Kitabı oku: «Sisaret: Romaani», sayfa 4

"Sinä olet niin kaunis kuin itse Aphrodite," tämä vastasi ja suuteli häntä otsaan. Sitten hän asetti Irenen puvun poimuihin, kiinnitti hänen koristuksensa ja alkoi sitten itse pukeutua. Hänen sitoessaan sandaalejansa, Irene kysyi: "Miksi sinä huokaat niin tuskallisesti?" ja Klea vastasi: "Minusta tuntuu, kuin olisi minulta tänään toistamiseen ryöstetty vanhempani!"

VIIDES LUKU

Juhlakulkue oli loppunut.

Ptolemaios Philometor ei ollutkaan sen jumalanpalveluksen perästä, joka hänen aikanansa toimitettiin kreikkalaisessa Serapeumissa, antanut papistolle koko peltoa, jota he monilla anomuskirjeillä olivat pyytäneet, vaan ainoastaan kohtuullisen osan siitä.

Sittenkuin hovi taas oli lähtenyt Memphiisen, ja juhlakulkue oli hajoutunut, niin sisarukset palasivat huoneesensa, Irene posket punaisina ja suu naurussa, Klea taas silmissä synkkä, melkeinpä uhkaavainen loiste.

Molempien ääneti lähestyessä huonettaan, muudan temppelin palvelija huusi vanhempaa sisarta ja pyysi häntä tulemaan ylimmäisen papin luokse, joka tahtoi häntä puhutella.

Mitään virkkamatta Klea antoi ruukkunsa Irenelle, ja hänet vietiin siihen temppelin huoneesen, jossa pyhää kalustoa säilytettiin. Siellä hän istuutui tuolille odottamaan.

Nekin miehet, jotka aamulla olivat käyneet pastophoriumissa, olivat kuninkaallisen perheen kanssa olleet juhlakulkueessa.

Juhlallisuuden päätyttyä Roomalainen Publius erosi seuralaisistaan ja astui nopeasti, jäähyväisiä sanomatta ja oikealle tai vasemmalle katsomatta, pastophoriumiin erakko Serapionin kammion luo.

Vanhus kuuli jo kaukaa nuoren miehen astunnan, joka lujilla kengän-anturoillaan polki rivakammin ja voimakkaammin kuin Serapiin hiljaa hiipivät papit, ja tervehti häntä sekä käsin että sanoin.

Publius kiitti kylmästi ja totisesti sekä sanoi sitten tylysti ja pistävän lyhyesti:

"Minun aikani on vähissä. Minä ai'on pian lähteä Memphiistä, mutta minä lupasin kuulla pyyntösi, ja pitääkseni sanani tulen luoksesi jo tänään, mutta kuten sanoin, vaan pitääkseni sanani. Ruukunkantajattaret, joista tahdot minulle puhua, eivät koske minuun. Minä huolin heistä yhtä vähän kuin pääskysistä, jotka kiitävät tuolla huoneen yläpuolella."

"Ja kuitenkin lähdit Klean tähden tän'aamuna pitkälle kävelymatkalle,"

Serapion vastasi.

"Olen usein jänistä ampuakseni lähtenyt pidemmällekin matkalle," Roomalainen vastasi. "Me miehet emme aja sen vuoksi otusta takaa, että sen saavuttaminen meitä viettelee, vaan sen vuoksi että itse ajo meitä miellyttää, mutta myöskin naisissa on taipumusta metsästykseen. Nuolen ja jousen asemasta he lähettävät tulisia silmäyksiä, ja kun he sitten luulevat tavanneensa otukseen, niin he kääntävät sille selkänsä. Tätä lajia on myöskin sinun Kleasi, ja se tän-aamuinen sievä tyttönen näyttää siltä, kuin hän mielellään antaisi itseään ajaa; minua kuitenkin miellyttää yhtä vähän olla tyttöjen otuksena kuin ajajanakin. Kolmeksi päivää minulla vielä on tekemistä Memphiissä, mutta sitten käännän ijäksi selkäni tälle narrien maalle."

"Tän' aamuna," sanoi Serapion, joka alkoi aavistaa, mikä oli herättänyt Roomalaisen sanoissa selvään ilmaantuvan vihan, "tän' aamuna ei sinulla tuntunut olleen niin kova kiire kuin nyt, jolloin sinä itse näytät minusta pakenevalta otukselta, ja Klean taas minä tunnen paremmin kuin sinä. Otuksen ajo ei ole hänen asiansa, ja vielä vähemmin hän antaa itseänsä ajaa, sillä hänellä on ominaisuus, joka sinun, Publius Scipio, ennen muita pitää tunteman ja jota sinun pitää kunnioittaman: hän on ylpeä, sangen ylpeä, ja hänen pitääkin olla, vaikkapa kuinka halveksien katsoisit, ikäänkuin tahtoisit sanoa: Kuinka voi Serapiin ruukunkantajatar, tuollainen kurja olento, joka saa huonoa ruokaa ja joka aina on palveluksessa, kuinka hän voi tulla ylpeäksi, joksi vain sillä on jotakin aihetta, joka jossakin suhteessa on etevämpi muita, kanssaan eläviä ihmisiä? Mutta tällä tytöllä, usko pois, onkin paljon aihetta pitää päätänsä pystyssä, ei ainoastaan sentähden että hän on syntyisin vapaista ja jaloista vanhemmista, että hän on harvinaisen kaunis ja että hän, vielä pienenä lapsena ollessaan, piti niinkuin parahin äiti huolta nuoremmasta siskostaan, vaan etenkin sentähden, ja sinun pitäisi paremmin kuin muiden nuorukaisten, jos oikein sinut tunnen, voivan se huomata, sentähden että hänen täytyy olla ylpeä, jott'ei hän koskaan toimittaessaan niitä alhaisia askareita, joihin hän, paha kyllä, on pakoitettu, unhoittaisi, että hän on vapaa ja jalosukuinen nainen. Sinä saatat luopua ylpeydestäsi ja jäät kuitenkin siksi, mikä olet, mutta jos hän sen tekisi ja oppisi pitämään itseänsä palvelijana, niin hän todellakin lopuksi tulisi siksi, joka hän ei ole ja joka hänen kuitenkin täytyy olla. Jalo ratsu, jota pakoitetaan kuormia vetämään, muuttuu juhdaksi, niinpian kuin se oppii kohottamasta päätänsä ja vapaasti liikuttamasta jalkojansa. Klea on ylpeä sentähden, että hänen täytyy se olla, ja jos oikein asiata mietit, niin et saata vihastua neitoon, joka kuka tiesi silmäili sinua ystävällisesti, koska jumalat ovat sinut niin muodostaneet, että voit olla vakuutettu miellyttäväsi jokaista naista, mutta jonka täytyy kieltää sinun kosintasi, koska hän pitää itseänsä liian hyvänä, antaakseen edes Corneliolaisenkaan leikkiä kanssansa, ja kuitenkin niin vähäpätöisenä, ett'ei hän koskaan voi toivoa sinunlaisesi miehen alentuvan arvostaan pyytämään häntä vaimoksensa. Ei ole epäilemistäkään, että hän on sinua loukannut; minkä kautta, sitä voin vaan aavistaa. Jos se tapahtui kylmän ylpeyden kautta, niin ei sen pitäisi sinua loukkaaman, sillä nainen on kuten sotilas, joka pukeutuu haarniskaan vaan silloin, kun häntä uhkaa vastustaja, jonka aseita hän pelkää."

Erakko oli naapureittensa tähden enemmän kuiskuttanut kuin lausunut nämät sanat ja pyyhki vaiettuansa hien otsaltaan, sillä kun jokin seikka kiihoitti hänen mieltänsä, niin hän oli tottunut antamaan valtavan äänensä kovaa kaikua, ja se, että hän niin kauvan oli sitä hillinnyt, kysyi häneltä suuria ponnistuksia.

Publius oli ensin rohkeasti katsellut häntä silmiin, mutta sitten luonut silmänsä maahan ja kuunnellut keskeyttämättä loppuun saakka hänen puhettansa. Sen ohessa hän oli häpeästä punehtunut, kuten koulupoika, ja kuitenkin hän oli jäntevä ja lujamielinen nuorukainen, joka vaikeissa tiloissa tiesi itseänsä ohjata yhtä hyvin kuin parhaassa ijässään oleva mies.

Kaikissa toimissaan hän tavallisesti tiesi, mitä hän tahtoi, ja teki haaveksimatta vain sitä, mikä hänestä näytti oikealta ja hyödylliseltä.

Erakon puheen johdosta heräsi hänessä kysymys, mitä hän sitten oikein tahtoi ruukunkantajattaresta, ja kun hänellä siihen ei ollut vastausta, niin hän tunsi itsensä epävarmaksi, ja tämä epävarmuus ja itseensä tyytymättömyys lisääntyivät lisääntymistään, kuta sattuvammalta se, mitä hän kuuli neidosta, tuntui hänestä, ja kuta vähemmän hänen sydämensä tyytyi jättämään tyttöä, jota hänen useampia päiviä yhtä mittaa ja vasten tahtoansakin oli täytynyt ajatella, jonka kuvan hän mielellään olisi poistanut sielustaan, ja joka kuitenkin erakon sanoista kävi hänelle yhä miellyttävämmäksi.

"Sinä lienet ehkä oikeassa," hän sitten vastasi, oltuaan hetkisen vaiti, ja hillitsi samalla ääntänsä, sillä hiljaiseen puhutteluun vastataan tavallisesti yhtä hiljaa. "Sinä tunnet paremmin tämän tytön kuin minä, mutta jos oikein olet häntä kuvaillut, niin on parempi, että pysyn päätöksessäni ja pakenen Egyptiä tai, sanonko sen suoraan, sinun holhottiasi, kun en kuitenkaan saavuta muuta kuin joko tappion tahi voiton, joka ei tuottaisi minulle muuta kuin katumusta. Klea on tänään välttänyt silmäyksiäni, ikäänkuin vuotaisi silmistäni myrkkyä kuten kyykäärmeen hampaasta, eikä minulla siis ole mitään tekemistä hänen kanssansa, mutta voisinhan kuitenkin tietää, kuinka hän on tähän temppeliin tullut, ja jos saatan häntä hyödyttää, niin tahdon sen tehdä – sinun tähtesi. Kerro nyt minulle, mitä tiedät, ja sano mitä minulta haluat."

Erakko nyökkäsi Publiukselle myöntyväisesti, viittasi häntä astumaan lähemmäksi, ja kumartuen alaspäin aivan lähelle Roomalaisen korvaa hän kysyi hiljaa:

"Oletko kuningattaren suosiossa?"

Kun Publius oli tämän myöntänyt, niin Serapion, ilmoitettuaan tyytyväisyyttänsä, alkoi kertoa:

"Aamulla sait kuulla, kuinka minä itse tähän häkkiin olen joutunut, ja että isäni oli temppelin viljavaraston esimies. Minun vieraita maita kierrellessäni, hän pantiin viralta pois ja olisi kuka tiesi kuollut vankeudessa, joll'ei eräs kunnon mies olisi häntä auttanut pelastamaan kunniatansa ja vapauttansa. Tämä kaikki ei koske sinua oikeastaan ensinkään, ja siis voisinkin jättää sen sikseen, mutta tämä kunnon mies oli Klean ja pikku Irenen isä; vihamies, jonka tähden isäni sai syyttömästi kärsiä, on tuo rosvo Euleus. Sinä tiedät, taikka et oikeastaan tiedäkään, että papiston täytyy verokseen hankkia kuninkaan hoville määrätyitä tarpeita; tiedätkö sen? No niin, te Roomalaiset pidätte enemmän lukua oikeus- ja hallinto-asioista kuin taiteen tuotteista ja ajatuskyvystä. Isäni velvollisuutena oli siis verojen maksaminen, eunukin niiden vastaan-ottaminen, mutta tuo herkkusuu, parraton leipähiiri, tuo ahma, jonka vatsassa jokainen persikka, jonka hän on syönyt ja jonka hän vast'edes syö, muuttukoon myrkyksi, otti itselleen puolet veroista, ja kun luvunlaskijat huomasivat, että kuninkaan varastot olivat tyhjää täynnä, missä he toivoivat olevan jyviä ja kankaita, niin he nostivat aika melun, joka tietysti ennen joutui hovissa elävän, mahtavan varkaan korville. Sinä olet nimittänyt Egyptiä ihmeelliseksi tahi joksikin sellaiseksi, ja se se todellakin on, ei ainoastaan noitten kivisten nisukakkujen tähden, joita te kutsutte pyramiideiksi ja muiksi sellaisiksi, vaan sen tähden että täällä saattaa tapahtua asioita, jotka teillä Roomassa olisivat yhtä mahdottomia kuin kuutamo keskellä päivää tahi ratsu, jonka häntä on kuonon päässä! Ennenkuin Euleusta ehdittiin syyttääkään, hän oli pannut varkauden isäni syyksi, ja ennenkuin maakunnan esimies apulaisinensa oli edes tarkastanutkaan asioita, niin heidän tuomionsa viatointa kanteen-alaista vastaan oli jo vahvistettu, sillä eunukki oli ostanut heiltä päätöksen, kuten torilta ostetaan kala tahi kaalinkupu. Muinoisina aikoina kuvattiin oikeuden jumalattaren tässä maassa olevan silmät suljettuina, mutta nyt silmäilee se maailmaa, kuten karsaasen katsova nainen, joka toisella silmällään tirkistelee kuningasta, mutta toisella valittajan tahi kanteen-alaisen käsissä olevaa kultaa. Minun isä raukkani sai tietysti rankaistuksen ja hän epäili jo vankeudessaan jumalien oikeudentuntoisuutta, kun hänen hyväksensä tapahtui suurin ihme, mikä koskaan on tapahtunut tässä ihmeitten maassa, siitä asti kun Kreikkalaiset ovat olleet Aleksandrian herroina. Eräs kunniallinen mies otti, ihmisiä pelkäämättä, tuomitun raukan menetetyn asian huomaansa eikä levännyt, ennenkuin isäni oli saanut kunniansa ja vapautensa. Mutta vankeus, häpeä ja mielikarvaus olivat vähitellen kuluttaneet pahoin kohdellun miehen voimat, kuten toukka runtelee seeteripuun rungon, ja kuihtuen hän kuoli. Hänen pelastajansa, Klean isän, palkaksi tästä hänen uljaasta teostaan tuli vieläkin huonompi kohtalo, sillä täällä Niilin rannoilla rankaistaan maan päällä hyvettä, niinkuin teillä pahetta. Missä vääryys vallitsee, siellä ilmaantuu sekin peloittava seikka, että jumalat näyttävät olevan pahojen puolella. Joka ei tulevaisuudessa toivo mitään hyvitystä, se pidättää itseänsä puhtaasta elämästä, joll'ei hän ole mielipuoli eikä filosoofi, – ja onhan niitä, jotka ovat molempiakin yht'aikaa.

"Ruukunkantajattarien isä Philotas, jonka vanhemmat olivat Syrakusasta kotoisin, oli Zenon opin puolustajia, jolla opilla teilläkin Roomassa on paljon ystäviä, ja oli sitä virkamiehenä levittänyt, sillä hän oli khrematistain, se on, erään tuomio-yhdistyksen esimies, jolla yhdistyksellä on tuskin Egyptin ulkopuolellakaan vertaistansa, ja joka on osoittanut itsensä paremmaksi kuin mikään toinen. Maakunnasta maakuntaan se kulkee ja asettautuu pääkaupunkeihin istumaan oikeutta. Jos tehdään kanne asian-omaisessa seudussa olevan tuomio-istuimen päätöstä vastaan, jonka tuomioistuimen esimiehenä on maakunnan epistates, niin khrematistat, jotka tavallisesti eivät tunne syyttäjiä eivätkä kanteen-alaisia, vielä kerran ottavat asian käsiteltäväksi, ja siten säästyy maakunnan asukkailta matka Aleksandriaan tahi nyt, kun valtakunta on jaettu, Memphiisen tuon muutenkin kovin rasitetun ylituomio-istuimen luo.

"Ei kukaan khrematistain esimies ole nauttinut suurempaa suosiota, kuin Klean ja Irenen isä Philotas. Häneen vaikutti lahjominen yhtä paljon kuin varpunen haukkaan, ja hän oli yhtä viisas kuin rehellinenkin, sillä hän tunsi yhtä perin pohjin Egyptiläisten kuin Kreikkalaistenkin vanhat lait, ja niinpian kuin saatiin tietää, että hän khrematistoineen oli lähtenyt matkalle, monikin lahjoja ottava tuomari piti varansa ja langetti väärän asemasta oikean tuomion.

"Kun Kleopatra, Epiphaneen leski vielä oli elossa ja oli poikiensa Philometorin ja Euergeteen holhoojana, jotka nyt hallitsevat Memphiissä ja Aleksandriassa, niin hän piti Philotasta sangen suuressa arvossa ja koroitti hänet kuninkaan sukulaisten arvoon, mutta hän oli juuri kuollut kun tuo kunnon mies uudestaan veti esiin isäni asian ja vapautti hänet vankeudesta.

"Ryöväri Euleus ja hänen apulaisensa Leneus olivat juuri silloin valtansa kukkuloilla, sillä nuori, alaikäinen kuningas antoi heidän ohjata itseänsä, niinkuin holhooja ohjaa lasta.

"Jos isäni oli kunniallinen mies, niin kyllä eunukki sen sijaan osasi olla aika konna, ja kun khrematistat sitten uhkasivat manata Euleuksen oikeuteen, niin tuo kurja konna sai juonillaan toimeen sodan, muka Koëlesyrian tähden, kuninkaan setää Antiokhos Epiphanesta vastaan.

"Sinä tiedät, miten häpeällisesti yritys päättyi, miten Philometor voitettiin Pelusiumin tappelussa ja miten hän Euleuksen neuvosta pakeni Samothrakheen, pelastaaksensa itsensä ja aarteensa, miten Philometorin veli Euergetes tuli kuninkaaksi Aleksandriaan, ja miten Antiokhos valloitti Memphiin ja antoi vanhemman veljensä pojan hallita täällä niinkuin omana vasallinansa ja holhottinansa.

"Näinä sekasorron aikoina eunukki tiesi vapauttaa itsensä Philotaan kanteista, jota hän varmaankin pelkäsi, ikäänkuin hänen oma omatuntonsa kuljeskelisi khrematistan persoonassa kaksin jaloin, tuomarinmiekka kädessä, ja kertoisi ihmisille, millainen konna hän oli.

"Memphis oli, suurta vastusta tekemättä, avannut Antiokhokselle valkoisen muurin portin, ja syrialainen kuningas, joka oli omituinen herra ja joka halusi olla kansan parissa, ikäänkuin hän itsekin olisi ollut vain tavallinen mies, kutsui luoksensa Philotaan, joka oli yhtä hyvin perehtynyt egyptiläisiin tapoihin ja laitoksiin kuin helleniläisiinkin, antoi tämän viedä itseänsä lakitupihin ja torille ja lahjoitteli tapansa mukaan hänelle milloin mitättömiä lelusia, milloin taas ruhtinaallisia antimia.

"Sittenkuin Philometor jälleen teidän Roomalaistan kauttanne pääsi vapaaksi Syrialaisen yliherruudesta ja sai itsenäisesti hallita Memphiissä, niin Euleus syytti ruukunkantajattarien isää siitä, että tämä muka oli saattanut petollisesti Memphiin Antiokhoksen haltuun, eikä herjennyt puuhastaan, ennenkuin tältä syyttömältä mieheltä ryöstettiin hänen suuri omaisuutensa, ja ennenkuin hän vaimoineen oli viety pakkotyöhön aithiopialaiseen kultakaivokseen. Minä olin jo silloin, kun tämä tapahtui, tässä häkissäni, mutta minä sain sen kuulla veljeltäni Glaukukselta, joka on hovissa henkivartijana ja saa varemmin, kuin muut ihmiset, tietää paljon, mitä palatsissa tapahtuu, ja minun onnistui salaa tuottaa Philotaan tyttäret tähän temppeliin ja pelastaa heidät joutumasta heidän vanhempiensa kohtaloon. Viisi vuotta on kulunut siitä, ja nyt tiedät, minkä tähden jalosukuisen miehen tyttäret kantavat vettä Serapiin alttarille, ja minkä tähden minä ennemmin annan tehdä itselleni kuin heille pahaa, mutta että minä taas Euleukselle soisin paljoa mieluummin myrkyllisiä juuria kuin makeita persikoita."

"Onko Philotas vielä tänä päivänäkin pakkotyössä?" Roomalainen kysyi purren hammastaan.

"On, Publius," erakko vastasi. "Niin, helposti on tämä sana 'on' sanottu ja yhtä helposti kädet sitä sanoessa puristuvat nyrkiksi, mutta raskasta, sangen raskasta on ajatella niitä tuskia, joita mies sellainen kuin Philotas ja jalo, viatoin vaimo, joka oli kaunis, kaunis kuin Hera ja Aphrodite, – joita he saavat kärsiä kovassa ja aivan oudossa työssä, polttavan auringon paahteessa, voutien ruoskimina. Ehkäpä he jo onnekseen ovatkin päässeet tuskistaan, ja ehkä heidän tyttärensä jo ovat orpoja! Nuot raukat! Ei kukaan, paitse ylimmäinen pappi, tiedä keitä he oikeastaan ovat, mutta jos eunukki sen saisi tietää, niin hän lähettäisi heidät, niin totta kuin nimeni on Serapion, heidän vanhempiensa luo."

"Koettakoonpa vain!" Publius huudahti ja kohotti uhaten oikeata kättään.

"Hiljaa, hiljaa, ystäväni," erakko pyysi, "ei ainoastaan nyt, vaan kaikessa, mitä ai'ot tehdä sisarusten hyväksi, sillä Euleus ei kuuntele yhdellä vaan tuhannella korvalla, ja kaiken, mitä hovissa tapahtuu, on käyminen hänen, epistolographin kätten kautta. Sinä sanot olevasi kuningattaren armollisessa suosiossa. Se on sangen tärkeä seikka, sillä hänen puolisonsa kuuluu tekevän kaikki, mitä Kleopatra tahtoo, eikä Euleus saata näyttää Kleopatrasta juuri suuri-arvoiselta, jos ruhtinattaret ovat sellaisia, kuin muutkin vaimot, joita tunnen."

"Ja vaikkapa näyttäisikin," Publius keskeytti hehkuvin poskin erakon puheen, "niin hänen täytyy sittenkin joutua perikatoon, sillä mies sellainen, kuin Philotas, ei saa siten joutua hukkaan, ja hänen asiansa on tästä lähin oleva minunkin asiani. Tässä on käteni, ja jos minä iloitsen siitä, että olen jalosukuisista esi-isistä syntyisin, niin teen sen etenkin sen vuoksi, että Corneliolaisen lupaus on yhtä arvokas, kuin jonkun muun miehen täytetty työ."

Erakko puristi nuorukaisen kättä, nyökkäsi hänelle ystävällisesti, ja silloin hänen silmänsä säteilivät kosteina iloisesta liikutuksesta.

Äkkiä hän kääntyi selin Roomalaiseen ja tuli heti takaisin kookas papyyruskääry kädessä.

"Ota tämä," hän sanoi antaen sen Roomalaiselle. "Minä olen omalla kädelläni toden mukaisesti kirjoittanut siihen melkein anomuskirjan muotoon kaiken sen, minkä äsken sinulle kerroin. Minä tiedän, että tuollaisia asioita ajetaan hovissa järjestyksen mukaisesti, jos ne kirjallisesti toimitetaan. Vaan jos kuningatar suostuu täyttämään toivosi, niin anna tämä kääry hänelle ja pyydä häneltä armokirjettä. Jos sen saat toimeen, niin silloin on kaikki voitettu."

Publius otti kääryn, ojensi vielä kerran kätensä erakolle, ja innostuen tämä huusi kovalla äänellä:

"Jumalat sinua siunatkoot ja vapauttakoot sinun kauttasi jaloimman miehen hänen vaivoistaan. Jo olin herjennyt toivomasta, mutta kun sinä meitä autat, niin ei kaikki vielä ole hukassa."

KUUDES LUKU

"Suokaa anteeksi, jos häiritsen."

Näillä sanoilla keskeytti erakon huudahduksen eunukki Euleus, joka hiljaa ja huomaamatta oli lähestynyt pastophoriumia, ja kumarsi nöyrästi Publiukselle. "Onko lupa kysyä, mitä liittoa solmitaksensa mies, joka on Rooman jaloimpia poikia, ojentaa kätensä tälle kummalliselle miehelle?"

"Kysyä saapi jokainen," Publius vastasi nopeasti ja tylysti, "mutta kaikkien ei tarvitse vastata, eikä minunkaan tänään. Minä jätän sinut hyvästi, Serapion, vaan en luullakseni pitkäksi aikaa."

"Suvaitsetko, että minä sinua seuraan?" eunukki kysyi.

"Ilman luvattanihan olet minua tännekin seurannut."

"Kuninkaani käskystä olen sen tehnyt ja noudatan vain hänen määräystään, kun nytkin tarjoan sinulle ohjaustani."

"Minä käyn edellä enkä saata kieltää sinua tulemasta perästäni."

"Mutta minä," eunukki vastasi, "pyydän sinua huomaamaan, ett'ei minun arvolleni ole sopivaa, palvelijan tavoin astua sinun jäljestäsi."

"Minä pidän arvossa kesti-ystäväni kuninkaan tahtoa, joka käski sinut minua seuraamaan," Roomalainen vastasi. "Sitä paitse saatat temppelin portilla astua vaunuusi, kuten minäkin omaan vaunuuni; täyttäähän vanha hovimies mielellänsä valtiaansa käskyn."

"Kyllä hän sen täyttääkin," Euleus nöyrästi Roomalaiselle vastasi, mutta samoinkuin käärmeen kidasta pistää nopeasti esiin ja vieläkin nopeammin vetäytyy takaisin kaksihaarainen kieli, samoin hänenkin silmistään välähti ensiksi silmäys täynnä uhkaavaa vihaa ja sitten toinen, joka epäluuloisesti katseli Roomalaisen kädessä olevaa kääryä.

Publius ei pitänyt tästä silmäyksestä väliä, vaan astui nopeasti akaasialehtoon päin; mutta erakko jäi katselemaan tuota erilaista paria, ja kun hän näki mahtavan eunukin astuvan nuorukaisen jäljestä, niin hän pani kätensä lanteilleen, puhalsi lihavat poskensa pulleiksi ja puhkesi kova-ääniseen nauruun, niinpian kuin nämät olivat kadonneet akaasioiden taakse.

Kun Serapion kerran oli saanut naurun päästä kiinni, niin hänen oli vaikea siitä lakata ja hän nauroi yhä vielä, kun Klea muutamia minuuttia Roomalaisen lähdettyä tuli hänen luoksensa.

Iloisesti hän tahtoi ottaa holhottinsa vastaan, mutta katsottuaan häntä silmiin hän huudahti huolestuneena:

"Sinä näytät siltä, kuin sinua olisi kohdannut jonkun vainajan henki. Punaiset huulesi ovat kalpeat ja silmäsi ovat synkät. Mikä sinun on, lapseni? Johan Irenekin on ollut kanssasi juhlakulkueessa, niinkuin tiedän. Oletko saanut vanhemmistasi ikäviä tietoja. Sinä pudistat päätäsi. No, sitten lapseni sinä ajattelet jotakuta enemmän, kuin sinun pitäisi. Kas vaan, miten poskesi punastuvat! Varmaan kaunis Roomalainen Publius on katsonut liian syvälle silmiisi – hän on uhkea nuorukainen, oikea mies, kelpo poika…"

"Heitä jo," Klea keskeytti ystävänsä ja suojelijansa puheen, kieltävästi viitaten kädellään halki ilman, ikäänkuin hän tahtoisi jakaa Serapionin puheen kahtia. "Minä en tahdo kuulla hänestä enää sen enempää."

"Onko hän sopimattomasti sinua kohdellut?" erakko kysyi.

"On," Klea huudahti kovin punastuen ja kiivaasti, vastoin hänen muuten tyyntä mieltänsä. "On, alinomaa hän vainoo minua viettelevillä silmäyksillään."

"Ainoastaanko silmillään?" erakko kysyi. "Mutta katselemmehan me ylhäistä aurinkoa ja suloisia kukkiakin, niinpaljon kuin vain saatamme, eivätkä ne siitä vihastu!"

"Aurinko on liian korkea ja sieluttomat kukat liian alhaisia, jotta ihminen saattaisi niitä vihastuttaa," Klea vastasi; "mutta Roomalainen ei ole enempää eikä vähempää kuin minäkään, silmä ilmoittaa ajatuksen yhtä hyvin kuin suukin, ja hänen silmänsä haluaa minulta sellaista, joka nostaa punan poskilleni ja herättää minussa nytkin vihaa, kun vain sitä ajattelen."

"Sen vuoksi sinä niin hirveästi vältitkin hänen silmäyksiään."

"Kuka sinulle sen on sanonut?"

"Publius itse, ja sentähden että sinun kovuutesi häneen kipeästä koski, hän tahtoi lähteä Egyptistä; mutta nyt olen saanut hänet jäämään, sillä jos on ainoatakaan kuolevaista, jolta odotan apua teille ja teidän omaisillenne…"

"Niin hän se ei suinkaan ole!" Klea lujasti sanoi. "Sinä olet mies ja luulet ehkä, ett'et sinäkään nuorena ollessasi ja kuljeskellessasi vapaasti maailmassa, olisi toisin tehnyt, kuin hänkään miehen oikeudella on toiminut, mutta jos voisit katsoa sieluuni tai tuntea naisen sydämellä, niin ajattelisit toisin! Kuten erämaan hiekka, jota tuuli puhaltaa pelloille, ja joka muuttaa niiden ystävällisen vihreyden rumaksi, harmaan väriseksi, kuten myrsky, joka muuttaa tyynenä kuvastelevan meren sinisen pinnan kohiseviksi, mustiksi pyörteiksi ja vaahtoavaksi kuohuksi, siten tämän miehen viettelevä julkeus on julmasti häirinnyt sieluni rauhaa. Neljättä kertaa hänen silmäyksensä minua vainosivat juhlakulkueessa. Eilen en vielä tuntenut vaaraa, mutta tänään – minun täytyy se sinulle sanoa, sillä olethan sinä minun isänäni, ja kehen muuhun maailmassa turvautuisinkaan? – mutta tänään olen tietänyt välttää hänen silmäyksiänsä ja kuitenkin tunsin juhlan pitkinä, loppumattoman pitkinä hetkinä, että hänen silmänsä lakkaamatta etsivät minun silmiäni. Ett'en ole erehtynyt, sen olisin tietänyt, vaikk'ei Publius Scipio – mutta miksi päästän tätä nimeä huuliltani – vaikk'ei Roomalainen olisikaan sinulle kehunut ahdistaneensa turvatonta tyttöä. Ja että sinun, juuri sinun, piti ruveta hänen liittolaiseksensa! Sitä sinä et tekisi, et todellakaan sinä sitä tekisi, jos tietäisit, millä mielellä olin juhlakulkueessa, kun maahan katsellessani tiesin, että hänen silmäyksensä minua saastuttivat, kuten sade, joka viime vuonna huuhtoi kukat pois temppelimme puhkeamaisillaan olevista viiniköynnöksistä. Tuntui siltä kuin kietoutuisi verkko sydämeni ympäri; mutta millainen verkko! Kuin olisi pellavakuontalon asemasta pantu rukkiin tulisoihtu, se kehrätty hienoksi langaksi ja tästä tulisesta rihmasta kudottu silmuja, siltä se tuntui! Minä tunsin lankojen ja solmujen polttavan syviä haavoja sydämeeni enkä saattanut niitä poistaa enkä voinut itseäni niiltä suojella. Niin, katso vain noin tuskallisesti minuun ja pudistele päätäsi, siten on asian laita, ja palo-arvet koskevat minua nytkin vielä kipeästi, niin kipeästi, ett'en voi selittääkään!"

"Mutta Klea," erakko keskeytti tytön, "olethan varsin suunniltasi, ikäänkuin jokin daimoni olisi sinut vallannut. Mene temppeliin rukoilemaan, tai joll'ei se auta, Asklepiuksen tahi Anubiin luo ja anna heidän manata paholainen itsestäsi."

"En tarvitse ketään jumalistasi," tyttö kovin liikutettuna vastasi. "Niin, minä tahtoisin, että olisit antanut kohtalon kulkea omia kulkujaan, ja että me saisimme olla osallisia vanhempiemme kohtalosta, sillä se, mikä meitä täällä uhkaa, on vieläkin hirmuisempaa, kuin kultahiekan seulominen auringon paahteessa tahi kuutilokiven rikkisurvominen huhmarissa. En tullutkaan luoksesi puhumaan Roomalaisesta, vaan kertomaan, mitä ylimmäinen pappi minulle heti juhlakulkueen jäljestä on ilmoittanut."

"No?" Serapion pitkäveteisellä äänellä melkein tuskallisesti kysyi, ojentaen kaulaansa, vieden pörröisen päänsä likemmäksi tyttöä ja avaten silmänsä niin auki, että alaluomet melkein jäivät niitten alle.

"Ensiksi hän ilmoitti minulle," Klea vastasi, "miten niukat temppelin tulot ovat…"

"Se on totta," erakko häntä keskeytti, "että Antiokhos on ryöstänyt parhaan osan temppelin omaisuudesta, ja että ruunu, jolla aina on rahaa Egyptin jumalien temppeliä varten, vähentää peltojamme lahjoittamalla niistä pois suuria osia; mutta teitä kohdellaan luullakseni jo kyllin itarasti, jopa huonomminkin, kuin kohtuullista olisi, sillä teidän elatukseksenne – sen minä kyllä tiedän, sillä se on minun kätteni kautta kulkenut – on temppeliin maksettu summa, jonka koroilla kymmenenkin nälkäistä merimiestä kyllä itsensä elättäisi, saatikka sitten kaksi tuollaista lintuista, kuin te; sen lisäksi te toimitatte vielä ilmaiseksi vaivalloista työtä. Onhan todellakin hyödyllisempää varastaa kerjäläiseltä hänen ryysynsä, kuin teiltä ryöstää omaisuutenne. Mitä voisi sitten ylimmäinen pappi vaatia?"

"Hän sanoo, että papisto on jo viisi vuotta meitä elättänyt ja suojellut, että vaarat uhkaavat muka meidän tähtemme temppeliä vielä nytkin, ja että meidän pitää joko lähteä temppelistä tai astua kaksoissisarusten Arsinoën ja Doriin sijaan, jotka tähän asti kuolojuhlissa ovat Isiiksi ja Nephthykseksi pukeutuneina laulaneet valituslauluja kuolleen jumalan paarien ääressä ja temppeliin tuotujen ruumiitten siunaamista varten itkien ja valitellen vuodattaneet juoma-uhria. Tytöt, Asklepiodor sanoo, käyvät liian vanhoiksi ja rumiksi tähän tarkoitukseen, mutta temppelin on velvollisuus pitää heitä aina heidän kuolemaansa saakka. Temppelin varat eivät muka riitä enää elättämään kahta muuta jumalan palvelijatarta heidän ja meidän lisäksemme, ja niin tarvitsisi Arsinoën ja Doriin vain vuodattaa uhria, meidän taas pitäisi ottaa toimeksemme valituslaulut."

"Mutta ettehän te ole kaksoisia!" Serapion huusi, "ja vaan sellaiset, kuten asetus määrää, saavat Isiinä ja Nephthyksenä itkeä Osirista."

"Meidät tahdotaan tehdä kaksoisiksi," Klea vastasi, vetäen huulensa halveksivaan kurttuun, "Irenen hiukset tehdään mustiksi, niinkuin minunkin, ja hänen kenkiensä anturat koroitetaan, jotta hän tulisi minun pituisekseni."

"Eipä heidän onnistuisikaan tehdä sinua pienemmäksi kuin olet, ja vaaleat hiukset saattaa helpommin muuttaa mustiksi, kuin mustat vaaleiksi," Serapion sanoi vaivoin hilliten mielikarvauttaan. "Minkä vastauksen annoit tähän merkillisen harvinaiseen ehdoitukseen?"

"Sen kuin saatoin antaa. Minä kieltäydyin, vaan ilmoitin samalla olevani valmis, en pelosta, vaan koska olemme temppelille suuresti kiitollisia, rupeamaan Irenen kanssa kaikkiin muihin toimiin, vaan en tähän."

"Entä Asklepiodor?"

"Hän ei ole minua loukannut ainoallakaan vihaisella sanalla ja hän pysyi, minun häntä vastustaessanikin, ylevänä ja rauhallisena; niin, usein hän aivan hämmästyneenä tarkasteli minua silmillään, ikäänkuin hän huomaisi minussa jotakin aivan uutta ja outoa. Lopuksi hän kuvaili, miten paljon vaivaa temppelin laulun-opettaja oli meistä nähnyt, miten hyvin minun syvempi ääneni sointuisi Irenen korkean äänen kanssa, miten suurta suosiota me saattaisimme saavuttaa ihanilla valituslauluillamme, ja miten mielellään hän käskisi antamaan meille paremman asunnon ja runsaammin ravintoa, jos me vaan rupeisimme kaksoisten virkaan. – Kuten haukkoja kesytetään nälällä, siten hänkin on luullakseni koettanut niukalla ravinnolla tehdä meitä taipuvaisiksi. Minä teen ehkä hänelle väärin, mutta minä olen tänään niin valmis ajattelemaan hänestä ja muista isistä mitä pahinta. Mutta olkoon miten tahansa! Ainakaan hän ei vastannut minulle mitään sen enempää, kun minä pysyin lujana kiellossani, vaan jätti minut hyvästi käskien minut taas kolmen päivän perästä ilmoituttumaan itseni hänelle ja sanomaan, aioimmeko me suostua hänen toiveesensa vai lähteä temppelistä. Minä kumarsin, lähdin ovelle ja olin jo kynnyksellä, kun hän vielä kerran kutsui minut takaisin ja sanoi: 'Ajattele myöskin vanhempiasi ja heidän kohtaloansa!' Hänen äänensä oli juhlallinen, melkeinpä uhkaava, mutta enempää hän ei sanonut, vaan käänsi nopeasti selkänsä minulle. Mitähän hän tarkoitti tällä uhkauksella? Kyllähän minä muutenkin ajattelen joka päivä ja hetki isää ja äitiä ja muistutan heitä Irenelle!"

Erakko jupisi ensin itseksensä miettien ja tyytymättömänä, sitten hän sanoi vakavasti: