Kitabı oku: «Minna von Barnhelm», sayfa 4
NELJÄS KOHTAUS
Paul Werner. Isäntä. Franziska.
WERNER.
Tuossa hän onkin!
FRANZISKA.
Sata pistolia? Minä luulin, että sitä oli vain kahdeksankymmentä.
ISÄNTÄ.
Aivan oikein, vain yhdeksänkymmentä, vain yhdeksänkymmentä. Sen teen, kaunis lapseni, sen teen.
FRANZISKA.
Kaikki tuo kyllä selviää, herra isäntä.
WERNER
(joka lähestyy heitä takaapäin ja yhtäkkiä taputtaa Franziskaa olalle).
Neitokainen! Neitokainen!
FRANZISKA
(pelästyy). Huh!
WERNER.
Älköön hän pelästykö! – Neitokainen, neitokainen, näen, että hän on sievä ja vielä ventovieras. – Ja sieviä vieraita ihmisiä täytyy varoittaa. – Neitokainen, neitokainen, varokoon hän tuota miestä! (Osoittaen isäntää.)
ISÄNTÄ.
Kas, mikä odottamaton ilo! Herra Paul Werner! Tervetuloa meille, tervetuloa! – Ah, yhä vielä kai sama hilpeä, leikkisä, rehellinen Werner kuin ennenkin! Tämänkö kauniin lapsen pitäisi varoa minua! Ha, ha ha!
WERNER.
Karttakoon hän kaikkialla tuota miestä!
ISÄNTÄ.
Minua! minua! – Olenko minä sitten niin vaarallinen? – Ha, ha, ha! – Kuulkoon hän toki, kaunis lapseni! Kuinka häntä miellyttää tuollainen leikinlasku?
WERNER.
Hänenkaltaisensa selittävätkin aina leikiksi sen, kun heille sanotaan suora totuus.
ISÄNTÄ.
Totuus! ha, ha, ha! – Yhä parempaa, kaunis lapseni, eikö niin? Eikös osaakin ilvehtiä! Minäkö vaarallinen? – minä? – Parisenkymmentä vuotta sitten oli tuossa vielä vähän perää. Niin, niin, kaunis lapseni, silloin minä olin vaarallinen; silloin siitä tiesi yksi ja toinen; mutta nyt —
WERNER.
Voi tuota vanhaa narria!
ISÄNTÄ.
Siinäpä se! Kun vanhenemme, ei meistä enää ole vaaraa. Ei hänenkään käy paremmin, herra Werner!
WERNER.
Hitto vieköön, hän on ja pysyy hupsuna! – Neitokainen, uskonee kai hän minulla olevan vielä sen verran älyä, etten nyt puhu siitä vaarallisuudesta. Se yksi perkele on hänestä lähtenyt ulos, mutta seitsemän muuta on häneen mennyt sen sijaan.
ISÄNTÄ.
Oo, kuulkoon hän nyt taas! Mitenkä hän osaakaan kaikki väännellä ja käännellä! – Ilveestä ilveeseen ja yhä uutta ja uutta! Oo, hän on erinomainen mies, tuo herra Paul Werner! – (Franziskalle ikäänkuin korvaan.) Hyvinvoipa mies ja vielä naimaton. Kolmen kilometrin päässä täältä hänellä on komea kylätuomarintila. Hänellä sitä vasta on saalista sodasta! – Ja on ollut varusmestarina herra majurin väessä. Oo, hän on sitten meidän herra majurimme hyvä ystävä! Hän on sitten hyvä ystävä, joka antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi hänen tähtensä! —
WERNER.
Niin! ja tuo on sitten minun majurini hyvä ystävä! Tuo on sitten hyvä ystävä, joka majurin pitäisi antaa piestä kuoliaaksi.
ISÄNTÄ.
Mitä? kuinka? – Ei, herra Werner, tuo ei enää ole sopivaa leikkiä. – Minäkö en olisi herra majurin ystävä? – Ei, tuota leikkiä minä en ymmärrä.
WERNER.
Just on kertonut minulle kauniita juttuja.
ISÄNTÄ.
Just? Sitäpä jo arvelinkin, että Just tässä puhuu teidän suullanne! Just on häijy, törkeä ihminen. Mutta tässähän on tämä kaunis lapsi saapuvilla; hän puhukoon: sanokoon hän, enkö ole herra majurin ystävä? Enkö ole tehnyt hänelle palveluksia? Ja miksi en minä olisi hänen ystävänsä? Eikö hän ole ansiokas mies? Totta on, että hänelle on sattunut kova onni joutua virkaheitoksi, mutta mitä se tekee? Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä, ja vaikka hän kaikki heidät tuntisikin, niin hän ei voi kaikkia heitä palkita.
WERNER.
Nuo sanat toi Jumala hänen suuhunsa! – Mutta Just – tosin ei Justissakaan ole juuri mitään erikoista, mutta valehtelija Just ei ole: ja jos se on totta, mitä hän on minulle kertonut —
ISÄNTÄ.
Minä en halua kuulla sanaakaan koko Justista! Kuten sanottu: puhukoon tämä kaunis lapsi! (Hänelle korvaan.) Tietääkös lapsi kulta siitä sormuksesta! – Kertokoon hän siitä herra Wernerille. Silloin hän oppii minut paremmin tuntemaan. Ja ettei tuntuisi siltä, että hän puhuu vain minun mielikseni, niin en edes halua olla saapuvilla. Minä en halua olla saapuvilla, minä lähden; mutta vielä te itsekin näette, herra Werner, vielä te itsekin näette, eikö Just ole törkeä herjaaja.
VIIDES KOHTAUS
Paul Werner. Franziska.
WERNER.
Neitokainen, tunteeko hän siis minun majurini?
FRANZISKA.
Majuri von Tellheiminkö? Tietysti minä tunnen sen kelpo miehen.
WERNER.
Eikö hän olekin kunnon mies? Pitääkös hän siitä miehestä? —
FRANZISKA.
Sydämeni pohjasta.
WERNER.
Todellako? Näkeekös neitokainen, nyt hän näyttää minusta entistäkin kauniimmalta. – Mutta mitä palveluksia tuo isäntä sanoo majurille tehneensä?
FRANZISKA.
Enpä tosiaankaan tiedä; jollei hän mieline lukea sitä ansiokseen, mikä kaikeksi onneksi sai alkunsa hänen roistomaisesta menettelystään.
WERNER.
Olisiko se siis totta, mitä Just minulle kertoi? – (Kääntyen sinnepäin, mihin isäntä poistui.) Mikä onni, että livistit tiehesi! – onko hän todellakin karkoittanut majurin huoneestaan? – Tehdä sellaiselle miehelle sellaiset kolttoset, kun tuo aasinpää arvelee, ettei miehellä muka enää ole rahaa! Majurilla ei muka rahaa?
FRANZISKA.
Niinkö? Vai on majurilla rahaa?
WERNER.
Kuin heinää! Hän ei edes tiedä, kuinka paljon hänellä on. Hän ei tiedä, kuka hänelle on velkaa. Minä olen itsekin hänelle velkaa ja olen nyt tuomassa siitä vähäisen jäännöksen. Näkeekös neitokainen, tässä kukkarossa (jonka hän ottaa taskustaan) on sata louisdoria ja tässä käärössä (jonka hän ottaa toisesta taskustaan) sata tukaattia. Kaikki hänen rahojaan!
FRANZISKA.
Todellako? Mutta miksi majuri sitten panttaa tavaroitaan? Hänhän on pantannut erään sormuksen —
WERNER.
Pantannut! Älköön hän uskoko sellaisia. Ehkäpä hän on halunnut päästä erilleen tuosta joutavasta kapineesta.
FRANZISKA.
Se ei olekaan mikään joutava kapine! Se on hyvin kallisarvoinen sormus, taitaapa vielä olla rakkaan käden antama.
WERNER.
Sepä se. Rakkailta kätösiltä! niin, niin! Tuollainen tuo usein mieleen, mitä ei juuri mielellään muistelisi. Senpävuoksi se toimitetaankin pois silmistä.
FRANZISKA.
Mitä?
WERNER.
Talvimajoissa tapahtuu sotilaalle ihmeitä. Silloin hänellä ei ole mitään tekemistä, hän hoitelee terveyttään ja solmii aikansa kuluksi tuttavuuksia, omasta mielestään vain talvikaudeksi, mutta se hyväsydäminen hupakko, jonka kanssa hän liittojaan solmii, pitää näitä elinaikaisina. Yks kaks on sitten pieni sormus sujahutettu sormeen; hän ei itsekään tiedä miten se siihen joutui. Ja useinpa hän luopuisi vaikka sormestaankin, kunhan samalla vain pääsisi eroon sormuksesta.
FRANZISKA.
Kas vain! ja niinköhän lie majurinkin käynyt?
WERNER.
Aivan varmaan. Varsinkin Saksissa; vaikka hänellä olisi ollut kymmenen sormea kummassakin kädessä, hän olisi ne kaikki kaksikymmentä saanut sormuksia täyteen.
FRANZISKA
(syrjään). Tuohan kuuluu varsin merkilliseltä ja siitä sietää ottaa selko. – Herra kylätuomari vai herra varusmestari —
WERNER.
Neitokainen, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan: herra varusmestari on minusta paremmin mieleen.
FRANZISKA.
No, herra varusmestari, tässä on minulla kirje herra majurilta emännälleni. Vien sen kiireesti sisään ja tulen kohta takaisin. Tahtooko hän ehkä olla niin hyvä ja odottaa täällä sen aikaa? Haluaisin kovin mielelläni jutella hänen kanssaan enemmänkin.
WERNER.
Jutteleeko hän mielellään, neitokainen? No miksi ei: menköön hän vain; minä juttelen myös mielelläni; kyllä minä odotan.
FRANZISKA.
Oi, odottakoon hän siis! (Poistuu.)
KUUDES KOHTAUS
Paul Werner.
Tuo ei ollutkaan mikään hullumpi neitokainen! Mutta minun ei kuitenkaan olisi pitänyt luvata häntä odottaa. – Sillä tärkeintä kai olisi, että hakisin majurin käsiini. – Hän ei huoli rahoistani ja panttaa mieluummin tavaroitaan? – Tuostapa hänet tunnen. Johtuu mieleeni hauska kepponen. – Käydessäni kaksi viikkoa sitten kaupungissa pistäysin tervehtimässä ratsumestarinrouva Marloffia. Tuo vaimo parka makasi sairaana ja valitti miehensä jääneen majurille velkaa neljäsataa taaleria, eikä hän tietänyt, miten saada ne maksetuksi. Tänään aioin taas käydä hänen puheillaan; – aioin sanoa hänelle, että voisin lainata hänelle viisisataa taaleria, kunhan saisin maksun pikku tilastani. – Sillä täytyyhän minun toimittaa siitä edes jonkin verran varmoihin käsiin, tai muuten se joutuu Persiaan. – Mutta hän oli jo muilla mailla. Ja varmaankaan hän ei ole saanut majurille maksetuksi. – No, niin minä teen: ja mitä pikemmin, sitä parempi. – Älköön neitokainen panko pahakseen; minä en voi odottaa. (Lähtee ajatuksissaan pois ja on törmäämäisillään yhteen majurin kanssa, joka tulee häntä vastaan.)
SEITSEMÄS KOHTAUS
von Tellheim. Paul Werner.
v. TELLHEM.
Niin ajatuksissasi, Werner?
WERNER.
Siinähän te olette; olin juuri lähdössä teitä tervehtimään uudessa asunnossanne, herra majuri.
v. TELLHEIM.
Sadatellaksesi minulle entisen asuntoni isäntää silmät korvat täyteen.
Jätä minut häneltä rauhaan.
WERNER.
Sen olisin tehnyt muun ohessa, aivan niin. Mutta oikeastaan aioin vain teitä kiittää, kun hyväntahtoisesti otitte ne sata louisdoria talletettavaksenne. Just jätti ne minulle takaisin. Olisin tosin suonut, että yhä edelleenkin niitä tallettaisitte. Mutta te olette muuttanut uuteen asuntoon, jota emme tunne kumpainenkaan. Kukapa tietää, minkälaista siellä on. Siellä ne voitaisiin teiltä varastaa ja teidän olisi ne minulle korvattava; siinä ei auttaisi mikään. En siis todellakaan voi teitä kehoittaa niitä ottamaan.
v. TELLHEIM
(hymyillen). Milloin olet käynyt noin varovaiseksi, Werner?
WERNER.
Oppiihan sitä. Näihin aikoihin ei rahoihinsa nähden voi olla kyllin varovainen. – Sitten oli minulla teille vähän muutakin asiaa, herra majuri, ratsumestarinrouva Marloffin puolesta; olen juuri tulossa hänen luotaan. Hänen miehensähän on jäänyt teille velkaa neljäsataa taaleria; tässä lähettää hän teille lyhennykseksi sata tukaattia. Jäännöksen lupaa hän lähettää ensi viikolla. Olen ehkä itsekin osaltani syypää siihen, ettei hän nyt lähettänyt täyttä summaa. Sillä hän oli minullekin velkaa noin kahdeksankymmentä taaleria, ja kun hän arveli, että olin tullut häntä karhuamaan, – mikä kyllä olikin totta, – niin hän suoritti minulle ne ja antoi ne siitä kääröstä, jonka hän jo oli varannut teitä varten. – Teidän käy paremmin päinsä odottaa sataa taalerianne viikon verran kuin minun muutamaa ropoani. – Tuossa on, Ottakaa! (Ojentaa hänelle tukaattikäärön.)
v. TELLHEIM.
Werner!
WERNER.
Mikä teitä vaivaa? Mistä olette harmistunut?
v. TELLHEIM
(katkerasti lyöden otsaansa ja polkien jalkaa). Siitä, että et tuonut täyttä neljääsataa taaleria!
WERNER.
No, no, herra majuri! Ettekö siis ole minua ymmärtänyt?
v. TELLHEIM.
Juuri siksi, että olen sinut ymmärtänyt! Minkätähden juuri parhaat ihmiset minua tänään eniten kiduttavat!
WERNER.
Mitä te sanotte?
v. TELLHEIM.
Se kuuluu sinuun vain puolittain! – Mene, Werner! (Työntäen takaisin käden, jolla Werner ojentaa hänelle tukaatit.)
WERNER.
Kohta, kun olen päässyt näistä eroon!
v. TELLHEIM.
Werner, entä kun nyt saat kuulla, että Marloffin leski itse oli tänään anivarhain minun luonani?
WERNER.
Niinkö?
v. TELLHEIM.
Ettei hän enää ole minulle mitään velkaa?
WERNER.
Todellako?
v. TELLHEIM.
Että hän on maksanut minulle joka pennin: mitäpä silloin sanot?
WERNER
(joka miettii hetkisen). Minä sanon, että olen valehdellut, ja että tämä valehteleminen on oikeata koiran virkaa, koskapa siinä voi joutua kiikkiin.
v. TELLHEIM.
Ja häpeetkös?
WERNER.
Entäs sen, joka minut pakottaa sillä tavalla valehtelemaan? Eikö hänenkin pitäisi hävetä? Katsokaas, herra majuri, jos sanoisin, ettei teidän menettelynne minua suututa, niin valehtelisin vielä kerran, mutta minä en halua enää valehdella. —
v. TELLHEIM.
Älä vihastu, Werner! Minä tunnen sydämesi ja rakkautesi minua kohtaan.
Mutta minä en tarvitse rahojasi.
WERNER.
Ette tarvitse? Vaan myytte mieluummin ja panttaatte mieluummin ja annatte mieluummin aihetta ihmisten juoruihin?
v. TELLHEIM.
Ihmiset joutavat tietää, ettei minulla enää ole mitään. Ei pidä tekeytyä rikkaammaksi kuin on.
WERNER.
Mutta miksi sitten köyhemmäksikään? – Meillä on niin kauvan kun ystävällämme on.
v. TELLHEIM.
Minun ei sovi olla sinun velallisesi.
WERNER.
Ei sovi? – Jos jonakin helteisenä päivänä, kun sekä aurinko että vihollinen ahdisti, teidän ratsupalvelijanne oli kadonnut kenttäeväineen ja te tulitte luokseni ja sanoitte: »Werner, eikö sinulla ole mitään juotavaa?» ja minä ojensin teille kenttäpulloni, niin te otitte sen ja joitte, eikö niin? Sopiko se? Kautta kurjan sieluni, eikö kulaus mätää vettä silloin usein ollut suurempiarvoinen kuin kaikki tuo roska! (Vetäen esille kukkaronkin täynnä louisdoreja ja tarjoten hänelle kumpaistakin.) Ottakaa, rakas majuri! Kuvitelkaa, että tämä on vettä. Tämänkin on Luoja luonut kaikkia varten.
v. TELLHEIM.
Sinä kidutat minua; kuulithan jo, etten halua olla velallisesi.
WERNER.
Ensin se ei sopinut; nyt te ette tahdo? Niin, se on toista. (Hiukan harmistuneesti.) Te ette tahdo olla minun velalliseni? Mutta entäpä jos jo olisitte, herra majuri? Vai ettekö ole mitään velkaa sille miehelle, joka kerran torjui iskun joka oli halkaista teidän päänne, ja toisen kerran iski irti käsivarren joka juuri oli laukaisemassa ja lähettämässä kuulan rintaanne? – Mitä enempää voitte joutua sille miehelle velkaan? Vai merkitseekö kaulani vähemmän kuin kukkaroni? – Jos tuo on ylhäisesti ajateltua, kautta kurjan sieluni, niin on se myöskin hyvin tympäisevää!
v. TELLHEIM.
Kenen kanssa puhut noin, Werner? Me olemme yksin, nyt voin sen siis sanoa; jos joku kolmas meitä kuulisi, olisi se pelkkää tuulen pieksemistä. Tunnustan mielihyvällä, että minun on kaksi kertaa sinua hengestäni kiittäminen. Mutta, ystävä, mikä olisi minua estänyt tilaisuuden tullen tekemästä puolestasi yhtä paljon? Hä!
WERNER.
Vain se, ettei teillä ole ollut siihen tilaisuutta! Kuka sitä on epäillyt, herra majuri? Olenhan nähnyt teidän satoja kertoja panevan alttiiksi henkenne halvimman sotilaan puolesta, jos häntä ahdisteltiin!
v. TELLHEIM.
Sepä se!
WERNER.
Mutta —
v. TELLHEIM.
Miksi et ymmärrä minua oikein? Minä sanon: ei sovi, että minä olen velallisesi; minä en tahdo olla velallisesi. Niissä olosuhteissa nimittäin, joissa nyt olen.
WERNER.
Vai sillä tavalla! Säästätte sen parempiin aikoihin; te haluatte lainata minulta rahoja joskus toiste, kun ette niitä tarvitse, kun teillä itsellänne on ja minulla kenties ei ole.
v. TELLHEIM.
Ei pidä lainata, jollei tiedä voivansa maksaa takaisin.
WERNER.
Teidäntapaisenne miehen taskut eivät iän kaiken tyhjinä pysy.
v. TELLHEIM.
Sinähän tunnet maailman! – Ainakaan ei pidä ruveta lainaamaan sellaiselta, joka itse tarvitsee rahansa.
WERNER.
Aivan niin, ja sellainen mies muka olen minä! Mihin minä sitä tarvitsisin? – — Missä varusmestaria tarvitaan, sieltä hän saa elatuksensakin.
v. TELLHEIM.
Sinä tarvitset rahasi voidaksesi päästä ylemmäksi kuin varusmestari, päästäksesi eteenpäin uralla, jolla rahattomana ansiokkainkin jää takapajulle.
WERNER.
Ylemmäksi kuin varusmestari? Sellaisia en ajattele. Olen hyvä varusmestari, vaan minusta saattaisi helposti tulla huono ratsumestari ja varmasti vielä huonompi kenraali. Kokemuksesta sen tietää.
v. TELLHEIM.
Älä tee mitään sellaista, että minun täytyy ajatella sinusta sopimattomia, Werner! En ole tullut juuri hyvilleni siitä, mitä Just minulle kertoi. Olet myynyt tilasi ja aiot taas lähteä kiertelemään. Älä saata minua uskomaan, että rakastat sekä tuota tointa että myöskin sitä rajua, kevytmielistä elämistapaa, joka valitettavasti on siihen yhdistetty. Sotilaana on oltava maansa puolesta tahi rakkaudesta siihen asiaan, jonka puolesta taistellaan. Palvella tarkoituksetta tänään täällä, huomenna tuolla on samaa kuin matkustella niinkuin teurastajarenki, ei enempää.
WERNER.
No niin, herra majuri, minä seuraan siis teitä. Te tiedätte paremmin, mikä sopii. Minä jään teidän luoksenne. – Mutta, rakas majuri, ottakaa toki toistaiseksi rahani. Tänään tai huomenna on asianne ratkaistu. Te voitte saada rahoja koko joukon. Teidän täytyy sitten antaa ne korkoineen takaisin. Minähän teen sen vain korkojen takia.
v. TELLHEIM.
Vaiti siitä!
WERNER.
Kautta kurjan sieluni, minä teen sen vain korkojen takia! – Kun toisinaan ajattelin: Miten käy sinun, kun vanhuus saapuu? kun olet isketty pataluhaksi? kun sinulla ei ole enää mitään? kun sinun on lähdettävä kerjuulle? – niin ajattelin taas: Ei, sinä et lähde kerjuulle; sinä menet majuri Tellheimin luokse; hän on jakava kanssasi viimeisen penninsä; hän elättää sinut kuolemaan asti; hänen luonansa saatat kuolla rehellisenä miehenä.
v. TELLHEIM
(tarttuen Wernerin käteen). Ja, toveri, niinkö et enää ajattele?
WERNER.
En, niin en enää ajattele. – Ken ei minulta mitään huoli, kun hän tarvitsee ja minulla on, hän ei minulle mitään annakaan, kun hänellä on ja minä tarvitsen. – Hyvä on! (Aikoo lähteä.)
v. TELLHEIM.
Ihminen, älä saata minua raivoihini! Mihin lähdet? (Pidättää häntä.) Jos nyt kunniani kautta vakuutan, että minulla vielä on rahaa; jos kunniani kautta lupaan, että sinulle ilmoitan, kun ei minulla enää ole; että sinä olet ensimäinen ja ainoa, jolta mitään lainaan: – oletko silloin tyytyväinen?
WERNER.
Täytyyhän minun! – Antakaa kätenne, herra majuri.
v. TELLHEIM.
Tässä, Paul! – Ja nyt ei siitä sen enempää. – Tulin tänne puhutellakseni erästä tyttöä —
KAHDEKSAS KOHTAUS
Franziska (neidin huoneesta). v. Tellheim. Paul Werner.
FRANZISKA
(astuessaan sisään). Oletteko vielä täällä, herra varusmestari? – (Huomatessaan Tellheimin.) Ja tekin olette täällä, herra majuri? – Tuossa tuokiossa olen käskettävänänne. (Menee nopeasti takaisin huoneeseen.)
YHDEKSÄS KOHTAUS
v. Tellheim. Paul Werner.
v. TELLHEIM.
Siinä hän oli! – Mutta sinähän tunnet hänet?
WERNER.
Niin, minä tunnen tuon neitokaisen. —
v. TELLHEIM.
Mutta ethän sinä, jos oikein muistan, ollut luonani, kun minulla oli talvimajani Thüringissä?
WERNER.
En ollut, silloin olin Leipzigissä hankkimassa vaatevarastoja.
v. TELLHEIM.
Mistä siis hänet tunnet?
WERNER.
Tuttavuutemme on vastasyntynyt. Se alkoi tänään. Mutta nuori tuttavuus on lämmintä.
v. TELLHEIM.
Siis olet kai jo nähnyt hänen neitinsäkin?
WERNER.
Neitikö siis on hänen arvoisa emäntänsä? Hän sanoi minulle teidän tuntevan hänen herrasväkensä.
v. TELLHEIM.
Johan sen kuulit! Thüringin ajoilta.
WERNER.
Onko se neiti nuori?
v. TELLHEIM.
On.
WERNER.
Ja kaunis?
v. TELLHEIM.
Hyvin kaunis.
WERNER.
Rikas?
v. TELLHEIM.
Hyvin rikas.
WERNER.
Pidättekö te neidistä yhtä paljon kuin tytöstäkin? Sehän olisi erinomaista!
v. TELLHEIM.
Mitä tarkoitat?
KYMMENES KOHTAUS
Franziska (saapuu jälleen kirje kädessä). v. Tellheim. Paul Werner.
FRANZISKA.
Herra majuri —
v. TELLHEIM.
Rakas Franziska, en ole edes ehtinyt vielä lausua sinua tervetulleeksi.
FRANZISKA.
Ajatuksissanne lienette sen jo kumminkin tehnyt. Tiedän, että pidätte minusta. Niin minäkin teistä. Mutta siinä ette tee ollenkaan kiltisti, että te saatatte ihmiset, jotka teistä pitävät, niin levottomiksi.
WERNER
(itsekseen). Haa, nyt huomaan. Oikeassa ollaan!
v. TELLHEIM.
Se on kohtaloni, Franziska! – Annoitko hänelle kirjeeni?
FRANZISKA.
Annoin, ja tässä minä tuon teille – (Ojentaa hänelle kirjeen.)
v. TELLHEIM.
Vastauksenko?
FRANZISKA.
Ei, vaan oman kirjeenne takaisin.
v. TELLHEIM.
Mitä? Eikö hän halua sitä lukea?
FRANZISKA.
Kyllä kai hän haluaisi, – mutta – me emme oikein osaa lukea kirjoitettua.
v. TELLHEIM.
Kujeilija!
FRANZISKA.
Ja me arvelemme, ettei kirjeitten kirjoittaminen ole keksitty niitä varten, jotka voivat suullisesti seurustella keskenänsä, jos vain haluavat.
v. TELLHEIM.
Mikä tekosyy! Hänen täytyy se lukea. Se sisältää puolustukseni, – kaikki syyt ja perusteet —
FRANZISKA.
Ne tahtoo neiti kuulla teiltä itseltänne, ei lukea.
v. TELLHEIM.
Kuulla minulta itseltäni? Jottako jokainen hänen sanansa, jokainen hänen ilmeensä minut saisi hämilleni: jottako minä jokaisessa hänen katseessaan tuntisin tappioni koko suuruuden? —
FRANZISKA.
Ilman armoa! – Ottakaa! (Antaa hänelle kirjeen.) Hän odottaa teitä kello kolmen ajoissa. Hän aikoo lähteä ajelemaan ja kaupunkia katselemaan. Teidän on lähdettävä hänen kanssaan.
v. TELLHEIM.
Ajelemaanko?
FRANZISKA.
Ja mitäs annatte, jos päästän teidät lähtemään kahden kesken? Minä jään kotia.
v. TELLHEIM.
Kahden kesken?
FRANZISKA.
Komeissa, suljetuissa vaunuissa.
v TELLHEIM.
Mahdotonta!
FRANZISKA.
Niin, niin! Vaunuissa on herra majurin kestettävä kiipelinsä! sieltä ei pääse livistämään. Siksipä tapahtuukin näin. – Lyhyesti, te tulette, herra majuri, ja täsmälleen kello kolme. – No? Tehän halusitte minuakin puhutella kahden kesken. Mitä teillä siis on sanottavaa? – Vai niin, me emme ole kahden kesken. (Katsellen Werneriä.)
v. TELLHEIM.
Olemme, Franziska, me olemme kahden kesken. Mutta koska neiti ei ole lukenut kirjettä, niin ei minulla ole sinulle enää mitään sanottavaa.
FRANZISKA.
Vai niin? Olemme siis sittenkin kahden kesken? Teillä siis ei ole herra varusmestarilta mitään salattavaa?
v. TELLHEIM.
Ei, ei mitään.
FRANZISKA.
Minusta tuntuu kumminkin, että pitäisi olla jotakin.
v. TELLHEIM.
Kuinka niin?
WERNER.
Miksi niin, neitokainen?
FRANZISKA.
Varsinkin eräänlaatuiset salaisuudet. – Kaikki kaksikymmentä, herra varusmestari? – (Kohottaen molemmat kätensä hajalla sormin.)
WERNER.
St! st! Neitokainen, neitokainen!
v. TELLHEIM.
Mitä se merkitsee?
FRANZISKA.
Yks kaks se sujahtaa sormeen, herra varusmestari? (Ikäänkuin pistäisi sormuksen nopeasti sormeen.)
v. TELLHEIM.
Mikä teillä on?
WERNER.
Neitokainen, neitokainen, ymmärtänee hän kai leikkiä?
v. TELLHEIM.
Werner, et suinkaan lie unohtanut, mitä olen sinulle usein muistuttanut, että on eräs asia, josta ei koskaan pidä laskea leikkiä naisten kanssa?
WERNER.
Kautta kurjan sieluni, minä olen tainnut sen unohtaa! – Neitokainen, minä pyydän —
FRANZISKA.
No, jos se oli leikkiä; tällä kertaa voin sen antaa anteeksi.
v. TELLHEIM.
Jos minun siis välttämättä on tultava, Franziska: niin toimita kuitenkin siten, että neiti vielä sitä ennen lukee kirjeen. Se säästäisi minulta kiusan ajatella vielä kerran ja puhua vielä kerran asioista, jotka niin mielelläni haluaisin unohtaa. Tuossa on, anna se hänelle! (Kääntäessään kirjeen toisinpäin ja aikoessaan sen ojentaa hänelle huomaa hän, että se on avattu.) Mutta näenkö oikein? Kirjehän on avattu, Franziska.
FRANZISKA.
Taitaapa olla. (Tarkastaa sitä.) Totisesti, se on avattu. Kukahan sen sitte lienee avannut? Mutta lukeneet me emme sitä todellakaan ole, herra majuri, emme todellakaan. Emmekä me sitä haluakaan lukea; sillä sen kirjoittaja saapuu itse. Tulettehan te, ja tiedättekö mitä, herra majuri? Älkää tulko tuollaisena kuin nyt olette: saappaissa, tukka tuskin käherrettynä. Teille täytyy suoda anteeksi, te tuskin saatoitte aavistaa tapaavanne meitä. Tulkaa solkikengissä, ja käherryttäkää tukkanne. – Tuolla tavalla te näytätte minusta liian urhoolliselta, liian preussiläiseltä.
v. TELLHEIM.
Minä kiitän sinua, Franziska.
FRANZISKA.
Te näytätte siltä kuin olisitte viime yön ollut taistelukentällä.
v. TELLHEIM.
Ehkäpä olet oikeassa.
FRANZISKA.
Mekin pukeudumme aivan kohta ja sitten syömme. Me pyytäisimme mielellämme teitä syömään kanssamme, mutta läsnäolonne saattaisi olla esteenä syömisellemme, ja katsokaas, niin kovin rakastuneita me emme ole, ettei meidän olisi nälkä.
v. TELLHEIM.
Minä lähden! Franziska, valmista sinä häntä vähäisen tällävälin, ettei minun tarvitsisi joutua halveksittavaksi hänen silmissään eikä omissakaan silmissäni. – Tule, Werner, sinun on syötävä kanssani.
WERNER.
Tämänkö talon pöydässä? Silloin en saisi suustani alas palaakaan.
v. TELLHEIM.
Minun omassa huoneessani.
WERNER.
No, sitten seuraan teitä heti. Vielä vain sananen tälle neitokaiselle.
v. TELLHEIM.
Ei ole hullumpaa! (Poistuu.)
