään?

– Emme muista mitään, teidän korkeasukuisuutenne.

Ispravnikka seisoi ja nauroi ja naurahtelimme mekin. Mutta välistäsaattaa hän lyödä vasten hampaitakin. Vaan me maankulkijat olimmetervettä, hyvinvoipaa väkeä. – Viekää heidät linnaan, kyllä minäsitten heidän kanssaan; vaan sinä saat jäädä – sen hän sanoi minulle. – Tule tänne, käy istumaan! Minä katsoin ja näin, että siinä olipöytä, paperia ja kynä. Arvelin: mitähän nyt tulee? – Istu tuolille, sanoo hän, ota kynä käteesi ja kirjoita! Mutta itse tarttui hänkorvaani ja rupesi siitä vetämään. Minä katsoin häneen kuin paholainenpappiin: en osaa, teidän korkeasukuisuutenne, sanoin minä. – Kirjoita!

– Armahtakaa, teidän korkeasukuisuutenne. – Kirjoita niinkuin osaat!Itse veti hän aina vaan korvastani, veti ja vieläpä tempoikin! Sensanon, veljet, ennemmin olisin kärsinyt kolmesataa kuin tätä tämmöistä – piti vaan muka kirjoittaa!

– No, tuliko hän hourupäiseksi, vai kuinka?

– Eikä tullut. Asia oli niin, että T: ssä oli joku aika takaperinkirjuri tehnyt kepposet: oli puhaltanut ruunun rahat ja niiden kanssakarannut; korvat olivat hänelläkin pitkät. No, siitä annettiin jokahaaralle tieto. Ja kun minulla olivat jotenkuten samat tuntomerkit, niin tahtoikin hän tutkaista, osasinko minä kirjoittaa ja millätavoin?

– Vai niin! Tekikös se kipeätä?

– Sanoinhan jo, että teki.

Kaikki rupesivat nauramaan.

– No, kirjoititkos sinä?

– Mitäpä olisin kirjoittanut. Aloin vedellä kynää pitkin paperia, vetelin, vetelin, ja siihen se jäikin. No, korvapuusteja, se ontietty, sain minä kymmenkunnan ja pääsin sitten, vankilaan tietysti.

– Osaatkos sinä kirjoittaa?

– Osasin ennen, vaan kun kynillä ruvettiin kirjoittamaan, vieraannuinkoko asiasta…

Tällä tavoin puheltiin tai oikeammin lörpöteltiin silloin, kun aikatuntui ikävältä. Jumalani, mitenkä täällä olikin ikävä! Päivät olivatpitkät, tukahuttavat, toinen toisensa kalttaiset. Vaikkapa olisi ollutjoku kirja luettavana! Siitä huolimatta kävin minä, etenkin alussa, usein sairashuoneessa, väliin sairaana, väliin taas muutenlepäilemässä; tahdoin olla poissa vankilasta. Siellä oli vaikea olla, vielä vaikeampi kuin täällä. Siellä oli ilkeyttä, vihamielisyyttä,riitaa, kateutta ja alituisia pistosanoja meitä aatelisia kohtaan.Täällä sairashuoneessa oltiin enemmän yhdenvertaisia, elettiinystävällisemmin. Ikävin aika päivästä oli ilta ja alkuosa yötä.Makuulle ruvettiin aikaisin. Himmeä yölamppu oli kaukana oven luonakiiltävänä pisteenä, vaan meidän nurkassamme oli melkein pimeä.Tukahuttava haju täytti huoneen. Joku ei voi nukkua, vaan nouseeistualleen ja istuu noin puolentoista tuntia vuoteellaan, pääkallellaan, ikäänkuin miettien jotakin. Silloin katselin minä häntä,koettaen arvailla, mitä hän mietti, jotta vaan ajan jotenkuten olisinsaanut kulumaan. Väliin rupesin itsekin haaveksimaan ja muistelemaanentisiä aikoja, jotka kuvautuivat tarkoilleen ja selvästimielikuvitukseeni; johtuivatpa mieleeni semmoisetkin yksityisseikat, joita muulloin en mitenkään olisi voinut muistaa. Väliin taas koetinarvailla tulevaisuuttani: mitenkähän täältä pääsen pois? Minne? Jakoska se tapahtuu? Palaankohan koskaan kotiseudulleni? Näitä ajattelinminä ajattelemistani ja toivonkipinä rupesi rinnassani syttymään…Väliin taas rupesin lukemaan: yksi, kaksi, kolme j.n.e., jotta sitätehdessäni olisin nukkunut. Väliin luin minä kolmeen tuhanteen saakkasaamatta unta silmääni. Joku liikautti itseänsä. Ustjantsew alkoiyskiä keuhkotautisen yskää, jonka jälkeen hän vaikeroi heikollaäänellä: "Jumalani, minä olen syntiä tehnyt!" Ja omituista oli kuullatätä sairasta, murrettua ääntä yleisen hiljaisuuden vallitessa.Jossain nurkassa valvotaan myöskin ja puhellaan vuoteilta. Joku rupeekertomaan entisyydestään, kaukaisista asioista, maankulkemisesta, lapsistaan, vaimostaan. Kuiskaavasta äänestäkin voipi jo päättää,ettei hän voi enää koskaan saavuttaa takasin entisyyttään; toinenkuuntelee häntä. Kuuluu vaan hiljainen, tasainen sopotus, ikäänkuinvesi suhisisi jossain kaukana…

XV

Kesäaika.

Käsissä oli huhtikuun alkupuoli ja pääsiäinen läheni. Vähitellenalkoivat kesäiset työtkin. Aurinko tuntui päivä päivältälämpimämmältä, valoisammalta: ilma tuoksusi keväiseltä ja vaikuttielähyttävästi ihmiseen. Kauniit päivät ilahuttivat kahleissa olevankinmieltä ja herättivät hänessä toiveita, pyrinnöitä, kaipausta.Nähtävästi oli vapauden ikävä kirkkaina, lämpiminä päivinä suurempikuin synkkänä talvi- tai syysaikana; sen tunsivat kaikki vangit. Heiloitsivat tosin kirkkaista päivistä, mutta samalla ilmaantui heissäjonkunlaista kärsimättömyyttä, malttamattomuutta. Minä huomasin, ettävankilassamme keväisin syntyi entistä useammin riitoja. Useamminkuultiin melua, huutoa, hälyä ja vihapuheita; mutta silloin saatiinmyöskin nähdä, kuinka vangit työn-teossa ajatuksiinsa vaipuneenasilmäilivät sinertävään etäisyyteen tuonne Irtishin taakse, jossasuunnaton, puolentoista tuhatta virstaa avara kirgiisiläinen erämaaalkoi; saatiin myöskin kuulla, kuinka he huokailivat syvään, ikäänkuinolisivat väkisinkin tahtoneet hengittää tuota kaukaista, vapaata ilmaaja keventää siten ahdistettua mieltänsä. – "Ohoi!" sanoivat he sittenäkkiä, ikäänkuin pudistaakseen itsestään kaikki haaveilut, jatarttuivat kärsimättömän ja synkännäköisinä lapioon tai tiileihin, joita oli kannettava paikasta toiseen. Hetkisen kuluttua unohtikinvanki jo äsköiset tunteensa ja alkoi joko nauraa tai riidellä, katsoensiihen, mimmoinen luonne hänellä oli; väliin rupesi hän myöskintavattomalla ja aivan tarpeettomalla innolla työskentelemään,ikäänkuin tahtoen siten tukahuttaa jotakin, joka ahdisti ja painoihänen rintaansa. Kaikki olivat he rotevia, enimmäkseen nuoria javoimakkaita miehiä… Raskaat ovat kahleet siihen aikaan! Tätä en minäsano runollisesti liioitellen, vaan täysin vakuutettuna sanojenitotuudesta. Kun ilma lämpeni ja auringon säteet kirkkaastipaistoivat, kun ihmisen koko olento tunsi ympärillä olevan luonnonvastustamattomalla voimalla heräjävän unestaan, silloin tuntuisuljettu vankila ja sen vartijat raskaalta; – tähän aikaan, jolloinleivonen ensi kerran ilmaantuu, alkaa Siperjassa ja koko Venäjälläkulkulaisuus: vangit karkaavat vankeuslaitoksista ja hakevat suojaametsissä. Päästyään vapaaksi tukahuttavasta olopaikastaan, oikeudenkourista, kahleista ja kepeistä, kuljeskelevat he mielensä mukaan, missä vaan on suotuisampaa ja vapaampaa olla; he syövät ja juovat mitämissäkin sattuvat saamaan, mitä Jumala lähettää ja öisin nukkuvatmetsässä tai kedolla ilman mitään huolta ja ilman vankilan suruja, aivan kuin taivaan linnut, ottaen yöksi jäähyväiset ainoastaantähdiltä ja ollen ainoastaan Jumalan silmän vartioimina. Eihän ole, ken siitä ilmoittaisi! Välistä tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta"kenraali Käkisen palveleminen." Joskus ei saa vuorokausiin leipää;kaikilta täytyy piiloutua, salautua, täytyy myöskin varastaa, ryöstää,jopa joskus tehdä murhiakin. "Siirtolainen on kuin lapsukainen, mitänäkee, sitä mieli tekee", sanotaan Siperjassa sinne tuomituistasiirtolaisista. Tätä puheenpartta voidaan täydellisesti, vieläpälisänkin kanssa sovittaa maankulkijoihin. Maankulkija on usein ryövärija melkein aina varas, tietysti enemmän pakosta kuin kutsumuksesta. Onolemassa paatuneita maankulkijoita. Toiset karkailevat pakkotyönsäloputtuakin, siirtolaisina ollessaan. Luulisi heidän olevantyytyväisiä siirtolaisina, mutta eipä niinkään; yhä pyrkivät hejohonkin, yhä tuntevat he vetovoimaa jonnekin. Elämä metsissä onköyhää ja peloittavaa, mutta vapaata ja seikkailulle otollista; se onviehättävää ja kummallisen ihanata niiden mielestä, jotka sitä kerranovat kokeneet, ja niinpä tapahtuukin, että siirtolaiset karkailevat, jopa semmoisetkin, jotka ovat siivoja ja tarkkoja ja joista vähältäoli tulla toimekkaita talonisäntiä. Toiset menevät naimisiinkin,elävät viiden-vuoden paikoille yhdessä kohden ja äkkiä, jonakinkauniina aamuna katoovat, saattaen siten kummastelemaan jälkeenjättämänsä vaimon, lapset ja koko volostin, johon olivat kuuluneet.Täällä vankilassa näin minä erään sellaisen karkulaisen. Hän ei olluttehnyt suurempia rikoksia, ainakaan ei hänestä puhuttu mitään siihensuuntaan; hän oli vaan karkaillut koko elämänsä. Hän oli ollut Venäjänetelärajalla, Tonavan takana, Kirgiisien aroilla, itäisessä Siperjassaja Kaukaasiassa – joka paikassa oli hän käynyt. Kenties olisi hänestämuunlaisissa oloissa tullut toinen Robinson Krusoe, koska hänellä olisemmoinen matkustelemisen halu. Kaiken tämän kuulin minä hänestämuilta, sillä itse puhui hän hyvin vähän, ainoastaan sen verran kuinvälttämättömästi tarvittiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen mies,ijältään jo noin viidenkymmenen vanha, tavattoman hiljainen, jarauhallinen; olisipa häntä luullut miltei tylsämieliseksi. Kesällä olihänen tapansa istua auringon paisteessa ja mutista suunsa sisässäjotain laulua, kuitenkin niin hiljaan, ettei sitä viiden askeleenpäähän enää kuulunut. Hänen kasvonpiirteensä olivat jäykistyneet, hänsöi vähän, enimmiten leipää, ostamatta kertaakaan kalatsia tai viinaa; tuskinpa oli hänellä koskaan rahoja, tuskin osasi hän niitä lukeakaan.Häntä ei mikään näyttänyt liikuttavan. Vankilan koiria syötti hänväliin kädestään, eikä niitä täällä kukaan muu syöttänytkään.Venäläinen yleensä ei ole halukas koirien syöttämiseen. Sanottiinhänen olleen naimisissakin, jopa kaksikin kertaa; tiedettiin myös, että hänellä oli lapsia jossain… Minkä vuoksi oli hän joutunutvankeuteen, sitä en tiedä. Vangit odottivat aina, että hän täältäkinkarkaisi, mutta eikö liene aika vielä tullut vai liekö ikä painanut, koska hän eleli täällä elelemistään tarkastellen kaikessahiljaisuudessa ympärillään olevaa kummallista menoa. Muutoin ei häneensaattanut aivan varmaan luottaa; vaikka hänellä ei olisi luullutkaanolevan syytä karkaamiseen, oli kuitenkin metsässä kuljeskeleminenparatiisin kalttaista verrattuna vankilan elämään. Asia on aivanymmärrettävä. "Vaikka tuntuukin raskahalta, on kuitenkin oma valta" – siinäpä onkin syy, minkä tähden kaikki vangit Venäjällä, olkootpa hemissä hyvänsä, tulevat keväisin levottomiksi. Mutta kaikki eivätsuinkaan aio karata; aivan varmaan voipi sanoa, että semmoisiaaikeita, katsoen asian vaikeuteen ja edesvastauksen suuruuteen, onvaan yhdellä sadasta; muut yhdeksänkymmentä yhdeksän ainoastaankuvailevat mielessään, kuinka ja minne voisi karata, keventäenrintaansa semmoisilla haaveksimisilla. Jotkut tyytyvät vaanmuistelemaan, kuinka he ennen olivat karanneet… Minä puhunnyt tuomionsa saaneista vangeista. Paljoa useammin tekevätsyytöksenalaiset karkausyrityksiä. Määräajaksi tuomitut karkailevatainoastaan vankeutensa alussa. Oltuansa vankilassa pari-kolme vuotta, rupeevat he pitämään arvossa näitä vuosia tahtoen mieluummin lopettaavankeusaikansa laillisella tavalla ja päästä siirtolaisiksi kuinantautua uusiin vaaroihin, jollei yritys sattuisi onnistumaan. Jamahdollistahan on, ettei se onnistu. Ehkäpä vaan joka kymmenennelleonnistuu kohtalonsa muuttaminen. Tuomionsa saaneista ovat pitkäksiajaksi tuomitut muita taipuvaisempia karkausretkiä tekemään.Viisitoista ja kaksikymmentä vuotta tuntuu heistä ijankaikkisuudeltaja niin pitkäksi ajaksi tuomittu on aina taipuvainen uneksimaankohtalonsa muutosta, vaikkapa hän olisikin ollut jo kymmenen vuottavankeudessa. Vihdoin estävät poltinmerkitkin karkausyrityksiä."Kohtalon muuttaminen" on tullut pysyväksi lausetavaksi. Niinpäoikeuden edessäkin, kun vankia syytetään karkaamisesta, sanoo häntahtoneensa muuttaa kohtaloansa. Karkulainen ei tapailekaantäydellistä vapautta – hän tietää, että se on melkein mahdotonta – mutta hän tahtoo päästä joko toiseen laitokseen tai siirtokuntaan taimyöskin uudestaan oikeuden tutkittavaksi – sanalla sanoen minnehyvänsä, kunhan vaan ei joutuisi entiseen vankeuspaikkaansa, johon hänon kyllästynyt. Jolleivät nämä karkulaiset löydä itselleen kesänkuluessa jotain sopivaa lymypaikkaa, jossa voisivat viettää talvensa, jolleivät esim. tapaa jotain karkulaisten suojelijaa, jolle siitäolisi hyötyä, tai saa itselleen, välistä murhankin avulla, passia, jolla voisivat kaikkialla oleskella – tulevat he syksyksi, jolleiheitä sitä ennen saada kiinni, suurissa joukoissa kaupunkeihin,päästäksensä maankulkijoina vankilaan talveansa viettämään toivoentietysti voivansa kesän tullen karata sieltä jälleen.

Kevät ei voinut olla minuunkaan vaikuttamatta. Muistan, kuinka minäjoskus halukkaasti katselin paalujen raosta ja seisoin kauan aikaanojautuneena aitausta vasten, silmäillen jäykästi ja kyllästymättä,kuinka ruoho viheriöitsi linnamme vallilla ja kuinka etäinen taivaskävi yhä sinisemmäksi. Levottomuus ja suru kasvoivat päivä päivältä javankila tuntui yhä enemmän vastenmieliseltä. Vihamielisyys, jota minäaatelismiehenä sain ensimäisten vuosien kuluessa alinomaa kärsiämuilta vangeilta, vaivasi minua entistä enemmin. Näinä ensi vuosinamenin minä usein sairashuoneeseen ilman mitään tautia, ainoastaan senvuoksi, etten tarvitsisi olla vankilassa ja kärsiä alinomaista vihaamuiden puolelta. "Tekö rautanoukat, tekö olette meitä noukkineet?"sanoivat meille vangit, ja minä kadehdin vankilaan saapuvia alhaisoonkuuluvia miehiä. He tulivat kohta kaikkien toveriksi. Ja niinpävaikutti kevät, vapauden ja ilon aika minuun surullisella, ikävällätavalla. Paaston loppupuolella, luullakseni kuudennella viikolla, pitiminun paastota. Jo ensimäisen viikon alussa oli vanhin aliupseerijakanut vangit paastoviikkojen mukaan seitsemään osaan. Kussakinosassa tuli siten olemaan noin kolmekymmentä henkeä. Paastoviikko oliminulle mieluisa. Paastoojat vapautettiin työstä. Me kävimme lähelläolevassa kirkossa, noin pari-kolme kertaa päivässä. Pitkään aikaan enollut käynyt Herran huoneessa. Suurenmoinen jumalanpalvelus, johonolin tottunut jo lapsuudestani vanhempieni kodissa, juhlallisetrukoukset, maahan kumarrukset – kaikki se muistutti minulle kaukaistaentisyyttä, muistutti nuoruuteni aikaa, ja tuntuipa hyvältä, kunmeidät lähetettiin aamulla pitkin jäätynyttä maata ladatulla pyssyllävarustetun sotamiehen seurassa kirkkoon. Sotamies ei tullut kuitenkaansen sisälle. Kirkossa asetuimme me taajana joukkona aivan oven suuhun, jonne kuului vaan virrenlukijan kova ääni ja näkyi joskus vilaukseltapapin musta kaapu sekä hänen paljas päälakensa. Muistui mieleeni, kuinka minä lapsuuteni aikana olin katsellut kirkossa alhaista kansaa, joka tungeskeli oven suussa ja nöyrästi väistyi paksujen olkapolettientai hyvinvoivan herrasmiehen taikkapa myöskin komeasti puetun, jumalisen rouvasihmisen edestä, jotka kaikin mokomin tahtoivat päästäetupuolelle ja olivat alinomaa valmiit riitelemään ensimäisistäpaikoista. Silloin näytti minusta, että oven suussa olijatrukoilivatkin toisin kuin perimmäiset, rukoilivat nöyrästi jahartaasti, ikäänkuin tuntien täydellisesti alennuksensa tilan.

Nyt piti minunkin seistä samalla paikalla, eikä edes aivansamallakaan; meidän luotamme väistyivät kaikki, ikäänkuin olisivatmeitä pelänneet; meille annettiin tuon tuostakin almuja, ja muistanpa, että se tuntui minusta omituisen mieluisalta ja hyvältä. "Olkoonvaikka niinkin!" ajattelin itsekseni. Vangit rukoilivat hyvinhartaasti ja kukin heistä uhrasi vähäpätöisen kopeikkansa kynttilänostoa tai kirkon kolehtia varten. "Olemmehan mekin ihmisiä",ajattelivat he kenties silloin tai tunsivat rinnassaan, että Jumalanedessä olimme kaikki samanlaisia… Me kävimme Herran ehtoollisellaennen aamu-jumalanpalvelusta. Kun pappi kalkki kädessä luki sanat: "…ota minut vastaan niinkuin sinä otit ryövärin vastaan" – sovittivat vangit nämä sanat itseensä ja lankesivat polvilleen niinettä kahleet rämähtivät.

Pääsiäisviikko oli käsissä. Kullekin vangille annettiin esimiestenmääräyksestä kananmuna ja palanen vehnäleipää. Kaupungista oli nytkinlähetetty paljon antimia. Myöskin pappi ristin kanssa tuli luoksemmeja esimiehet kävivät meitä katsomassa; taaskin valmistettiin rasvaistakaalisoppaa, taaskin ilmestyi humalaisia ja hoipertelevia aivan samoinkuin jouluna, sillä eroituksella kuitenkin, että nyt sai kävellävankilan pihalla ja lämmitellä auringon paisteessa. Olo olivaloisampaa ja väljempää kuin talvella, mutta samalla myöskinikävämpää. Pitkä, loppumaton kesäpäivä kävi erittäin tukalaksijuhlina. Arkipäivät saatiin kulumaan työn-teolla.

Kesäiset työt olivat paljoa vaikeammat kuin talviset. Vangitrakensivat, kaivoivat maata, kasailivat tiilejä; toiset heistä tekivätsepän, nikkarin ja maalarin töitä ruunun rakennuksia korjattaessa.Toiset kävivät tiiliä tekemässä. Tätä työtä pidettiin meillävaikeimpana. Tiilitehdas oli noin kolmen tai neljän virstan päässälinnasta. Joka päivä noin kello kuuden aikaan aamulla lähti koko kesänkuluessa iso joukko vankeja, noin viisikymmentä miestä, tiilintekoon.Tähän toimeen valittiin karkean työn tekijöitä, s.o. semmoisia, jotkaeivät olleet käsityöläisiä eivätkä harjoittaneet mitään ammattia. Heottivat mukaansa leipää, sillä paikan etäisyyden vuoksi ei ollutedullista käydä kotona syömässä ja siten kulkea noin kahdeksan virstaaliikaa; he söivät päivällisensä vasta illalla työstä palattuansa.Urakka taas annettiin joka päiväksi erältänsä ja oli sellainen, ettäsiihen tarvittiinkin kokonainen päivä. Ensiksikin oli savi kaivettavasekä kuljetettava määrätylle paikalle; kun sitten vesi oli kannettu, piti savea polkea kuopassa ja vihdoin tehdä siitä tiilejä, luullakseniparisataa, ehkäpä puolikolmattakin sataa. Minä kävin tehtaallaainoastaan kaksi kertaa. Työmiehet palasivat sieltä illalla väsyneinä,vaivaantuneina ja nurisivat koko kesän kuluessa toisille vangeillesiitä, että heidän piti tehdä raskainta työtä. Semmoinen nurina oliheille ikäänkuin lohdutuksena. Jotkut kävivät kuitenkin tiilinteossamielellään; sillä olihan tehdas kaupungin ulkopuolella, avonaisella, yksinäisellä paikalla Irtishin rannalla. Olihan ainakin hauskaakatsella ympärilleen tarvitsematta nähdä vankilaa! Saattoihan myöskinpolttaa tupakkaa vapaasti ja loikoa huviksensa puolentunnin verrannurmikolla. Minä kävin joko verstaassa, niinkuin ennenkin, taialabasteria tekemässä taikka myöskin olin tiilin kantajana, kun toisetrakensivat. Viimemainitussa työssä piti minun kerran kuljettaa tiiliäIrtishin rannalta rakennuksilla olevalle kasarmille seitsemänkymmenensylen päähän linnan vallin yli, ja sellainen työ kesti kaksi kuukauttaperäkkäin. Mutta olinpa kuitenkin hyvillämielin, vaikka nuora, jollakannoin tiilejä, hieroi alinomaa olkapäätäni. Minä iloitsin siitä,että työstä voimani nähtävästi lisääntyivät. Alussa jaksoin minäkantaa kerrallaan ainoastaan kahdeksan tiiliä, joista kukin painoinoin kaksitoista naulaa. Mutta sitten saatoin kantaa kaksitoista, jopaviisikintoista ja se seikka ilahutti minua. Ruumiillista voimaatarvitaan vankilassa yhtä paljon kuin siveellistäkin, jotta voisikestää tämän kirotun elämän aineellisia hankaluuksia. Mutta minätahdoin elää vankeuteni jälkeenkin.

Tiilien kantaminen ei miellyttänyt minua ainoastaan sen tähden, ettäruumiini voimat siten lisääntyivät, vaan myöskin siitä syystä, ettäsain tehdä tätä työtä Irtishin rannalla. Minä puhun usein tästärannasta sen vuoksi, että ainoastaan siellä sain nähdä Luojanmaailmaa, puhdasta, kirkasta laaksoa, asumattomia, vapaita aroja, jotka tyhjyydellään tekivät minuun omituisen vaikutuksen. Siellä voinasettua selin linnaan, joten se katosi näkyvistä. Kaikki muut työttehtiin linnassa tai sen läheisyydessä. Jo ensi päivistä rupesin minävihaamaan tätä linnaa ja etenkin muutamia sen rakennuksia. Majuurimmeasumus näytti minusta kirotulta, ilettävältä paikalta ja minä envoinut olla tuntematta katkeruuden tunteita, kun sen sivu satuinkulkemaan. Mutta rannalla saatoin unohtaa kaikki katsellessani erämaanavaruutta. Kaikki oli minulle siellä rakasta, armasta: niinhyvinsinisellä taivaalla kirkkaasti paistava aurinko kuin myöskin kaukainenlaulu, joka kajahteli kirgiisiläiseltä rannikolta. Kun sitten katselinkauan aikaa ympärilleni, niin huomasinkin jonkun köyhänkirgiisiläisteltin; sen läheisyydessä oli tavallisesti savua jakirgiisiläisvaimo, joka hääri kahden lampaansa kanssa. Kaikki tämä oliköyhää, villiä, mutta kuitenkin vapaata. Saattoi nähdä myöskin jonkunlinnun lentävän ilman halki ja seurata kauan aikaa sen lentoa: väliinkosketti se veden pintaa, katosi sitten näkyvistä ja ilmestyi taaskaukana, tuskin häämöttävänä pilkkuna… Pieni, kuihtunut kukkanenkin, jonka minä aikaisin keväällä löysin kivien kolosta, vetitaudintapaisesti huomiotani puoleensa. Suruni tänä ensimäisenävankeusvuotenani oli kovin suuri ja vaikutti mieleeni häiritsevästi, katkerasti. Senpä tähden en minä voinutkaan huomata kaikkea, mitäympärilläni tapahtui. Minä suljin silmäni enkä tahtonut kaikkeanähdäkään. Pahanilkisten vankeustoverieni joukossa en minä huomannuthyviä ihmisiä, jotka vastenmielisestä ulkomuodostaan huolimattakykenivät ajattelemaan ja tuntemaan. Myrkyllisten sanojen ohessa enhuomannut ystävällisiä, jotka olivat sitä kalliimpia, koska nelausuttiin teeskentelemättömästi, välistä sydämen pohjasta, sydämen, joka oli ehkä kärsinyt enemmän kuin omani. Mutta miksi puhuisin siitäkovin laveasti? Minä olin mielissäni, kun kotiin palanneena tunsinitseni kovin väsyneeksi; ajattelin: ehkäpä nyt saan unta! Sillänukkuminen oli kesällä raskasta, melkeinpä raskaampaa kuin talvella.Illat olivat tosin joskus hyvin mieluisat. Aurinko, jonka säteet eivätkoko päivänä poistuneet vankilan pihasta, alkoi vähitellen laskeutuamaillensa. Ilma kävi viileäksi ja sen jälkeen tuli (suhteellisestipuhuen) kylmänlainen yö. Odotellessaan vankilan lukitsemista,kävelivät vangit pihalla. Suurin osa heistä hääräili kuitenkinkyökissä. Siellä keskusteltiin aina jostain päivän kysymyksestä,juteltiin niitä näitä jonkun huhun johdosta, joka usein tuntuihullunkuriselta, vaan herätti kuitenkin vangeissa tavatontauteliaisuutta; kerrottiin esim., että majuuriamme aiotaan pannaviralta. Vangit olivat herkkäuskoisia kuin lapset; he tiesivät, ettähuhu oli perätön, että sen oli pannut liikkeelle tunnettu lörpöttelijäKwasow, joka jo kauan aikaa sitten oli kadottanut kaiken luottamuksen, koska hän valehteli joka askeleella: siitä huolimatta tarttuivatkaikki hänen levittämäänsä huhuun, punniten ja arvostellen sitä sekälohduttaen sillä itseänsä. Asia päättyi kuitenkin niin, että hesuuttuivat vihdoin itseensä ja häpesivät omaa herkkäuskoisuuttaan.

– Kukas hänet panisi viralta! huusi joku; – onhan hänellä siksipaksu niska, kylläpähän kestää!

– No, onpa hänelläkin herransa! vastasi eräs tulinen ja ymmärtävännäköinen, mutta tavattoman riidanhaluinen vanki.

– Eihän toinen korppi toisen silmää puhkaise! huomautti jyrkästi eräsharmaapäinen vanki, joka yksinään söi kaalia nurkassa.

– Luuletkos, että esimiehet tulevat sinulta kysymään, panevatko hänenviralta vai eivät? lisäsi välinpitämättömänä neljäs rämpytellenhiljalleen balalaikkansa kieliä.

– Miks'ei? vastasi toinen kiivaasti; – ja kun ruvetaan kyselemään, niin kaikkien on ilmoitettava. Kyllähän täällä muuten huudetaan, vaankun asiaksi tulee, niin silloin aristellaan.

– Kuinkas sitten? sanoi balalaikan rämpyttäjä. – Olemmehan vankeja.

– Joku päivä sitten, jatkoi riitainen mies – jäi jälelle hiukanjauhoja; ne kerättiin kokoon ja lähetettiin myytäviksi. Mutta mitenkäskävi? Asiasta tehtiin ilmoitus ja jauhot otettiin pois; se oliolevinaan tarkkuutta. Onko mokomaa ennen kuultu?

– Kellekäs sinä tahdot, että kaivattaisiin?

– Kelle! Tietysti itse leviisorille, joka liikkuu tarkastuksilla.

– Mille leviisorille?

– Se on totta, veliset, että leviisori liikkuu, sanoi nuori, vikkelännäköinen vanki, joka oli ollut ennen kirjurina ja oli lukenut"Lavalliorin herttuattaren" tai jotain semmoista. Hän laski ainaleikkiä, mutta häntä kunnioitettiin kuitenkin ymmärtäväisenä jakokeneena miehenä. Huolimatta sen enempää yleisestä uteliaisuudesta, jonka sanoma reviisorin tulosta oli herättänyt, meni hän suoraankyökkipiian s.o. kokin luo ja pyysi häneltä maksaa. Kokitmyyskentelivät aina jotain semmoista. He ostivat esim. omillarahoillaan suuren maksapalan, jonka sitten paistoivat ja möivätvähittäin vangeille.

– Puolenko kopeikan, vai kopeikanko edestä? kysyi kokki.

– Leikkaa kopeikan edestä; antaa ihmisten kadehtia! vastasi vanki. – Kenraali, veliset, kenraali semmoinen on matkalla Pietarista; häntarkastelee koko Siperjan. Se on aivan varma. Komendanttilaisetkertoivat.

Uutisella oli tavaton vaikutus. Neljänneksen tuntia keskusteltiinkenraalista, ja siitä, oliko hän korkeampi täkäläisiä kenraaleja?Esimiehistä ja heidän arvostaan, s.o. siitä, kuka heistä on ylempi, kuka alempi, keskustelevat vangit hyvin mielellään, jopa riitelevät jahaukkuvatkin toisiaan kenraalien tähden, ja ovatpa vähältä tapellakin.Luulisi, ettei semmoinen kiista maksa vaivaa. Mutta tietoakenraaleista ja esimiehistä yleensä pidettiin jonkunlaisenataitavuuden puntarina, jonkunlaisena osoituksena siitä, mimmoinenyhteiskunnallinen asema vangilla ennen aikaan oli ollut. Yleensäolivat keskustelut korkeista esimiehistä vankien mielestä mitätärkeimpiä keskusteluita.

– Siis todellakin asia käypi siksi, että majuuri pannaan viraltapois, huomautti Kwasow, joka oli pieni, punakka mies, kiivasluontoinenja hyvin tolkuton. Hän olikin pannut liikkeelle huhun majuurin viraltapanemisesta.

– Kylläpähän lahjoo! tokasi siihen äskenmainittu jörönnäköinen vanki, joka jo oli saanut kaalisopan suuhunsa.

– Lahjoo kuin lahjookin, sanoi toinen. – Vähäkös hän on rahojariistänyt itselleen! Ennen palveli hän pataljoonassa. Joku aika sittentahtoi hän naida ylipapin tyttären.

– Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään: sai kääntyä tyhjin toimin pois; siis onkin hän köyhä. Ei hänestä ole naimaan! Kovin on tyhjä mies.Pääsiäisen aikaan kadotti hän kaikki korttipelissä; Fetka sen niinkertoi.

– Niin; kyllä hän osaa tuhlata.

– Oh, veliseni, kyllähän minäkin olin naimisissa. Ei ole köyhästänaimaan: yökään ei tahdo riittää! huomautti Skuratow, yhtyenkeskusteluun.

– Kuinkas muuten! Sinusta tässä olikin juuri kysymys, huomauttientinen kirjuri. – Ja sinä, Kwasow, olet pöllö, sen sanon suoraan.Luuletkos sinä todellakin, että majuuri voi lahjoa semmoisen kenraalinja että semmoinen kenraali tulee tosiaankin Pietarista käsin majuurintähden? Pöllö olet sinä, se sinä olet.

– Kuinkas sitten? Eikös kenraalit otakkaan lahjoja? kysäsi jokuepäilevästi.

– Se on tietty, etteivät ota, mutta jos ottavat, niin ottavatrunsaasti.

– Tietysti runsaasti, arvon mukaan.

– Kenraalit ottavat aina, huomautti Kwasow päättävästi.

– Sinäkös heitä olet lahjonut? sanoi sisään tullut Baklushinhalveksivasti. – Oletkohan kenraalia koskaan nähnytkään?

– Olenpa niinkin!

– Valehtelet.

– Itse valehtelet.

– No jos olet nähnyt, niin sanoppas nyt kaikkien kuullen, minkäkenraalin olet nähnyt? Sano nyt, sillä minä tunnen kaikki kenraalit.

– Minä olen nähnyt kenraali Siebertin, vastasi Kwasow hiukanepäilevän näköisenä.

– Siebertinkö? Semmoista kenraalia ei olekkaan. Ehkä on hän, tuo samainen Siebert vilaissut selkääsi ollessaan vastaöverstiluutnanttina; mutta sinä hämmästyksissäsi luulit häntäkenraaliksi.

– Kuulkaahan, mitä sanon, huusi Skuratow; – sillä minä olen nainutmies. Kenraali Siebert oli tosiaankin Moskovassa; saksalaistasukuperää hän oli, vaan kuitenkin venäläinen. Joka vuosi kävi hänpaaston aikana ripillä venäläisen papin luona. Joka päivä joi hänneljäkymmentä lasia vettä. Sanottiin, että hän paranteli itseäänjostakin taudista vedellä; hänen oma kamaripalvelijansa puhui minullesiitä.

– Kai hänelle ilmestyi vatsaan ruutanoita semmoisestavesipaljoudesta, huomautti balalaikan rämpyttäjä.

– Mitä te joutavia juttelette! Tässä on oikea asia kysymyksessä…Minkäslainen reviisori se on, joka tulee? huomautti hätäilevästi eräsijäkäs vanki, entinen husaari, nimeltä Martinow.

– Kaikki on valetta! virkkoi eräs epäilijä. Mistähän mokomat jututlähtenevätkään? Kaikki on pelkkää valetta.

– Eipä olekkaan valetta! huomautti opettavaisesti Kulikow, joka sitäennen oli vaiennut. Hän kuului johtaviin henkilöihin; ijältään oli hännoin viidenkymmenen vanha, arvokkaan näköinen ja hieman ylpeäkäytöksessään. Hän tiesi asemansa ja kerskaili siitä. Hän olimustalainen ja paranteli eläimiä, joten hän ansaitsi itselleen rahaakaupunkilaisilta; vankilassamme myi hän viinaa. Hänellä oli älyä jakokemusta. Suulas oli hän myöskin.

– Asiassa on perää, veliseni, jatkoi hän rauhallisesti; – viimeviikolla kuulin minä, että kenraali, arvokkaimpia nähkääs, matkusteleetarkastuksilla pitkin Siperjaa. Se on tietty, että hänetkin lahjotaan, mutta sitä ei tee meidän kahdeksansilmäinen; hän ei sitä mitenkäänuskaltaisi. Tosin on kenraalejakin kaikenlaisia, veliseni. Mutta senminä sanon teille, että majuurimme jää kaikissa tapauksissapaikoilleen. Se on ihan varma. Meistä ei ole kantelemaan ja esimiehettaas eivät rupea toisiansa ilmi antamaan. Reviisori pilkistäävankilaan ja sitten lähtee pois; ilmoituksen tekee hän semmoisen, ettäkaikki on hyvässä kunnossa…

– Niinpä niinkin; mutta majuuri on kuitenkin peloissaan: aamusta astion ollut humalassa.

– Mustaa koiraa ei saa pesemälle valkeaksi. Eihän hän ole ensi kertaahumalassa!

– Johan sitte oltaisiin hukassa, jos ei kenraalikaan voisi saadamitään aikaan! Jo on ollut tarpeeksi heikäläisten juonia! Niinpuhuivat vangit kiihkoisasti keskenään.

Sanoma reviisorin tulosta levisi kohta koko vankilaan. Pitkin pihaakulki vankeja, jotka hätäisesti kertoilivat toisilleen uutisen. Toisetpysyivät suotta välinpitämättöminä antaakseen siten itselleen enemmänarvoa. Kasarmien portailla istui vankeja balalaikat käsissä. Toisetjatkoivat tarinoimista. Muutamat laulelivat laulujaan; kaikkien mieletolivat sinä iltana liikutetut.

Kello kymmenen aikaan luettiin meidät, ajettiin kasarmeihin jasuljettiin sinne yöksi. Yöt olivat lyhyet; sillä viidennellä tunnillakäytiin meitä jo herättämässä. Kukaan ei nukkunut ennen yhtätoista.Siihen asti häärittiin ja tarinoitiin; jotkut panivat toimeenmaidaneja kuten talvellakin. Yö oli kauhean kuuma ja tukahuttava.Vaikka ikkunasta puhalsikin kylmää ilmaa, kääntelivät vangit kuitenkinitseään lavereilla aivan kuin huumaantuneina. Syöpäläisiä olilukematon paljous. Niitä oli tosin talvellakin jokseenkin paljon, mutta kevään tullen ilmaantui niitä siinä määrin, ettei minulla ilmanomaa kokemusta olisi niiden paljoudesta mitään käsitystä. Ja mitälähemmäksi kesä tuli, sitä rasittavammiksi kävivät syöpäläiset. Tosion, että niihin voipi tottua, sen tiedän omasta kokemuksestani; muttasittenkin oli niistä paljon vastusta. Ne kiusasivat niin, että ihminenoli aivan kuin kuumetaudissa, voimatta mitenkään nukkua. Kun ne sittenaamun tullen lakkasivat vaivaamasta ja kun niiltä vihdoin pääsinukahtamaan, kajahti äkkiä armoton rummun pärinä vankilan portilla.Kiroillen kuunteli vanki kovaäänistä rummutusta ja ikäänkuin lukikapulan lyöntejä, samalla kun hänen mieleensä johtui se seikka, ettäsamoin tulee olemaan huomennakin sekä ylihuomenna ja vielä useampienvuosien kuluessa niin kauan kuin vankeutta kestää. Mutta kuinkas kauanon se vielä kestävä? Sillä välin täytyi nousta ylös; alkoi tavallinenliike, tungeskeleminen… Vangit pukivat päällensä ja kiiruhtivattyöhön. Puolen päivän aikaan saattoi tosin nukkua vielä tunnin verran.

Sanoma reviisorista ei ollut perätön. Huhut tulivat päivä päivältä yhävarmemmiksi ja vihdoin tiesivät kaikki, että eräs arvokas kenraali olilähetetty Pietarista tarkastusmatkalle Siperjaan ja että hän jo oliTobolskissa. Joka päivä tuli uusia tietoja vankilaan. Kaupungissakerrottiin, että kaikki aristelivat, puuhailivat ja tahtoivatnäyttäytyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista. Sanottiin, ettäesimiehet valmistelivat vastaanottoja, pitoja, juhlia. Vankejalähetettiin joukottain tasoittamaan katuja, kitkemään ruohoa, maalaamaan aitoja ja pylväitä, kalkitsemaan, voitelemaan, sanallasanoen hät'hätään korjaamaan kaikki, mikä vaan oli silmiin pistävää.Meikäläiset ymmärsivät tämän seikan hyvin hyvästi, ja keskustelivatasiasta yhä kiivaammin, yhä äkäisemmin. Heidän mielikuvituksellaan eiollut enää rajoja. Aiottiinpa tehdä valituksiakin, kun kenraali rupeaakyselemään, olivatko vangit tyytyväisiä? Sen ohessa riideltiinkovasti. Majuuri oli kuin tulisilla hiilillä. Entistä useammin kävihän vankilassa, useammin huusi ja hyökkäsi ihmisten kimppuun, useamminkutsui vankeja vahtipaikalle ja piti tarkan vaarin puhtaudesta sekäsiivoudesta. Tähän aikaan tapahtui vankilassa aivan kuin sallimuksestaeräs ikävä kohtaus, joka kuitenkaan ei lisännyt majuurinlevottomuutta, kuten olisi voinut luulla, vaan päin vastoin tuottihänelle huvitusta. Eräs vanki pisti tappelussa vastustajaansanaskalilla sydänalaan.

Vanki, joka teki rikoksen, oli nimeltään Lomow; sitä, joka oli saanuthaavan, sanottiin täällä Gawrilkaksi; hän oli ollut ijänikuinenmaankulkija. En muista enää, oliko hänellä muuta nimeä; täälläsanottiin häntä aina Gawrilkaksi.

Lomow oli ollut varakas talonpoika K: n piirikunnassa. Kaikki Lomowitasuivat yhdessä; heitä oli: vanha isä, kolme poikaa ja näiden setä,Lomow. He olivat rikkaita miehiä. Koko läänissä tiedettiin, ettäheillä oli kolmensadan tuhannen paikoille puhdasta rahaa. Heviljelivät maata, parkitsivat nahkoja, kävivät kauppaa, muttapääasiallisesti harjoittivat koronkiskomista ja maankulkijain sekävarastetun tavaran kätkemistä y.m. Puolet piirikunnan talonpojistaolivat heille velkaa, olivat heidän hallussaan. Heitä pidettiinymmärtävinä ja viekkaina talonpoikina; mutta aikaa myöten paisuivat heylpeiksi, etenkin sen jälkeen kun eräs arvokas henkilö rupesimatkoilla ollessaan poikkeamaan heidän luonaan. Tämä arvokas henkilötutustui siten lähemmin vanhaan Lomowiin ja piti hänestä paljon hänenälykkäisyytensä ja sukkeluutensa tähden. Vihdoin rupesivat heluulemaan, että saavat tehdä mitä tahtovat, ja ryhtyivät yhä useamminkaikenlaisiin laittomiin yrityksiin. Kaikki olivat heihintyytymättömiä; kaikki toivoivat, että he joutuisivat häviöön; muttahepä vaan nostivat päätään yhä korkeammalle. Ispravnikat ja muuttuomarit eivät merkinneet heidän mielestään mitään. Mutta vihdoinhekin horjahtivat ja joutuivat perikatoon; eikä se tapahtunut edesminkään suuremman rikoksen, vaan väärän kanteen tähden. Noin kymmenenvirstan päässä kylästä oli heillä suuri maatila. Eräänä syksynä asuisiellä kuusi kirgiisiläistä, jotka velkaantuneina olivat joutuneet jokauan aikaa sitten heidän maaorjikseen. Jonakin yönä saivat nämäkirgiisit surmansa murhamiehen kädestä. Alkoi oikeudenkäynti, jokakesti kauan aikaa. Sen kuluessa tuli ilmi paljon ikäviä asioita.Lomoweja syytettiin työmiestensä murhasta. Heitä epäiltiin siitä, ettäolivat muka liian paljon velkaantuneet työmiehilleen ja murhanneetheidät päästäkseen vapaaksi velan maksamisesta. Oikeuden-käynninkuluessa hävisi heidän suuri omaisuutensa. Vanha ukko kuoli. Pojatlähetettiin pakkotyöhön. Yksi heistä joutui setänsä kanssa meidänvankilaamme kahdeksitoista vuodeksi. Ja kuitenkin olivat he aivansyyttömiä kirgiisien murhaan. Vankilaan ilmestyi sittemmin mainittuGawrilka, tunnettu veijari ja maankulkija; hänpä ottikin koko asianniskoilleen. Minä en kuitenkaan kuullut häneltä omaa tunnustusta, mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että murhatyö oli hänentekemänsä. Gawrilka oli ollut maata kiertäessään tekemisissä Lomowienkanssa. Hän oli lähetetty vankilaan lyhyeksi ajaksi karkulaisena jamaankulkijana. Kirgiisit oli hän murhannut kolmen muun maankulkijankanssa; he olivat toivoneet saavansa rahaa ja sen vuoksi tehneetmurhatyön.

Lomoweja ei täällä suosittu jostain minulle tuntemattomasta syystä.Toinen heistä, veljenpoika, oli ymmärtäväinen ja sopuisa, mutta hänensetänsä, joka oli pistänyt Gawrilkaa naskalilla, oli tyhmä ja riitaisamies. Jo ennenkin oli hän monen kanssa riidellyt, ja häntä oliaikalailla lyötykin. Gawrilkaa rakastivat kaikki hänen iloisen jasopuisan luonteensa tähden. Vaikka Lomowit tiesivät, että hän olisyyllinen heidän onnettomuuteensa, eivät he kuitenkaan riidelleeteivätkä juuri koskaan seurustelleetkaan hänen kanssaan. Mutta äkkiäsyntyi riita Gawrilkan ja setä Lomowin välillä eräästä naisesta.Gawrilka kerskaili sen suosiosta, mutta toinen tuli mustasukkaiseksija eräänä kauniina päivänä pisti häntä naskalilla.

Vaikka Lomowit olivat hukanneetkin tavaransa oikeuden käynnin aikana, elivät he kuitenkin vankeudessa rikkaina miehinä. Heillä olinähtävästi rahaa. He pitivät teekeittiötä ja joivat teetä. Majuurimmetiesi sen ja oli siitä kovasti suutuksissaan Lomoweille. Hän koettinähtävästi kaikin tavoin heitä ahdistella. Lomowit selittivät asiansiten, että majuuri tahtoi saada heiltä lahjoja. Mutta lahjoja heeivät antaneet.

Jos Lomow olisi vähänkin syvempään työntänyt naskalinsa, olisiGawrilkan henki ollut vaarassa. Mutta nyt pääsi tämä vaan naarmulla.Asia ilmoitettiin majuurille. Minä muistan, kuinka hän tuli vankilaanläähättäen ja nähtävästi tyytyväisenä. Hän puhutteli Gawrilkaatavattoman ystävällisesti niinkuin omaa poikaansa.

– Mitä, ystäväiseni, voitko astua sairashuoneeseen vai et? Ei, parempi on, että valjastetaan hevonen. Toimita hevonen valjaisiin!huusi hän hätäisesti aliupseerille.

– Enhän minä mitään kipua tunne, teidän korkeasukuisuutenne. Hänpisti vaan keveästi, teidän korkeasukuisuutenne.

– Sinä et tiedä, sinä et tiedä, ystäväni; saatpahan nähdä… Paikkaon vaarallinen; kaikki riippuu paikasta; ihan sydänalaan tähtäsiheittiö! Mutta sinä, sinä, karjui hän, kääntyen Lomowin puoleen; kasnyt olet sinä käsissäni!.. Vahtipaikalle!

Ja todellakin sai majuuri hänet käsiinsä. Lomow tuomittiin, ja vaikkahaava olikin aivan vähäpätöinen, katsottiin vahingoittamisen aikomuskuitenkin silminnähtäväksi. Syylliselle lisättiin vankeusaikaa jaannettiin tuhatta lyöntiä selkään. Majuuri oli aivan tyytyväinen…

Vihdoin tuli reviisorikin.

Toisena päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen saapui hän vankilaamme. Setapahtui pyhäpäivänä. Edellisinä päivinä oli meillä kaikki pesty, silitetty, nuoltu. Vankien päät olivat vast'ikään kerityt. Heidänvaatteensa olivat valkeat, puhtaat. Kesällä kävivät kaikki asetuksenmukaan palttinaisissa, valkeissa jakuissa ja housuissa. Selkään olijokaiselle neulottu musta ympyrä, noin kaksi versokkaa läpimitaltaan.Kokonainen tunti opetettiin vankeja vastaamaan, jos korkea tarkastajasattuisi tervehtimään. Toimitettiin kertausharjoituksia. Majuuri hyörija pyöri kuin hullu. Tuntikauden ennen kenraalin ilmaantumistaseisoivat kaikki paikoillaan kuin puukuvat. Vihdoin, puolenpäivänaikaan tuli kenraali. Se oli arvokas kenraali, niin arvokas, ettäkaikkien virkamiesten sydämet koko länsi Siperjassa sykähtivät hänenpaikalle tullessaan. Hän tuli sisään jyrkän ja mahtavan näköisenä;hänen jälkeensä seurasi suuri joukko paikallisia esimiehiä, kenraalejaja överstejä. Oli siinä eräs siviiliherrakin, korkeakasvuinen jakaunismuotoinen, puettuna hännystakkiin; hän oli tullut niinikäänPietarista ja käyttäytyi erittäin vapaasti ja itsenäisesti. Kenraalikääntyi usein hänen puoleensa hyvin kohteliaasti. Vankeja kummastuttisuuresti, että siviiliherra sai osakseen semmoista kunnioitusta, vieläpä niin arvokkaan kenraalin puolelta! Sittemmin saatiin tietäähänen sukunimensäkin ja sekin, ken hän oli. Majuurimme, sinipunaisellakauluksella varustetussa virkapuvussaan, verisine silmineen, punottavine kasvoineen ei tehnyt nähtävästi kenraaliin mieluistavaikutusta. Kunnioituksesta ylhäistä vierasta kohtaan oli hän ilmansilmälaseja. Hän seisoi loitompana, suorana kuin tikku, ja odottikuumeentapaisesti tilaisuutta, voidakseen tuota pikaa täyttää jotainhänen ylhäisyytensä mielihalua. Mutta häntä ei tarvittu mihinkään.Vaieten kulki kenraali kasarmien läpi ja pistäysi kyökkiinkin, jossahän luullakseni maistoi kaalisoppaa. Hänelle osoitettiin minua: niinja niin, aatelismies muka.

– Vai niin! vastasi kenraali. Kuinkas hän nyt käyttäytyy?

– Tähän asti jokseenkin hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastattiinhänelle.

Kenraali nyykäytti päätänsä ja parin minuutin kuluttua lähti poisvankilasta. Vankien silmät olivat häikäistyt, ja he jäivätjonkunlaiseen neuvottomuuteen. Mikään valitus majuuria vastaan eivoinut tulla kysymykseenkään. Ja siitä saattoi majuuri jo ennakoltaolla vakuutettu.

XVI

Vankilan eläimet.

Hevosen osto, joka tapahtui kohta sen jälkeen, ilahutti vankien mieltäenemmän kuin ylhäisen tarkastajan käynti. Vankilassa pidettiin hevostaveden, lijan y.m. kuljetusta varten. Sen hoitajana oli joku vanki. Hänajoikin sitä, tietysti vartijan seuraamana. Työtä oli hevosellammetarpeeksi sekä aamuin että illoin. Meillä oli ollut jo kauan aikaasama hevonen. Se oli hyväluontoinen, mutta lamaantunut. Eräänäaamuna, vähää ennen Pietarin päivää, kaatui se maahan ja heittihenkensä. Sääli oli yleinen ja kaikki kerääntyivät elukanympärille jutellen sekä riidellen. Täällä olevat hevospuoskarit, mustalaiset, y.m. osoittivat tässä tilaisuudessa taitoansa, jopariitelivätkin keskenään, mutta hevosta eivät he saaneet henkiin. Semakasi kuolleena, sen vatsa oli turvottunut ja jokainen pitivelvollisuutenaan kosketella siihen sormellaan. Tapahtunut onnettomuusilmoitettiin majuurille, joka päätti, että toinen hevonen oli oitisostettava. Pietarin päivänä aamujumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikkiolivat koossa, tuotiin vankilan pihalle myytäväksi tarjottaviahevosia. Kaupan hierominen jätettiin vankien tehtäväksi. Täällä olihevosten tuntijoita ja kahdensadan viidenkymmenen miehen pettäminenoli vaikeata. Ilmestyi kirgiisejä, bashkiireja, mustalaisia japorvareja. Vangit odottivat kärsimättöminä jokaista uutta hevosta. Heiloitsivat kuin lapset. Enimmin huvitti heitä se seikka, että hekin, aivan kuin vapaat ihmiset ostelivat itselleen hevosta ja että heilläoli siihen täysi oikeus. Kolme hevosta tuotiin esiin ja vietiin pois; vasta neljäs hyväksyttiin ostettavaksi. Myöjät katselivatkummastellen, jopa aristellenkin ympärilleen, luoden joskus silmäyksiämukana oleviin vartijoihin. Kahdensadan miehen suuruinen vankijoukko, sen kerityt päät, merkityt kasvot ja kahleet olivat omiansaherättämään hämmästyksen tunteita. Vangit käyttivät monenmoisiatemppuja tutkiessaan esille tuotuja hevosia. He tarkastelivat jakoittelivat niitä totisen ja huolekkaan näköisinä, ikäänkuin siitäolisi riippunut vankilan koko onni. Tsherkessit hyppäsivät niidenselkään; heidän silmänsä hehkuivat ja kerkeästi juttelivat hekeskenään muille ymmärtämättömällä kielellään, näytellen valkeitahampaitaan ja nyökäytellen päätänsä. Jotkut venäläiset seurasivattavattoman tarkkaan heidän keskustelujaan ikäänkuin olisivat tahtoneetlukea heidän ajatuksiaan. Sanoja eivät he ymmärtäneet, vaan koettivatkuitenkin heidän kasvoistaan päättää, oliko hevonen heille mieleen vaiei? Semmoinen omituinen tarkkaavaisuus olisi syrjästä katsoen tuntunutkummalliselta. Mikähän saattoi vangit moiseen puuhailuun, jopasemmoisetkin vangit, jotka muuten olivat hiljaisia ja alakuloisia, tohtimatta äännähtää vertaistensakaan parissa? Näyttipä siltä, kuin heolisivat ostelleet hevosta itselleen, ikäänkuin heille ei olisi ollutlaisinkaan yhdentekevää, mimmoinen hevonen tulee ostetuksi. Paitsitsherkessejä osoittivat taitoansa myöskin mustalaiset ja entisethevoskauppiaat; heidän mielipiteilleen annettiinkin suurin arvo.Syntyipä siinä jonkunlainen kilvoittelu mustalaisen Kulikowin, entisenhevosvarkaan- ja kauppiaan sekä erään itseoppineen hevospuoskarin, viekkaan siperjalaisen talonpojan välillä; viime mainittu oli tullutvankilaan äskettäin, mutta Kulikowin työansio kaupungissa oli joennättänyt siirtyä hänelle. Asia oli semmoinen, että vankilanpuoskareita pidettiin suuressa arvossa koko kaupungissa, eivätkäainoastaan porvarit ja kauppiaat, vaan myöskin korkeat viranomaisetkääntyivät heidän puoleensa, kun heiltä sattui joku elukkasairastumaan, ja niin he tekivät huolimatta siitä, että kaupungissaoli varsinaisia eläinlääkärejäkin. Ennen Jelkinin, siperjalaisentalonpojan, tuloa ei Kulikowilla ollut kilpailijoita, joten hän saipaljon työtä ja tuloja. Hän oli tyhjänpäiväinen kerskailija, jokasanoi enemmin tietävänsä kuin oikeastaan tiesikään. Tulojen puolestaeli hän ylimyksenä vankien kesken. Kokemuksellaan, ymmärryksellään, rohkeudellaan ja päättäväisyydellään oli hän saavuttanut kunnioitustamuiden vankien puolelta. Häntä toteltiin täällä. Hän puhui vähän jaainoastaan tärkeimmissä asioissa. Hänessä oli paljon todellista, teeskentelemätöntä pontevuutta. Hän oli jo ikämies, mutta vielä muhkeaja älykäs. Meitä aatelismiehiä kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti, mutta samalla arvokkaasti. Jos hänet olisi puettu komeisiinvaatteisiin ja esitelty kreivinä jossain pääkaupungin klubissa, luulenpa, että hän olisi osannut käyttäytyä soveliaalla tavalla, olisiruvennut vistiä pelaamaan, keskustellut hiukan, mutta painavasti jaepäilemättä olisi häntä koko illan kuluessa pidetty kreivinä eikämaankulkijana. Niin oli hän älykäs ja sukkela. Sen lisäksi oli hänenkäytöksessään jotain loistavata, kopeata. Arvattavasti oli hänelämässään nähnyt paljon. Muuten oli hänen entisyytensä peitettytietämättömyyden hämärään. Hän oli erityisessä osastossa. Mutta kunJelkin, noin viidenkymmenen vanha, viekas vanhauskolainen talonpoikatuli vankilaan, pimittyi Kulikowin maine. Parissa kuukaudessa oliJelkin riistänyt itselleen kaiken työansion kaupungilla. Hän paransihelposti semmoisiakin hevosia, joille Kulikow ei saanut mitään apua.Paransipa hän semmoisiakin, joita eläinlääkäritkään eivät osanneetparantaa. Tämä talonpoika oli toisten kanssa joutunut vankeuteenväärän rahan teosta. Pitihän hänen vanhoilla päivillään ruvetamokomaan toimeen! Itse kertoi hän nauraen, että kolmesta oikeastakultarahasta saivat he ainoastaan yhden väärän rahan. Kulikowille eihänen puoskaritaitonsa ollut laisinkaan mieleen, sillä hänen omamaineensa alkoi vankienkin kesken vähetä. Hänellä oli henttuesikaupungissa; hän kävi plyyssi-housuissa, kantoi hopeista sormusta, korvarengasta ja omia, reunuksella varustettuja saappaita; kadotettuansa tulolähteensä, oli hänen täytynyt ruveta anniskelijaksi.Muutamat arvelivat, että kilpailijat voivat nyt hevosen ostossa joutuakäsikähmäänkin. Uteliaisuus oli yleinen. Kukin oli valinnutpuolueensa. Kummankin puolueen kiivaimmat miehet alkoivat jo tullalevottomiksi ja rupesivat hienostaan haukkumaan toisiaan. Itse Jelkinveti jo suunsa mitä ivallisimpaan hymyyn. Mutta asia saikin toisenkäänteen: Kulikow ei tahtonut riidellä, vaan menetteli hyvin viisaallatavalla. Aluksi myönsi hän kohteliaasti vastustajansa arvostelunoikeaksi, vaan saatuaan hänet kiinni jostain sanasta, huomauttihänelle sävyisästi, mutta pontevasti, että hän erehtyy ja ennenkuinJelkin ennätti puolustautua, todisti hän hänelle, missä kaikessa hänoli erehtynyt. Sanalla sanoen, Jelkin saatettiin ymmälleäkkiarvaamatta ja taitavasti, ja vaikka voittopuoli jäikin hänelle, oli Kulikowinkin puolue tyydytetty.

– Ei, miehet, ei häntä niinkään helposti saada tolkulta; kylläpähänpuolensa pitää, sanoivat toiset.

– Jelkin tietää enemmän! huomauttivat toiset, mutta jotenkinsävyisästi. Molemmin puolin puhuttiin sävyisästi.

– Tosin on hänellä keveämpi käsi, mutta mitä eläimiin tulee, niin ei

Kulikowkaan ole ymmärtämätön.

– Ei se mies ole ymmärtämätön!

– Ei ole…

Uusi hevonen vihdoin hyväksyttiin ostettavaksi. Se oli kelpo eläin, nuori, kaunis, vahva, miellyttävä ja iloinen. Kaikin puolin oli semoitteeton. Ruvettiin hieromaan kauppaa. Pyydettiin kolmekymmentäruplaa, mutta meikäläiset tarjosivat kaksikymmentä viisi. Tingittiinkiivaasti ja kauan: hintaa vähennettiin ja myönnytyksiä tehtiin.Vihdoin vankeja itsiänsäkin rupesi naurattamaan.

– Omastakos kukkarostanne otatte rahat, koska niin tingitte? sanoivatmuutamat.

– Ruunuako tahdotte sääliä? huusivat toiset.

– No, onhan se raha kuitenkin meidän kaikkien yhteistä…

– Yhteistä! Näkyy, ettei meitä hulluja kynnetä eikä kylvetä,itsestämme synnymme…

Vihdoin suostuttiin maksamaan kaksikymmentä kahdeksan ruplaa. Asiailmoitettiin majuurille ja vasta sen jälkeen tehtiin kauppalopullisesti. Samalla tuotiin tietysti leipää-suolaa ja uusi hevonenkuletettiin kunnialla vankilaan. Luullakseni ei ollut sitä vankia, joka tässä tilaisuudessa ei olisi silitellyt sen kaulaa tai kuonoa.Samana päivänä valjastettiin uusi hevonen vesitynnyrin eteen ja kaikkikatselivat uteliaasti, kuinka se vetäisi kuormaansa. VedenvetäjämmeRoman silmäili elukkaa erinomaisen tyytyväisenä. Hän oli noinviidenkymmenen vanha, vakava ja vaitelias mies. Venäläiset ajuritovatkin vakavia ja vaiteliaita luonteeltaan, ikäänkuin oleskeleminenhevosten parissa todellakin tekisi ihmisen vakavaksi, jopajuhlalliseksikin. Roman oli hiljainen, kaikille ystävällinen, harvapuheinen, nuuskasi ja hoiti vanhimmista ajoista asti vankilanhevosia. Äsken ostettu oli jo kolmas. Täällä olivat kaikki vakuutetutsiitä, että punakarvainen hevonen sopi vankilalle, oli ikäänkuinkotiutunut täällä. Niin sanoi Romankin. Täplikästä esimerkiksi eiolisi koskaan ostettu. Vedenvetäjänä oli aina, ikäänkuin jonkunlaisenetuoikeuden nojalla, Roman, ja täällä ei olisi kenenkään päähänpistänyt riistää häneltä tätä tointa. Kun entinen hevonen kaatui, eiedes majuurikaan ruvennut syyttämään häntä huolimattomuudesta; Jumalansallimus se oli, mutta Roman oli hyvä ajaja. Uusi hevonen tuli kohtakaikkein lemmikiksi. Vaikka vangit olivatkin synkkää väkeä, tulivat heusein sitä hyväilemään. Kun Roman, joelta palanneena, pani aliupseerinavaamaa porttia kiinni, seisahtui hevonen vankilan pihalle ja katselitaakseen ajajaansa. "Mene yksinäsi!" huusi sille Roman ja hevonenlähtikin oitis liikkeelle seisahtuen vasta kyökin edustalleodottelemaan kokkeja, jotka tulivat ämpärillä vettä noutamaan.

"Viisas hevonen!" huudettiin sille; "yksinään toi saavin!..

Ymmärtääpähän!"

– Niin todellakin: eläin on, vaan ymmärtää!

– Oiva olet, hevonen!

Hevonen nyökytti päätään ja puhalteli ilmaa sieraimistaan, ikäänkuintodellakin olisi ymmärtänyt puhetta ja ollut mielissään kehumisista.Joku toi sille leipää ja suolaa. Hevonen söi ja taas nyökytti päätäänikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tunnen sinut, tunnen! Olenhan minähyvä eläin ja olethan sinäkin hyvä ihminen!"

Minäkin tarjosin hevoselle usein leipää. Oli hupaista katsoa senkaunista päätä ja tuntea kättänsä vasten sen pehmeitä, lämpöisiähuulia, jotka sukkelaan sieppasivat tarjotut palaset.

Yleisesti sanoen suosivat vangit elukoita ja jos heille olisisallittu, olisivat he voineet hoitaa vankilassa koko joukonkotieläimiä ja siipikarjaa. Ja mikäpä olisikaan voinut suuremmassamäärin lauhduttaa ja jalostuttaa heidän jäykkiä ja eläimellisiäluonteitaan kuin juuri sellainen toimi? Mutta sitä ei sallittu. Täällävallitsevat olot eivät sitä myöntäneet.

Koko vankeusaikanani oli täällä kuitenkin sattumalta muutamia eläimiä.Paitsi hevosta oli täällä koiria, hanhia, Wasjka niminen pukki jajonkun aikaa myöskin kotka.

Alituisena vankilan koirana oli täällä, kuten jo ennen olen sanonut,Sharik, joka oli viisas ja hyvä eläin ja jonka kanssa minä olinalituisessa ystävyydessä. Mutta kun alhainen kansa yleensä pitääkoiraa saastaisena elukkana, johon ei maksa huomiotakaan kiinnittää,ei Sharikistakaan täällä kukaan huolinut. Se eli omia aikojaan, makasipihalla, söi kyökistä heitettyjä ruo'an jätteitä eikä herättänytkenessäkään mitään erityistä huomiota; yhtähyvin tunsi se kaikki japiti kaikkia vankilassa olijoita isäntinään. Kun vangit palasivattyöstä, ja kun portilla kajahti huuto: "korpraali!" juoksi setulijoita vastaan heiluttaen heille häntäänsä ja katseli jokaistaystävällisesti silmiin odottaen jonkunmoista hyväilyä. Mutta sitä eisen osaksi tullut moneen vuoteen keltään muilta kuin minulta. Senpävuoksi suosikin se minua enemmän kuin muita. En muista enää, mitenkävankilaan ilmestyi toinenkin koira, Bielka. Kolmannen, Kultäpkan toinminä pienenä pentuna kerran työstä palatessani. Bielka oli omituinenkoira. Sen yli oli joskus ajettu rattailla ja sen vuoksi olikin senselkä alaspäin koukistunut; kun se juoksi, näytti siltä, kuin olisijuossut kaksi valkeata yhteen kasvanutta eläintä. Sen ohessa oli sepaiseinen ja sen silmät vetiset: häntä oli melkein paljas ja ainakoipien välissä. Kohtalon masentamana näkyi se päättäneen ollahiljakseen. Ei se koskaan haukkunut ketään, ikäänkuin ei olisitohtinut. Se söi enimmäkseen leipää kasarmien takana; jos taas näkijonkun meikäläisen, heittäytyi se oitis selälleen nöyryyden merkiksi,ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "tee minulle mitä tahdot, minä en aiovastustella." Ja jokainen vanki, jonka eteen se sillä tavoinheittäytyi, katsoi ikäänkuin velvollisuudekseen potkasta sitä jalallaansanoen: "katsos tuota heittiötä!" Mutta Bielka ei tohtinut vinkuakaan, vaan jos siihen kovin kipeästi sattui, alkoi se hiljakseen älistä.Samalla tavoin heittäytyi se selälleen myöskin Sharikin ja kaikkienmuiden koirien edessä juoksennellessaan kasarmien takana. Kun joku isokoira ryntäsi haukkuen päälle, heittäytyi se selälleen ja makasi sitenliikkumattomana. Mutta koirat ovat hyvillään, kun niiden vertaisetosoittavat nöyryyttä. Äkäisetkin niistä oitis lauhtuivat ja rupesivatuteliaina haistelemaan edessään olevaa raukkaa. Mitähän lienee silloinliikkunut vapisevan Bielkan mielessä? "Annas olla, niin käypi hylkyvielä kiinni!" ajatteli se varmaankin. Mutta nuuskittuaan tarkoilleen,jätti vieras koira sen rauhaan löytämättä siinä mitään huvittavaa.Bielka hyppäsi oitis pystyyn ja lähti juosta hölkyttelemään toistenjälkeen, jotka seurasivat jotain mustaa koiraa. Ja vaikka se tiesi, ettei voisi koskaan tulla lähempään tuttavuuteen mustan koiran kanssa, tahtoi se kuitenkin seurata sitä edes kauempaa pitäen sitäkinhuvituksena onnettomuudessaan. Kunnianhimoa sillä ei ollut enäänimeksikään. Kadotettuaan kaikki tulevaisuuden toiveet, eli se vaanleipänsä edestä täydellisesti tuntien oman huonoutensa. Minä koetinsitä kerran hyväillä, joka seikka oli sille niin uutta ja tavatonta, että se istahti maahan vavisten ja kovaäänisesti vinkuen.Sääliväisyydestä hyväilin minä sitä usein. Senpä vuoksi ei sevoinutkaan tulla vastaani vinkumatta. Nähtyään minut kaukaa, rupesi sevinkumaan surkealla äänellä. Toiset koirat repivät sen kerrankuoliaaksi vallilla.

Aivan toisenluontoinen oli Kultäpka. Minkä vuoksi olin minä sen tuonutsokeana pentuna verstaasta vankilaan, en tiedä; minua huvitti senelättäminen ja kasvattaminen. Sharik otti oitis Kultäpkansuojelukseensa ja makasi sen kanssa yhdessä. Kun Kultäpka kasvoisuuremmaksi, salli Sharik sen pureskella ja retuuttaa itseänsä jaleikki sen kanssa niinkuin isot koirat leikkivät pentujensa kanssa.Oli omituista, ettei Kultäpka kasvanut paljon korkeudelleen, vaan sensijaan kävi vaan yhä pitemmäksi ja leveämmäksi. Se oli takkuvillainenja väriltään hiirenkarvainen; sen toinen korva kasvoi alas, toinenylös. Luonteeltaan oli se tulinen, niinkuin kaikki pentukoirat, jotkailosta vinkuen ja huutaen tunkeutuvat nuolemaan isäntäänsä ainakasvoihin asti. Jos minä huusin missä hyvänsä: "Kultäpka", ilmestyi seoitis jostain nurkasta, ikäänkuin maan alta ja riensi luokseni vinkuenja vieritellen itseään pitkin maata, kuin pallo ikään. Minä pidinpaljon tuosta pikku elukasta. Näytti siltä, kuin kohtalo olisivalmistanut sille runsaasti iloa ja riemua. Mutta eräänä päivänä vankiNeustrojew, joka valmisteli naisten kenkiä ja nahkatavaroita, käänsisiihen erityisen huomionsa. Hän kutsui Kultäpkan luoksensa, koettelisen karvaa ja ystävällisesti vieritteli sitä pitkin tannerta.Kultäpka, joka ei aavistanut mitään pahaa, vinkui ilosta. Muttaseuraavana aamuna katosi se. Minä hain sitä kauan; mutta koiraa eilöytynyt missään, ja vasta kahden viikon kuluttua kävi selväksi, mihinse oli joutunut. Kultäpkan nahka oli miellyttänyt suurestiNeustrojewia. Hän nylki koiran ja käytti nahan naisten talvikenkiin, jotka sotatuomarin rouva oli häneltä tilannut. Hän näytti minullekengätkin, kun ne tulivat valmiiksi. Nahka oli oivallista. Kultäpkaparka!

Vankilassa harjoitti moni nahkojen valmistusta ja sitä varten tuotiintänne usein hyvävillaisia koiria, jotka oitis hävisivät näkyvistä.Muistan kerran nähneeni kyökkien takana kaksi vankia. He neuvottelivatjostain asiasta. Toisella heistä oli nuorassa kiinni komea, suurikoira, joka nähtävästi oli jotain kallista rotua. Eräs kunnotonpalvelija oli myönyt sen täkäläisille naiskenkien-tekijöillekolmestakymmenestä kopeikasta. Vangit tekivät valmistuksia senhirttämiseksi. Se tapahtui hyvin mukavasti; nahka nyljettiin ja raatoviskattiin syvään likakuoppaan, joka oli vankilamme viimeisessäperukassa ja josta kesän kuumuudessa levisi kauhean pahaa löyhkää.Sitä puhdistettiin harvoin. Koira raukka nähtävästi huomasi, mikäsillä oli edessä. Levottomana silmäili se meitä kolmea vuorotellen jauskalsi vaan harvoin heiluttaa tuuheata häntäänsä, ikäänkuin olisisiten tahtonut lauhduttaa sydämiämme. Minä lähdin pois, vaan helopettivat toimensa hyvällä menestyksellä.

Hanhia ruvettiin täällä hoitamaan aivan sattumalta. Kuka niidenomistaja oli, sitä minä en tietänyt, mutta jonkun aikaa oli niistävangeille suurta huvia, ja olivatpa ne tunnetut kaupungissakin. Nelisääntyivät täällä ja saivat ruokaa kyökistä. Kun poikaset kasvoivat, rupesivat ne seuraamaan vankeja työmatkoilla. Niinpian kuin rumpualkoi päristä ja vangit lähtivät portille päin, juoksivat hanhethuutaen heidän jälkeensä ja levitetyin siivin hyppäsivät toinentoisensa jälkeen pikku portissa olevan kynnyksen yli asettuen sittenoikealle sivustalle, jossa odottivat siksi, kunnes joukot saatiinjärjestetyiksi. Ne liittyivät aina suurimpaan joukkoon ja työnkestäessä kuljeskelivat jossain lähellä olevalla laitumella. Niinpiankuin vangit lopettivat työnsä, olivat hanhetkin valmiit lähtemään.Linnassa tuli tunnetuksi, että hanhet kävivät vankien kanssa työssä."Kas, kun vangit kulkevat hanhineen!" sanoivat vastaantulijat;"olettepahan saaneet ne oppimaan!" – "Tuossa on teille hanhiavarten!" lisäsi joku ja antoi almun. Mutta vaikka hanhet olivatkinystävällisiä, teurastettiin ne kuitenkin kaikki, kun kerran jokupaasto oli loppunut.

Mutta pukkiamme Wasjkaa ei olisi mitenkään tahdottu teurastaa, jolleiolisi tapahtunut erityinen sattuma. Minulle on niinikään tietymätöntä,mistä ja miten vankilaamme ilmestyi kerran pieni, sievännäköinen, valkea pukki. Muutamissa päivissä tuli siitä kaikkien suosikki jailahuttaja. Löytyipä syykin sen pitämiseen: olihan paikallaan, ettätallissa pidettiin pukkia. Yhtähyvin ei se asunut tallissa, vaanaluksi kyökissä ja sitten missä vaan sattui. Se oli sangen sievä jaleikkisä elukka. Se tuli luokse huudettaissa, hyppi penkeille japöydille, puski vankeja ja oli aina iloinen sekä leikkisä. Kerran, kunsillä oli jo jommoisetkin sarvet, rupesi lesgiläinen Babai eräänäiltana, istuessaan portailla muiden joukossa, leikkimään sen kanssa.He olivat jo kauan aikaa sysineet otsallaan toisiansa – sitenleikkivät vangit usein pukin kanssa – kun Wasjka hypähti äkkiäylimmälle portaalle, nousi takajaloilleen ja survaisi Babaita päähänniin lujasti, että mies lensi nurinniskoin alas kaikkien läsnäolijainja Babain itsensäkin suureksi huviksi. Sanalla sanoen, Wasjkastapitivät kaikki hyvin paljon. Kun se rupesi kasvamaan, tehtiin silleyleisen ja vakaan päätöksen mukaan tunnettu leikkaus, jonka täkäläisetpuoskarit osasivat tehdä oivallisesti. "Muuten rupee se haisemaanpukilta", sanoivat vangit. Sen jälkeen lihoi Wasjka kovasti. Ja sitäsyötettiinkin aivan kuin teurastettavaksi. Siitä kasvoi komea, pitkäsarvinen ja tavattoman lihava pukki. Ei se tahtonut pysyä oikeinpystyssäkään. Samoin kuin hanhet, tottui sekin käymään kanssammetyöpaikoilla vankien ja vastaan tulijoiden suureksi huviksi. Kaikkitunsivat vankilan pukin Wasjkan. Välistä, kun esim. oltiin työssä joenrannalla, taittoivat vangit notkeita vesoja ja kokosivat lehväksiäsekä kukkia, joilla sitten koristivat Wasjkan: sarvien ympärillekiedottiin lehväksiä ynnä kukkia ja pitkin ruumista köynnöksiä.Paluumatkalla kulki koristettu Wasjka tavallisesti vankien edellä janämä astuivat perässä ikäänkuin ylpeillen siitä. Pukin ihaileminenmeni niin pitkälle, että muutamat lapsien tavoin rupesivat miettimäänsen sarvien kultaamista. Mutta asiasta ei tullut kuitenkaan mitään.Minä muistan kysyneeni Akim Akimitshilta, Isai Fomitshin jälkeenparhaalta kultaajalta, oliko pukin sarvien kultaaminen mahdollista?Hän katseli ensin tarkkaan eläintä, mietti sitten ja sanoi, että"kenties onkin mahdollista, mutta kultaus ei tule pysyväiseksi ja onmuutenkin aivan tarpeetonta." Siihen asia jäikin. Ja kauan olisiWasjka elänyt vankilassamme ja kuollut ehkä lihavuuteensa, jollei sekerran, kulkiessaan työstä palaavien vankien edellä, olisi sattunutvastaan ajavan majuurin silmiin. – "Seis!" huusi tämä; "kenen onpukki?" Hänelle selitettiin asia. – "Kuinka! Vankilassa on pukki jaminun luvattani! Aliupseeri tänne!" Aliupseeri tuli esiin, ja oitisannettiin käsky pukin teurastamisesta. Sen nahka oli nyljettävä jamyytävä torilla; rahat pantavat ruunun kasaan, mutta lihat määrättiinkäytettäviksi vangeille valmistettavaa kaalisoppaa varten. Vankienkesken syntyi yleinen sääli, mutta majuuria täytyi kuitenkin totella.Wasjka teurastettiin likakuopan päällä. Lihat osti eräs vanki jamaksoi niistä toisille puolitoista ruplaa. Millä rahoilla ostettiinkalatseja, vaan lihan omistaja möi tavarataan vähittäin muillepaistiksi. Liha olikin erittäin maukasta.

Vankilassa eli jonkun aikaa myöskin kotka, pientä, aroilla oleskelevaarotua. Joku oli tuonut sen vankilaan haavoitettuna, vaivaantuneena.Kaikki vangit keräytyivät sen ympärille; se ei voinut lentää: oikeasiipi laahasi pitkin maata ja toinen jalka oli poikki. Muistan, kuinkase tuimasti katseli ympärillään olevaa uteliasta miesjoukkoa avaellenkäyrää nokkaansa ja ollen valmiina taistelemaan henkensä edestä. Kunvangit olivat sitä kylliksensä katselleet ja lähteneet erilleen, poistui se hyppien toisella jalallaan ja heilutellen tervettä siipeäänvankilan etäisimpään perukkaan, jossa se lyyhistyi paalujennurkkaukseen. Siinä se eli noin kolme kuukautta. Ensi alussa tulivatvangit sitä usein katsomaan ja usuttelivat koiria sen päälle. Sharikryntäsi sitä vastaan innokkaasti, vaan pelkäsi nähtävästi tulla kovinlähelle, joka seikka huvitti suuresti vankeja. "Se on peto", sanoivathe; "ei antaudu!" Sittemmin tuli Sharik rohkeammaksi; pelko meniohitse ja kun sitä usutettiin, tarttui se linnun kipeään siipeen.Kotka puolusti itseään kaikin voimin kynsillään sekä nokallaan jakatseli uteliaita vankeja ylpeästi niinkuin haavoitettu kuningas.Vihdoin kyllästyivät siihen kaikki ja jättivät sen rauhaan; yhtähyvinnähtiin sen vieressä joka päivä lihapalasia ja hiukan vettä. Joku pitisiitä siis huolta. Alussa sille ei kuitenkaan kelvannut ruoka moneenpäivään; sitten rupesi se syömään, mutta ei kuitenkaan kädestä eikäihmisten läsnä ollessa. Minä tarkastelin sitä usein kauempaa.Näkemättä ketään ja luullen olevansa yksin tuli se nurkastaan ulos jakulki paalujen vieritse noin kahdentoista askeleen päähän, vaan palasisitten jälleen paikalleen, ikäänkuin olisi tahtonutkin vaan hiukanjalotella. Nähtyään minut, hyppeli se kaikin voimin takasinpaikalleen, heitti päänsä taaksepäin, aukasi nokkansa ja oli valmistappeluun. Minä en voinut lauhduttaa sen luontoa millään hyväilyllä:se puri vaan ja löi siivellään eikä tahtonut ottaa vastaan tarjoomaanilihaa; koko ajan katseli se minua äkäisillä, läpitunkevillasilmillään. Yksinään ja vihaisena odotti se kuolemaansa luottamattakehenkään, tulematta ystävälliseksi kellekään. Viimein muistui kotkajälleen vankien mieleen ja vaikka kukaan ei ollut puhunut siitä pariinkuukauteen, ilmestyi kuitenkin äkkiä kaikissa säälin tunteita sitäkohtaan. Sanottiin, että kotka olisi vietävä pois: – "Antaa senkuolla jossain muualla eikä vankilassa", tuumaili joku.

– Tietysti on se vapautta rakastava lintu, joka ei ota perehtyäkseentäällä asumaan, lisäsi toinen.

– Eihän se ole semmoinen kuin me, huomautti kolmas.

– Niinpä niinkin: kotka on lintu, vaan me olemme ihmisiä.

– Kotka on metsän kuningas … alkoi Skuratow, mutta häntä tälläkertaa ei ruvettu kuuntelemaan. Kerran päivällisen jälkeen, kun rumpukäski työntekoon, otettiin kotka ja vietiin pois vankilasta. Tultiinvallille. Kaksitoista miehinen joukko oli utelias näkemään, minnekotka lähtisi. Kaikki näyttivät omituisen tyytyväisiltä, aivan kuin heitse olisivat päässeet jonkunlaiseen vapauteen.

– Kas tuota konnaa: pureksii, vaikka hänelle hyvää tarkoitetaan, puheli kotkan kantaja katsellen lintua mielihyvällä.

– Laske hänet irti, Mikitka!

– Älä kiusaa sitä, vaan päästä vapauteen!

Kotka päästettiin vallilta arolle. Oli syksyinen, kylmä ja synkkäpäivä. Tuuli vinkui autiolla kankaalla ja suhisi kellastuneessa, kuivaneessa erämaan ruohossa. Kotka lähti samoamaan suoraan eteenpäinheilutellen viallista siipeään ja ikäänkuin koettaen mitä pikemminpäästä näkyvistämme. Vangit katselivat huvikseen, kuinka sen päävilkahteli ruohostossa.

– Katsoppas vaan! sanoi joku miettivän näköisenä.

– Eikä edes vilkaisekaan jälkeensä! lisäsi toinen. – Ei kertaakaanole kääntänyt päätänsä, juoksee vaan!

– Luulitkos sinä, että se kääntyisi kiittämään? huomautti kolmas.

– Semmoistahan se vapaus on. Vapauteenhan lintu pääsi.

– Vapauteenpa niinkin.

– Eikä näykään enää…

– Mitä tässä seistä? Marsh! huusivat saattomiehet ja kaikki lähtivättaas äänettöminä liikkeelle.

XVII

Vaatimus.

Tätä lukua alkaessaan pitää näiden muistelmien julkaisijavelvollisuutenaan ilmoittaa lukijalle seuraavaa:

Muistelmien ensimäisessä luvussa on puhuttu eräästä aatelisestaisänmurhaajasta. Muun muassa oli hän mainittuna esimerkkinä siitä,miten tunnottomasti vangit välistä puhuivat tekemistään rikoksista.Sanottiin myöskin, ettei murhaaja tunnustanut ilkiötyötään, vaan ettähänen elämänsä yksityiskohtia tuntevien ihmisten todistukset olivatniin selvät, että oli mahdotonta olla rikosta todeksi uskomatta. Nämäihmiset olivat kertoneet muistelmain kirjoittajalle, että rikoksentekijä oli käytökseltään kevytmielinen ja että hän oli murhannutisänsä himoiten hänen perintöänsä. Kaikki murhaajan kotikaupunkilaisetkertoivat muuten asian samalla tapaa. Siitä seikasta "muistelmien"julkaisijalla on aivan varmat tiedot. Vihdoin mainittiin"muistelmissa", että hän säilytti aina mitä iloisimman mielialansa, että hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja ajattelematonihminen, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen ja ettei kirjoittaja koskaanhuomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Samalla lisättiinmyöskin: "Minä puolestani en tahtonut uskoa sellaisen rikoksenmahdollisuutta."

Äskettäin on näiden muistelmien julkaisija saanut Siperjasta tietoja, joiden mukaan rikoksen tekijä todellakin oli oikeassa ja että hänviattomasti oli saanut olla kymmenen vuotta pakkotyössä; hänenviattomuutensa näytettiin virallisesti toteen. Oikeat rikoksen tekijätoli saatu ilmi ja he olivat tekonsa myöskin tunnustaneet; syyttömästiepäilty oli jo päästetty pois vankeudesta. Muistelmien julkaisija eivoi mitenkään epäillä näiden tietojen todenperäisyyttä…

Tähän ei ole mitään lisättävänä. Sillä ei tarvinne laveasti puhuatapauksen surullisuudesta ja moisen syytöksen kautta aikaisinmurretusta elämästä. Tapaus on itsessään tarpeeksi ymmärrettävä,tarpeeksi hämmästyttävä. Se lisää uuden, tavattoman selvän piirteenkuvaukseen "kuolleesta talosta."

Nyt varsinaiseen kertomukseen!

* * * * *

Olen jo ennen puhunut, että minä vihdoin totuin vankilan oloihin.Mutta tämä "vihdoin" saapui kovin hitaasti, kovin tuskallisesti.Oikeastaan tarvitsin minä siihen vuosikauden ja tämä vuosi oli elämänivaikein. Senpä tähden onkin se painunut muistooni kokonaisuudessaan.Minusta näyttää siltä, kuin muistaisin tarkoilleen joka hetken tästävuodesta. Minä olen myöskin sanonut, etteivät muutkaan vangit voineettottua tähän elämään. Muistan ensi vuonna usein miettineeni itsekseni: "Mitenkähän heidän laitansa lienee? Näinköhän ovat he levollisia?" Janämä kysymykset huvittivat minua suuresti. Olen jo maininnut ettäkaikki vangit elivät täällä aivan kuin ravintolassa, majapaikassa, eikä niinkuin kotonaan. Koko elinajakseen lähetetytkin häärivät jaikävöivät, ja jokainen heistä ajatteli mielessään jotain melkein aivanmahdotonta. Tämä alituinen levottomuus, joka ilmaantui sanattomana, mutta kuitenkin selvään, tämä tahtomatta lausuttujen toiveidenkummallinen kiihko ja kärsimättömyys, toiveiden semmoisten, jotkaperusteettomuutensa tähden näyttivät hourailemiselta, vaikka ne useinsyntyivät, kumma kyllä, näennäisesti sangen käytännöllisten miestenaivoissa – kaikki tämä teki vankilan peräti omituiseksi paikaksi, jaminä luulen, että nämä piirteet olivatkin sille ehkä omituisimmat. Joensi silmäykseltä tuntui siltä, ettei mitään semmoista ole vankilanulkopuolella. Täällä olivat kaikki uneksijoita ja se seikka ei voinutolla silmiin pistämättä. Se teki ikävän vaikutuksen, juuri siitäsyystä, että uneksiminen vaikutti vankilassa synkkyyttä, pimeyttä jasairasmielisyyttä. Suuri enemmistö oli täällä vaiteliaita, vihamielisiä ihmisiä, jotka eivät tahtoneet ilmaista muilletoiveitansa. Avomielisyyttä ja suoruutta halveksittiin. Mitämahdottomampia toiveet olivat ja mitä enemmän uneksijat tunsivatniiden mahdottomuutta, sitä enemmän he niitä pitivät salassa; muttaluopua niistä he eivät kuitenkaan voineet. Kenties jotkut häpesivätniitä itsekin. Venäläisen luonteessa on paljon järkevyyttä jasisällistä ivaa omaa itseänsä kohtaan… Ehkäpä tämä alituinen, salainen tyytymättömyys itseensä olikin syynä näiden ihmistenkeskinäiseen suvaitsemattomuuteen ja toinen toisensa ivailemiseen. Jajos joku heistä sattui lausumaan lapsellisen malttamattoman ajatuksentai semmoisen unelman, jommoisia jokainen salaisesti kätki rinnassaan, olivat toiset oitis valmiina häntä moittimaan ja pilkkaamaan; jaminusta näytti, että kiivaimmat moittijat olivat juuri ne, joillaitsellään oli mitä rohkeimpia unelmia. Jo olen sanonut, ettälapsellisia ja yksinkertaisia ihmisiä halveksittiin suuressa määrin.Jokainen oli niin synkkä ja itserakas, että saattoi halveksiahyväluontoisia, itsestään pitämättömiä ihmisiä. Lapsellisia jayksinkertaisia lörppöjä lukuun ottamatta, jakaantuivat kaikki muuthyväluontoisiin ja häijyihin, synkkämielisiin ja iloisiin.Synkkämielisiä ja häijyjä oli paljoa enemmän; ja jos jotkut heistäsattuivatkin olemaan luonteeltaan puheliaita, niin olivat he kuitenkinlevottomia juorujen levittäjöitä ja kadehtijoita. Kaikkeen vieraaseenryhtyivät he kärkkäästi, vaikka omia asioitaan eivät ilmaisseetkellekään. Se ei ollut hyväksyttynä tapana. Hyväluontoisia oli vähän;he olivat hiljaisia ja säilyttivät unelmansa sydämessään luottaenniihin enemmän kuin synkkämieliset. Minusta näyttää, että vankilassaoli muutamia toivottomiakin. Semmoinen oli esim. se vanhauskolainenukko, jolle vangit uskoivat rahansa tallennettavaksi; kaikissatapauksissa oli niitä sangen vähän. Ukko oli näennäisesti rauhallinen, mutta hänen sisällinen tilansa oli muutamista merkeistä päättäenkauhea. Hänellä oli kuitenkin oma pelastuksensa, oma pakopaikkansa: rukous ja uskonnollisen kärsimyksen aate. Mielenvikainen, raamattualukeva vanki, josta olen jo maininnut ja joka ryntäsi tiilikivikourassa majuurin kimppuun, kuului nähtävästi myöskin epätoivoisiin,s. o. semmoisiin, jotka olivat viimeisenkin toivonsa kadottaneet; muttakun kokonaan toivottomana on mahdotonta elää, keksikin hän itselleenvapaehtoisen, melkein keinollisen kärsimyksen. Hän ilmoittihyökänneensä majuuria vastaan ilman mitään vihaa, ainoastaansaadaksensa kärsiä. Ja kenpä tietää, mitä hänen sielussaan sillointapahtui! Ilman mitään tarkoitusperää ja pyrintöä sen saavuttamiseksiei voi kukaan elää. Kadotettuaan tarkoituksensa ja toivonsa, ihminensurusta muuttuu joskus kummitukseksi… Tarkoitusperänä kaikillavangeilla oli vapaus ja vankilasta pois pääseminen.

Minä olen tahtonut jakaa vankilamme asukkaat eri luokkiin; muttaonkohan se mahdollista? Todellisuudessa on loppumaton paljouserilaisuuksia, joita eivät voi vastata ajatuksen taidollisimmatkaanmääritelmät; todellisuus ei suvaitse mitään jyrkkiä erilaisuuksia, vaan on aina taipuvainen osittelemiseen. Jonkunlainen oma, erityinenelämä oli täälläkin, eikä se ollut ainoastaan virallinen, vaansisällinen, itsenäinen elämä.

Mutta, kuten jo olen maininnut, minä en voinut enkä osannut vankeuteniensi aikoina tunkeutua tämän elämän sisimpään syvyyteen ja siitäpäsyystä sen ulkonaiset ilmaukset vaivasivatkin minua sanomattomasti.Välistä rupesin oikein vihaamaan onnettomuuden-toverejani. Minäkadehdin heitä sen vuoksi, että he olivat sittenkin omien toveriensaparissa ja ymmärsivät toinen toistansa, vaikka toden teolla tällainenpakonalainen toveruus kyllästytti heitä samoin kuin minuakin, niinettä jokainen katsoi täällä toistansa hiukan kieroon. Sanon vieläkin, että tällä kateudella, jota minä tunsin aika ajoin, oli laillinensyynsä. Aivan varmaan ovat ne väärässä, jotka väittävät, ettäaatelismiehen ja sivistyneen on vankihuoneessamme yhtä hyvä olla kuinalhaisen miehen. Tiedän, että semmoisia arveluja on olemassa; silläminä olen niistä kuullut ja lukenut. Ja semmoisen arvelun perustusonkin oikeuden mukainen, ihmisellimen. Sillä ovathan kaikki ihmisiä.Mutta arvelu on kuitenkin liian paljon ajatuksellinen. On jätettyhuomioon ottamatta koko joukko käytännöllisiä ehtoja, joita ei voimuuten käsittää kuin todellisuudessa. Minä en puhu tätä siihen nähden, että aatelismies ja sivistynyt muka tuntee hienommin, kipeämmin.Sielua ja sen kehityskantaa on vaikea tarkoilleen arvostella.Sivistyskään ei voi siinä kohden olla minkäänlaisena määrääjänä.Olenpa ensimäisenä valmis todistamaan, että minä täkäläisten ihmistenvalistumattomimmissa, alhaisimmissa piireissä kohtasin merkkiä mitäsuurimmasta sielun kehityksestä. Väliin tapahtui niin, että minä pidinjotakin ihmistä useampien vuosien kuluessa villipedon kalttaisena. Jaäkkiä tuli hetki, jolloin hänen sielunsa satunnaisesti aukeni ja siinänäkyi olevan tunnetta, sydämellisyyttä, oman sekä vieraan kärsimyksenselvää käsittämistä, niin että ensi alussa tuskin saatoin uskoa sitä,jota itse olin nähnyt ja kuullut. Tapahtui päin vastoinkin: sivistyneissä sain nähdä väliin semmoista tapojen raakuutta jasiivottomuutta, että oikein iletti.

Minä en puhu myöskään mitään erilaisuudesta tottumuksissa,elämäntavoissa, ruoassa y.m., joiden puolesta säätyhenkilön tila ontukalampi kuin alhaisen miehen, joka usein vapaana ollessaan on nähnytnälkää, vaan vankilassa saa sen sijaan aina vatsansa täyteen. En tahdosiitäkään väitellä. Ajatelkaamme, että vähänkin lujaluontoiselleihmiselle kaikki tämä on vähäarvoista, verrattuna muihinepämukavuuksiin, vaikka tapojen muutos oikeastaan ei olekkaan mikäänvähäarvoinen asia. Mutta on olemassa epämukavuuksia, joiden rinnallakaikki tämä jää syrjään siihen määrin, ettei huomaakaansiivottomuutta, ahtautta eikä huonoa, likaista ruokaa. Kun hienoherrasmies ja tyhjäntoimittaja saa päivänkin tehdä otsansa hiessätyötä, johon hänellä ennestään ei ole minkäänlaista tottumusta, kelpaahänelle musta leipä ja rusakoilla täytetty kaalisoppa. Siihen voipivielä tottua, niinkuin eräässä vanginlaulussa leikillisestisanotaankin entisestä tyhjäntoimittajasta.

Ei; tärkeämpää kuin kaikki tämä on se, että jokainen äsken tullutparin tunnin kuluttua tulee samanlaiseksi kuin kaikki muutkin, yhtäoikeutetuksi isännäksi vankilassa kuin siellä entisestään olijatkin.Häntä ymmärtävät muut ja hän myöskin ymmärtää muita, on kaikkientuttava, ja kaikki pitävät häntä omanaan. Toisin on laitasäätyhenkilön, aatelismiehen. Olipa hän kuinka rehellinen, hyvä jaymmärtäväinen hyvänsä, saa hän aina kärsiä vuosikausia muiden vihaa jahalveksimista; häntä ei ymmärretä ja – mikä on pahinta – häneen eiluoteta. Hän ei ole ystävä eikä toveri, ja vaikka hän vuosien kuluessapääseekin niin pitkälle, ettei häntä enää ahdisteta, ei hän kuitenkaanvoi päästä muiden vertaiseksi, vaan on aina tunteva itsensä vieraaksi, muista eroitetuksi. Tämän eroittamisen tekevät vangit välistä ilmanmitään vihamielisyyttä, melkein tietämättänsä. Vieras kuin vieras, siinä kaikki. Ei mikään ole sen kauheampaa kuin elää vierastavienihmisten keskuudessa. Talonpoika, joka siirretään TaganrogistaPetropawlowskin satamaan, löytää siellä oitis samanlaisen talonpojan, seurustelee hänen kanssaan ystävällisesti ja hetkisen kuluttuasaattavat he asua sovinnollisesti samassa majassa. Toisin on laitaaatelismiehen. Hänen ja alhaisen miehen välillä on ääretön juopa jatämä juopa käypi täysin selväksi vasta silloin, kun aatelismies äkkiä,ulkonaisten olojen pakoituksesta kadottaa entiset oikeutensa jamuuttuu alhaiseksi mieheksi. Vaikkapa te olisitte koko ikänneyhteydessä rahvaan kanssa, vaikka seurustelisitte sen kanssa jokapäivä neljänkymmenen vuoden kuluessa, esim. virkatoimissa tai muutenystävänä, hyväntekijänä – niin ette koskaan oppisi tuntemaan sitäperin pohjin. Aina vaan syntyisi silmän petosta eikä mitään muuta.Minä tiedän, että kaikki, jotka lukevat tämän, sanovat, että minäliioittelen. Mutta minä olen vakuutettu, että väitteeni ontodenmukainen. Semmoiseen vakuutukseen en minä ole tullut kirjojenenkä ajattelemisen avulla, vaan kokemuksesta, ja minulla oli tarpeeksiaikaa tutkimaan, oliko tekemäni havainto oikea…

Tapaukset vahvistivat jo ensi askeleelta huomioni todenperäisyyttävaikuttaen minuun rasittavalla tavalla. Ensimäisenä kesänä kuljeskelinminä vankilassa melkein ypö-yksinäni. Minä olen jo sanonut, että olinsemmoisessa mielentilassa, etten voinut eroittaa muista vangeistaniitä, jotka sittemmin olisivat voineet tulla minulle suosiollisiksi, rupeamatta kuitenkaan vertaisikseni. Oli minulla aatelisiakintovereja, mutta se toveruus ei voinut kokonaan huojentaa raskautettuasydäntäni. Kerron esimerkin vuoksi erään tapauksen, joka on omiansavalaisemaan asemaani vankilassa. Kerran elokuussa, kuumana, kirkkaanaarkipäivänä, kello yhden aikaan, jolloin kaikki tavallisuuden mukaanlepäsivät iltapäivä-töiden edellä, vangit äkkiä kokoontuivat vankilanpihalle. Minulla ei ollut sitä ennen asiasta mitään tietoa. Siihenaikaan olin minä tavallisesti vaipuneena omiin ajatuksiini, niin ettenjuuri huomannutkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Ja kuitenkin olivangeilla jo kolme päivää sitä ennen ollut jotain tekeillä. Ehkäpäheidän mielensä oli ollut liikkeellä jo aikoja ennenkin, päättäenheidän puheistaan, riidoistaan ja äreästä mielentilastaan, joka heissäoli huomattavana viime aikoina. Syyksi siihen arvelin minä työnraskautta, ikäviä, pitkiä kesäpäiviä, unelmia metsistä ja vapaudestasekä lyhviä öitä, joina ei saanut tarpeeksensa nukkua. Ehkäpä kaikkitämä yhdistyikin nyt äkkinäiseksi mielenpuuskaukseksi, mutta tekosyynätähän puuskaukseen oli – ruoka. Jo useampina päivinä olivat vangitvalitelleet ja olleet tyytymättöminä kasarmeissa, mutta etenkinkyökissä ruokaillessaan, olivat moittineet kokkeja ja panneet yhdenheistä viraltakin; mutta sitten ottivat he hänet jälleen armoihin.Sanalla sanoen, vangit olivat kovin tyytymättömiä.

– Työ on raskasta, mutta meitä vaan kelmuilla syötetään, murahti jokukyökissä.

– Jos ei kelpaa, niin tilaa blamangeta, virkkoi toinen.

– Kelmunsekaisesta kaalista minä pidän paljon, huomautti kolmas; – se on makeata.

– Mutta jos kaiken aikasi et saa muuta kuin kelmuja, onkos sekinmakeata?

– Kyllähän nyt olisi lihan aika, sanoi neljäs; – tehtaan työ ei olehelppoa ja urakka rupee nälättämään. Mutta eihän kelmuista nälkälähde.

– No, jos ei kelmuista niin keuhkoista.

– Vaikkapa otettaisiin keuhkotkin lisäksi. Kelmut ja keuhkot – siinäpä vasta ruoka. Onkos se laitaa?

– Kyllähän se ruoka on huonoa.

– Taskuansa täyttää varmaankin.

– Se taas ei ole sinun asiasi.

– Kenenkäs sitten? Vatsahan on omani. Koko maailman kuullen pitäisiilmaista vaatimus, siinä kaikki.

– Vaatimus?

– Niinpä niinkin.

– Vähänkös olet vielä saanut selkääsi vaatimuksista. Pöllö!

– Tosiaankin, virkkoi muristen eräs toinen, joka siihen asti olinurkassa äänettömänä istunut. – Sanoppas ensin, aiotko itse tehdävaatimuksen?

– Miks'en. Jos vaan kaikki suostuisivat, niin kyllä minäkin. Köyhyyson täällä semmoinen; kuka syö omaansa, kuka taas saa tyytyä ruununruokaan.

– Ja sinun käy kateeksi. Toisten omaa tapailet.

– Toisen palaa älä halaa!

– Mitä!.. Lienetpä rikas, kun ristissä käsin tahdot istua!

– Rikas on Matti, häll' on koira sekä katti.

– Mitäpä me, miehet, tosiaankin vitkastelemme. Kohta nylkevät hemeiltä nahankin. Miksi emme lähtisi liikkeelle?

– Miksi! Sinua on kai puretettava; olet tottunut purua syömään.

Vankeja kun olemme, niin siksi!

– Ja mikä siitä on seurauksena? Päällikön hyöty!

– Niinpä kyllä. Kovin se kahdeksansilmäinen onkin hyötynyt. Parinhevosia on ostanut.

– Eikä juokaan enää.

– Muutama päivä sitten tappeli hän eläinlääkärin kanssakorttipöydässä.

– Koko yön pelasivat korttia. Fetka kertoi.

– Senpä tähden kaali onkin huonoa.

– Olettepa aika pöllöjä! Eihän meistä ole lähtijöiksi.

– Mutta jos kaikki lähdemme, niin saammepas nähdä, mitenkä hänitseään puolustaa.

– Mitenkäkö puolustaa! Hän lyö sinua vasten hampaita, sen hän tekee.

– Ja annetaanpa vielä oikeuden käsiin.

Sanalla sanoen, mielenkiihko oli yleinen. Tähän aikaan oli meillätosiaankin huono ruoka. Pääsyynä tyytymättömyyteen oli kuitenkinyleinen ikävöiminen, alituinen mielentuska. Vanki taas on luonnostaanriitainen ja taipuvainen vastarintaan; mutta joukossa ryhdytäänvastarintaan kuitenkin harvoin. Syynä siihen on alituinenerimielisyys, ja niinpä olikin täällä enemmän riitaa kuin tositointa.Yhtähyvin ei mielenkiihko tällä kertaa mennyt ohi ilman seurauksia.Vangit alkoivat keräytyä joukkoihin, juttelivat kasarmeissa, riitelivät, moittivat majuurin toimia; pienimmätkin asiat kaivettiinesille. Etenkin olivat muutamat raivossaan. Kaikissa senlaisissaasioissa on aina alkuunpanijoita, johtajia. Johtajat tällaisissatapauksissa, s.o. vaatimuksia tehdessä, ovat huomiota ansaitsevaaväkeä niinhyvin vankihuoneissa kuin myöskin muissa yhdyskunnissa, joukkioissa y.m. Ne muodostavat omituisen tyypin, joka on kaikkiallasamanlainen. He ovat kiivasluontoista, oikeutta harrastavaista väkeäja luottavat lapsellisen vahvasti siihen, että oikeutta voipisaavuttaa varmaan ja viipymättä. He eivät ole tyhmempiä kuin muutkaan, onpa heidän joukossaan hyvinkin viisaita, mutta he ovat liiankiivaita, voidakseen ennakolta aprikoida asioita. Jos taas onkinsemmoisia ihmisiä, jotka osaavat ohjata joukkoja ja saavuttaavoittoja, niin kuuluvat ne jo toiseen, kansan johtajien tyyppiin, jokameillä on hyvin harvinainen. Mutta ne, joista minä nyt puhun, vaatimusten tekijät ja alkuunpanijat, kärsivät melkein aina tappioitaja joutuvat siitä syystä vankeuslaitoksiin. Kiivautensa tähdenjoutuvat he tappiolle, mutta kiivaudellaanpa he juuri vaikuttavatkinjoukkoihin. Toiset seuraavat heitä mielellään. Heidän intonsa jaoikeutettu tyytymättömyytensä vaikuttaa muihinkin ja lopultaliittyvät heihin horjuvaisimmatkin. Heidän sokea luottamuksensamenestykseen antaa yllykettä pahimmillekin epäilijöille, huolimattasiitä, että tämän luottamuksen perusteet ovatkin kovin horjuvaa, lapsellista laatua. Pääasia on se, että he astuvat toisten etunenässäja astuvat mitään pelkäämättä. He ryntäävät päälle silmittömästi kuinhärät, usein asiaa tuntematta, varomattomasti, ilman sitäkäytännöllistä viekkautta, jonka avulla joskus ilkeimmätkin, likaisimmatkin ihmiset pääsevät voitolle ja saavuttavattarkoituksensa mitään vahinkoa kärsimättä. Mutta he joutuvatvälttämättömästi tappiolle. Jokapäiväisissä oloissa nähdään heissäkatkeruutta, ylpeyttä, kärsimättömyyttä. Useimmiten ovat he hyvinyksinkertaisia ymmärrykseltään, joka seikka lisää vaan heidänvoimaansa. Harmillisinta on kuitenkin se, että he usein iskevättarkoitusperästään syrjään, ryhtyvät sivuseikkoihin. Sepä heilletuottaakin turmion. Mutta joukot ymmärtävät heitä ja siinä on heidänmahtinsa… Muuten on vielä sanottava pari sanaa siitä, mitävaatimukset oikeastaan olivat?..

Vankilassamme oli muutamia, joita oli lähetetty tänne vaatimuksista.Nepä kiihkoilivatkin enimmin. Kiivain oli eräs Martinow niminenentinen husaari; hän oli tulinen, levoton ja epäluuloinen mies, muttamuuten rehellinen ja oikeutta harrastava. Hänen jälkeensä onmainittava Vasili Antonow, joka oli kylmäkiskoinen ja häijynnäköinen, hymyili ivallisesti, mutta oli muuten kokenut ja oikeutta rakastava.Mutta kaikkia on mahdoton luetella, sillä paljon oli heitä. Petrowmuun muassa lenteli edes takasin, kuunteli mitä toiset keskustelivat, puhui itse vähän, oli nähtävästi mielenkiihkossa ja töytäsi kasarmistaensimäisenä, kun ruvettiin kokoontumaan.

Vankilamme aliupseeri, joka hoiti vääpelin virkaa, tuli hetisäikähtyneenä ulos. Yhteen joukkoon asettuneina pyysivät vangit häntäilmoittamaan majuurille tahtovansa keskustella hänen kanssaanmuutamista seikoista. Aliupseerin jälkeen tulivat ulos myöskininvaliidit ja asettuivat riviin vastapäätä vankeja. Toimi, jonkaaliupseeri oli saanut täyttääkseen, saattoi hänet yhä suurempaanhämmästykseen. Mutta sen täyttämistä ei hän uskaltanut laiminlyödä.Sillä kun vangit kerran olivat ryhtyneet vaatimushankkeisiin, voisiitä olla pahempiakin seurauksia. Kaikki päällysmiehet pelkäsivätvankeja. Ja jos asia olisikin päättynyt siihen, s.o. jos kaikkiolisivat oitis muuttaneet mielensä ja lähteneet erilleen, niinsilloinkin olisi aliupseerin pitänyt välttämättömästi ilmoittaa tapauskorkeammille esimiehille. Vaaleana ja pelosta vapisten lähti hänmajuurin luo, koettamattakaan itse viihdyttää vankeja. Hän huomasi, etteivät he tällä kertaa rupeisi hänen kanssaan puheisiinkaan.

Tietämättä, mistä kysymys oli, liityin minäkin toisiin. Asian perillepääsin vasta myöhemmin. Nyt luulin minä, että vangit kokoontuivattarkastusta varten; mutta kun en nähnyt tarkastuksen toimittajia, jouduin ymmälle ja katselin ympärilleni. Vangit olivat äreän jakiihkoisen näköisiä. Toiset olivat kalpeita. Kaikki olivathuolestuneita ja vaitelijaita majuuria odotellessaan. Minä huomasin, että moni katsahti minuun suuresti kummastuneena ja käänsi sittenkasvonsa pois. He nähtävästi eivät uskoneet, että minäkin tahtoisinottaa osaa mielenosoitukseen. Mutta kohta kääntyivät he taas puoleenija katsoivat minuun kysyvän näköisinä.

– Minkä tähden olet sinä täällä? kysyi minulta kovaäänisesti jaröyhkeästi Wasili Antonow, joka sitä ennen oli kohteliaastiteititellyt minua.

Minä katsoin häneen kummastellen ja rupesin jo arvailemaan, ettäjotain tavatonta oli tekeillä.

– Miksi tosiaankin seisot täällä? Mene kasarmiin, sanoi eräs nuorivanki, entinen sotamies, jota minä sitä ennen en tuntenutkaan. – Eitämä asia koske sinuun.

– Kokoontuvathan muutkin, vastasin minä hänelle; – luulin että ontarkastus.

– Kaikki ne ryömivätkin esiin, murahti joku.

– Rautanokka, virkkoi toinen.

– Kärpäsen-tappaja! sanoi kolmas tavattoman halveksivasti. Tämä uusipilkkanimi sai aikaan yleisen naurun.

– Armoilla elelee kyökissä, lisäsi vielä joku.

– Heillä on kaikkialla paratiisi. Täällä on vankila, vaan he syövätkalatsia ja ostelevat porsaita. Omaasihan sinä syöt; mitäs tännetuppailet?

– Täällä ei ole teidän paikkanne, sanoi Kulikow astuen reippaastiluokseni; hän otti minut kädestä ja talutti pois rivistä.

Kulikow näytti kalpealta, hänen mustat silmänsä hehkuivat ja alahuulioli hampaiden välissä. Hän ei odottanut majuuria kylmäverisenä. Minäkatselin häntä mielelläni kaikissa semmoisissa tilaisuuksissa s.o.silloin, kun hän tahtoi näyttää itseään. Hän ylvästeli, mutta samallapuuhaili myöskin kovasti. Minusta näytti siltä, että hän olisimestauslavallekin saattanut mennä ylvästellen. Nyt, kun kaikkisinuttelivat ja haukkuivat minua, oli hän aivan kuin suotta entistäkohteliaampi, mutta samalla tuntuivat hänen sanansa kopeilta, vaativilta, eivätkä sietäneet mitään vastaväitettä.

– Meillä on tällä kertaa omia asioita, Aleksanteri Petrowitsh, janiinpä teillä ei olekkaan täällä mitään tekemistä. Menkää jonnekinsiksi aikaa… Teikäläiset ovat kaikki kyökissä, menkää sinne.

Kyökin akkunasta näin minä todellakin puolalaiset toverini; muttapaitsi heitä näytti siellä olevan paljon muutakin väkeä. Hämillänimenin minä kyökkiin. Naurua, haukkumista ja tyy-ääniä (joka oli täälläsamaa kuin viheltäminen) kuulin takanani.

– Ei kelvannut! … tyy-tyy-tyy! Iskekää kiinni häneen…

En koskaan ollut vielä tuntenut itseäni niin loukatuksi kuin silloinja mieleni tuntui raskaalta. Hetki ei ollut minulle otollinen. Kyökineteisessä kohtasin minä T – wskyn, aatelismiehen, joka olilujaluontoinen ja jalomielinen nuorimies. Hänestä pitivät muutkinvangit. Hän oli rohkea, miehevä ja voimakas, ja ne hänenominaisuutensa tulivat näkyviin melkein joka liikkeessä.

– Mitäs te, Göräntshikow, huusi hän minulle; – tulkaa tänne!

– Mitäs heillä siellä on tekeillä?

– He aikovat tehdä vaatimuksia, ettekös sitä vielä tiedä? Se eiheille tietysti onnistu: kukas rupee vankeja uskomaan? Ruvetaanhakemaan yllyttäjiä ja jos me siellä olemme, lykätään koko syy meidänniskoillemme. Muistakaa, minkä vuoksi me olemme joutuneet tänne.Heille annetaan selkään, vaan meidät jätetään oikeuden käsiin. Majuurivihaa meitä ja hän mielellään tahtoisi meille turmiota.

– Ja vangitkin antaisivat meidät ilmi, lisäsi M – tsky, kun olimmetulleet kyökkiin.

– Tietysti eivät he säästäisi meitä, sanoi siihen T – wsky.

Paitsi aatelismiehiä oli kyökissä paljon muutakin väkeä, yhteensä noinkaksikymmentä henkeä. He eivät tahtoneet ottaa osaa vaatimukseen, osaksi pelkurimaisuudesta, osaksi myöskin vakuutettuina koko puuhanhyödyttömyydestä. Täällä oli myöskin Akim Akimitsh, joka vihasikaikkia semmoisia vaatimuksia, koska ne häiritsivät elämänsäännöllistä, virallista kulkua. Vaieten ja tavattoman rauhallisestiodotti hän asian päättymistä ollen täydellisesti vakuutettuna, ettäjärjestys ja esimiesten tahto pääsee lopullisesti voitolle. Oli täällämyöskin Isai Fomitsh, joka hämmästyneenä ja alla päin kuunteliuteliaasti keskusteluamme. Hän oli kovin levoton. Olivat täällämyöskin kaikki aatelittomat puolalaiset, jotka olivat liittyneetaatelisiin kansalaisiinsa. Oli myöskin muutamia arkaluontoisiavenäläisiä, vaiteliaita, alakuloisia ihmisiä. Toisten joukkoon eiväthe tohtineet mennä ja odottivat nyt surullisina, miten asia päättyisi.Oli vihdoin muutamia synkännäköisiä, pelottomia vankeja, jotkaomapäisyydessään eivät tahtoneet liittyä toisiin pitäen heidänyritystään turhanpäiväisenä asiana, josta ei mitään hyötyä voinutolla. Mutta minä luulin huomanneeni, että tällainen erillään oleminentuotti heille jonkunlaista hankaluutta. Sillä vaikka he pitivätkinajatustaan vaatimuksesta oikeana, niinkuin se todella olikin, katsoivat he itseään kuitenkin seuranpettäjiksi, jotka olivatikäänkuin jättäneet toverinsa majuurin kynsiin. Täällä oli myöskinJelkin, sama siperjalainen talonpoika, joka oli joutunut vankilaanväärän rahan teosta ja saanut halttuunsa Kulikowin työansionkaupungilla. Vanhauskolainen ukko kuului myöskin joukkoomme. Kokitolivat miehissä jääneet kyökkiin, arvattavasti siinä luulossa, että hekuuluivat esimiehistöön ja ettei heidän siis sopinut asettua sitävastaan.

– Yhtähyvin, sanoin minä kääntyen M: n puoleen, – ovat kaikki muutmenneet ulos.

– Mitä se meitä koskee? sanoi siihen B.

– Meitä uhkaisi sata kertaa suurempi vaara, jos liittyisimme heihin.Ei se meille sovi. Je hais les brigands. [Minä vihaan rosvoja. Suom.muist.] Ja luuletteko te, että heidän vaatimukseensa suostutaan? Se onaivan turha juttu.

– Siitä ei tule mitään, lisäsi eräs vanki, omapäinen jasynkännäköinen vanhus. Almasow, joka oli saapuvilla, kiiruhtimyöntämään hänen sanojansa.

– Mitään muuta siitä ei tule kuin se, että osanottajat saavatpuolensadan paikoille selkäänsä.

– Majuuri tuli! huusi joku ja kaikki hyökkäsivät akkunoihin.

Majuuri oli äkäisen näköinen, ja hänen kasvonsa punottivat. Ääneti, mutta päättävästi lähestyi hän vankijoukkoa. Tälläisissä tapauksissaoli hän todellakin rohkea eikä kadottanut mielen malttiansa. Muutoinoli hän melkein aina puolihumalassa. Jopa hänen likainen, sinipunaisella reunuksella varustettu lakkinsa ja tummentuneet, hopeiset olkapoletitkin näyttivät tällä hetkellä turmiota uhkaavilta.Hänen jäljissään kulki kirjuri Dätlow, joka oli erittäin tärkeähenkilö vankilassamme; sillä toden teolla hallitsi hän täällä kaikkiasiat ja olipa hänellä majuuriinkin suuri vaikutusvalta; hän oliviekas ja älykäs, mutta muuten hyväluontoinen mies. Vangit olivathäneen tyytyväiset. Hänen jälkeensä astui aliupseerimme, jokanähtävästi oli jo saanut ankarat nuhteet ja vielä ankarammat olivattulossa; häntä seurasivat vahdit, noin kolme tai neljä miestä, eienemmän. Vangit, jotka luullakseni seisoivat paljain päin aina siitäasti, kun lähetettiin majuuria hakemaan, oikasivat nyt kaikki itsensäja jokainen heistä nojasi toiselta jalalta toiselle, jonka jälkeen hesydän kurkussa rupesivat odottelemaan korkeimman esimiehensäensimäisiä sanoja tai oikeammin ensimäistä ärjymistä.

Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan; jo toisen sanansa huusi majuuritäydestä kurkusta, vinkuvalla äänellä; kovin olikin hän raivoissaan.Akkunoista me näimme, kuinka hän juoksenteli vankien edessä tehdenheille kysymyksiä. Mutta mitä hän kyseli ja mitä vangit vastasivat, sitä emme matkan etäisyyden tähden voineet saada selville. Kuulimmevaan hänen ärjyvän näin:

– Kapinoitsijat!.. Selkään teille… Yllyttäjät! Sinä oletyllyttäjä! Sinä yllyttäjä!

Vastausta ei kuulunut. Mutta hetkisen kuluttua näimme me, kuinka eräsvanki erosi muista ja lähti vahtipaikalle päin. Kohta sen jälkeenseurasi häntä toinen ja sitten kolmas.

– Kaikki oikeuden eteen! Kyllä minä teitä! Keitä siellä kyökissä on?kiljasi hän nähtyään meidät akkunasta. – Kaikki ovat oitis tänneajettavat!

Kirjuri Dätlow tuli luoksemme kyökkiin. Hänelle sanottiin, ettemme otaosaa vaatimukseen. Hän kääntyi pois ja ilmoitti asian majuurille.

– Vai eivät ota osaa! virkkoi tämä hiukan matalammalla äänellä, ollennähtävästi hyvillään. – Yhdentekevä, kaikkien pitää olla täällä!

Me tulimme ulos. Minusta tuntui, että oli hiukan noloa tulla muidenjoukkoon. Ja kaikki näyttivät olevankin alla päin.

– Vai niin, Prokofjew! Jelkin myöskin, ja sinä Almasow… Asettukaa, asettukaa tänne joukkoon, sanoi majuuri melkein hätäisellä, lauhkeallaäänellä. – M – sky, olethan sinäkin täällä… Nyt ovat heidän nimensäkirjoitettavat. Dätlow! Kaikki ovat kirjoitettavat oitis, tyytyväiseterikseen ja kaikki tyytymättömät erikseen, kaikki ovat kirjoitettavatja paperi tuotava minulle. Minä toimitan teidät kaikki … oikeudeneteen! Kyllä minä näytän teille, lurjukset!

Paperi teki vaikutuksensa.

– Me olemme tyytyväisiä! murahti joku tyytymättömien joukosta, muttakuitenkin hiukan epäilevällä äänellä.

– Mitä, tyytyväisiä! Ken on tyytyväinen? Ken on tyytyväinen, seastukoon erilleen.

– Tyytyväisiä, tyytyväisiä! kuului monesta suusta.

– Tyytyväisiä! Siis on teitä yllytetty? Siis on ollut yllyttäjiä,kapinoitsijoita? Sitä pahempi heille!..

– Herra Jumala, mitäs tämä nyt on! kuului joku joukosta huokaavan.

– Kuka, kuka se oli, joka huusi? kiljui majuuri ja töytäsi sinne, josta ääni oli kuulunut. – Sinäkö se olit, Rastorgujew, sinäköhuusit? Vahtipaikalle!

Rastorgujew, pullea ja isokasvuinen nuorimies lähti verkalleenvahtipaikalle päin. Hän oli tosin aivan viaton, mutta ei tohtinutkuitenkaan vastustella, kun majuuri häntä syytti huutamisesta.

– Lihavuudesta intoilee! huusi majuuri hänen jälkeensä. – Katsoppasvaan, sen pöhönaama, kolmeen päivään…! Kyllä minä teidät kaikkiselvitän! Menkää erillenne, tyytyväiset!

– Tyytyväisiä, teidän korkea-arvoisuutenne! kuului kymmenkunnanvangin suusta; toiset olivat vaiti. Mutta majuuri oli sitäodottanutkin. Hän halusi nähtävästi itsekin lopettaa asian mitäpikemmin ja lopettaa sen jonkunlaisella sovinnolla.

– Kas niin, nyt ovat kaikki tyytyväisiä! sanoi hän hätäisestä. – Kyllähän minä sen huomasin … tiesin. Yllyttäjiä on ollut! Heidänjoukossaan nähtävästi on yllyttäjiä! jatkoi hän kääntyen Dätlowinpuoleen; – asia on tarkemmin tutkittava. Mutta nyt on aika mennätyöhön. Lyö rumpua!

Hän oli itse läsnä vankeja työhön lähetettäessä. Vaieten jasurullisina lähtivät nämä liikkeelle ja tahtoivat mitä pikemmin päästämajuurin näkyvistä. Tämä taas kiiruhti kohta sen jälkeen vahtipaikalleja määräsi yllyttäjille rangaistukset, jotka eivät tulleet kuitenkaanvarsin koviksi. Oikeinpa hän piti kiirettä. Yksi heistä pyysi, kutensittemmin kerrottiin, armoa, ja hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Näkyi, ettei asia huvittanut majuuria ja ehkäpä hän aristelikin hiukan.Vaatimuksen ilmoittaminen on kaikissa tapauksissa arka asia, ja vaikkasitä ei tehtykään korkeimmille esimiehille, vaan ainoastaanmajuurille, tuntui se kuitenkin hieman epämukavalta. Etenkin tuntuiarveluttavalta se seikka, että vangit olivat miehissä osoittaneettyytymättömyyttään. Asia piti tukahutettaman, maksoi mitä maksoi."Yllyttäjät" päästettiin kohta irti. Seuraavina päivinä oli ruokaparempaa, mutta huononi sitten taas. Majuuri rupesi käymään vankilassauseammin ja löysi siellä useammin epäjärjestystä. Aliupseerimme näyttihuolestuneelta, ikäänkuin hän ei vieläkään olisi tointunuthämmästyksestään. Mitä vankeihin tulee, olivat he vielä kauan aikaarauhattomia, vaikk'eivät melunneetkaan enää niin kuin ennen; henäyttivät hieman masennetuilta. Jotkut olivat oikein alla päin. Toisetmurisivat, vaikk'ei tästä asiasta juuri mielellään puhuttukaan. Moniivasi itseänsä ääneen, ikäänkuin rangaistukseksi vaatimusyrityksestä.

– Johan nyt tipahti suuhusi! sanoi joku.

– Naura vaan, mutta tee myös työtä! lisäsi toinen.

– Missä on se hiiri, joka ripustaisi kellon kissan kaulaan? huomauttikolmas.

– Eihän meikäläinen usko, jollei saa keppiä, se nyt on tietty asia.

Hyväpä on, ettei kaikkia piiskannut.

– Mutta sinä vast'edes ajattele enemmän ja lörpöttele vähemmän!huomautti joku vihaisesti.

– Olet sinäkin opettavinasi!

– Olen kyllä.

– Mokomakin.

– Mikäs sinä sitten olet? Minä kuitenkin olen vielä ihminen.

– Koiran kaluama luu olet sinä.

– Se olet sinä itse.

– No, no, jo riittää! Mitä kiljutte! huudettiin joka haaraltariitelijöille…

Samana iltana, s.o. vaatimuspäivänä kohtasin minä kasarmien takanaPetrowin. Hän haki minua. Tultuaan luokseni, mutisi hän suunsa sisässäpari sanaa, vaan vaikeni sitten ja rupesi koneellisesti astumaanrinnallani. Asia oli minulla vielä sydämelläni ja minä luulin saavaniPetrowilta muutamia selityksiä.

– Sanokaapas, Petrow, kysyin minä – eikö teikäläiset ole meillevihaisia?

– Ketkä olisivat vihaisia? kysyi hän ikäänkuin havahtuen.

– Vangit meille … aatelisille.

– Minkä vuoksi pitäisi teille olla vihainen?

– No, sen vuoksi, kun emme ottaneet osaa vaatimukseen.

– Mitäs syytä teillä olisi ollut vaatimukseen? kysyi hän ikäänkuinkokien päästä tarkoitukseni perille; – tehän syötte omaanne.

– Herrainen aika! Onhan teikäläistenkin joukossa niitä, jotka syövätomaansa ja kuitenkin tulivat he muiden mukaan. Olisihan meidänkinpitänyt tehdä samoin … toveruuden vuoksi.

– Niin … mutta mitenkäs te olisitte meidän toverejamme? kysyi hänkummastellen.

Minä katsahdin häneen kiireisesti: hän ei näyttänyt laisinkaanymmärtävän minua. Sen sijaan ymmärsin minä hänet tällä kertaatäydellisesti. Ajatus, joka kauan aikaa oli ollut minulle himmeänä,selvisi nyt äkkiä ja minä ymmärsin sen, jota tähän asti olin vaankoettanut arvailla. Minä ymmärsin, etteivät muut minua koskaan voipitää toverinaan, vaikkapa minä sitten olisinkin tuomittu ikuiseenvankeuteen, vaikkapa erityiseen osastoonkin. Petrowin katse jäipysyväisesti mieleeni. Kysyessään: "mitenkäs te olisitte meidäntoverejamme?" osoitti hän teeskentelemättömintä luonnollisuutta, yksinkertaisinta suoruutta. Minä ajattelin: eiköhän näissä sanoissaollut ivaa tai kiukkua? Mutta mitään semmoista en huomannut: en ollutheidän toverinsa, siinä kaikki. Mene sinä omaa tietäsi, me menemmeomaamme; sinulla ovat omat asiasi, meillä niinikään omat.

Ja todellakin arvelin minä, että vaatimuksen jälkeen muut vangitrupeaisivat vainoomaan meitä niin, että elämämme muuttuisi toistavertaa vaikeammaksi. Mutta mitään semmoista ei tapahtunut: me emmekuulleet vähintäkään moitetta, emmekä edes viittaustakaan sinnepäin.Meitä kohdeltiin kuten ennenkin. Muuten ei vainoiltu muitakaan, jotkaeivät suostuneet vaatimuksen tekemiseen, yhtä vähän kuin niitäkään, jotka huusivat olevansa tyytyväisiä. Niistä asioista ei kukaanmaininnut sanaakaan, ja se seikka näytti minusta hyvin kummalliselta.

XVIII

Toverit.

Luonnollista on, että aateliset vetivät minua, ainakin alussa enimminpuoleensa. Mutta vaikka täällä oli kolme entistä venäläistäaatelismiestä (Akim Akimitsh, vakooja A – w ja se, jota pidettiinisänsä murhaajana), seurustelin minä ainoastaan Akim Akimitshinkanssa. Tunnustan kuitenkin, että häntäkin lähestyin minä ainoastaansilloin, kun mieleni oli kovin raskas ja kun ei ollut muita, joitaolisin voinut lähestyä. Edellisessä luvussa koettelin jakaa vankilanasukkaat eri luokkiin, mutta nyt, kun muistin Akim Akimitshin, luulen, että hän on asetettava aivan erityiseen, s.o. välinpitämättömienvankien luokkaan. Kokonaan välinpitämättömiä vankeja, s.o. semmoisia, joille vapaus ja vankeus olisivat olleet saman arvoisia, ei meillätietysti ollut, eikä voinut ollakaan; mutta Akim Akimitsh olipoikkeuksena. Hän oli järjestänyt elantonsa vankilassa aivan kuinolisi aikonut viettää siellä koko ikänsä: kaikki hänen ympärillään, alkaen matrassista, tyynyistä ja muista tarvekaluista, näytti olevanlujaa ja pysyväistä. Väliaikaisuudesta ei ollut merkkiäkään. Hänentuli olla vankilassa vielä monta vuotta, mutta tuskinpa mietti hänkoskaan vapaaksi pääsyänsä. Mutta vaikka hän olikin suostunutkohtaloonsa, ei se tapahtunut sydämen taipumuksesta, vaankuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan; mutta näitä kahta asiata ei hänmuuten voinutkaan eroittaa. Hän oli hyväntahtoinen ihminen, jokaauttoi minua alussa neuvoillaan ja palveluksillaan, mutta välistä,etenkin ensi aikoina, teki hän tahtomattaan jo ennestäänkin raskaanmieleni vielä raskaammaksi. Minä puhelin hänen kanssaan ikävissäni; sillä minä halusin kuulla jonkun elähyttävän sanan, vaikkapa katkeran,kärsimättömänkin, vaikkapa olisimme yhdessä vaikeroineet kovan onnemmejohdosta; mutta hän oli vaan vaiti ja liimaili paperilyhtyjänsä taikertoi, kuinka heillä sinä ja sinä vuonna oli ollut sotaväentarkastus, kuka oli ollut osaston päällikkönä, mikä oli hänenristimä-, mikä lisänimensä, oliko hän tyytyväinen tarkastuksessa, kuinka ampujille vaihdettiin merkkiä y.m. Ja kaiken sen kertoi hänperäti tasaisella, säädyllisellä äänellä, aivan kuin vesi olisi pisarapisaralta tipahdellut. Eikä hän vilkastunut silloinkaan, kun kertoisaaneensa jonkun Kaukaasiassa tehdyn sotatoimen johdosta "pyhän Annan"ritarimerkin. Ainoastaan äänensä tuntui sillä kertaa hiemanjuhlallisemmalta; mainitessaan sanat "pyhän Annan" alensi hän ääntänsähiukan ja vaikeni sitten pariksi, kolmeksi minuutiksi… Ensivuotenani tapahtui joskus, että minä rupesin melkein vihaamaan AkimAkimitshia, tietämättä kuitenkaan syytä siihen; minä oikein sadattelinkohtaloa, joka oli saattanut minut hänen läheisyyteensä lavereilla.Tunnin kuluttua saatoin kuitenkin moittia itseäni siitä. Mutta niintapahtui ainoastaan ensimäisenä vuonna; sittemmin totuin minätäydellisesti Akim Akimitshiin ja häpesin entistä tyhmyyttäni. Julkiriidassa en minä muistaakseni ollut hänen kanssaan koskaan.

Paitsi näitä kolmea venäläistä oli täällä vielä kahdeksanaatelismiestä. Muutamien kanssa seurustelin minä mielellänikin.Parhaat heidän joukossaan olivat muutamat sairasmieliset, sangenkärsimättömät ihmiset. Parin kanssa lakkautin minä sittemminseurustelemisen kokonaan. Sivistyneitä heistä oli vaan kolme: B – sky,M – sky ja vanhus Sh – sky, joka ennen oli ollut jossain matematiikinprofessorina; hän oli hyväluontoinen ja leikkisä, mutta opistaanhuolimatta sangen yksipuolinen ihminen. Aivan toisenlaiset olivat M.ja B. M: iin tutustuin minä heti alussa; hänen kanssaan en koskaanriidellyt, vaan kunnioitin häntä, voimatta kuitenkaan kiintyä häneenystävyyden siteillä. Hän oli sangen epäluuloinen ja vihamielinen mies, mutta osasi kuitenkin ihmeellisen hyvin hillitä itseään. Tämäpä hänenosaavaisuutensa olikin minulle vasten mielinen, sillä minusta näyttisiltä, ettei hän koskaan voisi kellekään avata sydäntään. Ehkäpäsaatan erehtyäkin. Hänellä oli voimakas ja sangen kunnioitettavaluonne. Hänen varovainen, melkein jesuitimainen seurustelutaitonsa eivoinut kuitenkaan peittää sitä seikkaa, että hänen sielussaan vallitsisalainen, syvä epäilys. Häntä ahdistikin toiselta puolen tämä epäilysja toiselta taas luja, vastustamaton levottomuus muutamiinvakuutuksiin ja toiveihin. Huolimatta elämän kokemuksestaan oli hänkuitenkin alituisessa vihollisuudessa B: n ja hänen ystävänsä T: nkanssa. B. oli rintatautinen mies, kärsimätön ja heikkohermoinen, mutta muuten hyväluontoinen, jopa jalomielinenkin. Hänenkärsimättömyytensä muuttui välistä kiukuksi. Minä en voinut sietääsemmoista luonnetta ja myöhemmin lakkasinkin seurustelemasta hänenkanssaan, vaikk'en koskaan voinut olla häntä kunnioittamatta; M: nkanssa en minä koskaan riidellyt, mutta en voinut pitääkään hänestä.Erottuani B: stä täytyi minun erota myöskin T: stä, josta jo olenmaininnut puhuessani vankien vaatimuksesta. Ero hänestä tuntuiikävältä. Sillä vaikka T: llä ei ollutkaan sivistystä, oli hänkuitenkin hyväluontoinen ja reipas nuori mies. Asia oli semmoinen, että hän rakasti ja kunnioitti B: tä siihen määrin, että piti melkeinvihollisinaan niitä, jotka vähänkin vieraantuivat tästä hänenystävästään. Luullakseni jätti hän entisen ystävänsä M: nkin B: ntähden, vaikka he olivat kauan olleet yksissä. Muuten olivat he kaikkisairasmielisiä, kärsimättömiä ja epäluuloisia ihmisiä. Se onkinluonnollista: sillä heidän olonsa oli tukala, paljoa tukalampi kuinmeidän. He olivat kaukana syntymäseudustaan. Muutamat heistä olivattuomitut pitkälliseen vankeuteen, kymmeneksi tai kahdeksitoistavuodeksi, mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että he katselivat kaikkiaympärillänsä olevia ennakkoluulon silmillä eivätkä voineet nähdäheissä muuta kuin pahuutta; ja tällaiseen katsantokantaan olivat hetulleet olojen pakoituksesta. Selvä asia on, että ikävä painoi heitävankilassa. Tsherkessejä, tataareja ja Isai Fomitshia kohtelivat heystävällisesti, vaan inhosivat kaikkia muita vankeja. Ainoastaanvanhauskolainen ukko oli saavuttanut heidän täydellisenluottamuksensa. Huomattava on sen ohessa, etteivät toiset vangitkertaakaan pilkanneet heitä heidän syntyperänsä, uskontonsa taiajatustapansa tähden, johon alhainen kansamme on joskus, vaikka tosinsangen harvoin muukalaisiin, etenkin saksalaisiin nähden taipuvainen.Saksalaiselle ainoastaan nauretaan; sillä saksalainen on venäläisentalonpojan mielestä hyvin kummallinen ilmiö. Mutta puheena oleviavankeja kohdeltiin melkein kunnioituksella, eikä heihin ollenkaankajottu. Mutta nepä sitä eivät koskaan tahtoneet huomata eikä ottaalukuun. Mainitsin T: tä; hän oli sama mies, joka matkalla linnaamme olikantanut B: tä käsillään, koska tämä, ollen heikko terveydeltään, oliväsynyt melkein puolitiessä. Heidät oli ensin lähetetty U – gorskiin.He sanoivat, että siellä oli heidän hyvä olla, ainakin paljoa parempikuin meidän linnassamme. Mutta he olivat ryhtyneet jonkunlaiseen, muuten aivan viattomaan kirjevaihtoon toisessa paikassa olevienvankien kanssa ja siitä syystä lähetettiin kaikki kolme meidänvankilaamme, jossa korkeimmat esimiehet saattoivat pitää heitäparemmin silmällä. Heidän kolmas toverinsa oli Sh – sky. Ennen heidäntuloansa oli M – sky vankilassa yksinään. Senpä tähden kova ikävävaivasikin häntä vankeutensa ensi vuonna.

Tämä Sh. oli sama jumalinen ukko, josta jo ennen olen maininnut.Kaikki valtiolliset vankimme olivat nuorta, muutamat hyvinkin nuortaväkeä; ainoastaan Sh. oli yli viidenkymmenen vuoden. Hän olirehellinen, mutta hiukan omituinen mies. Hänen toverinsa B. ja T.eivät suvainneet häntä, eivätkä edes puhuneet hänen kanssaan pitäenhäntä itsepintaisena ja riitaisena ihmisenä. En tiedä, mihin määrinheillä oli syytä semmoiseen arvosteluun. Vankilassa samoin kuinkaikkialla muuallakin, missä ihmiset ovat koossa vastoin omaatahtoansa, saattaa helposti syntyä eripuraisuutta. Syyt siihen ovatmonenlaiset. Sh. oli tosin tylsäjärkinen ja ehkäpä vastenmielinenkinihminen. Muutkaan toverit eivät suvainneet häntä. Minä puolestanien hänen kanssaan riidellyt, mutta en juuri sanottavastiseurustellutkaan. Omaa ainettansa, matematiikkiä hän nähtävästi osasi.Muistan, että hän usein koetteli selitellä minulle huonollavenäjän-kielellään jotain tähtitieteellistä järjestelmää, jonka hänitse oli pannut kokoon. Minulle kerrottiin, että hän oli sen joskuspainattanutkin, vaan että oppineet olivat sille vaan nauraneet.Minusta näytti, että häntä vaivasi jonkunlainen mielenvika. Hänrukoili alinomaa polvillaan ja saavutti sen kautta yleistäkunnioitusta, jonka hän säilytti aina kuolemaansa asti. Hän kuolivankilassamme raskaan taudin jälkeen silmieni edessä. Vankienkunnioituksen saavutti hän heti tänne tultuaan ja syynä siihen oliseuraava kohtaus majuurin kanssa. Matkalla U – gorskin ja meidänlinnamme välillä oli heidän tukkansa ja partansa annettu kasvaaajelematta, niin että majuuri, kun heidät tuotiin suoraan häneneteensä, joutui raivoon moisesta laiminlyönnistä, johon vangittietysti olivat aivan syyttömiä.

– Mimmoiset he ovat, huusi hän; – niinkuin maankulkijat ja ryövärit!

Sh., joka ymmärsi vaillinaisesti venäjän kieltä, luuli, että heiltäkysyttiin, olivatko he maankulkijoita tai ryövärejä, jonka vuoksi hänvastasikin:

– Me emme ole maankulkijoita, vaan valtiollisia vankeja.

– Ku-ku-kuin! Sinä röyhkeilet, huusi majuuri; – vahtipaikalle! Satalyöntiä, oitis tuossa paikassa!

Vanhus kärsi rangaistuksensa vastustelematta; hän ei edes värähtänyteikä päästänyt vähintäkään ääntä. B. ja T. tulivat sillä välinvankilaan, jossa heitä M. jo odotteli portilla; hän heittäytyi suoraanheidän kaulaansa, vaikka ei ollut heitä sitä ennen koskaan nähnyt.Harmistuneina majuurin kohtelusta, kertoivat tulokkaat hänelle kaikki, mitä tiesivät Sh: stä. Muistan, kuinka M. kertoi minulle siitä: "Minäolin mielenkiihkossa", sanoi hän; "ja vapisin kuin vilutautinen. Minäodotin Sh: iä portilla. Hän oli tuleva suoraan vahtipaikalta, jossahäntä rangaistiin. Äkkiä aukeni pieni portti: Sh. kulki kehenkäänkatsomatta, vaaleana ja vapisevin huulin pihalla olevien vankien ohi, jotka olivat jo kuulleet, että aatelismies oli rangaistavana; kasarmiin tultuaan meni hän suoraan paikalleen, asettui polvilleen jarupesi rukoilemaan. Vangit olivat hämmästyksissään, jopaliikutettuinakin. Kun näin tämän ukon, joka oli jättänyt kotimaahansavaimon sekä lapset, polvillaan, häpeällisesti rangaistuna jarukoilevana, riensin minä kasarmien taa ja olin siellä kaksi tuntiaaivan kuin huumaantuneena, mielettömänä…" Siitä lähtienkunnioittivat vangit Sh: iä suuresti ja kohtelivat häntä ainasuosiollisesti. Heitä miellytti etenkin se seikka, ettei hän huutanutpiestessä.

Koko totuus on kuitenkin sanottava; tämän tapauksen mukaan ei sovilaisinkaan arvostella esimiesten käytöstä aatelisia vankeja kohtaan, olkootpa ne sitten venäläisiä tai puolalaisia. Tämä esimerkki näyttäävaan, että joskus saattoi joutua tekemisiin ilkeän ihmisen kanssa jajos tämä ilkeä ihminen sattui olemaan korkeimpana paikallisenapäällikkönä, niin oli vanki huonossa turvassa, etenkin jos semmoinenpäällikkö rupesi häntä vainoomaan. Täytyy kuitenkin tunnustaa, ettäSiperjassa olevat korkeimmat esimiehet, joista riippuu kaikkien muidenpäällikköjen käytöstapa, kohtelevat aatelisia vankeja sangen suopeastikoettaen muutamissa tapauksissa helpoittaa heidän kohtaloansa. Syytsiihen ovat selvät; ensiksikin ovat nämä korkeimmat päälliköt itseaatelisia, toiseksi on joskus tapahtunut, etteivät aatelismiehet oletaipuneetkaan rangaistaviksi, vaan hyökänneet rankaisijainsa kimppuunja tehneet siten tuhotöitä; ja kolmanneksi ilmestyi Siperjaan noinkolmekymmentäviisi vuotta takaperin suuri joukko aatelisia vankeja, jotka osasivat hyvällä käytöksellään saavuttaa esimiestensä suosiotasiinä määrin, että nämä tottumuksesta väkisinkin katselivat tunnettuunluokkaan kuuluvia aatelisia vankeja toisilla silmillä kuin muitapakkotyöläisiä. Korkeimpain päällikköjen esimerkkiä seurasivat myöskinalemmat päälliköt omistaen itselleen heidän katsantotapansavelvollisuudesta, kuuliaisuudesta. Näiden alempien päällikköjenjoukossa oli kuitenkin tylyjäkin miehiä, jotka moittivat korkeimpienesimiestensä toimenpiteitä ja olisivat olleet hyvin tyytyväisiä, josheidän olisi annettu toimia oman mielensä mukaan. Mutta sitä heille eisallittu. Sellaisen johtopäätöksen teen minä seuraavista syistä.Toinen vankeus-luokka, johon minut oli tuomittu ja jonka esimiehistökuului sotilassäätyyn, oli paljoa raskaampi kahta muuta luokkaa, s.o.kolmatta (tehdastyö-luokkaa) ja ensimäistä (kaivostyö-luokkaa). Se eiollut raskaampi ainoastaan aatelisille, vaan muillekin vangeille jasyynä siihen oli se, että tämän luokan esimiehistö kuuluisotilassäätyyn samoin kuin Venäjän vankiruoduissakin. Sotilassäätyynkuuluvat esimiehet olivat ankarampia, järjestys oli tiukempi, ainatäytyi olla kahleissa, aina vartioituna ja lukon takana; mutta muissaluokissa ei semmoista ankaruutta noudatettu. Niin ainakin kertoivatvangit, joiden joukossa oli asiantuntijoitakin. Ilolla olisivat hekaikki menneet ensimäiseen luokkaan, jota laki piti ankarimpana, jaoikeinpa he uneksivat monta kertaa semmoista muutosta. Venäjänvankiruoduista puhuivat kaikki, jotka siellä olivat olleet, kauhulla, vakuuttaen, ettei missään ole niin vaikea olla ja että Siperja siihenverrattuna on paratiisi. Jos siis, huolimatta ankaruudesta, sotilaspäälliköistä, ja kenraalikuvernöörin läheisyydestä sekäsemmoisista, joskus tapahtuneista sattumuksista, että joku syrjäinenviranomainen joko ilkeydestä tai virkainnosta oli valmis salaakantelemaan asianomaiseen paikkaan, että ne ja ne päälliköt suosivatsen ja sen luokan vankeja, – jos semmoisissa paikoissa, sanon minä,aatelisia vankeja katseltiin toisilla silmillä kuin muitapakkotyöläisiä, niin sitä enemmin tehtiin sitä ensimäisessä jakolmannessa luokassa. Luulenpa, että minä voin arvostella kokoSiperjaa sen vankilan mukaan, jossa itse oleskelin. Kaikki huhut jakertomukset, joita minä kuulin asiasta ensimäisen ja kolmannen osastonpakkotyöläisiltä, vahvistivat näitä arvelujani. Todellakin kohtelivatvankilamme kaikki päälliköt aatelisia vankeja varovammin kuin muita.Työn ja ruo'an puolesta ei ollut tosin mitään helpoitusta: samanlainenoli meillä työ, samanlaiset kahleet, samat lukot, sanalla sanoenkaikki oli aivan samoin kuin muillakin vangeilla. Eikä helpoitus ollutmahdollinenkaan. Minä tiedän, että tähänkin aikaan oli kaupungissapaljon ilmiantajia, paljon juonittelijoita ja semmoisia, jotkakaivoivat kuoppaa lähimäisilleen; senpä tähden pelkäsivätkin päällikötilmiantoa. Ja mikä olisikaan ollut pelättävämpää kuin semmoinensyytös, että siihen ja siihen luokkaan kuuluvia vankeja hemmoitellaan!Niinpä olimmekin me samassa asemassa kuin muutkin pakkotyöläiset; ainoastaan ruumiinrangaistuksessa tehtiin jonkinlainen poikkeus.Tosin olisi meitä piesty pitemmittä mutkitta, jos vaan olisimmeansainneet sitä, s.o. jos olisimme tehneet jonkun rikoksen. Sitähänolisi vaatinut virkavelvollisuus ja tasa-arvon noudattaminenrangaistuksessa. Mutta turhanpäiten, kevytmielisesti meitä eikuitenkaan olisi piesty, kuten muille vangeille saattoi tapahtua, etenkin jos alipäälliköt olivat taipuvia rankaisemaan oman mielensämukaan missä vaan siihen tilaisuutta ilmestyi. Me tiesimme, ettäkomendantti, saatuaan kuulla Sh: in rangaistuksesta, vihastui kovinmajuuriin ja käski hänen vastedes välttämään semmoisia tekoja. Niinkertoivat minulle kaikki. Täällä tiedettiin niinikään, ettäkenraalikuvernöörikin, joka luotti majuuriimme ja piti häntä joihinkinmäärin taitavana miehenä, moitti häntä, kun sai kuulla asiasta. Se eivoinut olla majuuriimme vaikuttamatta. Kovin olisi hän esim. halunnutsaada kynsiinsä M: iä, jota hän vihasi A – win kantelujen johdosta, mutta ei voinut mitenkään rangaista häntä huolimatta kaikestavakoilemisestaan. Sh: in juttu tuli kohta tunnetuksi koko kaupungissaja yleinen mielipide oli majuurille vastainen; monelta sai hän siitämoitteita, toisilta ankaroitakin. Tässä muistuu mieleeni ensimäinenyhtymiseni majuurin kanssa. Meille, s.o. minulle ja eräälle toiselleaateliselle vangille oli jo Tobolskissa kerrottu tämän miehenilkeydestä. Sikäläiset kaksikymmentäviisivuotisen pakkotyönsäkärsineet aatelismiehet, jotka ottivat meitä vastaan hyvinystävällisesti ja seurustelivat kanssamme niin kauan kuin viivyimmevaihtopaikalla, varoittivat meitä tulevasta päälliköstämme jalupasivat tehdä kaikki, mitä vaan tuttujensa kautta voivat, suojellaksensa meitä hänen vainoilemisiltaan. Todellakin lähettivät hekirjeitä kolmelle kenraalikuvernöörin tyttärelle, jotka siihen aikaanPietarista tulleina vierailivat isänsä luona, ja nämä naiset lienevätpuhuneetkin isälleen puolestamme. Mutta mitä voi hän tehdä? Hän vaankäski majuuriamme noudattamaan tunnollisuutta. Kolmannella tunnillapuolenpäivän jälkeen saavuimme me, s.o. toverini ja minä, kaupunkiinja vartijat veivät meidät oitis päällikön luo. Me seisoimme eteisessähäntä odotellen. Sillä välin lähetettiin vankilan aliupseerianoutamaan. Niinpian kuin hän tuli saapuville, ilmestyi majuurikin.Hänen punottava, ilkeä muotonsa teki meihin sangen ikävän vaikutuksen: meistä tuntui, kuin julma hämähäkki olisi hyökännyt verkkoontakertuneiden kärpäs-raukkojen kimppuun.

– Mikä on nimesi? kysyi hän toveriltani. Hän puhui sukkelaan, kimakasti ja lyhyesti tahtoen nähtävästi vaikuttaa meissäkunnioitusta.

– Se ja se.

– Sinun? jatkoi hän kääntyen minun puoleeni.

– Se ja se.

– Aliupseeri! Vie heidät oitis vankilaan; vahtipaikalla ovat heajeltavat sivilijärjestyksen mukaan, oitis, puolipäätä; kahleetmuutettavat huomenna. Minkälaiset sinellit nämä ovat? Mistä ne olettesaaneet? kysyi hän äkkiä, huomattuaan yllämme harmaat viitat, jotkaolivat varustetut selkäpuolella keltaisilla ympyrämäisillä kuvioilla;me olimme saaneet ne Tobolskista. – Se on uusi vormu! Se on kai jokuuusi vormu… Uudistuksia … Pietarista … puheli hän käännellenmeitä vuorotellen.

– Onko heillä mitään mukanaan? kysyi hän sitten äkkiä santarmilta.

– Omia vaatteita on, teidän korkeasukuisuutenne, vastasi santarmiojentaen itsensä suoraksi ja hieman säpsähtäen. Majuurin tunsivatkaikki, kaikki olivat hänestä kuulleet, kaikki pelkäsivät häntä.

– Ne ovat otettavat pois. Alusvaatteensa saavat he pitää, muttaainoastaan valkeat; jos kirjavia on, ovat ne pois otettavat. Kaikki onmyytävä huutokaupalla. Rahat pantavat talteen. Vangilla ei saa ollaomaisuutta, lisäsi hän kääntyen meihin. – Katsokaa, että käyttäydyttehyvin! Muutoin… ruu-miin ran-gaistusta! Pienimmästäkin rikoksestar-r-raippoja!..

Koko sen illan olin minä, tottumattomana mokomaan vastaanottoon, melkein sairaana. Muutoin vaikutti mielen tilaani myöskin se, mitäminä näin vankilassa; mutta sinne tulostani olen jo kertonut.

Minä sanoin, ettei meille tehty eikä tohdittu tehdäkään mitäänhelpoitusta työnteossa. Mutta kerran kuitenkin yritettiin; minä kävinB: n kanssa kokonaista kolme kuukautta insinöörikansliassatoimittamassa kirjurin ammattia. Sellaisen määräyksen oliinsinöörivirasto tehnyt salaa, s.o. siten, että muut asianomaiset, vaikka tiesivätkin asiasta, eivät olleet sitä tietävinään. Se tapahtuisilloin, kun insinööripäällikkönä oli G – w. Överstiluutnantti G – wtuli meille kuin taivaasta, oleskeli täällä kovin vähän aikaa – ellenerehdy, ainoastaan puoli vuotta, ehkä ei sitäkään – ja matkustisitten Venäjälle; hän teki kaikkiin vankeihin syvän vaikutuksen.Hänestä eivät vangit ainoastaan pitäneet, vaan kunnioittivatkin häntä,jos sitä sanaa sopii tässä käyttää. Kuinka hän sen sai aikaan, entiedä, mutta jo heti alussa voitti hän puolelleen kaikkienmielisuosion. "Hän on isä! Muuta isää emme tarvitsekaan!" sanoivatvangit silloin, kun hän oli insinöörikunnan esimiehenä. Juominkeihintaisi hän olla taipuvainen. Kooltaan oli hän pienenläntä; hänenkatseensa osoitti rohkeutta ja itseensä luottamista. Mutta sen ohessakohteli hän vankeja ystävällisesti, melkeinpä hellästi ja rakastiheitä aivan kuin isä lapsiansa. Minkä tähden hän suosi vankeja, entiedä; varma on vaan, ettei hän voinut kohdata ketään heistä sanomattahänelle ystävällistä, iloista sanaa tai nauramatta, laskematta leikkiähänen kanssaan – eikä semmoisessa käytöksessä ollut merkkiäkäänesimiehyydestä tai ylhäisen hyväilystä alistettua kohtaan. Hän olivangeille kuin oma toveri, aivan kuin oma ihminen. Mutta huolimattatästä tasa-arvoisuudesta, eivät vangit koskaan laiminlyöneetosoittamasta hänelle asianomaista kunnioitusta. Päin vastoin. Kunvanki kohtasi hänet, kirkastuivat hänen kasvonsa ja päänsäpaljastettuaan katseli hän esimiestään hymyhuulin. Jos tämä sattui senlisäksi sanomaan jotain, niin sepä vasta tuntui vangin mielestäjoltakin. Sellaisia esimiehiä on olemassa. Hän oli reippaan näköinenja kulki suorana. "Hän on kotka", sanoivat vangit. Heidän kohtaloansaei hän tietysti voinut mitenkään helpoittaa; sillä hän johtiainoastaan insinööritöitä, joita aina, muidenkin esimiesten aikanatehtiin määrätyssä, muuttumattomassa järjestyksessä. Ainoastaansilloin, kun hän sattumalta tapasi työssä olevan vankijoukon ja näki, että työ oli jo päätetty, päästi hän miehet kotiin ennen rummunlyöntiä. Vankeja miellytti se, että hän luotti heihin eikä ollutmissään suhteen turhamainen, vaan vältti kaikkea, mikä saattoialistettuja loukata. Jos hän olisi kadottanut vaikka tuhat ruplaa jajos joku täkäläinen varas olisi löytänyt rahat, olisi hän ne oitisvienyt esimiehelleen. Siitä olen aivan varma. Tunsivatpa vangitmielensä syvästi liikutetuksi, kun kuulivat, että heidän "kotkansa"oli riitaantunut ankarasti ilkeän majuurin kanssa. Se tapahtui G – wintäällä olon ensimäisenä kuukautena. Majuurimme oli joskus ollut hänenvirkatoverinaan. Pitkän eron jälkeen kohtasivat he nyt toisiaanystävinä ja olivat usein yhdessä juomingeissa. Mutta äkkiäriitaantuivat he keskenään. G – w tuli majuurin ankaraksi viholliseksi.Sanottiinpa myöskin, että he olivat tapelleetkin toistensa kanssa, joka majuuriimme nähden ei ollutkaan mitään mahdotonta. Kun vangit senkuulivat, ei heidän ilollaan ollut loppua. "Kahdeksansilmäinenkö hänenkanssaan voisi sopia! Hänhän on kotka, vaan majuuri…" ja siihenlisättiin vielä sana, joka ei sovi painettavaksi. Innokkaastikeskustelivat vangit siitä, kuka oli ketä selkään antanut. Jos huhutappelusta olisi huomattu perättömäksi (niinkuin se ehkä olikin),olisivat vangit olleet kovin harmissaan. "Kyllä kaiketiinsinööripäällikkö voitolle pääsi", sanoivat he; "sillä hän on ketterämies, ja pakoonpa toinen kuului hänen kynsistään puikahtaneenkin."Mutta kohta lähti G – w täältä pois ja se seikka saattoi vangitalakuloisiksi. Insinööripäälliköt olivat täällä tosin kaikki hyviä:minun aikanani vaihdettiin niitä kolmasti tai neljästi; "muttasemmoista emme kuitenkaan saa koskaan", sanoivat vangit; "kotka hänoli, kotka ja puolustajamme." Sama G – w suosi myöskin aatelisia jahänpä käskikin minun sekä B: n käymään joskus kansliassa. Hänenlähtönsä jälkeen järjestettiin asia säännöllisemmin. Insinöörit(etenkin yksi heistä) olivat meille hyvin ystävällisiä. Me toimitimmepuhtaaksi kirjoittamista ja jopa alkoi käsialammekin siinä työssätasaantua, kun äkkiä tuli korkeimmilta esimiehiltä käsky meidänpalauttamisesta entisiin töihin; joku oli jo ennättänyt kannella!Muutoin emme olleet siitä pahoillamme; sillä kanslia rupesi meitä jokyllästyttämään. Sitten kävimme me B: n kanssa pari vuotta samoissatöissä, enimmiten verstaissa. Me pakisimme keskenämme; puhuimmetoiveistamme, vakuutuksistamme. Hän oli kelpo mies; mutta hänenvakuutuksensa olivat välistä kummalliset. Usein muodostavat viisaatkinihmiset itselleen sangen omituisia mielipiteitä. Mutta niiden tähdenovat he saaneet elämässään paljon kärsiä ja ne ovat tulleet heillekalliiksi, joten niistä luopuminen onkin kovin vaikeata, melkeinpämahdotonta. B. kuunteli katkeralla mielellä vastaväitteitäni japuolusti ajatuksiaan kiihkoisasti. Ehkäpä oli hänellä monessa asiassaoikeampikin ajatus kuin minulla, sitä en tiedä; seurauksena olikuitenkin, että me erkanimme toisistamme ja se tuntui minusta hyvinraskaalta; sillä me olimme jo kauan olleet yksissä.

Sillä välin kävi M. vuosien kuluessa yhä surullisemmaksi jaalakuloisemmaksi. Ennen, vankeuteni ensi aikoina oli hän puheliaampija hänen sisällinen ihmisensä tuli useammin näkyviin. Jo kolmattavuottaan vietti hän vankeudessa silloin kun minä tulin tänne. Alussakuunteli hän mielellään kertomuksia maailman tapauksista kahtena viimevuonna, hänellä kun niistä ei ollut vankeutensa ensi aikoinamitään tietoa; hän kyseli niistä ja joutuipa niiden johdostamielenkiihkoonkin. Mutta lopulta, vuosien kuluessa hänen henkinenelämänsä näytti pysähtyneen sydämen sisustaan. Hiilet peittyivättuhkaan. Suuttumus kasvoi hänessä yhä enemmin. "Je hais ces brigands"kertoi hän minulle usein, katsoen inholla vankeja, joita minä olinoppinut lähemmin tuntemaan; mitkään todistukseni heidän hyväkseeneivät voineet häneen vaikuttaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä minä puhuin; jos hän hajamielisyydessään myöntyikin joskus, niin jo seuraavanapäivänä saattoi hän taas kertoa: "Je hais ces brigands." Sivumennensanon, että me puhuimme keskenämme usein ranskan kieltä ja siitäsyystä nimitti meitä eräs työntarkastaja-sotamies Dranishnikow, omituista kyllä, "fersheleiksi" (s.o. välskäreiksi). M. vilkastuiainoastaan äitiään muistellessaan. "Äitini oli vanha ja sairas", sanoihän minulle; "hän rakasti minua suuresti, mutta minä olen täällä, enkätiedä, onko hän elossa vai lieneekö jo kuollut? Ehkäpä ei hän voinutsietää, kun kuuli, että minut oli tuomittu kujajuoksuun…" M. eiollut aatelismies ja oli saanut kärsiä ruumiinrangaistusta ennenkuinhänet Siperjaan lähetettiin. Mainitessaan siitä puri hän hammasta jakoki katsoa syrjään. Viime aikoina rupesi hän useammin oleskelemaanyksinään. Eräänä aamuna kutsuttiin hänet komendantin luo. Komendanttiotti hänet vastaan iloisesti hymyillen.

– No, M – sky, mimmoista unta näit sinä viime yönä? kysyi hän.

"Minä oikein säpsähdin", kertoi meille M., kun oli palannut takasin.

"Tuntui aivan kuin sydämeeni olisi pistetty."

– Minä uneksin, että sain kirjeen äidiltäni, vastasi hän.

– Enemmän, enemmän! virkkoi komendantti. – Sinä olet vapaa! Äitision anonut puolestasi … hänen anomukseensa on suostuttu. Tässä onhänen kirjeensä ja tässä myöskin vapautuskäsky. Vankeudesta pääsetoitis.

Hän palasi luoksemme kalpeana, uutisesta huumautuneena. Me toivotimmehänelle onnea. Hän ojensi meille vapisevat, kylmät kätensä. Muutamatmuutkin vangit onnittelivat häntä ilomielin.

Hän pääsi siirtolaiseksi ja jäi asumaan kaupunkiimme. Kohta sai hänpaikan. Alussa kävi hän usein vankilassamme ja toi meille vointinsamukaan kaikenmoisia uutisia. Etenkin huvittivat häntä valtiollisetkuulumiset.

Muista aatelismiehistä, s.o. M: iä, T: tä, B: tä ja Sh: iä lukuunottamatta, kaksi oli vielä sangen nuoria miehiä, joita oli lähetettytänne lyhyeksi ajaksi; he olivat oppimattomia, vaan rehellisiä,yksinkertaisia ja suoramielisiä ihmisiä. Kolmas, Atsjukowsky oli kovinyksinkertainen eikä hänestä mitään muuta olekkaan sanottava; muttaneljäs, B – m, oli jo ikämies ja teki meihin kaikkiin mitä ikävimmänvaikutuksen. En tiedä, kuinka hän oli joutunut valtiollistenrikoksellisten joukkoon. Hänellä oli pikkuporvarin luonne ja vähinerin rikastuneen kaupustelijan käytös. Sivistystä ei hänellä ollutminkäänlaista eikä häntä huvittanutkaan muu kuin hänen oma ammattinsa.Hän oli maalari ja oikeinpa oivallinen maalari. Kohta saivat esimiehettietää hänen taitonsa ja kaupunkilaiset rupesivat kilvan tahtomaanhäntä talojensa seiniä ja kattoja maalaamaan. Kahdessa vuodessamaalasi hän melkein kaikki ruunun kortteerit. Niiden asukkaatmaksoivat hänelle omasta kukkarostaan ja siten ei hän tarvinnut elääköyhänä. – Hänen kanssaan lähetettiin työhön muitakin tovereja jayksi heistä, T – shewsky, oppi maalaamaan melkein yhtä hyvin kuin B.itse. Majuurimmekin, jonka huostassa oli niinikään ruunun talo, kutsuihänet luokseen maalaamaan seiniä ja lakeisia. Nytpä tekikin B.parastansa: kenraalikuvernöörinkään asunto ei ollut niin hyvinmaalattu. Talo oli puinen, yksinkertainen, vanha ja ulkoa päinränsistynyt; sisäpuolelta oli se kuitenkin maalattu kuin palatsi, jamajuuri oli mielissään… Hän hieroi käsiään ja sanoi menevänsä nytaivan varmaan naimisiin; "kun asunto on semmoinen, on mahdotonta ollanaimisiin menemättä", lisäsi hän hyvin totisesti. B – miin oli hänhyvin tyytyväinen ja samoin myöskin muihin, jotka työskentelivät hänenkanssaan. Työtä kesti kokonaisen kuukauden. Tämän kuukauden kuluessamuutti majuuri ajatuksensa aatelismiehistä, joita hän rupesi nytenemmän suosittelemaan. Menipä hän niinkin pitkälle, että kutsuikerran Sh: n luoksensa vankilasta.

– Sh., sanoi hän – minä olen loukannut sinua. Minä olen rangaissutsinua syyttä, minä tiedän sen. Minä kadun. Ymmärrätkö sen? Minä, minä,minä – kadun!

Sh. vastasi, että hän sen ymmärsi.

– Ymmärrätkö sinä, että minä, minä, sinun päällikkösi, olen kutsunutsinut pyytääkseni sinulta anteeksi. Käsitätkö sitä? Mikä olet sinäminun rinnallani? Matonen! Ja vieläkin mitättömämpi: sinä olet vanki!Mutta minä olen Jumalan armosta majuuri. [Tätä lausetapaa ei käyttänytainoastaan majuurimme, vaan muutkin alemmat päälliköt, etenkin ne, jotka alemmista asteista olivat kohonneet asemaansa.] Majuuri!Ymmärrätkö sinä sen?

Sh. vastasi, että hän senkin ymmärsi.

– Nyt minä siis teenkin kanssasi sovinnon. Mutta käsitätkö, käsitätkösinä sen täydelleen? Voitko sitä tuntea ja käsittää? Ajatteleppasvaan: minä, minä, majuuri … j.n.e.

Sh. kertoi minulle itse tämän tapauksen. Siitä näkyy, ettei tämäkäänhumalikas, turhanpäiväinen ja turmeltunut ihminen ollut kaikkiaihmisellisiä tunteita vailla. Katsoen hänen käsitys- jakehityskantaansa, saattaisi semmoista käytöstä pitää milteijalomielisyytenä. Ehkäpä vaikutti siihen myöskin päihtymys.

Majuurimme unelma ei toteutunut; sillä lujasta päätöksestä huolimattaei hänen naimisiin menostaan tullut mitään. Sen sijaan joutui hänoikeuden kynsiin ja sai käskyn pyytämään eroa virastaan. Nytpä vanhatsynnitkin tulivat esille. Ennen oli hän muistaakseni ollutjärjestysmiehenä kaupungissa… Isku kohtasi häntä äkkiarvaamatta.Vankilassa vaikutti sanoma siitä suurta riemastusta. Syntyipä senjohdosta oikein juhlapäivä! Majuurin sanottiin akkamaisesti itkeneen.Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän otti eron virastaan, möihevosparinsa, sitten myöskin muun omaisuutensa ja joutui köyhyyteen.Me kohtasimme häntä myöhemmin, kun hän käveli kadulla, kulunutsiviilinuttu yllä ja kokaardilla varustettu lakki päässä. Hän katsoivihamielisesti vankeihin. Mutta hänen lumousvoimansa oli kadonnutvirkapuvun kanssa. Virkapuvussa oli hän kuin ukkosenilma. Tavallisessanutussa sitä vastoin näytti hän passarilta. Onpa kumma, mitä virkapukuvaikuttaa tällaisissa ihmisissä.

XIX

Karkaus.

Kohta majuurimme virkaeron jälkeen tapahtui vankilassammeperinpohjaisia muutoksia. Entisen vankilan sijaan perustettiin tännesotilasvankien-ruotu Venäjällä olevien samanlaisten laitosten mallinmukaan. Seurauksena oli, ettei toisen luokan pakkotyöläisiä enäälähetetty vankilaamme. Tänne lähetettiin ainoastaan sotilasvankeja,s. o. semmoisia, joilta ei riistetty vapautta kokonaan, vaan joita olirangaistu ainoastaan lyhytaikaisella (korkeintaan kuusivuotisella)vankeudella; sen kärsittyään saivat he palata jälleen sotamiehiksirykmentteihinsä. Mutta niitä, jotka tekivät itsensä syypäiksi uusiinrikoksiin, rangaistiin, kuten ennenkin, kaksikymmenvuotisellavankeudella. Vankilassamme oli tosin jo ennenkin sotilasvankeja, muttaheitä pidettiin täällä ainoastaan siitä syystä, ettei heitä vartenmuuta sopivaa säilytyspaikkaa ollut. Nyt sen sijaan muuttui kokovankila tällaiseksi sotilasluokaksi. Itsestään on selvää, että entisetsiviilivangit, jotka olivat kadottaneet kaikki kansalaisoikeutensa jajoiden kasvot olivat varustetut poltinmerkillä, jäivät vankilaanmääräaikansa loppuun asti; mutta uusia poislähteneiden sijaan eitullut, joten noin kymmenen vuoden kuluttua vankilassamme ei saattanutolla enää yhtään siviilivankia. Erityinen osasto jäi vankilaanniinikään jäljelle, ja siihen lähetettiin vast'edeskin suurimpiapahantekijöitä soturisäädystä, "kunnes vaikein pakkotyö Siperjassaalkaisi." Sillä tavoin pysyi elämämme entisellään: samanlainen oliruoka, samanlainen oli myöskin työ ja muukin järjestys, silläeroituksella vaan, että esimiehistö muuttui ja tuli mutkallisemmaksi.Tänne asetettiin esiupseeri, ruodunpäällikkö ja sitä paitsi neljäylempää upseeria, jotka vuorotellen pitivät silmällä vartioimista.Invaliidit poistettiin; heidän sijaansa asetettiin kaksitoistaaliupseeria ja asemestaria. Jaot kymmenkuntiin pantiin toimeen, javankien joukosta valittiin korpraaleja, nimellisesti tietysti. EttäAkim Akimitshista tuli oitis korpraali, on selvää. Koko tämä uusilaitos arvoasteineen ja vankeineen jäi, kuten ennenkin, komendantinylipäällikkyyden alaiseksi. Siinä kaikki, mitä tapahtui. Tietystiolivat vangit alussa hyvin levottomia, juttelivat keskenään jaarvostelivat uusia päälliköitään; vaan kun huomasivat, että kaikkijäikin entiselleen, rauhoittuivat he ja elämä rupesi kulkemaan entistärataansa. Pääasia oli kuitenkin se, että vangit pääsivät entisestämajuuristaan; he saivat nyt ikäänkuin levähtää, hengittää vapaammin.Pelonalaisuus katosi ja jokainen tiesi nyt, että tarpeen tullessavoisi päällikölle antaa selityksiä ja että syytön saisi ainoastaanerehdyksestä kärsiä syyllisen asemesta. Viinan myöntiäkin pitkitettiintäällä entisillä perusteilla, huolimatta siitä, että invaliidiensijaan oli tullut aliupseereja. Nämä aliupseerit näyttivät olevansuurimmaksi osaksi kelvollisia ja ymmärtäväisiä miehiä, jotkaoivalsivat asemansa. Muutamat heistä osoittivat tosin alussataipumusta ylpeyteen luullen voivansa kohdella vankeja samoin kuinsotamiehiä. Mutta kohta huomasivat hekin, mitenkä asianlaitaoikeastaan oli. Niitä taas, jotka liian kauvan pysyivätymmärtämättöminä, johdattivat vangit itse asian perille. Olipakoviakin kohtauksia; niinpä esim. juottivat vangit aliupseereja jailmoittivat heille sitten, tietysti omalla tavallaan, että koskayhdessä oli juotu, niin… Asia päättyi siten, että aliupseerit eivätvälittäneet viinan tuonnista ja myynnistä tai oikeammin, kokivat ollamitään semmoista huomaamatta. Sen ohessa kävivät he, kuten entisetinvaliiditkin, torilla ja toivat sieltä vangeille kalatsia, lihaa ynnämuuta, s.o. tekivät kaikkea, mistä vaan ei seurannut heille suurempaahäpeätä. Minkä vuoksi entinen järjestys oli poistettu ja uusi sensijaan pantu, sitä minä en tiedä. Se tapahtui vankeuteni viimeaikoina. Kaksi vuotta sain minä kokea uutta järjestystä…

Kertoisinko vankeuteni kaikista vuosista erältänsä? Sitä en aio tehdä.Jos kertoisin järjestyksessä kaikki, mitä minä sillä ajalla sain nähdäja kokea, niin voisipa lukujen määrä karttua kolmen, jopa neljänkinkertaiseksi. Mutta semmoinen kertomus tulisi kovin yksipuoliseksi.Kaikki tapaukset tulisivat olemaan samanlaatuisia, etenkin jos lukijaon kerinnyt edellä olevista luvuista muodostaa itselleen jotakuinkintyydyttävän käsityksen toisen luokan vankeuselämästä. Olen tahtonutkuvata vankilamme ja kaikki, mitä minä siellä ollessani sain kokea, havainnollisesti, selvästi. Olenko saavuttanut tämän tarkoitukseni, sitä en tiedä. Mutta sehän ei olekkaan minun arvosteltavanani.Luulenpa, että tähän voinkin lopettaa. Sen ohessa tuntuu välistäitsestänikin surulliselta näiden asiain muisteleminen. Ja tuskinpavoisin kaikkia muistaakaan. Muutamat vuodet ovat joten kutenhaihtuneet mielestäni. Jotkut seikat, siitä olen vakuutettu, ovatkokonaan unohtuneet. Minä muistan esim., että kaikki nämä vuodet, jotka olivat toinen toisensa kalttaiset, kuluivat hitaasti, ikävästi.Muistan, että nämä pitkät, ikävät päivät olivat aivan yhtäläiset,ikäänkuin vesi olisi sateen jälkeen pisara pisaralta tipahdellutkatolta. Muistan, että ainoastaan vapauden, uuden elämän toivo antoiminulle voimia odottamaan, luottamaan. Minä maltoin mieleni ja odotin, minä luin joka päivän ja huolimatta siitä, että niitä oli jäljellätuhannen, luin niitä yksitellen, hautasin yhden päivän ja iloitsinseuraavana päivänä, että jäljellä ei enää ollutkaan tuhannen, vaanyhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän päivää. Muistan, että koko sinäaikana, sadoista tovereista huolimatta, minä olin yksinäisyydessä javihdoin miellyinkin tähän yksinäisyyteeni. Ollen henkisesti muistaeroitettuna tarkastelin minä entistä elämääni, tutkistelin senvähäpätöisimpiäkin seikkoja, ajattelin entisyyttäni, tuomitsin itseäniarmottomasti ja toisinaan siunailinkin kohtaloa siitä, että se olisuonut minulle tällaisen yksinäisyyden, jota paitsi en olisi tullutelämääni ankarammin arvostelleeksikaan. Ja mitkä mietteet heräsivätsilloin sydämessäni! Minä lupasin pyhästi, etten vastaisuudessa tekisienää semmoisia erhetyksiä kuin ennen. Minä tein itsellenitulevaisuuden ohjelman ja päätin lujasti seurata sitä. Minä uskoinsokeasti voivani täyttää nämä aikomukseni… Mutta minusta tuntuukatkeralta silloisen mielentilani muisteleminen. Tietysti koskee tämäyksinomaan minua itseäni… Mutta minä olenkin sen kirjoittanut siinäluulossa, että lukija on ymmärtävä ajatukseni, sillä jokaiselle ontapahtuva samalla tavoin, jos hän joutuu elämänsä kukoistuksessamääräajaksi vankeuteen.

Mutta mitäpäs siitä!.. Sanon tässä vielä jotain, etten lopettaisiliian jyrkästi.

Minun pisti päähäni, että joku saattaisi kysyä: eikös vankilastakukaan saattanut karata ja eikö koko vankeusaikanani tapahtunut täälläyhtään karkausta? Olen jo sanonut, että vanki, oltuaan pari kolmevuotta vankeudessa, rupee pitämään arvossa näitä vuosia ja väkisinkintulee siihen päätökseen, että parempi on olla loppuaikakin ilmanhuolia, ilman vaaroja ja päästä laillisella tavalla siirtolaiseksi.Mutta sellaiseen päätökseen tulee ainoastaan lyhyeksi ajaksi tuomittuvanki… Pitemmäksi ajaksi tuomittu voisi ehkä antautua vaaroillealttiiksi… Mutta täällä ei semmoisia sattumuksia juuri tapahtunut.Lienevätkö vangit aristelleet, liekö tarkastus ollut kovin ankara, vaiympäristökö (autio, erämaantapainen) lie ollut epäedullinen, sitä envoi sanoa. Minä luulen, että kaikki nämä seikat vaikuttivatyhteisesti. Karata täältä ei ollutkaan helppo. Siitä huolimattatapahtui minun aikanani yksi semmoinen yritys: kaksi tärkeätä vankialähti täältä karkuun.

Majuurin virkaeron jälkeen jäi A – w (se aatelismies, joka oli hänenvakoojansa) aivan yksiksensä, ilman suojelusta. Hän oli vielä sangennuori mies, mutta hänen luonteensa vahvistui ja tasaantui vuosienkuluessa. Yleensä oli hän röyhkeä ja päättäväinen, jopa älykäskin.Vapauteen pääsneenä olisi hän pitkittänyt vakoilemistaan, mutta eiolisi kuitenkaan joutunut enää vankeuteen yhtä helposti ja tyhmästikuin ennen. Hän harjoitti täällä osaksi myöskin väärien passienkauppaa. Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä. Minä kuulin siitä täälläolevilta vangeilta. Käydessään majuurin kyökissä sanottiin hänenharjoittaneen sitä tointa ja saaneen sillä tavoin melkoisiarahatuloja. Sanalla sanoen, hän näytti uskaltavan vaikka mitäkohtalonsa muuttamiseksi. Minä olin osaksi tilaisuudessa tutustumaanhänen sisälliseen ihmiseensä: hänen ruokottomuutensa olihämmästyttävän suuri ja herätti vastustamatonta kamoksumista. Minustanäytti, että jos hän olisi kovin halunnut juoda korttelin viinaa jajos hän ei olisi voinut tyydyttää haluansa muuten kuin murhatyöntekemällä, olisi hän aivan varmaan ryhtynyt siihenkin, kunhan olisivaan voinut tehdä työnsä salakähmää. Vankilassa oppi hän ajattelemaan.Hänenpä puoleensa kääntyikin erityisen osaston vanki Kulikow.

Minä olen jo puhunut Kulikowista. Hän ei ollut enää nuori ijältään, vaan kuitenkin kiihkoisa, lujaluontoinen ja sangen kekseliäs. Hänelläoli voimaa ja hän halusi elää; sellaisilla ihmisillä on elämän haluaikänsä loppuun asti. Ja jos minä olisin ruvennut ihmettelemään, minkävuoksi vangit eivät karanneet, niin olisin ihmetellyt etupäässäKulikowia. Mutta Kulikow päättikin karata. Kumpiko heistä vaikuttitoiseensa enemmän, A – w Kulikowiin, vai Kulikow A – wiin, sitä entiedä; molemmat olivat he toistensa vertaisia ja sopivat luonteensapuolesta yhteen. Heistä tuli ystävykset. Minusta näyttää, että Kulikowtoivoi saavansa A – win avulla passit. A – w oli aatelismies, olioleskellut ennen ylhäisissä piireissä, ja se seikka lupasijonkunlaista vaihtelevaisuutta tulevissa seikkailuissa, kunhan vaanpääsisivät Venäjälle. Kenpä tietää, mimmoiset sopimukset, mimmoisettoiveet heillä olivat; luultavaa on kuitenkin, etteivät heidäntoiveensa olleet aivan samanlaiset kuin tavallisten siperjalaistenmaankulkijain. Kulikowilla oli näyttelijän luonne; hän saattoi valitaitselleen monenlaisia rooleja elämässä; hänellä oli paljon toiveita, ainakin toivoi hän vaihtelevaisuutta. Sellaisia ihmisiä tavataanvankilassa. He päättivät karata yhdessä.

Mutta karkaaminen ilman vartijaa oli mahdotonta. Täytyi saada vartijasuostumaan tuumaan. Eräässä linnapataljoonassa palveli muudanpuolalainen, lujaluontoinen mies, joka olisi ehkä ansainnutparemmankin kohtalon; hän oli jo ijähtänyt mies, mutta mieleltäänrohkea ja vakava. Nuoruudessaan oli hän ikävissään karannutSiperjasta, jossa hän palveli sotamiehenä. Hänet saatiin kiinni, rangaistiin ja pidettiin pari vuotta vankiruoduissa. Kun hän pääsijälleen sotamieheksi, malttoi hän mielensä ja antautui palvelukseensahartaasti, voimiensa mukaan. Kelvollisuudellaan pääsi hänkorpraaliksi. Hän oli kunnianhimoinen, itseensä luottava ja omanansionsa tunteva mies. Se näkyi hänen katseestaan ja puheestaan. Minänäin häntä usein muiden vartijain joukossa. Kuulin hänestä myöskinhiukan täkäläisiltä puolalaisilta. Minusta näytti, että entinen ikäväoli muuttunut hänessä vihaksi, salaiseksi ja alituiseksi. Tämä miesvoi ryhtyä vaikka mihin ja Kulikow ei erehtynyt valitessaan hänettoverikseen. Hänen sukunimensä oli Koller. He tekivät sopimuksen jamääräsivät päivän. Oli käsissä helteinen kesäkuu. Ilmanalakaupungissamme oli jokseenkin tasainen; kesällä oli ilma sangenlämmin; sepä olikin maankulkijoille mieluista. Tietysti he eivätvoineet lähteä pakomatkalleen suorastaan linnasta; sillä kaupunki oliavonaisella paikalla. Lähitienoolla pitkän matkan päässä ei ollutmitään metsää. Piti pukeutua toisiin vaatteihin, mutta sitä varten oliensin päästävä etukaupunkiin, missä Kulikowilla ennestään olilymypaikka. Oliko etukaupungissa olevilla apulaisilla täysi tietoheidän aikeestaan, sitä en voi varmaan sanoa. Luultavasti tiesivät hesiitä, vaikka asia sittemmin ei tullutkaan täysin selville. Sinävuonna alkoi jossain etukaupungin nurkassa vaikutuksensa eräs nuori jajokseenkin sievän näköinen nainen, liikanimeltä Wanjka-Tanjka, jokaantoi hyviä toiveita ja osaksi toteuttikin niitä. Minä luulen, ettähänelläkin oli asiassa osansa. Kulikow oli tuhlannut hänelle rahoja jokoko vuoden kuluessa. Aamulla tulivat veitikat ulos ja osasivatlaittaa niin, että heidät lähetettiin vanki Shilkinin seurassamuuraustyöhön pataljoonan tyhjiin kasarmeihin, joista sotamiehet joaikoja sitten olivat lähteneet leiriin. A – win ja Kulikowin pitiauttaa Shilkiniä muuraustyössä. Koller toimitti itsensä vartijaksi, mutta kun kolmen vangin seurassa piti olla kaksi vartijaa, annettiinKollerille, koska hän oli vanha ja kokenut korpraali, toveriksi nuorirekryytti, joka siten saisi muka kelvollista harjaantumistavartijatoimessa. Karkurimme osasivat niin muodoin vaikuttaaälykkääseen ja luotettavaan Kolleriin, joka pitkällisen ja viimevuosina onnellisen palveluksen jälkeen päätti seurata heitäpakoretkelle.

He tulivat kasarmeihin. Kello oli noin kuuden paikoilla aamua. Paitsiheitä ei siellä ollut ketään muita. Tehtyänsä työtä tunnin verran, sanoivat Kulikow ja A – w Shilkinille, että he menevät verstaaseen, ensiksikin tapaamaan jotain henkilöä ja toiseksi hakemaan erästätarvittavaa työasetta. Shilkiniä piti kohdella varovasti, s.o. niinluonnollisesti kuin mahdollista. Hän oli entinen moskovalainenporvari, ammatiltaan muurari, älykäs, viekas ja harvapuheinen mies.Hänenlaisen miehen olisi luullut koko ikänsä vaeltavan liiviin javiittaan puettuna, kuten moskovalaiset ainakin, mutta kohtalo määräsitoisin ja hän joutui vihdoin ijäkseen erityiseen osastoon, siissuurimpien pahantekijäin joukkoon. Mistä syystä hän oli ansainnutsemmoisen rangaistuksen, sitä en tiedä; erityistä tyytymättömyyttä eihänessä ollut koskaan huomattavana; hän käyttäytyi aina siivosti jatasaisesti; joskus joi hän itsensä humalaan kuin käki, muttakäyttäytyi sittenkin moitteettomasti. Salaisuuden perillä ei häntietysti ollut, mutta silmät olivat hänellä tarkat. Kulikow antoihänelle merkin, että he menevät noutamaan viinaa, joka oli tuotuna joeilispäivänä verstaaseen. Sepä vaikuttikin Shilkiniin; hän päästiheidät menemään ilman mitään epäluuloa ja jäi kahden kesken rekryytinkanssa; Kulikow, A – w ja Koller lähtivät sen sijaan etukaupunkiin.

Kului puoli tuntia, mutta poistuneita ei kuulunut. Nyt rupesi Shilkinasiata miettimään, ja hän muistikin, että Kulikow oli näyttänyt hiukanomituiselta, ja että A – w oli kuiskutellut hänelle jotain; ainakin oliKulikow iskenyt hänelle pari kertaa silmää, sen oli hän nähnyt.Kollerissa oli ollut myöskin jotain omituista: niinpä oli hänlähtiessään neuvonut rekryytiä, kuinka hänen olisi sillä aikaakäyttäyminen, ja se ei ollut luonnollista menettelyä, ei ainakaanKollerin kalttaiselta mieheltä. Sanalla sanoen, mitä enemmin Shilkinasiaa mietti, sitä suuremmaksi kasvoi hänen epäluulonsa. Mutta aikakului sillä välin, ja hän tuli yhä levottomammaksi. Hän ymmärsi aivanhyvin, mikä vaara häntä uhkaili; sillä hän tiesi, että esimiestenepäluulo voisi kohdata häntäkin. Olisihan voitu luulla, että hänpäästi toverinsa menemään yhteisen sopimuksen mukaan, ja mitä kauemminhän oli ilmoittamatta Kulikowin ja A – win poistumisesta, sitä enemmintällainen epäluulo saisi vahviketta. Aikaa ei siis ollut hukkaaminen.Nyt hän muisti myöskin, kuinka Kulikow ja A – w olivat viime aikoinakuiskailleet keskenään ja oleskelleet usein kasarmien takana, kaukanamuiden silmäyksiltä. Hän muisti jo silloinkin miettineensä jotain senjohdosta… Uteliaana katsahti hän vartijaansa; tämä seisoi suu aukipyssyänsä vasten nojautuneena ja kaiveli mitä viattomimman näköisenänenäänsä. Shilkin ei huolinut edes ilmoittaakaan hänelle ajatuksiaan, vaan käski hänen tulemaan mukanaan insinööriverstaaseen. Verstaassakysyttiin, olivatko he käyneet siellä? Mutta siellä ei heitä kukaanollut nähnyt. Nyt haihtuivat Shilkinin epäilykset: "Mahdotonta on",arveli hän, "että he olisivat menneet juomaretkelle esikaupunkiin, kuten Kulikowin tapana oli joskus tehdä. Sen olisivat he sanoneethänelle; sillä sitä ei olisi maksanut salata häneltä."

Kello oli jo melkein yhdeksän, kun hän tuli vääpelin luo ja ilmoittihänelle asian. Vääpeli pelästyi eikä tahtonut alussa uskoakaan kokojuttua. Tietysti ilmoitti Shilkin asian ainoastaan arveluna,epäluulona. Vääpeli kiiruhti oitis majuurin luo. Majuuri vuorostaanvei sanan komendantille. Neljännestunnin kuluttua oli jo ryhdyttykaikkiin asianomaisiin toimiin. Tapauksesta ilmoitettiin myöskinkenraalikuvernöörille. Vangit olivat tärkeät ja Pietarista saattoiniiden karkaamisen johdosta tulla ankaria nuhteita. A – wia pidettiin, oikein tai väärin, valtiollisena vankina ja Kulikow taas oli kuulunut"erityiseen osastoon", joten hän oli suurimpia pahantekijöitä. Tähänsaakka erityisestä osastosta ei ollut kukaan karannut. Nyt muistettiinmyöskin, että tämän osaston vankien piti olla kahden sotamiehenvartioimina tai ainakin piti kullakin heistä olla yksi vartija. Tätämääräystä vastaan oli rikottu. Ja siitä saattoi seurata ikävyyksiä.Lähetettiin sanansaattajia kaikkiin volosteihin ja läheisiinpaikkakuntiin ilmoittamaan karkulaisten tuntomerkit. Lähetettiinmyöskin kasakoita ajamaan heitä takaa; kirjoitettiin myöskinnaapurilääneihin ja piirikuntiin… Sanalla sanoen, pelästys olisangen suuri.

Sillä välin oli vankilassa huomattavana omituinen liike. Sen mukaankuin vangit palasivat työstä, saivat he kuulla, mitä oli tapahtunut.Sanoma levisi miehestä mieheen. Kaikki ottivat he sen vastaanjonkunlaisella salaisella ilolla. Kaikilla sydän ikäänkuin sätkähti…Paitsi sitä, että tämä tapaus oli poistanut yksitoikkoisuudenvankilasta ja pannut muurahaispesän kihisemään, oli se omiansavirittämään unholaan joutuneita kieliä vankien sydämissä; kohtalonmuuttamisen toiveet saivat uutta yllykettä. "Ovathan muutkinkaranneet: miks'ei…?" Ja jokainen rohkaisi mielensä tätäajatellessaan. Äkkiä olivat kaikki tulleet ylpeiksi ja katselivathalveksivaisesti aliupseereihin. Tietysti tulivat esimiehet oitisvankilaan. Tulipa itse komendanttikin. Vangit olivat reippaan näköisiäja heidän silmistään loisti ylpeyttä ja jonkunlaista itsetuntoa;"kyllä meiltä syntyy jos jotakin", arvelivat he itsekseen. Ettäesimiehet tulisivat heti vankilaan, siitä olivat vangit jo ennakoltavakuutetut. Arvattiin myöskin, että tarkastuksia pantaisiin toimeen jasiltä varalta kaikki luvaton tavara kätkettiin. Tiedettiin, ettäesimiehet ovat tällaisissa tapauksissa hyvin tarkkoja. Ja niinpäsyntyikin nyt aika mylläkkä; kaikki paikat pengailtiin, tarkastettiin, mutta mitään ei voitu löytää. Jälkeen puolenpäivän lähetettiin vankejatyöhön lukuisien sotamiesten saattamina. Iltapäivällä pistäysivätvartijat tuon tuostakin vankilaan; vankeja luettiin useammin kuintavallisesti; pari kertaa tehtiin virhe ja siitä syystä ajettiinkaikki pihalle, jossa uudestaan luettiin. Sitten luettiin vielä kertakasarmeissa… Sanalla sanoen, puuhaa oli paljon.

Mutta vangit eivät olleet millänsäkään. Kaikki näyttivät he sangenitsenäisiltä ja käyttäytyivät moitteettomasti koko illan kuluessa.Esimiehet arvelivat: "eiköhän vankilaan ole jäänyt karkulaistenliittolaisia?" ja senpä tähden vankeja pidettiinkin silmällä sekäkuunneltiin heidän keskustelujansa. Mutta vangit vaan nauroivat."Eihän semmoisissa asioissa liittolaiset jää vankilaan!" "Asiatoimitetaan hiljaan, eikä mitenkään muuten." "Ja sellainenko mies oliKulikow, sellainenko A – w, etteivät olisi osanneet pitää asiaasalassa? Sukkelasti he tekivät tekonsa. Semmoiset miehet luiskahtavatlukittujenkin ovien takaa!" Sanalla sanoen, Kulikowin ja A – win maineoli suuressa määrässä kasvanut; kaikki ylpeilivät heistä. Arveltiin, että heidän urostyönsä tulee jälkimaailmankin tietoon ja pysyy kauanaikaa yleisenä puheen aineena.

– Olivatpahan mestareja! sanoi joku.

– Kyllä meilläkin karata osataan, vai kuinka? lisäsi siihen toinen.

– Mitäpä siitä! tokasi kolmas katsellen pöyhkeästi ympärilleen. —

Karkaa, kuka karkaa!.. Vai pyritkö sinäkin heidän verrallensa?

Jonkun toisen kerran ei puhuteltu olisi jättänyt kunniaansapuolustamatta, mutta nyt hän oli siivosti vaiti, sillä myönnettävähänoli, etteivät kaikki olleet Kulikowin ja A – win kalttaisia…

– Ja miksipä me todellakin pysymme täällä? sanoi eräs kyökinakkunassa istuva vanki heikolla, laulavalla äänellä. – Eläessämmeemme ole oikeita ihmisiä, emmekä kuollessamme oikeita vainaita. Oi,oi!

– Mitä oihkat? Minkäs täytymykselle osaat?

– Osasipahan Kulikow… alkoi joku innokkaimmista.

– Niin, Kulikow! keskeytti häntä toinen halveksivasti.

Se on: hän tahtoi sanoa, ettei Kulikowin kalttaisia ole monta.

– Olipa se A – wikin koko viekas mies!

– Mutta lienevätköhän jo kauaksi ennättäneet, olisi hauska tietää…

Ja nyt ruvettiin keskustelemaan siitä, kuinka kauas karkulaiset olivatennättäneet. Otettiin puheeksi, mihin suuntaan he ovat menneet, missäoli paras piileskellä ja mikä volosti oli lähinnä? Vankien joukossaoli semmoisia, jotka tunsivat paikkakunnan. Heitä kuunneltiinuteliaasti. Puhuttiin naapurikylien asukkaista, joiden sanottiinolevan älykästä väkeä; karkulaisilla ei heiltä olisi odotettavanamitään suvaitsevaisuutta.

– Talonpoika se täällä on koko kova mies.

– Aivan silmitön!

– Siperjalainen kollo! Varokoon itseänsä!

– Kyllä meikäläiset…

– Tietäähän sen, kuka voitolle pääsee. Eihän meikäläiset olesellaista väkeäkään.

– Perästäpähän kuuluu.

– Luuletkos sinä sitten, että heidät saadaan kiinni?

– Minä luulen, ettei heitä saada kiinni sinä ilmoisna ikänä,huomautti joku kiivaimmista lyöden nyrkillään pöytää vasten.

– Hm! Kyllähän asia voi kiekahtaa niin taikka näin.

– Mutta minäpä luulen, hyvät veljet, huomautti Skuratow – että josminä olisin maankulkija, niin minua ei saataisi koskaan kiinni!

– Niin, sinuako?

Kuului naurua; toiset eivät olleet Skuratowia kuulevinaankaan, vaanhän jatkoi:

– Ei koskaan saataisi kiinni! minä, hyvät veljet, usein ajattelen jaihmettelen sitä seikkaa, että minua vaan ei saataisi kiinni.

– Älähän huoli, kun nälkää saat kärsiä: tulet kuin tuletkintalonpojalta leipää pyytämään. Muut nauroivat.

– Leipääkö pyytämään! Se on vale!

– Mitäpäs sinä kieltäsi pieksät? Olethan joutunut tänne siitä, ettätapoit setä Wasjan kanssa karjan ruton. [Se on: miehen tai naisen, joiden epäiltiin päästävän ilmaan karjanruttoa. Täällä oli yksisellaisen murhan tekijä.]

Nauru syntyi entistä kovempi. Totiset olivat kuitenkin yhä vielätyytymättömän näköisiä.

– Se on valetta! huusi Skuratow; – sellaisia huhuja on minustaMikitka levitellyt, eikä oikeastaan minusta, vaan Wasjkasta, vaikkaminäkin yksin tein sain selkääni. Moskovalaisena olen minä jolapsuudesta asti tottunut maata kulkemaan. Muistanpa, kuinkavirrenlukija opettaessaan veti minua korvasta ja sanoi: lue sinä"armahda, Herra, minua sinun suuren laupeutesi tähden" ja niinedespäin… Mutta minäpä luinkin hänen jälkeensä: "annahan, herra, kunminä putkaan lähden" ja niin edespäin… Semmoinen olin minä johamasta lapsuudestani asti.

Taas nauroivat kaikki. Mutta Skuratow ei muuta tarvinnutkaan. Hän eivoinut olla hulluttelematta. Kohta hänet unohdettiin ja ryhdyttiinjohonkin vakavampaan keskusteluun. Siihen ottivat osaa enimmitenvanhemmat, kokeneemmat miehet. Nuoret kuuntelivat uteliaina; miehiäoli keräytynyt kyökkiin kosolta; aliupseereja tietysti ei ollut läsnä.Heidän kuullensa ei olisi kaikkia asioita puhuttukaan. Uteliaistakuuntelijoista pisti silmiini eräs korkeakasvuinen, leveänaamainentataarilainen, nimeltä Mametka. Hän ei osannut venäjänkieltä juuriollenkaan, mutta yhtähyvin kuunteli kovin uteliaan näköisenä muidenkeskustelua.

– Mitä, eikö niin, Mametka? kysyi häneltä joutessaan muiden hylkäämä

Skuratow.

– Niin, niin! äännähteli Mametka ja ilosta nyykytteli hullunkurisestipäätään.

– Eihän heitä saada kiinni, eihän?

– Ei, ei! Ja Mametka rupesi oikein käsillään viittailemaan.

– Mutta jos erehdyt?

– Niin, niin! vastasi Mametka päätänsä nyykytellen.

– Olkoonpa vaikka niinkin!

Ja Skuratow painoi Mametkan lakin syvään hänen päähänsä, jonka jälkeenhän mitä iloisimmalla tuulella lähti pois kyökistä.

Kokonaisen viikon kestivät ankarat toimenpiteet vankilassa, samallakun lähitienoilla jatkettiin karkulaisten etsimistä. Minä kummastelinsitä, että vangit saivat tarkat tiedot esimiesten toimenpiteistävankilan ulkopuolella. Ensi päivinä olivat nämä tiedot edullisiakarkulaisille, joista ei kuulunut niin mitään! kadoksissa vaan olivat, siinä kaikki. Vangit hymyilivät toisilleen, ja levottomuuskarkulaisten kohtalon johdosta rupesi haihtumaan. "Eivätpähän vaanlöydä!" sanoivat vangit tyytyväisen näköisinä toisilleen.

– Katosivat kuin pyssyn kuula!

– Katosivat ja kielsivät ikävöimästä, kun kohta muka palaavat.

Täällä tiedettiin, että ympäristön asukkaat oli pantu liikkeelle, ettäkaikki epäiltävät paikat, metsät ja polut olivat vartioittuina.

– Turhaa vaivaa, sanoivat vangit naurusuin; – kyllähänkarkulaisillakin on suojelijansa, jonka luona he nyt oleilevat.

– Tietysti heillä on! arvelivat toiset; – kyllähän semmoiset mieheteteensä osaavat katsoa.

Sitten puhuttiin vielä enemmänkin; arveltiin, että karkulaisetoleskelisivatkin muka etukaupungissa, jossain kellarissa, kunneslevottomuus haihtuisi ja tukka kasvaisi. Puolen vuoden tai vuodenperästä lähtisivätkin sitten etemmäksi…

Sanalla sanoen, kaikki olivat taipuvia romantillisiin arveluihin.Mutta kahdeksan päivän kuluttua levisi vankien kesken äkkiä semmoinenhuhu, että karkurien jäljille oli päästy. Seuraavan päivän aamunakerrottiin kaupungilla, että karkulaiset olivat jo joutuneet kiinni.Päivällisen jälkeen saatiin kuulla enemmänkin; sanottiin, että kiinniottaminen oli tapahtunut noin seitsemänkymmenen virstan päässä,jossain kylässä. Vihdoin saatiin asiasta luotettava tieto. Palattuaanmajuurin luota ilmoitti vääpeli, että heidät tuodaan illalla suoraapäätä vahtipaikalle. Nyt ei ollut epäilykselle enää mitään sijaa.Vaikea on kuvailla sitä vaikutusta, jonka tämä ilmoitus tekivankeihin. Aluksi kaikki ikäänkuin olisivat vihastuneet, mutta sittennäyttivät nolostuneilta. Vihdoin ilmaantui jonkunlaista pilanteonhalua. Ruvettiin nauramaan, mutta ei enää kiinni ottajille vaan kiinniotetuille; ensin nauroivat vaan muutamat, mutta sitten melkein kaikki, paitsi jotkut totiset ja vakavaluontoiset vangit, joilla oli omat, itsenäiset ajatuksensa ja joihin toisten nauru ei voinut vaikuttaa. Hehalveksivat toisten kevytmielisyyttä ja vaikenivat.

Sanalla sanoen, aivan samoin kuin Kulikowia ja A – wia ennen oliylistetty, samoin ruvettiin heitä nyt halventamaan, ja sitä tehtiinoikein mielihyvällä. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat tunteneetitsensä loukatuiksi. Kerrottiin halveksivasti, että karkulaiset olivattulleet kovin nälkäisiksi, että he olivat menneet kylään pyytämääntalonpojilta leipää. Mutta nämä jutut olivat perättömiä; silläkarkulaisten jäljille oli päästy muuten. He olivat piiloutuneetmetsään; mutta heidät oli ympäröity joka taholta. Nähtyään, ettäpelastus oli mahdoton, antautuivat he itse. Ja muutahan he eivätvoineet tehdäkään.

Mutta kun heidät iltapäivällä todellakin tuotiin vankilaan sidottuina,käsistä ja jaloista, kiiruhtivat kaikki vangit paalujen luo katsomaanmitä heille tehtäisiin. Mutta he eivät nähneet vahtipaikalla muutakuin majuurin ja komendantin ajopelit. Karkulaiset oli pistettysalakomeroon odottamaan huomispäivänä tapahtuvaa oikeudentutkintoa.Vankien pilapuheet lakkasivat itsestään. He saivat kuulla, etteivätkarkulaiset voineet antautumista mitenkään välttää; kaikki rupesivatnyt uteliaasti seuraamaan asian käsittelemistä oikeudessa.

– Tuhatta lyöntiä, sanoivat muutamat.

– Mitä vielä, arvelivat toiset; – eivät he sillä pääse. Ehkäpä A – wsentään pääsee, vaan se toinen ei pääsekään, sillä hän on erityisestäosastosta.

Vankien arvelu ei ollut kuitenkaan oikea. A – w sai ainoastaanviisisataa. Sillä oikeus otti lukuun hänen tyydyttävän entisenkäytöksensä. Kulikowille tuomittiin luullakseni puolitoista tuhatta.Rangaistus ei ollut laisinkaan ankara. Karkulaiset eivät sekoittaneetrikokseensa ketään muita ja puhuivat selvään, tarkoilleen; he sanoivatkaranneensa linnasta suoraan, missään poikkeamatta. Enimmitensurkuttelin minä Kolleria; sillä hän kadotti kaikki, viimeisettoiveensakin; hänelle tuomittiin lyöntejä enemmän kuin muille, muistaakseni kaksituhatta, jonka jälkeen hän lähetettiin johonkintoiseen vankilaan. A – wia rangaistiin helposti, säälien; lääkäritauttoivat häntä. Mutta hän vaan ylvästeli ja puhui sairashuoneessakovaäänisesti, että nyt vasta hän on valmis vaikka mihin, että nytvasta saa hän kummia aikaan. Kulikow käyttäytyi, kuten ennenkin, s.o.vakavasti, arvokkaasti. Palattuansa rangaistuksensa jälkeen vankilaannäytti hän siltä, kuin olisikin siellä ollut koko ajan. Mutta vankienajatus hänestä oli muuttunut. Katsomatta siihen, että hän osasisäilyttää arvokkaisuuttaan, lakkasivat vangit häntä kunnioittamasta;hänen arvonsa siitä lähtien laskeutui suuressa määrin. Niin paljonvaikuttaa menestys ihmisten silmissä…

XX

Vapaaksi pääseminen.

Kaikki tämä tapahtui vankeuteni viimeisenä vuonna. Tämän vuoden jaetenkin sen viime ajat muistan melkein yhtä hyvin kuin ensimäisenkinvankeusvuoteni. Mutta en huoli kertoa erityisseikkoja. Vaikka minäkärsimättömästi odotinkin vapaaksi pääsemistä, tuntui elämäni tänävuonna kuitenkin helpommalta kuin vankeuteni edellisinä aikoina.Ensiksikin oli minulla nyt vankien joukossa paljon ystäviä, jotkavihdoinkin olivat ruvenneet pitämään minua hyvänä ihmisenä. Moniheistä kiintyi minuun totisen ystävyyden siteillä. Vallinkaivaja olimelkein ruveta itkemään saattaessaan minua ynnä toveriani vankilasta,ja kun me sittemmin vapaina ollessamme asuimme kokonaisen kuukaudenkaupungissa eräässä ruunun rakennuksessa, kävi hän melkein joka päiväluonamme, meitä katsomassa. Oli muuten jyrkkiä, loppuun astivihamielisiäkin ihmisiä, jotka – Luoja tiesi, mistä syystä – eivätvoineet vaihtaa kanssani sanaakaan.

Viime aikoina oli minulla yleensä enemmän etuuksia kuin vankeutenikoko muuna aikana. Kaupungissa palvelevien soturien joukossa tapasinminä tuttuja, jopa entisiä koulutoverejakin. Minä uudistin tuttavuuttaheidän kanssaan. Heidän avullaan sain minä enemmän rahaa, kirjoitinkotiseudulleni, ja hankkivatpa he minulle kirjojakin. Siitä oli jouseimpia vuosia, kun minä olin lukenut kirjoja, ja minun on vaikeakuvailla sitä omituista, mieltä liikuttavaa vaikutusta, jonkaensimäinen lukemani kirja teki minuun. Muistan, että minä aloin lukeasitä illalla, kun kasarmi suljettiin ja luin koko yön aina aamunkoittoon asti. Se oli eräs aikakauslehden numero. Tuntui siltä, kuinolisin saanut viestin toisesta maailmasta; entinen elämäni kuvautuiselvästi eteeni ja minä koetin luetun mukaan arvailla, olinkohanjäänyt paljonkin jäljelle tästä elämästä? Olivatkohan toiset eläneetpaljonkin eteenpäin? Mikä heidän mieliänsä nyt liikutti, mitkäkysymykset nyt olivat polttavimpia? Minä tarkastelin sanoja, luinrivien välistä, koetin löytää salaisia ajatuksia ja viittauksiaentisyyteen; hain jälkiä siitä, joka ennen aikaan oli liikuttanutihmisten mieliä ja surukseni huomasin, että olin suuressa määrinvieraantunut ihmis-elämästä. Täytyi tutustua uuteen elämään, uuteensukupolveen. Etenkin veti huomiotani puoleensa eräs kirjoitus, jonkaalla oli minulle ennestään hyvin tunnettu nimi… Mutta jopa oliilmestynyt uusiakin nimiä ja uteliaana kiirehdin minä tutustumaanheihin; minua harmitti vaan, että niin vähän kirjallisuutta olisaatavanani. Entisen majuurin aikana oli vaarallistakin tuoda kirjojavankilaan. Jos tarkastajat olisivat ne löytäneet, olisi heti kysytty: "Mistä olet saanut kirjat? Olet siis yhteydessä jonkun ulkolaisenkanssa!.." Ja mitäpä olisin minä voinut vastata siihen? Mutta ilmankirjallisuutta olin minä pakoitettu sulkeutumaan itseeni; minä teinitselleni kysymyksiä, koettelin niitä ratkaista ja välistä vaivasinniillä itseäni pitkät ajat… Mutta kaikkea sitä ei ole helppo sanoinselittää!..

Minä olin tullut vankilaan talvella ja talvella, samana kuukaudenpäivänä oli minun sieltä lähteminenkin. Kärsimättömänä odottelin minätalvea ja katselin kesän lopussa ilomielin, miten lehdet puissa jaruoho arolla lakastui. Mutta jopa oli kesäkin ohitse mennyt jasyksyinen tuuli alkoi puhallella, jopa satoi luntakin ensikerran…Tuli vihdoin kauan odotettu talvi! Sydämeni löi väliin kovastiajatellessani vapauden lähenemistä. Mutta omituista oli se, että minätulin sitä rauhallisemmaksi, mitä lähemmäksi vapauteni aika saapui.Vankeuteni viime aikoina minä oikein kummastelin ja moitin itseäni; sillä minusta tuntui, että olin tullut aivan kylmäveriseksi javälinpitämättömäksi. Vangit, jotka kohtasivat minua joutoaikanapihalla, toivottivat minulle onnea ja sanoivat:

– Kohta pääsette te, Aleksanteri Petrowitsh, vapaaksi; kohta jätättemeidät onnettomat tänne yksiksemme!

– Onkos teillä vielä pitkä aika odotettavana, Martinow? kysyin minäpuolestani.

– Niin, minullako? Kyllähän minä saan olla täällä vielä seitsemänvuotta…

Ja hän huokasi itsekseen, pysähtyi ja näytti hajamieliseltä, aivankuin olisi tulevaisuuttansa ajatellut… Niin, moni onnitteli minuasydämellisesti ja ystävällisesti. Minusta näytti siltä, kuin kaikkiolisivat ruvenneet kohtelemaan minua entistä suopeammin. Minänähtävästi tulin heille yhä vieraammaksi; he sanoivat minulle jojäähyväisiä. K – tshinsky, puolalainen aatelismies, luonteeltaan siivoja hiljainen, käveli joutoaikana mielellään pihalla, kuten minäkin.Hän tahtoi liikkeellä ja raittiilla ilmalla säilyttää terveyttään jaehkäistä tukahuttavien öiden vaarallisia vaikutuksia. "Minä odotankärsimättömänä teidän vapaaksi pääsemistänne", sanoi hän minullehymyillen, "sillä minä tiedän, että siitä hetkestä on minun oltavatäällä ummelleen vuosi."

Huomautan tässä sivumennen, että pitkällinen vapaudesta vieraantuminenantoi vapaudelle tavallista suuremman arvon. Vankien mielestä olivapaus paljoa enemmän kuin se toden teolla onkaan. Joku renttumainenupseerin-passari näytti heistä miltei kuninkaalta, ainoastaan siitäsyystä, että hänen päänsä oli ajelematon ja että hän liikkui ilmankahleita, ilman vartijoita.

Vapautumispäiväni aattona kuljin minä iltahämärässä viimeisen kerranvankilamme ympäri paalujen kohdalla. Kuinka monta kertaa olin minäkulkenut samojen paalujen ohitse! Täällä kasarmien takana olin minäoleskellut vankeuteni ensi vuonna yksinäni, hyljättynä, masennettuna.Muistan lukeneeni silloin, kuinka monta tuhatta päivää minulla olivankeudessa oltavana. Jumalani! kuinka pitkä aika siitä on jo kulunut!Kas täällä, tässä nurkassa oli kotkamme ollut vankeudessa ja täälläolin minä usein kohdannut Petrowia. Eikä hän nytkään jättänyt minua.Hän juoksi luokseni, ja ikäänkuin arvaillen ajatuksiani ja jotakinihmetellen rupesi kulkemaan äänettömänä vieressäni. Ajatuksissanisanoin minä jäähyväiset mustuneille, hirsistä tehdyillekasarmeillemme. Kuinka ikävän vaikutuksen olivat ne tehneet minuunensi aikoina! Ehkäpä nekin olivat ajan kuluessa vanhentuneet, vaikkaminä sitä en huomannut. Ja kuinka paljon nuoruutta ja voimaa olihaudattu näiden seinien sisälle! Tahdon sanoa kaikki tyyni; silläonhan vankilan väki tavatonta väkeä. Ehkäpä onkin se kansammelahjakkain, voimakkain osa. Mutta hukkaan on mennyt heidän voimansa, menehtynyt ikipäiviksi säännöttömällä, laittomalla tavalla. Ja kenenkäon syy?

Niin, kenenkä on syy?

Aikaisin seuraavana aamuna ennenkuin työhön lähdettiin kävin minäkaikissa kasarmeissa sanomassa jäähyväisiä vangeille. Monta känsäistä,voimakasta kättä ojennettiin minulle ystävällisesti. Muutamatpuristivat kättäni toverin tavoin, mutta sellaisia oli vähän. Silläuseimmat ymmärsivät aivan hyvin, että minusta tulee kohta kokonaantoisenlainen ihminen kuin he olivat. He tiesivät, että minulla olikaupungissa tuttuja, että minä lähden kohta herrojen luo ja istahdanvertaisena heidän viereensä. He ymmärsivät sen ja sanoivat minullejäähyväiset ystävällisesti, mutta kuitenkin niin, kuin minä olisinollut herra enkä heidän toverinsa. Muutamat kääntyivät luotani poiseivätkä vastanneet minulle mitään. Olipa niitäkin, jotka silmäilivätminua vihamielisesti.

Rumpu alkoi päristä ja kaikki lähtivät työhön; mutta minä jäin kotiin.Sushilow nousi tänä aamuna aikasemmin vuoteeltaan ja valmisteliminulle teetä. Sushilow parka! Hän rupesi itkemään, kun minä lahjoitinhänelle muutamia vaateriepuja, paitani, säärystimeni ja hiukan rahaa."Enhän minä sitä tapaile!" sanoi hän vapisevin huulin; "mutta minun onvaikea erota teistä, Aleksanteri Petrowitsh. Kehenkä turvaan minä nyt, kun te lähdette täältä?" Minä sanoin jäähyväiset myöskin AkimAkimitshille.

– Tekin pääsette täältä kohta, sanoin minä hänelle.

– Kauan, sangen kauan on minun oltava vielä, virkkoi hän puristaenkättäni. Minä syleilin häntä ja me suutelimme toisiamme.

Kymmenen minuutin kuluttua vankien lähdön jälkeen päästettiinmeidätkin – minut ynnä toverini, jonka kanssa olin vankilaantullutkin – vapauteen. Ensin piti mennä sepän luo kahleitapäästämään. Mutta pyssyllä varustettu vartija ei ollut enää meitäsaattamassa; me kuljimme aliupseerin kanssa. Insinööriverstaassapäästivät meidät täkäläiset vangit kahleista. Minä odotin niinkauankuin toverini kahleita irroitettiin ja astuin vasta sitten alasimenääreen. Sepät käänsivät minut selin itseensä, nostivat jalkani ylös japanivat sen alasimelle… He hääräilivät ja tahtoivat tehdä työnsäniin mukavasti kuin mahdollista.

– Käännäppäs ensinnäkin liitoskohta esiin! … käski vanhempi seppä; – aseta se sitten, kas niin, nyt on hyvä… Lyö nyt vasaralla…

Kahleet putosivat. Minä nostin ne… Minun teki mieleni pidellä niitäkäsissäni, katsella niitä viimeisen kerran. Ikäänkuin olisinihmetellyt, että ne olivat olleet äsken jaloissani.

– Herran halttuun! Herran halttuun! sanoivat vangit katkonaisella, kolealla, mutta kuitenkin jostain syystä tyytyväisellä äänellä.

Niinpä niinkin, Herran halttuun! Sillä olihan edessäni vapaus, uusielämä, kuolleista herääminen… Herttainen hetki!

Türler ve etiketler

Yaş sınırı:
12+
Litres'teki yayın tarihi:
19 mart 2017
Hacim:
380 s. 1 illüstrasyon
Telif hakkı:
Public Domain
İndirme biçimi: