Kitabı oku: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», sayfa 6

SEITSEMÄS LUKU

Miten isäntä lämmittää hyväin siementen vuoksi uunin

Niin pääsi Uli melkein ehjin nahoin suuresta vaarasta. Tosin sai hän katua sitä, että oli hukannut rahoja ja tärvellyt vaatteensa, ja hänen oli tuiki vaikea unohtaa näitä vahingoitaan. Kuitenkin ymmärsi hän, miten paljon hänelle oli tuosta pulmasta ollut hyötyäkin, se hyöty nimittäin, että hän nyt oli ikipäivikseen oppinut tietämään, kuka tarkoitti hänen hyväänsä ja kuka hänen pahaansa. Perkeleestä ovat ne, jotka houkuttelevat ihmistä lavealle tielle ja Jumalasta ne, jotka kehoittavat häntä kulkemaan kaitaa polkua, mikä on alussa niin vaivaloinen, mutta lopussa ihana. Tämän hyvän opin vuoksi ei hän ollut tuskissaan tappioista ja hänen säästämishalunsa ei kadonnut. Mutta sittenpä vasta hän tuli oikein iloiseksi, kun hän sai vahinkonsa jälleen omalla työllään korvatuksi ja voi nyt jatkaa siitä mihin oli pysähtynyt. Se oli sangen hyvä se; sillä mikään ei lannista rohkeutta enemmän kuin se, että aina saa alottaa alusta, ja usein lamaa se miehen ikipäiviksi. Ripeästi pyrkivät ihmiset vuoren rinnettä ylös, mutta suistuvat alas; he koettavat vielä kerran, käy samalla tavoin kuin ensimäiselläkin kerralla; silloin useimmat liikkaavat ikänsä rampoina ja eivät ylös yritäkkään. Jos hevosia ohjaa huono ajaja ja ne turhaan saavat kiskoa mäkeä ylös saamatta vaunuja mäelle, niin ne jokaisen turhan kerran perästä rupeevat vetämään yhä huonommin ja huonommin eivätkä viimein yritäkään vetää. Aivan samoin käy säästämisessäkin ja etenkin parannuksen teossa, kääntymyksessä: turhat yritykset, lankeemukset ovat todellisen parantumisen vaarallisimpia vihollisia.

Uli pysyi kuitenkin vuoren rinteellä, vaikka oma liha ja veri ja monet muut seikat tahtoivat häntä alas kiskoa. Vaikeimmat olivat hänelle talvi-illat, jolloin ei ollut työtä mitään, ja talviset sunnuntait; silloin tuntui hänestä, kuin vedettäisiin häntä joka karvan nenästä nuorison kokoontumispaikkoihin, joissa alussa seurustellaan näöltään jotensakin viattomasti, sitten pelataan korttia pähkinöistä, sitten viinasta, sitten rahasta ja viimein lähdetään muitakin himoja tyydyttämään. Useilla taloilla on eräs vika, jota monasti varmaan saa syyttää palvelijain huononemisesta. Sangen useissa taloissa ei nimittäin palvelusväellä ole valoisaa, lämmintä tupaa, jossa he voisivat oleskella. He asuvat yliskamareissa; ne ovat useimmiten pimeitä, aina kylmiä, harvoin niissä on tuolia, vielä harvemmin pöytää: ne ovat pelkästään makuusijoja, joissa usein talvella kuura tulee peitteeseen, ja kellä on nuha, se saa jääkalikat nenänsä alle kuten olkikattojen räystäisiin. Näissä eivät rengit talvella osaa oleskella muuten kuin vuoteessa ja eihän sitä aina jaksa nukkuakkaan; muista tekemisistä ei ole puhettakaan, ei edes napin ompelemisesta tai sukan parsimisesta hätätilassa. Ruokatuvassa ei tavallisesti sallita heidän oleskella. Tavallisesti on se kaiken muun talonväen asunto, mutta rengit eivät siellä saa majailla. Ennen ruualle kutsumista eivät he saa sinne tulla ja syötyä täytyy heidän mennä jälleen ulos; muuten murjottelee emäntä ja ellei murjottelu auta, saa isäntä sanoa rengille, että rengin tupakka haisee pahalta tahi ihan suoraan: syötyä ei rengillä ole tuvassa mitään tekemistä, hänen on mentävä yliskamariinsa, se on hänen asumuksensa. Vähän parempi on tyttöjen osa: he saavat olla tuvassa niinäkin iltoina, joina ei valmistella omenia tai perunoita huomispäiväksi, heidän on näet kehrättävä. Mutta sunnuntai-iltapäivinä näkee heidän usein kiertelevän kylillä ja moni emäntä sanoo piialleen: eikö tämä haluaisi lähteä kylille; kotona istuskelemisestahan ei ole kerrassaan mitään hyötyä ja eihän siitä tytöstä tule mitään, joka ei liiku missään. Kun emäntä oli nuorena, ei häntä oltu saatu millään ilveellä pysymään kotona sunnuntaina, kylillä oli hänen aina pitänyt keikkua.

Muutamissa paikoin on tosin palvelusväen tupiakin, mutta tytöt valtaavat ne tavallisesti eivätkä häikäile karkoittaa niistä renkejä monilla tekosyillä; milloin pitää tyttöjen muka leikata liikavarpaitaan, milloin muuttaa vaatteita j.n.e. ja renkien on lähteminen. Tästä säännöstä on joku poikkeus, silloin nimittäin, kun isäntäväki ei pidä palvelijoistaan vaaria ja palvelijat saavat elää keskenään miten huvittaa ja rengit ovat suorastaan piikojen rakastelijoita; silloin pukeudutaan ja riisuudutaan jotenkin aristelematta kaikkien nähden. Kuvitelkaapa mielessänne, millaiseksi tulee renki, jolla ei ole yhtenäkään päivänä vuodessa paikkaa, missä lukea tahi kirjoittaa; joka tuskin kuusi kertaa vuodessa tulee allakkaan pilkistäneeksi, joka on karkoitettu talliin ja elukkain joukkoon tahi synkeään yliskamariin; jolle sitäpaitse naurettaisiin, jos hän tallin asemasta pyrkisi oppimaan kuin lapsi. Ajateltakoon vain järkevästi, eiköhän näiden ihmisten ole pakko vaipua enemmän tai vähemmän eläinten kaltaisiksi; sillä ihmisten, joilla ei ole mitään henkistä ravintoa, täytyy muuttua enemmän tai vähemmän eläinten tapaisiksi. Ne, joilla sielussa ponnistelee vielä halu parempaan ja jotka eivät tahdo muuttua aivan eläimiksi, ne lähtevät tallista ja kamarista ja hakevat ihmisseuraa – nurkkakisapaikoista. Mutta näissä kokoontuu tavallisesti juuri sellaista väkeä, joilla ei ole sijaa, ei levollista paikkaa valoisassa, lämpöisessä tuvassa kotona; joiden sielulle ei anneta korkeampain pyrkimysten ruokaa eikä juomaa. Muutamin paikoin leikitellään ilman pahennusta, mutta toisaalla kiihoittavat jo puheet törkeään lihallisuuteen – ja juomat kiihoittavat vielä enemmän ja tuskin jaksetaan odottaa yön pimeitä varjoja, kun jo vaivoin hillityt himot päästetään irralleen. Varmaan nekin, jotka eivät pidä sunnuntaita pelkkänä Herran päivänä, kauhistuisivat sielussaan ja mielessään, jos näkisivät kaikessa alastomuudessaan sen pelin, mitä useissa taloissa harjoitetaan jokaisena talvisena iltapäivänä ja iltana. Ja suureksi osaksi johtuu tämä ruokottomuus siitä, ettei palvelusväellä ole joutohetkinään iloista paikkaa pöydän luona, ei paikkaa uunin ääressä tai lämpöisellä uunilla. Monet muussa suhteessa järkevät ihmiset valittelevat palvelusväen kehnoutta: sillä ei ole muka tunnetta, ei älyä, ties mitä sillä ei ole, ja kuitenkin he sulkevat palvelijat usein asumuksiin, joita ei voisi pitää kunnolla koirankoppeinakaan. Ja kun heille huomauttaa, ettei sellainen kai voi olla paljon eläintä parempi, joka asuu eläimen asunnossa, niin he sanovat, etteivät he voi parempia asuntoja hankkia, vuokrat ovat sangen kalliit tahi halot eivät ole huokeita. Tähän ei minulla ole mitään sanomista; mutta silloin isäntäväki tyytyköönkin palvelusväkeen sellaisena, miksi se tulee koirankopin tapaisissa hökkeleissä asuessaan.

Mutta tämä asiain huono tila ei vallitse ainoastaan maalla, vaan alkaa yhä enemmän päästä myös kaupunkeihin. Nykyjään ei ole enää tarjolla vuokraajalle pienoistakaan tupaa palvelustyttöjä varten. Rakennetaanpa suuria talojakin, joihin laitetaan vain koirankoppeja tahi koirankopin tapaisia kojuja palvelusväelle, ei ihmisasunnoita. Vaan kuten kaikella on seurauksensa, niin on tälläkin, ja on taloja, joihin juuri tämän pahan puutteen vuoksi ei nykyjään saada kunnollisia palvelijoita eikä tulla koskaan saamaankaan, jos ei tätä vikaa paranneta. Uskottakoon pois: suuren siunauksen tuottaa talolle sellainen tupa, missä renkiparalla, joka pitkän viikon on ollut ulkosalla, on ainakin sunnuntaina valoa ja lämmintä, sija pöydän ääressä, kunnon kirja, etenkin raamattu, ja ehkäpä kirjoitusvehkeetkin. Täytyyhän muistaa, etteivät palvelijatkaan toki koiria ole; kuta halveksuvammin heitä kohdellaan, sitä ilkeämmiksi he tulevat, ja ellemme käyttäydy heitä kohtaan inhimillisesti, alentuvat hekin yhä enemmän eläimiksi.

Tämä tukaluus oli Ulinkin vastuksena. Hän olisi halunnut viettää sunnuntai-iltapäivät kotona, mutta mitäpä hän siellä tekisi? Ne kävivät hänelle pitkiksi kuten aamupäivät Bucheckbergissä Samihansen päivätyöläisille,¹¹ jotka ne alottivat suuruksella kello viisi aamulla ja välipalaa puraisematta lopettivat ne kello kaksi murkinalla. (Me uskallamme lyödä vetoa, että yllämainittu on koko Bucheckberg¹² – Sonnseitessä ainoa paikka, missä eletään niin Pariisin muotiin.)

Kerran näki isäntä Ulin seisoskelevan päätyräystään alla toinen jalka jo kynnyksen ulkopuolella, kuitenkaan ulos lähtemättä. Kun isäntä oli Ulia kauan katsellut, kysyi hän viimein: "Mikäs sinulla on? Olethan kuin tervaan tarttunut, etkös pääse liikkeelle?" "Niin, isäntä", vastasi Uli; "minua jokin repii, raastaa ulos ja toinen sisään, eikä toinen voita toista, minulla on paha olla, olen kuin kiroissa. Kun minua joku auttaisi joko ulos tai sisälle! Minua paleltaa paraikaa niin etten tunne jalkojani jaloiksi ollenkaan." Isäntä nauroi ja kysyi: mikähän ihme se häntä sillä tavoin niin edestakaisin raastaa; Ulin pitäisi puhua suunsa puhtaaksi.

"Voi isäntä, minulla on niin hirveän ikävä, en tiedä ollenkaan mitä tekisin ja minä tuumin tässä jo lähteä vähän seurapaikkoihin. Mutta minä tunnen vain yhden paikan ja tiedän, millaista elämää siellä pidetään, vaan en tiedä, miten sieltä palaan; silloin minä rupesin ajattelemaan: parempi on kun jään kotiin. Mutta mitäs minä teen kotona? En jaksa maata, en siedä olla tallissa ja ulkona puhaltaa tuuli, niin että melkein napit nutusta lentävät. Tuuli ajaa minut kamarista, ei antaisi olla kotona. Mitähän minä tekisin, isäntä?"

"Oletpas hölmö poika", sanoi isäntä. "Mikset älyä mennä tupaan? Siellä on lämmin uuni, tuuli ei sinne käy ja eipä haittaisi jos joskus lukisit vähän kirjaakin."

"No, enpä oikein tiedä, miten on sen tuvan laita", sanoi Uli, "tokko kaikki lienevät ihan mielissään siitä että minä menen sinne istuskelemaan; yritin tässä kerran sitäkin ja minusta tuntui kuin olisin ollut siellä kaikkien vastuksina."

"Vai niin, sehän on merkillistä", sanoi isäntä. "Kun se kerran minusta on paikallaan, niin tottakai se lienee muistakin."

"Epäilenpä vähän", sanoi Uli, mutta tuli kuitenkin tuulesta isännän jälestä tupaan. Kumminkin oleili hän siellä levottomana kuten kylässä eikä oikein tiennyt minne ruveta istumaan. Asettui viimein pöydän alapäähän ja isäntä antoi hänelle raamatun, joka oli pöydän ylänokalla ja näytti hänelle vielä useita kirjoja, joita oli kaapin päällä, ja sanoi, että jos hän ei milloin sitä yhtä ja samaa aina jaksaa lueskella, saa hän ottaa noista muista sen mikä miellyttää. Pöydän päässä penkillä hievahtamatta istua jököttäen alkoi Uli lukea; mutta silloin oli hän piikatyttöjen tiellä. Toinen tahtoi asettaa juuri siihen paikkaan, missä Ulilla oli raamattu, vesimaljan, mitä hän käytti tukkaansa kammatessa; ja kun Uli siirtyä köntisteli syrjemmälle, lätkäsi toinen esiliinansa juuri siihen, missä Uli nyt oli. Ja kun Uli asettui vielä kauemmaksi, olivat hänen koipensa tiellä ja tytöt nurisivat, etteivät he pääse vastuksetta liikkumaan pöydän lähitteillä. Silloinpas alkoi Ulikin ladella vaatimuksiaan: hänellä oli ihan yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin tytöilläkin: isäntä itse oli käskenyt häntä tänne tulemaan ja hänen mielestään oli raamatun toki saatava yhtä hyvä paikka pöydällä kuin kuluneen esiliinaretaleenkin. Mutta tytöt sanoivat: mitäpäs isännästä piitata. Koko heidän täälläolo aikanansa eivät rengit olleet tuppautuneet tukkimaan heidän paikkojaan pöydän ääressä. Olisipa hassua, jos isäntä alituiseen rupeisi tässä uusia muotia ottamaan ja jos tyttöjen pitäisi pitkin päivää haistella lehmänlantahousuja; kyllä riittää sekin, että he kärsivät niitä syödessään. Tämä asia ei kuulunut isäntään, siinä ei ollut hänellä mitään käskemistä. Uli sanoi että isännällä on kai täällä yhtä paljon käskemistä kuin puolen batzin piioillakin ja että hän kyllä tietää, etteivät hänen housunsa haise lainkaan niin pahalta kuin ne, jotka joka yö ovat piikain nenän luona.

Niin he kinasivat kunnes emäntä tuli pikkutuvasta ja sanoi: tämähän nyt on kiusallista. Arkina ei sellainen kuin hän jouda katsomaankaan kirjaa, ja kun sitten sunnuntaina viimein tahtoisi ottaa ja lukea niinkuin pitäisi, niin ei saa niin hetken rauhaa. Ennen ei oltu sellaisia oltu, palvelijat tiesivät mikä sopi, mikä ei. "Antakaa nyt anteeksi, emäntä", sanoi Uli, joka yskän hyvin ymmärsi; "isäntä minua käski tänne tulemaan, en minä itsestäni olisi tullutkaan, mutta voinhan minä lähteäkin." "Älä huoli, Uli", sanoi emäntä kun kuuli isännästä mainittavan, "enhän minä ole sinua menemään käskenyt; mutta kinaamista minä en siedä, ja te voisitte antaa toistenne olla rauhassa. Kun minä kerran luen, en minä siedä kuulla jankkaamista." Kinaaminen loppui; mutta ei ollut Ulin oikein hyvä olla tuvassa, hän oli hyvillään, kun ruokinta-aika tuli ja hän saattoi lähteä ulos. Ulkona tapasi hänet isäntä, joka palasi kävelyltään, ja kysyi häneltä: mitenkäs hänen iltapäivänsä nyt oli kulunut. Ka mikäs, sanoi Uli, raamatun lukeminen oli niin hyvä ajan kulu ettei ollut uskonutkaan; mutta, hän ei oikein tiennyt, hänestä näytti sittenkin siltä kuin hänen ei pitäisi olla tuvassa. Oliko kuka käskenyt häntä ulos, kysyi isäntä. No, ei juuri, sanoi Uli, mutta oli muuten sen huomannut. Muuta ei isäntä tiedustellut; vaan kun hän tuli sisään, sanoi hänen vaimonsa: tuotahan hänen vain piti kysyä, vaan mies ei saisi suuttua: mikähän miehen päähän oikeastaan oli pälähtänyt, kun antaa rengin tulla tupaan sunnuntai-iltapäivänä? Ei heillä mokomaa oltu nähty ennen. Missä sitä sitten oikein oleskelee, kun sellainen köntys on tiellä joka penkillä; ja jos sattuu tulemaan vieraita, niin missä niiden kanssa saa asioistaan keskustella kun tupa on täynnä palvelusväkeä? Kesällähän kyllä voisi mennä takatupaankin, mutta talvella on se liian kylmä, täytyy olla vieraiden kanssa eteistuvassa, jossa muuten on paljon hauskempaakin kun sinne paistaa aurinko koko päivän. Isäntä oli kuunnellut totisena emännän puhetta ja sanoi sitten: "No kuules nyt eukko minuakin, äläkä sinä nyt puolestasi suutu, kun sanon mitä minä olen päättänyt. Jo tuolla kuleksiessani sitä aprikoin ja se tuntui minusta paljon tärkeämmältä kuin mitä alussa ajattelinkaan." Nyt kertoi hän, millaisena hän ihan sattumalta oli tavannut Ulin ja miten hän sitten säälistä oli käskenyt Ulin sisään; sillä onhan ihan hirveää, kun rengillä ei ole mitään kunnollista olinpaikkaa ja että hänen täytyy lähteä huonoon seuraan pelkästään jossain ollakseen. Tätä oli isäntä miettinyt ja asia oli ruvennut tuntumaan hänestä yhä vakavammalta ja vakavammalta. Nykyjään ei renkimies pääse ottamaan niin kirjaa käteensä, ei piirtämään joskus niin kirjainta. Kaiken koulussa opitun hän unohtaa, ja kun hänen taitonsa joskus tulee kyseeseen tai jos hän saa lapsia, niin osaa hän tuskin lukea painettua, sitä vähemmin kirjoitusta. Näin ei hän voi kartuttaa älyään pisarallakaan ja unohtaa kokonaan olevansa ihminen. Ja olipa isäntä vielä muutakin ajatellut. Joka kerta kun palvelijat palaavat kyliltä kotiin, palaavat he niskuroivina; ne tekevät toisensa niskureiksi. "Jokainen emäntä niiltä urkkii, niitä yllyttää ja muutamat viettelijät osaavat tekeytyä palkollisia kohtaan niin hemmetin helliksi, että on jo kauan tehnyt mieleni antaa houkuttelijoille sellaista vastamyrkkyä, että sen vaikutus tuntuu koko maailmassa. Siksi ajattelen, että olisipa hyvä, jos palkollisia voisi pysytellä ilman käskyjä ja pakkoa kotona! Ja jos he kotona tulisivat vielä järkevämmiksikin ja oppisivat näkemään, mikä on heidän omaa hyväänsä, niin oltaisiinpa ihan taivaassa." "Älähän noin, Johannes", sanoi emäntä, "henkäisehän toki välillä, ihanhan sinä olet tukehtua kuten meidän rovasti, kun sekin pousaa liian kiihkoisasti. Vastenmielistä on minusta ruveta uusia tapoja ottamaan; ja missäs me itse sitten oleskelemme? Meillä ei ole niin rauhan kolkkaa, missä olla kahden; aina olisi mokoma köntys tiellä kun haluaa puhua omista asioista, eihän näet niistä ole aikaa viikolla lainkaan puhella." Johannes tuumi, että onhan heillä pikkutupa tahi voisihan sunnuntaiksi lämmittää takatuvan, sopisihan palvelijain siellä hyvin olla silloin kun heitä ei voi pitää asuintuvassa. "Mutta mitäs ihmiset sanovat, kun me näin rupeamme uusia tapoja ottamaan?" sanoi emäntä. "Voi muori rukka", sanoi Johannes, "etkös tiedä, että ainahan ihmisillä on sanomista otti sitten vanhoja tai uusia tapoja? Ihmisten puheilta ei säästy, teki sitten mitä tahansa; mutta niistä pääsee vähimmän purtuna kohtelemalla niitä kuten koiria, tietysti en tahdo heidän kunniaansa loukata: purevat pahimmin niitä, jotka enimmin pelkäävät." "Mutta Johannes, ajatteleppas lapsia? Niiden täytyisi aina oleskella palvelusväen parissa, ja tiedäthän sinä, miten paljon rumaa he silloin oppivat. On aivan kuin – Jumala sanani anteeksi antakoon! – piru heitä riivaisi puhumaan lapsille kaikkein ruminta." "Mutta, eukkoseni", sanoi Johannes, "ethän sinä kuitenkaan voi estää lapsia olemasta palvelusväen parissa. Jos lapset eivät tapaa palvelijoita tuvassa, juoksevat ne niiden luo talliin; ethän aina ehdi sitä ajatella. Juuri äsken näkyi kaksi olevan Ulin luona. Mutta meidän kuullen tuvassa latelevat ne kai paljon vähemmän rumuuksia kuin tallissa. Ja minusta on paljon parempi, että lapset ovat palvelijain parissa tuvassa näiden askarrellessa jotain järkevää, kuin raitilla, minne ne kotiin tullessaan tavallisesti ilmestyvät siinä siivossa kuten heitä olisi raahattu risukossa ja likarapakossa." Emäntä tinkaili vielä jos jotakin, mutta myöntyi viimein kuitenkin, ja Johannes pani käytäntöön uuden tapansa, joten hänen renkinsä saivat sunnuntaina ja pyhäaattoina olla rauhassa lämpöisessä, valoisassa huoneessa. Kyllähän sitä tosin joka kerta oltiin nyreillään, kun tarvittiin iltasella kahta tulta. Emäntä oli ihan kuin puulla päähän lyöty, kun isäntä pani tulen toiseenkin lamppuun, jotta renki näkisi lukea kalenteria. Monissa paikoin saavat rengit mennä nukkumaankin ilman valoa, ja nyt sytytti Johannes lampun pelkästään rengin ajan kuluksi. Mies oli emännän mielestä ihan loukannut hyviä tapoja.

Kuitenkin tottui emäntä tähän, ja muutos kävi yhä paremmin ja emännän iloksi päinsä.

Palvelusväki tottui siihen, että heille oli aina varattu olinpaikka sunnuntaisin, milloin asuin-, milloin takatuvassa, miten paraiten sopi. He saivat köllötellä uunilla tai istua pöydän ääressä mielensä mukaan; mutta etupäässä pöydän luona he ahertelivat. Yksi luki, toinen töherteli kirjaimia, muut kaksi yrittelivät laskea; toinen auttoi toistaan, ja kun ei omin neuvoin enää ymmärretty pulmaa selvittää, päätettiin kysyä neuvoa isännältä; ja kun isäntä ei osannut esimerkiksi selittää jotain sanaa, niin oli sitä jonkun lapsen tiedusteltava huomenna koulumestarilta, vaikkei hänenkään päässään muuten ollut aina selitystä kaikkeen, mitä nämä kyselijät eivät tienneet. Näissä askareissa puuhasivat lapset mukana ja he olivat ylen mielissään, kun kykenivät neuvomaan isoja renkejä ja kun sanottiin: "Ompas se pikku Johannes älykäs, tokkohan se koulumestari osaa tälle enää mitään opettaakaan." Mutta tästä ei ollut ainoastaan lapsille iloa. Emännänkin täytyi myöntää, että hänestä tuntui siltä, kuin eivät lapset yhtenäkään edellisenä talvena olisi oppineet niin paljoa kuin nyt ja että niistä nyt oli kovin vähän huolta, vaikka aina kuitenkin tiesi, missä ne olivat.

Mutta palvelijatkin näyttivät muuttuneen. He eivät olleet läheskään niin ärtyisiä toisilleen kuin ennen eivätkä kinanneet keskenään niin kuin ennen. Heidän ajatuksillaan oli nyt muutakin aprikoimista, heidän ei tarvinnut nyt vain ajatellakseen ajatella pahoja halujaan: kateuttaan isäntää kohtaan, muiden yllytyksiä, ja niitä alati mielessään hautoa. Heidän hyvät puolensa heräsivät ja he alkoivat yhä enemmän ymmärtää, että ero se on sentään elukan ja järjellisen ihmisen välillä. Kuten nälkä sairaan paratessa kasvaa ja kuten kuolema taudista toipuvalle yhä kouriaan kurottelee, jollei nälkää ole, niin tuli heillekin Jumalan sanan nälkä ja he menivät kernaasti kuulemaan saarnaa tai silloin tällöin pyhäkouluunkin. Eivätkä he tienneet sen jälkeen ainoastaan kertoa, mitä uutta olivat nähneet tai kuulleet, vaan myös mistä tekstistä pappi oli saarnannut ja paljon muutakin, mikä heidän mieleensä oli koulussa painunut. Sitten rupesivat he keskustelemaan asioista pöytänsä ääressä ja jos joku yritti pilkata vakavia asioita, niin häntä neuvottiin olemaan ihmisiksi. He alkoivat yhä enemmän ymmärtää, että kyllä sittenkin on kaunista ja hyvää olla kristitty ja että kristityn rengin kohtalo on toki paljon parempi kuin pakanakuninkaiden, jotka eivät oikein tiedä, miksi maailmassa ovatkaan, jotavastoin kristitty renki tietää olevansa maailmassa tullakseen Jumalan lapseksi ja päästäkseen taivaaseen. Iltapäivät kuluivat kuten linnun siivillä ja kun kello löi neljä, ei kukaan tahtonut oikein uskoa että kello oli niin paljon; sehän ei ollut mahdollista, hehän olivat juuri istahtaneet pöydän ääreen. Emäntäkin sanoi, ettei hän ollut uskonut, miten hupaisesti häneltäkin aika kului näiden toisten hommissa. Jopa hän monasti kantoi pöytään kaikille kahviakin eikä mieleensä juolahtanutkaan, mitä ihmiset sanoisivat, kun hän kestitsee renkejä ja piikoja kaiken sunnuntaita kahvilla.

Ihmeellisesti oli tuo pikku tapahtuma muuttanut ja mullistanut talon oloja. Kuten talvella kun aurinko paistaa lämpimästi ja uutterasti, näkee kärpästen kömpivän sitä kohti ja nauttivan olostaan, niin nauttivat nyt myös palvelijat sunnuntaisin heille varatusta lämpöisestä uunista. Ihan säälitti kun näki, miten he pyrkivät sen ääreen melkein tiedottomina kuten kärpäset aurinkoon päin ja lämmittelivät ja virkistyivät lämmöstä ja iloitsivat olostaan. Usein on tosin tämä tainnuksista toipuminen väärää ja hillitöntäkin ja siitä johtuva ilo ilmenee rumalla tavalla.

Niinpä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkun jo tiedettiin siellä täällä, että Bodenbauerissa lämmitettiin palkollisille tupa sunnuntaisin. No renki se ei kauan kursaile lähtiessään minne mielensä halaa. "Lähtään Bodenbaueriin", sanoo hän toverilleen, "ei suinkaan ne meitä elävältä syö. Eihän hän sentään mikä herra ole, tottakai hänen tupaansa uskaltaa pistäytyä. Sillä on kaksi iloista piikaa, ne eivät kaihda poikia; kai nekin ovat tuvassa." Näillä mielin tungeskeli yksi toisensa jälkeen Bodenbauerin tupaan vain loruamaan ja kujeilemaan. Ei tullut ainoastaan renkejä, mutta heidän jälestään piikatyttöjäkin, ja viimemainitut eivät tungeskelleet taloon lainkaan oikeille asioille, vaan ainoastaan renkien vuoksi. Siitäkös nyt syntyi kiemailua ja joutavuutta puheissa ja eleissä, lauluissa ja teoissa. Bodenbauerin täytyi heitä huomauttaa, vaikkei hän lainkaan mielellään olisi sitä tehnyt. Sillä maamiehestä ei liene mikään kiusallisempaa kuin ruveta neuvomaan toisten palvelijoita ja ylipäänsä moittia, oikaista silloin kun on sellaisessa asemassa, että muut hänelle voivat pahastua, selittää hänen sanansa väärin ja ruveta kaunaa kantamaan. Mutta ei voinut isäntä muuta kuin huomauttaa. Hän sanoi siis kerran: Hän ei tahtonut kieltää ketään tulemasta taloonsa; mutta vuotuinen lepopaikka kirkossa käymättömille ei hänen talonsa ole; kuka ei täällä ole siististi, saa lähteä matkaansa, ja lisäväkeä ei täällä kaivata. Ei näet sovi tuvassa nyt edes seisomaankaan ja tupakka löyhkää niin että on tukehtua. – Se auttoi. Tosin jotkut kreutzerin rengit mukisivat ja batzin piiat nyrpistivät nokkaansa, mutta mitäpä Bodenbauer heistä piittasi!