Kitabı oku: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», sayfa 9

Kaisu rupatteli koko ajan, niin ettei Uli saanut suun vuoroa – ja sitten tulivat he tienhaaraan, jossa heidän oli erottava. Silloin sanoi Kaisu Ulille suuret kiitokset ja: en olisi noita hirtehisen elukoita saanut kotiin ilman sinun apuasi.

"Suurkiitosta vaan; nyt minä olen sinulle velkaakin 8 batzia ja minä en ole mielelläni kellekään velkaa, sattuu unohtamaan, ja se on niin ikävää. Kuule, tule siis pian meille, että minä maksan; on niin ikävää kun on velassa. – Tahi kuulepas", sanoi Kaisu ollen jo menossa kymmenen askeleen päässä; "Tule maksattamaan jo ensi yönä!" "Onko se täyttä totta?" kysyi Uli. "No, totta totisesti totta", vastasi Kaisu.

Uli paran pää oli mennyt ihan pyörälle. Kaisu oli, kuten sanotaan, pulska ihminen, ruumis vankka kuin kallio, pää kuin nelikko, käsivarret paksut kuin kirnu ja pohkeet, kuten hän itse sanoi, vielä paksummat. Kaisu oli tilallisen tytär; isällä oli komea talo; Kaisulla myötäjäisiä enemmän kuin monella talonpojalla omaisuutta; eikä sopinut myös halveksia noita neljää tätiä Aargaussa. Kaisu ei ole vastahakoinen, Kaisu kai ottaisi Ulin miehekseen, siitä luuli Uli voivansa olla Kaisun sanoista päättäen varma. Onnen poika, se joka saisi Kaisun, sellaisen ahkeran ihmisen! – Tämäkös pani Ulin pään pyörälle, hän tuskin osasi kotiinsa.

Kun Uli kulkea kompuroidessaan havahti unelmistaan, näki hän jo ehtineensä lähelle Bodenbauerin taloa. Silloin unohti hän Kaisun ja ajatteli sitä louisdoria, jonka hän tänään oli voittanut kaupoissa. Ja hänen päähänsä pälähti, että ehkäpä isäntä onkin kateissaan kun hän on niin paljon voittanut ja ehkäpä on parasta olla hänelle puhumatta louisdorista ja sanoa voittaneensa vain pari kolme guldenia. Ketään tuttuja ei ollut läsnä kaupanteossa ja vieras oli ostajakin. Siten säästäisi hän isäntäänsä harmittelemasta eikä kuitenkaan ottaisi itselleen muuta kuin sen minkä Jumalan ja oikeuden edessä oli saapa, minkä hän oikeuden mukaan oli ansainnut. Mutta jospa isäntä tietääkin nykyiset käyvät hinnat? Ja Uli palkitsee näin pahalla hänen hyvyytensä, sen että isäntä on uskonut hänen huolekseen lehmän myymisen? Sillä jos isäntä ei olisi ollut Ulille hyvä, olisi hän tietysti itse voinut lähteä myymään lehmää ja sellainen älyniekka kuin isäntä, jota eivät välittäjät eivätkä juutalaisetkaan petä, ei olisi antanut lehmää tyhjästä. Ankarasti Ulin aivot työskentelivät, vaaka nousi ja laski, eikä hän ollut tehnyt vielä päätöstä tanhualle tullessaan. Silloin isäntä koputti pikkutuvan akkunaan ja kutsui Ulia sisään. Outo kunnioituksen tunne valtasi Ulin kun hän astui tuohon pyhäkköön, tuohon pieneen kammioon, joka oli talon kaikkein pyhin.

– Suuressa maailmassa on kaikkein pyhin sali. Sitä tarkastelevat herrat ja naiset kun aikovat vuokrata asuntoa; he mittaavat sitä katseillaan: miten korkea se on, sopiiko siihen kruunu, miten leveä se on ja miten monta pelipöytää siihen mahtuu; ja katselevat seiniä: onko ne maalattu kiiltovärillä vai onko niissä tapetit; mutta pikkutupaa he eivät tiedustele. Ja kun he ovat löytäneet kunnon salin, palaavat riemuiten kotiinsa, kasvot onnea loistaen, ja neuvottelevat keskenään, vieläköhän voisi tuossa uudessa asunnossa käyttää vanhoja huonekaluja vai pitäisiköhän jo hankkia uudet? Ja herran ja rouvan kasvot paistavat onnesta, tuossa uudessa salissa niin kauan kun he ovat yhtä mieltä; mutta heti kun heidän aikeensa jotenkin eroavat, vääntyvät naamat kieroon ja onnettomalta näyttää silloin joka piirre: rouvalle tulee puistatuskohtaus ja herra raivostuu; toinen pujahtaa ulos yhdestä ovesta, toinen juoksee toisesta. Ja sitten ei heille sovellu enää se sali ja pikku tupaa ei heillä ole lainkaan. Jos on hyvin käynyt, on vain alkoovi. Ei pikkutupaa, jossa he voisivat luottavaisesti ja hiljaisella äänellä neuvotella yhteisistä asioistaan, jossa ei kumpikaan rupeisi äänekkäästi puhumaan tai huutoa hojottamaan, josta he eivät koskaan lähtisi pois muuten kuin yksimielisinä. Ei pikkutupaa, avioliiton pyhäkköä, jossa jaetaan uskollisesti ilot ja surut, murheet ja toivot, ajatukset ja tuumat. – Niin, kumpa vain enemmän kaivattaisiin pikkutupaa, ja salin asemasta tiedusteltaisiin pikkutupia, niin oikeaksi avioksi muuttuisi moni avioliitto, joka nyt ei ole muuta kuin ilvenäytelmää, missä esiintyy herra ja rouva salissa, molemmat putsattuina ja pyntättyinä, ainakin rouva kurenauhoilla pingattuna, mutta myös molemmat ikävin naamoin ja suu murjollaan kunnes kamarineitse ilmoittaa jonkun vieraan tulon. Silloinkos koetetaan saada kasvoille ylhäistä eloisuutta, koetetaan paistaa onnesta ja kellahdellaan sohvalla kuin autuuden meressä. Mutta se on vain salien autuutta, se!

Ei ilmoittanut kamarineitse Ulin tulosta, vaan omin päin astui hän sisään, syvästi kunnioittaen tuota kammiota ja sen omistajia. Sillä tuossa pienessä kammiossa ei hän ollut käynyt ennen ikinä muulloin kuin isännän lukiessa hänelle lakia tai saamassa palkkaansa. Siksi tuli hän sinne nyt kuin lumottuun sadun lehtoon, jossa ihminen ehkä saa nähdä sellaista, joka on kuolevaisen silmältä tavallisesti kätkettyä. Siellä istuivat isäntä ja emäntä kahvilla ja isäntä tiedusteli, miten Uli oli tehtävänsä suorittanut: hän kai oli myynyt elukan, koskei ollut tuonut sitä takaisin kotiin? Mutta emäntä nousi ylös, ehkä itsestään, ehkä oli isäntä häntä viittauksella pyytänyt, toi kupin, kaatoi sen kahvia täyteen, asetti Ulin eteen ja sanoi: "Istu, otahan kahvia ja leikkaa itse leipää; sinua kai janottaa nyt kovasti kun on kovin kuuma." Sanottuaan ettei tuota nyt olisi tarvinnut, istuutui Uli kuitenkin ja alkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt; ja alusta loppuun puhui hän pelkkää totta. Isäntä ja emäntä saivat tietää kaiken, mitä hän oli sanonut, ajatellut ja tehnyt markkinoilla; hänen olisi ollut mahdotonta pujauttaa ainoaakaan valheen sanaa suustaan täällä pikkutuvassa. Lopuksi luki hän saamansa rahat batzilleen ja kreutzerilleen pöytään isännän eteen. Isäntä nauroi ja emäntä sanoi, että hyvin teki Uli sille kauppiaalle; mutta hän ei ollut uskonut, että Uli olisi niin ovela. Sitten he söivät ja joivat ja kun isäntä oli kylläinen, otti hän rahansa ja eroitti niistä lupaamansa summan Ulille, sanoen, ettei hän näitä ota, nehän ovat Ulin, kuten oli sovittu. Uli sanoi: "Niin, kun siinä olisi vain yksi guldeni, niin voisihan sen ottaa; mutta louisdori on ihan liikaa, niin paljoa minä en huoli." "Sehän nyt on merkillistä", sanoi isäntä, "et suinkaan sinä olisi ollutkaan niin ovela, jos ei sinulla olisi ollut oma voitto mielessä. Sinä olet ne ansainnut hyvin ja sinun on ne otettavakin." – Uli kierteli ja sanoi: "Enhän minä sitä väitä, etten mitään huoli; mutta isännän on annettava minulle minkä kohtuulliseksi näkee, louisdori on ihan liikaa." – Isäntä sanoi: "No johan sinä nyt sen olet kuullut, turhaa on siitä enää puhua." "Mutta kuules", sanoi silloin emäntä, jonka periaatteet, kuten naisten ainakin, helposti silloin tällöin horjahtivat, etenkin jos oli kokonainen louisdori kyseessä (kreutzereinä olisi hän voinut arvelematta jaella louisdorin tarvitseville), "kuules, kun nyt Uli kerran on näin järkevä, niin älä sinäkään ole hassu. Minun mielestäni te voisitte panna tasan sen riitarahan, niin ei kummallakaan olisi nurkumista. Katsos, ota sinä Uli tuosta kaksi taalaria; ja sinä, Johannes, pane pois rahasi. Sattuu vielä tulemaan joku ja nauraa teidän kiistallenne ja joudutte vielä vaikka lehtiin." Uli sanoi: "Kiitoksia paljon, mutta kyllä tässä nyt vain on liikaa!" Ulos mennessään hän ei ajatellut mitään erikoista; mutta jokin vaisto hänellä kuitenkin oli siitä, etteivät nyt asiat menneet oikein puolin. Vaan eihän auttanut muu kuin tyytyminen. Mutta isäntä pani rahat säästöön ilmaisematta ajatuksiaan ei sanoilla, eikä ilmeellä.

Kun päivän työt oli tehty ja kun oli illasteltu, sanoi Johannes vaimolleen, että hänen on vielä mentävä vähän ulos. Ulilla olivat näet yhä olleet pyhähousut jalassa; isäntä oli ihmeissään: aikoikohan Uli vielä tänään lähteä jonnekin ulos. Ehkä aikoo Hubechburen Kaisun luo. Siinä tapauksessa on isännän tässä vielä sanottava Ulille pikku sananen. – Ulkona näki hän Ulin pyhähousut jalassa odottelemassa hetkeä, milloin voisi kenenkään huomaamatta puikahtaa kotoa pois. Isäntä tuli Ulin luo ja antoi hänelle kaksi suurta taalaria. "Ota pois omasi", sanoi hän. "Erehdyit, jos luulit minun pitävän itselläni sitä, mikä on oikeuden mukaisesti sinun." Uli rupesi taas kursailemaan ja sanoi: että tämähän on ihan liian kohtuutonta; isäntä olisi itsekin saanut niin paljon, jos olisi ollut myymässä lehmää, ja 16 livreä on liian iso päiväpalkka renkimiehelle. "No etkö nyt jo kuullut", sanoi isäntä, "että sanasta miestä, vaikka olisi kysymyksessä kymmenen louisdoria. Ei saa syödä sanaansa, ja minä olen tyytyväinen. Mutta en viitsinyt ruveta jankkaamaan muorin vuoksi, täytyyhän niille naisille antaa aina vähän myötä; ainahan sitä sitten kuitenkin voi jälestäpäin tehdä miten paraaksi näkee ja miten oikeus vaatii. Näissä asioissa ei naisväen äly aina ole riittävä, vaikka sydän olisi miten hyvä." – Uli otti viimein loput louisdorit ja riemusta sykki hänen sydämensä rikastuttuaan yhtenä ainoana päivänä näin paljon. Ja hän päätteli päättelemistään itsekseen: isäntä on kuin onkin kelpo mies; moni ei olisi tehnyt niinkuin hän. Ja isännän seisoessa siinä hänen luonaan aukeni Ulin sydän yhä enemmän ja hänestä tuntui siltä kuin pitäisi hänen nyt kysyä isännältä neuvoa eräässä asiassa. Mutta hän alkoi kuitenkin puhua vain muita asioita; ja kun isäntä aikoi lähteä pois, alkoi Uli taas puhua uusia juttuja, mutta ei vain sitä aikomaansa. Viimein sanoi isäntä: "On jo aika mennä levolle; hyvää yötä." "Sitä samaa, isäntä", sanoi Uli; "mutta jos sopisi, niin olisihan minulla sinulta vähän kysyttävääkin." "Ka, mitä?" kysyi isäntä. "Niin, se Hubechburen Kaisuhan se pöllähti päähäni. Se sai minut käsittämään, ettei siellä taidettaisi kieltää, jos minä sitä pyytäisin. Taitaa olla hyvin ahkera ihminen, taitaa kyetä joka työhön; sellainenhan se rengille sopisi. Ja sellaiselle, jolla ei ole liikoja kolikoita, olisi sillä vielä hyvä omaisuuskin; ja siitähän sitä kelpaisi sitten alottaa. Kaisu jo viittaili minulle noin konkelon koivun kautta, ja luulen, että se avaisi minulle aittansa jos minä menisin sinne. Ja minä olen nyt kahdella päällä mennäkö vai ei. Niin minä ajattelin kysyä sinulta. Sinä katsot aina minun etuani ja sinä voit neuvoa minua paraiten."

"Mihinkä sinä renkiä tarvitset?" kysyi isäntä. – "Enhän minä mitä renkiä tarvitse", sanoi Uli, "mutta minä luulin, että saisin Kaisusta sopivan vaimon." "Vai niin", sanoi isäntä, "mutta minun mielestäni sinä kuvailit Kaisua vain hyvänä renkinä, etkä hyvänä vaimona. Ja vaimo ja renki eivät ole ainoastaan aivan eri olentoja, vaan hyvä renki voi olla myös huono vaimo ja huono renki hyvä vaimo. Mitä hyötyä siitä sinulle on, jos vaimosi tekee rengin töitä, vaan ymmärtää talon hoidon kuten lehmä pyörivän tuulimyllyn. Ja sellainen on Kaisu. Se niittää ja luo lantaa paremmin kuin yksikään muu tyttö ja tallustelee tunkiossa paljain jaloin niin että lanta räiskyy aina polviin saakka; mutta kunnollista keittoa, tiskivettä parempaa, ei se osaa keittää. Äiti heillä hoitaa tavallisesti ruokataloutta ja ainoastaan silloin kun hän on sairaana, ajavat tyttäret tuhrujaan pannuun ja sanovat sitten muka keittävänsä ja keittävät sellaista soppaa, ettei sitä siivollinen sikakaan syö. Kun isä ei ole kotona, keittelee kukin itselleen mitä haluttaa. Kun saavat tuhlata paljon voita, munia ja jauhoja, niin luulevat hötöksiään hyviksi. Ei niin reikää ne osaa paikata; tuskin heistä yksikään lie eläissään ottanut neulaa käteensä. Hirveää talonhoitoa se on. Tavaraa on jos miten paljon ja jokainen kuluttaa sitä kuten haluttaa; kukaan ei piittaa siitä, miten paljon kuluu. Siksi eivät he olekaan oikeastaan rikkaita; he paremminkin taantuvat kuin edistyvät. Niin käy aina, kun ei pidetä järjestyksessä mitään. Tyttäret eivät saa paljoa periä, sanokoon Kaisu mitä tahansa. Rikkaus on maassa ja maa joutuu pojille; ja saavatpas tytöt nähdä, mitä heidän osalleen jää! Noista Aargaun tädeistä olen myös kuullut puhuttavan; ne ovat vain sulavaa sokeria, joilla ihmisten suita imellytellään. En tosiaan tiedä, mitä tätejä niillä olisi Aargaussa. Ne tytöt epäilyttävät vähän, kehuvat liiaksi. Panee ajattelemaan, että ovat puutteessa. Heidän äitinsäkin oli samallainen. Hän oli vähällä saada minut pauloihinsa, ja olisimpa saanut kauppojani katua! Kyllä uskon, että saisit Kaisun; mutta mitä sinä hänellä teet? Rahoja et saisi vielä pitkään aikaan, sitävastoin saisit olla kauan palkattomana renkinä, kotivävynä. Ja jos pääsisit itse ohjiin, täytyisi sinun hankkia piika hoitamaan taloutta emännän ollessa lantaa luomassa. Eikä Kaisulla olisi mitään kyllältä. Jos hän ei saisi kaadella neljän lehmän maitoa kujille, parkuisi hän puutetta ja hätää. Et usko, miten usein pettyy talon tytöissä, joita paljon kehutaan ja jotka ovat eläneet hyvissä oloissa. Ne eivät jumaliste osaa usein muuta kuin hosua ja hutkia työkaluilla kun heidät panee työhön, eivät ne koskaan tee työtä järkevästi. Elleivät saa kaulaa myöten mäiskiä ja rypeä maidossa ja voissa, niin nurkuvat huonoja oloja, ja ellei aina ole räätäliä heidän takanaan ja ompelijatarta edessä, niin ovat he sen näköisiä, ettei tiedä mikä on etu-, mikä takapuoli. Ja jos ei voida ottaa piikaa tai jos piiat eivät ole emäntää älykkäämpiä, niin hyöritään talossa kuin päättömät kanat ja aterioiminen on kanain kaivelemista tunkiolla; Sen sijaan lähtevät naiset kynnökselle ja ajattelevat suurtakin merkitsevän sen, että he ovat muutaman päivän vuodessa väen kanssa ulkotöissä! Mutta suurten töiden lomassa ne tavallisesti laiskehtivat. Jos sinä tuollaisen ottaisit, niin saisit myös pitkin vuotta kuulla kahdesti päivässä, miten hyvä eukolla oli ennen kotonaan, miten suuresta suvusta hän on ja miten paha hänellä nyt on: hölmö oli ollutkin: olisihan hän voinut saada parempiakin kuin talonpoikaisen rengin! Se on minun mielipiteeni, Uli", sanoi isäntä, "tee kuten paraaksi näet; mutta kun kerran kysyit minulta neuvoa, niin en sinua Kaisulla mairittele."

Uli oli kuunnellut aivan hartaasti ja sanoi viimein: "No, minä menen ja vedän pyhähousut jalastani pois. Sinä ajoit koko talontyttö-pöläyksen mielestäni, mutta taidat olla oikeassa. Kun tahtoo vaimoa, niin ei taida pitää tavoitella renkiä. Voisi joutua itse vielä rengiksi eikä saisi koko keikauksesta muuta etua kuin lauman lapsia ja huonon vaimon, joka ei tyytyisi mihinkään, kun ei saisi koskaan kyllikseen tuhlata. Jos et olisi minua avittanut, olisin sinne ehkä mennyt ja saanut vettä kenkääni vielä pahemmin kuin silloin niissä Stiinan ja Ullan hullutuksissa. On toki hyvä, kun on joku, joka on itseä viisaampi." "Niin", sanoi isäntä, "hyvä kyllä, mutta häneltä täytyykin asioitaan tiedustella ja häneen luottaa, muuten ei hänestä ole mitään hyötyä."

"Oikeassa olet", sanoi Uli; "kyllä nyt olenkin viisastunut sen verran, että tiedustelen ja uskon; kiitokset vain sinulle." "Ei ansaitse, tällainen pieni apu", sanoi isäntä. "Hyvää yötä." "Sitä samaa", vastasi Uli. "Mutta kuule, älähän sinä nyt vain lörpöttele kellekään, mitä minä olen sinulle puhunut", lisäsi isäntä. "Älä pelkää", vastasi Uli, "kyllä pidän ne omina tietoinani."

YHDESTOISTA LUKU

Miten rengille alkaa kangastaa toiveita ja miten hyvä isäntä osaa häntä innostaa

Niin haihtuivat vähitellen Ulin päästä naimahullutukset ja hänestä tuli jälleen vain uuttera renki, joka huolellisesti toimitteli tehtäviään.

"Minun hevoseni ovat nyt seudun kauneimmat, lehmien kylet välkkyvät kuin silkki ja tällaista lannan paljoutta kuin tänä vuonna ei minulla ole vielä ikinä ennen ollut", sanoi isäntä. "Oltaisiimpa vain joka talossa vähän ymmärtäväisempiä kuin mitä nykyisin ollaan, niin saataisiin olista melkein puolta enemmän lantaa kuin nykyjään; se on nyt meillä koettu." Mutta isännällä oli aina ollut renkejä, – kuten oli jo Ulille kertonut – joita ei saanut luopumaan vanhoista huonoista tavoista ja jotka hymyillä virnistelivät kun ymmärtäväinen isäntä heitä neuvoi. Ja mikään ei isännästä ole kiusallisempaa kuin mokoma itserakas nolkki, joka ei ymmärrä mitään, vaan ei kuitenkaan välitä neuvoista, moinen, joka tuumii, ettei isännällä ole omissa asioissaan niin mitään sanomista. Ne eivät, jumaliste, eläissään opi kerrassaan mitään, vaan pysyvät aina yhtä tuhmina ja heitä ei viimein kukaan huoli työhönsä kymmenenkään kreutzerin päiväpalkasta.

Mutta Uli kävi kaikissa ulkotöissäkin. Hevosmies oli hän vallan mainio ja hänen neljä nimikkoaan vetivät niin varovasti ja tasaisesti että kulettivat ainakin kolmanneksen enemmän kuormaa kuin muiden hevoset. Sulloipa hän vankkurit miten täyteen tahansa, aina ne vetivät niin että paukkui. Uli riitti kynnössä mille isäntäukolle tahansa ja kylvössä ei hänen kanssaan huolinut kenenkään mennä kilpailemaan. Jopa voi isäntä jättää hänen kylvettäväkseen hienotkin siemenet, kuten esim. apilaan, pellavan j.n.e., ja emäntä sanoi, että hän tuskin huomaa eroa Johanneksen ja Ulin kylvöksessä. Isäntä sanoi usein, että askareet sujuvat nyt aivan yhtä hyvin olipa hän itse kotona tai ei ja ettei oikein arvaakaan, miten hyvä nyt on olla, kun on talossa renki, joka ei lyö laimin tehtäviään ja jonka huoleksi voi uskoa mitä tahansa, eikä mikään pölkkypää, jolla ei ole mielessä muuta kuin tänään laiskehtiminen ja huomenna lurjusteleminen. – Niin oli hän jo monelle kertonut; mutta hänelle oli aina vastattu: Hyvä on sinun rehennellä, sinulla on varaa antaa enemmän palkkaa kuin muilla; minun täytyy maksaa korkoja, enkä voi siis pitää neljänkymmenen kruunun renkiä, täytyy tyytyä halvempaan. Silloin oli isäntä sanonut, että jos he oikein laskisivat, niin he huomaisivat, että huokeimmat rengit ne ovatkin juuri niitä kaikkein kalliimpia. Mutta sitä ne eivät ottaneet uskoakseen.

Niin saarnaili Johannes usein ja ylpeä hän oli rengistään. Ulin vuosipalkka oli vähitellen kohonnut aina neljäänkymmeneen taalariin ja niistä oli hän säästänyt joka vuosi vähintäin kaksikymmentä taalaria ja kuitenkin oli hänellä nyt hyvät vaatteet ja enemmän ja yhtä hyviä paitoja kuin monella tilallisen pojalla. Hänellä oli yli sata kruunua säästöpankissa ja hän piti itseään jo varakkaana miehenä. Mutta kuten nälkä usein tulee syödessä, niin tulee usein maltittomuuskin säästäessä ja vaurastuessa. Edistyminen alkaa tuntua liian hitaalta, tuntuu siltä, kuten ei tarvittavaa rahamäärää tahtoisi saavuttaakaan, kuten edistyksen pitäisi olla ihan toisella tolalla. Tämä nyt on tuo tuttu juttu siitä sairaudesta, mikä enemmän tai vähemmän tarttuu kaikkiin, joille kertyy taskuun joku kruunu rahaa ja ovat saaneet päähänsä sen ajatuksen, että heistä täytyy tulla rikkaita. – Se tauti tarttui Uliinkin ja hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen nyt ehdottomasti joko hankkia itselleen jo jotain itsenäistä tointa tai saada vielä enemmän palkkaa. Aina kuuteenkymmeneen kruunuun kykenisi hänen laisensa hyvin ansaitsemaan jossain kunnon paikassa, ja jos hän saisi hyvän tallirengin paikan, voisi hän saada hyvässä lykyssä satakin kruunua. Tosin hänen olisi ikävä lähteä täältä, ajatteli hän, ja kaikki täkäläiset ovat hänestä rakkaita; mutta täytyyhän jokaisen katsoa eteensä. Isäntä huomasi tuon sairauden eräistä Ulin vihjailuista ja oireista, mutta hän ei siitä vihoitellut. Hän ei ollut niitä, jotka kohdeltuaan palvelijaa hyvin, luulevat, että palvelijan sitten tulee vastalahjaksi uhrautua heille koko elinijäkseen, s.o. palvella heitä kaiken ikänsä samalla palkalla, vaikka se olisi miten vaikeaa palvelijalle. Tietysti en nyt puhu tuosta tavallisesta palvelijain vimmasta muutella joka vuosi palveluspaikkoja kahden, kolmen kruunun palkankorotuksen vuoksi, vaikkeivät olekaan missään suhteessa edistyneet, eivät kelvollisuudessa eivätkä työtaidossa, ja vaikkei heidän nimensä arvo ja entisten isäntäinsä suosio olekaan kasvanut. Tieto, että on tehnyt jollekin ihmiselle hyvää, on tosin annettua palkkaa sekin, ja vähän aikaa voi tosin hyvällä syyllä käyttää hyödykseen ihmistä, jonka on tehnyt paremmaksi. Mutta tässä seikassa ei sentään ole mentävä liian pitkälle. Ellei parannetulle voi antaa hänen kykynsä mukaista tointa ja palkkaa, niin ei häntä pidä itsekkäästi estää edistymästä, vaan täytyy järjestää asiat niin, että itse voi tulla toimeen ilman häntäkin. Ja samalla pitää auttaa häntä yhä edistymään. Sitten muistelee palkollinen isäntää elinikänsä kiitollisin sydämin, kuten ystävä ystävää.

Heti alussa ei Johannes ajatellut tätä asiaa näin kauniisti, ja häntä harmitti kun oli kasvattanut Ulin toisten hyväksi; mutta mieliapeaansa ei hän kuitenkaan ilmaissut ja hänen viimeinen päätöksensä oli tämä: joko täytyy minun maksaa hänelle niin paljon palkkaa että hän on tyytyväinen tai antaa hänen mennä. – Kun siis Uli kerran varsin luottavaisena, – jollainen hän muuten aina nykyjään oli isäntäänsä kohtaan, – avasi hänelle sydämensä ja sanoi, ettei hän nyt oikein tiedä mitä ruveta yrittämään: ostaako talo vai vuokrata? niin antoi isäntä hänelle neuvojaan ilman mielikarvautta. "Kyllä ymmärrän", sanoi hän, "ettet sinä voi ijäksipäiväksi jäädä minulle; sinä olet nuori ja sinun täytyy käyttää nuoruuttasi hyväksesi. Paljoa enempää palkkaa en minä enää voi sinulle maksaa, vaikka siitä ehkä olisikin minulle pelkkää etua. Mutta mitäs puhut ostamisista ja oman hankkimisista? Mihinkäs sinä pystyt sadalla kruunullasi? Suurta tilaa ei ajattelemistakaan, sadat kruunut eivät niissä merkitse niin mitään. Ja jos ei isoa tilaa varten ole vähän käyttörahojakin, niin ei pääse alkuunkaan ja joutuu pian puille paljaille. Kun ostajat huomaavat myyvän talollisen olevan rahapulassa, täytyy aina myydä kaikkia tuotteita liian halvalla. Ei voi koskaan odottaa sopivaa aikaa. Sitä vastoin täytyy kaikesta maksaa liikaa niille, jotka myyvät laskulle; siten on kiinni kuin tervassa ja aina veloissa kunnes tulee – vararikko. – Vielä pahempi on pientilallisten kohtalo. Surettaa aina kun näkee heidän ponnistelevan. Kaikki mitä tilalla kasvaa, kuluu omaan tarpeeseen. Milläpä edes maksaa talon maksut? Yhden tai kahden lehmän tilat ovat aina yleensä kaikkein kalliimmat ostaa ja hoitaa. Useimmat menevät perikatoon koettaessaan saada itsestään tilasta maksujaan. Aivan toinen on asia, jos harjoittaa niiden hoidon ohella jotain muutakin ammattia tai saa muiden töissä sivutuloja. – Tilaa sinun rahoillasi ei saa, tuskin saisi tarvittavaa karjaakaan; mihinkäs niillä pystyt? Ei, kärsi nyt vielä vain; muuten ehkä menetät yhtäkkiä kaikki mitä jo omistat. Mutta jos satun kuulemaan, että on saatavissa jokin paikka, josta saisit kunnollisen palkan, niin en estele sinua lähtemästä. Vaan ei tallirengiksi; niille käy tavallisesti huonosti, harvat säästyvät jäsentaudeilta ja viinan vimmalta. Tosin olen pahoillani lähdöstäsi; mutta empä voi valittaa, että ihan heti yritit laukata pois tai vaadit hävyttömästi lisää palkkaa tai ettet olisi huomannut olevasi minulle jollain tavoin kiitollisuuden velassakin. Sinä olet nyt ollut minulla lähes kymmenen vuotta ja kyllä minä jo olen saanut hyötyä sinun parannuksestasikin. Ole varma, että koetan miettiä sinun etuasi. Voithan itsekin sitä aprikoida, mutta ilmoitahan aina tuumasi ajoissa minulle." – Näin suorasukaisesti puhelivat isäntä ja renki nyt keskenään; he eivät olleet toisilleen umpisuita eikä siitä tullut vahinkoa kummallekaan.

Oli syksy, puut täynnä hedelmiä, niityt lehmäkarjaa, pellot potatin nostajia, päärynäpuissa hyppeli oravia, metsissä kierteli metsästäjiä, viinitarhoissa vilisi ravintolan isäntiä. Johannes oli tullut hevosineen pellolta ja latasi pengermällä piippuunsa tupakkaa, istuen penkillä ja nauttien levosta ennen illallista. Hänen vaimonsa tuli kellarista panemasta hedelmiä kuivamaan, ja sanoi hengästyneenä: "Kuule nyt, Johannes, en tiedä mitä tehdä; alhaalla ovat jo kaikki kuivauslaarit kukkurallaan ja puissa on vielä lähes tuhannen koria: keksi nyt, mitä on tehtävä? Näin niitä ei voi jättää. Vaikkeivät hedelmät nyt olekaan juuri missään hinnassa, niin parempihan on niillä tehdä jotakin kuin antaa niiden pilaantua saamatta niistä mitään hyötyä. Rakas Jumala on ne kasvattanut ja johonkin niitä siis täytyy käyttää." "En teekään tahallani syntiä, muori paha", sanoi Johannes, "olen jo tätä asiaa aprikoinut. Haluatko huomenna lähteä kanssani markkinoille? Minulla olisi jos jotain asiaa kaupungissa toimitettavaa, täytyisi katsastella uutta lehmääkin ja käydä teurastajalla. Se ei ole vielä maksanut sitä viimeksi myötyä vasikkaa; ja olisi puhuttavaa kirjurin kanssa kunnan asioista. Tuumin siis lähteä huomenna markkinoille. Saapahan sitten nähdä, eiköhän etikka- tai oluttehtailija haluaisi ostaa summassa niitä omenoita." "Mitäs hullutteletkaan, Johannes, mitenkäs minä täältä pääsisin! En puhukaan nyt muusta: mutta meillähän on nyt räätälit talossa; ja ajatteleppas sitä! Jos lähtisin, täytyisi minun jättää kankaat ja rihmat koko päiväksi heidän varaansa. Ja kylläpä he, se on varma se, siitä olisivat hyvillään, mutta minä en. Tulee vahinkoa, jos lähden kotoa. Ja kylläpä sitten koreasti kävisi jos jättäisin räätälit ja piiat koko päiväksi yksikseen kotiin. Mutta mene sinä nyt vaan hevosilla ja vankkureilla ja vie kuorma omenia mukanasi." "Ei, muori paha, se ei käy päinsä", sanoi Johannes. "Huomenna on markkinoilla tulvanaan kansaa. Jokainen tuo kuorman eikä saa senkään vertaa mitä kuluu hevosten ja vankkurien seisottamiseen. Mutta ajamalla menen kuitenkin. En voi kävellä; jalkani ovat ihan puutuneet ja huomennahan ei voida kuitenkaan kyntää. Täytyy vetää lantaa ja siinä tulee toimeen yhtä hyvin kolmella kuin neljälläkin hevosella. Suurta kuormaa ei voi panna kun on niin märkä keli." "Hyvä on, kun menet hevosella. Mutta saat ottaa pytyn voita mukaasi, minä annan heti kirnuta. Voinpahan sitten huomenna antaa välipalaksi räätäleillekin voileivän. Se on niille harvinaista herkkua ja syövätpähän sitten ehkä vähemmän päivällistäkin. Eivät, Jumala paratkoon, ruuat siunaannu kun ne ovat talossa."

"Uli", sanoi isäntä illalla, "varustappas Laukki huomeneksi ajoon ja puhdista vähän pikku vaunuja, niitä ei ole käytetty pitkään aikaan. En ilkeä, Jumala varjelkoon, ajella kuten Ylä-Aargaulaiset ja Bernin seudun tilalliset: viime vuoden töhkää pyörissä, rummuissa ja akselissa ja heinää häkin raoissa. Luulisi, etteivät ne vankkureitaan osaakaan puhdistaa. Lieneepä ihanaa heidän pihatantereillaan; siellä mahtaa olla isoisäin lastut ja roskat nurkissa, jotta kyllä osaisivat kotiinsa, jos haluaisivat palata." Sille rupesivat räätälit nauramaan ja alkoivat hekin kertoa isännän mieliksi ja kunniaksi kompajuttuja Bernin seudun tilallisista.

Huomisaamuna olivat komea Laukki ja siistit Bernin vaunut valmiina talon edustalla. Emäntä sitoi vielä isännän kaulaan liinan, oikaisi mieleisekseen hänen paidankaulustaan, pisti hänen taskuunsa nenäliinan, jota ensin levitteli ja tarkasteli, ettei siinä vain ollut reikiä, ja kysyi sitten: "Jokos on nyt kaikki?" Ja kun Johannes kaiveli taskujaan, puuttui vielä pesusieni, jonka vaimo toi hänelle keittiöstä. Ulkona oli voi varustettuna sankakoriin ja peitetty kauniilla valkealla, punapäärmeisellä liinalla. Johannes nousi rattaille lausuttuaan Ulille tarpeelliset ohjeet; ja emäntä antoi sitten hänelle korin ja tuumi, että isä voisi pitää sitä toistaiseksi istuimella; mutta jos joku nätti ja iloinen tyttö pyytäisi päästä kärryihin, niin päästäköön nyt vaan; emäntä ei näet ole niin mustasukkainen kuin Gufebüriläiset, jotka varustavat vakituisia urkkijoita tielle vaanimaan palkan edestä, kenen kanssa heidän ukkonsa seurustelevat matkalla, niin että sitten tietävät salaisuudet jo ennen kun miehet ehtivät kotiinkaan. "Mutta älähän nyt vain viivy liian myöhään", sanoi emäntä, "ja tuokin kori ja liina takaisin kotiin. Onko sinulla nyt kaikki?" "On", vastasi Johannes, "Jumalan haltuun ja eläkää hyvin keskenänne. Ja hei, Laukki, Jumalan nimeen." – Laukki lähti komeasti ravaamaan ja Uli seisoi tiellä ja emäntä pengermällä katsomassa miten komeasti isäntä lähti. Satasen askelta ehdittyään ja Ulin ollessa jo lähtemäisillään talliin, seisautti isäntä hevosen. "Juokse joutuun, Uli", sanoi emäntä, "siltä unohtui jotain. Ihme, jos ei se vielä kerran unohda päätäänkin. – Sitä huonomuistisempaa ihmistä ei ole maailmassa", mukisi emäntä, kun Uli lähti juoksemaan isännän luo. Isäntä sanoi, että häneltä jäi pikkutuvan pöydälle vielä papereita; emäntä antakoon ne Ulille, ne on kääritty jo valmiiksi. Jo etäämpää kuuli emäntä asian ja toi paperit Ulille. Nyt lähti isäntä jälleen ajamaan ja katosi pian näkyvistä; ja kun emäntä palasi tupaan siivoilemaan, tuumi hän itsekseen: "Hyvä kun sen viimein taas sai lähtemään; siitäkös riittää aina lähtöpuuhia; ei se tahdo päästä liikkeelle ja aina se unohtaa jotain."

Ja Johannes ajeli markkinoille. Pitkin matkaa katseli hän syystöiden kulkua, peltoja, jotka oli kylvetty, perunamaita, joista ei vielä oltu hedelmää nostettu; arvioi puiden hedelmällisyyttä ja tuumi, olikohan tuolla tai tuolla sellaisia hedelmälajia, joita hänellä ei vielä ollut.

Yhtäkkiä näki hän edessään tiellä kulkevan solakan nuoren naisen, joka kantoi vaivaloisesti raskasta koria. Nainen vilkui vähä väliä taakseen ja hänen verevät kasvonsa punersivat raikkaasti. "Hei, Laukki", sanoi isäntä, "juokseppas nyt vähän!" Mutta tuskin lähti Laukki kiitämään, niin jo kiristi isäntä ohjia ja kysyi: "Anna Maria, etkö tahdo tulla rattaille?" Ja Anna Maria seisattui ja sanoi: "Jo toki, jos en olisi tiellä; jo kaukaa minä sinut tunsin ja ajattelin, että jos ottaisit minut rattaille, niin kyllä tulisin." "No, annahan tänne korisi", sanoi Johannes ja avasi jalkapeitteen ja asetti korin sen alle. Kurotti sitten naiselle toisen kätensä pidätellen vaivoin toisella Laukkia. – "No tässäpäs sitä nyt ollaan", sanoi Anna Maria; "hyvinpäs minulle nyt kävikin. Olisi tuosta korista ollut vastusta, jos olisin saanut kantaa sen aina perille saakka. Mutta kun minulla on paljon ostoksia tehtävä, niin ajattelin, että pitää ottaa mukaansa tavaraa kaupaksikin sen verran että saa niillä rahoilla ostaa sen minkä tarvitsee." "Vai ei enää ollutkaan pussissa kotona", sanoi. Johannes. "Älähän", vastasi Anna Maria, nuori, toimelias naapurin vaimo, "mutta kun on myydä sellaista, jota ei itse tarvitse, niin täytyyhän sitä myydä. Ei sovi kulettaa rahoja kotoa maailman markkinoille." "Etpä ole ikääsi nähden tuhmimpia", sanoi Johannes. "Oi", vastasi Anna Maria, "ei ne vanhat aina viisaimpia ole; jos nuoret aina saisivat tehdä miten tahtovat, niin paremmimpa kävisivät asiat monin paikoin kuin mitä käyvät. Eipä siltä, että hänellä olisi mitään valittamista; mutta monasti oli hänestä tuntunut siltä, kuin olisi parempi jos hänen anoppinsa olisi vähän toisen lajinen. Mutta mitäpäs siitä, eihän sitä aina voi totuttaa ihmisiä uusille tavoille ja tuhmahan se miniä olisi, joka aina tahtoisi elää vain omain tapainsa mukaan. Nuorena pitää sietää muita; eipä näet itsekään kerran vanhana liene hyvillään kun nuorikko tulee jos jotain talon tapoja muuttelemaan ja parantelemaan." Johannes vastasi tähän kuten hänen laiselleen miehelle sopii. – Näin jutellen ajettiin monien kulkijaparvien ohi, tervehdittiin oikealle ja vasemmalle ja Anna Maria istua kekotti siinä oikein onnellisena, melkeimpä ylpeänä kauniissa ajopeleissä tuon komean isännän vieressä. Kun viimein saavuttiin perille, hyppäsi Anna Maria ensin alas rattailta, otti vastaan molemmat korit ja sanoi, että jos isäntä uskaltaisi antaa korinsa hänen haltuunsa, niin möisi hän isännänkin voin; sehän kävisi näet yhdellä tiellä ja Anna Maria koettaisi parastaan; hän tiesi muka hyvin, etteivät miehet ole kovinkaan mielissään mokomista kaupoista. "Anna Maria", sanoi Johannes, "jopas teet nyt minulle oikein hyvän työn; mutta minä kannan korin sinne voitorille. Helpommin se minulta käy kuin sinulta." Anna Maria kursaili, mutta antoi kuitenkin Johanneksen tulla kantamaan koria ja Johannes kysyi häneltä vielä, milloin hän aikoo palata kotiin? Anna Marian on tultava hänen kanssaan; hänkään ei viivy täällä myöhään. Anna Maria sanoi, että hän kukaties viipyy vielä kauankin. Mutta jos isäntä sanoisi, missä häntä voisi tavata noin puolenpäivän tienoissa, niin Anna Maria toisi hänelle silloin rahat, ja sittempähän saataisi nähdä, voitaisiinko lähteä yhdessä kotiin.