Istui neito nurmikolla, Riippakoivun katvehessa Lauloi hiljaa itseksensä: "Menin männikköön mäelle, Kuljin kurja kuusistossa; Helmet kaulasta karisi, Sinne helmeni hajosi Metsän impien iloksi; Ken tuo helmeni takaisin?
"Kävin kerran kylpemässä Kotilahden lainehissa, Sormus sormesta solahti, Järven pohjahan pakeni Veden neitojen varahan; Ken tuo sormuksen takaisin?
"Mull' oli muinoin armahainen, Sydämmelleni suloisin; Sulhoni meni sotahan, Vaaroihin verisen leikin; Monta siit' on aikaa mennyt, Vuotta kymmenen kulunut, En ole kuullut kullastani, Liekö taistelu tuhonnut, Sota vienyt surman suuhun. Ken tuo kultani takaisin?
"Pian muistosta mureni Helmet kaulasta karisseet; Sormuksenikin unohtui Veden valtahan vajonnut; Kultani ei konsanahan Sinä ilmoisna ikänä."
Tuli pensaston takoa Miesi varteva, verevä, Neidon luo lähentelihe, Lempeästi lausutteli: "Helmet metsähän hajosi, Tässä sull' on toiset helmet, Heleämmät, hempeämmät; Sormus järvehen solahti, Onpa tässä toinen sormus, Kaunihimpi, kiiltävämpi; Sota sulhosi kadotti, Tulipa jo toinen sulho, Miesi muhkea, sorea, Armahakses aikovainen."
"Huoli en, hurja, helmistäsi, Hele'istä, hempe'istä, Enkä suostu sormuksehen, Kaunihisen, kiiltävähän, Itsehes en ensinkänä; Sulho entinen sulompi, Oma armas armahampi."
Päivänpaistetta!
Kun lasna vielä heiluin huoletoinna, Ma päivänpaistett' aina rakastin; Auringon heltehessä istuskelin Ja leivon laulelua kuuntelin; Mietettä monta silloin mietiskelin Ja lämmint' aurinkoa ihaelin.
Ja nytkin vielä iän kukkuloilla Valoa, lämmintä ma rakastan. Muut viihtyköhön myrskylinnun lailla Pyörteissä raju-ilman ankaran. Ma hiljaisemman onnen kukkaismailla En mielen viihdykettä ole vailla.
Oi, jospa päivänpaistetta ma voisin Myös luoda sydämmihin ihmisten, Mi murheellisten huolet huojentaisi, Jäät sulattaisi mielten tylyjen Ja myrskypilvet kauas karkoittaisi, Niin että valo lämmin voiton saisi!
Armahan nukkuessa
Armahani nukkuu! Hyvät henget, Viatonten unta valvovaiset, Kuvat taivaalliset, ihanaiset Eteen silmiensä lumotkaa, Onnen saareen häntä saattakaa!
Sulosaareen, jossa suru kuolee, Kultalatva-kuuset humiseepi, Ikirunojansa kertoileepi, Riemua ja rauhaa mielehen Luopi laulu satakielisen.
Mit' ihanaa ja jaloa Tajuat ihmetellen, Sen anna mielees valua, Sen säteet kokoellen, Ja siitä kuva kasvakoon, Sydämmen pohjaan juurtukoon, Valaisten elämääsi.
Ja siitä valo käyköhön, Levitköön kirkkahana Sielusta ympäristöhön; Ja kahta kauniimpana Sua kaikki kohtaa jällehen Valossa tuossa säteillen, Ja riemun, rauhan suopi.
Erin
Kontion kovaotsaisen Oman kämmenen oikeus Sääsi korpien kuninkaaks. Afrikan hieta-aavikolla Loistavasilmäisen Armahan antiloopin Runtoo ruskean jalopeuran Valtava voima. Haukan harmajan kynsihin Sortuvi turvaton Leivo, laulaja ilmojen. Niin ikivanhuudesta Sääntö on luonnon säälimätön.
Sääntöä luonnon noudattaen, Mahtava ihmismaailmassa Sortavi, herjaa heikompaansa. Oikeus oiva, Lain ankara aitaus, Väkivallan vaihtuvi vartijaksi.
Vaan jo historian jalo haltijatar, Väkivallan kostaja lahjomaton, Käsin voimakkain monet kahleet katkoi. Alas astui jo linnastaan Rosvo ylpeä, ylhäinen; Ijäks murtui jo orjanruoska, Lain turvissa yhteisen Maamies pelvotonna kyntävi peltoansa, Verin kostutetusta maasta Kasvoi kansojen vapaus.
Mut ei maailman mahtavilta Vielä uupunut unhotukseen Mielivalta mieluinen; Raskas rautavaltikkansa Vielä pyytää maahan painaa Päätä kansojen sorrettuin.
Kuivaa kyyneles, poistukoon Otsaltas surupilvi, Erin! Kerran on kaikuva kultakannel Tharan linnassa taas. Sua suojelemaan Jo nousi sankari kunniakas, Jalo vanhus valkeahapsi; Ei teräsmiekoin iskein, Vaan oikeus sotakilpenään Ja viisauden voima huulillansa.
Tietäs kuljet, Gladstone, Vankkana vain, Sankari rauhan ja oikeuden, Horjahtamatta, halveksien Halpaa joukkoa pilkkaajain. Aattehes, jalo vanhus, kerran voittaa, Vielähän väistyy pois väkivallan haamu, Kansoille sun työstäsi kerran koittaa Armahin aamu.
Murheen lapsi
(Mukaelma Herderin runosta "Das Kind der Sorge".)
Mustasilmä Murheen impi istui Ajatellen itseksensä kerran Pyöriväisen virran penkereellä; Kuvan miettiessään muodosteli Savesta hän silloin sormillansa. "Mitä teet sä, miettiväinen neito?" Kysyy Luoja hältä tullessansa. "Kuvan tein mä savesta, voi, anna Eläväinen henki sille, Luoja!" "Eläköön, vaan olkoon hallussani!" – Kuva kohta liikkuu, hengittävi; Mutta Murheen impi rukoileepi: "Heitä, Herra, heitä valtahani Omain sormieni valmistama!" — "Mun se on, ma hengen sille annoin", Vakavasti Luoja vastaa hälle. — Näin kun väittelivät keskenänsä, Tuli siihen myöskin Mannun eukko: "Mun se onpi, Murheen tyttö multa Sylistäni otti lapsukaisen." Silloin Luoja lausuu viisahasti: "Tulee tuolla vanha Väinämöinen, Hänpä olkoon seikan selvittäjä." – Vaka, vanha, viisas Väinämöinen Taitavasti riidan ratkaiseepi: "Omaksenne ottakaa se kaikki, Sillä niin on Onni sallinunna; Sinä, jonka elämäns' on lahja, Ota henki siltä kuoltuansa; Sulle, Maa, sen luut on heitettävät, Sillä muu ei ole antamaasi. Valtahasi on se, Murheen impi, Elin-ajaksensa annettava. Jolloin vielä maassa hengittääpi, Et sä koskaan luovu lapsestasi; Päivä päivält' on se puuhoava, Kunnes viimein vaipuu hautahansa." Onnen päätös onkin toteentunut: Ihminen on lapsi nimeltänsä; Murheen oma on se eläissänsä, Mutta kuoltuansa Maan ja – Luojan.
St. Justin pyhiinvaeltaja
(Suomennos A. v. Platenin mukaan.)
On yö ja viuhuin myrskyt raivoaa, Hispaanian munkit, uksi auvaiskaa!
Tääll' antakaa mun siksi levähtää, Kun rukouskellonne mun herättää.
Min voitte, tarjotkaatte vieraallen, Vain munkinkaapu, ruumis-arkkunen.
Mua vihkikää, ja suokaa kammio! Mun oli maailman toinen puolisko.
Ja moni kruunu seppelöitsi pään, Mi saksille nyt alttiiks heitetään.
Ja keisar'-arvon puuhkat, purppurat Kaunisti muinoin nämä hartiat.
Ma kuolen pois jo ennen kuolemaa, Kuin vanha valtakunta raukeaa.