Kitabı oku: «Paholaiselle luvattu»
I
Vouti Niilo Pedersen oli soma ja väkevä mies. Hän ei tehnyt koskaan hyvää enempää, kuin hänen täytyi; mutta ei hän kumminkaan tehnyt pahaakaan enempää, mitä sai käymään päinsä, sanoi kansa. Hän ei ollut siis suuresti suosittu, mutta kansa kunnioitti kuitenkin voutiaan.
Kun hän siis ylevänä ja vankkana, leveine hartioineen ja pitkine harmaine hiuksineen, jotka riippuivat paksun, mustan nahkapäähineen alta, kävi pitkään ja harvakseen astuskellen ulkona, niin väistyi kansa syrjään ja tervehti häntä, kuten itse kuningasta. Ja kun hän tuli pahalle tuulelle, niin katsoa tuijotti hän muihin ihmisiin suurilla, terävillä silmillään niin, että ne oikein vaalenivat siitä. Suunsa oli aina kiinni kuin kiven sauma, eikä kukaan ollut nähnyt voudin naurahtavan. Hän oli harva-puheinen, vaan kova ääninen, ja mitä hän sanoi se oli sanottu.
Niilo Pedersen oli leskimies. Ja ne, jotka tunsivat ja muistivat hänen vaimonsa, sanoivat tämän olleen tavattoman sorean, vaan mustapintaisen ja ilkeä-katseisen. Aniharvoin saatiin häntä nähdä ja tuskin milloinkaan kirkossa. Voudin palvelusväki arveli rouvallaan olevan semmoisia asioita, joista ei kenenkään muun saisi tietää, ja hänen kuoltuaan kertoi huhu, että paholainen oli muka nähty hänen sairastushuoneessaan samana yönä, jona hän kuoli, ja siitä päättivät kohta kaikki ihmiset, että tuo musta, jäykkä rouva Margareta oli myynyt itsensä paholaiselle.
Voudilla oli vaimonsa kanssa tytär, jonka nimi oli Gunhilda, ja joka kaikin puolin oli äitinsä näköinen, vaan että hän oli vaaleapintaisempi ja kauniimpi. Mutta tämä tuli tietysti hänen nuoruudestaan, arveli kansa.
Ollessaan kymmenen vuotias, sattui Gunhilda kerran näkemään huoneen harjalla pöllöhoukan. Tyttö juoksi tupaan kertomaan tätä äitillensä. Äiti ei vastannut sanaakaan, vaan vaaleni heti kuin ruumis. Seuraavana aamuna sairastui hän kuolintautiinsa, ja ennenkun viikko oli lopussa, päätti hän päivänsä.
Sitten sai Gunhilda kasvaa vapaana. Isänsä ei hänestä paljoa huolinut ja sitäpaitsi oli ukko harvoin kotonakaan. Tyttö kiiti ja heiskalehti metsissä ja mäillä, kuin lintu, jonka vuoksi häntä ruvettiin sanomaankin villiksi eli metsistyneeksi lapseksi. Ainoat, joiden kanssa hän oleskeli ja viihtyi, oli palvelusväki, jotka kertoivat hänelle satuja ja opettivat iloisia lauluja. Muuten kasvoi hän saamatta paljon tietoa niissä aineissa, joita muut ihmiset harrastivat, ja niinpä sanottiinkin, että hän tuskin osasi "Isä meidän", kun hän rippikouluun meni. Hän oli kaunis, terve ja uljas; mutta silmissänsä oli tytöllä jotakin omituista, joka muistutti äidistään.
Rippikouluun meni hän viidentoista ijässä. Hänellä ei ollut paljon yhteyttä muun nuorison kanssa, sillä useat vaan pelkäsivät häntä; mutta yhtä iloinen oli hän kuitenkin. Hän ei välittänyt muista kuin yhdestä ainoasta tytöstä, ja se oli Signe Lid; häntä näet sen, Gunhilda kaihoksui. Signe Lid oli ystävällinen ja vaaleaverinen, leppeä katseinen ja lempeä koko olennossaan; pojat pitivätkin hänestä paljon. Bård Neset myöskin oli yksi niistä, jotka loivat suosion silmäyksiä Signeen. Mutta tämäpä juuri ei ollutkaan Gunhildalle mieluista. Kun Bård istui ja silmäili Signeä, sai Gunhilda ikäänkuin piston rintaansa. Gunhilda koki yhä enemmin ja enemmin vetää Bård'in silmäilyjä puoleensa. Bård tajusikin vihdoin tämän ja piti sen oivallisena tuumana. Onhan kaikille hyvä asia olla kauneiden neitojen miellykkeenä; mutta vielä jalommalta tuntuu olla semmoisen tytön lemmittynä, kuin Gunhilda Niilontytär oli.
Kuluipa aikaa ja Bård sai vakuutuksen, että Gunhilda oli kauniimpi kuin Signe. Hän oli, näet sen, uljaampi ja hienompi sekä vielä päälliseksi iloisempi, reippaampi ja soreamman näköisempi kuin tuo valkoisen kalpea, hiljainen Lid'in tyttö. Tälläiset olivat nuo lumoavat vilkkaat silmät; Bård kuumeni ja punehtui, kun Gunhilda katsoi häneen. Sitä paitsi oli hän Signeä rikkaampi ja korkeasukuisempi. Bård'ille tuli paljon miettimistä tämän asian vuoksi ja usein toivoi hän saavansa vakaasti puhutella Gunhildaa. Mutta se ei tullut äntiin. – On myöskin muistettava, että vouti ei ole koskaan ollut hyvässä kansan suosiossa.
* * * * *
Kun he olivat päässeet ripille, saatiin heitä yhä harvemmin nähdä; Gunhilda oleskeli enimmäkseen kotona. Muuan vanhanpuoleinen rouvasnainen tuli tähän aikaan voutilaan, missä hänen piti ruveta emännöimään sekä opettamaan samalla Gunhildaa hienompiin tapoihin; hän kuuluu olleen, niin ainakin sanottiin, voudin sukulaisia. Mutta eipä Gunhilda hänestä paljoa välittänytkään. Enimmälleen oleili hän vaan piikakamarissa ja keittiössä, taikka heiskalehti toisinaan ulkona, kuten ennenkin oli tehnyt, hiihteli ja liukuili suksilla, lauleli totuttuita laulujaan sekä ajatteli Bård'ia. Aina sunnuntaina ja pyhinä, jolloin messua pidettiin, meni hän halulla kirkkoon ja oli perin onnellinen saatuaan nähdä lempensä esineen. Mutta Bård ei sattunut olemaankaan kaikisti kirkossa ja silloin tuli tyttö moneksi päiväksi pahalle tuulelle. – Kukaan ei arvannut eikä oivaltanut asian oikeaa laitaa; mutta vanhat palveliattaret sanoivat hänen tulevan yhä vaan paremmin ja paremmin äitinsä kaltaiseksi.
Tähän aikaan rupesi Bård uudelleen ajattelemaan Signeä. Hän olisi paremmin paikallaan omakseni, mietti hän, ja hänen kanssaan yhtymisestä seuraisi enemmän etua ja mukavuutta. Gunhilda on liian raivoisa ja vielä muukalais-sukuinen; eikä tuokaan, mitä hänen äidistään on huhuttu, ole mitään viehättävää muistella, ja eikä niistä seurauksista tyttökään vapaa liene, ajatteli Bård. Hän mieltyikin Signe'en, ja tällä tavoin kului vuosi umpeen. Silloin puhuivat kyläläisetkin kaikenmoista Bård Neset'istä ja Signe Lid'istä. Ja ihmisten lörpötykset levisivät aina voudin taloon asti.
Kun Gunhilda sai tämän kuulla, tuli hän niin mielipahoilleen, että hän oikein itki. Hänessä syttyi ankara viha Signeä vastaan, semmoinen viha, että veri oikein kuohui hänessä. Onko tuo heikko Lid-tynkkä hänen voittava? Ottaako hän nyt sen pojan, jonka Gunhilda on itselleen valinnut? Ei sinä ilmoisna ikänä! Gunhilda tahtoo saada tuon pojan, ja kukaan ei häntä siitä estä. Mitä sitten moinen moukan-tympykkä, tuommoinen kuollon-kalpea, tyhmä olento hah, hah, kyllä hän saa nähdä, miten pitkälle hän pääsee Gunhilda Niilon tyttären kanssa! Ja nyt Gunhilda päätti kun päättikin saada Bård'in vaikka kiven sisästä. Bård on hänen; Gunhilda piti hänestä, ja sen jonka hän lemmittynään piti, tahtoi hän saada. Sen hän myöskin tiesi, että Bård'kin pitää hänestä. Bård oli ujo eikä hän luullut voivansa saada sellaista tyttöä kuin Gunhilda; sen vuoksi oli hän koettanut kosia Signeä, mutta nyt voipi hän mietteensä muuttaa, ja Gunhilda tiesi siis hänen olevan tulossa. Silloin saa Lid-tynkkä vaan pureskella kynsiään hänen peräänsä! Sittenpä saa hän hävetä oikein luuta silmillä siitä, että hänellä on ollut niin suuria ajatuksia. Hah, hah, kyllä se nyt kuitenkin toisin käy! Ja Gunhilda nauroi ilosta. Nyt ei hän voinut olla sisällä, vaan meni ulos heikkalehtamaan ja mietiskeli mietiskelemistään, kunnes hän vihdoinkin pääsi ihan selville siitä, että asia oli niin. Ilta läheni ja hän oli väsyksissä. Erään koivun juurella oli kivi, ja hän istui sille. Aurinko oli laskeumaisillaan; laajat varjot levisivät lehdoille ja joille. Hiljaisuus vallitsi metsässä; vaan kaukaa vuorten välistä kuului jotakin toitotusta. Linnut asettuivat yöpuilleen pesiinsä. Hyttyset survoilivat laskevan auringon punertavien säteiden kimalteessa. Gunhilda istui kauvan ja uneksi; vihdoin nousi hän seisoalleen, katseli loistavilla silmillään laaksoa, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, hälvi puunlehvällä sääskiä kasvoiltaan, ja lähti laulaen kotiinsa.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina meni Gunhilda kirkkoon. Päivä oli ihana; hän tiesi nyt jotenkin varmaan Bård'in tulevan. Varhain nousi Gunhilda ylös; hänen sydämmensä tykytti, kun hän meni. Kirkossa asettui hän istumaan sellaiseen paikkaan, että Bård ainakin näkisi hänet; sillä hän tiesi nyt ainakin uudessa vaatteuksessaan olevansa kuulun kaunis. Mutta sittekin tunsi hän itsensä raskasmieliseksi ja kummalliseksi. Hänessä syntyi nimittäin semmoinen tunne, että ne ajatukset, jotka hänen siinä istuessaan valtasivat, olivat tuskin luvallisiakaan, ja mikäli kirkko täyttyi väestä, sikäli tunsi hän itsensä ujommaksi ja alakuloisemmaksi. Kaikki kirkkoon tuliat kumartuivat rukoukseen; tämä saattoi Gunhildankin yhä enemmin ja enemmin kumartamaan päätänsä, ja se kainous, jota hän tunsi, punehdutti häntä. Kun Bård vihdoinkin astui kirkon-ovesta sisään ja silmäili ympärilleen, tuli hän niin hämillensä, että kasvonsa vaalenivat; sillä niin kaunista, kuin Gunhilda nyt oli, ei Bård ollut milloinkaan ennen nähnyt. Oli ikäänkuin hän olisi samalla kertaa nähnyt sekä Gunhildan että Signe'n: Gunhildan komeana ja lämpimän ihanana sekä Signe'n hellä tunteisena, hiljaisena, tyynenä ja lempeänä. Hän painoi silmänsä alas välttääkseen lumousta. Mutta sitten laskettuaan istumaan ei hän enää voinut hallita silmiänsä. Hän istui yhdessä kohden ja tähysteli Gunhildaa. Toisinaan kun heidän silmäilyksensä sattuivat yhteen, punehtuivat he kumpikin. – Signe tuli vähää myöhemmin ja kun Bård nyt näki hänen, näytti tämä tuossa talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisuuteen taipuvassa ujossa luonteessaan hänen mielestään perin vähäpätöiseltä olennolta; mutta Gunhilda oli komea ja uhkea, kuin "ritari-impi" laulussa, ja sen lisäksi vielä niin lemmekäs ja hehkuva. Hienosti ja puhtaasti oli hänen pukunsa valmistettu, ja sujuvasti ja luonnikkaasti verhosi se hänen pyöreätä hartiotaan ja pulleaa poveaan; vaan Signe oli lauhkea ja vaalea, ilman palavuutta ja ryhtiä, hidas ja verkallinen koko olennossaan, ja kun hän istui tuossa nojaten virsikirjaansa vasten, näytti hän Bård'in mielestä melkein muukalaiselta. Ei maar, tuo ei sovi sille, joka voipi saada sellaisenkin tytön, kuin Gunhildan!
Ne silmäilyt, joita Gunhilda Bård'iin loi, olivat niin ihmeellisiä, niin lumoavia ja niin kainoutta ja hehkuvia ajatuksia täynnä, että joka kerta kun ne osuivat Bård'iin, tunsi tämä kuuman virin ruumiissaan. Ja Bård pian vaipui niin syviin mietteisiin ja mietelmiin, että hän melkein unohti missä hän olikaan. Kun Signe yhden ainoankin kerran uskalsi häneen katsoa vilaista, niin hän oikein säpsähti; sillä Bård istuessaan siellä tuijotteli Gunhildaan niin kiintyneenä, kuin hän olisi hortunut siihen. Tämä tuotti Signelle sellaisen ajatuksen, että Gunhilda oli kukaties oppinut enemmin äidiltään kuin itse kokenut.
Gunhilda lähti kirkosta ennen Jumalan-palveluksen päättymistä ja silmäili samassa Bård'ia ikäänkuin olisi tahtonut sanoa odottavansa häntä, ja että hän tulisi heti perässä. Siitä tuokiosta ruveten ei Bård'illa enää ollutkaan lepoa. Gunhildan mentyä tuntui hänestä, ikään kuin koko kirkko olisi pimennyt. Koskaan ennen ei hänestä ollut tuntunut kirkko pienine ikkunoineen, ahtaine penkkineen ja sen alttaria ja kuori-ovea kaartavine, siniseksi maalattuine tai kullattuine puu-enkelinkuvineen niin tukalalta kuin nyt. Hän seurasi ajatuksissaan Gunhildaa, tämän kulkiessa metsän läpitse vaaleiden kukkasten keskitse auringon säteiden säihkyessä. Bård'issa oli jotakin joka pakoitti hänen seuraamaan tyttöä; hän oli näkevinään ikäänkuin Gunhilda olisi kääntynyt ja katsellut jälkeensä, tuleeko hän. Jumalan palvelus tuntui hänestä siis kovin pitkältä ja pappi hitaisimmalta nahjukselta, sillä niinkauan oli se hänestä viipyvänä pienimmissäkin toimissansa! Viimein ei Bård voinut enää mieltään malttaa; hän nousi äänetönnä ja lähti, vaikka pahalla omalla tunnolla, ja tuumasi, että ihmisten pitäisi saada nähdä kenen perään hän meni. Signeä ei hän suvainnut näkevänsä, eipä edes ajattelevansakaan häntä.
Kirkon edustalla oli vähäinen joukko ihmisiä, jotka puhelivat keskenään; Bård hiipi heidän välitsensä ja lähti kotia päin. Millään ehdolla ei hän suvainnut matkatoveria mukanaan tulemaan. Kun hän vaan pääsisi metsään – kenties? ehkä hän voi saavuttaa tytön, eihän se liene kaukana tieltä.
Poika joutui ihan hurmeeseen. Oli juuri kuin ilma olisi hehkunut ja tuoksunut; jok'ainoa hengähdys tuoksui onnea ja ihmeellisiä tunteita. Metsäkin, missä hän kulki, näytti mielestään elävän ja liikkuvan; kaikki yhdistyivät ja heijastuivat auringon lämpimiin säteihin: kauniit värit, suloinen tuoksu ja lempeät varjot. Kuohuvan ilon valtaamana sanoi hän itsekseen: hän suosii minua! ja tämän lausui hän kerta toisensa perään, yhäti samallaisella onnella niin, että hän ikään kuin hengitti lempeä. Ja nyt oivalsi Bård, että hänkin rakastaa Gunhildaa ja oli ainakin lempinyt häntä. Mutta Signeä! – toisella tavalla oli sen asian laita; eihän se ollutkaan rakkautta, se on ollut aivan toista, ainoastaan laimeaa, sammuvaa, innotonta unelmaa ilman tällaista tulta ja lämpöä; se oli vaan tavallista tuttavuutta. Mutta tämä, tämä on rakkautta! Sellaista, jollaisessa rakkaudessa ihminen voipi mennä vaikka kuolemaankin: mutta rakkaudestaan Signeen, sen hän kyllä tunsi, ei hän olisi voinut kuolla.
Hän ei ajatellut; hänellä oli vaan mielikuvia ja tunteita, hän uneksi niin, että hän oikein hehkui. Tulta leimusi hänen mielestään ilmakin, joka auringon lempeää lämpöä uhkuvana virtaili hänen ympärillään tuhansien kukkasten suloisessa tuoksussa. Hän oli onnellisin poika, mitä maa kantaa. Kahdenkymmenen vuotias, kaunis, rikas ja onnellinen tyttöjen pateissa – hänellä oli syytä ollakin iloinen, hän saattoi mielellään uneksiakin. Voudintytär oli tosin korkeammalla arvo-asteella, mutta eihän Bård Neset'kään ollut huonoimpia, ja että tyttö häntä rakasti, sen hän tiesi jo entisestään, ja sen oli hän taas tänäänkin nähnyt. Niin armaita silmiä ei voi kukaan uneksiakaan; herttaisimmatkin naissilmät, joita hän entuudestaan tunsi, olivat näihin verraten, vaan sulottomat ja kylmät. Kaikki oli kalpean kolkkoa Gunhildan rinnalla; kaikki halpaa varjoa vaan hänen mykevään, luontevaan poveensa, hänen tummiin, kiiltäviin hiuskutriinsa verraten; hän oli täydellisin, mitä asu voipi kuvaella; hänen ympärillään aaltoili lemmen-auringon lämmittävä rakkauden lumomeri. – Metsä tuli yhä tiheämmäksi, mitä edemmäksi Bård ennätti. Korkea hongikko ja taaja lehdikko täytti maan; auringon-säteet kimalsivat puiden lehviin, ikäänkuin kultasateena. Ruskeita oravia hyppi sinne tänne ja kirjava kissa koputteli hongan-oksaa. Kaikki oli niin hiljaista ja onnellista, että Bård ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tämän päivän vertaista.
* * * * *
Näin iloisena kävellessään, täytyi Bård'in kuitenkin seisahtua, sillä jälestänsä mäeltä kuuli hän laulun. Tämä oli naisen ääni, raikas, vaan suloinen ja hellä, ikään kuin varova, toisinaan hieman vapisevakin; saattoi kyllä arvata, että se oli joku tyttö, joka yli laakson lauleli sulholleen, vaan oli peloissaan siitä, että joku muukin sen kuulisi. Bård pysyi yhdessä kohden ja kuunteli laulua, joka tenhokkaasti veti häntä puoleensa, sillä tuo oli kaunista laulun säveltä, joka kuului niin viehättävältä metsän hiljaisuudessa ja sopi niin hyvin pojan omille lämpimille unelmille. Laulu kuului vähitellen lähenevän häntä, ja kohtapa eroitti hän sanatkin ja tajusi sen tarkoituksen:
Ei o'o hyvä karskin pojan
Suotta kosiskella;
Koht' ei tiedä kenen tytön
Saakaan kullaksensa!
Tyttö vuottaa vuodet, päivät
Uneksien huolissaan,
Nuoruutensa kevät kuluu
Pojat hänt' ei muistakaan!
Tässä seurasi hetkisen äänettömyys ja sitten kuului laulu taas, mutta nyt vaan pikkuisen matkan päästä mäeltä.
En koskana usko karskia poikaa,
Sen mieli on kylmin ja kankein.
Mä sieväni, sorjani valitsen vaan
Se kaikist' on pulskin ja parhain.
Tässä vaikeni laulu. Bård tunsi mielensä kummalliseksi; hän mietti ensin hetkisen ja lauloi sitten:
Ken laulaa lehdos' vihannass'
Siimeksessä aikojaan?
Jos hemppu o'ot, niin odotas,
Mua et saakkaan milloinkaan!
Hetkisen kuluttua kuului vastaan:
Sä poikanen karski kuin olletkaan
Niin varo myös aseetonta!
Ei helppo o'o kohdata hempukkaa,
Se hurmannut niin on monta!
Tämä vaikutti Bård'iin; – Hän tunsi äänen. Nyt kahisi pensaikko, nauru kuului, ja parin pähkinä-pensaan välistä pilkistihe näkyviin rattoisasti hymyilevät, hehkuvat ja lempeät kasvot; pyöreä pää ja paksut, tumman-ruskeat hiukset pistäytyivät esiin. Tämä oli Gunhilda.
Bård katsella töllötteli, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa omia silmiään. Tyttö äkkäsi sen ja nauroi taas. "Ole varoillasi!" sanoi Gunhilda. "Sinä et keksi lumon livaustakaan, ennenkuin olet lumo-salissani Skreds-nuten'issa ilkeiden pitkä-kärsäisten noitain keskellä, ja pyrkiessäsi ulos, ovatkin portit suletut… Nyt poika!" Ja Gunhilda oli niin lumoavainen, että Bård tahtoi syleillä häntä, mutta silloin nauroi hän ja juoksi pois ja Bård perässä. Nyt kiidettiin kuin hengen edestä. Bård'in sydän tykki kuin tuli; veri kihisi hänen korvissaan, ja hänen silmänsä leimusivat tulta iskien niin, että hän näki sivultaan levottomia välkytyksiä. "Gunhilda!" Tyttö juoksi – vaan nyt alkoi Bård jo saavuttaa häntä. "Suvaitse minun puhella kanssasi, Gunhilda!" pyysi hän, ja nyt oli hän niin lähellä tyttöä, että siinä ei pakeneminen enää auttanut. Gunhilda lievahdettuaan syrjään seisahtui, ja oli nyt vallan vaalea, mutta punehtui kohta. "Nyt tulet sinä vuorelle, jos et – !" lausui tyttö teeskennellyllä naurulla. "Vuorelle tai minne tahdotkin; mutta anna minun seurata sinua" pyysi poika. "Sinä olet kaunein mitä minä olen nähnyt". Suunnaton ilo loisti tytön kasvoista ja nyt oli hän voittanut! Mutta heti loi Gunhilda silmänsä alaspäin ja rupesi vakavaksi. "Nyt sinä valehtelet", sanoi hän. "Vaikka paikalla kuolisin", intti Bård vastaan. "Vaiti", virkkoi Gunhilda, "sen mitä nyt sanot minulle, olet sinä jo ammoin kerroin vakuuttanut Signe'llekin." "Ei, sitä en ole tehnyt! sillä tämmöistä rakkautta ei minulla ole ikänä ollut häneen! Nähdessäni sinut tulen minä oikein huumeuksiin; en milloinkaan muistele häntä, jos sinä myönnät minulle lupauksesi." Gunhilda katseli syrjittäin ylös ja naurahteli, jonka tähden Bård arveli hänen tulleen hulluksi. Sitten sanoi tyttö: "Minä en usko sinua, ennenkuin näen". "Kaikkia mitä sinä sanot, tahdon minä tehdä." "Ei kaikkea!" "Kyllä, niin totta kuin tässä olen…" Silloin katsoi hän vakaasti Bård'iin, sanoen: "Pyydän siis sinun tänä päivänä sanomaan itsesi irti Signe'stä". "Enhän minä ole ikänä Signeen minkäänlaisella sanalla itseäni sitonutkaan". "Se ei ole totta!" "Kyllä, tosiaankin. Ajatellut olen kyllä toisinaan häntä ja puhunutkin hänen kanssaan; mutta minkäänlaista lupausta en koskaan ole hänelle antanut". "Voitko sinä sen valallasi vahvistaa?" "Aivan varmaan, niin kalliisti kuin tahdotkin." "Mutta nyt tulee sinun luvata minulle, että tästä lähin et milloinkaan puhu hänen kanssaan." "Minä en katso sinne päinkään, missä hän on ja kulkee." "Onko tuo nyt varmaa?" "On, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!" – Nyt leimahti koko tuo verraton 17-vuotiaan tytön rakkaus ilmi liekkeihin; ja ylpeä hän oli, sillä nyt oli hän voittanut. Kauemmin ei hän siis malttanut itseään hillitä: hän kievahti Bård'in kaulaan niin lemmen lämpimänä ja innostuneena, että tämä melkein pelästyi, lausuen tyttö samassa: "Nyt olemme aina yhdessä." – Pian sitten oli tyttö poissa, ja Bård jäi seisomaan yksinään lumottuna juuri kuin olisi unesta herännyt.
Kummallista! Tämä jota Bård ei olisi milloinkaan uskonut … hän, Gunhilda, joka oli niin erilainen kaikista muista, … ja jota hän puolittain oli pelännytkin. Onko tämä nyt totta? Vai onko hän nähnyt unta? Onko hän ollut aivan huumeuksissa.
Mutta loitolla mäellä huhoiltiin pitkään, miellyttävästi ja suloisesti; sen kuuli kyllä, että huhoilia oli iloinen. Bård hivahti seisoalleen ja taas kuului huhoileminen. Totta tämä onkin. Ei hän ollutkaan uneksinut. Hän lähti monissa mietteissä kotiansa. Tämän tästäkin täytyi hänen kysyä itseltään: mikä lieneekään syynä siihen, että en ole iloisempi. Kukaties se, että tuo asia on sattunut niin äkkipäätä.
Mutta tästä lähtien oli Bård ihmisten mielestä kummallinen. Varsinkin herätti huomiota se, ett'ei hän enää mennyt Lid'in luokse. Kutkaan muut paitsi Signe eivät arvanneet, mikä tähän oli syynä; mutta tällä tytöllä oli asiasta omat ajatuksensa ja hän oli siis vaiti.
Gunhilda oli nyt mahtava ja varsin onnellinen. Sulhonsa lemmen oli hän voittanut ja vielä päälliseksi yhdellä ainoalla yrityksellä, joka sysäsi Lid'in tytön aivan takapajulle. Nyt sai tuo vaalean-kalpea moukan-tynkkä nähdä, kumpi heistä oli voimallisempi. Oi, miten Signen sydäntä mahtoikaan karvastella. Ja miten mahtoikaan hän kadehtia Gunhildaa. Kyllä, kyllä, vaan mitäpä sinä siihen nyt voit? Olisipa tosiaankin paikallaan, jos joku pitäjään tytöistä voisi ruveta häätämään Gunhilda Niilon tytärtä.
Ja nyt oli poika ihan varmaan hänen omansa. Miten voitetun näköisenä ja suijistuneena Bård olikaan nähdessään Gunhildan; miten nöyrästi hän pyysikään, ja miten kuuliaisena hän antautuikaan hänelle! Tyttö nauroi ilosta ajatellessaan sitä, miten kaikki muut ihmettelivät hänen muuttumistaan aivan toisellaiseksi. Hän juoksenteli ulkona useammin kuin tavallista, laulellen ja viserrellen lintujen kera kilpaa. Kun hän pääsi semmoiselle mäen-rinteelle, mihin Neset näkyi, huhoili hän niin, että seudun kunnaat kaikuivat. Ja silloin taas, kun hän oleili sisällä, kävi koko huoneessa semmoinen jyty, semmoinen ilo, että vanha vouti ei tahtonut saada rauhaa missään. Vouti pahkiloitsi tuota, ja kylläpä siihen jo tuskautuikin; joutuipa hän väliin tavoittelemaankin häntä; mutta usein jäi ukko seisoa töllöttämään ja huutamaan perään, kun tyttö kiitihe ympäri metsistyneenä ja keveänä kuin lintu, ja vihdoin tulikin vouti huomaamaan sen, mitä ei hän vielä ennen ollut älynnytkään: että tyttärensä oli sorea neito. Tuohan on jotakin ajateltavaa! Hän oli aina ollut nureissaan siitä, ett'ei Gunhilda ollut poika; mutta kun hän ajatteli ympäri, niin olihan jo kaunis tyttökin hyvä olemassa. "Gunhilda, tyttöseni," kysyi hän eräänä päivänä, "tiedätkö kuinka vanha sinä olet?" "Seitsemän toista vuotias", vastasi tyttö-hempukka rattoisasti hymyillen – "seitsemäntoista vuotias!" "Hm!" mumisi vanhus, "oletko sinä noin iloinen seitsemännestä toista ikävuodestasi? Sinä et kyllin tiedä, että seitsemäntoista vuoden ikä on vaarallinen aika?" Tyttö silmäili isäänsä kujeellisesti naurahdellen. "Mahtaneekohan tuo niin olla?" kysyi tyttö. "Niinpä niinkin, mutta," virkkoi vouti, "katso sinä vaan eteesi!" Hänen mieleensä juohtui oman nuoruutensa muistot silmätessään tytärtään; tuommoinenhan hattara Margareta-vainajakin oli nuoruutensa aikana. Mutta eivätpä nuo entisetkään ajat ansaitse juuri miettimistä; vouti meni konttoriin niin kiireesti kuin pääsi. Nyt on vaan hankittava tyttärelle kelpo mies, ajatteli Niilo Pedersen.
Mutta Gunhilda ei miettinyt sitä. Tyttö tapasi usein Bård'in milloin kirkkotiellä, milloinpa missäkin, ja nämä kohtaukset olivat ainoita, joita Gunhilda piti arvossa. Tämä oli paljasta rakkautta, ilman ajatusta, vapaaluontoista ja vallatonta ikäänkuin taivaan linnuilla. He puhelivat paljon keskenään, mutta enimmiten oma-kohtaisuuksistaan, sitä vastoin vaan harvoin tulevaisuudestaan, sillä tulevaisuutta ei ollut niin helppo miettiä, kuin he voivat toivoa, mutta sen he heittivätkin pois mielestään. Gunhilda erittäinkin johti puhetta. Bård joutui vaan kuuntelemaan, unhottaen itsensäkin, uneksien; useinkaan ei hän tietänyt mitä Gunhilda sanoi, hän vaan silmäili ja silmäili tyttöä, hänen liikkuvaa, hymyilevää suutansa valkoisine hampaineen, ja silmiään, jotka loistivat välähtelevällä hohteella, tuota tuuhevaa tukkaa ja noita hienoja käsiä. Nämä yhdessä-olot eivät olleet koskaan pitkiä, mutta sitä enemmän onnellisia; Bård arveli, ett'ei hän niittä voisi elääkkään.
Syksy läheni lähenemistään. Bård ja Gunhilda tapasivat yhä harvemmin toisensa. Mutta viimein kuitenkin saivat ihmiset tietoa tuosta lempi-touhusta. Ja silloinpas levisi kaikellaisia puheita ympäri pitäjään. Kukaan ei tajunnut Bård'in mielialaa. Kun kyllä olisi saanut sellaisenkin tytön kuin Signe'n, joka ei tosin ole erin omaisen rikas, mutta kumminkin kaunis ja sievä, ja päälliseksi niin kätevä ja työteliäs kaikissa töissään, kuin tyttö ikänä voipi olla, ja hän sen sijaan ottaa tuon puolihupsun voudin-tyttären, jolla nyt kyllä on rahoja, vaan joka ei ymmärrä vähintäkään, mitä talossa tarvitaan; varmaankin on siis poika mieltä vailla. Tälläiset juorupuheet tulivat vihdoin aina Neset'in väenkin korville. Nyt ruvettiin kääntämään asiaa niin, että Nesiläiset olivat vanhaa äveriästä talonpoikais-sukua, vanhin ja etevin sukukunta koko pitäässä; ja Nesiläiset olivat aina olleet ensimmäisenä ja ikäänkuin johtajina kaikissa niissä kahakoissa, joita voi syntyä pappien ja ankarain voutien kesken. Olipa Bård'in iso-isäkin kerran nuoruudessaan ollut mukana tälläisessä kapinassa ja ajanut voudin pitäjäästä tiehensä, jonka karkoituksen hän teki semmoisella rajuudella, että vouti hädin tuskin pääsi hengissä matkoihinsa. Näiden seikkain vuoksi pidettiin Nesiläisiä oikeina "kansanvoiman" edustajina virkamiehiä vastaan, ja olivatkin he aina ponnistelleet vanhan talon-poikaistavan pysyttämiseksi ja siten osoittaneet olevansa etevimpiä vertaistensa joukossa. Kun he saivat kuulla tätä Bård'ista ja Gunhildasta, tekivät he siitä vaan pilaa. Mutta näitä puheita ei kuitenkaan sopinut vanhalle iso-isälle kertoa, sillä moista kuullessaan olisi hän varmaan syleskellyt niin, että se olisi oikein peloittanut. Tätä kaikkea vastaan oli Bård aseeton, ja se vielä pahinta, että hänen mielestään olivat vanhat varmaankin oikeassa. Gunhilda huomasikin pian, että Bård ei enää ollutkaan yhtä iloinen kuin ennen. Mutta hän arveli kuitenkin ihmisten lörpötysten vaan olevan tuohon syynä. Gunhilda koki tavalla, jos milläkin saattaa häntä iloisemmaksi; mutta entiselleen ei Bård sittenkään tullut, ja siitäkös tyttö oli pahoillaan. "Mitä sinä huolit noin paljon tuommoisista?" sanoi hän: "minäkään, vaikka olen naisihminen, en välitä niin vähääkään sellaisista!" Eipä Bård'ikaan, oman sanansa mukaan, ollut noista piittaavinaan; vaan siinä ei hän ainakaan totta puhunut.
Sitten sai Bård kuulla, että Signe oli hänen tähtensä tullut oikein kipeäksi. Tämä sattui häneen jotenkin ottavasti, eikä hän voinut vieläkään olla suosimatta semmoista tyttöä, joka rakasti niin lämpimästi ja uskollisesti ja kuitenkin niin tyynesti ja puhtaasti häntä.
* * * * *
Kaikki voutilan väki tunsi Bård'in ja Gunhildan välisen suhteen yhtä tarkalleen kuin itse talonkin olot. Yhden seikan oli vouti erittäinkin huomannut, nimittäin sen, että Gunhilda viime aikoina oli suuresti tasaantunut. Voudilla oli kuitenkin omat ajatuksensa tästä; hän arveli, näet sen, tuon tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinäinen.
Eräänä päivänä kevät-talvella matkusti vouti kaupunkiin. Ja kun hän palasi kaupungista oli hänen mukanaan muuan hienokäytöksinen nuorukainen, jota hän nimitti herra Jörgen'iksi, ja jonka hän sanoi olevan aatelismiehen. "Sepä auttanee", sanoi vouti itsekseen.
Ja kylläpä tuo jonkullaista mieltymystä herättikin; sillä Gunhildan mielestä oli mies hyvinkin hupainen sen vuoksi, että hän oli niin erilainen muiden poikien suhteen, joita hän oli tottunut näkemään; ja sitten vielä puhui hän kauniisti. Tuo nuori herra oli puoleksi saksalainen ja toisinaan puhui hän sellaisia asioita, jotka kuuluivat usein hullumaisilta. Gunhilda nauroikin hänelle ja tulipa hänelle ajatuksia semmoisiakin, että tuo mies on tyhmä. Muuten oli nuorukainen sangen sorea poika, pikimustalla tukalla ja suurilla tummanruskeilla viikseillä; kasvoissaan näkyi hieman muukalaisuutta sekä samalla hiukan hienouttakin, ja hänellä oli iso, köyry-nenä, juuri kuin kotkan tai haukan nokka. Hän tahtoi aina seurustella Gunhildan kanssa ja vihdoin juohtui tytön mieleen se ajatus, että hänkin, muka, tullut kosimaan. "Mitä tuo mies tahtoo ja mitä vehkeitä hänellä on?" kysyi hän isältään. Vanhus katsoi tirkistelevin silmin tyttäreensä. "Eikös hän ole kunnon poika?" kysyi hän. "Kukaties hän mielii minua, vai mitä hän kulkee ja nuuskii?" virkkoi Gunhilda ja näytti välinpitämättömältä. "Niin", vastasi vouti lyhyesti, vaikka huomasikin, ettei tämä tyttöä ollenkaan miellyttänyt, "tarkoitus on se, että hän kuitenkin sinun saa. Hän ei ole rikas, mutta hän on aatelinen … no niin, minulla on omat mietteeni asiasta. Muista vaan, että kohtelet häntä kelpo-käytöksellä!" Vouti lähti paikalta, ja Gunhilda jäi äänetönnä ällistelemään.
Hän oli nyt kyllä lannistettu, vaan ei murtunut. Hänen nuori, vapaasti kehittynyt luontonsa rupesi tuon viemistyksen perästä nousemaan. Ajatukset – harmilliset ja kolkot ajatukset – juohtuivat hänen mieleensä; ne häikensivät itkun ja tekivät mielen vilppaaksi ja pään kylmäksi. Minkä tähden oleilee hän nyt täällä, yksinäisenä ja auttamattomana, kaikista eroitettuna – hän, joka ei ollut niin nuori ja iloinen?
Täällä kuleskeli hän vuosi sitten ylevänä ja onnellisena luullen kaikki voittaneensa. Hän oli silloin ikäänkuin uusi ihminen; hän rakasti kaikkia asioita eikä hänessä ollut mitään pahuutta. Valittuansa kohtaan oli hän rehellinen kulta; kaikesta sydämmestään oli hän rakastanut sulhoaan eikä hän ollut pitänyt mitään edes hänen vertaisenaan sitä vähemmin kalliimpana häntä. Koko elämällään oli hän tahtonut maksaa sulholleen sen, että tämä häntä rakasti ja ilostutti. Eikö se ollut oikein? Oliko se niin paha synti, että tuolla vanhalla juonikkaalla ukolla kotona oli sen vuoksi oikeus ajaa tytön metsään? Jos se olisi ollut herra Jörgen, niin ei ukko olisi virkannut sanaakaan … mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen.
Ei, sepä hän ei ole. Vouti oli oikeassa, moukka on aina moukka, josko hän sitte muutenkaan oli niin hyvä. Koska Gunhilda oli heittäynyt kyllin alhaiseksi rakastamaan moista petturia, niin saa hän myöskin itse karvastella sitä. Nyt huomasi hän kaikki. Bård ei ollutkaan koskaan häntä rakastanut. Tuommoiset ihmiset eivät voi rakastaa. Hän oli pitänyt Gunhildaa huvinaan, tehnyt pilaa hänestä, mutta oikeastaan olikin hän ajatellut Signeä. Oi, mitä hävyttömyyttä ja vehkeilyä, oi, mitä tunnotonta ilveilyä! Miten häpeällisesti ja ilettävästi hän olikaan pettänyt, miten synnillisesti ja kunniattomasti hän olikaan tahrannut neidon nuoruutta ja kunniallista lemmellisyyttä! Hirveä kaiho kuohui hänessä. Hän lasketteli Bård'ille haukkumanimiä, niin rumia, ett'ei hän itsekään tietänyt mistä hän niitä tempoi, hän kirosi häntä, toivotti hänelle kaikkea pahaa, mitä vaan ymmärsi ja pyysi, että tulkoon Signe vielä kerran yhtä onnettomaksi, kuin hän itse nyt tunsi olevansa. Hän tulistui niin, että hän oikein säti. Se mitä häneltä oli poistunut, on liian paljon ja se kohtalo, jota kohden hän nyt kulkee, on kovin surkea. Verensä kiehui ikävästä; hän hehkui koston-halusta, raa'sta ja tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki mitä hän omi ja sitten karkoittanut hänen metsään; heidän mielestään on samantekevä, putosi hän koskeen tai syvänteeseen. Oi, jospa ihminen olisi mies ja voisi kostaa! jospa löytäisi vuoren rotkon, saisi rajuja miehiä kokoon, ja niin sitten yön pimeydessä pääsisi hävittämään seutua ja murhalla ja poltolla! Ja hänen tarvitsikin kostaa. Se, mitä he ovat tehneet hänelle, ei saa jäädä niin, kuin se olisi tehty metsän kukalle. Suvaitsiko hän nuoren elämänsä noin sorrettavan ja menetettävän, pitäisikö hänen taipua ottamaan kaikki vaan hyvänä… Hän aikoo nauttia rivakkaa nuoruuttaan. Ja jos hän ei saa sitä päinsä käymään jo ajattelemallansa suunnalla – niin tekee hän sen vielä jollakin pahemmalla tavalla! Nyt on hän napaa eikä hänen tarvitse enää kenestäkään huolia eikä ketään pelätä; he saavat vielä nähdä, että tyttöä ei niin hevin masennetakaan, ja ett'ei hän anna elämäänsä alttiiksi heidän tähtensä; ja niin totta kuin Jumala taivaassa on, saavat he vielä katua sitä, mitä ovat tehneet. Viimeisellä elon-hetkellään karvastelevat he vielä hänen tähtensä ja tuomiopäivänä saavat he hänestä vastata. Gunhilda kavahti seisoalleen kuutamossa ikäänkuin nuori naaras-jalopeura, voimakkaana, muhkeana ja tavattoman kauniina, pudistaen päätänsä ja koko vartaloansakin vimmastuneena siitä, ett'ei hän ole ollut varovaisempi. Ja hän painoi kätensä rintaansa vastaan vannoen, että tästä hetkestä lähtien elää hän raivoisasti, niin rajusti, että he vaalenevat sitä kuullessaan, niin uhka-hurjasti, että he saavat katua itsensä mielipuoliksi, samoin kuin hän itse tänä yönä oli vähältä menettää mielensä. Mitään ei hän ota varoakseen enempää, kuin eivät hekään ole vähääkään välittäneet menettelyssään hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti, aikoo hän kulkea elämässään eteenpäin, koskapa kerran hekin ovat kunnian ja kaiken hyvän häneltä ryöstäneet; ja vihdoin viimein – vielä kerran palaa hän takaisin kotiinsa, äveriäänä ja mahtavana kuin kuningatar ja on naimisissa soreimman kanssa mitä maailmassa on.
Hän yritti rukoilemaan apua taivaan ja maan Herralta, vaan ei voinut; hänen mieleensä juolahti samassa, että paholaisenhan puoleen tämmöisessä pulassa oli käännyttävä. Niin varmaankin! – paholainen! Ja Gunhilda nauroi kuin vuori-peikko niin, että nuo sumuiset tunturit kaikuivat surullisesti. Paholaisessa on voimaa ja halua auttamaan häntä! Eikös hänen äitinsä ole ollut noita-akka? ja eikö Gunhildaa itseäänkin ole pidetty loitsiana? Hah, hah! Paholaisessa on miestä auttamaan! Hän kotonaan, hän, tuo Bård-raukka – Bård olkoon syypää; vastatkoon hän syyllisyydestään tuomiopäivänä, sen hän on ansainnut! – Onko hän pois taidolta? Sama se; mutta on hän kuitenkin moisia pettäjiään viisaampi. Tätä eivät he kai ole koskaan arvanneet ajatellakaan; he ehkä luulevat hänen menneen virtaan tahi lähteneen mieron-tielle taikka ruvenneen palvelemaan ruokansa edestä kunniallisia ihmisiä … niin, senpä he näkevät! he tulevat huomaamaan, että hän ei olekaan turhan-vuoksi rouva Margareetan tytär…
Uudelleen tunsi hän tuon kummallisen, levottoman liikunnon sydämmensä alla. Ja hän käänsi koko raivoisan vihansa tuota viatonta kohtaan, jonka hän itse on synnyttävä. Hänen lapsensa! syy kaikkeen siihen, mitä hän sai kärsiä! Silloin muisti hän satuja miehestä, joka sai paholaiselta avun ja siitä kiitollisena lupasi sille lapsensa, joka ei vielä ollut syntynytkään. Rajut, kammoittavat ajatukset valtasivat Gunhildan. Niin se pitää olemankin! Bård'in lapsi on luovutettava helvetin valtaan. Olkoon se hänelle kostoksi! Lapselle se taas on saman tekevä! avioton äpärä se kaikissa tapauksissa kuitenkin on, eikä se kumminkaan pääse taivaan-valtakuntaan… Hän tempasi neulan povivaatteestaan ja pisti sillä syvälle pikkusormiinsa, otti esille virsikirjan ja repäisi irti sen alkukannelta tyhjän lehden, missä oli kirjoitettuna hänen nimensä sekä vuosiluku, jona hän oli syntynyt tähän syntiseen maailmaan … hän vapisi, naurahteli ja laskihe istumaan sekä otti hienon korren ja kirjoittaa töhri venkuraisilla, epäselvillä kirjaimilla:
"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, silloin kun hän on 18-vuotias, jos sinä autat minua pyrintöjeni perille.
Gunhilda Niilontytär."
Pitemmältä ei hän mietiskellyt, hän vaan nauroi outoa nauruaan, käveli sitten kirkon luokse, myttysi paperin kierteelle ja pisti sen sitten kirkon oven alle. Nyt on tehty mit' on tehty; nyt oli hän saanut kostaa. Miten Bård vaivautuukaan saatuaan tämän tietää. Miten se häntä karvastelleekaan! Gunhildalle on tuo saman tekevä, mutta – oma sikiönsä – ! Kammottavat ajatukset häilyivät ja seuloivat hänen mielessään, sairas kun hän oli; hän kuuli teeskenneltyjä nauruja ja kummallisia huutoja ylt'ympärinsä mä'iltä ja metsistä; kalmiston kuolleita nousi haudoistaan pitkissä lakanoissaan liehuen ja huojuen sekä mumisten kalmistuneilla leukaluillaan. Hän potkasi huimeaan ja taukoamattomaan juoksuun, pötki kuin hengen edestä kiveltä kivelle, puulta puulle ja valkoinen kummajais-parvi haamuili hänen perässään viuhutellen ja viittoen…
II
Bård Bård'inpoika oli tuon pienokais-raukan nimi, joka jo ennen syntymistään oli paholaiselle luvattu. Gunhilda itse oli pannut pojalle tälläisen nimen. Hänellä oli, näet sen, ollut omituiset ajatuksensa asiasta.
Bård Bård'inpoika kasvoi eräällä kaupungin kulmanteella ilman isää ja ilman äitiä. Häntä hoiti ja kasvatteli muuan mummu, jota sanottiin Juditha-äidiksi ja poika, kun kuuli muidenkin hänen hoitajaansa nimittävän äidiksi, alkoi hän todellakin sanoa häntä äidikseen. "Mutta oikea äitisi, poika-parka, en minä ole", sanoi hän usein pojalle, josta tämä rupesi vähitellen ihmettelemään: mikä eroitus mahtanee olla oikean tai nimitetyn äidin välillä. "Sinun oikea äitisi on toisellaista säätyä, hän," puheli Juditha-äiti, "sillä kaikkina aikoina on ollut eroitetusta 'parempien' ja 'huonompien' ihmisten välillä, näetkös. Äitisi ei ole tällainen vanha ruma ämmä kuin minä ja moni muu; hän on kaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid mutta vielä paljoa ihanampi – niin herttaisen kaunis, että hän näkönsä vuoksi olisi hyvin paikallaan vaikka prinsessaksi. Mutta nyt on hän somuuksineen ihanuuksineen missä olleekaan, tässä avarassa maailmassa, näetkös; kukaties hän kohtaa kuleskellessaan jonkun prinssin ja silloin sinäkin tulet prinssiksi, sinä pieni poika-putikka ymmärrätkö tätä? Mitä?" – Ei; tuo pieni poika-poloinen ei käsittänyt tätä. Mutta hän mietti kuitenkin yhä enemmän tuota asiaa sen mukaan kuin hän kasvoi ja miehistyikin.
Juditha-äiti oli jo yli 50 vuoden ikäinen, paksu ja pyöreä heinäkuupano, leveillä ja lihavilla kasvoilla; hänellä oli pienet, harmaat ja kireät silmät, jotka tavallisesti näyttivät rattoisilta, mutta toisinaan voivat kyllä olla terävät ja pahan-näköisetkin ja väliin taas niin kahtalaiset, että kukaan ei varmasti tietänyt, josko mummu oli pahalla vai hyvällä tuulella. Hän oli viisas ja sukkelakin sekä kaikin tavoin eteensä katsovainen, mutta kaikissa tapauksissa kuitenkin hyvä-sydämminen, oikein laadullinen ihminen, eikä hän koskaan tehnyt kenellekään ihmiselle tietensä eli ehdollaan edes penninkään edestä vääryyttä. Oli hän tosin ollut naimisissakin, mutta lapsiton hän kuitenkin oli; hän eleli miten milloinkin sattui, tehden "tohtori-temppujaan", paransi kipuja ja vammoja sekä auttoi onnettomia rakkauksia, povasi eli ennusti korteista ja kahvista sekä askaroitsi eläinlääkärinä ja kätilöimenä. Ingrid, sisarensa tytär, auttoi häntä taloustoimissa ja hänen hoidettavaksensa Bård'kin enimmäkseen joutui.
Ingrid oli hento hempukainen 16-17 vuotias tyttö-hattara, iloinen ja kiltti eikä ensinkään ruma. Bård-poikanen viihtyi hänen luonaan kylläkin hyvin, mutta oli kuitenkin paljoa kiltimpi aina silloin kuin itse vanha-mummukin oli paikalla. Kun ei Juditha-äitiä vaan ollut sisällä, oli pojan mielestä kuin yksi seinä tuvasta olisi ollut pois. Ja kun vanha äiti oli ulkona, tuli heidän luokseen usein muuan poika, joka siellä lörpötteli Ingrid'in kanssa niin paljon, että tämä ei joutanut hoitelemaan lasta ollenkaan niin, kuin olisi pitänyt. Hän antoi siis Bård'in hoidella vaan itse itseään, laittoi hänelle vähäisen kaikellaisia leikki-kaluja eikä huolinut sitten enää mistään muusta maailmassa, kuin tuosta vieraasta pojasta. Silloin ei Bård ollutkaan enää hyvän-kurinen. Hän rupesi väliin parkumaan, mutta sittenkös Ingrid suuttui ja hosui häntä. Ja kun ei tuokaan auttanut, peloitti vieras poika Bård-rukkaa paksulla kepillä ja näytti samassa hirveän tuimalta. Bård tottui kumminkin vähitellen tuohonkin yreyteen. Hän loikuili useinkin pitkät ajat lattialla leikitellen yhtä ja toista, mutta välimiten katseli hän kummastuksella ja juroudella noita kahta, joilla näytti olevan keskenään niin paljon puhelemista. Nämä hetket olivat ensimmäisiä, jotka painuivat syvälle Bård'in nuoreen mieleen.
Mutta näkipä hän monenlaisia temppuja vanhan äidinkin tekevän. Kun mummu oli kotona ja hänellä oli jouto-hetkiä, otti hän useinkin pullon kaapistaan, asettui hiljakseen aivan pöydän ääreen, kaasi lasillisen ja joi – "se lievittää rintaa", sanoi mummu – ja aina silloin tulikin hän varsin hyvälle tuulelle. Hän, näet sen, puheli ja nauroi, kertoi satuja ja piti oikein taivaan elantoa Bård'in kera, jonka mielestä tämä oli erittäin viehättävää. Mutta mitäs ollakkaan, antoipa hän pojallekin tipan pullosta. "Juoppa, poika-nulikka, niin tulet väkeväksi!" kehoitti hän. Bård ryyppäsikin, mutta äimisteli pahoin. Juditha nauroi. Ja kun Bård älysi, että tämä oli miehuudenkoe, niin ryyppäsi hän yhä useimmin ja useimmin, vaikka se vähän karvastelikin kurkkua. Vihdoin tuli hän niin pulloa ahvaavaksi, että hän pyysi viinaa silloin kuin muut lapset pyytävät sokeria. Juditha-äiti nauroi ja arveli tuon pojan olevan hirveän viisaan. Ja useinpa poika saikin mitä vaan pyysi. Mutta kerran nuuski hän paikkoja ja löysi pullon jostakin kaapin komerosta. Ja nyt kulautti hän viinaa niin runsaasti, että tuli kipeäksi. Tämän perästä sai "pullo" kauan aikaa olla olojaan koskematta; niin, – mutta tämäpä oli myöskin yksi niistä asioista, jotka tarttuivat pojan muistiin.
* * * * *
Neljän vuoden ikäisestä makaili ja teuhusteli hän kadun varrella ulkona huoneesta. Ensimmäinen, jonka kanssa hän täällä pihalla tutustui, oli koira. Mutta tämä koira olikin naapuritalon, joka talo sijaitsi noin kiven-heittämän päässä pojan kodista ja sillä tavoin tutustui hän sanotun talon lastenkin kanssa ja näiden kautta sitten heidän ystäviensä kanssa, joten siis viimein karttui kokonainen lauma tuota pikku-väkeä. Näiden joukossa sai Bård kasvatuksensa loppupuolen. Kaikki olivat he köyhäin lapsia. Muutamat näistä, ollen vanhimpia, noin 7-8 vuotiaita, olivat johtajina. Siten kokoutuivat he kokonaisiin parveihin, niin sopivasti kuin vain osasivat. Sitä purjehdittiin vesilammikoissa, ajettiin tiellä, pidettiin vieraspitoja puunpalasilla, hiekalla ja savivoilla y.m. sellaisilla, tehtiin kivilehmien ja muiden kalujen kauppaa sekä oli niin paljo, oikein paljo kaikellaista hupaisuutta. Aina sen mukaa kuin Bård kasvoi, tuli hän etevimmäksi kaikissa rattoisuuksissa. Hän osotteli Juditha-äitiä, kun tämä "pouvasi" kahvista ja jälittelipä hän mummua ryyppäämisessäkin; pianpa rupesivat he jok'ainoa juomaan, olivat päissään ja pitivät vilkasta elämää. Vihdoin sai Bård päähänsä matkia tuota poikaa, jonka hän oli monasti nähnyt Ingrid'in luona Juditha-äidin ulkona ollessa. Ja kohtapa jakautui koko joukko pareihin ja oltiin niin olevinaan kosioisilla. Tuo oli vasta hauskaa. Väliin kun ihmisiä kulki ohitse täytyi heidän pysähtyä katsomaan tuota vehettä, ja kun he ihmettelivät ja nauroivat, niin sitä hupaisempaa oli lasten mielestä. Vanhan Judithan täytyi myöskin nauraa nähdessään tuota leikkimistä ja sitten kujeilikin hän illoin aamuin Bård'in kera tälläisillä leikeillä. Mutta Ingrid nähdessään tätä punehtui kuin rusko.
Vuodet vierivät ja Bård kasvoi samassa. Hän olikin ikäänsä verraten ko'okas, väkevä ja kaunis, mutta niin huusti ja rohkea, että hän luuli voivansa tehdä mitä vaan tahtoi. Niinpä siis syntyi usein tappeluitakin; mutta hän piti aina puoliaan mitä kauimmin ja sai sitä paitsi tavallisesti apuakin, jollei muiltakaan niin ainakin tyttö-hattaroilta. Ja niin tuo lopuksi kävi, että useimmat arvelivat: kyllä on parasta pysyä tuollaisen "prinssin" ystävänä. Hän tuli ikäänkuin johtajaksi suurelle katu-juoksia-joukolle, ja niin kulettiin ympäri kaupunkia tehden kaikellaisia koirankureja ja poikaveitikka-juonia. Tappelut tulivat yhä tavallisimmiksi. Nuo katupojat kävivät tosiaankin sotaa keskenään. He jakautuvat suuriin "sotajoukkoihin", pohjoispuolis-kaupungin pojat eri joukkoonsa ja taas eteläisen puolen pojat omaan joukkoonsa, niin sitten pidettiin säännöllisiä otteluja. Bård oli "prinssi", "satu-prinssi", joksi häntä sanottiin, oli "pohjoisen sotajoukon" johtajana ja hän olikin raivoisimpia poikalaumassa. Monasti tuli hän iltasin kotiinsa niin verisenä ja revittynä, että häntä oli ilettävä nähdäkkin. Tällainen oli se kasvatus, jonka Bård Bårdin poika yhä edelleen sai.
Äiti Juditha, joka vuosi vuodelta tuli aina paksummaksi ja tuimemmaksi, piti perinpohjin pojasta, mutta kuitenkin hän haukkua mankutti yhtä myötään poikaa raivoisuudestaan ja kun oikein pahimmalleen pani, niin käski hän hänen mennä matkoihinsa, mieluimmin merelle; sillä sinne ne olivat omiaan tuollaiset villit poika-veitikat. Bård ei tuosta paljoa huolinut; hänen mielestään oli hauska olla kotona ja hän ajatteli vaan: antaa mummun haukkua. Ja toisinaan huomautti poika äiti-vanhaansa siitä, että tämän ei saisi pitää häntä niin aivan mitättömänä ja että Juditha-äidin on paras olla vaiti niin kauan kun poikakin on puhumatta. Tämän hän oli oppinut kaupungilla. Ja joka kerta kun hän tätä jankutteli, vaikenikin Juditha-äiti. Mutta yhä hävyttömämmäksi tuli Bård hänelle, kuten kaikille muillekin. – Yksi ainoa asia veti kuitenkin pojan toisiin mietteisiin ja se oli ajatus hänen "oikeasta äidistään". Hänestä oli Juditha kertonut niin paljon, että pojalle tuli kummallisia mielikuvituksia siitä. Hän ajatteli häntä "prinsessana", kuningattarena; tuon äidin luona olisi varmaankin ihana olla. Noin 14 vuotiaana tunsi Bård nämä ajatukset yhä valtaavammiksi kuin ennen ja hän rupesi kyselemään äiti-armastaan sekä ihmetteli: minkä tähden ei hän yhtä hyvin kuin muut pojat saa olla äitinsä tykönä. Mutta Juditha-äiti ei vastannut näihin kyselemisiin niin mitään. Vaan kerran oli poika saattanut hänen niin raivoisaksi ja suuttuneeksi, että hän ei voinut enää pysyä maltillaan, ja silloinkos rupesi sanoja satelemaan. "Sinä tässä olet niin rehevää ja luulet olevasi, muka, kaikkia muita ihmisiä etevämpi", sanoi mummu, "hyh! senkin äpärä-kakara"! – Tästä päivästä lähtien tunsi Bård itsensä vähä-arvoisemmaksi kuin ennen. Hän arveli mielestään tulevansa huonoon huutoon ja pelkäsi, että ihmiset saattavat nähdä ja huomata hänen olevan häjynkurisen. Tuopa vaikutti senkin, että hän nyt telmi vähemmän ulkona kuin ennen, joten entiset toverinsa rupesivat kaihoksumaan häntä sitä enemmin, mitä harvemmin hän heihin yhtyi.
Mutta mitä hylitymmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän koki hän osoittaa olevansa mies. Kun hän nyt oli ulkona kaupungilla ei hän enää huolinut pikkupoikain kanssa taistella; vaan hän yritti täysikasvuisten kanssa. Ja sattuipa niinkin, että tuo 14 vuotias poika huimasi 17-18 vuoden vanhoja jätiköitä mäkeen. Hän olikin niin suuri kuin 16: nellatoista oleva poika, ja päälliseksi oli hän kuulun väkevä. Ja kun hän kerran taisi tapella kuin mies, niin osasi hän muutenkin miehevästi rehennellä. Tulipa hän vielä joskus juovuksissa kotiinkin. – Ja mitäs tästä ollakaan. Kohdakkoin sai Juditha kuulla, että poika on jo kihloissa. Bård oli nyt, näet sen, kihlannut yhden niistä tytöistä, joiden kera hän pikkupoikasena olikin jo kosinta-leikkisillä ollut. Pojasta oli niin miesmäistä se, että hänelläkin oli morsian. Nyt ei Juditha-äiti enää nauranutkaan. Kovasti teki hänen mielensä aikalailla löylyttää tuota pitkää tyttö-letkua, jos hän vaan olisi voinut. Mutta, – jollei hän voi käyttää asetta, niin tottapa ainakin suuta. Bård sai nyt kuulla niin tulvilta ilkeää ja pahaa, että hänen mielestään alkoi tuntua kotona olo tukalalta. Vaan vieläkin ikävämmästi sattui kerran, kun Bård muuanna iltana, kuten mies ainakin, aikoi mennä henttuansa tervehtimään. Hän tulla veturehti, näet sen, taloon, uhkeana, lakki kallellaan ja puolipullonen lakkarissaan, näyttääkseen oikein, että tässä onkin poikaa! Mutta tytön isä, kunnollinen rakennusveistäjä, saikin silloin pojan käsiinsä ja nyt sai tämä sellaiset tuliaiset, että Bård ei ollut moista melua vielä elämässään koskaan ennen kokenut. Nyt sai hän tietää, miten hän käytti itsensä ja mikä heittiö hän oli oikeain ihmisten joukossa. Mitä pahimpia haukkumanimiä sai hän kuulla, ja mikä vielä kaikkein loukkaavimmalta soi hänen korviinsa oli se, että häntä nyt sanottiin "repale-prinssiksi", "katuryökäleeksi" ja "epatoksi", joka elää muiden vaivan-näöllä eikä kelpaa mihinkään muuhun, kuin syyhymättä saunaan menemään, ja joka tekee itsensä koko kaupungin ivaksi ja nauruksi. Sinä iltana Bård lannistuikin. Selkä pehmitettynä ja häpeissään hiipi hän kotiinsa ja unhoitti sekä tytön että miehevyytensä. Nyt aikoi hän lähteä pois koko kotiseudultaan. Moisissa oloissa ei hän enää viihdy. Merelle lähtee hän, ja kun hän on siellä valmiiksi oppinut, niin menee hän äitinsä puheille saadakseen häneltä rahoja, ostaa sitten purjealuksen ja palajaa iloisena miehenä kotiinsa, ja silloinpa saa kyllä tuo kirvesmies-raiska katua sitä, että hän on tehnyt itsensä "prinssin" vihamieheksi. Seuraavana päivänä pysyi hän sisällä. Ja kuukauden päästä pakeni hän matkoihinsa eräällä laivalla, joka oli Englantiin menevä. Jos kukaan niin ainakin Juditha-äiti oli tuosta asiasta erittäin iloinen.
Mutta jos kenellekään niin ainakin "hänen hentulleen" oli tuo sulhonsa merelle lähtö raskaaksi mielipahaksi. Tyttö istui eräässä kamarissa kotona itkien ja hieroen kaadillaan silmiänsä niin, että kasvonsa oikein pöhistyivät. Hän piti Bård'ista niin paljon, kuin 16-vuotias katu-tyttö voi lempiä; mutta nyt oli hän mennyt – ja kuinka paljon voivatkaan asiat muuttua ennenkuin hän takaisin tulee! Suoraan sanoen ei tytöllä ollut ensinkään varmaa luottamusta odottaessaan sulhoansa palajamaan. No, sen hän nyt kyllä tiesi, että Per Lauritsen ja Jens Nielssen tulevat häntä kosimaan, ja hän tunsikin kyllä luonnossaan, ett'ei hän tässäkään voisi enää mitään vastaköyttä vetää. Mutta; ei Per Lauritsen eikä Jens Nielssen ole hetikään niin kaunis eikä niin kelvollinen kuin Bård Bårdsen. Tuota asiaa tyttö-raiska itki itkemistään, ikään kuin se sillä olisi parantunut.
* * * * *
Äiti Juditha ei ollut kertonut Bårdille sitä, missä hänen äitinsä oleskelee. Sillä sitä ei Juditha tietänytkään. Oikeastaan ei hän tietänyt Gunhildasta muuta kuin sen, että tämä myöhään eräänä iltana oli tullut ja pyytänyt huoneen suojaa. Laivuri Erik oli osoittanut hänelle tietä sinne, sanoi hän – ja antanut Judithalle rahaa pojan kasvattamista varten. Gunhilda tahtoi vaan lähteä "maailmalle", oli hän itse sanonut, ja kun Juditha oli kysynyt häneltä: eikö mielestään ole renttumaista lähteä moiselle mieron matkalle, nuori ja yksinäinen kun on, niin oli hän silloin kummallisella tavalla nauranut ja aivan huoleti sanonut, että hän kyllä neuvonsa pitää. Sillä vanha Erik on rehellinen kauppamies, lisäsi hän vielä. Sen koommin ei Juditha ollut kuullut Gunhildasta niin mitään.
Mutta kotiin vouti Nils Pedersen'in törmille tuli senkin seitsemiä huhuja Gunhildasta, jotka puheet pian saattoivat vanhuksen pään harmaisiin. Sanottiin, että Gunhilda on mennyt Tanskaan, ja elänyt siellä kovin huonosti. Hän kuuluu antautuneen ilvehtelijäin (komeljanttien) joukkoon, sanottiin, ja harjoittaa näiden ihmisten kera teaatterissa ilveilytemppuja, ja vielä kuuluukin hän suorittavan temppunsa hyvin, niin, – hän on etevimpiä. Hän on siis hyvin suosittu, varsinkin nuoret herrat häntä imartelevat, semmoiset, jotka eivät juuri rahojaan surkeile saadakseen vaan pitää iloisia päiviä, ja jotka eivät vähääkään halua pyhimyksen eli jumalisen mainetta. Minkä verran nyt näissä huhuissa lienee ollut perää, vaan mitään hupaista ei tuo ainakaan ollut isälle kuulla; mutta vouti, joka tunsi heimokuntansa, voi kyllä ajatella, että tyttö kai osaa keksiä yhtä ja toista. Kun sitten vouti muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, ho'ettiin ja luultiin kauttaaltaan koko seudulla, että huolestuttavat mietteet tyttärestään olivat murtaneet tuon voimakkaan miehen.
* * * * *
Eräänä päivänä täydelleen kolme vuotta siitä, kuin Bård oli lähtenyt merelle, tuli Judithan luokse muuan vieras vaalea ja muhkea rouvas-nainen, jota mummu ei tuntenut – vaikka tämä olikin Gunhilda. Hän oli muuttunut arvaamattoman paljon. Hän oli nyt pulleampi ja lihavampi ruumiiltaan kuin ennen, mutta samassa myöskin kasvoiltaan surkastuneempi; kasvonsa olivat kalpeammat ja otsaansa ja suunsa ympärille oli ilmautunut hienoja ryppyjä, joten hän siis näytti melkein vanhalta. Mutta silmänsä olivat tuijottavaiset ja kovan näköiset, ja kun hän ne äkkiä loihe ylös, näyttivät ne kivulloiselta ja koko hänen olennossaan ilmestyi tukalaa levottomuutta. Harvoin istui hän kauan hiljaa, vaan kavahti yht'äkkiä seisoalleen, käveli, asteli heikkohermoisilla ja kiireillä liikunnoilla, työnnähti sitten äkkiä eteenpäin, pysähtyi taas sekä istahti ja katseli epävakaisilla, ja aroilla silmäyksillä ympärilleen. Tämän johdosta ajatteli Juditha-mummu itsekseen: onpa hän varmaankin tästä maailmasta kyllänsä saanut.
Poikansa tahtoi Gunhilda löytää. Kuultuaan, että tämä oli matkustanut pois, tuli hän aivan kuin huumehduksiin; mutta Juditha osasi kuitenkin lohduttaa häntä sanomalla hänelle terveisiä pojalta ja ilmoittaen samalla, että häntä odotetaan pian kotiin. Tuopa ihastuttikin. Gunhilda kyseli kaikkia asioita pojastaan ja erittäinkin sitä, josko hän on vaurastunut hyvin. Mummu vastasi, että hän on ollut samallainen kuin useimmat muutkin ihmiset sillä ijällä, aina vähän vilkkaampikin; sillä siinä on hehkuvaisuutta siinä pojassa, vakuutti hän. Gunhilda huokasi raskaasti, ja kun hän kuuli, että poika oli kauniimpi ja uljaampi kuin moni muu, huokasi hän vielä raskaammasti. Hän antoi Judithalle rahaa ja pyysi hänen lähettämään sanan hänelle kohta kun hän vaan saa pojasta jotakin kuulla; itse oleskeli Gunhilda siellä ja täällä missä milloinkin sattui. Sitten lähti hän, mutta tuli takaisin ja kyseli vielä monioita asioita; lähti viimeinkin oikein toden perästä, mutta palasi vieläkin takaisin illalla. Ja nyt oli hän entistään rauhattomampi ja näytti vielä enemmän sairasmoiselta. Mummu Juditha arveli itsekseen: hän on saanut jo enemmän kuin kyllänsä maailmasta.
Gunhilda kävi hienossa vaatteuksessa ja näyttipä hänellä olevan kosolta rahojakin. Hän oli ollut, kuten itse sanoi, naimisissa erään rikkaan aatelismiehen kanssa; mutta nyt oli miehensä kuollut ja hän oli siis taas yksinäinen. Oliko hän viihtynyt tuossa avio-elämässään hyvin? – Ei; kaukana siitä. "Hyvin?" hän hymyili hiljaa ja nurkuvasti tätä miettiessään, ikäänkuin tuo ajatus olisi tuntunut hänestä aivan vieraalta. Mutta tottapa on hän ainakin ollut rikas. Ja eikä hän kai ole kärsinyt mitään puutetta, vaan saanut kaikkea mitä ikään on halunnut? – Niin varmaankin… Tuo nurkuva hymyily ilmautui uudelleen hänen kasvoissaan. "Miehesi on ollut aatelinen." – "Kuka?" – "Vanha Erik, tietääkseni." Juditha tuli yhä enemmän ja enemmän siihen luuloon, että tuo hieno rouva ei olekaan oikein viisas.
Päivä kului toisensa perään; Gunhilda tuli tiedustelemaan poikaansa aina yhtä säännöllisesti kuin aurinko nousee taivaalle. Ja hän kyseli semmoisella levottomuudella ja semmoisella yhä lisääntyvällä tuskalla, jommoista hätää voi ajatella olevan äidillä, joka taistelee kuoleman-kielissä ja odottaa lastansa sanoaksensa sille jäähyväiset. Tämän vuoksi tuli hän pian tunnetuksi kaupungissa; häntä sanottiin "prinssin äidiksi" eikä sitä oikein tietty, josko hänelle nauraisi vai surkuttelisiko häntä. Mutta kaikki kummeksuivat sitä, että tuolla "katu-prinssi" – roikaleella on tuommoinen äiti, ja että tämä ei ole huolinut pojastaan ennenkuin nyt vasta niin, että on hänen tähtensä aivan taidolta pois, ja pian keksi kaupunki koko sadun – ja monta satua, jotka sitten yhteen kutoutumalla kasvoivat kasvamistaan yhä suuremmaksi kokonaiseksi – tästä hienosta ja kummallisesta rouvasta. Mutta Gunhilda ei itse tuosta tietänyt mitään; hän meni vaan joka päivä totutulla tavallaan Juditha-äidin luokse, tiedusteli poikaansa ja niin sai kasvatus-äiti taas kertoa pojastaan; sitten lähti Gunhilda taas kotiin ajatellen poikaansa – ja hirveää syntiään. Öillä hän taas näki unta tuosta vanhasta kirkosta ja tuosta verellä kirjoitetusta virsikirjan lehdestä. —