Kitabı oku: «Sisaret: Romaani», sayfa 6

KAHDEKSAS LUKU

"Eikö ole ketään, joka tulee minua vastaan?" kuningatar kysyi, kun hän oli saapunut viimeisille porfyyriportaille, jotka veivät juhlasaliin johtavaan etusaliin, ja katseli synkkänä, pieni käsi nyrkiksi puristettuna, perästänsä tulevia kamariherroja: "Minä tulen, eikä kukaan ole täällä!"

Tällä "ei kukaan" oli sentään hiukan omituinen merkitys, sillä marmoripaasilla siinä avarassa, ylt'ympäri pylväskäytävien ympäröimässä ja vain tähtitaivaan kattamassa huoneessa, johon kuningatar viittasi, seisoi enemmän kuin sata mekedoonialaista henkivartijaa kallisarvoisimmissa tamineissa ja yhtä monta ylhäistä hovin virkamiestä, jotka arvonimiltään olivat kuninkaan isiä ja veljiä, sukulaisia ja ystäviä ja ensimmäisiä ystäviä.

Nämät kaikki ottivat kuningattaren moni-äänisellä "terve!" – huudolla vastaan; mutta ei yksikään heistä näyttänyt Kleopatrasta huomiota ansaitsevalta.

Tämä joukko oli hänestä vieläkin vähä-arvoisempi kuin ilma, jota meidän on elossa pysyäksemme hengittäminen, se oli hänestä kuin ilkeä savu, kuin kieppuva pöly, jonka tieltä mielellämme väistymme, mutta jota matkustajan kuitenkin on kärsiminen päästäksensä eteenpäin.

Kuningatar oli odottanut, että harvat, hänen ja hänen veljensä Euergeteen aterialle valitsemat vieraat täällä rappusilla olisivat häntä tervehtimässä, kun hän jumalattaren tavoin liehui kautta ilmojen näkinkengässään, hän, joka jo oli mielessänsä iloinnut Roomalaisen hämmästelevästä ja Lysiaan hienosta imartelusta; mutta nyt oli tehokkain kohtaus hänen roolissanssa, jota hän tänä iltana aikoi näytellä, mennyt ihan hukkaan, ja hän aikoi jo antaa kantaa itsensä takaisin katollensa ja vasta, kun hän varmaan tiesi vieraitten jo olevan läsnä, vielä kerran liehua heidän vastaansa.

Mutta paljoa enemmän kuin mitään muuta, kuin tuskaa ja katumustakin, hän pelkäsi sitä, että hän näyttäisi naurettavalta. Senpä tähden hän vain käskettikin kantajiaan seisomaan paikoillansa ja sill'aikaa, kun ylimmäinen vastaan-ottaja, arvonsa unhoittaen riensi ilmoittamaan hänen tuloansa kuninkaalle, hän viittasi ylhäisimmät valtakunnan ylimykset luoksensa lausuaksensa heille kylmän ystävällisesti muutamia armollisia sanoja. Vain muutamia, sillä pian avautuivat varsinaisen juhlasalin thyiapuusta tehdyt ovet ja kuningas tuli ystävinensä Kleopatraa vastaan.

"Kuinka olisimme saattaneet sinua näin varhain odottaa?" Philometor puolisolleen huudahti.

"Onko tämä todellakin liian aikaista?" ruhtinatar kysyi, "vai hämmästytänkö sinua sentähden, että unhoitit kokonaan minua odottaa?

"Miten väärin luulet!" kuningas vastasi. "Tiedähän toki, että sinä, miten varhain tulletkin, tulet minun toiveilleni aina liian myöhään."

"Ja meidän toiveillemme," Korintholainen Lysias huudahti, "et tule liian varhain etkä liian myöhään, vaan parhaasen aikaan, kuin onni ja voitonseppele ja parantuminen."

"Paraneminenko, joka edellyttää taudin?" Kleopatra kysyi, ja hänen silmänsä säteilivät taas kirkkaina ja viisaina.

"Minä ymmärrän täydellisesti Lysiaan tarkoituksen," Publius puuttui Korintholaisen puheesen, "sillä minä olen kerran Marskentällä syössyt hevosineni maahan, maannut viikkokausia vuoteen omana ja tiedän, ett'ei löydy mitään onnellisempaa tunnetta, kuin se että ihminen parannuttuaan huomaa kadonneitten voimiensa jälleen palaavan takaisin."

"Ja vielä enemmän," Lysias keskeytti ystävänsä puheen, "kuningatar minusta näyttää tulevan niinkuin paraneminen, koska me, sill'aikaa kun hän oli poissa joukostamme, tunsimme olevamme kipeitä ikävästä. Sinun läsnä-olosi, Kleopatra, on tehokkain lääke ja tuottaa meille takaisin menetetyn terveytemme!"

Kleopatra laski hempeästi ja ikäänkuin kiitollisuuden osoitteeksi viuhkaimensa alas ja käänsi sen ohessa nopeasti sen vartta, että siihen kiinnitetyt timantit voisivat kirkkaasti loistaa; sitten hän kääntyi kummankin ystävänsä puoleen ja sanoi:

"Teidän sanoillanne on ystävällinen tarkoitus, ja ne ovat niin keskenänsä sopusoinnussa, kuin kaksi samassa koristeessa olevaa kiveä, joista toinen kimaltelee sentähden, että se on taidokkaasti hiottu ja siis tarjoopi kuvastimen kaikesta, mikä loistaa, mutta toinen taas loistaa sentähden, että se on puhdas ja välähtelee oman kiiltonsa vaikutuksesta. Puhdas ja todellinen on sama; Egyptiläisillä onkin vain yksi sana kumpaakin merkitsemään, ja sinun ystävällinen puheesi, Scipio, – mutta saanhan kutsua sinua Publiukseksi, – sinun ystävällinen puheesi, Publius, näyttää minusta olevan todenmukaisempaa, kuin hilpeän ystäväsi kevytmielisemmille korville sopivat sanat. Minä pyydän, ojenna minulle nyt kätesi!"

Näkinkengän kuori, jossa hän oli istunut, laskeutui maahan, ja Publiuksen sekä puolisonsa tukemana kuningatar astui siitä ja lähti vierainensa juhlasaliin.

Sittenkuin esirippu jälleen oli sulkenut salin, ja Kleopatra oli vaihtanut muutamia sanoja puolisonsa kanssa, hän kääntyi jälleen Roomalaisen puoleen, jonka luo eunukki Euleus oli astunut, ja sanoi:

"Sinä tulet Atheenasta, Publius, mutta et näytä siellä juuri innokkaasti seuranneen logiikan esitelmiä, vai mistä muuten tulee, että sinä, joka terveyttä pidät korkeimpana hyvänä, että sinä, joka myöskin ilmoitit, ett'ei sinun missään ole niin hyvä olla kuin minun läheisyydessäni, kuitenkin saatoit juhlakulkueen jäljestä niin nopeasti jättää minut varsin vastoin sopimustamme? Rohkenenko kysyä, mitkä toimet…"

"Meidän jalo ystävämme," eunukki vastasi syvään kumartaen ja antamatta kuningattaren puhua loppuun, "näyttää erinomaisesti mieltyneen Serapiin partaisiin erakkoihin ja etsivän heiltä lopullista päätöskiveä Athenassa alkamille opinnoillensa."

"Siinä hän tekee oikein," Kleopatra vastasi, "sillä heiltä hän saattaa oppia kiinnittämään tarkkaavaisuuttansa siihen elämän kolmannekseen, josta Atheenassa puhutaan sangen vähän, minä tarkoitan tulevaisuuteen – "

"Se on jumalien asia," Roomalainen vastasi. "Se tulee kyllä ajallansa, enkä minä ole siitä erakon kanssa puhunut mitään. Euleus tietäköön, että päinvastoin kaikki, mitä Serapeumissa opin tuolta omituiselta mieheltä, koskee menneitä asioita."

"Mutta miten on mahdollista," eunukki kysyi, "että kukaan, jolle Kleopatra on tarjonnut seuraansa, saattaa niinkauvan ajatella muuta, kuin hänen kaunista läsnäoloansa?"

"On aivan oikein," Publius nopeasti vastasi, "että käyt nyky-ajan asioihin käsiksi ja ett'et ajattele mielelläsi menneisyyttäsi."

"Se oli täynnä suruja ja vastuksia," eunukki lausui taitavasti itseänsä hilliten, "sen ruhtinattareni tietää, sekä valistuneen äitinsä kertomuksista että omastakin kokemuksestaan ja tietää suojella minua siltä ansaitsemattomalta vihalta, jolla mahtavat viholliset näyttävät tahtovan minua vainota. Salli kuningatar, että vasta myöhemmin olen aterialla saapuvilla. Tämä jalo herra odotutti itseänsä tuntikausia Serapeumissa, ja Philae'n Isistemppeliin tehtävää uutta rakennusta koskevien ehdotusten pitää jo huomenna olla kunnossa, että ne sinun korkean puolisosi ja hänen ylhäisen veljensä Euergeteen neuvottelussa aamulla varhain…"

"Saat mennä," Kleopatra keskeytti eunukin puheen.

Sittenkuin Euleus oli lähtenyt, kuningatar astui lähemmäksi Publiusta ja sanoi:

"Sinua kiukuttaa tämä ehkä vastenmielinen, mutta kaikissa tapauksissa käytännöllinen ja ansiokas mies. Saanko kysyä, loukkaako sinua vain hänen persoonallisuutensa, vai ovatko ne tosi-asioita, jotka ovat herättäneet sinussa vastenmielisyyttä ja, jos oikein olen nähnyt, oikein vihamielisiäkin tunteita häntä vastaan?"

"Molempia," Publius vastasi. "Jo alusta alkain en luullut tapaavani tässä miehessä mitään hyvää, ja nyt tiedän, että jos olen erehtynyt hänen suhteensa, niin se on tapahtunut hänen eduksensa. Huomenna pyydän sinulta hetkisen aikaa, jona kerron sinulle hänestä sellaista, mitä ei sovi tänä ilolle omistettuna iltana jutella, koska se on ikävää ja surullista. Sinun ei tarvitse sen vuoksi tulla uteliaaksi, sillä ne ovat menneisyyden asioita eivätkä koske minua eivätkä sinua."

Ylimmäinen hovimestari ja edeskäypä, jotka kutsuivat pöydän ääreen, keskeyttivät tämän keskustelun, ja pian kuningaspari vieraineen virui juhla-aterialla.

Eri esineitten itämaalainen komeus ja helleniläinen somuus yhdistyivät tuossa keskikokoisessa salissa, missä Ptolemaios Philometor tavallisesti mieluummin aterioitsi muutamien valittujen ystäviensä kanssa.

Samoinkuin suuri vastaan-ottosali ja miestensali kaksinekymmenine ovineen ja porfyyripylväineen, johon kuninkaan vieraat kokoontuivat, tämäkin sai valonsa ylhäältä, sillä ikkunattomat seinät ja komeat alabasteripatsaat korintholaisine akanthuskapiteeleinensä kannattivat ainoastaan sivuilla olevata kapeata katosta, mutta keskeltä se oli katotoin.

Nyt, kun sadat tulet sitä valaisivat, leveni tuon avaran aukon yli, josta päivällä aurinko loi valoansa huoneesen, kultainen vuorikristalleista kimaltelevilla puolikuilla ja tähdillä koristettu verkko, jossa oli niin ahtaat silmukat, että se esti yöllä valoa kohti lenteleviä yölepakoita ja perhosia.

Kuninkaan ruokasali olikin melkein päivän valkeaksi valaistu, etenkin useilla, monihaaraisilla kynttilöillä, joita kannattivat ihanat, pronssista ja marmorista tehdyt lapsen vartalokuvat.

Jokainen liitos lattialla olevassa mosaikkikuvauksessa, joka esitteli Herakleen vientiä olympiin, jumalien ateriata ja ällistyneen uroon hämmästystä taivaallisen seuran komeuden johdosta, oli näkyvissä, ja sadat liekit kuvastelivat seinien Hippo Regiuksesta tuodussa marmorissa, johon taitavat taiteilijat olivat kuvannet kalliilla kivillä, niinkuin lapis lazuli'lla, malakiittilla, kuutilokivellä, verijaspiksella, akhaattilla ja Khalkedonin kivellä, hedelmäterttuja, komeissa ryhmissä olevaa kaadettua riistaa ja kaikenlaisia soittokoneita; pylväissä taas sai nähdä koomillisen ja traagillisen runottaren naamioita, tulisoihtuja, muratilla ja viiniköynnöksille kierreltyjä thyrsossauvoja ja huiluja. Kaikki nämät olivat kuvatut kultaan ja hopeaan sekä puolijalokivillä koristellut ja kohosivat marmoriselta perustaltaan niinkuin metalli-nasta nahkakilvestä tai runsaat helat miekanhuotrasta.

Tuo ihana dionysiläiskulkuetta esittelevä korkokuvaus, jonka kuvanveistäjä Bryaksis oli muodostellut Ptolemaios Soteria varten ja tehnyt sen norsunluusta ja kullasta, katseli alas aterioitseviin päin.

Kaikki, mihin silmä tässä huoneessa sattui, oli ollut kaunista, kallista ja etenkin iloista, ennenkuin Kleopatra oli astunut valta-istuimelle; mutta hän oli täällä niinkuin omissa asuinhuoneissansakin, antanut asettaa marmorisille pylväille suurimpain helleniläisten filosoofien ja runoilijain kuvapatsaita, Milesolaisesta Thaleesta aina Stratoon asti, joka pani kohtalon jumalan valta-istuimelle, Hesiodoksesta aina Kallimakhokseen, ja antanut, koomillisen runottaren naamion lisäksi liittää traagillisenkin naamion, sillä pöytänsä ääressä hän ei halua, niin hänen oli tapa sanoa, nähdä ketään, jota ei hyvä ja vakava keskustelu enemmän miellyttäisi, kuin ruoka, juoma ja nauru.

Sen sijaan kun muut vaimot aterialla läsnä ollessaan istuivat tuolilla tai puolisonsa sijan jalkapuolella, hän virui omalla lepotilallaan, jonka takana runoilijatar Sapphon ja Perikleen ystävättären Aspasian kuvapatsaat olivat.

Että häntäkin pidettäisiin filosoofina ja, joll'ei juuri runoilijattarena, niin ainakin runouden ja soitannon tarkkana tuntijana, hän vaati ikäänkuin omat oikeutensa, ja miksikä hän ei olisikaan tahtonut mieluummin virua kuin istua, koska hän kuitenkin tiesi, kuinka hyvin hänen sopi heittäytyä patjalle ja nojautua vuoteen syrjää vasten kädellään, joka ei juuri ollut kaunis, mutta jossa kuitenkin oli ihmeteltävinä aleksandrialaisen koriste- ja kultasepän työn jaloimpia näytteitä.

Mutta hän valitsi viruvan asentonsa etenkin jalkojensa tähden; ei kenelläkään naisella, näet, koko Egyptissä ja Kreikan maassa ollut pienempiä ja jalommin muodostuneita jalkoja kuin hänellä.

Senpä vuoksi hänen sandaalinsa olivatkin niin tehdyt, että ne hänen seisoessaan tai käydessään peittivät ainoastaan jalkapohjan, vaan jättivät aivan paljaiksi somat, valkoiset varpaat ruusunvärisine kynsineen ja vaaleahkoine puolikuineen.

Pidoissa hän pani kuten miehetkin kenkänsä kokonaan pois ja piti jalkojansa ensiksi peitossa, että hän vasta sitten ne näyttäisi, kun hän luuli niiden sijojen kokonaan kadonneen, jotka sandaalien nauhat olivat jättäneet hänen hentoon ihoonsa.

Eunukki Euleus oli näitten jalkojen suurin ihailija, ei, niinkuin hän itse sanoi, niiden kauneuden tähden, vaan sentähden että kuningattaren varpaitten liikkeet hänelle osoittivat, mitä Kleopatran mielessä silloin liikkui, kun hän ei saattanut huomata hänen teeskentelytaidossa harjaantuneesta suustansa ja silmistänsä mitään siitä, mitä hänen sielunsa ajatteli.

Yhdeksän kolmittain yhteen asetettua hevosen kengän muotoon järjestettyä sijaa eebenholtsisine syrjineen ja oliivinvihreine patjoineen, joille oli kirjaeltu kullalla ja hopealla hienoja kuvia, tarjosivat vieraille lepopaikkaa.

Kuningatar kuiskutti kohottaen olkapäitään ja, niinkuin näytti, varsin vähän ihastuneena kamariherralle, ja tämä osoitti heti kullekin kutsutulle hänen paikkansa.

Kuningatar kävi takimmaisen sija-osaston äärimäiselle paikalle oikealla puolen ja hänen puolisonsa äärimmäiselle vasemmalla puolen: heidän välillään oleva sohva jäi tyhjäksi Euergetestä, kuninkaallisen pariskunnan veljeä varten.

Yhdellä niistä kolmesta sijasta, jotka olivat oikealla puolen ruhtinaallista perhettä, Publius sai paikkansa aivan Kleopatran viereen, ja häntä vastapäätä lähinnä kuningasta Korintholainen Lysias.

Kaksi viimemainitun viereistä tilaa jäi tyhjiksi, sen sijaan kun

Roomalaisen rinnalle asettui tuo urhea ja viisas Hieraks, Ptolemaios

Euergeteen ystävä ja uskollisin palvelija.

Sill'aikaa kun palvelijat levittelivät ruusunlehtiä huoneesen, ruiskuttelivat hyvän hajuista vettä ja kantoivat pienen hopeapöydän, jonka vahva kansi oli tehty punaisen ruskeasta, valkotäplisestä porfyyristä, kunkin vieraan viereen, kuningas kääntyi ystävällisesti tervehtien vieraittensa puoleen ja pyysi anteeksi heidän vähälukuisuuttansa.

"Euleuksen," hän sanoi, "on täytynyt toimiensa tähden jättää meidät, ja meidän kuninkaallinen veljemme istuu varmaankin vielä kirjainsa ääressä Aristarkhoksen kanssa, joka on tullut hänen mukanansa Aleksandriasta, mutta kyllä hän on lujasti vakuuttanut saapuvansa tänne."

"Kuta vähemmän meitä on," Lysias vastasi syvään kumartaen, "sitä kunniakkaampaa on kuulua teidän tarkan vaalinne mukaan valittujen joukkoon."

"Minä luulen jo hyvistäkin olevan parhaat kutsutut," kuningatar sanoi, "mutta veljeni Euergeteen mielestä lienevät nekin vielä liian monilukuiset, sillä hän, joka vieraassa maassa käskee niinkuin kotonansa, on kamariherraa kieltänyt käskemästä meidän oppineita ystäviämme, niiden joukossa sinuakin, Agatharkhides, minun ja veljeni oivallinen opettaja, niinkuin tunnettu on, sekä meidän juutalaisia ystäviämme, jotka eilen ottivat osaa ateriaamme, ja jotka olin listaan kirjoittanut. Minusta se voi olla hyvä, sillä minä rakastan runotarten lukua, ja ehkäpä hän tahtoi osoittaa sinulle, Publius, kunniaa, sillä me istumme nyt Roomalaisten tapaan. Sinun emmekä hänen kunniaksensa tänään olemme ilman soitantoa; sanoithan sinä, ett'et sitä aterioidessa juuri rakasta. Euergetes itse soittaa oivallisesti harppua. On muuten hyväkin, että hän tulee myöhään niinkuin ainakin, sillä ylihuomenna on hänen syntymäpäivänsä, ja hän tahtoo viettää sen täällä eikä Aleksandriassa. Brukhiumiin kokoontuneitten papillisten lähettiläitten pitää tulla tänne Memphiisen toivottamaan hänelle onnea, ja meidän pitää valmistaman jotakin loistavaa. Sinä, Publius, et rakasta Euleusta, mutta hän paraiten ymmärtää näitä asioita, ja minä toivon, että hän pian palaa takaisin meitä neuvomaan."

"Huomenna meidän pitää panna toimeen suuri juhlakulkue," kuningas huudahti. "Euergetes rakastaa loistavia näytelmiä ja minä tahtoisin mielelläni hänelle osoittaa, kuinka hänen tulonsa on meitä ilahuttanut."

Kuninkaan kauniit kasvonpiirteet näyttivät hänen näitä sydämestä lähteneitä sanoja lausuessaan erittäin miellyttäviltä, mutta hänen puolisonsa sanoi ajattelevaisesti:

"Niin, jos olisimme Aleksandriassa, mutta keskellä egyptiläistä väestöä – "

YHDEKSÄS LUKU

Kova-ääninen, juhlasalin marmoriseinistä kajahteleva nauru keskeytti kuningattaren viimeiset sanat, ja hän pelästyi ensin, mutta hymyili sitten ystävällisesti, kun hän huomasi veljensä, joka, työnnettyänsä kamariherran syrjään, oli erään vanhan Kreikkalaisen rinnalla astunut aterijoitsevien joukkoon.

"Kaikkien Olympin asukasten ja kaiken sen jumala- ja nautakarjan nimessä, joka asuu Niilin temppelissä!" tulija huusi yhä vielä nauraen niin kovaa, että hänen lihavat poskensa ja hirmuisen vahva ja nuori ruumiinsa vapisi ja tutisi. "Sinun kauniiden jalkojesi nimessä, Kleopatra, jotka niin helposti voi kätkeä, mutta jotka kuitenkin jokaisen pitää nähdä, kaikkien sinun suloisten hyveittesi nimessä, Philometor, minä luulen, että te koetatte voittaa suuren Philadelphoksen tai meidän syyrialaisen setämme Antiokhoksen, ja tahdotte panna toimeen sellaisen juhlakulkueen, ja vielä minun kunniakseni! Hyvä kyllä! Minä otan itse ihmeesen osaa ja esittelen paksulla ruumiillani Erosta viinineen ja jousineen. Jonkun Aithiopiattaren pitää siinä tapauksessa olla äitinäni, Aphroditena! On näyttävä oikein komealta, kun tämä musta-ihoinen kaunotar nousee valkoisesta merivaahdosta. Ja mitä mietitte lyhyt- ja villatukkaisesta Pallaasta, sulottarista, joilla on leveät aithiopialaiset jalan lätkäleet, ja Egyptiläisestä, jonka paljaaksi ajellussa päässä aurinko kuvastelee, Phoibos Apollona!"

Näin sanoen tuo kaksikymmen-vuotias jättiläinen heittäytyi tyhjälle tilalle sisarensa ja veljensä väliin ja huusi, sittenkuin hänen veljensä oli hänelle ilmoittanut Roomalaisen nimen ja hän itse arvokkaasti tervehtinyt tätä, luoksensa erään nuorista makedoonialaisista aatelismiehistä, jotka olivat aterijoitsevain palvelijoina, antoi täyttää maljansa kerran ja vielä kerran ja sitten vielä kolmannen kerran, joi sen yhtä kyytiä ja pois panematta pohjaan asti ja sanoi sitten kovaa, pyyhkien molemmin käsin takkuista, vaaleata tukkaansa, niin että se pörrötti ihan ylöspäin hänen valtavasta päästään ja leveästä otsastaan:

"Minun täytyy pitää vähän kiirettä, saadakseni teidät kiinni. Vielä yksi malja, Diokleides!"

"Hillitöin!" Kleopatra nuhteli puoleksi leikillään, puoleksi totisena uhaten häntä sormellaan. "Millaiselta sinä näytät!"

"Sellaiselta kuin Silenus pukinjaloitta," Euergetes vastasi. "Annappas minulle peili, Diokleides! Noudata vaan kuningattaren silmäystä niin kyllä sen löydät. Kas siinä se olikin! Eikä todellakaan kuva, jonka se minulle näyttää, huonosti minua miellytä. Minä näen siitä pääkallon, jolla Egyptin molempain ruunujen lisäksi vielä kolmannellekin olisi tilaa, ja jossa on niin suuret aivot, että niillä voisi täyttää neljänkin kuningattaren päät reunoja myöten. Minä näen kaksi korppikotkan silmää, jotka aina ovat terävät, silloinkin kun niitten omistaja on juovuksissa, ja joita ei vaivaa mikään muu, kuin näitten hauskojen poskieni liha, joka varmaankin, jos se, samassa määrässä lisääntyy, vihdoin tukkii niiltä kokonaan valon, kuten kasvava puu kätkee puunkoloon pistetyn drakman, kuten luukku sulkee akkunan. Näillä kämmenillä ja käsivarsilla tuo peilistä näkyvä mies kuristaa hädän tullessa täysikasvaneen niilihevosen, ja niiden vitjain, jotka koristavat tätä kaulaa, pitää olla kaksi kertaa niin pitkät, kuin hyvin ruokitun egyptiläisen uhripapin vitjat; minä näen tästä peilistä miehen, joka on leivottu tukevammasta taikinasta ja lihavammasta, lujemmasta aineesta, kuin muut ihmiset, ja jos tuolla kirkkaasta kuristimesta näkyvällä hienolla olennolla on päällään läpinäkyvää kangasta, niin mitä sinulla, Kleopatra, on sitä vastaan? Ptolemaiolaisten ruhtinasten pitää pitämän huolta Aleksandrian tuontikaupasta, sillä mitä muuten tulisi Kos'in kauppaliikkeestä, joll'en minä ostaisi hienointa Bombyks-silkkiä, sen sijaan kun sinä, kuningatar, et ensinkään hyödytä sen myyjiä, vaan käärit itsesi vestaalin tavoin mattokankaasta tehtyihin vaatteisin? Seppele päähäni ja vielä toinenkin ja uutta viiniä maljaan! Rooman ja sinun menestykseksesi, Publius Cornelius Scipio, ja meidän viimeisen kriitillisen arvelumme onneksi, Aristarkhokseni, ja hienon ajattelemisen ja rohkean juomisen hyväksi!"

"Rohkean ajattelemisen ja hienon juomisen hyväksi," näin puhuteltu nopeasti vastasi kohoittaen maljaansa, katsellen tulisilla silmillänsä viiniä ja taluen sitä hiljalleen lähemmäksi pitkää, kauniisti muodostunutta ja hiukan kaarevaa nenäänsä sekä ohuita huuliansa.

"Oho, Aristarkhos!" Euergetes huudahti rypistäen leveätä otsaansa. "Sinä miellytät minua enemmän muokatessasi runoilijaisi ja kirjailijaisi sanoja, kuin oikaistessasi kuninkaan hänen ryypätessään käyttämiä juomalauselmia. 'Hieno juominen' on 'maistelemista', ja maistelemisen minä jätän ruovonpäristelijöille ja muulle siipikarjalle, joka hyvin tulee aikaan ruovikossa. Ymmärräthän? Ruovikossa; olkoon ruoko leikattu sitten kirjoittamista varten tahi ei!"

"Hienolla juomisella," tuo suuri kriitikus vastasi nuorelle ruhtinaalle aivan rauhallisena pyyhkien kapealla kädellänsä ohuet harmaat hiuksensa korkealta otsaltaan, "hienolla juomisella minä tarkoitan valitun, oivallisen viinin juontia, ja oletko koskaan nauttinut mitään hienompaa kuin tätä Anthyllan rypäleen mehua, jota sinun ylhäinen veljesi meille tarjoo? Juomalauselmasi siis edestakaisin käännettynä ylistää sinua eteväksi ajattelijaksi ja samalla kelpo juoman hyväntahtoiseksi antajaksi."

"Hyvin käännetty," Kleopatra käsiään taputtaen huudahti. "Katsoppas.

Publius, siinä aleksandrialainen kieli näytti näppäryyttänsä."

"Niin," Euergetes puuttui puheesen, "jos voisi keihäitten asemasta sanoilla ryhtyä taisteluun, niin kyllä Aleksanterin kaupungin museumin herrat, Aristarkhos johtajanaan, pitäisivät kurissa Rooman ja Karthagon yhtyneitä joukkoja."

"Mutta emmehän ole sodassa, vaan rauhallisella aterialla," kuningas sanoi hyväntahtoisesti ja ystävällisesti. "Sinä olet varmaankin saanut tiedon meidän salaisuudestamme ja olet pilkannut meidän uskollisia Egyptiläisiämme, joitten sijaan mielelläni panisin vaaleita Kreikkalaisia, jos Aleksandria olisi vielä minun eikä sinun, mutta ei sittenkään ole puuttuva sinun syntymäpäivänäsi komeata juhlakulkuetta."

"Vieläkö teitä sitten todellakin huvittaa tuo ijankaikkinen hanhenmarssi?" Euergetes kysyi ja ojensihe sohvallaan kohottaen puristetut kätensä päänsä yli. "Mieluummin sittenkin tahdon tyytyä Aristarkhoksen hienoon juontiin, kuin katsella tuota tyhjää komeutta. Ainoastaan kahdella ehdolla lupaan olla hiljaa ja pysyä puolen päivää alallani kuin apina häkissään: ensiksi, jos meidän roomalaista kesti-ystäväämme, Publius Cornelius Scipiota miellyttää katsella sellaista näytelmää, joka ei kuitenkaan likimainkaan saata kilpailla Roomalaisten voittotriumphien kanssa, sittenkuin enomme Antiokhos ryösteli maatamme ja me molemmat veljet ja'oimme keskenämme Egyptin, ja jos toiseksi sallitten minun kauppiaana ottaa osaa kulkueesen."

"Minun tähteni, kuninkaani," Publius vastasi, "ei tarvitse juhlakulkueita panna toimeen, ei ainakaan sellaisia, joita minun on pakko katsella."

"Minua sellainen yhä vieläkin ilahuttaa," Kleopatran puoliso Philometor sanoi. "Minä en väsy katselemaan hyvin järjestettyjä ja iloisia joukkoja."

"Minun lävitseni taas," Kleopatra huudahti, "käy kylmiä ja kuumia väreitä, ja usein kyynelet tulevat silmiini juuri silloin, kun riemu kovimmin raikuu. Suurella joukolla, joka yhdistyy ainoastaan yhtä henkilöä varten, on aina melkoinen vaikutus. Pisara, hiekkajyvänen, rakennuskivi, ne ovat kaikki mitättömiä esineitä, mutta mieltä-ylentävästi miljoonat niistä vaikuttavat, kun ne ovat mereksi, erämaaksi tai pyramiidiksi yhdistettyinä. Yksi ainoa riemuitseva näyttää hullujenhuoneesta karanneelta narrilta, mutta kun tuhansia ihmisiä yhtaikaa riemuitsee, niin se valtaa väkevästi kylmänkin sydämen. Kuinka etenkin sinua, Publius Scipio, jossa minusta nähden voimallinen tahto on niin erittäin onnellisesti kehkeytynyt, ei liikuta näytelmä, jossa on vaikuttamassa sellainen yhteinen tahto?"

"Saattaako sitten tällaisessa kansan riemussa," Roomalainen kysyi, "ylimalkaan tulla kysymykseenkään mikään tahto. Sellaisessahan jokainen juuri tuleekin tuollaiseksi tahtoa vailla olevaksi jäljittelijäksi ja matkijaksi: minä puolestani haluan kulkea omaa tietäni ja olla riippumatoin mistään muusta, kuin niistä laei'sta ja velvollisuuksista, joiden alaiseksi minut tekee Rooman valtio."

"Minä taas," Euergetes sanoi, "olen lapsesta saakka katsellut juhlakulkueita parhaasta paikasta, ja sen vuoksi kohtalo rankaisee minua sillä, että se tekee minut välinpitämättömäksi kaiken sellaisen suhteen, kun sitä vastoin nuo köyhät raukat, jotka saavat nähdä vain muassa olijoitten neniä, hiuksia ja selkiä, saavat aina iloita jostakin uudesta komeudesta. Publius Scipiota ei minun tarvitse ottaa huomioon, niinkuin näette, vaikka sen mielelläni tekisinkin. Mitähän sinä, Kleopatra, nyt sanoisit, jos itse ottaisin osaa minun juhlakulkueeseni, minä sanoin minun, sillä minun kunniaksenihan se pannaan toimeen; se olisi todellakin jotakin uutta ja vieläpä hauskaakin."

"Luullakseni enemmän uutta ja hauskaa kuin kunniakasta," Kleopatra pistävästi vastasi.

"Mutta senhän pitäisi olla teille oikein mieluista," Euergetes nauroi, "sillä paitse veljenne olen vielä teidän kilpakumppalinne, ja mieluumminhan sellaisen näkee alenevan kuin ylenevän."

"Näihin sanoihin," kuningas puuttui puheesen nuhtelevalla ja surullisen hiljaisella äänellä, "ei mikään sinua oikeuta. Me rakastamme sinua, suomme sinulle omaisuutesi omamme rinnalla ja pyydämme sinua pilapuheissakin välttämään sellaisia sanoja, että kaikki menneet asiat pysyisivät unhotuksissa."

"Ja ett'et," Kleopatra lisäsi, "narrimaisuudellasi tahraisi kuninkaan arvoasi ja mainettasi, jonka oppisi kautta olet saavuttanut."

"Opettajatar! Tiedätkö sitten, mitä tarkoitin? Minä ai'oin esiytyä Alkibiadeena Aristarkhoksen kanssa, joka olisi ollut Sokrateena, muassamme joukko huilunsoittajattaria; onhan minulle aina sanottu, että Alkibiades ja minä olemme toistemme näköisiä – monessa suhteessa, vilpittömät ystävät sanovat, kaikissa suhteissa, kohteliaammat sanovat."

Publius tarkasteli, nämät sanat kuultuansa, tuon kuninkaallisen mässääjän muodotonta, läpinäkyvään vaatteesen puettua vartaloa, ja kun hän sen ohessa ajatteli Atheenalaisten lemmikin ihanata kuvapatsasta, jonka hän oli nähnyt Ilissoksessa, niin hän veti suunsa halveksivaan hymyyn.

Tämä ei jäänyt Euergeteeltä huomaamatta ja se loukkasi häntä, sillä hän ei nähnyt mitään mieluummin kuin sitä, että häntä verrattiin Perikleen sisaren poikaan; mutta hän peitti vihansa, sillä Publius oli Tiberin rannalla asuvien mahtavimpien miesten likeisin sukulainen, ja vaikka hänellä itsellään olikin kuninkaan valta, niin Rooma vallitsi kuitenkin, kuten jumalien tahto, hänenkin ylitsensä.

Kleopatra huomasi, mitä hänen veljensä mielessä liikkui, ja viedäksensä häneltä puheen vuoron sekä herättääksensä hänessä uusia ajatuksia, hän sanoi iloisesti:

"Jättäkäämme siis juhlakulkue siksensä ja miettikäämme jotakin muuta juhlaa syntymäpäiväksesi. Sinä Lysias olet varmaankin kokenut tällaisissa asioissa, sillä Publius kertoi minulle, että sinä Korinthissa olet kaikkien näytelmien johtajana. Mitä pitää meidän tehdä huvittaaksemme Euergetesta ja itseämme?"

Korintholainen katseli tuokion maljaansa, liikutteli sitä pitkäveteisesti vieressään olevalla marmoripöytäsellä ostronipiiraitten ja tuoreiden parsaruohojen välillä ja sanoi sitten, katsellen ympärillensä ikäänkuin myöntymystä odottaen:

"Eräässä suuressa, Ptolemaios Philadelphoksen aikuisessa juhlakulkueessa, josta Kalliksenus Agatharkhides antoi minun eilen lukea läsnä-olleitten tekemän selityksen, esitettiin kansalle kaikenlaisia kuvaelmia, joita muinoisten aikain suuret taiteilijat ovat maalanneet ja kuvanneet, mutta valitkaamme kuitenkin jotakin vähemmän tunnettua."

"Oivallista!" Kleopatra huudahti innostuneena. "Kenen näköinen kookas veljeni enemmän olisi kuin Herakleen, ja juuri Alkmenen pojan, niinkuin Lysippus hänet on käsittänyt ja kuvaillut! Esitelkäämme siis Herakleen elämää suurien esikuvain mukaan ja antakaamme ennen kaikkea Euergeteelle itse uroon osa."

"Minä otan sitä esittääkseni," nuori kuningas puuttui puheesen, liikutellen hirmuisia rinta- ja käsivarsilihaksiansa. "Ja teidän pitää pitämän suuressa arvossa sitä, että minä sen otan, sillä siinä tarvitaan juuri käärmeentappajaa, eikä Lysippus turhaan ole kuvannut häntä pienipäiseksi ja suuriruumiiseksi; – mutta eihän minulla ole mitään puhuttavaa."

"Tahdotko, jos minä rupeen Omphaleksi, istua jalkojeni juuressa?"

Kleopatra kysyi.

"Kuka ei mielellään istuisi näitten jalkojen juuressa?" Euergetes vastasi. "Valitkaamme nyt heti muitakin monilukuisista tarjolla olevista, mutta, niinkuin Lysiaskin, minä varoitan ottamasta varsin tuttuja."

"Todellakin löytyy aivan yleistä niin silmälle kuin korvallekin,"

Kleopatra sanoi, "mutta tunnettu hyvä on myöskin aina kaunista."

"Sallikaa minun," Lysias puuttui puheesen, "huomauttaa teille erästä jalotekoista marmorikuvaa, joka on vanha ja kaunis ja taitaa olla hyvin harvoille teistä tuttu. Se on isieni huoneen kaivolla Korinthissa, ja sen on jo useampia vuosisatoja sitten eräs suuri peloponesolainen taiteilija tehnyt. Publiuskin oli tähän teokseen ihastunut ja se onkin ihanampi, kuin selittää voi.

"Se tarjoaa todellakin komean näyn, sillä se kuvailee Herakleen ja

Heben, tuon jumalaksi koroitetun uroon ja ikuisen nuoruuden häitä. —

Tahdotko, kuninkaani, antaa Pallas Athenen ja äitisi Alkmenen viedä sinua avioliittoon Heben kanssa?"

"Miks'en?" Euergetes kysyi; "mutta Heben pitää olla kaunis. Yksi asia minua kuitenkin arveluttaa. Kuinka saamme kaivon isiesi talosta huomiseksi tai ylihuomiseksi tänne? Muiston mukaan, ilman alkuperäistä kuvaa ei semmoista voi esittää, ja vaikkapa kerrotaankin, että Serapiin patsas on lentänyt Sinopesta Aleksandriaan, ja vaikka Memphiissä onkin noitia…"

"Niitä emme tarvitsekaan," Publius keskeytti kuninkaan puheen. "Kun olin vieraana ystäväni vanhempien huoneessa, joka muuten oli komeampi kuin Gygeen vanha kuninkaan linna Sardeessa, minä leikkautan kivestä tämän uhkean kuvateoksen mukaan pienempiä sisarelleni häälahjaksi. Ne ovat sangen hyvin onnistuneita ja ovat minun teltassani."