Kitabı oku: «Sisaret: Romaani», sayfa 10

"Minä olen heille näyttävä," kuningas huusi, "että pidän tätä maun-osoitusta vääränä ja rangaistavana. Pappeja minä tarvitsen, sillä he opettavat kansaa kuuliaiseksi ja tyytyväisenä kestämään hätäänsä; mutta Juutalaiset," ja tätä hänen sanoessansa hänen silmänsä pyörivät hurjan tulisina, "minä hävitän sukupuuttoon, kun aika tulee."

"Se tekee hyvää myös meidän aarre-aitallemme," Komanus nauroi.

"Ja maan temppeleille," Euergetes lisäsi, "sillä toisia vihollisia koitan hävittää, mutta papit otan mieluummin puolelleni ja minun täytyykin koittaa saada heidät puolelleni, jos Philometorin valta joutuu käsiini, sillä Egyptiläiset haluavat kuninkaaksensa jumalaa; oikeaksi jumalaksi, jota ruskeat alamaiseni mielellänsä rukoilevat tyytyväisinä ja tekemättä elämääni kapinain kautta tukalammaksi, saatan vain päästä, jos papit minut siksi tunnustavat ja kohottavat."

"Ja kuitenkin," vastasi Hieraks, ainoa Euergeteen palvelijoista, joka

tärkeissä kysymyksissä uskalsi häntä vastustaa, "ja kuitenkin annetaan

Serapiin ylimmäiselle papille vielä tänään kova käsky sinun tähtesi.

Sinä pakoitat antamaan pois yhtä jumalan palvelijattarista, eikä

Philometor ole laimin lyövä…"

"Ei ole laimin lyövä," Euergetes puuttui puheesen, "ilmoittaa mahtavalle Asklepiodorille, ett'ei hän vaadi tuota suloista pienokaista itseänsä, vaan minua varten. Tiedättekö, että Eros on kohdannut sydämeni ja että tulisesti rakastan tuota hempeätä Ireneä, vaikk'ei näitten silmien ole sallittu vielä edes nähdä häntä.

"Te uskotte minua, näen sen silmistänne, ja minä sanonkin selvän totuuden, sillä minä tahdon saada omakseni tämän pienen Heben, niin totta kuin toivon anastavani vallan; mutta minä en istuta puitani niillä ainoastaan puutarhaani kaunistaakseni, vaan myöskin saadakseni niistä hyötyä. Te saatte nähdä, kuinka minä ihanan lemmittyni avulla voitan puolelleni Serapiin ylimmäisen papin, joka tosin on Kreikkalainen, mutta kuitenkin kovin itsepäinen mies.

"Minun välikappaleeni odottaa jo tuolla ulkona!

"Jättäkää nyt minut ja käskekää eunukki Euleus luokseni."

"Sinä olet kuin jumala," Komanus sanoi syvään kumartaen, "ja me olemme vain kuolevaisia ihmisiä. Hämärältä ja käsittämättömältä useinkin meidän heikomman henkemme mielestä sinun menettelytapasi näyttää, mutta kun se tulee tapahtuneeksi, mikä meidän mielestämme ei vie ensinkään hyvään loppupäätökseen, niin meidän täytyy hämmästyen tunnustaa, että sinä olet valinnut, tosin usein mutkikkaan, mutta kuitenkin aina parhaan tien."

Vähän aikaa kuningas oli yksinänsä, rypisti kulmakarvojansa ja katseli vakavana ja miettiväisenä lattiaan.

Niinpian kuin hän kuuli eunukin hiljaisten ja tämän ohjaajan kovempien askelten lähenevän, niin hän jälleen otti hilpeän ja huolettoman nauttija-ihmisen muodon, tervehti Euleusta iloisesti huutaen ja muistutti hänelle omia poika-aikojaan, ja kuinka usein hän, eunukki, oli auttanut häntä saamaan hänen äitinsä täyttämään hänen toiveitansa, jotka jo olivat hyljätyt.

"Mutta, vanhukseni," kuningas jatkoi, "ajat ovat muuttuneet ja nyt sinä vaan mietit kaikkia Philometorin hyväksi etkä enää mitään Euergetes raukalle, joka juuri parhaiten tarvitsisi apuasi, koska hän on nuorempi!"

Eunukki kumarsi huulilla hymy, mikä osoitti, että hän hyvin ymmärsi, kuinka vähän vakavata tarkoitusta oli kuninkaan viimeisissä sanoissa, ja lausui:

"Minä olen tahtonut ja luulen vieläkin palvelevani heikompaa teistä."

"Tarkoitat kai sisartani?"

"Valtiattareni Kleopatra kuuluu siihen sukupuoleen, jota me usein väärin nimitämme heikommaksi. Vaikka sinä varmaan tahdoit tehdä pilaa viime kysymykselläsi, niin pidän kuitenkin velvollisuutenani suoraan sinulle vastata, ett'en tarkoittanut häntä vaan Philometor kuningasta.

"Philometoriako? Sinä et siis luota hänen lujuuteensa, pidät minua häntä voimakkaampana ja olet kuitenkin aterioittaissa tarjonnut minulle apuasi ja kertonut, että sinun tehtäväksesi oli tullut vaatia ylimmäiseltä Asklepiodorilta kuninkaan nimessä tuota pientä Serapiin palvelijatarta.

"Onko se heikomman palvelemista?

"Taisit olla juovuksissa, kun tätä minulle kerroit.

"Etkö?

"Oletko ollut kohtuullisempi kuin minä?

"Siis on joku mielen muutos sinussa tapahtunut?

"Se ihmetyttää minua, sillä perus-aatteesi määräävät sinut äitini heikompaa poikaa – "

"Sinä teet minusta pilkkaa," hovimies keskeytti kuningasta hiukan moittivalla, mutta kuitenkin rukoilevalla äänellä. "Kun käännyin sinun puoleesi, niin se ei tapahtunut horjuvaisuudesta, vaan ainoastaan siitä, että tahdoin pysyä uskollisena elämäni ainoalle tarkoitukselle.

"Ja mikä se on?" – …

"Pitää huolta tämän tilaan onnesta ylhäisen äitisi mielen mukaan, jonka neuvon-antaja olin."

"Sinä unhoitat toisen päämääräsi: päästä niin hyvään asemaan kuin mahdollista."

"Minä en sitä unhoittanut, vaan en tahtonut sitä ilmoittaa, sillä minä tiedän kuinka täpärällä kuningasten aika on, ja sitä paitse minusta näyttää itsestäänkin ymmärrettävältä, että ihminen ajattelee omaakin etuaan, niinkuin se, että me ostaissamme hevosen, saamme myöskin sen varjon."

"Miten tarkkaa! Mutta minä moitin sinua yhtä vähän, kuin tyttöä, joka menee peilin eteen kaunistelemaan itseänsä lemmittyänsä varten ja samalla myöskin iloitsee omasta ihanuudestaan.

"Mutta palatkaamme kuitenkin takaisin sinun ensi lauseesesi.

"Egyptin tähden, jos oikein olen käsittänyt tarkoituksesi, luulet täytyväsi tarjota minulle sitä palvelusta, jota tähän asti olet osoittanut veljelleni?"

"Niinkuin sanoit! Tähän vaivalloiseen aikaan se tarvitsisi lujemman ohjaajan tahtoa ja kättä."

"No pidätkö minua sellaisena?"

"Jättiläisenä tahdonlujuuden sekä ruumiin ja hengen puolesta, joka ei ole turhaan toivonut jälleen yhteen yhdistävänsä Egyptin molemmat osat, jos hän rivakasti käy toimeen ja joll'ei…"

"Joll'ei?" kuningas toisti ja katsoi eunukkia niin terävästi silmiin, että tämä loi silmänsä maahan ja vastasi:

"Joll'ei Rooma pane esteitä."

Euergetes kohotti olkapäitänsä ja vastasi vakavasti: "Se on kuin kohtalo, joka kaikkialla antaa päätöksen kaikkeen mitä teemme. Minä en todellakaan ole säästänyt hirmuisia uhrauksia lieventääkseni tätä jäykkää valtaa, ja asiamieheni, joka kaiuttaa suurempia summia kuin joukkojeni rahastonhoitaja, kirjoittaa, ett'ei senaatti ole epäsuosiollinen minulle."

"Samaa kirjoittaa meidänkin. Sinulla on enemmän ystäviä Tiberin rannoilla kuin Philometorilla, minun kuninkaallani, mutta viime kirjeemme on jo useampia viikkoja vanha ja viimeisinä päivinä on tapahtunut asioita…"

"Puhu!" Euergetes huusi ja ojensihe jäykästi patjoillaan. "Mutta jos sinä virität minulle pauloja ja jos puhut nyt veljeni välikappaleena, niin minä annan, vaikkapa pakenisit trogloodytin äärimmäiseen luolaan asti, niin minä annan, niin totta kuin luulen olevani isäni oikea poika, ottaa sinut kiinni ja repiä sinun ruumiisi elävältä kappaleiksi."

"Minä ansaitsisinkin sellaisen rankaistuksen," Euleus surullisesti vastasi ja jatkoi: "Jos oikein olen nähnyt, niin meillä on jo ensi päivinä suuria asioita odotettavissa."

"Niin on!" Euergetes vakavasti sanoi.

"Mutta juuri nykyään edustetaan Philometoria Koomassa paremmin kuin ennen. Sinä olet kuninkaani pöydän ääressä oppinut tuntemaan nuoren Publius Scipion, vaan et ole ensinkään koettanut saavuttaa hänen suosiotansa."

"Hän on yksi Corneliolaisia," kuningas puuttui puheesen, "ylhäinen nuorukainen, joka on sukua kaikille, joita pidetään mahtavina Tiberin rannoilla, mutta hän ei ole lähettiläs, vaan matkustelee Athenasta Aleksandriaan oppiaksensa, mikä hänelle onkin enemmän kuin tarpeen, ja pitää päätänsä korkeammalla ja liikuttelee huuliansa vapaammin kuin hänen oikeastaan sopisi tehdä kuningasten seurassa ollessansa, sen tähden että nuoret luulevat heidän hyvin sopivan käyttäidä niinkuin vanhainkin."

"Hän on arvokkaampi kuin luuletkaan."

"Sitten kutsun hänet Aleksandriaan ja voitan hänet siellä puolelleni kolmessa päivässä, niin totta kuin nimeni on Euergetes."

"Se on silloin oleva liian myöhäistä, sillä minä tiedän varmaan, että hän on tänään senaatilta saanut valtuuskirjan toimia hätätilassa lähettilään asemesta, siksi kun sellainen meille jälleen lähetetään."

"Ja nyt vasta saan sen tietää!" kuningas huusi ja hypähti sijaltaan. "Kuuroja, sokeita ja velttoja ovat ystäväni, jos niitä minulla onkaan, sekä palvelijani ja lähettilääni!

"Vastenmieliseltä minusta tuo ylpeä ja kopea poika tuntui, mutta minä kutsun hänet huomenna, kutsun jo tänään iloiselle aterialle luokseni ja lähetän häntä noutamaan ihanimman nelivaljakkoni, minkä olen tuonut muassani Kyrenestä. Minä tahdon…"

"Se on kaikki oleva turhaa," Euleus totisesti ja tyynesti sanoi, "sillä hän on kuningatar Kleopatran suosiossa, sanan täysimmässä ja laveimmassa merkityksessä, niin, minä tahdon sen sanoa suoraan, hän on saavuttanut suurimmassa määrässä Kleopatran lämpimän mieltymyksen ja nauttii tätä hempeimmän kiitollisuuden lahjaa. Philometor antaa, niinkuin ainakin, asiain mennä menojansa, ja Kleopatra ja Publius, Publius ja Kleopatra iloitsevat julkisestikin rakkaudestansa, iskevät toisilleen silmää, niinkuin paimenpari Arkadiassa, vaihtavat maljojansa ja suutelevat huulillansa sitä kohtaa reunasta, johon toisen suu on koskettanut. Lupaa ja anna tälle miehelle mitä tahansa, hän on sittenkin oleva sisaresi puolella, ja jos sinun onnistuisikin kukistaa Kleopatra valta-istuimelta, niin hän on piirtävä rohkeasti ympärillesi kehän, kuten Papilius Laenas enosi Antiokhoksen ympäri, ja sanova, että Rooma on nouseva sinua vastaan, jos yrität astua kehän ylitse."

Euergetes kuunteli ääneti näitä sanoja, tempasi sitten ympärillään olevan vaatteen päältänsä ja käveli raivoissansa edes takaisin tuon tuostakin ähkyen ja riehuen niinkuin hurjistunut sonni, joka tuntee olevansa sidottuna nuoriin ja köysiin ja ponnistelee turhaan kaikkia voimiansa niitä katkaistaksensa.

Viimein hän pysähtyi Euleuksen eteen ja kysyi:

"Mitä vielä tiedät Roomalaisesta?"

"Hän joka ei tahtonut sinun suoda verrata itseäsi Alkibiadeesen, koittaa voittaa tämän Athenan tyttöjen suosikin, sillä hänelle ei ole kylliksi ryöstää kuninkaalta hänen puolisonsa sydän, vaan vieläpä hän tahtoo saada omaksensa korkeimman jumalankin ihaninta palvelijatarta. Ruukunkantajatar, jota Roomalaisen ystävä Lysias ehdoitteli Hebeksi, on Corneliolaisen lemmitty, jonka suosiota hän toivoo helpommin saattavansa nauttia teidän valoisassa palatsissanne, kuin Serapiin synkässä temppelissä."

Kuningas löi tätä kuullessansa otsaansa ja huusi:

"On kuningas, mies, jossa olisi vastusta kymmenellekin, ja kuitenkin täytyy antaa käskeä itseänsä niinkuin talonpoika, jonka kylvöjä ratsumieheni hevoset tallaavat!

"Hän saattaa turmella kaikki, kaikki; sekä aikeeni että toimeni, eikä minulle jää muuta jäljelle kuin puristella nyrkkiäni ja pakahtua raivoon!

"Mutta tämä ähiseminen ja hammasten kivistys on yhtä hyödytöintä kuin kiukkuni ja kiroukseni kuolevan äitini vuoteen ääressä, sillä hän pysyi sittenkin kuolleena eikä enää noussut.

"Jos tuo Corneliolainen olisi Kreikkalainen, Syrialainen, Egyptiläinen, vaikkapa oma veljenikin, niin hän ei, minä sanon sen, Euleus, kauvan olisi tielläni, mutta hän on Rooman valtuutettu asiamies, ja Rooma on kohtalo, Rooma on kohtalo!"

Kuningas heittäytyi kovin hengittäen ja kuin sortuneena takaisin patjoillensa painaen kasvojansa pehmeätä tyynyä vastaan, mutta Euleus astui kuulumattoman hiljaisilla askelilla nuoren jättiläisen luo ja kuiskutti hänelle juhlallisen pitkäveteisesti:

"Rooma on kohtalo, mutta Roomakaan ei saata kohtaloa vastustaa. Corneliolaisen täytyy kuolla, koska hän turmelee äitisi tyttären ja on sinun, Egyptin oikean omistajan tiellä. Hänen murhansa senaatti julmasti kostaisi, mutta mitä se voi tehdä, jos villipedot hyökkäävät sen valtuutetun päälle ja repivät hänet kappaleiksi?"

"Muhkeata, oivallista!" Euergetes huudahti, hypähti jälleen jaloillensa ja kohotti suuria silmiänsä niin hämmästyneinä ja onnellisesti säteilevinä, kuin olisi taivas niille avautunut ja kuin hän näkisi ylhäisen joukon kultaisen pöydän ääressä aterioivia jumalia.

"Sinä olet suuri mies, Euleus, ja minä ymmärrän sinua palkita; mutta tunnetko sinä ne pedot, joita tarvitsemme, ja osaavatko he menetellä niin, ett'ei kukaan rohkenisi herättää epäluulon varjoakaan siitä, että ne haavat, joita heidän hampaansa ja kyntensä repivät, eivät ole väkipuukkojen, koukkujen eikä keihään kärkien jättämiä?"

"Ole huoletta," Euleus vastasi, "nämät peto-eläimet ovat jo olleet käytännössä täällä Memphiissä ja ovat kuninkaan palveluksessa…"

"Kas vaan lempeätä veljeäni!" Euergetes nauroi. "Kehuuhan hän, ett'ei hän ole tappanut ketään paitse taistelussa, ja nyt…"

"Philometorilla on myöskin puoliso," eunukki puuttui kuninkaan puheesen, ja Euergetes huudahti:

"Niin, niitä naisia, mitä kaikkea niiltä saakaan oppia!"

Sitten hän jatkoi hiljaa:

"Milloin voivat petosi käydä työhön käsiksi?"

"Aurinko on jo noussut. Siksi kun se laskee, luulen saavani valmistukseni valmiiksi, mutta noin puoliyön aikaan luulen saavani toimen tehdyksi. Me kehoitamme Roomalaista pistäymään kultansa luona, viekoittelemme hänet Serapiin temppeliin ja hänen palatessansa erämaan kautta…"

"Niin silloin!" kuningas huusi, pisti kädellään, ikäänkuin hänellä olisi siinä ollut väkipuukko, omaan rintaansa ja lisäsi sitten uhkaavalla äänellä: "Mutta niitten miesten pitää olla väkeviä kuin jalopeurat ja varovaisia kuin kissat. Jos rahaa tarvitset, niin käänny Komanuksen puoleen; tai ota pikemmin tämä kukkaro.

"Onko siinä kylliksi? Sitten on minun vielä kysyminen sinulta, onko itselläsi syytä vihata Roomalaista?"

"On," Euleus jäykästi vastasi. "Hän aavistaa, että minä tiedän kaikki, mitä hän tekee, ja on ahdistanut minua väärillä kanteilla, jotka saattaisivat tänään saada minut pahaan pulaan. Jos kuulet, että hän määrää kuningattaren panemaan minut vankeuteen, niin pidä heti huolta vapautuksestani."

"Ei kukaan saa vahingoittaa hiuskarvaakaan päästäsi, luota siihen. Minä näen, että sinulla on syytä ajaa samaa asiaa kuin minäkin, ja se ilahuttaa minua, sillä täysin voimin ihminen tekee työtä vaan omaksi eduksensa; ja vielä lopuksi, koska tuot minulle Hebeni?"

"Tunnin kuluttua menen Asklepiodorin luo, mutta vasta huomenna saamme tytön, sillä täksi päivää hänen pitää jäädä temppeliin Corneliolaisen syötiksi."

"Minä tahdon olla kärsivällinen, mutta vielä yksi asia minulla on sinun toimitettavaksesi. Esittele asia siten ylimmäiselle papille, että veljeni muka tahtoo tyydyttää jotakin minun oikkuani, vaatiessansa, lujasti vaatiessansa ruukunkantajatarta.

"Loukkaa miestä niin paljon kuin voit, kuitenkin epäluuloja herättämättä, ja jos oikein hänet tunnen, niin hän pysyy oikeuksissaan ja kieltää lujasti.

"Sinun perästäsi tulee minun Komanukseni häntä tervehtimään, muassaan lahjoja ja lupauksia minulta.

"Huomenna, kun Roomalaisen on käynyt, niinkuin pitikin, tuot tytön veljeni nimessä joko kavaluudella tai väkisin, ja ylihuomenna, jos jumalat ovat minua armollisesti auttaneet yhdistämään Egyptin molemmat osat omaan käteeni, minä ilmoitan Asklepiodorille, että olen rankaissut Philometoria hänen temppelille tekemästään rikoksesta ja pannut hänet valtaistuimelta.

"Serapis saa nähdä, kuka on hänen ystävänsä! Jos kaikki käy niinkuin pitäisi, niin, sen lupaan kuolleitten esi-isieni sielujen kautta, minä nimitän sinut vastikään yhdistetyn valtakuntani epitropiksi. Sinä pääset tänään joka tunti puheilleni."

Eunukki poistui niin kevein askelin, kuin olisi keskustelunsa kuninkaan kanssa antanut hänelle hänen nuoruutensa takaisin.

Kun Hieraks, Komanus ja muut virkamiehet jälleen tulivat huoneesen, niin Euergetes käski viemään aamun ja puolipäivän välillä neljä jalointa kyreneläistä ratsuansa ystävälleen Publius Cornelius Scipiolle kunnioituksen ja rakkauden osoitteiksi. Sitten hän antoi pukea yllensä, haetutti Aristarkhoksen ja rupesi hänen kanssansa työhön.

NELJÄSTOISTA LUKU

Serapistemppeli oli syvässä levossa, vajonneena pimeään, joka esti silmää näkemästä sen monia eri rakennuksia, vaan antoi sille yhden ainoan, sinimustaan usvaan peittyneen kallioryhmän muodon.

Temppelin ulkopuolellakin oli kaikki hiljaa; mutta nyt alkoi kuulua kavion töminää ja pyöräin kolinaa yön hiljaisuudesta, joka teki jokaisen äänen kahta kuuluvammaksi.

Ennenkuin ajopeli, joka oli syynä tähän meluun, oli saapunut temppelin luo, niin se pysähtyi, ja varmaankin jumalan akaasialehdon taakse, sillä sieltä kuului hevosen hirnuntaa.

Ori, joka siellä oli, oli yksi kuninkaan ratsuja.

Korintholainen sitoi sitä juuri kiinni tien viereiseen puiston reunalla olevaan puuhun, heitti vaippansa höyryävän hevosen selkään, haperoi sitten akaasiasta akaasiaan ja pääsi pian auringonkaivolle, jonka reunalle hän heittäytyi.

Tuikean kylmä tuulenhenki alkoi puhaltaa idästä, ikäänkuin auringonnousun sanansaattajana, ja harmaa, koittava valo alkoi vähitellen sattua komeitten puitten latvoihin, jotka pimeys oli yhdistänyt yhdeksi ainoaksi mustaksi katoksi.

Asklepiustemppelin pihasta alkoi kuulua hanhien huutoa, ja kun Korintholainen vilusta väristen nousi ylös lämmittääksensä vertansa nopealla edestakaisin-astunnalla, niin hän kuuli portin narinaa temppeliä ympäröivän muurin puolelta, jonka muoto yhä selvemmin alkoi häämöttää pimeästä.

Jännitetyllä tarkkuudella hän alkoi katsella pitkin sitä tietä, jolta lähenevä valo yhä enemmän ja enemmän poisti sitä peittävän varjon ja nopeammin hänen sydämensä alkoi tykkiä, kun hän eroitti haamun, joka nopein askelin lähestyi kaivoa.

Se, joka sieltä tuli, oli ihmisolento, eikä ketään toista ollut hänen seurassaan; se ei myöskään ollut mies, vaan nainen pitkässä viitassa. Mutta hän piti sitä, jota hän etsi, pienempänä kuin tuo häntä yhä enemmän ja enemmän lähenevä nainen.

Tulikohan tänään kaivolle ainoastaan vanhempi sisar, eikä nuorempi, jota varten hän oikeastaan oli lähtenyt?

Nyt hän jo eroitti hänen keveän astuntansa, nyt enää vaan nuori akaasianvesa, joka oli hänen edessään, eroitti hänet hänestä, nyt hän pani molemmat ruukut maahan, nyt hän nosti keveästi kiulua ja täytti astian, joka oli ollut hänen vasemmassa kädessänsä, nyt hän käänsi kasvonsa yhä enemmän loistottomasti punottavaa taivaan rantaa kohti, nyt Lysias luuli tunteneensa Irenen kasvot ja nyt, kiitos kaikille suojeleville jumalille, hän tiesi varmaan, että hänen edessänsä seisoi nuorempi eikä vanhempi sisar; seisoi tyttö, jota hän etsi.

Vielä akaasiain puoleksi peittämänä hän huusi hiljaa Irenen nimeä, ett'ei tämä peljästyisi, mutta neitoselta, jota ei täällä vielä kukaan tähän aikaan ollut hämmästyttänyt, veri kuitenkin jähmettyi kauhusta.

Niinkuin maahan kiinni kasvettuneena hän siinä seisoi ja pusersi vavisten kylmää, kosteata jumalan astiata rintaansa vasten.

Lysias huusi taas, mutta kovempaa kuin äsken, hänen nimeänsä ja lisäsi vielä hiljaisella äänellä:

"Älä pelkää, Irene, minä olen Korintholainen Lysias, ystäväsi, jonka granaattia eilen pidit, ja joka sinua juhlakulkueen loputtua puhuttelin. Salli minun toivottaa sinulle iloista huomenta!"

Tyttö otti tämän kuultuansa ruukun vasempaan käteensä, laskeutui kuorminensa maahan, painoi oikealla kädellänsä sydäntään ja sanoi, hengittäen syvään:

"Miten hirmuisesti sinä pelästytit minua! Minä luulin, että minua huusi vaeltava sielu, joka ei vielä ollut palannut manalaan, sillä vasta aurinko noustessaan karkoittaa henget."

"Vaan ei lihaa ja luuta olevia ihmisiä, joilla on hyvää mielessä. Minä jäisin mielelläni luoksesi, usko pois, kunnes Helios taas laskee, jos vaan sen sallisit."

"Minulla ei ole mitään sallittavaa eikä kiellettävää", Irene vastasi.

"Vaan kuinka tähän aikaan tulet tänne?"

"Vaunuilla", Lysias nauraen vastasi.

"Älä hulluttele! minä tahdon tietää, mitä sinä tähän aikaan haet auringonkaivolta?"

"Ketäs muita kuin sinua? Sinä sanoit eilen mielelläsi makaavasi, ja niin minäkin teen; mutta kuitenkin olen sinua taas nähdäkseni lyhentänyt yöleponi aivan lyhyeksi."

"Mutta mistä saatoit tietää?"

"Sanoithan sinä itse eilen minulle, mihin aikaan teidän pitää lähtemän temppelistä."

"Sanoinko sen sinulle? Suuri Serapis, kuinka nyt jo tulee päivä! Minä saan rankaistuksen, joll'ei ruukku ole ennen auringon nousua alttarilla, ja tuossa on vielä Kleankin ruukku."

"Minä täytän sen heti sinulle. Niin, siinä se oli tehty! Ja nyt minä kannan molemmat sinun edestäsi aina lehdon päähän asti, jos lupaat tulla pian takaisin, sillä minulla on paljon sinulta kysyttävää."

"Eteenpäin, eteenpäin vaan," tyttö kiiruhteli. "Minä tiedän niin vähän, mutta kysy vaan, sillä ei se merkitse paljon, mitä minä vastaan."

"Kyllä sentään! Jos minä esimerkiksi pyytäisin sinua kertomaan vanhemmistasi? Ystäväni Publius, jonka sinä kyllä tunnet, ja minä olemme kuulleet, kuinka kovasti ja väärin heitä on rankaistu, ja tekisimme mielellämme paljon heitä vapauttaaksemme."

"Minä tulen, minä tulen varmaan," Irene kovaa ja innokkaasti huudahti. "Pitääkö minun tuoda Kleakin mukaani? Hänet kutsuttiin tänään keskellä yötä ovenvartijan luo, jonka lapsi on kovin kipeänä. Sisareni pitää lasta kovin hyvänä, ja Philo ottaa vain häneltä rohtoja. Pienokainen oli nukkunut hänen syliinsä, ja sen vuoksi lapsen äiti tuli minua pyytämään yksin viemään vettä meidän kummankin edestä. Anna nyt minulle ruukut, sillä ei kukaan paitsi me, saa vielä tulla temppeliin."

"Tuossa on! Älä nyt vain minun tähteni häiritse sisartasi pienen potilaan hoidossa, sillä saatanhan sanoa sinulle kaikenlaista, mitä hänen ei tarvitse tietää ja mikä sinua ehkä ilahuttaa. Minä lähden nyt takaisin kaivolle. Voi hyvin äläkä liian kauvan odotuta!"

Nämät sanat Lysias lausui hempeällä ja suloisella äänellä, ja rivakasti poistuva neito vastasi hänelle hiljaa ja nopeasti:

"Minä tulen heti kun aurinko on noussut."

Korintholainen katseli häntä kunnes hän oli kadonnut temppeliin, ja hänen sydämensä kävi niin helläksi, niin helläksi, ett'ei se moneen vuoteen ollut sellainen ollut.

Hänen mieleensä muistui aika, jona hän mielellään koitteli nuorempaa sisartansa, joka silloin vielä oli lapsi, ja pyysi häntä totisin silmin antamaan hänelle leipäänsä tahi omenaansa, jota hän ei ensinkään halunnut.

Melkein aina pienokainen oli sievillä kätösillään pannut hänen suuhunsa, mitä hän oli pyytänyt, ja silloin oli hänen mieli-alansa aina ollut sellainen kuin nyt.

Olihan Irenekin vielä lapsi ja yhtä huoletoin, kuin hänen lemmikkinsäkin, jonka kanssa hän oli leikkinyt isänsä huoneessa, ja samoin kuin hänen sisarensa oli hänelle parastansa tarjonnut, samoin tämäkin sen uskoi tuolle kevytmieliselle Lysiaalle, jota kainostellen Korinthon kunnialliset naiset loivat silmänsä maahan ja jonka tähden isät varoittivat kasvaville pojillensa heidän neitseellistä, jopa hänen mielestään pyhääkin omaa itseänsä.

"Minä en tee sinulle mitään, rakas lapsi," hän itseksensä jupisi, kun hän vihdoinkin kääntyi astumaan takaisin auringonkaivoa kohti. Hän alkoi rivakasti astua eteenpäin, mutta muutaman askeleen perästä hän hiljensi kulkuansa, sillä hämmästyttävä, ihmeellinen kuva tuli hänen silmiinsä.

Oliko Memphis liekkien uhrina?

Kuluttiko tuli sitä sumuverhoa, joka oli peittänyt sitä tietä, jota hän oli tullut temppeliin?

Tuossa seisoivat akaasiain rungot, niinkuin tulipalon paikalla olevat mustat pylväät, ja niitten takaa kuluttavat liekit kohosivat korkealle taivaalle.

Oksien, piikkisten haarojen, valkoisten kukkaterttujen ja pariruotisten lehtien välillä loisti ja välkkyi kullanpurppurainen valo, ja pilvet helottivat taivaalla valkoisemmissa väreissä kuin ruusut, joilla Kleopatra oli pidoissa ollut kaunistettuna.

Niin ei noussut aurinko hänen kotimaassaan! Vai oliko hän kukaties katsellut tarkemmin maata kuin taivasta, kun hän Korinthossa tai Athenassa oli juopuneena hoiperrellut aamun koittaessa kotiinsa?

Hänen hevosensa hirnahti kovaa, ikäänkuin nelivaljakkokin olisi tahtonut tervehtiä nousevaa aurinkoa.

Hän kiiruhti lehdon kautta niitten luo, taputti, puhuen rauhoittavasti, niiden kiiltävää kaulaa ja katseli sitten edessänsä olevaa jättiläiskaupunkia, jonka ylitse sinipunainen usva leveni, vakavia pyramiideja, joiden hartioille aamu oli heittänyt iloisemman, ruusun värisen juhlavaatteen, Ptah jumalan tavattoman suurta temppeliä, jonka pylväskäytävien edustalla oli korkeita kolosseja, Niilin virtaa, jossa kuvasteli taivaan värien ihanuus, ja Babylon- ja Troja-nimisten kauppaloitten takana olevaa kalkkivuoristoa, josta eräs Juutalainen eilen oli kuninkaan pöydässä kertonut maanmiestensä joukossa elävän sadun, että tämän vuoren kaikki puut olivat muka viedyt koristamaan pyhän kaupungin Jerusalemin kukkuloita.

Kuten sen suuren rubiinin valossa, joka piti koossa Euergetes kuninkaan sonninkaulalla olevaa, läpinäkyvää vaatetta, tämän vuoren paljaat kallioseinät loistivat, ja silloin Lysias näki, miten päiväntähti sen takaa helottaen kokosi ja lähetteli säteitään, niinkuin miljoonia kultanuolia, ajaaksensa pakosalle ja hävittääksensä vihollisensa, öisen pimeyden.

Eos, Helios, Phoibos Apollon olivat hänestä ainoastaan nimiä, joilla saattoi helposti ilmoittaa eri ilmiöitä, tapauksia ja käsitteitä, hänestä, joka silloin, kun hän ei ollut juomingissa eikä huvitellut itseänsä kylvyissä, voimistelukilpailuissa, kukko- ja haukkatappeluissa, teaatterissa eikä dionysiläiskulkueissa, halusi harjoitella henkeänsä filosoofien kouluissa, että hän pidoissa ollessansa saattaisi etevänä loistaa myöskin sanakiistoissa; mutta tänään, katsellessaan tätä auringonnousua, hän uskoi kuten lapsuudessansakin jumalaan, näki mielikuvituksissaan hänet ajavan kultaisissa vaunuissaan ja loistavine, keveänä häälyvine seurueinensa hillitsevän vaahtoavaa nelivaljakkoansa, kohotti nöyränä kätensä ylös ja rukoili ääneensä: "Minun sydämeni on tänään niin iloinen ja kepeä. Siitä minun varmaankin on kiittäminen sinun läsnä-oloasi, Phoibos Apollon, sinä joka juuri itse oletkin valo. Oi anna niin olla…"

Tässä hän keskeytti rukouksensa ja antoi kätensä vaipua alas, sillä hän kuuli askeleitten lähestyvän häntä.

Nauraen lapsemaista heikkouttaan, sillä sinä hän runoilemista piti, ja kuitenkin iloiten tästä hurskaasta teostansa, hän käänsi selkänsä juuri nousseelle auringolle ja seisoi Irenen edessä, joka hänelle huusi:

"Minä luulin sinun jo käyneesi kärsimättömäksi ja lähteneesi pois, kun en enää löytänyt sinua kaivolta. Se olisi minua kovin surettanut, mutta sinä oletkin vain katsellut Helioksen nousua. Sen minä näen joka päivä ja kuitenkin tuskastun, kun se on niin punanen kuin tänään, sillä egyptiläinen hoitajattaremme on minulle kertonut, että, kun aamulla itä on oikein punainen, niin silloin auringonjumala on kaatanut kaikki vihollisensa ja että niitten veri punaa taivaan, vuoren ja pilvet."

"Mutta olethan sinä Kreikkalainen", Lysias puuttui puheesen, "ja sinun pitää tietämän, että Eos tuottaa nämät värit, kun hän ruususormillaan koskettaa taivaan rantaa, ennenkuin Helios ilmaantuu. Tänään sinä olet ollut minun aamuruskonani ennustaen onnellista päivää."

"Sellainen puna kuin tänään", Irene vastasi, "tietää suurta kuumuutta, myrskyä ja ehkäpä raju-ilmaakin, niinkuin portinvartija sanoo, sillä hänellä on aina tekemistä tähtientutkijain kanssa, jotka temppelin portin viereisessä tornissa pitävät vaaria tähdistä ja taivaan merkeistä.

"Hän on pienen Philo raukan isä.

"Minä olisin ottanut Klean mukaani, sillä hän tietää enemmän vanhemmistani kuin minä, mutta portinvartija kielsi minua kutsumasta häntä pois, sillä lapsen kurkku on ikäänkuin umpeen kasvettunut, ja lääkäri on sanonut, että jos se paljon huutaa, niin se tukehtuu, ja lapsi on vain silloin levollinen, kun Klea pitää häntä käsivarrellansa.

"Hän onkin niin hyvä eikä ajattele koskaan omia vaivojansa.

"Aina puoli-yöstä asti hän on tuuditellut lasta sylissänsä." —

"Sitten myöhemmin tahdomme puhua myöskin hänen kanssansa", Korintholainen sanoi, "mutta tänään olen tullut sinun tähtesi; sinulla on niin iloiset silmät ja sinun suukkosesi on ikäänkuin nauramaan luotu eikä laulamaan valitusvirsiä. Kuinka sinä kestät tuolla suljetussa vankihuoneessa, vakavien, mustaan ja valkoiseen puettujen miesten joukossa?"

"On heidänkin joukossaan hyviä ja ystävällisiä. Rakkain minulle on vanha Krates; kaikille muille hänen kasvonsa ovat synkät, mutta vain minulle hän puhuu pilaa ja näyttelee minulle usein niin sieviä ja taidokkaasti tehtyjä kapineita."

"Sanoinhan että sinä olet kuin aamurusko, jota nähdessään ei kukaan saata pysyä synkkänä."

"Jos tietäisit, kuinka ajattelematoin olen, kuinka usein saatan Klealle huolia, joka ei kuitenkaan minua koskaan soimaa, niin kyllä sinä olisit vertailematta minua jumalattareen. Pieni Krates vertaa myöskin usein minua mitä suloisempiin olentoihin, mutta se kuuluu niin hullunkuriselta, että se saa minut nauramaan. Sinua kuuntelen mieluummin kuin häntä, kun sinä minua imartelet"

"Minähän olenkin nuori ja nuoret sopivat aina nuorten kanssa. Sisaresi on vanhempi ja sentähden paljoa vakavampi kuin sinä. Onko sinulla koskaan ollut ikäistäsi kumppania, jonka kanssa olet saattanut leikkiä ja jolle olisit kaikki voinut uskoa?"

"On, kun vielä olin varsin pieni; mutta siitä asti kun vanhempamme joutuivat onnettomuuteen ja meidät tuotiin tänne temppeliin, olen aina ollut Klean seurassa. Mitä tahdoit isästämme tietää?"

"Myöhemmin kysyn sitä sinulta. Nyt sano minulle vain oletko koskaan toisten tyttöjen kanssa ollut piilosilla ja hippasilla? Etkö ole koskaan dionysiläisjuhlissa katsellut kaduilla vallitsevaa iloista menoa? Oletko milloinkaan ajanut vaunuissa?

"Ehkä olen ennenmuinoin; mutta sen olen unhottanut. Kuinka saattaisin täältä temppelistä päästä kaikkiin sellaisiin. Klea sanoo, ett'ei sellaista sovikaan ajatella. Hän puhuu usein vanhemmistamme, kuinka äiti oli pitänyt meistä huolta ja mitä isä oli sanonut. Onko tapahtunut mitään, mikä saattaisi olla hänen eduksensa? Olisiko kuningas saanut totuuden tietää? Tee jo pian kysymyksesi, sillä olen jo liian kauvan viipynyt täällä."

Irenen tätä puhuessa kärsimättömät oriit taas hirnahtivat, ja Lysias, jota Irenen kanssa pakinoiminen näytti ihmeellisesti ihastuttavan, mutta joka sen ohessa ei kuitenkaan vähääkään unohtanut matkansa tarkoitusta, näytti nopeasti sitä paikkaa, missä hänen hevosensa seisoivat, ja sanoi:

"Kuulitko, kuinka uljaasti hevoseni hirnahtivat? Ne toivat minut tänne, minä osaan niitä hyvin ohjata; olenpa omalla nelivaljakollani voittanut seppeleenkin viimeisissä isthmolaisleikeissä. Sinä sanot, ett'et vielä milloinkaan ole ajanut vaunuilla. Mitähän olisi, jos kerran koettaisit, millaista se on? Minä ajelen mielelläni kanssasi lehdon takana edestakaisin."