Kitabı oku: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», sayfa 22
Tämäpä ei ollut Jukasta hulluinta. Sepäs nyt on koko merkillinen uros, ajatteli hän, sempähän kanssa on vielä hauskempi olla kaupoissa kuin ikinä minkään tyhmimmän talonpojan. Kuitenkaan ei hän tahtonut vielä antaa varmaa vastausta, vaan vaati kaksi viikkoa harkinta-aikaa. "Täytyy puhella vielä pojan kanssa", sanoi hän, "ja kysellä yhdeltä ja toiselta. Kyllähän minä teihin luotan, mutta sellainen se nyt on maan tapa." – Sitäpaitse ei hän oikein tiennyt, eiköhän olisi parempi jos Liisa olisi naimisiin menemättä; se on näet niin sairaloinen eikä siitä ole paljoa jaksamaan.
"Mistäs sinä sen tiedät?" sanoi Liisa, "viis sinä tiedät, mitä minä jaksan mitä en. Mutta kun kaikki huolet ovat aina yhden niskoilla, niin ei kai sitä nyt aina jaksakaan."
Nokkelasti sekautui herra silloin puheeseen ja vakuutti, että juuri Liisaa ja vain Liisaa hän haluaa; puristi Liisan käsiä ja vakuutteli, että otettakoon vain harkinta-aikaa, mitäs hän siitä! Niin, tiedustelkoot hänestä vain miten paljon tahtovat ja he ovat saavat kuulla hänestä vain hyvää, elleivät ihmiset panettele, kuten ne valitettavasti usein tosin tekevät, etenkin silloin kun jollakin on niin paljon kadehtijoita kuten hänellä. "Mutta suotakoon minun nyt kuitenkin antaa Elise-neidolle edes pieni muisto." Ja niin sanoen otti hän esille pienen rasian ja rasiasta ketjuineen komean kellon ja ripusti sen hellästi ja somasti Liisan kaulaan ja pyysi samalla mitä syvimmästi kunnioittaen lupaa saada kelloa antaessaan edes pienen suudelman. Nyt oli Liisa häneen tyytyväinen jälleen, ja hän iloitsi lahjasta kuin lapsi ja juoksi heti näyttämään sitä Vrenelille ja piioille ja palasi kohta taas takaisin lemmittynsä luo kysymään, että miten se avataan ja kuinka sitä vedetään ja kehui sitten, että mitähän se käly-rouva nyt tuumii kun se tämän kellon näkee! Ja Liisa tahtoi ruveta marmattamaan odotusaikaa vastaan; mutta sulho, hän pyysi häntä aivan kiihkeästi nyt vain taipumaan rakkaiden vanhempien tahtoon. Sillä tuolla ajallahan hän ehtisi järjestää paperinsa kuntoon, niin että heitä sitten kohta voitaisiin kuuluttaa. Täytyi näet vielä kauniiseen vuoden aikaan ehtiä oikein ihanalle häämatkalle, minne vain hänen rakas Elisensä tahtoo. Siitäkös Liisa intoutui taas iloon ja alkoi parpattaa lykkäystä vastaan ja olisi tahtonut lähteä häämatkalle jo heti.
Niin kului se päivä ja illalla tuo onnenpoika varustautui sitten lähtemään talosta ja oikein pulskasti tahtoikin lähteä. Niimpä aikoi pistää Vrenelin kouraan frankin rahan, mutta tyttöpä kääntyi kiepsahtikin häneen selin ja sanoi, ettei hän huoli! Portaiden edessä tapasi hän miehet pitämässä kiinni hevosta ja panemassa suitsia sen suuhun ja myös Ulin, jonka oli täytynyt tulla heille avuksi, sillä niin ylpeästi ja korkealla se tevana piti päätään. Silloin koetteli herra sivumennen pistää frankin rahan Ulinkin kouraan. Mutta Uli tuskin huomasi mitä oli saanut ja keltä, pudotti sanaakaan sanomatta heti rahan maahan kuten se olisi tulena polttanut hänen kämmentään, tunki suitset hevosen suuhun eikä ollut herraa ja herran kolikkoa näkevinäänkään. Herra otti rahansa maasta ja tuumi itsekseen: Ovatpas nämä kopeita moukkia, kyllä minä heille vielä näytän!
KOLMASKOLMATTA LUKU
Mitkä pulmat kihlauksesta johtuvat rauhan lainkaan palaamatta
Kun herran lähdettyä vihdoinkin vanhukset tointuivat äskeisestä huumauksestaan, niin raskaaksi kävi heidän sydämensä. Mitähän Uli tekee ja mitähän Johannes sanoo ja mitenhän tässä nyt oikein käy? tuumivat he huolekkaina ja kauhistuneina. Heidän suureksi ihmeekseen ei Uli sanonut mitään eikä ollut mistään tietäkseenkään kuten ei asia häneen olisi koskenutkaan. Ja kun palkollistoverit aikoivat ruveta häntä härnäilemään, niin Uli vain muhoili ja tuumi, että mitäs ne ihmiset hänestä oikein hupsuttelevat. Ja yhä mieluisemmaksi kävi hänen muhoilla näin; sillä kun nyt kerran mennyt oli mennyttä, niin heräsi hän kuin raskaasta ja pahasta unesta ja hänen oli nyt paljon helpompi elää. Kulta ja rikkaus olivat kietoneet hänet pauloihinsa ja häikäisseet hänen silmänsä, joten hän oli arvioinut asiaa vain raha-arvolla ja unohtanut yhä enemmän millainen ihminen Liisa oli. Nyt, kun hän taas huomasi Liisan heikkoudet ylen räikeässä valossa, kiitti hän hartaasti Jumalaa kun oli pelastunut tästä vaarasta. Yhä syvemmin tunsi hän, että perin onnettomaksi mies tulee kaikista rahoista huolimatta sellaisen kelvottoman vaimon kanssa. Nyt vasta alkoi hän ymmärtää entistä isäntäänsä ja hän ajatteli jo monasti, että kunpa tässä vain pääsisi käymään hänen luonaan, niin pyytäisi häneltä anteeksi epäluuloisuuttaan. Varmasti oli hän kuitenkin päättänyt erota palveluksesta; tänne ei hän enää jäisi; hän odotti vain hetkeä, jolloin voisi paraiten pyytää päästökirjaa. Kun sellainen lurjus tulee vävyksi, ei täällä kannata enää olla, ajatteli hän. Sillä omasta itsestäänkin voi hän nyt vetää sellaisen johtopäätöksen, että puuvillakauppias on lurjus, mikäli hänelle itselleen selvisivät ne perussyyt, joiden vuoksi hän oli – Liisaa halunnut. Hän myönsi jo itselleen, että jos hänellä olisi ollut kahdeskymmeneskin osa Liisan rahoista, joita tuo kelmi nyt tavoitteli, niin ei Liisa olisi hänen päähänsä edes pälähtänytkään.
Mutta ravintoloitsija Johannes rouvineen, he eivät olleet yhtä kylmäkiskoisia kuin Uli. Pian tahtoi Liisa lähteä heidän luokseen ilmoittamaan uutistaan ja näyttämään heille kelloaan; mutta isä ja äitipä eivät tahtoneet tulla mukaan ja eihän Liisa yksinäänkään uskaltanut sinne mennä. Kirjoitettiin. Silloin lensi tuo ravintolan jalo aviopari Glunggeen kuin kuulat tykin kidasta, kiehuen kiukusta ja myrskynä pauhaten. Sinä päivänä itkeä ulistiin, säksätettiin ja kiroiltiin Glunggessa kai kymmenen kertaa enemmän kuin sataan vuoteen yhteensä ja ainoaakaan haukkumanimeä ei Johannes unohtanut antaa sulhaselle ja kaiken maailman paheet hän hänelle omisti ja kaiken maailman sadatukset ja kirot. Ja jos Johannes jotain unohti, niin lisäili niihin aina vielä Trinette omistaan nyyhkien ja kiljuen. Eikä Liisakaan säästänyt kitaansa, ja veli olisi antanut hänelle selkään jos ei äiti parka olisi varjellut tytärtään.
"Tässä sitä nyt taas ollaan", sanoi Jukka muorille, "nyt sen näet! Taas saan minä sotkea paitani teidän pyykkiinne!"
Johannes lupasi lukemattomat kerrat itsensä pirulle viedä vannoen, ettei hän enää kertaakaan astu jalallaan tämän talon kynnyksen yli jos he antavat tyttärensä sellaiselle saatanan vietävälle helvetin retkulle. Ja sitten tuppautui hän taas Ulin seuraan ja kevensi nyt hänellekin sisuaan ja sadatteli niin sadantuhannen perkeleesti, että jos nyt kerran sellaisen vätyksen välttämättä pitää päästä naimisiin, niin ottaisi hän satatuhatta kertaa mieluummin langokseen Ulin kuin sellaisen hemmetin koiran, puoleksi herraa, puoleksi renttua. Tietysti olisi hänestä ollut kaikkein parasta kun se hupsu olisi pysynyt vanhana piikana, sitäkös sen nyt tarvitsee niitä rahojaan mennä naittamaan. "Mutta mitenkäs ne kelmit ovat sinua peijanneet! Voi mies rukka, olisitpas älynnyt tulla minulle! Mutta tuletpahan nyt, tähän vietävän pesään et nyt enää jää!" Uli vastaili vähän ja kartellen ja hyvillään hän oli, kun tuo pauhaaja ja peuhaaja lähti sitten talosta. Ja onnettomiin joutui siitä päivästä ravintoloitsija rukka, sillä hänen rouvansa nähtyään Liisan kellon ja ketjut alkoi nyt hänkin marista ja kiusata samallaisia kunnes ne sai.
Jukka oli hankkinut muualtakin tietoja tuosta puuvillakauppiaasta, mutta ne olivat epäsuotuisia, vältteleviä tahi hämäriä. "Se on tyhjätasku", sanoivat toiset, "ei siihen voi yhtään luottaa; aina se helistää rahojaan, mutta ei sillä ole kuitenkaan kolikkoa jos kysymys tulee." "Ei me sen oloja tarkkaan tunneta, kuuluu tekevän hyviä kauppoja, mutta ei me olla läheisemmissä tekemisissä", sanoivat toiset. "Kohtelias ja nokkela nuorimieshän se on, kyllä se tässä maailmassa edistyy ja kyllä sillä on mikäli näkee, rahojakin", tuumivat taas jotkut. Kuta lyhemmäksi harkinta-aika kului, sitä raskaammiksi kävivät vanhusten sydämet, etenkin muorin, jonka vastuulle nyt Jukka kaiken pani. Ja he olisivat kernaasti purkaneetkin kaupat ja olisipa muori nyt antanut Liisan mieluummin vaikka Ulille, mutta tuskin he siitä sanankin mainitsivat, niin tuli Liisa kuin pirulta riivatuksi, sätki jäseniään ja kuohutti vaahtoa suustaan jotta aivan pelättiin hänen saaneen kaatuvataudin. Ja kun odotusaika oli päättynyt, niin eräänä päivänä, jolloin satoi ja tuuli niin ettei koiraakaan olisi raaskinut ajaa ulkosalle, ryöpsähti puuvillakauppias taas hevosellaan tanhualle. Surkeaa kuten sää oli hänen vastaanottonsakin. Renkejä ei näkynyt, kuulunut hevosta talliin viemään. Liisa jäi sateen vuoksi seisomaan kymmenen askeleen päähän luhdin alle, piiat eivät tuoneet sateensuojaa ja vanhuksista ei vilaustakaan. Ei edes Ulia oltu näin huonosti otettu vastaan hänen isäntärengiksi tullessaan.
Kauan kesti ennenkun sulho märkänä ja väristen pääsi tupaan, vielä kauemmin ennenkun hän sai naamansa asiallisiin ystävällisiin juonteisiin ja kaikkein kauimmin ennenkun vanhukset tulivat näkyville, hekin nyt niin kylminä ja hyisinä että tuntui kuten heidät kaikki, Liisaa lukuunottamatta, olisi pantu kahdenkymmenen asteen pakkasella lämmittämättömään huoneeseen toisiaan hauskuttelemaan. Ja vihdoin, pitkäin esipuheiden ja johdatusten jälestä alkoi puuvillakauppias: jokohan hän nyt saisi panna sormuksen rakkaan Elisensä sormeen kuten rakkaalle morsiamellensa ainakin; se oli hänellä jo mukana. Vanhukset näyttivät epäröivän, katselivat toinen toisiinsa. Viimein sanoi Jukka: "En minä nyt sitä tiedä: olemme tässä kuulleet yhtä ja toista ja se poika ei ole ollakseen yhtään tyytyväinen."
"Kas, se sellainenhan nyt on vallan ymmärrettävää", sanoi kauppias, "mutta jos minulla olisi kunnia tuntea teidän herra poikaanne persoonallisesti, niin minä vakuutan, ettei hänellä varmaan olisi minua vastaan mitään muuta kuin mahdollisesti vain se, että menemällä naimisiin hänen neiti sisarensa kanssa ehkä hänen mielestään voisin vahingoittaa hänen tulevaa perintöosuuttaan. Ja yhtä ymmärrettäviä ovat nuo muutkin seikat. Minulla on jo kauan ollut kadehtijoita ja nyt niitä on tietysti vielä entistä enemmän, ne eivät sallisi minulle tätä onnea, koettavat minua erottaa Elisestä." Ja sitten kertoi hän pitkän tarinan, mitä hänelle oli kerrottu glunggelaisista ja miten häntä oli heidän suhteensa varoitettu ja sanottu, että hänet petetään ja hän tulee onnettomaksi. "Mutta kyllä tunnen ihmiset liiankin hyvin, turhaan en tunne tietä Moskovasta Lissaboniin niin että voisin sen yön pimeässä ummessa silmin kulkea; kyllä tiedän, minkälaisia ihmiset yleensä ovat ja mitä he tarkoittavat. Sehän nyt on selvä, että kun kerran panetellaan niin julkeasti teidän laisianne kunniallisia, siivoja ihmisiä, jotka elävät vakaata elämäänsä maatilallaan, niin miksipä ei olisi helppo keksiä vaikka mitä minunlaisestani liikuskelevasta poikamiehestä. Milloinkapahan kaksi lie päässyt yhteen, ihmisten hiomatta kieltään heidän varaltaan, koettaen heitä eroittaa."
"Niin, kyllähän se niin taitaa olla", tuumi Jukka, "mutta kuitenkin minusta tuntuu nyt siltä, että ehkäpä olisi parasta kun ei nyt turhaa hätäiltäisi, vaan odoteltaisi vielä vuosi. Sillaikaahan tässä tutustuttaisiin toisiimmekin, ja olettehan te molemmat vielä aivan nuoria; ette te siitä ehdi tulla liian vanhoiksi. Parin, kolmen vuoden päästä sopii mennä naimisiin aivan yhtä hyvin kuin nytkin ja molemmat te sillä ajalla olette vain viisastuneet. Onhan esimerkkejä siitä, että kihloissa on oltu parikin kymmentä vuotta ja kuuluivat ne monasti sellaiset tulleen juuri kaikkein onnellisimmiksi; ja sillä ajallahan mielestäni ehditte tutustua toistenne oikkuihinkin. Kun näin lentää umpimähkään, niin sattuu helposti hairahtumaan."
Mutta silloinkos alkoi Liisa itkeä ja ulvoa ja kun viimeinkin saatiin hänen sanoistaan selvää, olivat ne kamalia vastalauseita tällaiselle viivytykselle. Ihan hänet tähän tapetaan, jotta sitten se Frevligenin köntti saa sitä enemmän. Mutta Jumaliste he saavat tätä vielä katua! Kyllä hän jo tietää, mitä hän nyt tekee j.n.e. Puuvillakauppias antoi tämän tunteenpurkauksen aikansa tehokkaasti vaikuttaa, sitten rauhoitteli Liisaa hellin sanoin ja kääntyi vihdoin liikuttavin puheenparsin vanhempien puoleen. Oliko heillä sydäntä tehdä oma lapsensa näin onnettomaksi! Ja hänet myöskin. Eivätkö he nyt nähneet, miten he olivat kiintyneet toisiinsa? Ja miksi tehdä onnettomaksi omaa lastaan? Noiden kateellisten, perättömäin parjaustenko vuoksi, joita joka naimakaupassa saa aina kärsiä? Vai miksi? Siksikö, että veli, joka nähtävästi tarvitsee paljon rahaa, ei ehkä tahdo antaa siskolleen mitään? Ei, niin kovia, niin armottomia, niin kivisydämisiä eivät he varmaankaan voi olla! Ei, hän kyllä tietää, että he ovat hyviä, kunnon ihmisiä ja uskovat Jumalaan, kuten toivovat päästä autuaiksi. Ja siksi pyysi hän nyt vielä kerran, pyysi oman ja tytön sielun pelastuksen kautta, että suotakoon hänelle nyt Elise-neidon käsi, jotta he sitten voisivat yhdessä vaeltaa tässä maailmassa hyveen ja siveyden tiellä ja vihdoin kun Jumala kerran heitä kutsuu taivaaseensa, kaikki siellä kohdata ja elää yhdessä autuaina ijankaikkisesti. Muori paralta vuosivat taas kyyneleet pitkin punaisia poskia ja Jukkakin sanoi:
"Herran nimessä, kun nyt kerran näin väkisin tahdotte, niin menkää; mutta minä en vaan rupea sitten syypääksi, käyköön miten tahansa."
"Se on Jumalan tahto", sanoi muori, "se on sallittu, ja mikä on sallittu, minkä sille mahtaa. Mutta pitäkääkin sitten itse huolta onnestanne. Jos ette onnellisiksi tule, niin emmehän mekään sitten enää sille mitään voi."
"Oi", huudahti puuvillakauppias, "olkaa huoletta siitä! Kukapa ei tulisi onnelliseksi minun kalliin Eliseni kanssa? Minä takaan, ettemme tule kohtaloamme nurkumaan! No johan minä nyt sen arvasin, etteivät teidän hyvät sydämenne tahdo tehdä kahta ihmislasta onnettomiksi. Tule nyt, Elise, tule, kiittäkäämme jo nyt näitä kalliita vanhempiamme! Kiittäkäämme, että he ovat uskoneet meitä enemmän kuin pahoja ihmisiä."
Ja hän tarttui Liisan käteen, veti hänet vanhempien luo ja heittäytyi sitten muorin kaulaan ja suuteli häntä. "Ilmoissa ikänä ei kukaan ole rutistanut minua niin rutosti", kertoi muori sittemmin monasti tuosta tapauksesta. Ja sitten hyökkäsi sulho Jukan kaulaan ja kuristi Jukkaa niin että ukko oli läkähtyä ja sylki ja köhi tukehtumaisillaan. Ja Liisankin olisi nyt oikeastaan pitänyt ruveta heitä halailemaan, mutta hänellä sattui olemaan munakakun kappale kourassaan ja se olisi voinut rutistua. Liisasta oli siis järkevintä jättää halaukset toiseen kertaan ja syödä vain kakkua. Mutta kun puuvillakauppias oli selvinnyt vanhemmista, niin riuhtaisi hän nyt myös morsiamensa miehekkäille rinnoilleen, ylväästi sykkivää sydäntään vasten eikä varonut kakkua lainkaan ja kun se rupesi litistymään, niin Liisa kirkui: "Kakku, kakku! Anna kun panen sen ensin pois!"
Puuvillakauppias näytti nyt ylen onnelliselta, kulki yhden luota toisen luo, puristeli käsiä ja sanoi, ettei hän tiedä miten nyt kiittääkään taivaan Jumalaa tästä onnestaan. Ja tämä oli hänen elämänsä ihanin päivä ja sitä pitää viettääkin niin arvokkaasti kuten se ansaitsee. Niin sanoen meni hän ulos kieseilleen.
"Käyköön nyt miten tahansa", tuumi muori hänen poissa ollessaan, huoahtaen: "joka tapauksessa sillä on hyvä sydän ja se on uskovainen. Ja sehän se onkin pääasia; mitäpäs muusta."
Samassa tuli sulho takaisin pullo kädessä ja sanoi:
"Puhuimme tässä viime kerralla viinistä. Minä siis ajattelin, että pitäisipä tuoda teille vähän näytettä, jotta tietäisitte kerran mitä on oikea viini. Ja koskapa minua nyt kohtasi sellainen onni, että sain rakkaan Eliseni käden, niin eipähän nyt tällaisena päivänä sopine juoda tavallistakaan viiniä. Ja tätä viiniä ei tarjotakaan joka pöydässä; mutta teille voin minä kyllä hankkia sitä aivan polkuhintaan, vaikken mikään viinikauppias olekaan. Mutta kun kulkee paljon maailmalla ja pitää vain silmät päässään, niin saahan sitä aina tietää, mistä saa tavaraa huokeimmalla. Ja sitenhän olen tehnyt aina paraat kauppani."
Ja kauppiaalla oli myös pakka erinomaista silkkikangasta, väriltään tuhkanharmaata. Sellaista ei Liisa ollut ikinään nähnyt eikä Trinette saanut. "Tällaista", sanoi sulho, "saa turhaan hakea Bernistä ja Zürichistä. Eräs hyvä ystävä toi sen suoraan Lyonista ja luovutti minulle tutun kaupalla."
Nyt olivat kaikki onnellisia ja hyvän viinin ja kauniin silkin ääressä tultiin vähitellen niin lepposiksi ja tuttavallisiksi, jotta äiti ajatteli, että olisipa ollut onnetonta, jos ei Liisaa olisi sille annettu.
"Mitäs kummia tolloja teillä on palveluksessa?" kysyi kauppias sitten tuttavalliseksi tultuaan. "Kun minä viime kerralla aioin lähteä täältä, niin menin ensin keittiöön tuumien antaa tapani mukaan juomarahaa sille hupaisen näköiselle tytölle, joka täällä meitä passaili, mutta hänkös käänsi selkänsä ja sanoi: en minä tarvitse rahaa."
"Se oli kai Vreneli," tuumi muori. "Ei se oikeastaan ole mikään palvelija, otimme sen vain armosta hoitoomme. Se on oikeastaan meille kaukaista sukua, vaan ei ollut ketään, joka olisi piitannut hänestä." "Vai niin", vastasi puuvillakauppias, "sitten kadun, että häntä loukkasin; täytyy koettaa sovittaa vikaani." "Se ei ole ollenkaan tarpeellista", sanoi Liisa, "parasta kun et sitä aina niin katselisi. Se rupee muuten ajattelemaan, että mitä sinä sillä vielä tarkoitat. Se on niin lähentelevä se ihminen."
"No eihän sitä nyt niin voi sanoa", sanoi äiti.
"Mutta kukas se oli se iso, kaunis poika", sanoi liukaskielinen herra livahtaen pois tästä vastenmielisyyttä herättävästä puheenaineesta. "Se, joka pani suitsia minun hevoselleni? Suututti minua vielä enemmän! Ei edes vastannut, vaan nakkasi frankinrahan ilman muuta maahan niin että olin kahden vaiheilla vetääkö sitä korville vai ei, ellen olisi hävennyt tahrata kättäni koskemalla renkiin."
"Paras oli jättää koskematta", tuumi Jukka. "Se oli varmaan Uli, meidän isäntärenki, oikein kunnon mies, mutta joskus on se niin julman tulinen ettei sen kanssa tahdo tulla toimeen."
"Sellaista en minä pitäisi talossa", sanoi kauppias.
"Eihän se kovinkaan paha ole", sanoi muori. "Ja se hoitaa erinomaisen hyvin maata ja karjaa ja meillä ei ole ollut ikinä niin kelvollista renkiä, tuskin saisimme sellaista jos se lähtisi pois."
"Kyllä se vaan taitaa olla äkäpää", tuumi sulho. "Jos antaisitte minun huolekseni hankkia uuden rengin, niin hankkisinpa huokean ja sellaisen, että kerrankin tietäisitte mikä se on oikea renki." Tällä kertaa livahti äiti vuorostaan pois puheenaineesta ja alkoi jutella jostain muusta. Viimein rupesi sulho toimittamaan, että olisi jo tänään lähdettävä kuulutuksille Üfligeniin. Muori löi käsiään yhteen, tällaista kiirettä hän ei ollut ennen kuullut. Ja Jukka pudisti päätään ja sanoi, että ei tuo nyt tuollainen hätä ole hänestä mieleen. Liisasta taas oli niin ruma ilma, ettei hän voinut lähteä ennenkun huomenna. Tämä mielipide hyväksyttiinkin vihdoin ja niin jäi herra taloon yöksi.
Illan kuluessa koetteli hän sitten tavantakaa sovittaa tuota kuviteltua loukkaustaan Vreneliä kohtaan ja tassutteli alituiseen Vrenelin jälestä yritellen olla hänelle kohtelias oman kykynsä mukaan. Mutta kun Liisa sen huomasi, niin sai sulho tuskin koko iltana häneltä kelvon sanaa. Vreneliä Liisa sätti kauheasti, haukkui häntä hännystelijäksi ja sulhasensa viettelijäksi ja sanoi nähneensä, miten he olivat tuttavallisesti iskeneet toisilleen silmään. "Ja kun minä pääsen naimisiin, niin en jalallani astu enää tähän taloon niinkauan kun täällä on tuo lutka. Sellaiset kiitokset siltä saa, vaikka häntä on niin kauan pidetty armosta talossa." Vreneli ei ollut tuppisuu, ei ainakaan sellaisille kuin Liisalle. "Lutkan", toisti hän, "saat pitää itse kuten mieskutkaleesikin. Mokomaa en sietäisi vaikken miestä ikinä näkisikään. Mutta sinun tielläsi en rupea enää olemaan, kylliksi olen jo ollut täällä armoilla. Antamanne hyvän luulen ansainneeni työllä enkä siedä nyt enää tuota jokapäiväistä vatkatusta, hyvääkin juomarahaa, menneistä asioista, jotka eivät sinuun kuulu. Sillä sinä et ole tehnyt minulle mitään muuta kuin aina kiusaa vain minkä olet ennättänyt. Narripa olisin, jos mokoman apinan kanssa rupeisin kilpaa parpattamaan ja puheistasi piittaamaan. Vaan tielläsi en tässä enää kauan ole, siitä saat olla varma. Mutta jätähän nyt minut rauhaan, kai sinun puuvillahetakkasikin jo odottaa sinua." Liisa olisi repinyt Vreneliltä silmät päästä, jos ei olisi tiennyt, ettei Vreneli laske ketään silmilleen. Sillä sellaisissa hyökkäyksissä oli Vreneli monasti puristanut häntä käsivarsista niin että jälet olivat näkyneet monta päivää.
Häähölyistä kaikellaisista, sekä itse häistä j.n.e., emme nyt huoli kertoa; sillä oikeastaanhan meillä ei ole mitään tekemistä puuvillakauppiaan kanssa, vaan Ulin, ja liiankin paljon on jo tuo vähäpätöinen sivuhenkilö aikaamme vienyt. Mutta hän kun kerran pääsi näyttämölle, niin ei hän synnynnäisen juutalaismaisen hävyttömyytensä mukaisesti tahtonut enään syrjäytyäkään. Ja yhä vieläkin, kun jo olemme päättäneet hänestä erota, on meillä helkkarin vaikea pidättää häntä loitolla.
Ulin hiljainen ja levollinen käytös oli vanhuksista ollut sangen merkillistä, joskaan ei vastenmielistä. He luulivat nyt, että kyllä he olivat ajatelleet Liisan ja Ulin suhdetta aivan liian vakavalta kannalta. Uli näytti olevan ainoastaan hyvillään kun tuo suhde nyt oli selvinnyt eikä hän näyttänyt olevan aikeissa lähteä talosta. Häähumussa ei vanhuksilla ollut aikaa tutkia tarkemmin tuon luulonsa todenperäisyyttä, vaan umpimähkään he uskoivat kaiken olevan parhain päin. Mutta kun häistä oli päästy, niin kehoitti muori kuitenkin Jukkaa varmuuden vuoksi, kysymään Ulilta asiaa; vaikka kyllähän muori tosin uskoi, että kyllähän se jää. Jukka vastasi, että jos ei Uli jää, niin on se muorin syy. Eipä siltä, ettei saataisi parempaa renkiä, sillä vävymieshän oli luvannut, hommata uuden. Mutta Uliin oli jo niin totuttu ja siksi olisi hyvä jos se jäisi. Mutta eipä nyt hirteen kannata mennä vaikkei se jääkään. "Sama ijankaikkinen hupsu sinä olet", sanoi muori ja meni ulos tuvasta.
Kun Uli sitten kerran leikkasi heinää, köpitti Jukka hänen luokseen ja sanoi:
"Kai tässä nyt ollaan yksissä vielä edelleenkin, vai mitä, kuten ennenkin? Minä ainakaan en ole ajatellut muutakaan kuin että sinä jäät."
"Ei, isäntä", vastasi Uli, "kyllä minä lähden pois; joten siis voitte hankkia uuden."
"No, mikäs sinulle nyt tuli?" sanoi Jukka. "Onkos taas liian vähän palkkaa vai onko Johannes sinut minulta varastanut?"
"Ei ole liian vähän eikä varastettu", sanoi Uli.
"No minkästähden sinä sitten tahdot pois?"
"No, eihän sitä aina voi olla yhdessäkään paikassa", sanoi Uli.
"Mutta jospa lisään sinulle vielä palkkaa neljä taalaria?" kysyi Jukka.
"En vaikka sata. Olen saanut jo kylläni ja kun kerran olen kyllästynyt, niin ei minua pidä raha eikä mikään."
Pahoillaan köpitti Jukka nyt takaisin tupaan ja sanoi vaimolleen:
"Tässä sitä nyt taas ollaan! Uli ei jää! Mene nyt sinä ja hanki meille uusi renki; minä en vain siihen asiaan puutu."
Ja vaikka muori miten kyseli: "Miksei, mitä se sanoi", niin ei Jukka vastannut muuta kuin että: "Mene itse kysymään." Ja kun muori päivitteli: "No mihinkä ihmeelle me nyt joudumme?" niin vastasi Jukka: "Oma on syysi! Johan minä sen sanoin, että näin se käy." Ja enempää ei hän muorin kysymyksiin vastannut, Silloin meni muori itse keittiöön, jota Vreneli, muorin uskottu kaikissa taloushuolissa, vallitsi ja sanoi:
"Ajatteles nyt, Uli aikoo lähteä meiltä pois. Tiedätkö sinä, miksi se lähtee?"
"En aavistuksellakaan", vastasi Vreneli; "mutta Liisa oli sille niin ilkeä, ja kai se nyt ajattelee, ettei hän rupea olemaan täällä enää ihmisten pilkkana ja tekemään ikänsä työtä toisten edestä kun häntä niin palkitaan."
"Mutta mikäs meille nyt eteen tulee", sanoi muori, "hänen laistaan emme enää vasta saa. Se oli niin nöyrä, uskollinen ja ahkera ja siihen ovat kaikki jo tyytyväisiä, ei ole kuultu kinaa mitään, ja kun se lähtee, niin menee kaikki nurin kurin taas. En uskalla edes ajatellakaan mitä sitten tulee."
"Niin on minunkin asiani", sanoi Vreneli. "Tällaisissa oloissa, jossa on eletty, en minä vasta enää voi tulla toimeen. Vaikeahan minun on sitä sanoa, täti, mutta kyllä minunkin nyt täytyy ilmoittaa, etten minäkään voi enää jäädä. Minäkin lähden pois."
"Mitä ihmettä, sinäkin? Mitä pahaa minä sitten olen sinulle tehnyt? Uli ja sinä olette nyt varmaan yksissä juonissa?"
"Ei, täti", sanoi Vreneli, "en ole Ulin kanssa missään juonissa, emme ole missään tekemisissä keskenämme. Ja te, hyvä täti, ette te ole tehnyt mitään pahaa minulle, olette ollut aina minulle kuin oma äiti. Ja kun kaikki ovat minua ahdistaneet, niin olette te aina auttanut minua. Ja en unohda teitä elinikänäni ja niin kauan kun minä osaan rukoilla, rukoilen aina, että hyvä Jumala palkitsisi teille kaiken teidän hyvyytenne minua kohtaan."
Vreneli itki ja ojensi kätensä tädille, jonka punaisia poskia pitkin nyt kyyneleet taas vierivät.
"Mutta miksikäs sinä, sitten tyttö pahainen, aiot lähteä pois, kun kerran pidät minusta ja kun en ole tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysyi vihdoin muori. "Minä olen niin tottunut sinuun ja sinä olet aina toimittanut ihan itsestäsi minun askareeni. Ja mitenkäs minä sitten kun päivä päivältä yhä vanhenen, enkä enää kauan pysty mihinkään, jaksan hoitaa koko raskasta taloutta?"
"Voi täti kulta, minun on niin sääli teitä, mutta pois minun vain täytyy päästä. Olen sen vannonut, enkä jää tänne Liisan haukuttavaksi, kun hän tulee tänne vielä miehineenkin. Aina se vain sättisi minua, että minä muka koettaisin houkutella hänen miestään ja muistuttelisi joka murusta, mitä olen täällä syönyt. En siedä olla täällä enää. Ja jos tuo hänen heittiönsä minuun vielä kerran sormellaankaan koskee, niin minä kaluan sen jälet pois nahkastani luihin saakka, niin hän minua ilettää! Jo sanoin Liisalle, että minä lähden hänen tieltään pois enkä anna itseäni enää viattomasti sättiä. Ja sittempähän en enää ole armoilla."
"Voi", sanoi muori, "ethän sinä nyt saa välittää Liisasta; tiedäthän sinä millainen se on, ainahan se on ollut ilkeä ja mitäs hänen puheistaan. Miksi minun pitäisi kärsiä hänen sanoistaan?"
"Sille en minä voi mitään, Jumala sen tietää", sanoi Vreneli. "Mutta miksikäs ei kukaan pidä Liisaa vähän nuhteessa ja kurissa? Minun täytyy väistyä hänen tieltään. Ja vielä yhdenkin seikan tähden, mutta sitä en sano kellekään muille kuin teille. Sen mies hääri jo nyt kintereilläni enemmän kuin on tarpeellista, mokomakin pukki! Mutta varokoonkin luitaan! Jos hän vielä kerta tulee minua liian lähi, niin läjäytän minä sitä niin että se lentää ketarat taivasta kohti. Ah, täti, missään tapauksessa ei täällä enää kohta hyvin käy. En voisi muutenkaan enää täällä olla; vävy mahtailee jo kuten olisi isäntä ja kuten talo olisi kaikkine päivineen hänen."
Tässä Vrenelin puheessa olikin perää. Vävy oli jo huomannut, miten rikkaan runsaskätisesti ruokavaroja tässä talossa hoidettiin, vaikka taas toisaaltapäin säästettiinkin. Maitomitta, voinaula tahi pari leipää sinne tai tänne ei suuria mullistanut ja munista ei pidetty tarkkaa laskua ja köyhiä ruokittiin luvuttomasti. Ja jo monasti tämän lyhyen ajan kuluessa oli hän siis laskenut Jukalle, miten paljon Jukka oikeastaan voisi tilan tuotteita myydä. Nyt tuottaa se hänelle voittoa tuskin kahta prosenttia. "Jos minulla olisi tämän tilan arvoinen rahasumma käytettävänä kauppayrityksiin, min saisin minä siitä vähintäin kahdeksan prosenttia." Ja jo monta kertaa tämän jälkeen oli Jukka sitten motkottanut ja riidellyt muorille, että tämä muka liiaksi tuhlaa ruokavaroja ja tuuminut, että monia menoja pitää supistaa. Ja kun puuvillaherraa kävelytettiin katsomassa aittoja ja kamareita ja kun hän sai vilaista laareihin ja arkkuihin, niin hämmästyi hän varastojen suuruutta. "Eihän tämä kannata", sanoi hän, "tässähän ne homehtuvat hyödyttöminä. Tavaroissa on suuri pääoma, joka ei tuota korkoa mitään ja sitäpaitse mätänee se itsekin paikoilleen. Kun möisitte pois nuo tarpeettomat, – ja nyt on tiedossani juuri eräs sopiva myyntitilaisuus – niin voisin taata, että hommaisin teille niistä vähintäin 2000 guldenia. Mutta minä en möisikään niitä täkäläisille välittäjille, vaan suoraan paraalle ostajalle."
Niin sai kauppias rupattelemalla houkutelluksi glunggelaisilta itselleen paljon lankoja ja pellavaa, kankaita, kuivehedelmiä, jyviä ja kirsikkaviinaa, ja siten vähensi hän huomattavasti heidän laariensa ja arkkujensa sisältöä. Muori pahan sydäntä tämä ihan viilteli ja hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Näin ryöstettyinä ja raastettuina ei hän ollut nähnyt varastojaan vielä kertaakaan koko sinä pitkänä aikana minkä oli ollut täällä emäntänä. "Jumala varjelkoon meitä kalliista ajasta", virkkoi hän nyt eikä tiennyt, mikä silloin eteen tulisi; ei uskaltanut sitä edes ajatellakaan. – Kauppias tuli sitten ilmoittamaan, että hän oli saanut kaikki ne tavarat myydyksi erinomaiseen hintaan. Mutta eipäs tuonut rahoja mukanaan. Hän oli muka antanut ne puolen vuoden luotolla, kuten suurkaupoissa on tapana, ilmoitti hän vain noin sivumennen. No tämä nyt ei ollut enää oikein Jukastakaan mieleen.
