Kitabı oku: «Valkoisia öitä»

JOHDANTO

Sairaanloisten hengentilain kuvaileminen on kertovalle kirjailijallevaikeimpia tehtäviä, mikä ei aina ota onnistuakseen. Usein ovatsellaiset kuvaukset pintapuolisia, osaksi aivan epätosiakin, muttausein koetetaan niitä kokonaan välttääkin.

Ja kuitenkin on elämän kuvaus epätäydellinen, jos henkiset sairaustilatjätetään pois. Me kohtaamme niitä elämässä useammin kuin itsetiedämmekään, sillä hengen sairaus, jonka syyt ovat niin monilukuiset,ei ole harvinaisempi, kuin joku muukaan sairaus.

Venäjän kirjallisuudessa löydämme lukuisia kertomuksia kaikenlaisistasieluntiloista. Melkein jokainen mainittava venäläinen kirjailija, niinkuin esim.: Gogol, Sollogub, Turgenjev, Pissemsky, Gontsharov,Tolstoi, Soltikov y.m. ovat sellaista esittäneet.

Mutta ei kukaan muu maailman kirjailija ole hengensairasten tilaa niinlaajaperäisesti esittänyt kuin Dostojevsky. Hänen teoksessaan tapaammemelkein kaikki tilat ja kohdat, erakosta alkain, jonka elämä liikkuusäännöllisen ja sairaan tilan välillä, aina raivohulluun saakka.

Mutta ei ainoasti kuvauksiensa lukuun, vaan myös havaantojensaterävyyteen ja hienouteen katsoen ja kertomuksensa elämäntodellisuuteen ja tarkkuuteen nähden on Dostojevsky merkittäväpoikkeus. Venäläiset kirjallisuushistorijoitsijat asettavat hänet tässäsuhteessa Shakespearen rinnalle ja nimittävät hänen koottuja teoksiaantäydelliseksi psychopathologiaksi, mikä on luonnontieteilijänkinarvoista. Käsittääksemme Dostojevskyn mestarillista esitystä, onoikeastaan lyhyt valmistus psychiatriassa tarpeellinen.

Kukin Dostojevskyn lukuisista romaaneista ja kertomuksista sisältäävähintäänkin yhden lajin hengensairautta. Seuraava kertomus tekeesentähden erityisen vaikutuksen, että kertoja itse on henkisesti sairastyyppi ja itsekin nimittää itsensä sellaiseksi.

ENSIMÄINEN YÖ

Oli ihmeteltävä yö, yö, jollaista vain nuorena eletään, arvoisalukijani. Lukematon joukko tuikkivia tähtiä kimalteli kirkkaallataivaslaella ja tuonne ylös silmäillessä täytyi ehdottomasti kysyä:"Onko mahdollista, että sellaisenkin taivaan alla elää oikullisia, pahoja ihmisiä?"

Onhan tuo lapsellinen kysymys, arvoisa lukija, hyvinkin lapsellinen, mutta se tuli useammin mieleeni kuin teille, hyvät herrat!..Puhuessani oikullisista, pahoista ihmisistä, muistan minä omituistakuljetustani koko tuona päivänä. Aamusta varhain rasitti minuaraskasmielisyys. Äkkiä pälkähti päähäni, että kaikki pakenivat, kaikkijättivät minua. – Tietysti kysyy jokainen: "Kutka kaikki?" – Jokahdeksan vuotta elän minä Pietarissa, enkä ole tuskin tuttavaakaanosannut hankkia.

Mutta mitä minulla on tuttavista? Ilman niitäkin on minulle kokoPietari tuttua. Senpä vuoksi näytti minusta ikäänkuin kaikki minutjättäisivät, kun koko Pietari yhdellähaavaa läksi liikkeelle ja menimaahuviloihinsa. Kamalalta tuntui minusta jäädä yksinäni ja myötäänsäkolme päivää juoksin minä murheessa ja tuskassa, tarkoituksetta, läpikaupungin, käsittämättä, mitä minussa tapahtui. Jos menin yli Nevskyntai kävelin kesäpuistossa tai pitkin virran rantaa – ei ainuitakaankasvoja enään, joita olin tottunut kaiken vuotta kohtaamaan, määrättynähetkenä, samalla paikalla.

He eivät luonnollisesti tunne minua, mutta minä tunnen heidät. Minätunnen heidät tarkasti, minä olen tutkistellut heidän naamansa, minäiloitsen, kun he ovat tyytyväisiä ja tulen synkkämieliseksi, kun hekinsynkistyvät. Minä olen milt'ei ystävyyden suhteissa erään ukon kanssa, jonka minä jokapäivä, määrätunnilla, kohtaan Fontankalla. Hän puhuuaina itsekseen ja huitoo vasemmalla kädellään, samalla kuin hänoikeassaan pitää pitkää, kultaisella päällä varustettua kierokeppiä.Hän on jo huomannut minut ja osoittaa vilkasta mielenkiintymystä minuakohtaan. Ell'en minä joskus, sattumalta, ole määrähetkellä Fontankalla, niin voin olla varma, että hän tulee levottomaksi. Sentähden olimmetoisinaan vähällä tervehtää toisiamme, erittäinkin jos me kumpikinolimme hyvällä tuulella. Sitten taaskin, ellemme kahteen päivään olleetnähneet toisiamme ja kolmantena jälleen kohtasimme, tartuimmeehdottomasti hattuihimme, mutta vielä oikiaan aikaan oivalsimme asianoikian laidan, annoimme käden vaipua ja menimme myötätuntoisinatoistemme ohitse.

Talotkin ovat minulle tuttuja. Astuessani pitkin katuja näkyy jokainentunkeutuvan esiin, katselevan minua kaikkine ikkunoineen, ikäänkuintahtoisivat sanoa: – "Hyvää päivää! kuinka voitte? Minä olen, Jumalankiitos, terve ja toukokuussa saan minä vielä yhden kerroksen."

Taikka: – "Kuinka voitte? Minulla alkaa huomenna korjaus."

Taikka: – "Olin vähällä palaa ja olen kovin pelästynyt."

Minulla on lemmikkiä niiden seassa, läheisiä ystäviä, eräs niistä tuleetänä suvena käymään parannuksella arkkitehdin luona. Mutta sitten tulenminä jokapäivä menemään siitä ohitse ettei vain mitään tuostaparantamisesta tapahtuisi noin vain päällemmittäin. Älköön niintapahtukokaan!

Mutta en koskaan ole unohtama erään vaalean ruusunvärisen talonhistoriaa. Se oli niin soma, kivinen, vähäinen huoneus, se katseli niinystävällisesti ja kutsuvasti minuun ja niin ylpeästi kömpelöönnaapuriinsa, että sydämeni iloitsi, niin usein kuin kuljin sen ohitse.Edellisellä viikolla astuskelin minä jälleen tuota katua pitkin ja kunminä silmäilin ystäväni puoleen, kuulin minä valittavaisen huudon: "Heovat minut tahrineet keltaisella värillä!" Raakalaiset! Eivät he olemitään säästäneet, ei edes pylväitä eikä koristeita ja ystäväni onaivan kokonaan keltainen, niinkuin kanarialintu. Sappeni paisuipartaittensa yli tästä näöstä enkä vielä tänäänkään voi tuota niinsurkeasti rumennettua taloa jälleen nähdä, mikä tuonelan värilläsiveltiin.

Näin saattaa nyt lukija käsittää mitenkä minä olen koko Pietarin kanssatuttu.

Maininnut olen jo, että minua vaivasi levottomuus kolme päivää, kunnesvihdoin keksin syyn siihen. Kadullakaan ai löytänyt rauhaa. – Tämä eiollut siellä eikä tuokaan ollut siellä ja mihinkä oli sekään mennyt? – Ja kotonani oli vielä pahemmin. Kaksi ehtoota vaivasin itseänikysymyksellä: Mitä puuttuu minulta sitten tässä sopessani? Mikä tekeeoloni täällä niin kiusalliseksi? Neuvottomana katselin minäviheriäisiä, savustuneita seiniä ja kattoa, missä riippui hämähäkinseittiä, joiden säilyttämisessä Matrena kunnosti itsensä. Minäsilmäilin kaikkia huonekaluja, tarkastelin joka tuolia ja kysyinitseltäni eikö tuo paha siinä olisi? Sillä niinpiankuin ei tuoli niinseiso, niinkuin se eilen seisoi, niin olen aivan raivossani. Minätähystelin ikkunaankin, mutta kaikki oli turhaa, ei tullut olo minullevähintäkään helpommaksi. Sitten juolahti mieleeni kutsua Matrenaa jaantaa hänelle isällisiä varoituksia hämähäkin seitistä erittäinkin jaepäjärjestyksestä yleensä. Mutta hän vain kummastellen katseli minua jameni, sanaakaan sanomatta, tiehensä ja hämähäkin seitit riippuvatvieläkin hyvin säilytettynä samassa paikassa.

Vihdoin, vasta tänä aamuna huomasin minä mistä oli kysymys! Voi! Herientävät kaikki ulos maahuviloihinsa! Anteeksi arkipäiväinen puheeni, mutta en ollut siinä mielessä, että voisin suuria sanoja sommitella, koska kaikki mitä Pietarissa oli eloa, oli lähtemäisilläänmaahuviloihinsa, tai oli jo niihin mennyt, – koska kukin säädyllisennäköinen kunnioitettava herra, joka otti isvossikan, näytti minunsilmissäni kunnianarvoiselta perheenisältä, joka suoritetunpäivätyön jälkeen matkustaa pois virkistyäkseen perheensä parissamaahuvilassaan… Koska kussakin ohikulkijassa oli jotakin niinomituista, mikä jokaiselle vastaantulijalle ilmoitti: "Minä, herrani, olen täällä vain noin sivumenneen ja kahden tunnin kuluttua matkustanmaahuvilaan…"

Aukeni ikkuna, jota hentoset sormet, valkeat kuin sokeri, täristivät, ilmestyi soman tyttösen pää, joka kutsui luokseen erästä astioissakasvavia kukkia kaupittelevaa kulkukauppiasta. Oitis tuli mieleeniajatus, että näitä kukkia ostettiin ei ilahtuakseen niiden hyvästähajusta kolkossa kaupungin asunnossa, vaan viedäkseen ne maahuvilaan.

Pian oli minulla sellainen menestys uudessa omituisessa keksinnössäni, että minä paljaasta ulkonäöstä, hairahtumatta, saatoin sanoa, millämaahuvilalla kukin asui. Kameny-Ostrovan (kivisen saaren) jaApteekkari-saaren ja maahuvilain asukkaat Pietarihovin rautatienvarrella, tunnettiin erinomaisesta loisteliaisuudesta, hienoistakesäpuvuista ja komeista ajopelistä, joissa he kaupunkiin tulivat.Pargolovan ja ympäristön asukkaat tekivät jo heti ensi silmäyksessävaikutuksen järjellisellä vakavuudellaan. Krestovsky-saaren asujametolivat vaatimattoman, iloisen ulkonäkönsä puolesta tunnettavat.

Kohdatessani pitkän jonon kuormavaunuja, mitkä kulkivat verkalleen,höllillä ohjaksilla, ja joissa oli kokonaisia vuoria huonekaluja, tuoleja, pöytiä, turkkilaisia ja ei turkkilaisia divaaneja jakaikenlaatuista taloustavaraa, joiden päällä istui kukoistavakeittäjätär varjellen haltijaväkensä omaisuutta niinkuin silmäterää – nähdessäni aluksia, jotka, kuormattuina kaikenmoisilla talontarpeilla, kulkivat Nevaa tai Fontankaa alaspäin saaria kohti, monistuivatkuormavaunut ja alukset kymmen- ja satakertaisiksi silmissäni. Minustanäytti ikäänkuin lähtisi kaikki liikkeelle vaeltaakseen suurissamatkueissa maahuviloihin, ikäänkuin koko Pietari muuttuisi erämaaksi.Vihdoin käsitti minut häpeän ja murheen tunto, sillä minulla ei ollutlainkaan paikkaa mihinkä minä maille menisin. Minä olin valmismatkustamaan jokaisessa kuormavaunussa ja jokaisen säädyllisen näköisenherran kanssa, joka oli ajopelit vuokrannut. Mutta ei kukaan, ei niinkukaan kutsunut minua. Minut unhotettiin kokonaan, minä olin tosiaankinvieras kaikille!

Minä kuljeksin paljon ja kauvaksi, niin että minä, tapani mukaan, olinjo kokonaan unohtanut missä minä olinkaan, kun minä äkkiä näinportinvartijan edessäni. Kohta tulin sydämessäni iloiseksi, minä meninportin läpitse, ketoja ja niittyjä pitkin, enkä välittänytväsymyksestä, vaan tunsin koko olennossani, että kuorma kirposisielustani. Kaikki ohikulkijat katselivat minuun niin iloisesti, ettätodella jouduin kiusaukseen tervehtiä heitä, kaikki näkyivät he olevanjostakin syystä iloiset, kaikki polttivat he sikaareja. Ja minä olinniin tyytyväinen niinkuin ei koskaan ennen. Minä tunsin itseni äkkiäsiirretyksi Italiaan, – niin voimallisesti vaikutti luonto minuun, puolikuolleesen kaupunkilaiseen, joka olin melkein tukehtunut kivistenmuurien väliin.

On jotakin sanomattomasti vaikuttavaa meidän Pietarilaisessaluonnossamme, kun se, kevään lähestyessä, äkkiä kehittää kaikenvaltansa, kaikki taivaalta saamansa voimat, seppelöitsee jakukilla koristaa itsensä. Ehdottomasti muistuttaa se minuajostakusta sairaanloisesta, nääntyneestä tytöstä, jota surkuttelulla, rakastavalla myötätuntoisuudella katsellaan, mutta joka äkkiä, yhdessäsilmänräpäyksessä, kukoistaa ihmeteltävässä ihanuudessa, sill'aikaakuin me hämmästyneinä, ihastuneina kysymme itseltämme, mikä voima senvaikutti, että nuo surulliset, ajattelevaiset silmät leimahtivatsellaiseen tuleen, että nuo kalpeat, laihat posket täyttyivät verellä,että nuo hennot kasvojenpiirteet tulivat niin innostuneiksi, että tuopovi kohosi, että tuon tyttöparan kasvoja elähytti elämän voima jakauneus sekä hurmaava hymyily?

Me katselemme ympärillemme ja etsimme jotakuta, joka voisi tätä ihmettäselittää… Mutta vain silmänräpäyksen, – ehkä jo huomenna tapaammejälleen tuon hajamielisen silmäyksen, kuin ennen, samat kalpeat kasvot, saman epäröimisen liikkeissä ja kuolettavan tuskan jälkiäkin lyhyenkukoistusajan kuluttua…

Ja me surkuttelemme, että tuo katoova kauneus haihtui niin nopeasti jatakaisin palajamatta, että sen loisto oli niin petollinen.

Mutta kuitenkin oli yöni päivää parempi! Se oli tällainen:

Hyvin myöhään palasin minä kaupunkiin ja kello löi jo kymmenen kun minälähestyin asuntoani. Tieni vei minut pitkin kanavaa, missä ei tähänaikaan tapaa yhtään ihmissielua. Minä asun nimittäin etäisessäkaupunginosassa.

Minä kuljin ja lauloin, sillä, kun minä olen onnellinen, laulan minäaina jotakin itsekseni, niinkuin jokainen onnellinen ihminen, jolla eiole ystäviä, eikä hyviä tuttavia, joiden kanssa hän voisi iloansajakaa. Äkkiä sattui minulle aivan odottamaton seikkailu.

Syrjässä, kanavan käsipuita vasten nojautuneena seisoi eräs naisellinenolento. Hänen kyynärpäänsä lepäsivät käsipuitten raudalla ja hänkatseli hyvin tarkasti kanavan synkkään veteen. Hän kantoi viehättävääkeltaista hattua ja somaa mustaa kauhtanaa.

"Se on neito ja kaikissa tapauksissa ruskosilmäinen", ajattelin minä.Ei hän näkynyt kuulevan askeleitani eikä liikahtanut astuessanipidätetyllä henkäyksellä ja kovasti tykyttävällä sydämellä hänenohitsensa.

"Merkillistä!" ajattelin minä, "luultavasti on hän vaipunutajatuksiinsa jostakin syystä", ja äkkiä jäin minä ikäänkuinkivettyneenä seisomaan. Kuulin tukahdutettua itkua. Niinpä! Se ei olluterehdys. Neito itki ja nyyhkyi tuon tuostakin. Jumalani! Sydämenilakkasi sykkimästä. Ja niin kovin ujo olen minä naisia kohtaan, …mutta se oli niin liikuttava hetki! Minä käännyin ympäri, astuin hänenluokseen ja olin juuri häntä puhuttelemaisillani: "Neitiseni!"; elleiolisi mieleeni johtunut, että tämä puhuttelemistapa jo tuhansia kertojaon esiintynyt suuren maailman romaaneissa.

Se vain pidätti minua. Mutta etsiessäni toisia sanoja, ojentiheneitonen, katseli ympärilleen, painoi silmänsä alas ja astui reippaastiohitseni pitkin rantakatua. Minä seurasin häntä oitis perässä, muttahän huomasi sen, jätti rannan, astui kadun poikki ja sitten eteenpäinkäytävällä. En uskaltanut seurata häntä kadun poikki. Sydämeni sykkikiivaasti. Aavistamatta tuli sattumus avukseni.

Tuolla puolen käytävää, ei kaukana tuntemattomastani, ilmestyi äkkiäeräs hännystakkiin puettu vakavan ikäinen herrasmies, mutta ei voisanoa, että hän oli yhtä vakava käytökseltään ja käynniltään. Hän astuihorjuen, nojaten samassa varovasti muuria vasten. Neitonen riensiniinkuin nuoli, nopeasti ja ujosti kuten kaikkien tyttöjen on tapa, jotka eivät toivo, että kukaan seuraa yöllä heitä kotiin, Tietysti eiolisi tuo hoiperteleva herra häntä saavuttanutkaan, ellei kohtaloniolisi pakoittanut häntä käyttämään keinokkaita keinoja. Äkkiä,sanaakaan sanomatta, kiiruhtaa herra juoksujalassa tuntemattomaniperässä. Neitonen riensi niinkuin myrsky, mutta tuo hoiperteleva herrasaavutti hänet; neitonen huudahti – ja … minä siunaan kohtaloamainiosta kepistäni, mikä tällä haavaa oli sattumalta oikiassakädessäni. Silmänräpäyksessä olin minä kadun toisella puolen. Oitiskäsitti kutsumaton seuralainen, mistä oli kysymys, tuli järkihinsä,vaikeni ja jäi jälkeenpäin. Vasta kun jo olimme melkoisen matkanpäässä, teki hän vastalauseen oikein pontevin sanoin. Mutta hänensanansa eivät saavuttaneet meitä enään.

"Antakaa minulle käsivartenne", sanoin minä tuntemattomalleni, "sittenei hän enään rohkene teitä ahdistaa."

Vaijeten ojensi hän käsivartensa minulle, vapisten vielä liikutuksestaja peljästyksestä. Oi, kuinka minä tässä silmänräpäyksessä siunasinkutsumatonta herraa. Silmäilin neitoa sivultapäin, – hän oliviehättävä ruskosilmä, – olin oikein arvannut. Hänen mustissasilmäripseissään kiilsi vielä kyyneleet päästystä peljästyksestä taiaikaisemmasta murheesta. Mutta hänen huulillaan oli jo hymyily. Hänkatsahti salaa minuun, punastui hieman ja löi silmänsä alas.

"Kuulkaas, miksi pakenitte minua? Jos minä olisin ollut läsnä, niin eiolisi teille mitään tapahtunut."

"Mutta enhän minä teitä edes tuntenut. Luulin että tekin…"

"Tunnetteko sitten nyt minua?"

"Vähän … esimerkiksi … miksi vapisitte te?"

"Oi, te olette oitis huomanneet!" vastasin minä, ihastuneena, ettätuntemattomani oli niin älykäs. Se ei koskaan ole kaunottarellevahingoksi. "Niin te olette oitis huomanneet kenenkä kanssa teillä ontekemistä. Minä olen arka naisien parissa, enkä väitä, etten ollutvähemmin, kuin tekään, hämmästynyt silloin kuin tuo herra teitäpeljästytti… Nyt pelkään vain yhtä. Se on minusta kuin unta.Unissakaan en olisi ajatellut, että kerrankaan saisin puhua naisellisenolennon kanssa."

"Kuinka? Tosiaankin?"

"Ja kun käsivarteni vapisee, niin on se siitä, etten vielä koskaan olekäsitellyt niin somaa, pientä käsivartta kuin teidän. Olen kokonaanvieraantunut seurustelusta naisten kanssa, se on, minä en ole vieläkoskaan siihen tottunut. Minä elän yksinäni… En tiedä lainkaan kuinkaheidän kanssa puhutaan. Nähkääs, minä pelkään sanovani tyhmyyksiä.Sanokaas suoraan minulle, enkö minä ole vastenmielinen."

"Ei, ei lainkaan, päinvastoin. Ja jos te vaaditte, että puhun suoraan, niin saatan teille sanoa, että sellainen kainous miellyttää naisia. Jostahdotte tietää vielä enemmän, niin tahdon teille uskoa, että temiellytätte minuakin – ja että minä kernaasti suostun seuraanneasunnolleni."

"Te saatte kai ujouteni oitis haihtumaan", vastasin minä ihastuneena,"ja sitten on keinoni lopussa."

"Keinotko? Mitkä keinot, mitä varten? Se on jo huonoa."

"Suokaa anteeksi, kieleni on liijan kerkiä. Mutta kuinka voitte vaatia, että sellaisena hetkenä ei toivoa…"

"Mieliksennekö? Eikö totta?"

"Niinpä niin! Olkaa, Jumalan nimessä, varovainen. Tuomitkaa kuka minäolen. Minä olen nyt kuudenkolmatta vuoden vanha, mutta en ole vieläkoskaan seurustellut kenenkään kanssa. Kuinka voisin siis kauniisti javiisaasti puhua? Teille on sopivampi kun kaikki on suoraan puhuttu.Minä en osaa vaijeta, kun sydän on täysi. Yhtäkaikki… Uskottekominua? Ei ainoatakaan naista, ei koskaan, ei koskaan. Ei vähintäkääntuttavuutta. Minä uneksin ja toivon vain jokapäivä, että minä vihdoinkerrankin kohtaisin jonkun. Voi, jos te tietäisitte kuinka usein minäjo olen tällä tavalla ollut rakastunut!"

"Nytkö? Kuinka? Kehenkä?"

"Ei kehenkään, – ihannekuvaan, – tuohon, joka minulle unessailmestyy. Ajatuksissani elän minä läpi koko romaanin. Oi, te ette tunneminua! Se on totta, minä olen kohdannut kaksi, kolme naista. Mutta mitänaisia olivatkaan he. He olivat aina tuollaisia ravintolanaisia, että… Mutta te tulette nauramaan, kun minä kerron teille, että useintuli mieleeni puhutella kadulla jotakuta ylhäissäätyistä naista, arvattavasti, kun hän olisi yksinään ja luonnollisesti kaino, kunnioitettava ja intohimoinen. Aikomukseni oli sanoa hänelle, ettäminä yksinäisyydessäni menen hukkaan, ettei hän karkoittaisi minualuotaan pois, minulla kun ei ole mahdollisuus oppia ketään naistatuntemaan. Minä tahdoin huomauttaa häntä siitä, että naisenvelvollisuus on ei kieltää niin onnettoman ihmisen kainoa rukousta kuinminun, että minä en pyydä enempää kuin sanomaan minulle kaksimyötätuntoista, ystävällistä sanaa, eikä ajamaan minua ensiaskeleellapois, uskomaan sanaani, kuulemaan mitä minulla olisi sanottavaa, nauramaan minulle, jos niin mieli tekisi, lohduttamaan minua, lahjoittamaan minulle pari sanaa, ainoastaan pari sanaa, sitten entahtoisi puolestani enään koskaan kohdata häntä!.. Mutta tenauratte!.. Muutoin, puhunhan minä tätäkin tarkoitusta varten."

"Älkäät olko pahoillanne siitä. Minä nauran senvuoksi, että te itseolette oma vihollisenne, jos te yrittäisitte sitä, niin tulisi seteille ehkä onnistumaan vaikkapa kadullakin, – jota yksinkertaisemminsitä parempi. Ei kukaan hyväsydäminen nainen, ellei hän vain ole tyhmä,tai sillä hetkellä vihainen jostakin, tulisi kieltämään teiltä noitamuutamia sanoja, joita te niin kainosti rukoilette. Olenhan minäkinesimerkkinä siihen! Luonnollisesti tulisi hän pitämään teitämielettömänä. Minä tuomitsen itseni mukaan. Minä tiedän hyvin kyllä,kuinka ihmiset maailmassa elävät."

"Oi, minä kiitän teitä!" huusin minä. "Te ette tiedä kuinka paljonhyvää te nyt juuri osoitatte minulle."

"Hyvä, hyvä! Mutta sanokaas minulle, kuinka tiesitte te, että minä olensellainen nainen, jonka kanssa … tai jota te piditte huomaavaisuudenja ystävyyden arvoisena … sanalla sanottuna, ei ravintolanaisena, niinkuin te sanoitte. Miksi päätitte kääntyä minun puoleeni?"

"Miksikö? Miksikö? Tehän olitte yksinänne, kun tuo herra tuli liijanrohkeaksi, on yö … myönnättehän itsekin, että se on velvollisuus…"

"Ei, ei, vielä varhemmin, tuolla kanavalla. Tahdoittehan jo silloinlähestyä minua."

"Tuollako? Minä en oikein tiedä, mitä minä vastaisin, minä pelkäsin…Tietäkääs, tänään olin minä onnellinen. Minä menin kävelylle jalauloinkin. Olin kaupungin ulkopuolella. Ei ole minulla vielä koskaanollut niin onnellisia hetkiä. Te … ehkä näytti se minustasellaiselta. Suokaa nyt anteeksi, että minä muistutan siitä: minäluulin että te itkitte enkä minä voinut sitä kuulla … sydämeni oliahdistettu… Oi, Jumalani! Eikö minun tullut huolehtia teistä? Olikoehkä synti tuntea veljellistä surkuttelua teitä kohtaan? Suokaaanteeksi, minä sanoin surkuttelua … niinpä niin, sanalla sanottu, saatoinko teitä loukata, että ehdottomasti johtui mieleeni lähestyälähemmäksi teitä?"

"Riittää jo, älkää puhuko enempää", sanoi neito, lyöden silmänsä alasja puristaen käsivarttani. "Minä olen itse syyllinen, koska puhuinsiitä, mutta minua ilahduttaa, etten minä teistä erehtynyt… Mutta nytolen minä jo kotona, minun on mentävä tämän pereulokin [syrjäkatu]poikki … Tässä, kaksi askelta. Jääkäät hyvästi! Kiitän teitä…"

"Emmekö enään koskaan saa nähdä toinen toistamme? Pitääkö nyttuttavuutemme tähän loppua?"

"Katsokaas", sanoi neito hymyillen, – "alussa tahdoitte vain parisanaa vaihtaa ja nyt … nyt, mutta minä en tahdo kieltää, ehkä tulemmejälleen kohtaamaan toisemme."

"Minä tulen huomenna jälleen tänne", sanoin minä. "Oi, sallikaaminulle, minä pyydän jo…"

"Te olette kärsimätön, johan te teette vaatimuksen."

"Kuulkaapas minua", keskeytin minä häntä. "Antakaa minulle anteeksi, että minä taasen sanon teille jotakin sellaista… Mutta nähkääs, envoi minä muuta kuin tulla huomenna jälleen tänne. Minä olen uneksija.Minä saan elämän todellisuutta niin vähän osakseni; sellaisetsilmänräpäykset niinkuin nytkin, ovat minulle niin harvinaiset, etten minä voi muuta kuin vielä kerran elää näitä minuuttejamielikumituksessani. Minä tulen uneksimaan teistä koko yön, kokoviikon, jopa koko vuodenkin. Minä tulen kaikissa tapauksissa huomennatänne, tähän paikkaan, tällä tunnilla ja minä olen onnellinenajatellessani edellistä päivää. Tämä paikka on minulle jo kallis.Minulla on jo kaksi, kolme sellaista paikkaa Pietarissa. Minä olenkerran itkenyt muistoa, kuten tekin… Kuka tietää, ehkä itkitte tekinkymmenen minuuttia ennen muistellessanne jotakin… Mutta antakaaanteeksi, minä olen taaskin unohtanut itseni… Ehkä olitte tekinkerran tässä erittäin onnellinen."

"Hyvä", sanoi neitonen, "minä tulen huomenna tänne kymmenen tienoissa.Huomaan etten voi sitä teiltä kieltää… On nimittäin tarpeellista, että minä huomenna olen täällä. Älkää ajatelko, että minä tahtoisinkahdenkeskistä kohtausta teidän kanssanne, minä sanon suoraan teille, että minun täytyy erityisestä syystä olla täällä. Mutta, nähkääs, parempi on että sanon teille kohta: ei ole vahingoksi, jos tekintulette. Sillä ensiksi saattaisi tapahtua sellaista häiriötä kuinäskettäinkin, mutta se on nyt sivuasia … sanalla sanottu, minähalajaisin kernaasti teitä nähdäkseni … sanoakseni teille muutamansanan. Mutta ettekö nyt tule tuomitsemaan minua? Älkää luulko, ettäminä niin helposti myönnän jälleennäkemistä. Minä en tulisi sitämyöntämään, jos … mutta se on minun salaisuuteni! Mutta ennen täytyymeidän tehdä välipuhe."

"Välipuhe! Puhukaa! Sanokaa edeltäpäin minulle kaikki. Minä suostun, minä olen valmis kaikkiin", huusin ihastuksissani, "minä vakuutanolevani kuuliainen … tunnette minut."

"Juuri senvuoksi, että minä tunnen teidät kutsun minä teitä huomennatulemaan", sanoi neito hymyillen. "Minä tunnen teidät tarkasti. Muttahuomatkaa se, että tulette ehdoilla. Ensiksi (mutta olkaa hyvä jatäyttäkää, mitä minä teiltä pyydän – nähkääs, minä puhun suoraan)älkää rakastuko minuun … se ei saa tapahtua, minä vakuutan teille.Ystävyyteen olen minä valmis, tässä on käteni. Mutta rakastua, se onmahdotointa, minä pyydän teitä."

"Minä vannon teille", huusin minä, tarttuen hänen käteensä…

"Kyllin, älkää vannoko, minä tiedän jo, te olette valmis räjähtämäänniinkuin ruuti. Älkää käsittäkö minua väärin, kun minä niin puhun. Joste tietäisitte… Ei ole minulla ketään, jonka kanssa minä voisin sananvaihtaa, jonka luona voisin neuvon löytää, tietysti ei sovi kadullahakea neuvonantajaa, mutta te olette poikkeus. Minä tunnen teidättarkasti, niinkuin olisimme jo parikymmentä vuotta olleet tuttavat…Eikö totta, ettehän tule minua pettämään?"

"Nähkääs, minä en lainkaan tiedä kuinka minä viettäisin nämäneljäkolmatta tuntia."

"Nukkukaa makeasti, hyvää yötä ja muistakaa mitä minä jo olen teilleuskonut. Mutta olettehan niin kauniisti sanonut: pitääkö jokaisestatunteesta tehdä tiliä, veljellisestäkin myötätuntoisuudesta? Tietäkääs,se oli niin kauniisti sanottu, että samassa päätin uskoa itseniteille."

"Mutta mihinkä saakka? Kuinka pitkälle?"

"Hyvästi. Se täytyy vielä pysyä salaisuutena. Se on sitä parempiteille. Etäältä näkyy se enemmän romaanin kaltaiselta. Ehkä sanon minäsen teille, ehk'en myöskään. Minun täytyy vielä enemmän puhuakanssanne, me tulemme vielä paremmin tuntemaan toisemme."

"Niinpä, minä tulen huomenna tarkemmin kertomaan itsestäni. Mutta mitäse on? Aivan kuin olisi ihme minussa tapahtunut… Missä minä olen,Jumalani? Sanokaappas minulle, ettekö ole tyytyväinen siihen ettettehämmästynyt niinkuin joku toinen olisi tehnyt ja ettette oitiskarkoittanut minua pois? Kaksi minuuttia ja te teitte minut ainiaanonnelliseksi! Niin onnelliseksi! Kuka tietää, ehkä olette te sovittanutminut itseni kanssa ja pelastanut minut epäilyksestäni. Niinpä tulenminä huomenna kertomaan teille kaikki, teidän pitää kaikki tietämän, kaikki…"

"Hyvä, suostuttu. Ja te alatte…"

"Tietysti."

"Näkemään asti."

"Näkemään asti."

Ja me erosimme. Minä kuljeskelin koko yön ympäri. En voinut päättääpalata kotiin. Minä olin niin onnellinen … huomiseksi!

TOINEN YÖ

"Katsokaas vain, olettehan toki elänyt!" sanoi Nastjenka hymyillen japuristaen molempia käsiäni.

"Minä olen ollut jo kaksi tuntia täällä. Te ette tiedä mitä minulletänä päivänä on tapahtunut."

"Tiedän, tiedän. Mutta nyt asiaan. Tiedättekö miksi minä tulin?Varmaankin ei turhia lörpötelläkseni, niinkuin eilen. Nähkääs, meidäntäytyy tästälähin menetellä viisaammin. Minä olen eilen kauvan aikaamiettinyt kaikkea."

"Missä suhteessa sitten viisaammin? Omasta puolestani olen minäkernaasti valmis, mutta todellakin, elämässäni ei tapahdu mitäänviisaampaa kuin mitä nyt tapahtuu."

"Todellako? Ensiksi pyydän teitä, ettette niin kovin purista käsiäni.Toiseksi ilmoitan teille, että tänään olen kauvan aikaa ajatellutteitä."

"Ja millaiseen päätökseen tulitte?"

"Päätös, mihinkä tulin, oli, että meidän täytyy alkaa aivan uudestaan, koska minä tänään huomasin, että te olette aivan tuntematon minulle, että minä eilen menettelin niinkuin lapsi, niinkuin pieni tyttö, mistäluonnollisesti seuraa, että hyvä sydämeni on vikapää kaikkeen. Jasitten erehdystä korjatakseni, päätin tarkasti tiedustella teistä.Mutta en voinut keltään saada tietää teistä mitään ja sentähden täytyyteidän itsenne kertoa minulle kaikki, kaikkine yksityisseikkoineen.Siis, mikä ihminen olette te? Nopeasti! Alkakaa, kertokaa historianne."

"Historianiko?" huusin niinä hämmästyksissäni – "kuka sanoi teille, että minulla on historia? Ei minulla ole mitään historiaa."

"Mutta kuinka te sitten olette elänyt, kun ei teillä ole mitäänhistoriaa?" keskeytti hän minua hymyillen.

"Aivan ilman mitään historiaa. Minä elin yksinäni, yksinäni, aivanyksinäni? Ymmärrättekö, mitä se on, aivan yksinäni?"

"Kuinka, yksinännekö? Se on, teillä ei ole ollut koskaan kanssakäymistäkenenkään kanssa, niinkö?"

"Niin, minä olen aina elänyt yksinäni."

"Kuinka sitten? Ettekö te puhukkaan kenenkään kanssa?"

"Tarkasti sanottuna, ei kenenkään kanssa."

"Niin mutta, mitä ihmisiä te olette sitten? Selittäkääs! Antakaas olla, minä olen sen jo älynnyt, luultavasti on teillä isoäiti, niinkuinminullakin. Hän on sokea eikä salli minun mennä mihinkään, niin ettäolen melkein unohtanut puhumisen taidon. Mutta kun minä kaksi vuottatakaperin tulin uppiniskaiseksi ja hän näki, ettei hän voinut pidättääminua, huusi hän minua luokseen ja pisti parsinneulalla hameensa kiinniminun hameeseni. Sitten istumme kaiket päivät yhdessä, hän kutoosukkaa, vaikka onkin sokea ja minä istun hänen vieressään ja neulon tailuen hauelle ääneen kirjasta."

"Voi, Jumalani! Mikä onnettomuus! Ei, ei minulla ole sellainenisoäiti!"

"Mutta ellei ole, kuinka voitte sitten huoneessa istua?"

"Kuulkaas, te haluatte tietää, kuka minä olen?"

"Niin, niin!"

"Sanan tarkimmassa merkinnössäkö?"

"Sanan tarkimmassa merkinnössä!"

"Minä olen – tyyppi."

"Tyyppi, tyyppi! Mikä tyyppi?" huusi neitonen, nauraen ääneen,ikäänkuin ei hän olisi koko vuoteen löytänyt parempaa tilaisuuttanauruun. "Teidän seuranne on hyvin huvittava! Katsokaas, tässä onpenkki, istukaamme! Tässä ei kukaan kulje ohitse, ei kukaan kuulemeitä, – alkakaa nyt historianne! Te ette ole vain oikein suora minuakohtaan, teillä on historia, mutta te salaatte sen minulta. Ennenkaikkia, mikä on tyyppi?"

"Tyyppi, tyyppi, se on alkuperäinen olento, se on naurettava ihminen!"vastasin minä, ruvettuani minäkin hänen lapsellisesta naurustaannauramaan. "Se on luonne. Tiedättekö, mikä haaveilija on?"

"Haaveilijako? Minäkö en sitä tietäisi? Olenhan itsekin haaveilija.Usein istun minä isoäidin vieressä ja kun ei mitään muuta tulemieleeni, niin alan minä haaveksimaan ja mietiskelemään sekä joudunnaimiseen Kiinan prinssille. Mutta onpa haaveksiminenkin ihanaa, erittäinkin kun on jotakin ajateltavaa", lisäsi neito hyvin totisena.

"Mainiota! Kun te sitten todellakin olette tulleet Kiinan prinssillenaiduksi, niin ymmärrätte täydellisesti minut. Nyt, kuulkaas… Muttasuokaa anteeksi, en tiedä vielä laisinkaan, kuinka teitä kutsutaan."

"Vihdoinkin! Te olette todellakin ajoissa sitä ajatellut?"

"Voi, Jumalani! Se ei ole mieleeni johtunut. Minä tunsin itseni niinkokonaan onnelliseksi."

"Minua kutsutaan Nastjenkaksi."

"Nastjenka'ko? Eikö mitään muuta?"

"Onko se teille liijan vähän, te tyytymätön?"

"Liijan vähänkö? Ei, paljon, paljon, päinvastoin sangen paljon! Ja nytkuulkaas minun naurettavaa historiaani!"

Minä asetuin hänen viereensä, otin vakavan ryhdin ja aloitin:

"Pietarissa on, ellette vielä sitä tiedä, Nastjenka, hyvin harvinaisiasolia. Näihin paikkoihin ei paista tämä aurinko, mikä kaikilleihmisille Pietarissa paistaa, vaan toinen, uusi, varta vasten näitäpaikkoja varten tilattu, toisella omituisella valolla. Näissä solissa, hyvä Nastjenka, vallitsee aivan toinen elämä, erinlainen siitä, mikämeidän ympärillämme liikkuu, sellainen kuin se voi olla tuntemattomassavaltakunnassa, vaan ei meidän luonamme, meidän niin kovin vakavallaajallamme. Sama elämä on sekoitus jostakin puhtaasti haaveksivasta, hehkuvan aatteellisesta ja senohessa, voi, Nastjenka, hyvinarkipäiväisestä ja tavallisesta, ellen tahdo sanoa, sanomattomanvastenmielisestä."

"Pyh! Jumalani, millainen esipuhe! Miksi pitää minun kuulla sellaista?"

"Kuulkaas, Nastjenka, minusta näyttää, etten koskaan tule lakkaamaankutsumasta teitä Nastjenkaksi, näissä paikoissa asuu omituisiaihmisiä, uneksijoita, haaveilijoita. Uneksija ei ole mikään ihminen, vaan jonkunmoinen väliolento. Enimmäkseen istuu hän jossakinluoksepääsemättömässä solassa ikäänkuin tahtoisi hän sulkea itsensäpäivänvalolta ja kun hän sulkeutuu itseensä, niin kasvaa hän niinkiinni solaansa kuin simpukka tai kilpikonna."

"Miksi, luulette te, rakastaa hän niin paljon neljää seinäänsä, mitkäjokatapauksessa ovat viheriäksi maalatut, paljaat ja savustuneet?Sanokaas minulle, miksi esim. tuo naurettava herra, kun häntä jokuhänen naurettavista tuttavistaan käy katsomassa, ottaa hänet niinhämillään ja sellaisilla kasvojen ilmeillä vastaan ja ikäänkuin olisihän juurikään tehnyt neljän seinän sisäpuolella rikoksen, valmistanutvääriä pankinseteliä tai huonoja värssyjä lähettääkseen ne nimettömänkirjeen seuraamana sanomalehteen, muka tekosyyllä, että runoilija on jokuollut ja että hän hänen ystävänään katsoo pyhäksi velvollisuudekseenjulkaista hänen värssyjään? Miksi loppuu puhe? Miksi ei kuulla naurua, eikä mieluista sanaa tuon äsken ilmestyneen ja jotenkin pukahtuneentutun puolelta, joka muutoin suosii iloista puhetta kauniistasukupuolesta, pilaa ja naurua? Nähtävästi on hän uusi tuttava, joka käyensikerran vieraisilla. Miksi tempaa hän äkkiä hattunsa, muistaa hyvintärkeätä asiaa, mikä hänellä on tehtävänä ja menee nopeasti pois? Miksinauraa hän ääneensä ja lupaa ei koskaan tulevansa tämän erakon luoksi, vaikka tämä erakko on parhain ihminen maailmassa, samalla kun hän eivoi kieltää itseltään tuota vähäistä huvitusta vertailla ystävänkatsantoa, jonka kanssa hän oli puhunut, tuon onnettoman kissankasvoihin, jota lapset ahdistivat ja vainosivat sekä rääkkäsivät kaikintavoin ja joka vihdoin pelastautui lavitsan alle, missä se hyvän aikaaläähöitti ja molemmilla käpälöillään siveli ja puhdisteli kuonoaan."

"Kuulkaas kerrankin", keskeytti Nastjenka, joka kaiken aikaa kuunteliavosuin ja avosilmin – "kuulkaappas, minä en tiedä lainkaan, miksitämä kaikki tapahtui ja miksi te asetatte minulle sellaisia naurettaviakysymyksiä. Mutta mitä minä varmasti tiedän, on se, että te olette tätäkaikkea hakenut."

"Epäilemättä", vastasin minä vakavimmalla katsannolla.

"Pitkittäkää vielä", vastasi Nastjenka – "sillä minä olen hyvinhalukas tietämään, kuinka tämä kaikki päättyi."

"Te tahdotte tietää, Nastjenka, mitä sankarimme teki solassaan, taiparemmin sanottu, minä, koska koko historian sankari olen minä omassavähäpätöisessä persoonassani. Te haluatte tietää, miksi minä tulin niinlevottomaksi ystäväni odottamattomasta käynnistä. Te haluatte tietää,miksi minä punastuin, kun huoneeni ovet avattiin, miksi en ymmärtänytvastaanottaa vieraita ja täyttää vierasvaraisuuden vaatimuksia."

"Niin, niin", vastasi Nastjenka, – "sitä juuri halajankin. Te kerrottesangen hyvin, mutta ettekö voi kertoa vähemmin kauniisti. Te kerrotteniinkuin te kirjasta lukisitte."

"Nastjenka", vastasin minä vakavalla ja jyrkällä äänellä tuskin voidenpidättää nauruani, – "hyvä Nastjenka, minä tiedän kertovani hyvin, mutta suokaa anteeksi, en ymmärrä toisia. Minä olen kuningas Salomon'inhengen kaltainen, joka oli tuhannen vuotta seitsemän sinetin allaeräässä astiassa ja josta vihdoin nuo seitsemän sinettiä otettiin pois.Nyt, hyvä Nastjenka, kun olemme niin pitkän eron jälkeen löytäneetjälleen toinen toisemme, – sillä minä tunnen teidät jo kauvan aikaasitten ja se on juuri merkki, että minä vain teitä etsin ja että meidänoli määrä nyt tulla yhteen, – nyt avautuvat päässäni tuhannen läppääja minun täytyy päästää sanavirran tulvimaan tai minä tukehdun. Ja nytpyydän siis ett'ette keskeytä, Nastjenka, minua, vaan kuulettekärsivällisesti, ja vaijeten minua. Muutoin – vaikenen minä!"

"Ei, ei! Ei suinkaan! En sano enään sanaakaan."

"Minä pitkitän, ystäväni Nastjenka. Päiväni kuluessa on hetki, jotaminä erittäin rakastan. Se on tuo hetki, jolloin melkein kaikki toimetja kaikki velvollisuudet lepäävät ja kaikki rientävät kotiinnauttiakseen silmänräpäyksen lepoa ja sen ohessa tehdäkseen muitailoisempia suunnitelmia ehtoota ja yötä varten, saadakseen sitenmielensä mukaan käyttää vapaata aikaa. Meidän sankarimmekin – silläteidän täytyy, Nastjenka, antaa minun puhua kolmannessa persoonassa, syystä että ensimäisessä persoonassa puhuminen loukkaa häveliäisyyttä, – siis, sankarimmekin, joka niinikään ei ole toimetta, tekee niinkuinmuutkin. Mutta harvinainen tyytyväisyyden tunne ilmenee hänenkalpeilla, jotenkin väsyneillä kasvoilla. Ei hän välinpitämättömästikatsele iltaruskoa kohti, mikä verkalleen ilmestyy kylmälle Pietarintaivaalle. Kun minä sanon, että hän katselee sitä kohti, niinvalehtelen minä, hän ei katsele, hän silmäilee vain tyhjään niinkuintiedoton, ikäänkuin hänen huomiotaan kiinnittäisi joku muumiellyttävämpi seikka. Hän on tyytyväinen kun hän hänelle uskottuinetoimineen aamuksi on valmis ja iloinen niinkuin koulupoika, kun hänpääsee koulupenkiltä. Katsokaas häntä syrjästä, Nastjenka! Te huomaattepian, että joku iloinen tunne vaikutti hyvintekevästi hänen heikkoihinhermoihinsa ja hänen sairaanloisesti kiihoitettuun mielikuvitukseensa.Hän on jotakin mietiskellyt. Kenties päivällisateriaa? Taikkatämänpäiväistä ehtoota? Mitä hän niin innokkaasti tarkastelee? Kentiestuota jalonnäköistä herraa, joka niin kohteliaasti tervehti tuota hänenohitsensa komeissa ajopelissä kulkevaa naista. Ei Nastjenka! Mitä häntuollaisista vähäpätöisyyksistä huolii. Hän tuntee nyt jo itsensärikkaaksi omasta, erinomaisesta elämästään ja laskevan auringon hohtavasäde, joka niin kirkkaasti liekehti hänen edessään, herätti hänessäkoko joukon kuvia ja vaikutuksia. Nyt huomasi hän tuskin tien, jollaennen vähinkin vähäpätöisyys saattoi kiihoittaa häntä. Nyt on jomielikuvituksen jumalatar oikullisella kädellään merkinnytkultaisia perusaatteitaan hänen eteensä ja avannut hänen silmänsäaavistamattomaan, ihmeteltävään maailmaan ja kuka tietää, ehkä kohottise hänet tuolta mainiolta kivikäytävältä, jolla hän käveli, seitsemänteen kristallitaivaasen."

"Yrittäkääs kerrankaan pidättää häntä ja kysyä äkkiä, missä hän nytseisoo ja mitä katua hän kulkee? Todennäköisesti ei hän ole sitätietävä ja vihassa punehtuen on hän jotakin sopertava vain näönvuoksi."

"Sentähden kyyristyi hän niin kokoon ja oli milt'ei säikäyksestähuutaa, kuin eräs hyvin arvoisa nainen pidätti häntä keskellä käytävääja kysyi kohteliaasti tietä, minkä hän oli kadottanut. Harmistuneenaastuu hän eteenpäin, tuskin huomaten, että ohikulkijat katsovat hänenjälkeensä nauraen ja että tuo nuori tyttö arasti väistyi hänen edessääntieltä. Mutta leikkivä mielikuvitus käsitti tuon kaiken lennossa, tuonvanhan naisen, nuo nauravat ohikulkijat, ja tuon nuoren tytön, jatalonpojat, jotka aluksissaan Fontankalla keittivät ehtooruokaansa, kietoutuivat hekin mielikuvituksen verkkoon niinkuin kärpänen hämähäkinseittiin. Uusilla havaannoillaan meni erakko kotiin ja istahtuipäivällisaterialle. Jo kauvan sitten oli hän aterioinut ja heräsivihdoin vasta kun mietiskelevä, aina raskasmielinen Matrena, joka häntäpalveli, korjasi kaikki pöydältä ja ojensi piipun hänelle. Hämärsihuoneessa, hänen sielunsa oli tyhjä ja murheellinen, täydellinenunimaailma laskeusi hänen ympärilleen ilman melua ja hälinää. Pienessähuoneessa vallitsee hiljaisuus. Yksinäisyys ja väsymys sivelevätmielikuvitusta, se herää uudelleen, se kiehahtaa yli partaittensa, niinkuin vesi vanhan Matrenan kahvikattilassa, joka ulkona keittiössälakkaamatta liikuskelee ja keittää kahvia. Räjähdys keskeyttää häntä,kirja, jonka uneksija on sattumalta käteensä ottanut, putoaa lattialle, ennenkuin hän on vielä ehtinyt kolmannelle sivullekaan. Hänenmielikuvituksensa on uudelleen herätetty, taaskin kulkee uusi maailma, uusi lumoava elämä hänen editsensä loistavassa kuvassa. Uusi uni, uusionni. Uusi annos hienoa, suloista myrkkyä! Oi, mitä onkaan meidänelämämme, meidän velvollisuutemme hänelle!"

"Te kysytte ehkä, mitä hän uneksii? Mitä varten tämä kysymys?Kaikesta … runoilijan näytekappaleesta, jota ei aluksi ymmärretty, vaan myöhemmin kruunattiin; ystävyydestä Hoffman'in kanssa; Perttulinyöstä; Diana Vernon'ista, Ivan Vassiljevitsch julman sankarityöstäKasanin valloituksessa, Clara Mowbray'sta, Hussista, kirkon kokouksenedessä, kuolleitten ylösnousemisesta Robert'issa, Beresinan tappelusta, runojen lukemisesta kreivitär M. D: n luona. Danton'ista, Cleopatrastaei suoi amanti, Kolomnan talosta, omasta kodistaan ja vieressäänolevasta suloisesta olennosta, joka hänelle kuuluu jonakunatalviehtoona, suu ja silmät suljettuina, niinkuin te nyt minullekuulutte, pieni enkelini… Ei, Nastjenka, mitä pitää hänen, mitä pitäähänen … tuon hekumallisen vetelyksen tässä elämässä? Hän ajattelee, että se on vaivaloista, viheliäistä elämää, aavistamatta, ettähänellekin kerran lyö raskas hetki, jolloin hänen on yhtä ainoatapäivää varten tässä kurjassa elämässä uhraaminen kaikki haaveellisetvuotensa. Mutta ennenkuin häntä saavuttaa tämä uhkaava aika, ei häntoivo lainkaan mitään, koska hän on yli toivon koroitettu, koska hän ontyrttynyt, koska hän on elämänsä seppä ja muodostaa sen joka hetki omanmielensä mukaan."

"Ja niin helposti, niin luonnollisesti rakentuu tämä haaveellinenmaailma. Ikäänkuin ei se sisältäisi mitään valhekuvia. Sanokaas,Nastjenka, miksi sellaiset hetket rasittavat henkeä? Miksi lyöpivaltimosuoni arvoituksellisesta, tuntemattomasta syystä, miksi valuvatkyyneleet hänen silmistään ja polttavat hänen kalpeilla, kuluneillaposkillaan? Miksi kuluvat kokonaiset unettomat yöt niinkuinsilmänräpäys tyhjentymättömässä ilossa ja suloudessa ja sanokaasminulle, miksi aamukoiton ruusuvalollaan hohtaessa ikkunan läpija hämärän valaistessa tuota kolkkoa huonetta epäilyttävällä,haaveksivalla valollaan, niinkuin meillä täällä Pietarissa, uneksijammeuuvuttaa itsensä, heittäytyy vuoteelle ja sitten, huumautuneenasairaanloisesti kiihoitetun henkensä ihailusta nukkuu niin hurmauttavansuloisella tuskalla sydämessään?"

"Ja sitten, mikä petos! Rakkaus heräsi hänen povessaantyhjentymättömällä ilolla ja kaikilla tuskillaan… Katselkaas häntä jatuomitkaa itse! Uskoisittekohan, hänet nähdessänne, hyvä Nastjenka, ettei hän todellakaan ole koskaan tuntenut häntä, jota hän kiihkoisessamielikuvituksessaan niin paljon rakasti? Onko hän nähnyt hänet vainpettävissä unikuvissa? Eikö hän todellakin myöhemmin, kun ero olitapahtuva, sulkeutunut itkien ja valittaen hänen syliinsä? Oliko nekaikki vain unikuvia? Ja eikö hän todellakin myöhemmin kohdannut häntä,kaukana kotorannoilta, vieraan taivaan alla, tuossa ihmeellisessä,ijankaikkisessa kaupungissa, loistavissa tanssijaisissa, hurmaavansoitannon ohella Palazzossa – tietysti Palazzossa – tuolla mirthienja ruusujen siimeksessä, missä hän, tuntien hänet, kiireesti ottinaamarinsa pois ja kuiskaili: 'minä olen vapaa' ja sitten vapistenheittäysi hänen rinnoilleen ja riemuitsi ihastuksesta, jolloin hesilmänräpäyksessä unohtivat murheen, eron ja kaikki tuskat ja hänsitten viimeisellä, intohimoisella suutelolla tempasi itsensä irtihänen tuskalloisesta syleilystään?"

"Oi, tiedättehän itse, Nastjenka, että kavahdamme, tulemme levottomiksija punastumme, niinkuin koululainen, joka naapurin puutarhastavast'ikään varastamansa omenan kätki taskuunsa, kun pitkä, tervenuorukainen, ilveilijä, kutsumaton ystävänne avaa ovenne ja huutaaikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut: 'Minä, ystäväni, tulen tällähaavalla Pavlovskista!' Jumalani, vanha kreivi on kuollut, sanomatononni on tulossa ja tuolla tulee ihmisiä Pavlovskista kaupunkiin."

Lopetettuani pulskan puheeni, vaikenin minä. Minä muistan, että minullaoli suuri halu nauraa ääneen, tuntiessani että vihoillismielinen henkiliikkui minussa, joka jo rupesi ajatuksiani valtaamaan ja että silmänialkoivat hehkua… Odotin, että Nastjenka avaisi viisaat silmänsä jaremahtaisi lapselliseen, raikkaasen, iloiseen nauruun ja minä rupesinjo katumaan, että olin mennyt liian pitkälle; että minä hyödyttömästiolin kertonut, mitä jo kauvan liikkui sydämessäni, josta minä niinkuinkirjasta voin puhua, minä kun jo kauvan aikaa sitten olin langettanutitsestäni tuomion ja tuskin voin pidättää itseäni lukemasta sitä julki, aavistamatta, että hän tulisi minua ymmärtämään. Mutta kummastukseksenivaikeni hän. – Hetken kuluttua puristi hän lempeästi kättäni jakainolla myötätuntoisuudelta kysäsi hän:

"Oletteko todellakin noin mieltänyt koko elämänne?"

"Koko elämäni, Nastjenka, koko elämäni", vastasin minä, ja näyttääsiltä, että tulen sen samoin lopettamaankin!"

"Ei, se ei saa tapahtua", sanoi hän levottomasti. "Minä vietän kaikenelämäni isoäitini luona. Ja tiedättekö ettei sellainen elämä olesuloista?"

"Tiedän, Nastjenka, tiedän!" huudahdin minä voimatta enään pidättäätunteitani. "Minä huomaan nyt selvemmin kuin koskaan, että olen turhaankuluttanut parhaimmat vuoteni! Nyt tiedän tämän ja tunnen vieläparemmin tämän tiedon katkeruutta. Jumala itse on lähettänyt teidät, hyvä enkelini, sanomaan ja todistamaan sitä minulle. Nyt istuessanivieressänne ja puhuessani kanssanne, käy minulle vaikeaksi ajatellatulevaisuutta, koska tulevaisuus jälleen tuopi mukanaan yksinäisyyttäja tätä murheellista, hyödytöntä elämää. Oi, olkaa siunattu, suloinenhengettäreni, ett'ette heti karkoittanut minua pois, että saatoin sanoaääneeni kumminkin kaksi ehtoota elämästäni."

"Oi, ei, ei!" huusi Nastjenka ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, "seei saa enään niin olla. Niin emme tule eroamaan! Mitä on kaksiehtoota!"

"Voi Nastjenka, Nastjenka, tiedättekö, että te olette pitkäksi ajaksisovittanut minut itseni kanssa? Tiedättekö te etten minä itsestäniajattele enään niin pahaa kuin ennen toisinaan? Tiedättekö te ettenehkä enään siitä harmiinnu, että tein elämässäni rikoksia ja syntiä,koska sellainen elämä on rikos ja synti? Ja älkää ajatelko, että minäolen liioitellut, Nastjenka, kun minulla toisinaan on niin murheellisiahetkiä … kun minusta sellaisina hetkinä usein näyttää, etten olemahdollinen todellista elämää viettämään, että minä kadotan kaikenmaltin, kaiken vaiston todellisuudelle, kun minä vihdoin itseänikinkiroan, kun minulla haaveellisten öitteni jälkeen usein on toipumuksenhetkiä, mitkä ovat hirvittäviä!"

"Ja kuinka paljon mielikuvitusta onkaan murheessa! Me tunnemme, että sevihdoin tyhjentyy tässä alituisessa jännityksessä, tuo tyhjentymätönmielikuvitus, kadottaessamme varhaisen ihanteemme, jotka rikkoutuvattomuksi ja pirstaleiksi. Jos toista elämää löytyy, niin täytyy senoista pirstaleista tulla raketuksi."

"Kuitenkin halajaa sielu jotakin muuta! Turhaan penkoilee uneksijatuhvassa, vanhoissa mielikuvituksissaan, etsien tässä tuhvassa kipenääpuhaltaakseen sitä sytyksiin ja tällä näin saadulla tulellalämmittääkseen kylmettynyttä sydäntään ja herättääkseen jälleen siinäkaikkea sitä, mitä siinä ennen oli, mikä sielua liikutti, mikä verenpani liikkeesen, mikä kutsui kyyneleitä silmiin ja petti niinsuurenmoisesti! Tiedättekö, Nastjenka, kuinka pitkälle minä olentullut? Tietäkääs, että minun täytyy viettää tunnelmieni vuosipäivää,sen vuosipäivää, mikä minulle oli niin kallista, mikä ei koskaantodellisuudessa ollut olemassa, koska tätä vuosipäivää vietetään vaintyhmien ruumiittomien mielikuvitelmien muistolle. Mutta, unikuvistakinvoidaan päästä irti! Tietäkääs, että minä nyt halusta muistelenmäärättyinä aikoina käydä niillä paikoilla, missä minä joskus tapanimukaan olin onnellinen. Minä halajan rakentaa nykyistä oloanipalajamattoman menneisyyden avulla ja usein riennän minä murheellisenaniinkuin varjo ilman hätää ja ilman tarkoitusta, pitkin Pietarin katujaja kujia. Mitä muistoja ne ovatkaan! Minä muistan esimerkiksi, ettäminä juuri tässä, tällä paikalla, täsmälleen vuosi sitten, samallatunnilla, tällä samalla käytävällä, kuljeksin yhtä yksinäisenä; yhtämurheellisena kuin nytkin. Ja minä muistan, että haaveiluni olivatsilloinkin surulliset ja vaikk'ei ennemminkään ollut keveämpi oltava, niin tuntui elämä kuitenkin silloin helpommalta ja rauhallisemmalta, ilman noita pimeitä ajatuksia, mitkä nyt minussa riippuvat, ja ilmannoita kolkkoja omantunnon ahdistuksia, mitkä eivät päivällä eikä yölläanna rauhaa. Ja minä kysyn itseltäni: mihinkä jäivät unikuvasi? Japäätä pudistellen sanon minä: kuinka nopeasti kuluvatkaan vuodet! Jataaskin kysyn itseltäni: mitä olet sinä vuosillasi tehnyt? Kuinka oletsinä viettänyt parhaimman aikasi? Oletko sinä elänyt tai etkö? Katsos, sanon minä itselleni, kuinka maailmassa tulee olo kylmäksi Vielä kuluuvuosia ja niiden jälkeen tulee iloton yksinäisyys ja surullinen vanhuusja sitten murhe ja tuska. Haaveellinen maailma vaalenee, unikuvathaihtuvat ja kuolevat ja makaavat ympärihajoitettuina niinkuinlakastuneet puun lehdet. Oi Nastjenka! Voi, vaikeata on yksin jäädä,eikä omistaa mitään surettavaa, ei niin mitään, koska kaikki, mitä minä kadotin oli arvotonta, ei minkään veroista, aivan mitätöntä,kaikki vain petosta ja unta."

"Älkää valittako kauvemmin", sanoi Nastjenka, kuivatessaankyyneleitään. "Riittää jo! Nyt olemme kaksin, niinkuin tuleekin olla,me emme koskaan tule toisistamme eroamaan. Kuulkaappas, minä olenyksinkertainen ja vähän opetettu tyttö, vaikka mummoni otti minulleopettajan. Mutta todellakin, minä ymmärrän teitä, koska minäkin olenkokenut kaikki, mitä te nyt juuri sanoitte minulle, ollessanikiinnitetty mummoni hameesen. Luonnollisesti en voisi kertoaniin kauniisti kuin te, sillä minä en ole niin sivistynyt",lisäsi hän kainosti, samalla kuin hän antoi huomata ihmetyksensäkaunopuheliaisuudestani, "mutta minä iloitsen suuresti, että te puhutteniin avonaisesti. Nyt tunnen minä teidät tarkasti. Ja tiedättekös? Minäkerron teille koko historiani, aivan suoraan, ja antakaa sitten minulleneuvo. Te olette hyvin viisas mies. Luvatkaa minulle, että neuvotteminua."

"Voi Nastjenka", vastasin minä, – "vaikka en koskaan ole ollutneuvonantaja, saati sitten viisaskaan neuvonantaja, huomaan minäkuitenkin, että jos aina niin elämme, niin on se viisaasti ja antaahankukin ystävä toiselleen parhaimpia neuvoja. Nyt siis kaunis Nastjenka, millaisen neuvon tarvitsette? Puhukaa avonaisesti. Minä olen nyt niiniloinen ja onnellinen, rohkea ja viisas!"

"Ei, ei", keskeytti Nastjenka minua nauraen, "minä en tarvitse vainviisasta, vaan veljellistäkin neuvoa, oikein sydämellistä, ikäänkuinolisitte minua jo ikuisesti rakastanut!

"Oivallista, Nastjenka, oivallista!" huusin minä ihastuneena, "javaikka minä jo kaksikymmentä vuotta olisin teitä rakastanutkin, niin entulisi minä kuitenkaan sen hellemmin rakastamaan kuin nytkään!"

"Kätenne!" sanoi Nastjenka.

"Tässä se on!" vastasin minä, ojentaen käteni hänelle.

"Siis, aloitamme minun historiaani."

NASTJENKAN HISTORIA

"Puolet historiastani tunnette jo, se on, te tiedätte, että minulla onvanha isoäiti."

"Ellei toinen puoli ole sitä pitempi…" keskeytin minä hymyillen.

"Vaijetkaa ja kuulkaa! Ennen kaikkia on ehtona, että te ette enäänkeskeytä minua, muutoin minä vaikenen. Kuunnelkaa siis vaijeten.Minulla on vanha mummo. Tulin jo hyvin nuorena tyttönä hänen luokseen, kun isä ja äiti kuolivat. Luullakseni oli mummoni ennen ollutvaroissaan, koska hän vielä nytkin muistelee parempia päiviä. Hänopetti minulle ranskan kieltä ja otti opettajankin minulle, kun minäolin viidentoista vanha – nyt olen minä seitsemäntoista – loppuiopetus. Tällä ajalla tein minä muutaman kepposen. Mitä minä tein,en tahdo teille sanoa. Olkoon kyllin sanottuna, että rikos olivähäpätöinen. Mummo huusi minua eräänä aamuna luokseen ja sanoi, ettäkun hän oli sokea, ei voisi hän pitää minua silmällä, otti sentähdenparsinneulan ja kiinnitti hameeni omaansa ja nyt oli tilamme sellainenikäänkuin pitäisi meidän istuman tällä tavalla kaiken elämämme elleijotakin keinoa löytyisi päästä siitä vapaaksi. Sanalla sanottuna: alussa oli minulle aivan mahdotonta mennä mihinkään, minun täytyityöskennellä, lukea, oppia – aivan mummoni vieressä.

"Kerran yritin minä kavaluutta ja pyysin Theklan istumaan sijassani.Thekla on meidän palvelijamme; hän on mykkä. Thekla istui aivan hiljaasijallani. Sill'aikaa nukkui mummo nojatuolissaan ja minä menin eräänystävän luo. Mutta asia päättyi huonosti. Mummo heräsi poissaollessanija luulossa minun istuvan rauhallisesti hänen luonaan, kysyi hänjotakin. Thekla huomasi mummon kysyvän jotakin, mutta ei voinutymmärtää mitä se oli. Hän mietiskeli, mitä hänen piti tekemän, ottiparsinneulan pois ja juoksi tiehensä…"

Tässä pysähtyi Natsjenka ja nauroi ääneensä. Minäkin nauroin hänenkanssaan. Kohta pitkitti hän:

"Minä sanon teille, älkää naurako mummolleni. Minä nauran, koska se onnaurettavaa… Mitä tulisi minun tehdä, kun mummo nyt kerran onsellainen. Ja minä rakastan häntä todella kumminkin vähän. Minäasetettiin vanhalle paikalleni jälleen enkä päässyt enään liikkumaan.

"Unhotin vielä sanoa teille, että mummollani on oma vähäinen, puinenhuoneus kolmella ikkunalla ja yhtä vanha kuin mummokin, siinä onullakkokamarikin. Tähän muutti muudan vuokralainen…"

"Kenties isällinen henkilö?" huomautin minä.

"Tietystikin", vastasi Nastjenka – "ja hän ymmärsi paremmin vaijetakuin te. Tosiaankin, hän sai tuskin kielensä liikkeesen. Hän olivähäinen, vanha mies, kuiva, mykkä, sokea, niin ettei hän vihdoinvoinut elääkkään. Ja niin hän kuolikin. Sitten löysin jälleen uudenvuokralaisen, sillä ilman vuokralaista emme voineet elää. Se oli paitsimummoni eläkettä melkein ainoa tulolähteemme. Uusi vuokralainen oli nytsattumalta nuori mies näöltään. Kun ei hän harjoittanut mitään kauppaa, otti mummo hänet vastaan ja kysyi sitten:

"'Nastjenka, onko vuokralaisesi vanha vai nuori?'

"Minä en tahtonut valehdella. Sanoin ettei hän ollut juuri nuori eikämikään vanhuskaan.

"'Ja miellyttävän näköinen?' kysyi mummo.

"Taaskaan en tahtonut valehdella. 'Niin, miellyttävän näköinen, mummo!'

Sitten sanoi mummo:

"'Voi, onnettomuutta, onnettomuutta! Minä varoitan sinua, pienokainen, ettet katselisi häntä liian paljon! Voi! Millainen aika! Tulee uusivuokralainen ja vielä miellyttävän näköinenkin! Niin ei ollut meidänaikanamme.'

"Mummo eli aina menneisyydessä. Hän oli silloin nuorempi, aurinkopaistoi lämpimämmin eikä luumut käyneet niin pian happamiksi. Silloinoli kaikki minun aikanani! Minä istuin vaijeten ja mietiskelin miksimummo minua varoitti, kysyessään onko vuokralainen nuori ja kaunis.Sitten rupesin jälleen sukkaa kutomaan, silmikoita laskemaan ja unohdinasian kokonaan siihen.

"Eräänä aamuna tuli vuokralainen luoksemme ja puhui että hänelle oliluvattu että hänen kamarinsa paperoitaisiin uudestaan. Sana antoitoisen, mummo on jotenkin vireämielinen ja sanoi minulle:

"'Mene makuuhuoneeseni ja tuo tilikirjani tänne.'

"Minä hypähdin oitis ylös, punastuen, tietämättä miksi ja unhotinkokonaan, että olin parsinneulalla kiinnitetty. Sen sijaan että olisinhuomaamatta irroittanut itseni, tempasin minä niin, että mummon tuoliseurasi mukana. Huomattuani nyt, että vuokralainen käsitti kaikkisuhteeni, punastuin minä ja jäin niinkuin kivettynyt seisomaanpaikalleni ja purskahdin itkuun. Niin hävettävä ja katkera oli tämähetki etten enään rohjennut katsoa ylös! Mummo huusi: 'Mitäs siinäseisot?' Mutta kun vuokralainen huomasi, että minä häpesin häntä,kumarsi hän ja meni pois.

"Tästä ajasta alkain olen minä aina niinkuin puolin kuollut pelosta, niinpian kuin vaan etehisessä kuuluu jonkinlaista kolinaa. Luulen ainavuokralaisen tulevan ja otan kaikissa tapauksissa neulan varovastipois. Mutta hän ei tullutkaan enään. Kului pari viikkoa kun hän Theklankautta ilmoitti, että hänellä oli paljon ranskalaisia kirjoja, ainoastaan hyviä kirjoja, ja haluaisiko mummo, että minä saisin ajankuluksi lukea niitä hänen kuultensa. Mummo otti kiitollisuudellatarjoomuksen vastaan, mutta kyseli kuitenkin ehtimiseen olikone siveellisiä kirjoja taikka ei, koska, jos ne vain olivatepäsiveellisiä, sanoi hän: 'Sinä, Nastjenka, et missään tapauksessasaa lukea niitä, vaan opit vain pahaa niistä.'

"'Mitä minä niistä sitten oppisin, mummo? Mitä niissä on?' kysyin taas.

"'Voi', sanoi hän, 'niissä kerrotaan kuinka nuoret miehet vietteleväthyvin kasvatettuja tyttöjä, kuinka he, luuloittelemalla tahtovansanaida heitä, vievät heitä pois vanhempain huoneesta, kuinka he sittenjättävät nämät onnettomat tytöt niin että he surkeimmalla tavallamenehtyvät. Minä olen lukenut paljon sellaisia kirjoja', sanoi mummo,'ja kaikki on niin kauniisti kerrottu, että niitä lueskelee yötmyötäänsä. Siis, Nastjenka, älä lue niitä! Millaisia kirjoja on häntänne lähettänyt?'

"'Walter Scott'in romaaneja, mummo.'

"'Walter Scott'inko? Mutta eiköhän siinä vain piileksi joku juoni?Katsos tarkasti eikö hän vain ole johonkin pistänyt rakkaudenkirjettä?'

"'Ei, mummo', sanoin minä, 'ei ole mitään kirjettä täällä.'

"'Katsos kannen alle! Monesti kätkevät he kirjeitään sinne, nuoroistot!'

"'Ei, mummo, kannenkaan alla ei ole mitään.'

"'Vai niin! Sepä on varsin hyvä.'

"Niin aloimme lukemaan Walter Scott'ia ja kuukauden kuluttua olimmelukeneet melkein puolet. Sitten lähetti vuokralainen ehtimiseen toisia, jopa Puschkin'in teoksetkin, niin etten vihdoin voinut tulla ilmankirjoja toimeen, enkä enään toivonut naimistani kiinalaiselleprinssille.

"Sellainen oli asiain tila, kun minä kerran sattumalta portaissakohtasin vuokralaisemme. Mummo oli minut lähettänyt jotakin hakemaan.Hän pysähtyi ja minä punastuin, hänkin punastui, mutta sen ohessa hännauroi, tervehti, ja kysyen mummon vointia sanoi hän:

"'Oletteko lukeneet niitä kirjoja?'

"'Olemme', vastasin minä.

"'Mikä on niistä mieluisin teille?'

"'Ivanhoe, ja erittäinkin miellyttää Puschkin minua.'

"Tähän loppui keskustelumme tällä haavalla. Viikon kuluttua kohtasinminä hänet jälleen portaissa. Tällä kertaa ei ollut mummo lähettänytminua, minä olin omasta päästä lähtenyt hakemaan jotakin. Kello olikolmen vaiheella ja tähän aikaan palasi vuokralainen aina kotiin.

"'Hyvää päivää', sanoi hän.

"'Hyvää päivää', vastasin minä.

"'Mutta eikö teille tule pitkäksi', kysyi hän, 'istua kaiket päivätmummon vieressä?'

"Hänen tätä minulta kysyessä, punastuin minä jälleen, tietämättä miksi, minä häpesin itseäni ja minua kosketti katkerasti, että jo muutkin sitäkyselivät. Minä tahdoin, vastaamatta, mennä ohitse, mutta siihen eiollut minulla voimaa."

"'Kuulkaappas minua', sanoi hän, 'te olette hyvä tyttö! Suokaaanteeksi, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta minä vakuutanteille, että minä, enemmän kuin mummonne, toivon teille hyvää. Eiköteillä ole yhtään ystävää, jonka luona toisinaan kävisitte?'

"'Ei, ei yhtään', sanoin minä, 'paitsi Maschenka ja hän on mennyt

Pskoviin.'

"'Ettekö tahdo minun kanssani käydä teaatterissa?' kysyi hän.

"'Teaatterissako? Ja mitä sanoisi mummo siihen?'

"'Irroittakaa varovasti itsenne mummostanne!'

"'Ei', sanoin minä, 'en tahdo pettää mummoa. Hyvästi!'

"'Hyvästi, hyvästi!' sanoi hänkin.

"Päivällisen jälkeen tuli hän luoksemme, istahtui, puheskeli kauvanmummon kanssa, tiedusteli kävikö hän koskaan ulkona, oliko hänellätuttavia ja yht'äkkiä sanoi hän:

"'Tänään olen ostanut loossin oopperaan. Annetaan Sevillan parturia.Tuttavani tahtoivat käydä kanssani, mutta kieltäysivät ja nyt jääminulle piletti.'

"'Sevillan parturiako?' huudahti mummo, 'samaa parturia, jota minunkinaikana näytettiin?'

"'Niin, samaa parturia', sanoi hän ja katsahti minuun. Minä ymmärsinkaikki, punastuin ja sydämeni sykki kiivaasti odotuksesta.

"'Oi, minä olen itse aikanani näytellyt Rosinan osaa', huudahti mummo,'seuranäytelmässä.'

"'Ettekö tahdo käydä kanssani tänään?' kysyi vuokralainen. 'Pilettinimenee muutoin hyödytöinnä hukkaan.'

"'Hyvä, minun puolestani, menkäämme', sanoi mummo, 'miksi emme menisi?

Ja minun Nastjenkani tässä ei ole vielä koskaan teaatterissa ollut.'

"Jumalani, mikä ilo! Oitis valmistimme itsemme ja menimme. Mummo, vaikka sokea, tahtoi kumminkin soittoa kuulla ja sitäpaitsi oli hänhyvä vanha rouva, hän soi minulle mielellään huvitusta, muttaitsestämme emme koskaan olisi sinne menneet.

"Voi! minä en voi teille kertoa, millaisen vaikutuksen 'Sevillanparturi' teki minuun. Mutta koko sen ehtoon katseli vuokralaisemme niinystävällisesti minua ja puhui niin kauniisti, että minä oitis huomasinhänen tahtovan asettaa minut koetukselle, niinkuin hän tuona aamunaehdoitti lähtemään yksin hänen kanssaan kävelylle. Mikä ilo nyt! Minälaskeuduin niin ylpeänä, niin tyytyväisenä nukkumaan, sydämeni sykkiniin kiivaasti kuin kuumeessa ja koko yön uneksin minä Sevillanparturista.

"Minä luulin hänen nyt yhä useammin tulevan luoksemme. Mutta toisinkävi. Hän pysyi melkein kokonaan poissa. Hän tuli tuskin kertaakaankuussa ja aina vain kutsuakseen meitä teaatteriin. Vielä menimmekahdesti hänen kanssansa. Siihen en ollut minä tyytyväinen, huomasinhänen surkuttelevan minua, että minä vietin mummon luona niinorjallista elämää, mutta ei sen enempää. Minä kadotin rauhani, envoinut levollisesti istua, en tukea, enkä työskennellä, välistä nauroinja tein mummolle jonkun kepposen, sitten jälleen purskahdin itkemään.Vihdoin kärsi terveyteni siitä ja minä tulin melkein oikein sairaaksi.

"Teaatteri-aikakausi loppui ja vuokralaisemme lakkasi tulemastaluoksemme. Kohdatessamme toinen toisemme, tietysti aina samoillaportailla, kumarsi hän niin vakavasti ja vaijeten, ikäänkuin ei häntahtoisi puhua, meni portaita alas, sill'aikaa kuin minä vielä seisointoisessa päässä punaisena kuin kirsikka, syystä että kaikki veri nousipäähäni niinpian kuin hänet vain kohtasin.

"Nyt olemme pian lopussa. Täsmälleen vuosi sitten, toukokuulla, tulivuokralaisemme luoksemme ja kertoi mummolle lopettaneensa toimensa jatäytyvänsä nyt vuodeksi mennä Moskovaan. Kuultuani sen, kalpenin minäja hervahdin puolikuolleena lavitsalle. Mummo ei huomannut mitään jaluovutettuaan asuntonsa, kumarsi vuokralainen ja meni.

"Mitä piti minun tekemän? Mietin ja tuumin, vihdoin tulin päätökseen.Huomenna aikoi vuokralainen matkustaa pois ja minä päätin, mummonmentyä nukkumaan, saattaa vielä tänä ehtoona kaikki ratkaisuun. Niintapahtuikin. Minä sidoin yhteen kimppuun kaikki, mitä tarvitsin, vaatteita ja kaluja, ja tällä kimpulla kädessäni menin, en juurielävänä enkä kuolleenakaan, vuokralaisemme luokse ullakkokamariin.Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut kokonaisen tunnin portaitanoustakseni ylös. Avattuani hänen ovensa, huudahti hän hämmästyksestänähdessään minut. Hän luuli minua aaveeksi ja kiiruhti tarjoamaanminulle vettä, kun tuskin jaksoin jaloillani seisoa. Sydämeni sykähteliniin kovasti että päätäni huimasi ja järkeni häiriintyi. Saatuanisilmäni jälleen auki, asetin kimppuni hänen vuoteelleen, istahdin itsesen viereen, peitin kasvoni käsilläni ja purskahdin äänekkääsen itkuun.

"Silmänräpäyksessä näkyi hän käsittävän kaikki. Hän seisoi edessänikalpeilla kasvoilla ja katseli murheellisena minua. 'Kuulkaas minua',alkoi hän, 'kuulkaas minua, Nastjenka, minä en voi mitään tehdä, minäolen köyhä mies. Nykyisin ei ole minulla mitään, ei edes oikeatapaikkaakaan. Millä voisimme elää, jos minä teidät naisin?'

"Me keskustelimme kauvan siitä, mutta vihdoin en voinut hillitäitseäni, vaan sanoin etten voinut pitemmältä elää mummon luona, minäkarkaisin hänen luotaan enkä enään tahtoisi antaa parsinneulallakiinnittää itseäni, vaan tulisin hänen kanssansa Moskovaan, jos hänsallisi, koska en ilman häntä voisi elää.

"Rakkaus, häpeä ja ylpeys, kaikki puhuivat minussa yhdellä haavaa jaminä lankesin melkein voimattomana vuoteelle. Niin kovin pelkäsin minäkieltoa! Hän istui muutaman minuutin vaiti, sitten nousi hän ylös, tuliluokseni ja tarttui käteeni.

"'Kuulkaas minua, rakas, hyvä Nastjenka', sanoi hän vihdoin kyyneltenläpi. 'Minä vannon teille, että jos minulle vain kerrankin onmahdollista, niin nain minä teidät ja te tulette ehdottomasti tekemäänminut onnelliseksi. Minä matkustan nyt Moskovaan ja tulen viipymäänsiellä vuoden. Toivon siellä saavuttavani menestystä. Kun minä palajanja te ette vain ole lakanneet rakastamasta minua, niin vannon teille, että me tulemme onnellisiksi. Nyt ei se ole mahdollista, minä en voiluvata teille mitään eikä minulla ole oikeuttakaan siihen. Mutta minäkerron sen, että ellei se vuoden kuluessa onnistu, niin on se kuitenkinjoka tapauksessa kerran tapahtuva, tietysti ehdolla, ett'ette kehenkääntoiseen mielisty, sillä minulla ei ole oikeutta, enkä uskallakkaanteitä sanalla sitoa.'

"Näin hän puhui ja seuraavana aamuna matkusti hän pois. Me olimmepäättäneet olla mummolle sanaakaan sanomatta. Niin hän tahtoi. Ja nyton koko historiani melkein lopussa. Kokonainen vuosi on kulunut. Hän ontullut takaisin, hän on jo kolme päivää sitten täällä ja, ja…"

"Kuinka? Mitä nyt?" huudahdin minä, kärsimättömänä kuullakseni loppua.

"Eikä hän ole tähän saakka näyttäytynyt!" vastasi Nastjenkatuskalloisesti. "Ei kuulu mitään häneltä."

* * * * *

Hän pysähtyi, vaikeni muutaman minuutin, antoi päänsä vaipua japeittäessään kasvonsa käsillään, itki hän niin, että sydäntäni vihloi.

Sellaista pitkitystä en ollut lainkaan odottanut.

"Nastjenka!" aloin arkatuntoisesti, "Nastjenka, älkää, Jumalan tähden, noin itkekö! Kuinka voitte te tietää…? Ehk'ei hän vielä ole täällä?"

"Hän on täällä!" vakuutti Nastjenka. "Hän on täällä, minä tiedän sen.Me teimme ehtoolla ennen hänen lähtöään sopimuksen. Puhuttuamme kaikkimitä minä juuri teille kerroin, tulimme tänne rantaa pitkin kävelemäänja istuimme tällä penkillä. Minä en enään itkenyt, kuuntelinsurumielisenä mitä hän sanoi… Hän sanoi oitis palaittuaan tulevansameille ja ellen minä luopuisi hänestä, niin tulisimme mummollekertomaan kaikki. Nyt on hän palannut, minä tiedän sen, mutta hän eitule."

Uudelleen rupesi hän itkemään.

"Jumalani!" huudahdin minä, "eikö löydy mitään keinoa tyynnyttämäänmurhetta?" Hädissäni hypähdin ylös penkiltä. "Sanokaas minulle,Nastjenka, enkö minä ehkä voi mennä hänen luoksensa?"

"Kuinka olisi se mahdollista?" sanoi hän, äkkiä kohoittaen päätänsä.

"Ei, tietysti ei. Se ei sovi", vastasin minä tyynesti. "Mutta – ehkäkirjoitatte hänelle."

"Ei, ei missään tapauksessa!" huudahti hän päättävästi ja kumarsitaaskin päätään, katsomatta minuun.

"Miksi ei?" pitkitin minä, pitäen ajatuksestani kiinni "Muttatietäkääs, Nastjenka, millaisen kirjeen! Kirjeitä on kahdenlaisia ja…Voi, Nastjenka, siinä on koko asia! Luottakaa minuun. Minä en annahuonoa neuvoa. Kaikki voi vielä tulla hyväksi! Te otitte ensimäisenaskeleen – miksi siis nyt…"

"Mahdotointa, mahdotointa! Ikäänkuin minä tahtoisin hänestä riippua."

"Oi, hyvä Nastjenkani", vastasin minä, voimatta salata naurua, "eitoki, ei. Te olette oikeassa, koska hän on antanut lupauksen teille. Jaminä huomaan kaikesta, että hän on hienotunteinen ihminen ja että hänhyvää tarkoittaa", pitkitin minä, nousevassa ihastuksessa päätelmieniselvyydestä. "Millainen on hänen suhteensa? Hän on lupauksella sidottu.Hän sanoi ettei hän tulisi ketään toista naimaan kuin teidät, jos hänkoskaan naisikaan. Teille antoi hän täyden vapauden sanomaan itsenneirti hänestä… Tässä tapauksessa saatatte ottaa ensimäisen askeleen.Teillä on etu-oikeus, esimerkiksi, jos te tahtoisitte pitää kiinnihänen sanoistaan."

"Sanokaas kuinka te kirjoittaisitte?"

"Mitä?"

"Tuon kirjeenkö?"

Minä kirjoittaisin tähän tapaan:

"Kunnioitettava herra!"

"Onko se ollenkaan tarpeellista tuo 'kunnioitettava herra'?"

"Kaiketikin! Muutoin, miksikä ei? Minä ajattelen…"

"Noh, hyvä, hyvä. Kuinka sitten?"

"Kunnioitettava herra!"

Suokaa anteeksi, että minä…

Mutt'ei; ei ole tarvis pyytää anteeksi! Pelkkä tosiasia oikeuttaakaikki, kirjoittakaa yksinkertaisesti:

"Minä kirjoitan teille. Antakaa anteeksi kärsimättömyyteni, muttakokonaisen vuoden oli toivo ainoa onneni. Olenko minä väärässä, jos ennyt voi kestää epäilyksen päiviä? Kun nyt olette palainneet, olette teehkä aikomuksenne muuttanut. Jos niin on, niin sanoo tämä kirje teille, etten närkästy, enkä valita. Minä en voi teitä sentähden syyttää, koskaminulla ei ole mitään valtaa sydämenne yli. Se on nyt kerran minunkohtaloni!"

"Te olette kunnian mies. Te ette tule nauramaan, ettekä vihastumaankärsimättömistä riveistäni. Ajatelkaa, että eräs tyttöraukka on nekirjoittanut, joka on yksin ja jolla ei ole ketään, joka voisi opettaatai neuvoa häntä ja joka ei ole koskaan ymmärtänyt sydämensä kanssatulla toimeen. Mutta antakaa minulle anteeksi, että sydämeeni voisilmänräpäykseksikin hiipiä epäilystä. Te ette saata ajatuksissakaanloukkaantua siihen, joka niin kovin teitä rakasti ja vieläkinrakastaa."

"Niin, niin! Se on aivan niin, kuin minä ajattelin!" huudahti Nastjenkaja ilo loisti hänen silmistään. "Oi, te päästätte minut epäilyksestäni,Jumala itse on lähettänyt teidät minulle, kiitän, kiitän teitä!"

"Miksi? Sitävartenko, että Jumala on lähettänyt minut?" vastasin minä,katsellen ihastuksella hänen iloisia kasvojaan.

"Niin, juuri sitävarten."

"Voi Nastjenka! Kiitämmekö ehkä muita ihmisiä sentähden, että he elävätsamaan aikaan meidän kanssamme? Minä kiitän teitä sentähden, ettäolette minua kohdannut, sentähden, että minä kaiken elämäni ajan tulenmuistamaan teitä!"

"Piisaa jo! Mutta kuulkaappas: Silloin sovimme, että hän oitis, palaittuaan, antaisi minulle tiedon siten, että hän jättäisi kirjeenmuutamille tutuilleni, hyville ja yksinkertaisille ihmisille, jotkaeivät mitään tiedä asiasta. Taikka, ellei hän tahtoisi kirjoittaamitään kirjettä, syystä siitä, ettei kirjeessä voi sanoa kaikkia, niintulisi hänen vielä palauspäivänä täsmälleen kello kymmenen tulla tänne, missä me kohtaisimme toinen toisemme. Minä tiedän, että hän on tullut, mutta tämä on nyt kolmas päivä kun minä turhaan odotan häntä taikkakirjettä. Huomenna en voi mitenkään päästä irti mummostani. Antakaahuomenna kirjeeni noille hyville ihmisille, joista minä juuri puhuin,he lähettävät sen kyllä hänelle. Ja jos tulee vastaus, niin tuokaatitse se minulle, ehtoolla, kymmenen aikaan."

"Mutta kirje, kirje! Ennen kaikkia on kirje kirjoitettava! Siis saattaase kaikki vasta huomenna tapahtua."

"Kirje", vastasi Nastjenka jotenkin hämillään, – "kirje… mutta…"

Hän ei puhunut loppuun. Alussa käänsi hän kasvonsa minusta pois, punastui niinkuin ruusu ja samalla tunsin kädessäni kirjeen, jokanäöstä päättäen oli jo kauvan ollut kirjoitettu, valmis ja sinetitty.Eräs tuttu, rakas ja hempiä muisto tuli mieleeni!

"R-o-s-i-n-a", aloitin minä.

"Rosina", lauloimme molemmat. Olin vähällä syleillä häntä ihastuksesta.

Hän punastui, hymyillen kyynelten läpi.

"Nyt on kylliksi! Hyvästi!" sanoi hän reippaasti. "Tässä on kirje jatässä osoite, mihinkä saatte viedä sen. Näkemään asti! Huomiseen!"

Voimallisesti puristi hän molempia käsiäni, nyökähytti päätään jakatosi kuin nuoli. Minä seisoin kauvan paikalla ja seurasin häntäsilmilläni niinkauvan kuin mahdollista.

"Huomiseen! Huomiseen!" kaikui päässäni, kun hän oli kadonnut silmistäni.

KOLMAS YÖ

Tänään oli surullinen sadepäivä, ilman auringon sädettä, niinkuintuleva vanhuutenikin. Minua vallitsevat sellaiset omituiset ajatukset, – sellaiset kolkot tunteet, sellaiset minulle vielä epäselvätkysymykset tunkeutuvat päähäni ja sitäpaitsi puuttuu minulta tahtoa javoimaa niitä selvittämään. Ei ole minun asiani selvittää kaikkia!

Tänään emme tule näkemään toisiamme. Eilen, kun erosimme toisistamme, rupesivat pilvet taivasta peittämään ja nousi sumu. Minä sanoin ettähuomenna tulee huono päivä; hän ei vastannut, hän ei tahtonut puhuaitseänsä vastaan. Hänelle on tämä päivä selvä ja kirkas eikä yksikäänpilvi synkistä heidän onneansa.

"Jos sataa, emme tule näkemään toisiamme", sanoi hän, – "sitten enminä tule."

Minä luulin ettei hän välittäisi tämän päivän sateesta, mutta hän eitullut.

Eilen oli kolmas kohtauksemme, kolmas valoisa yömme.

Mutta kuinka tekevätkään ilo ja onni ihmisen kauniiksi! Kuinkasyttyykään sydän rakkaudesta! Tuntuu niinkuin tahtoisi vuodattaasydämensä vieraasen sydämeen, niinkuin toivoisi, että kaikki olisiiloista, kaikki hymyilisi. Ja kuinka tarttuvaista onkaan tämä ilo!Eilen oli hänen sanoissaan niin paljon viehkeyttä, niin paljonsydämen hyvyyttä. Kuinka sydämellisesti hän minua kohteli, kuinka hänminua hyväili, kuinka hän sydäntäni rohkaisi! Oi, kuinka paljonviehkeilemistä kutsuukaan onni esihin! Ja minäkö?.. Minä pidin kaikkiakultana, minä ajattelin, että hän…

Mutta, Jumalani, kuinka saatoin minä ajatella! Kuinka saatoin minä ollaniin sokea, kun kaikki oli toisen valtaamaa, – kun hänen lempeytensä,hänen rakkautensa minuun ei ollut muuta kuin ilo toisen pikaisestajälleen näkemisestä, toivo, antaa minunkin ottaa osaa hänen ilostaan.Ellei hän olisi tullut, niin olisimme turhaan odottaneet ja hän olisisurullinen ja alakuloinen. Kaikki hänen liikkeensä eivät muutoin olisiniin herttaiset ja keveät. Ja, omituista, hänen huomaavaisuutensa minuakohtaan oli kaksinkertainen, ikäänkuin tahtoisi hän vaistomaisestituhlata minulle, mitä hän itse itselleen toivoi. Nastjenkani näyttivihdoin niin hellätuntoiselta ikäänkuin hän käsittäisi, että minä häntärakastan, ikäänkuin hän armahtaisi minun kurjaa rakkauttani. Ollessammeitse onnettomat, tunnemme paremmin toistenkin onnettomuutta.

Minä tulin hänen luokseen avonaisella sydämellä, ja odotin tuskinjälleen näkemistä. Minä en tuntenut edeltäpäin, mitä minä nyt tunnen, minä en tuntenut ettei kaikki vie toivottuun loppuun. Hän loistiilosta, hän odotti vastausta. Vastaus oli hän itse. Hänen piti tulla,hänen huudolleen rientää esiin. Nastjenka tuli koko tunnin varemminkuin minä. Alussa nauroi hän kaikelle, kullekin sanalleni. Minä olinalkanut puhumaan, mutta pian vaikenin minä.

"Tiedättekö te, miksi minä olen niin iloinen?" sanoi hän, – "niiniloinen, teidät nähdessäni? Miksi minä teitä tänään niin rakastan?"

"Noh miksi?" kysyin minä ja sydämeni lakkasi sykkimästä.

"Minä rakastan teitä sentähden, koska te ette ole rakastunut minuun.Joku toinen tulisi teidän sijassanne levottomaksi, tunkeilevaksi javalittavaksi, mutta te olette kokonaan toisin."

Sen ohessa puristi hän kättäni niin lujasti, että minä melkein huusin.

Hän nauroi.

"Jumalani! Mikä ystävä te olettekaan!" alkoi hän minuutin kuluttuahyvin totisena. "Tosiaankin on Jumala lähettänyt teidät minulle! Mikäolisi minusta tullut, ellei minulla olisi teitä! Kuinka omaa hyötyäpyytämätön te olettekaan! Jos minä joudun naimiseen, tulemme sangenläheisiksi ystäviksi, enemmän kuin veljiksi. Minä olen teitä rakastava, melkein yhtä paljon, kuin häntäkin…"

Mieleni kävi, tässä silmänräpäyksessä, hyvin raskaaksi, mutta jotakinpilkantapaista liikkui sydämessäni.

"Teillä on kuume", sanoin minä, "te pelkäätte, te ajattelette ettei häntulekkaan."

"Todellako?" vastasi hän. – "Jos olisin vähemmin onnellinen, niinuskon, että itkisin teidän epäuskonne, teidän soimauksienne tähden.Muutoin te saatatte minut järkeeni jälleen. Mutta minä ajattelenperästäpäin ja nyt tunnustan minä teille, että te sanoitte totuuden.Niin! Minä en ole omassa vallassani. Minä elän kokonaan odotuksessa jatunnen kaikki ehkä liian helposti. Nyt kyllin tunteista!"

Sill'aikaa kuulimme askeleita ja hämärässä näkyi eräs ohikulkija, jokaastui meitä kohti. Me vapisimme molemmat, Nastjenka oli melkeinhuudahtaa. Minä päästin hänen kätensä irti ja tein liikkeen ikäänkuinaikoisin mennä. Mutta me petyimme, se ei ollut hän.

"Mitä te pelkäsitte? Miksi laskitte käteni irti?" sanoi Nastjenka jaojensi sen uudestaan minulle. Me tahdomme yhdessä kohdata häntä. Minätahdon, että hän näkee, kuinka me rakastamme toinen toistamme."

"Kuinka me rakastamme toinen toistamme? huudahdin minä.

"Oi, Nastjenka, Nastjenka!" ajattelin minä. – "Kuinka paljon olet sinänäillä sanoilla sanonut! Sellaisesta rakkaudesta, Nastjenka, tuleesydän kylmäksi ja kovin ahdistetuksi. Kätesi on kylmä, minun on kuumaniinkuin tuli. Kuinka sokea oletkaan Nastjenka!.. Oi, kuinkasanomattomasti onnellinen on ihminen monessa silmänräpäyksessä! Muttaminä en voi olla sinulle paha!"

Vihdoin oli sydämeni liian täysi.

"Kuulkaas, Nastjenka", huudahdin minä. – "Tiedättekö mitä minätoimitin koko päivän?"

"Noh mitä? Kertokaa pian. Miksi olitte te tähän asti vaiti?"

"Ensiksi, Nastjenka, kun olin toimittanut kaikki asianne, antanutkirjeenne, ollut hyvien tuttavainne luona, sitten … sitten meninkotiin ja laskeusin nukkumaan."

"Eikö enempää?" keskeytti hän minua nauraen.

"Melkein ei sen enempää", vastasin minä väkivaltaisella mielenmaltilla, sillä minä tunsin kuinka silmäni täyttyivät tyhmilläkyyneleillä. – "Minä heräsin jälleen näkemisemme hetkeksi, niinkuin enolisi nukkunut. Minä en tiedä kuinka oli laitani. Minä läksinkertoakseni teille kaikki, ikäänkuin aika seisoisi hiljaa minua varten,ikäänkuin tunnelma, tunne pysyisi ikuisesti minussa elävänä, ikäänkuinminuutti kestäisi ijankaikkisesti ja pysyisi koko elämän ajan yhdessäkohdin minua varten… Herättyäni tuntui minusta, että kauvan tunnettu, aikaisemmin jossakin kuultu, unhoitettu, suloinen, soitannollinen aihenyt taasen sukelsihe muistossani esihin ja nyt…"

"Voi, Jumalani", keskeytti Nastjenka, – "kuinka oli siinä kaikki? Minäen ymmärrä sanaakaan siitä."

"Voi, Nastjenka, minä tahtoisin jollakin tavalla kuvailla tätäomituista vaikutusta", aloitin minä valittavalla äänellä, missä vieläkätkeytyi toivo, vaikka kaukainenkin.

"Kyllin, lakatkaa jo!" sanoi hän ja kaikki ilmasi yhdessäsilmänräpäyksessä veitikkaa!

Yht'äkkiä tuli hän tavattoman puheliaaksi ja iloiseksi. Hän ottikäsivarteni, nauroi ja tahtoi minuakin nauramaan, ja jokainen kolkompisana minulta herätti hänessä sydämellisen ja pitkän naurun… Minärupesin suuttumaan, – hän lakkasi äkkiä veikistelemästä.

"Kuulkaas", alkoi hän, – "minun pitäisi olla kiitollinen siitä,ettette ole rakastuneet minuun. Sen mukaan on ihminen käytettävä! Muttakuitenkin, taipumaton herrani, tulisi teidänkin kiittää minua siitä,että minä olen niin yksinkertainen. Minä puhun teille kaikkia, kaikkihulluudetkin, mitkä päähäni pälkähtävät."

"Kuulkaas! Kello on yksitoista", sanoin minä, – kun määrättykellonlyönti kaikui kaukaisesta raatihuoneen tornista. Hän kävi äkkiähiljaiseksi ja lakkasi nauramasta ja luki lyönnit.

"Niin, yksitoista", sanoi hän vihdoin aralla, epävakavalla äänellä.

Oitis kaduin, että peljästytin häntä ja sain hänet lukemaan kellonlyönnit ja kirosin itseäni tästä ilkeyden kohtauksesta. Minä tulinmurheelliseksi hänen tähtensä, enkä tietänyt kuinka minun piti korjatatuota erehdystäni. Minä rupesin lohduttamaan häntä, hakemaan syitähänen poissa-oloonsa ja luettelemaan monenlaisia arveluita. Ei ketäänollut helpompi pettää kuin häntä tässä silmänräpäyksessä ja jokainenkuulee ilolla sellaisina hetkinä vähintäkin lohdutusta ja ontyytyväinen, että edes jonkinmoista puolustusta löytyy.

"Niinpä, se on naurettava asia", aloin minä innokkaana ja ylpeänätodistuksieni tavattomasta selvyydestä. "Ei hän voinut tulla,te ja minä petyimme, Nastjenka, niin että kadotin ajanlaskunkin…Ajatelkaas vain… Ehkä on hän saanut jonkun kirjeen. Otaksuttuna etteihän voinut tulla, on hän kirjeellisesti antava tiedon siitä, eikä taaskirje voi varhemmin saapua kuin huomenna. Minä menen huomenna sitähakemaan ja annan teille oitis tiedon. Vielä löytyy tuhansiamahdollisuuksia jälellä. Kenties ei hän ollut kotona kun kirje saapuija ehk'ei hän vielä ole sitä lukenutkaan! Kaikki on mahdollista!"

"Niin, niin!" sanoi Nastjenka, – "sitä en ajatellut. Luonnollisesti, kaikki on mahdollista", pitkitti hän puheliaasti. Mutta hänen äänessäänoli surullinen epäsointu, toinen takana piileksivä ajatus.

"Kuulkaas nyt, mitä teidän on tehtävä", pitkitti hän. "Menkää huomennaniin varhain kuin mahdollista ja jos jotakin saatte, niin antakaaminulle siitä oitis tieto. Tiedättehän jo, missä minä asun." Ja hänilmoitti minulle osoitteensa.

Sitten tuli hän äkkiä niin lempeäksi ja kainoksi minua kohtaan. Hännäytti tarkkaavaisesti kuuntelevan sanojani. Mutta tehtyäni hänellemuutamia kysymyksiä, vaikeni hän, joutui hämille ja käänsi kasvonsapois. Minä katselin hänen silmiinsä – todellakin, hän itki.

"Kuinka? Onko se mahdollista? Voi! Mikä lapsi te olettekaan! Lakatkaatoki!"

Hän yritti nauramaan, tyynnyttääkseen itseään, mutta hänen vartalonsavavahteli ja rintansa kohosi.

"Ajattelin teitä", huomautti hän pitemmän vaikenemisen jälkeen. – "Teolette niin hyvä, että minun täytyisi olla kivestä, ellen sitähuomaisi. Tietäkääs, mitä mieleeni juuri nyt tuli? Minä vertailin teitämolempia. Miksi on hän – ettekä te? Miksi ei hän ole niinkuin te! Hänon teitä huonompi, vaikka minä rakastan enemmän häntä kuin teitä."

Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hän näkyi odottavan vastausta.

"Luultavasti en ole vielä häntä oikein käsittänyt taikka en tunne vielähäntä täydellisesti. Tietäkääs, minä pelkäsin häntä oikein. Hän oliaina niin totinen, oikeastaan ylpeä. Luonnollisesti tiedän, että hänvain sellaiseksi näyttäytyy, että hänen sydämessään on enemmänhellyyttä kuin minun. Minä muistan kuinka hän minua silloin katseli kunminä kimppuineni tulin hänen luoksensa. Mutta aina minä kunnioitanhäntä ja tuntuu ikäänkuin emme seisoisi samalla asteella."

"Ei, Nastjenka", vastasin minä, – "se merkitsee, että te rakastattehäntä enemmän kuin kaikkia maailmassa ja paljon enemmän kuin itseänne."

Hän vaikeni ja puristi voimallisesti käsivarttani. Minä en voinutmitään puhua liikutuksesta. Niin kului muutama aika.

"Hän ei tosiaankaan tule tänään!" sanoi hän vihdoin. "On jo liianmyöhäistä."

"Huomenna hän tulee", vastasin minä jotenkin luottavaisesti.

"Niin", sanoi hän taaskin iloisemmasti. "Nyt huomaan itsekin, että hänvasta huomenna tulee. Siis, näkemään asti! Huomiseen! Jos sataa, niinen tule ehkä tulemaan. Mutta ylihuomenna tulen joka tapauksessa, tulkoon sitten mitä tahansa. Tulkaa joka tapauksessa tänne, minä tahdonnähdä teidät."

Ja sitten, kun jättelimme hyvästi, antoi hän kätensä minulle ja sanoi, katsoen kirkkaasti minuun:

"Nyt olemme ainiaaksi yhdistetyt. Eikö niin?"

"Oi, Nastjenka, Nastjenka! Jospa te tietäisitte, kuinka yksinäiseksiminä tunnen itseni!"

Kun kello löi yhdeksän, en voinut enään huoneessa istua, pukeuduin jamenin, huolimatta pahasta ilmasta, ulos. Minä olin siellä ja istuinpenkillämme. Minä menin hänen kadullensa, häpesin ja käännyin ympärikatsomatta hänen ikkunaansa. Murheissani ja surussani tulin minäkotiin. Mikä raskas aika! Jos olisi kaunis ilma ollut, niin olisin kokoyön kävellyt.

Mutta huomenna siis!

Ei ollut kirjettä tänäänkään. Niinhän täytyi ollakin. He ovat joyhdessä.

NELJÄS YÖ

Hyvä Jumala, kuinka kaikki päättyi!

Minä tulin kello yhdeksän. Hän oli jo siellä. Minä huomasin hänen jokaukaa. Hän seisoi, niinkuin silloin, ensi kohtauksessamme, rannalla, kyynärpäät nojautuneina käsipuihin, eikä kuullut, että minä häntälähestyin.

"Nastjenka!" huusin minä hänelle, taistellen tuskalla liikutustanivastaan.

Hän kääntyi rivakkaasti puoleeni.

"Noh", sanoi hän, "nopeasti!"

Katselin häntä hämmästyneenä.

"Noh, missä on kirje? Toitteko te kirjeen?" – kertoi hän, pitäenkädellään kiinni käsipuusta.

"Ei, ei minulla ole kirjettä", sanoin vihdoin.

– "Eikö hän sitten vieläkään ole täällä?"

Hän kalpeni kauheasti ja katseli minua kauvan aikaa liikkumatoinna.

Minä olin hävittänyt hänen viimeisen toivonsa.

"No niin, Jumala olkoon hänen kanssansa", sanoi hän vihdoin sortuneellaäänellä. – "Jumala hänen kanssansa, kun hän minut niin jättää".

Vielä muutaman silmänräpäyksen säilytti hän mielenmalttinsa, muttaäkkiä kääntyi hän poispäin, nojasi käsipuihin ja purskahti itkuun.

"Jo on kylläksi, jo on kylläksi!" varoitin minä. Mutta minulla ei ollutvoimaa pitkittää ja mitä olisin minä sanonut?

"Älkää koettako lohduttaa minua," sanoi hän. "Älkää puhuko hänenpuolestansa, älkää sanoko, että hän tulee, hän ei olisi niin julmasti, niin sydämettömästi jättänyt minut, niinkuin hän on tehnyt. Miksi?Miksi? Oliko ehkä jotakin kirjeessäni, tuossa onnettomassakirjeessäni?"

Hänen äänensä tukehtui kyyneltulvaan.

"Oi kuinka sanomattomasti hirveätä tämä onkaan!" pitkitti hän. "Eiriviäkään! Jos hän edes olisi vastannut minulle, etten minä ole hänelletarpeellinen, että hän hylkää minut. Mutta nyt, ei riviäkään kolmeenpäivään! Kuinka helppoa on hänelle loukata kurjaa, turvatointa tyttöä,jonka rikos on siinä, että hän rakastaa häntä. Oi, mitä olenkaankärsinyt näinä kolmena päivänä! Jumalani! Jumalani! Kun minä muistelen, että minä ensiksi tulin hänen luokseen, että minä alensin itseni hänenedessään, itkin! Ja sitten!.. Kuulkaas", sanoi hän minuun kääntyneenä,samalla kuin hänen mustat silmänsä loistivat, – "ei voi se niin olla,se on luonnotonta! Te taikka minä olemme pettyneet. Ehk'ei hän olevielä kirjettä saanut? Ehk'ei hän tähän silmänräpäykseen asti tiedämitään, kuinka on mahdollista, sanokaas minulle Jumalan tähden, selittäkääs minulle … minä en voi käsittää niin raakaa kohtelua.

"Ei sanaakaan! Kurjimmallekin ihmiselle maailmassa osoitetaan tokisääliä! Ehkä on hän kuullut jotakin, ehkä on joku parjannut minua. Mikäon teidän ajatuksenne?"

"Kuulkaas minua, Nastjenka, huomenna menen minä, teidän nimessänne,hänen luokseen."

"Entä sitten?"

"Minä kysyn häneltä kaikkea, kerron hänelle kaikki."

"Entä sitten? Entä sitten?"

"Te kirjoitatte kirjeen hänelle. Älkää kieltäkö, Nastjenka. Minä vaadinhäntä huolehtimaan teistä, hän on saapa tietää kaikki ja jos…"

"Ei, ystäväni, ei," keskeytti hän minua. – "Jo on kylliksi! Eisanaakaan enään, ei ainoatakaan sanaa minulta eikä riviäkään. – Kyllin! Minä en tunne häntä enään, enkä rakasta häntä enään! Minä olenhänet unoh … tava!"

Hän ei puhunut loppuun.

"Rauhoittukaa, Nastjenka. Sijoittukaa tänne", sanoin minä, vieden hänetpenkille.

"Minä olen levollinen. Kyllin! Se on ohitse! Ne on kyyneleitä, nekuivuvat."

Sydämeni oli täysi. Minä koetin puhua, mutta turhaan.

"Kuulkaas minua", pitkitti hän, tarttuen käteeni, "sanokaas minulle, ettehän te olisi niin menetellyt? Ettehän olisi jättänyt sitä, jokaitse tuli luoksenne, ettehän olisi viskanneet hänen kasvoihinsahäpeällistä pilkan naurua hänen heikon, tyhmän sydämensä vuoksi! Teolisitte säästänyt häntä. Te olisitte ajatellut että hän on yksin, ettei hän ymmärtänyt pitää huolta itsestänsä, ettei hän osannut varoaitseään rakkaudesta teihin, että hän on viaton … ettei hän ole tehnytmitään. Oi, Jumalani, Jumalani!"

"Nastjenka!" huudahdin minä, voimatta liikutustani hillitä. —

"Nastjenka! Te kiusaatte minua! Te revitte sydämeni rikki; Nastjenka!

Minä en voi kauvemmin vaijeta! Minun täytyy vihdoin ilmaista, mitä sydämessäni piilee."

Minä hyppäsin ylös. Hän tarttui käteeni ja katseli kummastuksellaminua.

"Mikä on teillä?" kysyi hän vihdoin.

"Kuulkaas minua, Nastjenka", sanoin minä päättävästi. Mitä minä nyttulen teille sanomaan on kaikki mieletöntä, kaikki tyhmää! Minä tiedän, ettei se koskaan tule tapahtumaan, mutta kuitenkaan en voi vaijeta.Edeltäpäin rukoilen teitä anteeksi antamaan minulle."

"Kuinka? Mikä on teidän?" kysyi hän, lakaten itkemästä ja katsellenläpitunkevasti minua samalla kuin omituinen uteliaisuus loisti hänenkummastelevissa silmissään.

"Se on mahdotointa. Mutta minä rakastan teitä, Nastjenka! Siinä se on.Nyt on kaikki sanottu. Nyt näette, jos te voitte niin puhua minunkanssani, kuin te ennen puhuitte, jos te vihdoin voitte kuulla, mitäminä tulen teille puhumaan…"

"Mitä? Mitä on siitä tuleva?" keskeytti Nastjenka minua. – "Minätiesin hyvin, että te rakastatte minua, mutta minusta näytti, että tevain vähän rakastatte minua. Voi! Jumalani!"

"Alussa oli rakkauteni vähäinen, Nastjenka, mutta nyt on se yhtä vahvakuin teilläkin, silloinkuin te kimppuinenne tulitte hänen luoksensa. Javieläpä enemmänkin, koska hän ei silloin rakastanut ketään, vaikka terakastitte."

"Mitä sanotte minulle? Minä en ymmärrä laisinkaan. Mutta sanokaasminulle, miksi se – se on ei miksi, vaan mistä syystä te niin ja niinkerran… Jumalani! Minä puhun tyhmästi! Mutta te…"

Ja Nastjenka joutui täydellisesti hämille. Hän löi silmänsä alas.

"Mitä tulee minun tehdä, Nastjenka? Minä olen syyllinen, minä olenväärin menetellyt… Mutta ei, ei, minä en ole syyllinen, sen tunnenminä, koska sydämeni sanoo, että minulla on oikein, koska minä enmitenkään voi teitä loukata. Minä olin ystävänne, mutta minä en oleitseäni muuttanut, minä olen vieläkin ystävänne. Katsokaas, Nastjenka, kyyneleeni valuvat. Valukoot, ne eivät ketään vahingoita. Ne kuivuvatjälleen…"

"Mutta istahtakaa," sanoi hän.

"Ei, Nastjenka, minä en tule istumaan. Minä en voi kauvemmin ollatäällä, te ette saa minua enään nähdä. Minä sanon teille kaikki jasitten menen. Minä tahdon vain sanoa ettette koskaan olisi saanuttietää, että minä teitä rakastan. Minä olisin salaisuutenikätkenyt. En tahtoisi nytkään tässä silmänräpäyksessä vaivata teitäitsekkäisyydelläni. En! Mutta minä en voinut kauvemmin kestää. Tepuhutte itse siitä, te olette syyllinen, te olette kaikkeen syyllinen, vaan minä en ole syyllinen. Te ette voi karkoittaa minua luotannepois."

"En, en! Minä en karkoita teitä," sanoi Nastjenka, salaten suruaan niinpaljon kuin mahdollista.

"Te ette karkoita minua pois. Ei! Mutta minun täytyy itse paeta. Minätulen menemäänkin, mutta sitä ennen täytyy minun sanoa kaikki, koska,tässä puhuessamme, en saattanut istua rauhallisesti, koska, teidänitkiessänne, tunsin sydämessäni olevan niin paljon rakkautta teihin,Nastjenka, niin paljon rakkautta. Ja katkera on tunne, etten minä tällärakkaudellani voi teitä auttaa. Minä en voinut vaijeta, minun täytyipuhua, Nastjenka, minun täytyi puhua!"

"Niin, niin! Puhukaatte, puhukaatte niin minun kanssani!" sanoiNastjenka harvinaisella liikutuksella. "Teistä näyttää ehkäkummalliselta, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta …puhukaatte! Minä tulen vastaamaan teille, kertomaan teille kaikki."

"Te säälitte minua, Nastjenka, vain säälitte, ystäväni! Mitä ontapahtunut, on tapahtunut. Ja mitä on sanottu, ei voida kääntää eikävääntää. Eikö niin? Nyt tiedätte kaikki. Nähkääs, se on ydinkohta!Hyvä, se on kaikki oivallista. Mutta kuulkaas nyt: kun te tuollaistuitte ja itkitte, ajattelin minä itsekseni – voi! sallikaa minunsanoa, mitä minä ajattelin, että – luonnollisesti, se ei voi niinolla, Nastjenka! – minä ajattelin, että te ette ehkä jostakinkaukaisesta syystä rakasta minua enään. Sitten ajattelin minä jo eilenja toissapäivänä, Nastjenka – että minä saisin tuntea, että teidänehdottomasti täytyy rakastaa minua. Olettehan itsekin sanonut, että tejo melkein rakastatte minua. Mitä enempää? Se onkin melkein kaikki, mitä minä tahdoin sanoa, vielä on sanottavana, mitenkä sitten olisi, jos te minua rakastaisitte – ei mitään enempää! Kuulkaas, ystäväni, olettehan toki aina ystäväni – minä olen luonnollisesti kurja, yksinkertainen, vähäpätöinen ihminen. Mutta siitä ei ole kysymystä – ja minä sanon sen vain murheella, Nastjenka, – mutta minä rakastaisinteitä niin, niin paljon, että sittenkin kuin te vielä rakastaisittehäntä, jota en minä tunne, te ette kuitenkaan tulisi huomaamaan, ettäminun rakkauteni missään suhteessa olisi teille vaivaksi. Te saisittevain joka minuutti tuntea, että teidän vieressänne sykkii kiitollinen, niin kiitollinen, lämmin sydän, joka teille… Oi, Nastjenka,Nastjenka! Mitä olettekaan te tehnyt minusta!"

"Älkää itkekö, minä en tahdo, että te itkisitte," sanoi Nastjenka, rivakkaasti nousten. – "Tulkaa, nouskaa ylös, tulkaa minun kanssani,älkää itkekö," sanoi hän pyyhkiessään kyyneleitäni taskuliinallaan. – "Tulkaa nyt, ehkä sanon minä teille jotakin… Niin, nyt on hänjättänyt minut, nyt on hän unohtanut minut, vaikka minä häntä vielärakastan – minä en tahdo teitä pettää – mutta kuulkaas, vastatkaaminulle. Jos minä esimerkiksi … tulisin rakastamaan teitä, se on …jos minä vain… Voi, ystäväni! Kuinka saatan sitä ajatella, että minäteitä loukkasin, kun minä nauroin teidän rakkaudellenne, kun kiitinteitä siitä, ettette olleet minuun rakastuneet! Oi, Jumalani! Kuinka onse mahdollista, etten minä edeltäpäin sitä huomannut, että minä olinniin tyhmä, mutta… Nyt olen päättänyt sanoa teille kaikki."

"Kuulkaas, Nastjenka, tiedättekö mitä? Minä menen pois luotanne.Todellakin tuotan minä teitte vain vaivaa. Nyt on teillä omantunnonnuhteita siitä, että te nauroitte. Minä en tahdo, en varmaankaan, ettäte paitsi murhettanne… Minä tietysti olen syyllinen, Nastjenka, muttasuokaa anteeksi minulle."

"Pysähtykää, kuulkaa minua loppuun, – voitteko te odottaa?"

"Mitä varten odottaa? Mitä?"

"Minä rakastan häntä. Mutta se on ohimenevää, sen täytyy mennä ohitse, muutoin ei ole se mahdollista. Se meneekin jo ohitse, minä huomaan sen.Kuka tietää, ehkä menee se jo tänään ohitse, koska minä häntä vihaan, koska hän minua pilkkasi, sill'aikaa kuin te tässä itkitte minunkanssani, koska te ette minua halveksi kuten hän, koska te rakastatteminua, eikä hän minua rakasta, ja vihdoin koska minä teitä rakastan – jopa todella, aivan niinkuin tekin rakastatte minua. Olenhan sen itseennen teille sanonut, ja te olette sen itsekin kuullut. – Sentähdenrakastan minä teitä, koska te olette häntä parempi, koska te olettehäntä kunniallisempi, koska, koska hän…"

Hänen liikutuksensa oli niin vahva, ettei hän voinut puhua, hän panipäänsä minun olkapäälleni, sitten rinnalleni ja itki katkerasti. Minälohdutin häntä, puhuin hänelle mutta hän ei voinut kuulla, puristi ainakättäni ja sanoi kyynelten valuessa:

"Odottakaa, odottakaa, pian minä lakkaan. Minä tahdon teille sanoa…Älkää ajatelko, että nämä kyyneleet – se on vain heikkoutta, odottakaakunnes se menee ohitse."

Vihdoin lakkasi hän, pyyhki kyyneleet pois ja me menimme eteenpäin.Minä tahdoin puhua, mutta hän pyysi aina minua odottamaan. Memykistyimme. Vihdoin hän toipui ja rupesi puhumaan.

"Nyt viimeinkin", alkoi hän heikolla, vapisevalla äänellä. "Älkääajatelko, että minä olen epävakainen ja huikenteleva, että minä niinhelposti ja pian voin unohtaa. Minä rakastin häntä kokonaisen vuoden javannon Jumalan nimessä, etten koskaan, en koskaan ajatuksissani ollutuskoton hänelle. Hän pilkkasi minua, Jumala olkoon hänen kanssaan!Mutta hän haavoitti ja loukkasi sydäntäni. Minä en rakasta häntä enään, koska minä vain sitä voin rakastaa, joka on jalomielinen, joka minuaymmärtää, joka on rehellinen, koska itsekin olen sellainen eikä hän olearvoiseni – niin, Jumala olkoon hänen kanssansa! Parempi on näin, kuinettä minä myöhemmin olisin pettynyt toiveissani ja saanut kokeamillainen hän on… Kuka tietää, hyvä ystäväni," pitkitti hän, puristaen kättäni, "kuka tietää, ehkä oli koko rakkauteni vainitsepetosta, mielikuvitusta, ehkä sai se alkunsa vähäpätöisyyksistä,siitä, että minä elin mummoni toimissa! Kenties täytyy minun erästätoista rakastaa, ei häntä, vaan erästä toista, joka sääli minuaja … ja … jättäkäämme hänet," keskeytti Nastjenka, nyyhkyenliikutuksessaan, "minä tahtoisin vain vielä teille sanoa, että jos tehuolimatta siitä, että minä häntä rakastan – ei, rakastin – ja jos tehuolimatta siitä … vielä sanotte … jos te tunnette, ettärakkautenne on kyllin suuri karkoittamaan sydämestäni varhaisemmanrakkauden. Jos tahdotte minua armahtaa, jos ette tahdo jättää minutyksin kohtaloni varaan, ilman lohdutusta, ilman toivoa, jos te tahdotterakastaa minua aina, jos te minua nyt rakastatte, niin vannon minäteille että kiitollisuus … että rakkauteni tulee vihdoin olemaanteidän rakkautenne arvoinen… Tahdotteko nyt ottaa käteni vastaan?"

"Nastjenka," huusin minä nyyhkyen, "Nastjenka! Oi, Nastjenka!"

"Riittää jo!" sanoi hän, tuskin hilliten itseään, "nyt on jo kaikkisanottu, eikö niin? Niin – ja te olette onnellinen ja minä olenonnellinen, eikä enään sanaakaan siitä. Puhukaas jotakin muuta!"

"Niin, Nastjenka. Kyllin siitä, nyt olen minä onnellinen. Nyt,

Nastjenka, nyt puhukaamme jotakin muuta, oitis, minä olen valmis."

Ja me emme osanneet puhua mitään, me nauroimme, me itkimme, me puhuimmetuhannen sanaa ilman mieltä ja yhteyttä. Milloin kävimme käytävääpitkin, milloin käännyimme äkkiä ympäri ja menimme kadun poikki. Sittentaas pysähdyimme ja astuimme rannalle. Me olimme niinkuin lapset.

"Nyt elän minä yksinäni, Nastjenka," sanoin minä, "mutta huomenna – nyt olen minä, Nastjenka, tietysti köyhä, minulla on kaikkiaan tuhannenkaksisataa, mutta se ei tee mitään."

"Tietysti, ei. Ja mummolla on eläke, niin ettei hän meitä rasita.

Meidän täytyy kuitenkin ottaa mummo luoksemme."

"Luonnollisesti täytyy meidän ottaa mummo luoksemme… Mutta

Matrenakin…"

"Niin ja meillä on Theklakin!"

"Matrena on hyvin hyvä, vaan yksi vika on hänellä, ei ole hänellämielikuvitusvoimaa. Mutta se ei ole vahingoksi."

"Se on yhdentekevä, he voivat molemmat olla yhdessä. Mutta huomennatulette te luoksemme."

"Kuinka? Teidänkö luoksenne? Hyvä, minä olen valmis."

"Niin, te asutte meillä. Meillä, tuolla ylhäällä, ullakkokamarissa. Seon tyhjä. Meillä on ollut eräs vuokralainen, vanha vapaasukuinennainen, mutta hän on matkustanut pois ja mummo, sen tiedän minä, tahtooottaa nuoren miehen. Minä kysyin häneltä, miksi nuorta miestä? Siihenvastasi hän: 'Se on parempi, minä tulen jo vanhaksi. Mutta äläajattele, Nastjenka, että minä tahdon naittaa sinut.' Minä, nähkääs, sanoin, että hän sitä juuri tavoitti."