Kitabı oku: «Sorrettuja ja solvaistuja», sayfa 2
II
Edellä kertomieni tapahtumien aikana, se on vuosi takaperin, kirjoittelin aikakauskirjoihin; kirjoitelmani olivat lyhyitäkertomuksia ja olin siinä vahvassa uskossa, että vielä kerranonnistun saamaan suuren, hyvän kertomuksen. Minulla oli tekeillä eräsromaani; mutta asia kääntyikin niin, että jouduin sairashuoneeseen janyt kenties pian kuolen. Ja jos nyt niin on käyvä, niin minkä vuoksinyt näitä muistiinpanoja enää kirjoitan?
Tahtomattanikin palaa yhä mieleeni tuo viimeinen vaivassa elettyvuoteni. Päätin kirjoittaa muistiin, kaikki sen ajan tapahtumat,ja jos en olisi tätä tointa itselleni keksinyt, niin varmaankinolisin kuollut ikävään. Nuo viimeaikana eletyt tapaukset tuottavatjoskus minulle kipuja, kärsimyksiä. Muistiin kirjoittaessanisaavat ne ikäänkuin rauhoittavan, säännöllisten tapahtumainluonteen eivätkä näytä kokonaan houreilta, painajaiselta.Niin ainakin luulen. Yksistään jo kirjoittaminen on suurestaarvosta: se rauhoittaa, tyynnyttää, panee sielussani liikkeelleentiset kirjailijatapani, muistelmani, ja tällöin sairaaloisethaaveilunikin muuttuvat todellisuudeksi, työksi. Todellakin mainiokeksintö! Jäähän edes jotain haavurille perinnöksi; jospa hännäistä muistelmakirjoituksistani ei voisikaan suuria saada, niinkelpaavathan ne liisteripaperiksi talviruutuja paikalleen pannessa.
Mutta nyt huomaankin hypänneeni tapausten ohi. Jos minun onkertominen kaikki, niin tottakai tulee kertoa asiat alusta. No niin, alkakaamme siis alusta. Ja eihän elämäni tarina olekaan pitkä.
En ole syntynyt täällä, vaan kaukana maaseudulla – nkuvernementissa. Vanhemmistani on minun sanominen, että he olivathyviä ihmisiä, mutta ollessani vielä lapsi jäin heistä orvoksi.Pienen maatilan omistaja Nikolai Sergeitsh Ichmenev sääli tilaanija otti minut kasvatikseen. Ichmenev-puolisoilla oli itsellään vainyksi tytär, Natasha; hän oli kolme vuotta nuorempi minua. Kasvoimmesaman katon alla kuni veli ja sisar. Oi, sinä rakas lapsuusaikani!Eikö ole tyhmää viidennelläkolmatta ikävuodellansa surren sääliäettä se meni ohi ja nyt katsoessa kuolemaa kasvoihin riemumielläja kiitollisuudella vain yksin sinua muistella! Aurinko taivaallaloisti silloin niin kirkkaasti ja kokonaan toisin kuin nyt, pienetsydämemme sykkivät niin reippaasti, niin riemuisasti. Kaikkialla, minne vain silmä sattui, oli vainioita, metsiä, eikä tämmöisiähengettömiä kivimuureja. Mikä ihmeen ihana puisto tuo Vasiljevskinpuisto, jonka tilan pehtoorina Nikolai Sergeitsh palveli! Siinäpuistossa Natasha ja minä juoksentelimme; puiston takana oli suuri, vehreä metsä, jonne kerran eksyimme… Kultainen, ihana aika!Elämä tuntui salaperäiseltä, houkuttelevalta ja niin suloiseltatuntui tutustua siihen. Oli kuin olisi jokaisen pensaan, jokaisenpuun takana piilenyt joku meille salaperäinen, tarumainen olento; satumaailma ja todellisuus yhtyivät; ja kun joskus ilta-usva laaksotpeitti, harmaina, mutkikkaina untuvina kävi kiinni pensaihin, jotka laaksoa ympäröivissä kivikoissa kasvoivat, seisoimme Natashaja minä käsikädessä laakson lähellä, katsoimme pelon sekaisellauteliaisuudella laaksoon odottaen, että pian sieltä joku luoksemmeastuu tai usvan seasta huutaa, ja hoitajamme kertomat sadutmuuttuivat todellisuudeksi. Vielä vuosien kuluttua huomautinNatashalle, mitenkä erään kerran, kun olimme saaneet "Lukemisialapsille", kiiruhdimme heti puistoon lammin rannalle, jossa vanhan, tuuhean vaahteran alla oli rakas nurmipenkkimme, jolle istuimme jaluimme "Alfons ja Dalinda" satua. Vielä nytkin tuota kertomustamuistellessani tunnen mieleni lämpenevän, ja kun viime vuonna lausuinNatashalle kertomuksen alkusanat: "Alfons, kertomukseni sankari, olisyntynyt Portugalissa; Don Ramir, hänen isänsä" j.n.e., ei paljoapuuttunut, etten itkuun parahtanut. Kaiketi näytti tuo hyvin tyhmältäja ehkäpä juuri sen vuoksi Natasha niin oudosti tälle innostuksellenihymyili. Heti hän kylläkin katui – muistan sen hyvin – ja ikäänkuinhyvitykseksi alkoi hänkin kertoa muistelmiansa entisestä yhteisestäajastamme. Sana sanasta sukeutui ja heltyipä hänenkin mielensä.Ihana oli se ilta; muistelimme silloin, mitenkä minut lähetettiinläänin kaupungissa olevaan kouluun – Jumalani, mitenkä katkerastiNatasha silloin itki! – muistelimme erohetkeämme kun minun tuliainaiseksi jättää Vasiljevska. Olin suorittanut pääsytutkinnonkoulusta ja läksin Pietariin siellä yliopistoon valmistuakseni. Olinsilloin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän oli viidennellätoista.Natasha sanoo minun olleen silloin niin oudon hentoisen ja pitkän, ettei kukaan, minut nähtyään, olisi voinut nauruaan pidättää. Eronhetkenä vein hänet muista erilleen sanoakseni hänelle jotain "oikeintärkeätä", mutta kun minun tuli se sanoa, ei sanoja löytynytkään. Hänmuistaa olleeni silloin hyvin liikutetulla mielellä. Puhelustammeei siis mitään tullut. En tiennyt, mitenkä sanottavani sanoisinja ehkäpä hän ei olisi tunnustustani ymmärtänytkään. Aloin itkeäkatkerasti, ja niinpä me erosimme ilman, että mitään selityksiävälillämme tapahtui. Kauan oli siitä kulunut ennenkuin taas toisemmekohtasimme Pietarissa. Siitä on nyt kulunut jo kaksi vuotta.Ichmenev-ukko oli tullut riita-asiansa tähden puuhaamaan ja minä olinjuuri päässyt kirjailijain riveihin.
III
Nikolai Sergeitsh Ichmenev polveutui kuuluisasta, vaikkakin jokauvan sitten köyhtyneestä suvusta. Vanhemmiltaan oli hän perinytpuolitoista sataa sielua käsittävän hyvän tilan. Noin kahdenkymmenenvuoden ikäisenä rupesi hän husaariksi. Asiat tuntuivat menevänhyvin; mutta kuudentena palvelusvuotenansa eräänä kova-onnisenailtana menetti hän pelissä kaiken omaisuutensa. Seuraavana yönä eihän silmäänsä unta saanut. Illalla oli hän taas pelipöydän ääressä,asetti peliin hevosensa – ainoan, mitä hänelle omaisuudestaan olijäänyt. Hän voitti kerran, toisen ja kolmannenkin, puolentunninkuluttua oli saanut takaisin erään pienen kylänsä, Ichmenevkan, jossa viimeisen väenlaskun aikana oli viisikymmentä sielua. Hänluopui pelistä ja huomenna erosi sotapalveluksesta. Sata sielua olihän ainaiseksi menettänyt. Kahden kuukauden kuluttua myönnettiinhänelle ero palveluksesta ja luutnantin arvo, nyt hän muutti asumaantakaisin voittamaansa kylään. Pelitappiostaan ei hän milloinkaanpuhunut ja huolimatta erinomaisesta hyväntahtoisuudestaan olisihän aivan varmaan ijäkseen suuttunut sille, joka olisi uskaltanuthänelle pelistä puhua. Pienellä tilallaan hän ahkerasti puuhaelitaloustoimissa ja kolmenkymmenenviidenvuotisena otti vaimokseenköyhän aatelistyttären Anna Andrejevna Shumilovan. Morsiamella eiollut myötäjäisiä ollenkaan; hän oli saanut kasvatuksen maahansiirtyneen Mon-Reveshin johdon alaisessa läänin kasvatuslaitoksessaaatelisia varten, ja tästä seikasta oli Anna Andrejevna aina hyvinkerskaava, vaikkei koskaan kukaan saattanut huomata, millä tapaa tuonkasvatuksen vaikutukset Anna Andrejevnan toimissa ja käytöksessäilmenivät. Nikolai Sergeitsh oli oikein mallikelpoinen isäntä,josta naapuritilallisetkin oppia ottivat. Niin oli kulunut muutamiavuosia. Silloin aivan odottamatta tuli naapurihoviin Vasiljevskiin, jonka alustalaisia oli yhdeksänsataa sielua, tilan Pietarissa asuvaomistaja ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh Valkovski. Tämä tulo antoipaikkakunnalla paljon puheen aihetta. Ruhtinas oli vielä verrattainnuori, joskin jo ensi nuoruuden vuosien elänyt, oli korkeassavirassa, kuuluisissa sukulaisuus-suhteissa, kaunis, varakas jakaiken muun ohella, leskimies, joka seikka oli erittäin suurestamerkityksestä piirin naisväestölle, rouville ja neitosille. Paljonpuhuttiin siitä loistavasta vastaanotosta, jonka kuvernööri olilääninkaupungissa toimeenpannut. Kuvernööri oli Valkovskin kaukainensukulainen. Kerrottiin niinikään, että läänin kaikki vallasnaiset"pani ruhtinas kohteliaisuuksillaan vallan pyöräpäälle", j.n.e.Sanalla sanoen, Valkovski oli yksi noita Pietarin ylhäisön loistaviaedustajia, joita maaseudulla harvoin nähdään ja jotka sinne tultuaantekevät seudun asukkaihin erinomaisen vaikutuksen.
Ruhtinas ei suinkaan ollut ystävällisimpiä luonteeltaan, varsinkinniitä kohtaan, joita ei luullut tarvitsevansa tai joita hän pitiitseään alempiarvoisina. Naapuriensa kanssa ei hän huolinut tutustuaja niin sai hän kohta useita vihamiehiä. Mutta mimmoinen olikaannaapurien hämmästys, kun saatiin kuulla, että hän meni NikolaiSergeitshan luo. Tämä kylläkin oli hänen lähin naapurinsa, muttasittenkin herätti tuo odottamaton tieto yleistä kummastelua.Ichmenevan talossa onnistui ruhtinaan saavuttaa myötätuntoisuutta.Ennen pitkää hurmasi hän käytöksellään sekä isännän että emännän; varsinkin emäntä, Anna Andrejevna, oli erittäin ihastunut. Jonkunajan kuluttua pidettiinkin ruhtinasta kuni omaista; hän kävikintalossa joka päivä, kutsui isäntäväen luoksensa, laskettelisukkeluuksia, kertoi pilajuttuja, soitteli heidän huonollapianollaan, lauleli iloisia lauluja. Ichmenev-puolisot eivät osanneetkyllin ihmetellä sitä, että näin miellyttävästä, rakastettavastamiehestä saatettiin puhua että hän on ylpeä, korskea, kuivaegoisti, kuten muut naapurit yksimielisesti juttelivat. Muuta eisaattanut uskoa, kuin että avomielinen, suorasukainen, omanvoitonpyytämätön, jalomielinen Nikolai Sergeitsh miellytti ruhtinasta.Mutta kohtapa seikka selveni. Ruhtinas oli tullut Vasiljevskiinerottaakseen pehtorinsa, irstailevan, kunnianhimoisen saksan, lasisilmiä käyttävän käyränenäisen, harmaapäisen agronomin, jokakaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mitä julkeimmastivarasti isäntänsä omaisuutta ja oli muutamia maa-orjia kuoliaaksirääkännyt. Pehtori Ivan Karlovitshin koiranjuonet tulivat ilmi,häntä vastaan ilmeni useita selviä todisteita; hän otti pahastiloukkaantuakseen, puhui paljon saksalaisesta rehellisyydestään, vaan siitä huolimatta tuli toimestaan erotetuksi. Ruhtinas tarvitsinyt tilustensa hoitajaa ja siksi hän valitsi Nikolai Sergeitshin, parhaimman talonisännän ja rehellisimmäksi tunnetun miehen, jotatietysti, ei kellään ollut vähintäkään syytä epäillä. Tuntui, ettäruhtinas olisi mielellään toivonut Nikolai Sergeitshan tarjoutuvanhänelle pehtoriksi, mutta kun ei niin käynyt, ruhtinas eräänäpäivänä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmällä tavalla esitti asianNikolai Sergeitshille. Ichmenev ensin kielsi, mutta hyvä palkka saiAnna Andrejevnan taipumaan ja ruhtinaan erinomainen ystävällisyyshaihdutti viimeisetkin epäilykset. Tulee myöntää, että ruhtinas olihyvä ihmistuntija. Vähän aikaa seurusteltuaan Ichmenevin kanssa hänkäsitti oikein tämän luonteen, tunsi kenenkä kanssa on tekemisissäja tiesi, että Ichmenev on voitettava sydämellisellä ystävyydellä,on voitettava hänen sydämensä ja ettei ilman sitä rahakaan yhtäänauta. Ruhtinas tarvitsi juuri semmoista miestä, johon hän voisitäydellisesti luottaa, jottei hänen enää koskaan tarvitseisiVasiljevskiin tulla, kuten hän todella oli päättänyt. Todellakinonnistui hänen siinä määrin saavuttaa Ichmenevin luottamuksen, ettei tämä hituistakaan epäillyt, että ruhtinaan ystävällisyysoli vilpitöntä. Nikolai Sergeitsh oli noita parhaimpia, oikeimpatuonkaltainen naivin-romantillinen ihminen, jotka ovat niinerinomaisen kunnon ihmisiä Venäjän maassamme, sanottakoon heistämuuten mitä tahansa, ja jotka jos vaikka käsittämättömistäkin syistäjohonkin ihmiseen mielistyvät, kiintyvät silloin koko sydämellään, joutuen tällöin joskus varsin koomillisiksikin.
Sen jälkeen oli kulunut useampia vuosia. Ruhtinaan tilus oliloistavalla kannalla. Kirjeenvaihto Vasiljevskin omistajan japehtorin välillä tapahtui kaikessa säädyllisyydessä eikä sekoskenutkaan kuin vain talousasioita. Ruhtinas ei tahtonut sekaantuaNikolai Sergeitshin toimiin, lähettihän vain silloin tällöin joitakinneuvoja ja ohjeita, joiden erinomainen käytännöllisyys ja ilmeinenhyödyllisyys Ichmenevia ihmetytti. Saattoi huomata, että ruhtinasosasi rajottaa menonsa välttämättömimpiin kuin myöskin tiesikartuttaa varojansa. Noin viisi vuotta Vasiljevskissa käyntinsäjälkeen lähetti hän Nikolai Sergeitshille valtakirjan, jonka nojallatuli ostaa samassa kuvernementissa myytävänä oleva erinomaisenhyvä, neljäsataa sielua käsittävä maatila. Nikolai Sergeitsh tunsiiloa mielessään, ruhtinaan hyvä onni, huhut hänen edistyksistään javirkaylennyksistään tuottivat iloa pehtorin sydämelle, aivan niinkuinasia olisi koskenut hänen omaa veljeänsä. Mutta korkeimmilleen nousiriemunsa silloin, kun ruhtinas antoi uuden todistuksen rajattomastaluottamuksestaan. Asia oli seuraava… Niin, vaan koska ruhtinasValkovski on myöskin yksi tämän kertomukseni päähenkilöistä, katsonvälttämättömäksi nyt ensin, kertoa tarkemmin muutamia seikkojaruhtinaan elämästä.
IV
Edellä olen jo maininnut että ruhtinas oli leskimies. Hän oli nainuthyvin nuorena ja ottanut vaimon myötäjäisrahojen vuoksi. Hänen isänsäoli aikanaan tehnyt taloudellisen haaksirikon, joten hänelle olijäänyt hyvin vähän perittävää vanhemmiltaan. Vasiljevski-tilus olijo kahdesti kiinnitetty veloista, jotka olivat tavattoman suuret.Kaksikymmentäkaksivuotias ruhtinas, ollen palveluksessa eräässämoskovalaisessa kansliassa, oli aivan varaton ja alkoi elämänuransa"kuin lintu puun oksalla." Tästä pulasta hän pelastui ottaenvaimokseen erään kaupustelijan vanhanpuoleisen tyttären. Kauppias, luonnollisesti, petti hänet eikä antanutkaan luvattua summaa, mutta siitä huolimatta sai hän sen verran, että saattoi vaimonsarahoilla maksaa sukutilansa kiinnitysvelat ja päästä kohtalaisenelämän alkuun. Vaimonsa tuskin nimeksikään tunsi kirjoitustaitoa,ei osannut ymmärrettävästi lausua ajatuksiansa, oli ruma, muttasiitä huolimatta oli hänellä yksi tärkeä ominaisuus: hän olihyväsydäminen ja vaitelias. Ja juuri tätä seikkaa ruhtinas käyttihyväkseen. Vuoden ajan naimisissa oltuaan, jätti hän vaimonsa, jokaoli jo synnyttänyt hänelle pojan, kaupustelija-appensa huostaanMoskovaan ja itse muutti palvelukseen – n lääniin, jossa hän eräänPietarissa asuvan ylhäisen sukulaisensa avulla sai melkoisen tärkeänviran. Sielunsa himosi kunniaa, ylennyksiä, virka-uria, ja tultuaanhuomaamaan, ettei hän vaimonsa kanssa voi Pietarissa tai Moskovassaelää, teki hän päätöksensä – paremman toivossa alkaa uransamaaseudulla. Kerrottiin, että hän jo ensimäisenä aviovuotenansakohteli niin törkeästi vaimoansa, että oli hänet hautaan saattaa.Tuota huhua Nikolai Sergeitsh ei mitenkään todeksi voinut uskoa, hänoikein loukkaantui siitä ja hyvin innokkaasti puolusti ruhtinasta, vakuutti, että aivan mahdotonta on niin alentavaa edes ajatellakaan.Seitsemän vuoden kuluttua kuoli ruhtinatar, ja leskeksi jäänytpuolisonsa muutti Pietariin, jossa hän jo kohta herätti huomiota.Ollen vielä nuori, kaunis, varakas, lahjakas, hienotunteinen,äärettömän ilomielinen, ei hänen huolinut esiintyä onnenonkijana, suojeluksen tavottelijana, mutta aivan itsenäisenä, kaikista muistariippumattomana. Kerrottiin hänessä todella olevan jotain lumoavaa, valloittavaa, voimakasta. Varsinkin naiset olivat häneen ihastuneetja likinen tuttavuutensa erään hienon piirin kaunottaren kanssalisäsi hänen kuuluisuuttaan. Huolimatta siitä, että säästäväisyytensäoli melkein perinnöllistä, että tuo säästäväisyytensä usein tuntuijo itaruudelta, levitteli hän tarpeen tullen rahojaan säälimättä,menetti korttipelissä suuriakin summia, kun sattui semmoisenpelitoveriksi, jolta vastaisuudessa sopi apua odottaa, eikätämmöiselle tapatessaan pienintäkään värettä kasvoillaan huomattu.Mutta eipä huvitukset olleet päämääränsä hänen muuttaessaanPietariin – hänen tuli päästä varmalle tolalle, saada varmajalansija onnenuralla. Ja kyllä se hänelle ennen pitkää onnistuikin.Ylhäinen sukulaisensa, kreivi Nainski, joka, jos hän olisiesiintynyt tavallisena avunanojana, ei olisi hänestä hituistakaanvälittänyt, nyt ihmetteli hänen saavuttamaansa menestystä ylhäistenseurapiirissä, jonka vuoksi näkikin hyväksi ja sopivaksi ottaahänet erikoisen huomionsa esineeksi, ottipa hänen seitsenvuotisenpoikansa omaksi kasvattipojakseen. Näiden tapahtumain aikana käviruhtinas Vasiljevskissa ja oppi tuntemaan Ichmenevin. Sen jälkeensai hän kreivin välityksellä huomattavan viran eräässä tärkeimmässälähettiläsvirastossa ja matkusti ulkomaille. Sitä seuraavatkuulumiset hänestä olivat jotenkin hämäriä: kerrottiin hänensotkeutuneen hyvin roskaiseen juttuun, vaikk'ei kukaan osannut sanoa, mitä lajia se oikeastaan oli. Varmaa vain oli se, että hän ostine neljäsataa sielua, joista jo edellä mainitsin. Useampia vuosiaulkomailla oleskeltuaan ja arvossa kohottuaan palasi hän Pietariinja samassa sai korkean viran. Ichmenevkassa kerrottiin, ettäruhtinas ennen pitkää ottaa uuden vaimon, tällä kertaa kuuluisasta, rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta. "Korkeaksi ylimykseksimielii!" puheli Nikolai Sergeits, hykertäen tyytyväisenä käsiään.Minä olin silloin Pietarin yliopistossa ja tänne minulle Ichmenevkirjoitti pyytäen minun tiedustamaan, onko ruhtinaan naimispuheissaperää. Samalla kirjoitti hän ruhtinaallekin, jonka suosioon hänminut sulki, vaikka ruhtinas ei kirjeeseen vastannut. Sen verranvain minä tiesin, että ruhtinaan poika, kreivi Nainskin kasvatti,pääsi yhdeksäntoistavuotisena lyseosta. Mainitsin siitä kirjeessäniIchmeneville kuin myöskin, että ruhtinas on erittäin hellä pojalleen, rakastaa häntä ja on jo varma poikansa tulevaisuudesta. Tämän kaikenolin kuullut nuoren ruhtinaan tutuilta ylioppilastovereilta. Samaanaikaan sai Nikolai Sergeitsh ruhtinaalta kirjeen, josta hän kovinhämmästyi…
Tähän saakka oli ruhtinas, kuten jo ennen mainitsin, kirjoittanutNikolai Sergeitshille ainoastaan tilaa koskevista asioista, nytsen sijaan kirjoitti hän laajasti ja mitä ystävällisimmästiomista perhe-oloistaan: valitti poikansa käytöstä, mainitsi, ettähuonolla käytöksellään poika saattaa hänelle mieliharmia. Joskaanhän moisen, muka, pikku pojan tekemille kepposille ei suurtamerkitystä annakaan – näytti, että hän samalla tahtoi poikaansapuolustaa – on hän kumminkin päättänyt hiukan rangaista poikaansa, antaa hänelle pienen varoituksen ja siinä tarkoituksessa lähettäähänet vähäksi aikaa maalle Ichmenevin hoidettavaksi. Ruhtinaskirjoitti luottavansa "parhaimpaan, jalomielisimpään NikolaiSergeitshiinsa ja varsinkin Anna Andrejenaan", pyysi, että heottaisivat perheensä keskuuteen hänen hulivilipoikansa, maaseudunhiljaisuudessa neuvoisivat hänelle järkevyyttä, jos mahdollistarakastaisivat häntä ja varsinkin hänen kevytmielistä luonnettansaoikasisivat ja "tekisivät hänelle selviksi ne pelastavat javakavat säännöt, joita paitsi ihminen ei saata elämässään toimeentulla". Ichmenev suostui ehdotukseen. Nuoren ruhtinaan saavuttuaotettiin hänet vastaan kuni oma poika. Hän saavutti heti NikolaiSergeitshin rakkauden ja vanhus rakastikin nuorta ruhtinasta samanverran kuin omaa tytärtänsä Natashaa, vielä sittenkin, kun isän jaNikolai Sergeitshin väli oli rikkaantunut, puheli Ichmenev joskusmielihyvällä "omasta Aleshastansa", kuten oli Aleksei Petrovitshiatottunut nimittämään. Ja todellakin nuori ruhtinas olikin hyvinmiellyttävä poika, kaunis, hentoinen, tunteellinen kuni nainen, samalla myöskin iloinen ja avomielinen. Sielunsa oli mitä herttaisinja jalotunteisin, sydämensä rakastava, vilpitön ja kiitollinen,ja senpätähden tulikin hänestä koko Ichmenevin perheen epäjumala.Vaikka ijältään jo yhdeksäntoistavuotias, oli hän silti vielä hyvinlapsellinen. Oli aivan mahdotonta löytää syytä, miksi isä oli hänetluotansa pois lähettänyt, vaikka, kuten sanottiin, niin paljonhäntä rakasti. Kerrottiin nuoren ruhtinaan elelleen Pietarissajoutilaana ja kevytmielisesti, hän ei huolinut ottaa vastaan mitäänvirkaa ja siten pahoitti isänsä mielen. Tuosta ei Nikolai SergeitshAleshalta kysellyt ollenkaan, kun oli hyvin uskottavaa, ettäruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh oli tahallaan jättänyt kirjeessäänmainitsematta syyn poikansa karkottamiseen. Huhuttiin kyllä jostainAleshan anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä, joistakin hänensuhteistaan erääseen naiseen, jostain kaksintaisteluhaasteesta, jostain suuresta tappiosta korttipelissä; puhuttiinpa jostakinvierasten rahojen tuhlaamisestakin. Toiset puheet tiesivät, etteiruhtinas lähettänyt poikaansa maalle minkään pojan tekemän rikoksentähden, vaan että isällä oli joitakin omia, itsekkäitä syitä.Tämmöisiä kuullessaan harmistui Nikolai Sergeitsh eikä ottanutpuheita uskoakseen, ja varsinkin siitä syystä, kun tiesi Aleshanhellästi rakastavan isäänsä, jota lapsuudessaan ja nuoruutensaensi vuosina tuskin tunsikaan. Muuten saattoi huomata, että hänoli kokonaan isänsä tahdon alainen. Joskus kyllä Alesha lörpöttelijostain kreivittärestä, jota hän isänsä kera samaan aikaan hakkaili,ja että hän, Alesha, oli voiton puolella, josta isä hänelle ankarastivihastui. Tätä juttua kertoi Alesha riemastuksella, lapsellisellaavomielisyydellä, raikuvan iloisasti nauraen kertomukselleen; muttaNikolai Sergeitsh ei sallinut hänen loppuun jutella. Osittaisestivahvisti Alesha huhun, että isänsä on taaskin naimahommissa.
Alesha oli jo lähes vuoden elänyt pakolaisuudessa; määräaikoinakirjoitti hän isällensä kunnioittavia, tasaisia kirjeitä ja viimeinhän tottui niin Vasiljevskin elämään, että, kun isä kesällä matkustisinne, ilmoitettuaan matkastaan jo edeltäkäsin Ichmeneville, alkoimaanpakolainen itse isältänsä pyytää lupaa jäädä mahdollisimmankauaksi aikaa Vasiljevskiin, vakuuttaen, että maaelämä onkin hänenoikea kutsumuksensa.
Kaikki Aleshan tekemät päätökset, kaikki hänen mietteensäjohtuivat hänen ylenmäärin heikkohermoisesta alttiudestaan, tunteellisuudestaan, ajattelemattomuudestaan, joka joskus tuntuijo kevytmielisyydeltä, suuresta taipumuksestaan alistua kaikilleulkoisille vaikutuksille sekä vihdoin tahdonvoiman täydellisestäpuutteesta. Ruhtinas kuuntelikin poikansa tuumia maalle jäämisestänähtävällä epäilyksellä…
Ja muussakin suhteessa saattoi Nikolai Sergeitsh tuskin enää tunteaentistä "ystäväänsä", siksi paljon oli ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshentisestään muuttunut. Syyttä suotta oli hän muuttunut riitaisaksiNikolai Sergeitshille; tiluksen tilejä tarkastaessaan osotti hänmitä ilettävintä ahneutta, itaruutta ja selittämätöntä epäilyä.Tuo kaikki hyväsydämistä Ichmenevia kovin suretti; kauan aikaa eihän voinut uskoa omia korviansa. Kaikki kävi päinvastoin nyt, kuinneljätoista vuotta tätä ennen, ruhtinaan ensikertaa Vasiljevskissakäydessä: nyt hän kävi kaikkien naapuriensa luona, tietysti ylhäisöönkuuluvien, sitä vastoin ei hän Nikolai Sergeitshin luo tullutkertaakaan ja muutenkin käyttäytyi hän kuni käskijä käskynalaistaankohtaan ja tällöin aivan arvaamatta tapahtui käsittämätön seikka; kaiketta pätevättä syyttä syttyi mitä kiivain kiista ruhtinaan jaNikolai Sergeitshin kesken. Kumpanenkin käytti kiivaita ja loukkaaviasanoja. Harmistuneena läksi Ichmenev Vasiljevskista, mutta juttuei siihen päättynytkään. Kautta lähiseutujen kierti mitä rumimpiajuoruja. Tosiasiana, muka, kerrottiin, että Nikolai Sergeitsh, tultuaan nuoren ruhtinaan luonteen tuntemaan, aikoi käyttää tämänheikkoja puolia hyväkseen; että tyttärensä Natasha, joka nyt oliseitsemäntoistavuotias, osasi rakastuttaa kahdenkymmenenvuotisennuorukaisen; että isä ja äiti hyväksyivät tyttärensä rakkaudenvehkeet, joskin tekeytyivät kokonaan tietämättömiksi; että "viekasja ilkeä Natasha" noituuksillaan kokonaan kietoi pauloihinsanuoren ruhtinaan eikä sallinut hänen koko vuodessa kohdataainoatakaan todellisesti jalosukuista neitoa, joita naapuritilustenomistajain perheissä niin viljalti löytyi. Vakuutettiin myöskin, että rakastuneet olivat jo tehneet päätöksensä vihityttää itsensäVasiljevskista viidentoista virstan päässä olevassa Grigorjevankylässä, muka, salaa Natashan vanhemmista, vaikka nuo itse asiassatiesivät juonet pienimpään yksityiskohtaan saakka ja salaa neuvoivattytärtänsä. Sanalla sanoen, kaikkea sitä, mitä nuo mies- sekänais-juonittelijat asiasta lavertelivat, ei saisi suurimpaankaankirjaan sopimaan. Vaan kummallisinta sittenkin oli se, ettäruhtinas uskoi nuo juorut todeksi, ja saatuaan Pietarissa jonkunmaaseudulta lähettämän nimettömän kirjeen, varta vasten tuon seikantähden matkusti Vasiljevskiin. Tietysti se, joka edes vähäisenkintunsi Nikolai Sergeitshia, ei olisi sanaakaan noista syytöksistäuskonut; mutta, niinkuin tavallista on, kaikki kuitenkin olivatlevottomia, jokainen soimasi, puhui juoruja, pudisti päätä ja – armotta tuomitsi. Ichmenev oli siksi ylpeä, ettei huolinut puuttuapuolustamaan tytärtänsä, puhdistamaan häntä juoruista, ja ankarastivaroitti hän vaimoansakin, ettei tämä ryhtyisi mitään selityksiänaapureille tekemään. Ja tuo pahoin paneteltu tytär Natasha – hänei vielä vuoden kuluttuakaan tietänyt miltei ainoatakaan sanaatuosta juorujen tulvasta, häneltä se tarkkaan salattiin, ja hän olientisekseen iloinen ja viaton kuni kaksitoistavuotinen lapsi.
Epäsopua ruhtinaan ja Ichmenevin kesken yhä lisääntyi. Toistenasioista huolehtijat eivät olleet jouten. Kantelijoita jatodistajiakin yhä löytyi ja niin saatiin ruhtinas lopulta uskomaan, ettei Nikolai Sergeitshin monivuotinen Vasiljevskin tilan hoitoollut läheskään mallikelpoisen rehellistä. Eikä vielä siinä kyllin; kaiken lisäksi vakuutettiin, että Nikolai Sergeitsh kolme vuottasitten metsää myytyään, piti itselleen kaksitoistatuhatta ruplaa, johon saatettiin mitä vakuuttavimpia todistuksia oikeudessa esittää;ettei hänellä ollut metsän kauppoja tehdäkseen ruhtinaalta laillistavaltakirjaa, joten hän siis toimi ominpäin, ja vasta kaupantapahduttua uskotteli ruhtinaalle, että kauppa oli välttämätön, sekä että kauppahinta merkittiin tilan tileihin pienemmäksi, kuintodellisuudessa oli saatu.
Tietysti tuo kaikki oli sulaa valhetta, kuten sittemmin kävikin ilmi, mutta ruhtinas uskoi valheet ja vierastenmiesten kuullen haukkuiNikolai Sergeitshia varkaaksi. Semmoista Ichmenev ei voinut sietääja hän vastasi solvaukseen solvauksella; isännän ja pehtorin välilläsyttyi aika rymy, ja kaiken tuon loppuna oli – käräjänkäynti. Joheti käräjöimisen alussa alkoi Nikolai Sergeitsh joutua tappiolle,hänellä kun ei ollut mahtavia puolustajia eikä kokemusta. Hänentiluksensa otettiin takavarikkoon. Tästä harmistuneena jätti ukkokaikki sillensä ja päätti viimein muuttaa Pietariin; asiansa maallajätti hän taitavalle asianajajalle. Näytti siltä kuin ruhtinasolisi kohta huomannut syyttä Ichmenevia loukanneensa. Muttamolemmanpuoliset solvaukset olivat siksi suuria, ettei sovinnonteostavoinut olla toivoakaan, ja vihastunut ruhtinas käytti kaikenvoimansa, saadakseen asian kääntymään edukseen, s.o. ryöstääkseenentiseltä pehtoriltaan viimeisenkin leipäpalan.
