Kitabı oku: «Vieras rouva», sayfa 3

– Minäkö? Ai niin! Kiitos, suuri kiitos. Taidan tämän jälkeen pitääkumikalosseja…

– Kumikalosseissa hiottaa niin kovasti, sanoi nuori mies, näköjäänrajattomalla osanotolla.

– Jean! Tuletko kohta?

– Siinä olette oikeassa, jalat hikoavat. Heti, heti sydänkäpyseni, meillä on vain niin huvittava keskustelu! Aivan niin, olette aivanoikein huomauttanut, jalat hikoavat… muuten, suokaa anteeksi, minä…

– Ei mitään.

– Minua on sangen suuresti ilahduttanut.

Supiturkkinen herra istuutui vaunuihin. Vaunut läksivät liikkeelle.Nuori mies seisoi yhä paikallaan ja seurasi niitä kummastuneella katseellaan.

MIES VUOTEEN ALLA

Seuraavana iltana oli näytäntö italialaisessa oopperassa. IvanAndrejevitsh lennähti saliin kuin mikäkin pommi. Hänessä ei koskaanollut huomattu niin palavaa musiikinrakkautta. Tiedettiin vain, ettäIvan Andrejevitshia miellytti italialaisessa oopperassa hetkinen – nukkua; olipa hän parisen kertaa siitä puhunutkin, kuinka miellyttävääja suloista se oli. – Primadonna naukuu kuin valkoinen kissanpoika,hänellä oli tapana sanoa ystävilleen, – se tuutii uneen kuin paraskinkehtolaulu.

Siitä oli kuitenkin jo kauan, kun Ivan Andrejevitshilla oli tapanapuhua näin; niin oli laita vielä viime näytäntökauden aikana, mutta nyt – oi surkeutta – Ivan Andrejevitsh ei nuku edes kotonaankaan öisin.Kuitenkin hän lennähti kuin pommi täpötäyteen saliin. Teatterinvahtimestarikin säpsähti ja katsoi syrjäkarein herran taskuun, varmaankin odottaen näkevänsä kaikkien tapausten varalta valmiinapidetyn tikarin kahvan.

On mainittava, että siihen aikaan oli kaksi puoluetta, ja kumpikinpuolue puolusti omaa primadonnaansa. Toiset puoluelaiset olivat – ianeja, toiset sisteja. Molemmat puolueet rakastivat musiikkianiin suuresti, että teatterin vahtimestarit lopulta pelkäsivät kovastitämän rakkauden erinäisiä ilmauksia – rakkauden joka kohdistuikaikkeen kauniiseen ja ylevään, molemmissa primadonnissaruumiillistuneena. Sen tähden teatterin vahtimestari nähdessäänharmaahapsisen vanhan miehen syöksyvän saliin niin myrskyisästi – muuten ei vielä aivan harmaahapsisen, mutta sentään ainakinviisikymmenvuotiaan, asianomaisine kuutamoineen päälaella, ja muutennäköjään vakavinta lajia – sen tähden hän muisti ehdottomasti Tanskanprinssin Hamletin sanat:

"Me vanhat oomme yhtä taipuvat aatoksin yli maalin ampumahan, kuinnuorisolta puuttuu useasti valpasta malttia." [Oikeastaan Poloniuksensanat mainitussa näytelmässä. Suoment. muist.]

Ja vahtimestari katsoi syrjäkarein, kuten jo on huomautettu, hänenhännystakkinsa taskuun toivoen näkevänsä siellä tikarin. Siellä olikuitenkin vain rahakukkaro eikä mitään muuta.

Ivan Andrejevitsh syöksyi saliin ja hänen katseensa lennähti tuokiossatoisen rivin aitioiden ylitse, ja – voi kauhua…! Hänen sydämensälakkasi sykkimästä: hän oli täällä! Hän istui eräässä aitiossa. Sielläoli myös kenraali Polovizyn rouvansa ja kälynsä kanssa; siellä oli myöskenraalin adjutantti – mitä nokkelin nuori mies; siellä olivielä muuan siviiliherrakin… Ivan Andrejevits teroitti kokotarkkaavaisuutensa ja näkökykynsä, mutta voi sentään! Siviiliherrapiiloutui salakavalasti adjutantin taakse ja jäi tuntemattomuudenhämärään.

Hän oli täällä ja oli kuitenkin sanonut, ettei tulisi tänne lainkaan!

Juuri tämä kaksimielisyys, joka jonkin aikaa oli käynyt ilmi GlafiraPetrovnan jokaisella askeleella, vaikutti niin murhaavasti IvanAndrejevitshiin. Tämä siviilinuorukainen saattoi hänet kokonaanepätoivoon. Hän heittäytyi aivan murjottuna istumaan paikalleen. Muttamistä oikeastaan tämä epätoivo? Olihan se aivan yksinkertainentapaus…

On huomattava, että Ivan Andrejevitshilla oli paikkansa aivanpermantoaition vieressä. Lisäksi oli tuo häijynilkinen toisen rivinaitio aivan yläpuolella, eikä hän suureksi harmikseen voinut nähdäkerrassaan mitään siitä, mitä hänen päänsä päällä tapahtui. Sen tähdenhän kiehui ja kuohui kuin samovaari! Koko ensimmäinen näytös meni aivanhuomaamatta hänen ohitseen, hän ei kuullut ainoatakaan säveltä.Sanotaan, että musiikki miellyttää meitä sen tähden, että senvaikutelmat soveltuvat jokaiseen tunnelmaan. Ihminen, joka iloitsee,löytää musiikista iloa, surullinen surua; Ivan Andrejevitshin korvissaulvoi kokonainen myrsky. Kohottaakseen hänen harminsa kukkuloilleenihmiset hälisivät hänen takanaan, edessään ja molemmilla puolillaanniin äänekkäästi, että Ivan Andrejevitshin sydän oli pakahtumaisillaan.Vihdoin ensimmäinen näytös oli lopussa. Samassa kun esirippu laskeutui, sankarillemme kuitenkin sattui tapaus, jota mikään kynä ei voikuvailla.

Sattuu useinkin, että jostakin ylemmän rivin aitiosta putoaa alasteatteriohjelma. Kun kappale on pitkäveteinen ja katsojia haukotuttaa,on tämä heille kokonainen tapaus. Erityisellä kiinnostuksella heseuraavat tämän keveän paperin lentoa ylemmältä riviltä ja heitähuvittaa katsella sen leijailua permantoa kohden, jossa se varmaankinasettuu päähän, joka ei ole lainkaan sitä odottanut. Oikeastaan onkinomituista katsoa kuinka tämä pää joutuu neuvottomaksi (sillä se joutuuneuvottomaksi).

Ivan Andrejevitshille tapahtui kuitenkin jotakin, jota ei vielä koskaanole nähty. Hänen kuten ennen on huomautettu, jokseenkin kaljuun – päähänsä ei lentänyt mitään teatteriohjelmaa. Myönnän, että minusta onmelkein kiusallista sanoa mitä hänen päähänsä lensi, sillä onhan hiemanilkeää lausua, että mustasukkaisen, kiihtyneen Ivan Andrejevitshinarvoisaan ja paljaaseen, tarkoitan, osaksi tukattomaan päähän putosiniin sopimaton esine kuin esimerkiksi hajuvedellä pirskotelturakkauskirje. Ivan Andrejevitsh-parka, joka ei ollut lainkaanvalmistautunut tähän onnettomaan ja iljettävään tapaukseen, hätkähtikuin hänen päähänsä olisi tarttunut hiiri tai jokin muu petoeläin.

Että kirje sisälsi rakkautta, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Seoli kirjoitettu hajuvedellä pirskotetulle paperille, juuri niin kuinrakkauskirjeet kirjoitetaan romaaneissa, ja taitettu petollisenpieneksi, jolloin sen mukavasti saattoi piilottaa naisen hansikkaaseen.Pyydettiinpä esimerkiksi teatteriohjelmaa ja samalla pistettiin pienikirje näppärästi ohjelman sisään; kirje oli eräässä tietyssä kädessä,mutta – ehkä äkillinen, varomaton sysäys adjutantin kädestä lappunenluiskahtikin pienestä, levottomasti vapisevasta kädestä, jasiviilinuorukainen, joka jo oli ojentanut viattoman kätensä, saikinäkkiä kirjeen sijaan ainoastaan ohjelman, jolla hän ei osannut tehdämitään. Kiusallinen, omituinen sattuma! Aivan oikein: mutta tunnustakaapois: Ivan Andrejevitshille tämä oli vielä kiusallisempi.

– Prédestiné! hän kuiskasi kylmää hikeä valuen ja rypisti lappusenkädessään kokoon. – Prédestiné! Luodit sattuvat syylliseen, välähtihänen päässään. – Ei, ei niin! Onko minulla mitään syytä siihen? Muttasanotaanhan: kaljuun päähän putoavat suurimmat rakeet ja niin edelleen.

Mitä kaikkea voikaan pälkähtää päähän, jonka tuollainen odottamatontapaus huumaa! Ivan Andrejevitsh istui tuolillaan kivettyneenä, kutentavallisesti sanotaan, puolikuoliaana. Hän oli varma siitä, ettätapahtuman oli joku huomannut, vaikkakin salissa tähän aikaan syntyipelottava meteli, kun yleisö huusi laulajatarta esiin. Hän istui siinäaivan hämillään, hän tuli tulipunaiseksi, hän ei uskaltanut kohottaasilmiään, ikään kuin hän olisi odottamatta tehnyt jotakin hävettävää – keskellä suurta seuraa. Vihdoin hän päätti kohottaa silmänsä.

– Miellyttävästi laulettu, hän huomautti vasemmalla puolellaanistuvalle keikarille.

Keikari oli innostuksen huipuilla. Hän taputti käsiään, mutta hänenvahvin puolensa oli pääasiassa jaloissa. Hän vilkaisi hajamielisestiIvan Andrejevitshiin, asetti samassa kätensä kilveksi suunsayläpuolelle, jotta ääni kuuluisi selvemmin ja huusi laulajattaren nimensaliin. Ivan Andrejevitsh, joka ei vielä ikinä ollut kuullut sellaistakurkkua, oli ihastunut.

– Hän ei ole huomannut mitään, hän ajatteli kääntyen ympäri. Paksuherra, joka istui hänen takanaan, seisoi selin häneen ja tähystelilornjetillaan aitioita.

– Sekin on hyvä! ajatteli Ivan Andrejevitsh.

Etupuolella ei tietysti ollut huomattu mitään. Hän silmäili arasti jailoisessa toivossa permantoaitiota, jonka vieressä hänen istuimensaoli. Silloin häntä värisytti kiusallinen tunne. Aitiossa istui kaunisnainen: hän peitti suutaan nenäliinallaan, istui tuolissaan selkäkenossa ja nauroi kuin riivattu.

– Ah, ne naiset, ne naiset, tuumi Ivan Andrejevitsh ja lähtipujottelemaan katsojain jalkojen ylitse ovelle. Ja nyt pyydän lukijoitaarvostelemaan, tuomitsemaan minun ja Ivan Andrejevitshin välillä. Olikohän todellakin oikeassa tällä hetkellä? Suuressa teatterissa on, kutentietty neljä riviä aitioineen ja sitten vielä viides – parveke. Miksion välttämättä edellytettävä, että paperi on pudonnut juuri määrätystäaitiosta, ehdottomasti tästä ainoasta aitiosta eikä mistään muusta – esimerkiksi viidenneltä riviltä, jossa myös istuu naisia? Muttaintohimo on yksisäikeinen, ja mustasukkaisuus on yksisäikeisin kaikistaintohimoista maailmassa.

Ivan Andrejevitsh syöksyi lämpiöön, asettui lampun alle, mursi kirjeenauki ja luki:

"Tänään, heti näytännön jälkeen, G-kadulla – kujan kulmassa, K: ntalossa, kolmas kerros oikealle, ensimmäinen ovi. Tule, sans faute, Jumalan tähden!"

Käsialaa Ivan Andrejevitsh ei tuntenut, mutta epäilemättä oli kysymyskohtauksesta. – Yllättää hänet, saada kiinni ja tukahduttaa vaarakohta alussa, oli Ivan Andrejevitshin ensi ajatus. Hänen mieleensäjohtui myös heti paikalla todistaa vaimonsa syylliseksi, mutta mitenhän tekisi sen? Ivan Andrejevitsh oli jo juossut melkein toiselleriville, mutta kääntyi sentään takaisin.

Hän ei ensinkään tiennyt, mihin hänen oli juostava. Vain jotakintehdäkseen hän juoksi toiselle puolelle ja silmäili vieraan aitionavonaisesta ovesta vastakkaiselle puolelle. Tosiaankin! Kaikillaviidellä rivillä istui hänen paikkansa yläpuolella pystysuorassarivissä nuoria naisia ja miehiä. Lappunen olisi yhtä hyvin voinutpudota kaikilta viideltä riviltä, sillä Ivan Andrejevitsh vainusivilppiä kaikilta viideltä riviltä. Mutta se, mitä hän sieltä oli saanutnähdä, ei parantanut asiaa. Koko toisen näytöksen ajan hän juoksikäytävässä ympäriinsä eikä löytänyt mistään lepoa. Hän tahtoi mennäkysymään teatterin kassastakin toivoen sieltä saavansa tietoonsahenkilöt, jotka olivat ottaneet aitioita neljältä riviltä, mutta kassaoli jo suljettu.

Vihdoin kuului hillittömiä huutoja ja suosionosoituksia. Näytäntö olilopussa. Nyt ryhdyttiin huutamaan esiintyjiä esiin, varsinkin kaksiääntä jyrisi kaiken ylitse – molempien puolueiden johtajat. Mutta IvanAndrejevitsh ei ajatellut niitä. Hänen päässään pyöri jo kokosuunnitelma, miten hän menettelisi edelleen. Hän otti turkkinsa jalähti G-kadulle keksiäkseen, yllättääkseen ja viedäkseen hänet pois jayleensä esiintyäkseen hieman pontevammin kuin edellisenä päivänä.

Hän löysi pian talon ja aikoi juuri astua ovesta sisään, kun äkkiäaivan kuin hänen kainalonsa alitse nuori päällystakkiin puettu keikarilivahti ohitse, jätti hänet ja nousi kolmanteen kerrokseen. IvanAndrejevitsh luuli näkevänsä, että hän oli äskeinen keikari oopperasta, vaikkakaan hän ei silloin ollut nähnyt selvästi vierustoverinsakasvoja. Hänen sydämensä pysähtyi. Nuori keikari oli jo kaksi kerrostahänen yläpuolellaan. Vihdoin hän kuuli kuinka muuan ovi aukenikolmannessa kerroksessa ovikelloa soittamatta, tulijaa oli siisodotettu. Nuori mies pujahti asuntoon. Ivan Andrejevitsh saapuikolmanteen kerrokseen ennen kuin tätä ovea ehdittiin sulkea. Hän tahtoijäädä tuokioksi oven eteen seisomaan, harkita järkevästi askeleitaan jasitten lopullisesti päättää jotakin ratkaisevaa. Samassa kuitenkinvaunut ajoivat kolisten talon eteen, katuovi aukeni melulla ja raskaataskeleet alkoivat ähkyen ja yskien kiivetä kolmanteen kerrokseen.

Ivan Andrejevitsh ei voinut kauempaa malttaa mieltään. Hän avasi ovenja astui asuntoon petetyn aviomiehen koko juhlallisuudella. Hänenvastaansa syöksyi sangen kiihtyneenä joku palvelustyttö, sittennäyttäytyi eräs mies, mutta Ivan Andrejevitshia oli mahdoton pidättää.Hän lennähti asuntoon kuin pommi, hän kulki kahden pimeän huoneenlävitse, sitten hän katsoi nuoren, kauniin naisen makuuhuoneeseennainen vapisi koko ruumiiltaan ja tuijotti häneen niin kauhistuneenakuin ei lainkaan ymmärtäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. Samassakuului sivuhuoneesta raskaita askeleita, jotka tulivat suoraanmakuuhuonetta kohti: ne olivat samat askeleet, jotka olivat nousseetylös portaita.

– Ah, Jumala! Hän on mieheni! huudahti nainen. Hän löi kätensä yhteenja kalpeni vaaleaksi kuten aamupukunsa.

Ivan Andrejevitsh tunsi joutuneensa väärään paikkaan, tehneensä typeränja lapsellisen kolttosen, ja ettei hän ollut kylliksi harkinnutaskeleitaan. Nyt ei kuitenkaan enää ollut mitään tehtävissä. Ovi aukenijo, ja – raskaista askeleistaan päättäen – arvokkaan painava miesastui huoneeseen.

En tiedä, kenä Ivan Andrejevitsh tällä hetkellä piti itseään! En tiedä,mikä häntä esti menemästä suoraan miestä vastaan ja sanomastajoutuneensa tänne erehdyksessä, tunnustamasta tietämättäänmenetelleensä näin sopimattomasti, pyytämästä anteeksi ja poistumasta – luonnollisesti hän ei olisi poistunut kovinkaan kunniakkaallatavalla, mutta joskaan ei loistavasti, niin sentään soveliaalla jasuoralla tavalla. Mutta ei sinnepäinkään: Ivan Andrejevitsh käyttäytyijälleen kuin pojannulikka, ikään kuin olisi yksinkertaisesti pitänytitseään jonakin Don Juanina tai Lovelacena!

Ensin hän piiloutui vuodeverhon suojaan, ja myöhemmin, kun hän tunsiitsensä perin uupuneeksi, hän vaipui maahan ja ryömi vuoteen alle.Pelko oli väkevämpi kuin järki, ja Ivan Andrejevitsh, joka itse olipetetty aviomies tai ainakin piti itseään sellaisena, ei sietänytkohdata toista aviomiestä – kenties siksi, että pelkäsi loukkaavansahäntä läsnäolollaan. Olipa nyt niin tai näin – hän joutui vuoteen allekäsittämättä kuinka se tapahtui. Kummallisinta asiassa oli se, etteinainen vastustanut.

Hän ei alkanut huutaa nähdessään miten sangen kummallinen ikämies etsipakopaikkaansa hänen makuuhuoneestaan. Hän oli nähtävästi niinpelästynyt, ettei ilmeisestikään voinut käyttää kieltään.

Puoliso astui sisään ähkyen ja puhkuen ja tervehti vaimoaan sekäheittäytyi raskaasti istuimelle aivan kuin olisi hinannut ylöshalkokasan. Kuului käheää ja lakkaamatonta yskintää. Ivan Andrejevitsh, joka oli muuttunut raivoavasta tiikeristä vapisevaksi karitsaksi, pelkäsi ja vapisi kuin hiiri kissan edessä. Hän uskalsi tuskinhengittää, vaikka hänen omasta kokemuksestaan olisi pitänyt tietää,etteivät kaikki petetyt aviomiehet pure. Tämä ei kuitenkaan johtunuthänen mieleensä – olipa sitten syynä älyttömyys tai jokin muu seikka.Varovasti, hiljaa, hiljaa kopeloiden hän alkoi vuoteen alla laittautuajoten kuten mukavammin lepäämään. Mutta kuinka suuri olikaan hänenkummastuksensa, kun hän kädellään sysäsi jotakin esinettä, joka alkoiliikkua ja puolestaan tarttui hänen käteensä!