Kitabı oku: «Avioliiton ilveily», sayfa 11

XXVII

Bob oli nyt aivan yksin, mutta hän ei ollut niin onneton kuin oli ollut pojan eläessä. Jos joku olisi sanonut hänelle niin olevan, niin hän olisi uskottavasti tehnyt kerrassaan jyrkän vastaväitöksen sellaisesta mielettömyydestä. Mutta salaisuus oli siinä, että Bob siitä saakka, kun hän istui yhdessä Anna rouvan kanssa oli laannut tuntemasta katkeruutta. Hän oli nähnyt hänenkin kärsivän ja hän oli tullut ajatelleeksi, ettei kellään ole oikeutta odottaa vain, että toiset tekevät hänelle oikeutta. Kuinka tuo ajatus olikaan hänessä kehittynyt, sitä Bob ei tiennyt. Mutta tultuaan se vaikutti häneen sanomattoman hyvää. Senvuoksi hän hoiti ja säilytti tuota ajatusta, ja hän tunsi sanomatonta lohtua sitä ajatellessaan, ettei hän voisi odottaa kaikkien tekevän hänelle oikeen. Bob syytti itseään kärsimyksistään ja hän teki sen senvuoksi, että hänestä tuntui silloin elämä muuttuvan keveämmäksi. "Minähän olenkin vaatinut liikoja", ajatteli Bob. "Ja niin minä olen tehnyt kaikkien ihmisten suhteen. Se on minun oma vikani, että minä olen tuntenut itseni niin varmaksi. Sillä kukaan ei voi antaa enempää kuin hänen luonteensa sallii. Sillälailla tulee nähdä ja ymmärtää. Muuten siitä seuraa kosto. Mutta kuka kostaa, sitä me emme tiedä."

Niin pitkälle oli Bob päässyt itsekseen ja Georg oli ollut nyt jo kuukauden kuolleena.

Näihin aikoihin oli Anna rouva ehkä vielä enemmän yksinään kuin Bob. Yhä uudestaan ja uudestaan hän oli kiintynyt tuohon ajatukseen, joka oli houkutellut hänen jättämään kotinsa: "Minä elän ensisijassa itseni vuoksi ja minun elämäni on minun omani." Tämä ajatus tuli hänelle jokapäivä vieraammaksi ja kylmemmäksi ja hän ei voinut ymmärtää, että se kerran oli vallinnut hänen tunteitaan ja tekojaan. Hän mietti sitä ajatusta ja jäätävässä tyhjyydessään hän näki, kuinka hänen elämänsä oli solunut harhaan.

Georgin kuoleman jälkeen hän ei ollut keskustellut muuta kuin yhden kerran Göstan kanssa. Aviopuolisoiden tavatessa toisensa täytti huoneen uhkaava hiljaisuus ja kun tuo hiljaisuus katkesi, niin vaihtui se sanoihin, jotka kirvelivät ja toivat tuskaa.

Anna rouva oli siis koditoin. Hän ei tuntenut omia ajatuksiaan ja hän pelkäsi ihmisiä, ikäänkuin kaikki olisivat olleet hänen vihollisiaan.

Niinpä tapahtui eräänä päivänä, kun Bob oli jälkeen puolisten yksin kotona, kun akkunat olivat auki ja kevätilma virtaili herttaisena sisään, että Anna rouva soitti entisen kotinsa ovikelloa ja että Bob itse meni aukasemaan. Bob tuli ensin niin hämilleen, ettei hän voinut sanoa mitään. Hän seisoi hölmistyneenä saamatta sanaakaan sanotuksi ja ikäänkuin kylmä käsi olisi pusertanut hänen sydäntään.

Silloin kuuli hän Annan sanovan: "Saanko minä tulla sinun luoksesi?"

Ja Bob kuuli hänen äänensä vavahtelevan liikutuksesta. Se oli rukoileva kuin lapsen ja kuului niin kummallisen soinnuttomalta. Kuin veitsi viilsi tuo ajatus Bobin sielussa: "Hän kärsii, hän tarvitsee minua ja silloin hän tulee." Mutta silloin näki hän hänet taas ja silloin hän unohti tuon pahan ajatuksen, joka oli häntä ennen piinannut ja jonka hän luuli repineen hänen sydämensä juuriltaan.

"Kuinka sinä voit luulla muuta?" kysyi Bob.

Ja hän antoi hänen mennä sisälle edellään ja tunsi tunnetta ikäänkuin kaikki tyyni olisi ollut unta.

Anna kulki verkalleen huoneitten läpi ja Bob ymmärsi hänen tarkastelevan niitä ja olevan hänen muistojen täysi. Hän näytti ikäänkuin unohtaneen Bobin ja Bob ei tehnyt liikettäkään häiritäkseen häntä. Kun hän istuutui, näki Bob hänen itkevän.

Hän antoi hänen itkeä kyyneleensä loppuun ja istui vain katsellen häntä.

"Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi, Bob", sanoi hän. "Minulla ei ole kenenkä kanssa minä puhuisin."

Anna näki, että Bob tahtoi sanoa jotain, mutta hän esti hänet siitä.

"Älä sano mitään", sanoi hän. "Sillä sinä et voi vielä mitään sanoa. Minä en voi elää niinkuin minä olen elänyt viime viikot, ettei minulla ole ketään, jolle puhuisin."

Taas tahtoi Bob puhua ja taas keskeytti Anna hänet.

"Ei", sanoi hän, "ei! Älä sano mitään. Se alkoi samana päivänä kuin Georg kuoli. Ja se on kestänyt päivästä päivään. Minä en voisi sitä koskaan sinulle selittää. Minä menin täältä kotia ajatellen vain Georgia. Minun tunteeni samenivat ja minä en voinut saada selvää itsestäni. Hän ymmärsi minun surevan. Miten minä surin, sitä minä en voi koskaan ymmärtää. Mutta minä luulen sen alkaneen silloin. Sillä senjälkeen ei hän eikä minä ole toiselleen sanonut muuta kuin ne sanat, joita emme ole voineet väistää. Hän menee pois eineen syötyään. Hän on poissa päivällisiin saakka, poissa iltaankin. Minä liikun siellä yksin, Bob, ja ikäänkuin Georg seuraisi minua. Mitä minä tekisin? Mitä minä tekisin? Etkö sinä voi sanoa sitä minulle?"

Bob kuuli hänen puhuvan ja hän unohti kaikki menneisyyden. Se hävisi hänen tunteestaan ja kaikki muuttui niin vakavaksi hänelle, ettei hän voinut ajatellakaan muuta, kuin, mitä hänelle nyt tapahtui, oli yksinkertaista ja luonnollista. Hän meni hänen luokseen ja otti kiinni hänen kädestään, Anna painoi päänsä hänen olkapäätään vasten ja itki.

Bob antoi hänen vielä kerran itkeä ja hän tunsi itsensä onnelliseksi, että hän voi sen tehdä. Hän iloitsi nähdessään Annan muuttuvan rauhallisemmaksi hänen läheisyydessään, ja istuen vieri vieressä he puhuivat, kuinka kaikki oli heidän välilleen tullut ja kuinka heillä ei ollut mitään onnea saavutettavissa kummallakaan. Bob ymmärsi, että Anna oli onneton ja että Gösta oli jollain tavalla kova häntä kohtaan. Se ei ollut mustasukkaisuutta, joka aikaansai hänessä tuota kovuutta, hän oli vain kova, koska häntä itseään kiusasi nähdä vaimonsa surevan.

"Ajattelepas", sanoi Anna. "Hän tahtoi kieltää minua käyttämästä surupukua. Hän sanoi sen herättävän huomiota."

Ja Bob kuuli kaikkityyni. Hän otti sen sydämelleen ja antoi sydämensä puhua, vaikka hänen sieluaan karvasteli ja vaikka hän ymmärsi, ettei hän tämän jälkeen saisi elää yhtään rauhallista hetkeä koko elämänsä aikana. Hänen istuessaan siellä oli hän Bobille aivan sama kuin hän aina oli ollut ja kumminkin hän oli toisen. Hän ajatteli enempi selvästi, lausui ajatuksensa enempi kauniisti ja varmasti. Bob huomasi sen, kun hän vihdoinkin voi puhua ilman liikutusta ja hänestä tuntui, että hänen sanansa toisinaan lievittivät hänen omaakin tuskaansa.

"Se mies on toisenlainen kuin sinä ja minä", sanoi Anna. – Hän puhui Göstasta, mutta hän vältti mainita hänen nimeään. Kuului ikäänkuin hän olisi toistanut jotain, jonka hän oli itse jo ennen itsekseen sanonut.

"Hänen tunteittensa lämpömittari", jatkoi Anna rouva, "ei kohoa koskaan määrättyjen asteiden yli. Hän panee kylmän käden pallolle ja pidättää elohopean alhaalla. Hän kärsii sydämen kylmyyttä ja senvuoksi on minun tai sinun kerrassaan mahdoton koskaan ymmärtää häntä. Hän on tullut meidän väliimme ja murtanut meidät molemmat, minun ja sinun. Oi, kuinka hyvin minä tunnen nyt voivani sen käsittää! Ja kumminkaan minä en ymmärrä häntä. Hän ei ymmärrä myöskään meitä, mutta hän tekee meille enemmän pahaa, kuin kenenkään on mahdollista tehdä pahaa hänelle. Hänellä on kylmyytensä, joka suojaa häntä ja sen kautta hän on voimakas. Minä uskon nyt viime aikoina, että löytyy kahdellaisia ihmisiä, jotka ovat eroitettu toisistaan muurilla, jonka yli ei kukaan voi päästä."

Hän vaikeni, ja Bob istui ajatellen sitä, kuinka ihmeellistä tuo oli, että Anna istui siellä puhuen juuri samoja ajatuksia, jotka seurasivat häntä koko hänen elämänsä ja joista hän nyt onnekseen tunsi olevansa vapaa. Mutta hän ei keskeyttänyt Annaa. Hän tunsi omituista tyydytystä kuullessaan Annan puhuvan noista ajatuksista juuri nyt, kun hänen oma tuskansa oli tullut hänelle ylivoimaiseksi. Oli ikäänkuin hän olisi myöntänyt hänen olevan oikeassa juuri siinä, missä hän oli erehtynyt, ja se tuntui Bobista helpoitukselta, jota hän tavallaan oli ollut vaatimassakin.

Anna jatkoi:

"Minä olen ajatellut paljon näinä päivinä ja minä luulen, kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, on aina toinen se, joka antaa ja toinen, joka ottaa, Bob. Ja meidän välillä olit sinä aina antaja. Minä en ymmärtänyt sitä silloin. Mutta minä uskon saaneeni oppia sen nyt. Sillä minun ja hänen välillä olen minä aina antanut, antanut ja antanut. Kun minä eräänä päivänä tulin ja tarvitsin saada jotain takaisin, niin silloin minä en saanut mitään. Sillä – missä ei mitään ole, siellä on hallitsija oikeutensa menettänyt. Minä olen ehkä ollut sinulle sitä, mitä hän nyt on minulle. En tiedä."

Hän lopetti puheensa hymyillen ja nousi mennäkseen.

"Oletko sinä vihanen minulle, että minä tulin?" kysyi hän.

"Ei", sanoi Bob oikaisten hänelle kätensä.

"Minä en voinut muuta", vastasi Anna.

Hänen mentyään muisti Bob kerran sanoneensa rakastaneensa häntä senvuoksi, ettei hän voinut kärsiä muiden käsittelevän häntä kovuudella. Ja hän ajatteli sitä kuinka se oli käynyt niin, että toinen mies oli saanut oikeuden kohdella häntä kovasti.

Silloin hän muisti äkkiä erään päivän, jolloin Gösta oli kertonut hänelle nuoruutensa rakkauden, ja että hän silloin oli luvannut olla kertomatta sitä vaimolleen. Mutta samana iltana hän oli rikkonut lupauksensa ja se ei auttanut, että hän oli tehnyt sen parhaassa tarkoituksessa. "Ehkä se on minun syytäni kaikkityyni!" ajatteli Bob. Ja hän tunsi taas sen niin lohdulliseksi ottaa syy omakseen. Se tuntui hänestä jollain tavalla sovittavan hänen vaimoaan ja senvuoksi hän tunsi nyt taas voivansa ajatella häntä.

Se ei ollut myöskään viime kerta kun Anna kävi entisessä kodissaan. Kevään ja tulevan kesän kuluessa hän uudisti usein siellä käyntejään. Hän ei tullut koskaan määrätyllä ajalla eikä hän koskaan kertonut edeltäpäin, milloin hän tulisi. Mutta hän ei tullut kumminkaan silti odottamatta. Sillä Bob odotti häntä aina, ja joka päivä, jolloin hän ei tullut, muuttui hänelle lopulta harmilliseksi erehdykseksi. Mutta kun hän lopulta tuli, tuntui hänestä aina, että hän juuri silloin olikin odottanut häntä.

Ja näin kohdatessaan he puhuivat kaikesta, joka nyt liikutti heitä. He puhuivat Georgista ja syventyivät siihen kysymykseen, josko he kerran voisivat hänet nähdä jälleen tai ei. He puhuivat Annan avioliitosta, hänen ja Göstan suhteesta toisiinsa. Kaikki, mikä oli sillä välin tapahtunut, kun he viimeksi tapasivat, kertoi Anna Bobille. Hänen kertomuksissaan voi Bob seurata hänen uutta avioliittoaan melkein päivästä päivään, ikäänkuin akkunasta nähdä tuohon vieraaseen kotiin, kuinka ihmiset siellä vieraina kiertelivät toisiaan ja kuinka vastenmielisyys kasvoi noiden kahden välillä, jotka olivat yhteen sidotut ja nyt kiduttivat toisiaan kuolemaan asti.

Menneisyyttä he vain välttivät ikäänkuin hiljaisella sopimuksella olisivat päättäneet vaieta siitä. Tuo menneisyys, joka kaikki kerran oli ollut heidän välillään, ei liikuttanut heitä enää koskaan. Tuo menneisyys oli heille suljettu portti, jonka taa he eivät saaneet seurata toisiaan.

Bob kyllä ymmärsi, että ihmisistä tuntuisi tuo ihmeelliseltä, jos he tietäisivät, että hän salaa tapasi entistä vaimoaan ja tuli hänen uskotukseen juuri siinä surussa, jota hän sai kantaa, kun hän oli jättänyt hänet toisen vuoksi. Mutta hänestä itsestään se ei koskaan tuntunut kummalliselta. Sitä vähemmin hän tuli ajatelleeksi, että sitä olisi vakavasti voinut sanoa naurettavaksi.

Hänellä oli niin paljon jokapäiväistä mielialaa ylempänä, että senvuoksi kaikki, mikä tapahtui, tuntui hänestä niin inhimilliseltä ja luonnolliselta.

"Eikö sinusta ole ihmeellistä, että minä ja sinä voimme tavata näin vain toisiamme?" kysyi Anna eräänä päivänä.

Bob olisi toivonut, ettei Anna olisi tehnyt hänelle tuota kysymystä.

"Kuinka sinä muuten voisit elää?" sanoi hän.

"Niin, mutta luuletko sinä, että moni muu ihminen olisi tehnyt, mitä me nyt teemme?"

"Se, millä on elämässä todellista arvoa, ei tapahdu koskaan kahta kertaa samalla lailla."

"Sanotaan, ettei ole mitään uutta auringon alla", arveli Anna.

"Niin", vastasi Bob. "Mutta voidaan myöskin sanoa, että tapahtuu ainoastaan uutta. Minä en tiedä, mikä on oikeampi."

Kaikkien ihmisten, joita kannattaa suuret tunteet ja jotka samalla kertaa miettivät paljon, huomasi Bob joutuvan jonkunlaisen kohtalon alaisiksi, mutt'ei kenenkään ihmisen kohtalo ole sellainen kuin hänen, ajatteli hän. Ja yksin ollessaan voi tämä tunne täyttää hänet sanomattomalla voimalla.

Näinä päivinä näki Bob elämänsä kokoontuvan ikäänkuin yhteen polttopisteeseen, jonka valo oli niin hillittyä, että hän tunsi voivansa silmiään räpäyttämättä katsoa siihen. Hän oli luullut voivansa vihata ja hän oli työskennellyt tehdäkseen itsensä kovaksi. Hän oli sulkenut sydämensä kaikille hyville ja lämpöisille tunteille ja hän koetti tekeytyä sellaiseksi kuin hän luulotteli kaikkien muitten olevan. Ja miten oli käynyt? Viha oli sulannut sen voiman edessä, joka on suurempi kuin rakkaus ja viha. Kuolema oli tullut ja ottanut hänen rakkaimpansa mailmasta ja sen kaikkivallan edessä muuttui hänen oma kohtalonsa mitättömän pieneksi. Hänen kovuutensa oli pehmennyt itsestään. Sillä se oli vain näennäistä itseään suojatakseen, jonka teki tyhjäksi hänen oma sydämellisyytensä. Ja hän, joka kerran oli tahtonut kirota sitä sidettä, joka sitoi hänet murtamattomasti ihmisiin, joitten kohtalo oli sekaantunut hänen kohtaloonsa, hän tunsi nyt voivansa antaa sydänverensä ainoastaan voidakseen valmistaa muutaman tunnin helpotusta sille naiselle, joka oli lyönyt hänen onnensa pirstaleiksi, mutta jonka hän nyt näki ainoastaan menneen harhaan ja tulleen yhtä onnettomaksi kuin hän itsekin.

Olivathan toverit tavanneet nimittääkin häntä "Pikku Bobiksi." Miksi hän tuli ajatelleeksi näinä päivinä juuri tätä? Miksi sukelsi esiin tämä muisto keskellä tätä elämää, jossa hän nyt eli jännityksessä ja surunsekaisessa ilossa? Oliko hän sitten ainoastaan pikku Bob? Ja eikö hän koskaan olisi muuttunut muuksi? Pikku Bob nuorukaisena, pikku Bob miehenä, pikku Bob vielä hiusten harmetessa ja kasvojen jo rumasti ryppyyn käydessä.

Mikä hänet valtasi yhä voimakkaammin ja voimakkaammin? Vieläkö laululintu eli sisimmäisenä hänen rinnassaan?

Bob ei ollut oman sydämensä valtia. Sillä tarvittiin vain, että joku tarvitsi häntä, niin hän oli valmiina kantamaan muiden taakkoja unohtaen ne, joita hän oli kantanut.

Pikku Bob! Pikku Bob! Oli parasta, ettet sinä sitä itse ymmärtänytkään.

XXVIII

Bob käveleskeli eräänä aamuna mietteissään almanakka kädessä. Almanakka sanoi hänelle tänä päivänä olevan hänen vaimonsa syntymäpäivän ja hän tuli ajatelleeksi kuinka tätä päivää muinoin vietettiin. Silloin oli ruusuja pöydällä ja pöytä oli kaunistettu valkoisella kukilla koristetulla pöytäliinalla. Ruusujen ympärillä oli suuria ja pieniä myttyjä, jotka Bob ja Georg oli sinne asettanut.

Bob käveleskeli ajatellen ja mitä enemmän hän ajatteli sitä voimakkaampaa halua hän tunsi lähteä ostoksille.

Hänen kotia tultuaan päivälliselle oli myttyjä kotona odottamassa häntä ja syötyään hän puhdisti pöydän omassa huoneessaan ja alkoi järjestää sitä. Hän kaunisti sen kukilla asettaen suuren ruusun keskelle pöytää ja sen ympärille hän asetti myttyjä. Bob oli aivan rauhallinen sitä tehdessään ja hänestä ei tuntunutkaan, että Anna tulisi. Mutta kun kaikki oli valmiina ja hän itse istui huoneessa, joka oli kuin juhlaan koristettu, silloin valtasi hänet pohjaton surunsekainen tunne, joka tuntui ikäänkuin hänen olisi tullut sääli itseään. Hän istui ajatellen, josko hän ottaisi kaikki pois pöydältä ja kätkisi ne. Mutta sitä hän ei tullut tehneeksi. Hän istui vain ainoastaan katsellakseen tuota pöytää, joka muistutti hänelle niin paljon ja hän ei ollut kauvemmin niin varma, ettei Anna todellakaan tulisi. Mutta hän ei kumminkaan ottanut niitä pois pöydältä. Jos ei hän tulisikaan, saisi pöytä hyvin kernaasti olla niinkuin se oli. Sillä se muistutti häntä ensi kerrasta, jolloin hän kaunisti sillälailla pöydän kukilla ja asetti sen huoneeseensa.

Silloin elivät he molemmat ajatellen lasta, joka tulisi ennen pitkää. Ja Bob oli nähnyt paljon vaivaa, ettei mitään puuttuisi, joka toi iloa hänen vaimolleen. Hänhän tiesi hänen voivan lapsen lailla iloita jokaisesta pikkuesineestä, jota hän rakasti ja hän muisti hänen kertoneen, ettei hän lapsuudessaan surrut mitään niin paljon kuin jos näki unohdettavan hänen syntymäpäivänsä. Kuumeisesti hän oli silloin kulkenut odottaen jonkun sanovan jotain ja kun iltaan mennessä ei ollut mitään tapahtunut, meni hän metsään itkeäkseen siellä. Tämän hän oli kertonut juuri sinä ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Bob nyt istui ajattelemassa. Hän sanoi pelänneensä Bobin myöskin sen unohtavan. Ja silloin oli Bob hymyillen sanonut kirjoittaneensa sen almanakkaan.

Kuinka iloisia he olivatkaan sinä päivänä ja kuinka kaunis syyskuun päivä se olikaan! Bob ajatteli kaikkia niitä kellastuneita päiviä, jotka olivat sitten tulleet.

Mutta se ei tahtonut onnistua hänelle tällä kertaa. Siinä oli yhtä ja toista, joka sai hänen verensä kuohumaan. Hän muisti karvaita sanoja ja ilkeitä tapahtumia. Hän muisti yksinäiset päivänsä ja kamalat hetkensä, jolloin hänen onnettomuutensa selveni hänelle. Georg seurasi muistojen mukana. Hän näki pojan edessään ilmi elävänä seisovan auringonpaisteessa pihalla eteisen edustalla, kerrassaan itsenäinen pikkumies. Ja Bob näki hänen kuolevan, makaavan ja haparoivan pienillä käsillä peittoaan, ja kuuli hänen kuiskaavan "äiti." Se vihlasi hänen sydäntään ja hän tuli liikutetuksi. Hän nousi tuolilta päästäkseen näkemästä kaikkea tuota ja tahtoi mennä ulos.

Silloin kuuli Bob ovikellon soivan ja hän meni empimättä riitaisten tunteittensa vallassa avaamaan ovea.

Anna tuli sisään ja Bob näki hänen kulkevan kuin kuumeessa. Hän esti eteisessä häntä ja antoi hänen heittää päällysnuttunsa. Sitten kuljetti hän häntä koko huoneuston läpi ja avasi oven omaan huoneeseensa. Silloin näki hän Annan haparoivan molemmilla käsillään, ikäänkuin olisi etsinyt tukea itselleen. Sitten hän vaipui pöydän eteen sohvalle ja purskahti itkuun.

Bobin riitaisista tunteista ei jäänyt paljon jälelle, kun hän näki sen. Hän meni hänen luokseen asettaen sanaakaan sanomatta kätensä hänen olkapäilleen.

"Oi, Bob", sanoi hän, "Bob! Sitä ei ole kukaan ajatellut senjälkeen kuin sinä sen teit."

Noissa sanoissa oli sellaista epätoivoa, että Bob melkein tunsi itsensä neuvottomaksi. Hän otti kätensä hänen olkapäiltään istuutuen häntä vastapäätä.

"Etkö sinä avaakaan myttyjäsi?" sanoi hän koettaen lyödä leikkiä.

Mutta Anna pudisti vain päätään.

"Salli minun istua täällä ja katsella kaikkia, ja tuntea olevani kotona", sanoi Anna.

Ja ennenkuin kumpikaan oikeen huomasi, mitä oli tapahtunut, olivat he ruvenneet puhumaan. He puhuivat nyt menneistä, kaikesta siitä, mikä oli ollut. He puhuivat katkonaisia ja hämäriä sanoja, mutta kumpikaan heistä ei voinut sanoa mitään, jota toinen ei olisi ymmärtänyt. He syyttelivät itseään ja he puhuivat yht'aikaa, puhuivat ja kuuntelivat samalla kertaa.

Anna rouva tuijotti eteensä ja hänen silmänsä suurenivat.

"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni, Bob?" kysyi hän.

"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni?"

"Minä en tahtonut sitä ymmärtää", sanoi Bob. "Minä tiedän, etten minä tahtonut tehdä sitä."

"Minä en ymmärtänyt sitä itsekään", sanoi Anna rouva, "ei silloin, kun minä sitä kirjoitin. Mutta nyt minä tiedän, että minä silloin sydämellisimmin toivoin, että sinä olisit kirjoittanut edes jotain, vain sanankaan, joka olisi ollut sellaista, että minä olisin voinut pyytää sinulta saada tulla takaisin. Minä olisin tehnyt kaikki, mitä sinä olisit toivonut. Minä olisin tullut sinulle palvelijattareksi, jos sinä olisit sitä vaatinut. Sillä minähän olin tehnyt sinulle niin paljon pahaa, ja tiesinhän minä, etten minä koskaan, en koskaan voisi sitä jälleen hyvittää. Mutta minä olin siellä yksin ja minä tiedän nyt, että minä toivoin silloin saada kuulla sinun sanovan, että jos minä itse tahtoisin, olisit sinä sietänyt minua luonasi. Minä en voinut enempää toivoa. Mutta, että minä toivoin sitä, sitä minä en silloin ymmärtänyt."

Bob ei voinut heti vastata. Hän tuskin muisti kirjettään, tiesi vain tulleensa niin raivoisaksi, joka ei ajatellut muuta kuin olisi saanut lyödä ja että hän tahtoi kostaa. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt olisi nähnyt mahdollisuuden, että kaikki voisi muuttua hyväksi ja hän kysyi:

"Etkö sinä voi tulla takaisin – nyt?"

Anna huudahti ojentaen molemmat kätensä Bobia kohti.

"Tahdotko sinä sitä?" kysyi Anna. "Onko se mahdollista, että sinä tahdot sitä? Minä, joka olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa, minä, joka olen pettänyt sinun onnesi, joka olen jättänyt sinut ja häväissyt sinun nimesi."

"Hiljaa", sanoi Bob. "On eräs, joka nukkuu mullassa ja joka ehkä voi kuulla meitä. Hiljaa, älä häiritse häntä."

Bob ei tiennyt, mitä hän oli sanonut enemmän. Hän lyhistyi kokoon painaen päänsä vaimonsa polville.

"Salli minun olla tässä", sanoi hän. "Salli minun olla! Jos se on sinulle onneksi tai onnettomuudeksi, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, että sinä tulit kotiasi ja viivyit siellä, kun meidän poikamme kuoli. Kun sinä silloin istuit minun luonani, tunsin minä, ettet sinä missään muualla, kuin minun luonani, ollut kotona. Ja hän, joka ei voinut pitää sinua eläissään kotona, toi sinut takaisin kuollessaan."

Ja Bob ei voinut kauvemmin hillitä itseään. Ensi kerran Georgin kuoleman jälkeen hän purskahti kiivaaseen itkuun ja hänestä tuntui kaikki tuskat ja painavat tunteet lähtevän. Mutta sitä hän ei tiennyt, josko hän itki ilosta tai surusta.

Hän tiesi vain, että elämä oli vienyt hänet sinne, missä ilo ja suru pyyhkäistiin pois tai yhdistettiin ja jossa onni tai onnettomuus näyttävät vähäpätöisiltä. Hän oli päässyt kaiken yläpuolelle, ja mitä hän oli saavuttanut, se oli se, jolla ei ole mitään nimeä.