Kitabı oku: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», sayfa 25
"Sinä rakas hölmö tytykkä!" sanoi täti kuivaten märkiä poskiaan. "Kun minä nyt tuon olisin tiennyt että sinulla sellainen suudelman tarve oli, niin olisithan nyt näitä saanut, eihän nyt noista olisi ollut puutetta. Mutta mikset sinä sitä minulle sanonut? Eihän sitä meikäläinen ehdi kaikkea ajatella. Kun saa koko päivän tuumia mitä soppaa keittää väelle, niin mitenkäs sitä muistaa, ketä sitä vielä pitää suudellakin."
"Tämän olen ansainnutkin", sanoi Uli, "tämä on minulle ihan paraiksi. Olisihan minun pitänyt ajatella, että näin se minulle vielä käy. Mutta jos, Vreneli, nyt tietäisit, mitä minun sielussani liikkuu, niin kyllä uskoisit, että minä sinua rakastan enkä tahdo sinua pettää. Ja totta se on, että monasti minä olen tuuminut mennä naimisiin, mutta ei kukaan ole ollut minusta niin rakas kuin sinä. Vaan en minä toki tungettele, Jumalan nimessä, sinun pitää tehdä aivan kuten paraaksi näet." – "Kuulethan nyt", sanoi täti, "miten se sinua rakastaa! Tule jo ja ota nyt lasisi ja kilistä Ulin kanssa ja lupaa nyt tuolle ruveta Glunggen vuokraisännänvaimoksi."
Vreneli nousi ylös, otti lasinsa ja kilisti, mutta ei kuitenkaan luvannut, vaan pyysi, että hänen annettaisiin vielä tänään olla rauhassa eikä puhuttaisi enää tästä asiasta; huomenna hän vastaisi, jos tahdottiin.
"No oletpas sinä nyt merkillinen tyttö", sanoi täti. "No niin, Uli, valjasta nyt hevonen, ei pidä ilmaista kotiväelle missä olemme viipyneet." – Tähdet kimaltelivat tummansinisellä taivaalla, valkeat usvat häilyivät kosteilla niityillä, sieltä täältä kohosi uteliaita utuhattaroita ylös pitkin rotkon rinteitä, lämpöinen tuuli lehahteli lakastuneissa lehdissä ja siellä täällä ammui laitumelle unohdettu lehmä huolimattomalle isännälleen, ja joskus kajahti vuorten, laaksojen yli vallattomain poikien öiset hihkaukset. Mielen ja rattaiden liikutukset vaivuttivat tädin pian sikeään uneen ja väkevin käsin sai Uli hillitä hurjasti ponnistelevaa hevosta juoksemaan hiljaisemmin. Vreneli oli siis nyt kuten yksin, avaralla maailmalla. Hän, köyhä, orpo tyttö tunsi taas tällä hetkellä olevansa maailmassa yksinäinen kuin nuo etäällä, etäällä rajattoman taivaan mittaamattomassa sinimeressä liikkuvat tähdet, kukin yksinäisellä radallaan. Ja kun hän eroaa tätistä ja serkusta, tai kun ne kuolevat, niin on hän ihan ypö-yksin. Ei olisi majaa, mihin hän päänsä kallistaisi jos tulisi sairaaksi; ei ihmistä, jolle hän voisi haastaa huoliaan; ei silmää, joka itkisi hänen surujaan ja loistaisi hänen ilojaan. Ei edes sitä, joka itkisi hänen kuolemaansakaan, tuskinpa ketään, joka saattaisi häntä siihen viimeiseen ahtaaseen, kylmään asuinsijaan, joka kuitenkin ihmisten täytyisi hänelle valmistaa. Yksinäinen hän oli, yksinäisenä ja hylättynä pitäisi hänen vaeltaa maailman ponnistuksista yksinäiseen hautaan, vaeltaa tuota pitkää vaellustaan ehkä monta, monta vuotta. Ja yhä kumaraisemmaksi, toivottomammaksi, voimattomammaksi hän kävisi ja vanhaksi, ryppyiseksi, halveksituksi hän tulisi, tuskin annettaisiin hänelle enää yösijaa vaikka hän Jumalan nimeen armoa rukoilisi. Tuska tunkihe jälleen Vrenelin sydämeen ja siitä pyrki pursumaan ilmi valitus: miksi se Isä, jota hyväksi ja rakkaaksi sanotaan, miksi hän antaa elää näin köyhiä lapsia, niin köyhiä ettei heillä ole mitään turvaa maailmassa. Miksikä antaa hän heidän tulla pieninä orvoiksi, nuorina vietellyiksi, vanhoina halveksituiksi? Mutta silloin alkoivat hänestä nämä ajatukset jo – tuntua kovin syntisiltä, rikoksilta Jumalaa vastaan, joka oli antanut hänelle enemmän kuin monelle muulle, oli suojellut häntä viattomana tähän päivään saakka ja säätänyt ja sallinut hänelle varman toimeentulon. Ja kuten kumpujen huiput ja puun latvat sumusta alkoivat hänelle nyt ilmestyä mieleen myös Jumalan rakkauden työt, joilla hän oli nähtävästi juuri hänen elämäänsä erittäin hellinyt. Useampia oli hänellä ollut ilon päiviä kuin monella muulla orpolapsella ja olipa hän osunut parempiin ihmisiinkin kuin monet muut orvot. Vaikkeivät glunggelaiset olleetkaan isä ja äiti, olivat ne kasvattaneet häntä kuitenkin niin hyvin, että hän nyt tiesi ihmisten pitävän häntä kunnon ihmisenä. Ei, hänellä ei ollut syytä nurkua taivaan hyvää isää vastaan; hän tunsi, että Hänen kätensä on häntä aina varjellut. Ja eikö yhäkin varjele? Eikö tänäänkin ollut ohjannut? Eikö ollut armahtanut köyhää orpotyttöparkaa? Ehkäpä Hän nyt, kun Vreneli oli pysynyt hänelle uskollisena tähän saakka ja koettanut karttaa synnin saastutusta, oli viisaassa neuvossaan nähnyt hyväksi täyttää tuon hänen sydämensäkin kaipuun ja antaa hänelle sen uskotun, jonka rintaa vasten saisi päätään nojata; omaisen, joka hänen kuolemaansa kerran itkisi ja olisi hänellä saattajana hirveän haudan suruisella tiellä? Uliko se oli, tuo uskollinen, taidokas renki, tuo jota hän niin kauan oli sydämensä hiljaisuudessa rakastanut; jota hän ei voinut soimata mistään muusta kuin siitä hairahduksesta Liisan suhteen, siitä, että hän oli erehtynyt luulemaan, että kulta on onnea. Mitenkä rehellisesti ja kunniallisesti hän oli tarjonnut sydäntään hänelle ja katunut vikaansa! Eikö ollut kuten sallima se, että he olivat osuneet toisiinsa juuri täällä, ettei Uli ollut joutunut täältä jo pois, että Liisa oli mennyt naimisiin, että täti halusi antaa tilan Ulille vuokralle! Kummallinen sattuma! Nähtävästi oli hyvän Isän lempeä tahto tämän säätänyt! Hylkäisikö hän siis sen mitä Jumala hänelle tarjosi! Vaadittiinko häntä kovaan, vaikeaan kohtaloon? – Ja sielu loi kuviaan ja elähytti nyt hänen autiota tulevaisuuttaan. Uli oli hänen miehensä; hänellä oli nyt juuret elämässä ja maailmassa; he kaksi olivat keskipisteenä, jonka ympäri nyt ison talon kaikki hommat pyörivät ja järjestyivät heidän tahtoaan totellen. Sadoin vivahduksin loisteli tämä kuva Vrenelin sielussa ja yhä kauniimmiksi, yhä rakkaammiksi tulivat sen värit. Hän ei muistanut enää missä olikaan, niin tuntui nyt keveältä ja hyvältä hänen sydämestään ja hän hengitti jo tuon uuden suruttoman, tuskattoman maailmansa ilmaa. Silloin tärähtivät rattaat yhtäkkiä kiveen. Vreneli ei sitä huomannut, mutta täti, hän heräsi ja haukotteli suu ammollaan ja kysyi puolipöpperössä: "Ööh, missä me ollaan, en suinkaan minä ole nukkunut?" Uli sanoi: "Katsokaahan tarkkaan, tuollahan jo vilkkuu kotitulet puiden takaa."
"Herresta, mitenkäs minä niin nukuin! Enpäs olisi sitä uskonut. Kunhan ei vain Jukka toruisi kun viivyimme näin myöhään."
"Mitäpäs siitä", sanoi Uli, "ja huomenna saa Musta levätä, ei sitä tarvita."
"No ei huolta sitten", sanoi täti. "Mutta kun hevosella tullaan myöhään illalla kotiin ja kuitenkin viedään se aikaisin aamulla työhön, niin se on kelvotonta rääkkäystä. Kyllä sen tietää itsestään, kun ajattelee, että itseään alituiseen niin juoksutettaisiin ja yhä hoputettaisiin eikä milloinkaan annettaisi rauhassa syödä ei maata."
Joka ovesta tunki Glunggesta väkeä tanhualle tulet ja lyhdyt käsissä kun kuulivat vaunujen jyryävän pihalla. Toiset menivät ottamaan hevosta, toiset vaunujen luo. Itse Jukkakin köpitti ulos tulijoita vastaan ja sanoi:
"Minä jo luulin, ettette tänään enää tulisikaan, ajattelin, että jos lie mitä sattunut."
VIIDESKOLMATTA LUKU
Solmu alkaa aueta ja kun se rupee taas sulkeutumaan, lyö nuori tyttö sen auki oikeinpa pyökkihalolla
Sitten kyseltiin ja juteltiin yhtä toista kuten ainakin kun emäntä tulee myöhään kyliltä kotiin; mutta ei kulunut tuntiakaan, niin jo Glunggessa oli ihan hiljaista ja vain hevonen tallissa syödä karskutteli. Ihana uni oli tullut asukkaita virvoittamaan ja antanut heille lahjansa, vaivojen unohduksen ja monet ihanat unelmat tiedottomille sieluille. Vain yhden vuoteelle ei uni tullut ja siinä vuoteessa oli pulska untuvapeitto ja peiton alla vielä pulskempi tyttö. Ja kovimpa tulvillaan oli tytön sielu, ei se unen herpaisusta tietänyt. Nuo kiven keskeyttämät mietteet ne tulivat jälleen hänen mieleensä ja armaiden kuvain sarja väikkyi hänen sielussaan. Toiset niistä tulivat ja haihtuivat, toiset taas viipyivät kauan hänen kirkastuneissa aatoksissaan. Eikä hän tuskassa vuoteellaan heittelehtinyt eikä toivonut unta, vaan antautui noiden autuaiden unelmiensa valtaan tietämättä hetkien kulusta. Ja kun viileät aamutuulet havahtivat laaksoissa, niin alkoi tytössäkin herätä suloinen pelokas kaipuu, hänen rintansa alkoi aaltoilla ja hänelle tuli kiihko päästä sanomaan Ulille päätöstä. Sanomaan että hän tahtoo olla Ulin aina ja ijankaikkisesti ja tahtoo kutsua Ulia ikiomakseen. Ja kuta kiihkeämmäksi se kaipuu tuli, sitä enemmän alkoi tyttö pelätä, että tuo kaivattu onni lieneekin unelma vain; kai se haihtuu kuin nuo äskeiset unten kuvat, ehkei hän aamulla enää tapaakaan Ulia, ehkä Uli jo suuttui hänen käytöksestään ja muuttui toisille mielin. Oi miten häntä nyt tuo epävarmuus ja epäröiminen kidutti, miten rajattomasti hän halusi sovittaa hairahduksensa ja saada tietää, eikö Ulin mieli ollut yön kuluessa muuttunut. Hän ei sietänyt enää olla vuoteessa, hiljaa nousi hän ylös, avasi akkunaluukun ja hengitti raikasta aamuilmaa. Sitten pukeutui ja alkoi aamuaskareensa niin hiljaa ettei kukaan kuullut. Hiljaa availi hän ovia, ja hiljaista oli tanhuillakin, rengit kaikki vielä levolla ja hevoset eivät hirnahdelleet aamuruokiaan. Silloin meni hän kaivolle pesemään itseään viileällä vedellä tapansa mukaan. Ja porisevan pumppukaivon luona seisoi joku kumarassa altaan ääressä, innokkaasti hänkin itseään puhdistellen. Jyskivin sydämin tunsin Vreneli oman Ulinsa. Siinä se kaivattu nyt oli. Silloin vaipuivat yö ja sen usvat ja leimahti tytölle aamurusko ja nyt tunsi hän miten sydän vetää ihmistä toisen puoleen. Mutta veitikkamaisuus neitseellisesti kätki tuon vastustamattoman kiihkon ja äänettömin askelin hiipi hän Ulin taa ja pani yhtäkkiä kätensä hänen silmilleen. Rajusti hytkähti, säikähti väkevä mies, oli melkein kiljahtaa; otti sitten kädet silmiltään ja tunsi autuaasti riemuiten noiden kauniiden kätten omistajan.
"Sinäkö se?" kysyi hän. Ja Vreneli tiesi, ketä Uli tarkoitti ja hänen kätensä vaipuivat alemmaksi ja kietoutuivat rakastetun kaulaan ja sanaakaan sanomatta painoi hän päänsä tuota rakasta rintaa vasten. Silloin ailahti Ulin sydämessä onnen tunne valtavasti ja selkeänä aaltona kuten vesi, joka pumpusta kumpusi. Hän puserti tyttöä rintaansa vasten ja kuten vesi kirkkaaseen altaaseen sorisi ja porisi, niin kuiskutteli hänkin nyt tytölle iloaan ja tavoitteli hiljaista suudelmaa eikä häntä nyt raju lykkäys saavuttamaltaan kultarannalta karkoittanut.
"Huolitko sinä minusta?" kuuli kaivo.
"Ja oletko sinä minun?" kuiskutettiin jälleen. Ja paljon muutakin kaivo kuuli, mutta eipä se sitä kellekään juorunnut.
Kummallinen tunne kävi kumpaisenkin rinnassa: aarteen, kalliin aarteen he olivat löytäneet. He kaipasivat saada vaalia tätä aarretta heltiämättä.
Kun saa rakkaan kirjeen, niin useimpa sitä kopaisee taskussaan ja lukee ja lukee sitä uudelleen. Kun joku ostaa pellon, miten monasti päivässä hän meneekään ostostaan katsomaan! Eiköpä siis, kun on rakkaan olennon löytänyt ja sitonut sen itseensä ajaksi ja ijankaikkiseksi, eiköpä silloin pyrkisi sen puoleen väkivaltaisesti! Eiköpä koettaisi mies päästä rakastetun sieluun, päästä katseillaan hänen silmistään, noista sielun ovista, tuntemaan elävästi, että he ovat nyt yhtä aina ja ijankaikkisesti! Tämä yhtyminen toiseen sieluun kaikesta sydämestä, kaikesta mielestä, kaikin voimin ja itsekkyyden perin pohjin kadotessa, onhan se alkua vain yhdistymiseen Jumalankin kanssa, jolloin myös itsekkyytemme on perin pohjin kadottava! Ja eikö se, joka on saanut rakkaan sielun, saisi hakea sen seuraa yhäti mikäli vain maiset toimet sen sallivat kuten hänkin, joka on yhdistynyt Jumalaan ja pitää Jumalaa silmäinsä edessä, paistoi sitten päivä tai kattoi yön synkeys majat ja maan? Nykyaikaan ei usein ymmärretä oikein tätä sielujen syvällistä kaipuuta toistensa puoleen ja siksipä se tuottaakin niin harvoin hyviä hedelmiä. "Ne ovat ihan hupsuja toisiinsa", sanotaan, "kuivaksi käy heidän seurassaan." Sen kyllä uskon; mutta miksikä ei heidän anneta rauhassa nauttia kahdenkeskisestä ilostaan? Ah Jumala, tuota maailmaa, miten se pelkää omaa lihaansa! Ah Jumala, kuinka se on utelias näkemään miten kaksi seurustelee keskenään! Mutta jos he eivät ole toisiinsa mielistyneet oikealla tavalla, silloin sanoo maailma: "Ne ovat kiitettäviä, ne ovat varsin järkeviä molemmat. Jos ei tietäisi, niin ei huomaisikaan, että ne ovat sulhanen ja morsian." Mutta minäpä suoraan sanoen kiroon mokomaa järkevyyttä, joka ei tunne lainkaan tuota sielujen kaipuuta ja vetovoimaa toistensa puoleen, tuskin tuntee ruumiidenkaan kiihoitusta. Se sellainen järkevyys, se ilmaistaan mieluimmin vain pimeän aikaan ja tavallisesti rahapussin kilistessä!
Vreneli ja Uli tuskin olisivat ymmärtäneet, mitä tässä nyt kirjoitan, mutta kyllä he tuon sielujen vetovoiman tunsivat. Tuskin joutuivat he erilleen, niin heti he pyrkivät taas toistensa seuraan. Ja tuo kaivo, se se oli nyt se pyhäkkö, jolle he usein menivät toisiaan tapaamaan ja tapasivatkin. Koskaan ennen ei Vreneli ollut tarvinnut näin paljoa vettä keittiössä eikä Ulilla ollut milloinkaan ollut niin paljoa pesemistä, puhdistamista tai näin usein hevosia juotettavana.
Sillaikaa kun kaivolla tämä nuori onni syntyi, kiisteli vanhuspari tupasessaan. Jukka ja hänen emäntänsä heräsivät varhain aamulla ja sallien vanhain jäsentensä vielä rauhassa loikoa ja lepäillä pitivät he näitä aamuhetkiä sopivimpina keskinäisiin neuvotteluihinsa. Kun emäntä oli huomannut, että Jukka kääntelehti levottomasti ja siis oli jo valveilla, kysyi hän:
"Eikö sinulla vielä ole tiedossa renkiä, eikö eilen käynyt tarjokkaita?
Joulu lähenee ja mihinkäs me sitten joudutaan."
Nyt viritti Jukka nuo vanhat valitusvirtensä Liisan naimisiin menosta, johon hän ei ollut syypää. Sen vuoksi se Uli nyt lähtee talosta pois. Ulin täällä ollessa on talo tuottanut hänelle voittoa vuotuisesti viisisataa guldenia enemmän kuin ennen. Ja jos se tyttö nyt kerran piti naittaa, niin olisihan ollut parempi antaa se vaikka Ulille kuin sille nälkäiselle puuvillakauppiaalle. "Ei minua haluta hankkia uutta renkiä; kun saisi sen Ulin takaisin, niin en säästäisi rahaa mitään."
"Niin, mikäpä nyt tietää, miten tässä käy", sanoi emäntä. "Kyllä minä puhuin sille Ulille, mutta ei se ottanut jäädäkseen, enää tänne rengiksi."
"Siinä sitä nyt ollaan", sanoi Jukka; "aina ne akat tuppautuvat tekemään oman nokkansa mukaan ja tahtovat isännöidä, ja miesten pitäisi sitten heidän kierouksiaan oikoa. Johan minä sen sanoin, että näin vielä käy. Hanki nyt uusi renki itse jos saat! Minä vähättelen!"
"Jos minut tällaiseen vastuuseen pannaan, niin en puutu enää mihinkään", sanoi muori. "Minullahan tässä on kaikkein vaikein, kun kaikki pian menee hunningolle, minullahan on koko talous niskoillani. Olisi parasta, kun vuokraisimme tilan pois! Minä en tosiaan ymmärrä, kenen hyväksi minun tässä pitäisi ruveta kärsimään kuolemaan saakka. Ei minua kukaan edes kiitäkään, vaan kuta enemmän säästän, sitä enemmän saan pilkkaa osakseni.
"Samaa minäkin ajattelen", sanoi Jukka. "Ei haluta minua enää kylvää, kun vävy tulee ja vie kaikki viljat ja pitää rahat. Puhtaana rahana annoin minä sille jo suuremmat myötäjäiset kuin moni maaherra tyttärelleen. Minun mielestäni saisi se jo olla tyytyväinen ja jättää minut nyt rauhaan. Kun tietäisit sopivan vuokraajan, niin selvittäisin koko höskän jo tänään."
"Ka, Ulia parempaahan minä en tiedä", sanoi emäntä.
"Uliko?" huudahti Jukka. "Niin, kun sillä olisi edes varoja ja kelvon vaimo, niin mikäs sillä. Mutta eihän siitä nyt ole tällaisen tilan vuokraajaksi."
"Kah", sanoi muori, "tokko tullee parempaa vaimoa kuin Vreneli ja kyllä minä luulen, että ne yksiin taipuisivat. Eikä se Uli sitä paitse ole ihan varatonkaan ja ehkäpä se Johannes-serkkukin sitä auttaisi tarpeen tullen. Mikäli näin, se luotti suuresti Uliin."
"Jaha, aha", sanoi Jukka. "Kaikki on jo siis selvitetty!"
"Mikä selvitetty?" kysyi muori.
"Luuletko sinä, etten minä sitä huomaa", vastasi Jukka. "Et sinä lähtenyt Erdöpfelkoferiin ihan ilman mitään syytä ja joutenpäiten. Jo minä ihmettelinkin, että mikä sillä nyt on. Ja otit vielä Vrenelin ja Ulinkin sinne mukaan. Ei sinun tarvitse luulla että minä niin hölmö olen, etten minä huomaa yhtään miten minun selkäni takana pelataan. Mutta elänhän tässä vielä minäkin ja paha on, kun sinä sillä tavoin pidät minua narrina ja hankittelet vieraiden ihmisten kanssa minua vastaan. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle vielä näytän, kuka tässä on isäntänä."
Nyt ei muori pahalle vastattu enää sanaakaan sanoipa hän sitten mitä tahansa. Ja viimein hän kiivastui:
"No ole sitten isäntä tai mikä tahansa minusta nähden, mutta hoidakin sitten itse talosi. Ja hoida talouskin, minä en siihen enää puutu niin pikkusormellani."
Ja mukisten kellahti hän toiselle kylelleen ja nukkui. Ja aamulla nousi hän tavallista myöhemmin ylös ja murjotteli Jukalle kauan eikä sanonut sanaakaan. Iloisesti liverrellen kiiteli Vreneli askareissaan. Oli kuin yöllä olisivat siivet hänen jalkoihinsa kasvaneet ja huuliharppu huulten väliin. Ihan kummissaan katseli muori sitä menoa ja sanoi viimein hänelle kahdenkesken:
"Muutitkos tuulta yöllä, jokos nyt kelpaa?"
"Voi täti", sanoi Vreneli, "kun te nyt niin minua pakotatte, niin minkäs minä sille mahdan. Täytyyhän minun taipua! Pakottakaa vaan, jos tahdotte! Mutta se ei olekaan sitten minun syyni, jos käy niinkuin käy!"
"Ai sinä jumalaton heittiö, pilkkaatkos minun ukkoani", torui täti. "Mutta kylläpä pila loppuu, kun saat kuulla, ettei Jukka ota koko vuokraamisesta kuullakseenkaan. Hän on äkäinen; hänen selkänsä takana muka aina pelataan ja hän sanoo, että hän on isäntä ja että kyllä hän meille vielä näyttää!"
Mutta eipäs loppunut Vrenelin pila, vaan yhä enemmän hän nauraa helisteli. "Serkku kai täytynee siis pakoittaa, kuten minut naimisiin", sanoi hän. "Viisainta olisi kun ei puhuisi sille enää mitään koko asiasta ja kun me vaan hankkiutuisimme lähtöön. Se on nyt jo peloissaan, mihin joululta joutuu; ja uutta renkiä ei se pysty hankkimaan. Jos ei se nyt viikon kuluessa tule itse asiasta puhumaan, niin haetan minä puusepän ja teetätän itselleni vaatearkun kuin muuttavat tytöt ainakin. Ja jos se ei auta, niin täytyy sille sanoa, että Uli nähtävästi aikoo Johannekselle. Kyllä silloin alkaa itse puhua ja sanoa: no pakottakaa minua vaan! Mutta se ei olekaan minun syyni, jos käy niinkuin käy."
"Kettu paholainen", sanoi täti, "sinähän tanssitat narrinasi vaikka kaikki konsistorion herrat. Ei ikinä olisi tuollainen minun päähäni pälkähtänyt ja olenhan minä sen kanssa ollut yksissä jo lähes neljäkymmentä vuotta."
Ja eikös käynyt aivan kuin Vreneli oli sanonut. Kun hän oli pänkännyt Ulin päähän, että hänen pitää olla vain hyvin lähdössään ja äkäinen, niin ei puuseppää enää tarvittukaan. Jo ennen viikon loppua alkoi Jukka motkottaa muorille, että aina se punoo juonia hänen selkänsä takana ja kaiken maailman ihmiset sille ovat uskottuja, mutta ei vain hän. "Olisi tuo nyt hauska edes tietää, minkä päätöksen sinä olet tehnyt sen Ulin kanssa! Johan tuo olisi aika saada minunkin siitä vähän vihiä!"
Silloin sanoi muori, ettei hän ole tehnyt Ulin kanssa mitään päätöstä eikä ole puuttunut koko asiaan. "Se on sinun asiasi, minä en siihen sekaannu. Itsehän sinä sanoit, että sinähän tässä olet isäntä."
Silloin alkoi Jukka äkäillä" "Aina sinä jätät minut ihan yksin pulaan etkä piittaa mistään miten sitten käy. Onhan tässä yhtä paljon kysymyksessä emännän asia kuin isännänkin ja minä en ymmärrä miksi aina kaikki sälytetään minun niskoilleni." Ja hän tahtoi muoria nyt menemään puhumaan asiasta Ulin kanssa. "Ja saman tekevä minusta, ottipa Uli vaimokseen kenen tahansa, vaikka Vrenelinkin. Se Uli on jo pitkän aikaa katsoa murjottanut minua niin hävyttömästi ja pilkallisesti, että on tehnyt mieli läiskätä sitä vasten kuonoa."
Mutta kuten Vreneli oli neuvonut, ei muori tähän tahtonut taipua. Hän sanoi: "Se on miehen asia, eikä minun!"
Silloin sanoi Jukka, että jos ei muori nyt mene, niin hän kirjoittaa vävylle, että hankkikoon rengin tai vuokraajan. Kylläpähän se sen hankkii. – Ja nyt täytyi muorin antaa luontonsa lauhtua ja hän taipui käskettyyn työhön. – Kun hän tuli kertomaan asiaa Vrenelille, niin sanoi Vreneli:
"Voi täti rukka! Ja sinä annoit itseäsi pakottaa näin! Mutta miten ihmeellä sinä hyvä hupsu uskoit, että Jukka tosiaan ottaisi rengin tai vuokraajan vävymieheltä? Jos vielä vain yhden kerran olisit sisukkaasti sanonut; 'ei', niin olisi hän vastannut: No olkoon sitten menneeksi, koska sinä nyt et kerran halua tehdä minulle mieliksi. Minä menen puhumaan Ulin kanssa, mutta Vreneliä, sitä letukkaa minä en vaan huoli, käyköön miten tahansa. Ja minä en ole sitten syypää! Minun päähäni ei ikinä olisi moista pälkähtänyt. – Mutta täti, lähetä nyt Uli sisään sen ukon luo, täytyyhän sen puhella ukon kanssa tästä oikein asiallisesti ja vakavasti." Niin tapahtuikin.
Monelle vuokraajalle olisi ollut hyödyksi kuunnella sitten näitä sovitteluja kaikkine yksityiskohtineen. Mainittakoon hyvästä syystä tällä kertaa seuraavat seikat. Jukka oli hyvin mielissään tästä aikeesta, mutta kuitenkin oli hänellä jos miten paljon verukkeita ja ehtoja, joiden vuoksi toisen olisi täytynyt peräytyä koko kaupasta, ellei Jukka olisi pian taas horjunut mielipiteistään. Sillä vaikka hän oli vahva aprikoimisissa, oli hän myös heikko päätöksissä jos häntä vain osasi herkytellä. Ja herkyttelijäksi oli sitten koko mestari Johannes-serkku, joka suostui mielellään rupeamaan välimieheksi ja takaajaksi. Ja kun muut takertuivat tervaan, niin keksi ainakin Vreneli keinon ja päästi pojat pulasta. Jukka sanoi monasti:
"Minä en käsitä, miksi Uli ottaa vaimokseen tuollaisen rutiköyhän ja lipparikielen. Jos minä olisin sellainen poika ja tällaisen tilan hoitaja, niin minä naisin monta tuhatta guldenia. Tuollaisen hävyttömän ja nenäkkään letukan minä heittäisin hiiteen! Ja minä antaisin Ulille tilan kolmekymmentä kruunua huokeammalla, jos hän jättäisi sen pirun tytön. Kyllä tulee hyvälle Jumalalle aika harmi, kun ne kaksi rupeevat yhteen, mitä minä muuten en vielä uskokaan."
Asia oli jo melkein päätetty, kun vävy sai siitä kuulla ja heti nosti hän hirveän metakan. Ensin ei hän tahtonut kuulla vuokraamisesta puhuttavankaan ja hän väitti, että hän on jo tehnyt Jukan kanssa sellaisen sopimuksen, että Jukka antaa hänelle kaikki maan tuotteet, jotta hän voi ne hyvään hintaan myydä tuttavilleen. Joten hän siis jo oli hankkinut tilauksia, ja mitenkäs niitä voi nyt enää peruuttaa? Viimein olisi hän tahtonut itse vuokrata tilan, vaikka hänellä olikin niin mainiot kauppahommat, että hän väitti niillä voittavansa enemmän kuin mitä kuusi tällaista taloa vuodessa tuottaa. Hän piti kauheaa räiskettä ja uhkasi jos jollakin ja Liisan täytyi aina olla auttamassa häntä ulvomalla ja uhkaamalla. Vuokratuuma oli niin ollen jo melkein raueta, sillä hirveää oli vanhuksista, jos he joutuisivat syypäiksi siihen onnettomuuteen, että Liisa tämän tähden riitautuisi miehensä kanssa ja tulisi sairaaksi tai muuten säikähtäisi nyt tuossa siunatussa tilassaan etenkin. Ja kumpikin sanoi: "tee miten tahdot; mutta älä sitten syytäkään minua, minä en ota edesvastuuta niskoilleni." – Silloin lähetti Vreneli hienon vihjauksen poika Johannekselle, että nyt on Glungge joutumassa ihan hiuskarvalla hänen rakkaan lankonsa valtaan. No Johannes, joka mielellään salli talon vuokralle kun näki langon uhkaavan sen aittoja ja varastoja ja joka olisi vuokraajaksi myös mielellään ottanut Ulin, kelpo maamiehen, koskapa hän tietysti toivoi sen aikoinaan saada käsiinsä hyvässä eikä huonossa kunnossa, hän lensi nyt Trinettensä kanssa Glunggeen kuin pommi ja juuri samaan aikaan jolloin siellä oli puuvillakauppiaskin Liisoineen. Ja nytkös kävi ukkonen ja jylistys keskellä talvea! Ensin tekeytyi vävy hyvin vaativaiseksi ja äksyksi aikoen musertaa Johanneksen ylhäisillä sanoilla. Mutta Johannes ravintoloitsijana tunsi tämän lajin ihmiset ja hän lasketteli vielä ylhäisempiä sanoja. Ja sitäpaitsi oli hänellä niin valtava nyrkki, että kyllä puuvillakauppiaan luonto pehmeni, ja sillä lyödä paukutteli hän pöytiin niin että ovet selälleen rämähtelivät. Ja sitäpaitse muistutteli hän puuvillakauppiaan mieleen sellaisia seikkoja, joista tämä ei olisi ollenkaan mielellään halunnut kuulla puhuttavan tällaisissa paikoissa, nimittäin hänen suuria velkojaan ja hänen konnan koukkujaan. Mistäpä tunsi maanviljelystä hän, joka oli kasvanut kerjuulla? Hänen isänsä oli monasti otettu yöksi tänne Glunggen talliin, kyllä kai he muistavat vielä sen repaleisen retkun reppu selässä ja anturattomat kengät jalassa? Nylkeköön nyt vain vanhuksia; vuokramaksut he saavat periä tuolta puolivillaiselta taivaassa!
"Tila pitää vuokrata Ulille, vaikka minun sitten omin käsin täytyisi kuristaa tuo perkeleen puuvillapiru!" karjui Johannes ja heristeli vankkoja käsiään niin lähi vävyn kurkun ympärystä että kaikki kirkuivat kuin puukko kurkussa ja Liisa olisi pyörtynyt jos olisi muistanut miten pyörtyäkään. Mutta puuvillakauppias oli sitkeämpää kuin hänen puuvillansa. Tuskin oli hänen naamansa tullut jälleen sinisen puhuvasta valkeaksi, niin hylkäsi hän jo aikeensa ruveta itse vuokraajaksi. "Narri olisin jos tunkisin teille apuani. Hyödyn sata kertaa enemmän kaupoistani kuin mokomasta tilarepaleesta. Juuri teidän itsenne tähdenhän minä tahdoin ottaa sen hoitooni, jottei teidän tarvitsisi ruveta vieraiden kanssa tekemisiin. Mutta koska minun hyväntahtoisuuttani näin halveksutaan, niin tehkää mitä tahansa, minä olen vain hyvilläni kun pääsen vaivasta. Mutta sitä minä vaan vaadin, että tila on tarjottava huutokaupalla enimmän tarjoovalle; sitä on minulla oikeus vaatia Minä en ymmärrä, miten etusija annetaan sellaiselle joutavalle kuin Uli, joka ei osaa laskea niin viiteen tekemättä viittä virhettä."
Silloin alkoi uudelleen taistelu, johon nyt Jukkakin sekautui kun näki pojan olevan puolellaan. "Se ei kuulu sinuun tuon tuokkosen hituista", sanoi hän vävylleen. "Minä saan antaa taloni vuokralle kelle tahdon ja en minä tässä vielä ole holhuun alla. Minun eläessäni ei Glunggessa pidetä huutokauppaa eikä minun kuoltuanikaan. Minä kyllä pystyn itsekin vuokraamaan tämän talon oikeilla ehdoilla. Mokoman, josta ei vieläkään tiedetä, missä on edes syntynyt, ei pitäisi tulla minua tänne Glunggeen komentelemaan. Minä olen täällä ikäni elänyt kuten isäni ja vaarinikin. Miesmuistoiset ajat on talo ollut meidän suvulla. Pysykööt kujalla syntyneet vain loitolla ja älkööt tulko minua komentelemaan Glunggen asioissa. Ja maksa pois minulle, mitä olet minulta jo kiskonut! Minun mielestäni pitäisi sinun jo olla tyytyväinen ja hävetä eikä yhä vain tahtoa lisää. Vaikka komeiletkin herran vaatteissa, ei sinun tarvitse luulla, että sinä saat tehdä meille mitä tahansa. Jos et noihinkin vaatteisiin olisi saanut meidän tytön kolikoita niin Jumala ties, millaiset rääsyt sinulla olisi yllä."
Mutta vävy ei säikähtänyt. "En piittaa, haukkukaa rahoista miten tahansa", sanoi hän. "Ette suinkaan te niin tuhmia olleetkaan, että luulitte minun ottaneen teidän tyttärenne muuten kuin rahojen vuoksi? Jokainenhan tuon nyt näkee millainen puolihupsu se on. Mutta jos olisin tietänyt, millainen häjy riiviökin se on, millainen vihovietävän äkäpussi ja laiska kuin sika se on, niin en olisi siihen koskenut tikullakaan, vaikka hänellä olisi ollut rahoja kymmenen kertaa enemmän. Nyt siitä sai ristin, sai piru vie ja mikäs auttaa muu kuin kantaa! Mutta nyt minä vaadinkin rahoja, jotka minulla on oikeus saada! Minä en anna kauan enää itseäni narrata, ja saatte olla vakuutettuja siitä, että kuta häjympiä te olette minulle, sitä häjympi olen minä myös ja se vetelys saa sen kalliisti maksaa. Kyllä minä sen kuranssaan, niin että kihlakunnan voudin jäniskoirilla on paremmat päivät kuin sillä!"
Nyt lannistui Jukan ja muorin luonto ja he olisivat kai jo antaneet perään ja taipuneet vaativan vävynsä tahtoon, ellei Johannes olisi ollut läsnä. "Kuranssaa päälle vaan", sanoi hän, "kuta häjympi, sitä parempi. Sitä pikemmimpähän saat nähdä, mistä viisi hirttä on poikki. Kuta aikaisemmin pääset eukostasi eroon, sitä parempi vain! Muista vain niitä pukkijuttujasi, siellä majatalossa! Ja paina päälle vaan! Vietävän sika, viidelläkymmenellä taalarilla on ero valmis ja silloin joudut konkurssiin. Siitä saat sitten, roisto! Syö sitten multaa ja nauriita!"
Mutta ei lankoa niin vähällä säikytetty. "Koettakaa vain konkurssiin", sanoi hän. "Siinä suhteessa minussa erehdytte. Mitä taas noihin majatalon juttuihin tulee, ne eivät minua liikuta; panen toimeen tutkimuksen. Ja jos kysymys tulee, niin kaipa niitä Frevligenistä löydettänee vielä koreampiakin. Jos kerran ilkeätte ajaa tyttärenne näin pian avioeroon, niin sama se minusta. Olen vain hyvilläni! Mutta kylläpähän sitten näette, miten teille käy."
Näin vaativaisesti vävy puhui, mutta hillitsi sentään pian vähän kieltään, etenkin kun Johannes nyt alkoi vedota hänen omiin sanoihinsa: "Siitä sen nyt kuulitte, millainen perkeleen vävy teillä on! Mutta paraiksi teille! Miksette minua jo uskoneet. Oikeastaan minun nyt sietäisi jättää teidät oman onnenne nojaan ja vävyn nylettäväksi. Mutta pitäähän minun tässä valvoa omaakin etuani! Jos annan tuon lurjuksen päästä valtaan, niin pian joutuu koko Glungge vasaran alle! Mutta sitä minä en salli, en perkele, en vaikka piru minut veisi!"
Huutotarjouksista ei vävyn näin ollen viimein auttanut puhua; mutta nyt tuppautui hän laatimaan vuokrasopimusta oman mielensä mukaan ja tietysti sellaista, ettei Uli voisi vuokraajaksi ruveta. Hän sukaisi kontrahdin paperille tuossa tuokiossa ja Jukasta se oli hyvinkin kelvollinen; monesta kohdasta hän huomasi, että tuotapa hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Mutta äiti ja Johannes vastustivat jyrkästi sellaista sopimusta:
"Mitäs se tuollainen puuvillan nuuskija ymmärtää vuokrakontrahdista! Tällaiseen sopimukseen ei ilettäisi vaatia koiraakaan ja kuta kovempi kontrahti on, sitä huonommin se täytetään ja sitä pikemmin tila joutuu rappiolle."
Sillä aikaa kun isossa tuvassa tästä kinattiin, oli puuvillaherra lähtenyt Vrenelin luo yksityisyrityksiin ja koetti nyt hieroa hänen kanssaan sellaista sopimusta, että jos Vreneli taipuu, niin taipuu hänkin puolestaan talon vuokrakontrahtia laadittaessa. Ja hän tungetteli Vreneliä varsin lähi. Mutta Vrenelipäs ei siekaillut pulmaa selvittäessään, hän tempaisi pyökkihalon, karkasi kauppiaan kimppuun kuin raivotar ja kestitsi surkeasti hänen nikamiaan. Siitäkös nyt syntyi kamala näytös. Vreneli pieksi, vävy rääkyi, koko suku tulvi ovien täydeltä sisään. Kauppias hyppi Vrenelin halkoa pakoon nurkasta nurkkaan, toiset nauroivat, toiset kirkuivat. Johanneksen teki mieli ruveta Vrenelin apulaiseksi, kukaan ei kauppiasta auttanut, mekastus kävi kuin Paapelin tornin hävityksessä. Viimein lensi herra avatusta ovesta ulos ja Vreneli hillittiin ajamasta häntä takaa. Kuten säihkyvä voitonjumalatar seisoi hän nyt siinä halko kädessä, kuten enkeli vartioiden leimuavalla miekalla puhtauden paratiisin tietä ja huusi pakenevalle, veriselle puuvillakauppiaalle:
