Kitabı oku: «Elämän tarina», sayfa 12

Joka ainoassa saarnassaan jatkoi pappi sen jälkeen kostoaan ja ennusti hetken lähestyvän, jolloin kaikki Herran vihamiehet tulevat lyödyiksi.

Julien kirjoitti arkkipiispalle kunnioitusta osoittavan mutta ankaran kirjeen, jonka johdosta kirkkoherra Tolbiac'ia uhattiin rangaista epäsuosiolla. Sen jälkeen hän lakkasi pauhaamasta.

Mutta sitten nähtiin hänen tekevän kauas yksinäisiä kävelymatkoja pitkin askelin ja kasvot kiihtyneinä. Gilberte ja Julien näkivät hänet ratsastusmatkoillaan vähä väliä, milloin pienenä mustana pisteenä kaukana lakeudella tahi kallion reunalla, milloin lukien rukouskirjaansa jossakin ahtaassa laaksossa, juuri kun he olivat sinne tulossa, ja he kääntyivät takaisin, ettei heidän tarvinnut ajaa hänen ohitsensa.

Kevät oli tullut elvyttäen eloon heidän rakkautensa ja heittäen heidät joka päivä toistensa syliin missä milloinkin heidän tiellään sattui suojaa olemaan.

Kun puitten lehvät vielä olivat hatarat ja nurmi kostea ja he näin ollen eivät saattaneet kuin kesäsydännä painua metsän peittoon, olivat he, saadakseen olla kahden kesken, vakituiseksi suojapaikakseen valinneet erään paimenen kojun, joka oli siirrettävä ja joka syksystä oli jätetty tyhjilleen Vaucotte'n rantaäyräälle.

Se seisoi siinä yksin korkeilla pyörillään viiden sadan metrin päässä rannikolta, ihan jyrkänteen partaalla. Siellä oli heitä vaikea yllättää, sillä sinne näkyi koko lakeus. Molemmat hevoset seisoivat kiinni sidottuina kojun aisoihin ja odottivat, kunnes he olivat rakasteluunsa väsyneet.

Mutta eräänä päivänä, juuri kun he olivat lähtemässä suojapaikastaan, näkivät he kirkkoherra Tolbiac'in istuvan piilossa rannan ruohikossa.

– Täytyy toiste jättää hevoset notkoon, – sanoi Julien, – muuten voi hän etäältä huomata meidät.

Ja sen jälkeen panivat he aina ratsunsa kiinni notkoon, joka oli täynnä risuja.

Kun he sitten eräänä iltana yhdessä palasivat Vrillette'en, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä, kohtasivat he Étouvent'in kirkkoherran, joka juuri oli kartanosta pois tulossa. Hän väistyi syrjään antaakseen heille tietä ja tervehti katsomatta heitä silmiin.

Heidät valtasi levottomuus, joka kuitenkin pian haihtui.

Mutta eräänä iltapäivänä toukokuun alussa, kovan tuulen vallitessa, istui Jeanne lukien uunin edessä, kun hän yht'äkkiä näki kreivi de Fourville'n tulevan jalkaisin ja niin kiireesti, että hän luuli jonkun onnettomuuden tapahtuneen.

Jeanne riensi häntä vastaan, ja kun oli tullut hänen eteensä, luuli hän kreivin tulleen hulluksi. Hänellä oli päässä iso karvalakki, jota hänen oli tapana käyttää vain kotonaan, yllään metsästystakki ja hän oli niin kalpea, että hänen punaiset viiksensä, jotka tavallisesti eivät eroittautuneet hänen punakoista kasvoistaan, nyt olivat kuin tulenliekki. Hänen katseensa harhaili, silmät pyörivät päässä aivan ilmeettöminä. Hän sopersi:

– Onhan vaimoni täällä, eikö niin?

Jeanne joutui aivan ymmälle ja vastasi:

– Eikä ole. En ole häntä tänään lainkaan nähnyt.

Silloin kreivi istuutui, aivan kuin hänen jalkansa olisivat katkenneet, otti lakin päästään ja pyyhki nenäliinalla otsaansa useaan kertaan koneellisesti. Sitten hypähti hän äkkiä paikaltaan, astui Jeannea kohti kädet ojossa, suu ammollaan kuin puhuakseen, ilmaistakseen hänelle jonkin hirveän onnettomuuden, mutta äkkiä katsoa tuijotti häneen ja lausui aivan kuin houraillen:

– Mutta hänhän on teidän miehenne… Tehän myöskin…

Ja lähti juoksemaan merenrannalle päin.

Jeanne juoksi perässä pidättääkseen häntä, huutaakseen häntä takaisin, rukoillakseen häntä, ja hänen sydäntänsä kouristi kauhu hänen ajatellessaan: "Hän tietää kaikki. Mitä tekee hän nyt? Oi, jospa hän ei heitä löytäisi!"

Mutta Jeanne ei saanut enää kiinni häntä, eikä kreivi kuullut hänen huutojansa. Hän kiirehti vain eteenpäin epäröimättä, varmana päämäärästään. Hän hyppäsi ojan yli, harppasi ruohikon läpi jättiläisaskelin ja riensi jyrkännettä kohti.

Jeanne seisoi mäenrinteellä, jossa kasvoi puita, ja katsoi kauan hänen jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, palasi hän tuskan ahdistamana takaisin.

Kreivi oli kääntynyt oikealle ja alkanut juosta. Merellä kävi korkea aallokko, ja paksut mustat pilvet kiitivät hurjaa vauhtia toinen toisensa perässä, huuhtoen rantaa rajulla rankkasateella. Tuuli vinkui ja vonkui ja repeli ruohikkoa, painoi maahan nuoren laihon ja lennätti kuin vaahtoa suuria valkoisia lintuja kauas maanpuolelle.

Taajat vihurin puuskat pieksivät kreivin kasvoja, kastelivat hänen poskiaan ja viiksiään, niin että vesi virtanaan valui, ja täyttivät hänen korvansa kohinalla, ja hänen sydämensä hurjalla raivolla.

Tuolla hänen edessään oli Vaucotten laakson syvä kuilu. Tällä puolen ei näkynyt muuta kuin muuan paimenen koju tyhjän lammastarhan vieressä. Kaksi hevosta oli sidottu tuon pyörillä kulkevan kojun aisoihin. Mitäpä oli pelättävää tällaisella myrskyllä?

Heti hevoset huomattuaan painautui kreivi maahan ja ryömi käsillään ja polvillaan kuin mikäkin iso likainen karvapäinen hirviö. Hän konttasi tuon yksinäisen kojun luo ja piiloutui sen alle, ettei häntä huomattaisi lautojen raoista.

Nähtyään hänet kävivät hevoset rauhattomiksi. Silloin leikkasi hän hiljakseen niiden suitset poikki veitsellä, joka hänellä oli valmiina kädessään, ja kun samassa puhalsi kova tuulispää, lähtivät ratsut karkuun pelästyneinä rakeista, jotka rapisten pieksivät kojun kattoa ja tärisyttivät koko rakennetta.

Nousten polvilleen painoi kreivi silmänsä oven alaraon kohdalle ja katseli sisään. Hän ei hievahtanut; hän näkyi jotakin odottavan. Kului pitkänlainen aika, kun hän yht'äkkiä nousi ylös tahraisena päästä jalkoihin asti. Rajulla kädenliikkeellä paiskasi hän oven ulkopuolisen pienapuun säppiin, tarttui aisoihin ja alkoi ravistella kojua, aivan kuin olisi tahtonut ruhjoa sen mäsäksi. Yht'äkkiä kävi hän sitten itse kuin hevonen aisojen väliin, painoi isoa vartaloaan eteenpäin hurjalla voimalla ja veti kuin juhta läähättäen tuon pyörillä kulkevan kojun ja ne, jotka sen sisällä olivat, jyrkänteen partaalle.

He huusivat siellä sisällä ja jyskyttivät nyrkeillään seiniin ymmärtämättä, mitä oli tekeillä.

Kun kreivi oli saanut vedetyksi kojun kuilun reunalle, sysäsi hän sen menemään, ja se alkoi vieriä jyrkännettä alas.

Sen vauhti alkoi kiihtymistään kiihtyä, ja hurjasti kiitäen horjui se ja hyppi kuin peto aisojen pieksäessä maata.

Vanha kerjäläinen, joka istui kyyristyneenä ojan reunalla, näki sen pompahtaen lentävän päänsä yli, ja kojun sisältä kuuli hän kamalaa huutoa.

Yht'äkkiä irtaantui tästä sysäyksestä kojun toinen pyörä, koju kaatui kyljelleen ja alkoi pyöriä kuin pallo, kuin kivijalaltaan luhistunut talo, suistuen alas vuoren harjalta. Ehdittyään viimeisen jyrkänteen reunalle, pompahti se ilmaan ja lensi kaarena alas kuilun pohjalle, jossa se meni mäsäksi kuin muna.

Heti kun se oli särkynyt kivikkoon, laskeutui kerjäläinen, joka oli nähnyt sen vierivän ohitsensa, hiljakseen orjantappurapensaikon läpi alas ja uskaltamatta, varovainen rahvaan mies kun oli, lähestyä rikkoutunutta kojua, meni hän läheiseen taloon tapauksesta ilmoittamaan.

Väki juoksi sinne, ja kun kojun pirstaleita kohotettiin, löydettiin niiden alta kaksi ruumista, jotka olivat ruhjoutuneet ja veriset. Miehen otsassa oli ammottava reikä ja hänen kasvonsa olivat musertuneet. Naisen leuka oli repeytynyt ja riippui irrallaan, ja molempien jäsenet olivat niin murtuneet ja pehmeät, kuin ei niissä lihan sisällä olisi luuta ollutkaan.

Heidät tunnettiin kuitenkin, ja tämän onnettomuuden tapauksen syistä keskusteltiin pitkälti.

Muuan nainen lausui:

– Mitä niillä lie siinä kopissa ollut tekemistä!

Silloin arveli vanha käypäläinen, että nähtävästi olivat he etsineet sieltä suojaa myrskyltä ja sateelta ja että kova tuulispää oli varmaankin huojuttanut kojua ja syössyt sen kalliolta alas. Ja vielä selitti hän, että oli itse aikonut sinne piiloutua, mutta näki hevoset sidottuina aisoihin ja siitä ymmärsi siellä jo olevan toisia. Ja tyytyväisenä lisäsi hän:

– Muuten oisin minä sinne mennyt.

Muuan ääni sanoi:

– Se oisi ehkä ollut parempi.

Mies parka vihastui siitä ja kysyi:

– Miks' oisi se ollut parempi? Siksikö, että minä olen köyhä ja he ovat rikkaita? Katsokaa heitä nyt tuossa!..

Ja sateesta märkänä, väristen, risaisena, likaisena, parta pörröisenä ja pitkät hiukset roikkumassa repaleisesta hatusta osoitti hän molempia ruumiita väärän sauvansa kärjellä sanoen:

– Kaikki olemme yhdenarvoisia lopulta.

Siihen oli tullut vielä muitakin ihmisiä, jotka katselivat syrjäsilmällä, salakähmäisesti, peloissaan ja arastellen. Sitten neuvoteltiin siitä, mitä oli tehtävä, ja päätökseksi tuli, että ruumiit olivat vietävät hoviin, sillä he toivoivat saavansa tästä työstään palkinnon. Valjastettiin siis kahdet rattaat, mutta nyt tuli uusi vaikeus eteen. Toiset tahtoivat panna vain olkia rattaiden pohjalle, toiset taas arvelivat, että säädyllisyyden vuoksi niihin asetettaisiin patjat.

Nainen, joka aikaisemmin jo oli puhunut, huusi:

– Patjathan käyvät niin verisiksi että ne pitää lipiässä liuottaa!

Silloin puuttui muuan iloisennäköinen emäntä puheeseen ja sanoi:

– Nehän ne maksavat. Mitä arvokkaampia ovat, sitä kalliimpi niillä on hinta.

Ja se lause tepsi.

Molemmat rattaat, jotka olivat korkeapyöräisiä ja ilman vietereitä, lähtivät liikkeelle, toinen oikealle, toinen vasemmalle, tärisyttäen ja viskellen jokaisen maantien kuopan kolahduksesta noiden kahden olennon maallisia jäännöksiä, jotka juuri olivat toisiaan halailleet eivätkä koskaan enää saa toisiaan kohdata.

Heti kun oli nähnyt kojun vierivän jyrkännettä alas, pakeni kreivi, minkä jaloista pääsi, sateessa ja myrskyssä. Hän juoksi siten tuntikausia poikki teiden, vuoren rinteitä viistäen ja yli aitojen, ja hän saapui kotiaan illan suussa käsittämättä itse miten.

Palvelijat odottivat häntä pelästyksissään ja ilmoittivat hänelle, että molemmat hevoset olivat tulleet takaisin ilman ratsastajia. Julienin ratsu oli, näet, seurannut toisen mukana.

Silloin horjahti kreivi de Fourville ja sanoi murtuneella äänellä:

– Heille on varmaankin tapahtunut jokin onnettomuus tällä hirveällä ilmalla. Kaikkien on lähdettävä heitä etsimään.

Ja hän lähti itsekin taas ulos. Mutta päästyään pois ihmisten näkyvistä piiloutui hän erään orjanruusupensaan peittoon ja alkoi tuijottaa tielle, mistä oli tuleva kuolleena tahi kuolevana tahi ehkäpä raajarikkoisena, ainiaaksi muodottomaksi muuttuneena se, jota hän vieläkin hurjan intohimoisesti rakasti.

Ja kohta ajoivatkin hänen ohitsensa rattaat, joissa oli jotakin omituisennäköistä. Ne pysähtyivät kartanon eteen ja ajoivat sitten pihaan. Siinä se oli, siinä viedään hänen vaimonsa! Mutta kauhea tuska piti hänet kuin kiinninaulattuna paikallaan, hirveä pelko saada tietää, kammo saada kuulla totuus. Ja hän ei hievahtanut paikaltaan, hyykistyi vain alas kuin jänis ja vapisi kuullessaan vähäisimmänkin äänen.

Hän odotti siinä tunnin, kenties kaksi. Rattaat eivät ajaneet takaisin. Hän ajatteli itsekseen, että hänen vaimonsa oli kuolemaisillaan, ja tuo ajatus, että oli näkevä hänet, kohtaava hänen katseensa, synnytti hänessä semmoisen kauhun, että hän yht'äkkiä alkoi pelätä tulevansa löydetyksi piilopaikastaan ja pakoitetuksi tulemaan kotiin vaimonsa kuolinvuoteen luo, ja silloin hän pakeni vielä kauemmaksi metsään. Mutta yht'äkkiä juolahti taas hänen päähänsä, että hänen vaimonsa kenties tarvitsi apua ja ettei varmaan kukaan voinut hoitaa häntä, ja silloin lähti hän juoksemaan takaisin huimaavaa vauhtia.

Kun hän saapui kotia, tuli häntä vastaan hänen puutarhurinsa, jolle hän huusi:

– No?

Mies ei uskaltanut vastata mitään. Silloin kreivi miltei ärjäisi:

– Onko hän kuollut?

Johon palvelija änkyttäen vastasi:

– On, herra kreivi.

Hän tunsi siitä ääretöntä helpoitusta. Äkillinen rauha valahti hänen vereensä ja hänen väräjäviin hermoihinsa, ja varmoin askelin astui hän suuren portaikon astimia ylös.

Toiset rattaat olivat saapuneet Peuples'iin. Jeanne oli huomannut kaukaa niiden tulevan, näki patjan, arvasi ruumiin olevan sen päällä ja ymmärsi heti kaikki. Se synnytti hänessä semmoisen mielenliikutuksen, että hän meni tainnoksiin.

Kun hän tuli tajuihinsa, piteli hänen isänsä hänen päätään ja kostutti hänen ohimojaan etikalla. Hän kysyi Jeannelta varovasti:

– Tiedätkö sinä?

Jeanne jupisi:

– Kyllä, isä.

Mutta kun hän tahtoi nousta ylös, ei hän voinut, niin kovin kärsi hän.

Samana iltana synnytti hän kuolleen lapsen, tytön.

Julienin hautajaisista ei hän nähnyt mitään eikä saanut tietää mitään. Hän huomasi vain päivän, parin kuluttua, että täti Lison oli tullut takaisin, ja kuumeen houreessaan koetti hän alinomaa muistella, milloin hänen tätinsä oli matkustanut pois Peuples'ista, mihin aikaan ja minkälaisissa oloissa. Mutta siitä hän ei päässyt selville, ei edes silloin, kun oli vähän enemmän tajuissaan. Hän oli kuitenkin varma siitä, että oli nähnyt hänet äitinsä kuoleman jälkeen.

XI

Jeanne ei kolmeen kuukauteen päässyt ulos huoneestaan. Hän oli niin heikko, niin kalpea, että jo luultiin ja sanottiin hänen olevan kuoleman oman. Vähitellen hän kuitenkin virkistyi. Isä ja täti Lison eivät enää lähteneet hänen luotaan, vaan asettuivat molemmat asumaan Peuples'iin. Tuon järkyttävän tapauksen jälkeen oli hän saanut hermotaudin; vähimmästäkin melusta hän oli mennä tainnoksiin, ja usein aiheuttivat mitättömätkin seikat hänessä pitkiä pyörtymiskohtauksia.

Hän ei ollut koskaan tahtonut tarkempia tietoja Julienin kuolemasta. Mitäpä se häntä liikutti? Johan hän siitä tiesi tarpeeksi. Kaikki uskoivat sen onnettomuuden tapaukseksi, mutta hän oli asian oikeasta laidasta varma ja säilytti visusti sydämessään tuon kamalan salaisuuden: tietonsa aviorikoksesta ja hirveän näyn, kun kreivi äkkiä tuli hänen luokseen samana päivänä, jolloin loppuratkaisu tapahtui.

Nyt oli hänen sydämensä täynnä helliä, suloisia, alakuloisia muistoja niistä lyhyistä rakkauden päivistä, jotka hän ennen muinoin oli elänyt yhdessä miehensä rinnalla. Alinomaa värähdytti hänen sieluaan jokin odottamatta herännyt ajatus. Hän näki miehensä semmoisena kuin hän oli sulhasena ja semmoisena kuin hän häntä rakasti noina ainoina hetkinä Korsikan hehkuvan auringon alla. Kaikki hänen vikansa ja virheensä pienenivät hänen silmissään, Julienin tylyys katosi, jopa hänen uskottomuutensakin nyt hälveni umpeen luodun haudan kasvavaan kaukaisuuteen. Ja omituisen, epämääräisen, kuoleman jälkeisen kiitollisuuden valtaamana tuota miestä kohtaan, joka häntä sylissään oli hellitellyt, antoi Jeanne anteeksi kaikki menneet kärsimyksensä muistellen vain onnenhetkiään. Vähitellen kylvi aina eteenpäin rientävä aika, kuukaudet kuukausien perässä, unhetta kuin paksunevaa pölyä kaikkien hänen muistojensa ja surujensa yli, ja hän alkoi elää yksinomaan poikaansa varten.

Paulista tuli häntä ympäröivän kolmen henkilön epäjumala, ainoa ajatus, ja hän hallitsi itsevaltiaana. Jopa jonkinlainen toistensa kadehtiminen ilmeni hänen kolmessa orjassaan. Jeanne katseli hermostuneesti kuinka poika hellästi suuteli paronia, saatuaan ratsastaa hänen polvellaan. Ja täti Lison, jota poikakin kohteli välinpitämättömästi niinkuin kaikki muut aina olivat tehneet ja johon tuo pikku herra, joka ei vielä puhuakaan osannut, toisinaan suhtautui kuin lapsenhoitajattareen, katosi usein huoneeseensa itkemään ja vertaamaan niitä vähäpätöisiä hyväilyjä, jotka hän kerjäämällä ja töintuskin pojalta sai, niihin halailuihin, jotka hän soi äidilleen ja isoisälleen.

Kaksi rauhallista vuotta kului ilman erikoisempia tapahtumia lasta vain ajatellessa ja hoitaessa. Kolmannen vuoden alussa päätettiin muuttaa asumaan Rouen'iin kevääseen asti, ja koko perhe siirtyi sinne. Mutta heidän saavuttuaan tuohon vanhaan asumattomaan ja kosteaan taloon sai Paul ankaran yskän, jota pelättiin keuhkopussin tulehdukseksi, ja epätoivoisina päättivät kaikki kolme sukulaista, ettei Paul voinut elää muualla kuin Peuples'issa. Hänet vietiin siis sinne takaisin niin pian kuin hän oli parantunut.

Sitten alkoi kokonainen sarja yksitoikkoisia, mutta ihania vuosia. Aina olivat he kaikki yhdessä pienokaisen seurassa, vuoroin hänen huoneessaan, vuoroin isossa vierassalissa, vuoroin puutarhassa, ja olivat innostuksissaan hänen lepertelystään, hänen hullunkurisista lauseistaan ja leikeistään.

Hänen äitinsä antoi hänelle hyväilynimen Paulet, joka sitten jäikin hänen nimekseen, eikä häntä muuksi koskaan nimitettykään.

Kun poika sitten alkoi nopeasti kasvaa, oli noiden kolmen sukulaisen tahi, niinkuin paroni sanoi, "hänen kolmen äitinsä" ainoana toimena mitata lapsen pituutta. Niinpä oli oven pieleen kynäveitsellä tehty koko joukko merkkejä, joista näki, kuinka paljo hän kunkin kuukauden aikana oli kasvanut. Tuolla asteikolla oli melkoinen merkitys heidän kaikkien elämässään.

Sitten tuli vielä muuan uusi olento tärkeäksi tekijäksi perheessä. Se oli koira "Massacre", jonka Jeanne oli jättänyt syrjään omistaessaan kaiken huolensa pojalleen. Keittäjätär Ludivine oli elättänyt koiraa, jota pidettiin vanhassa tynnyrissä tallin edessä ja joka eleli siellä aikojaan aivan yksin ja aina kahleissa.

Eräänä aamuna oli Paul huomannut sen ja alkoi huutaen vaatia saada hyväillä sitä. Hänet vietiin varovasti koiran luo. Koira puolestaan ihastui kovin, ja poika alkoi kauheasti parkua, kun hänet sitten tahdottiin viedä pois. Silloin päästettiin Massacre irti ja siirrettiin taloon.

Siitä tuli Paulin eroittamaton, ainainen toveri. He piehtaroivat yhdessä ja makasivat vierekkäin lattiamatolla. Jopa Massacre kohta nukkuikin ystävänsä vuoteessa, joka ei tahtonut koirasta enää lainkaan luopua. Jeanne oli tästä toisinaan kirppujen pelosta kovin huolissaan, täti Lison taas oli pahoillaan koiralle siitä, että se otti itselleen niin suuren osan pojan rakkautta, varasti sitä, niin kuin hänestä näytti, häneltä, joka sitä niin kovin halusi itselleen.

Ylen harvoin oli heillä vuorovierailuja Briseville'n ja Coutelier'n perheiden kanssa. Ainoastaan kunnallislautakunnan esimies ja tohtori kävivät säännöllisesti häiritsemässä tuon vanhan hovin yksinäisyyttä. Ja Jeanne ei enää käynyt kirkossa tuon koiran tapon ja niiden epäluulojen jälkeen, jotka hänessä pappi oli herättänyt kreivittären ja Julienin kuolemaan nähden, sillä hän oli ikäänkuin vihainen Jumalalle siitä, että hänellä saattoi olla semmoisia palvelijoita.

Aika ajoin julisti kirkkoherra Tolbiac peitellyin sanoin kirouksensa tuon vanhan hovin yli, jossa asusti paheenhenki, erhetyksen ja valheen henki, vääryyden henki, synnin ja turmeluksen henki. Sillä hän tarkoitti paronia.

Hänen kirkkonsa oli muuten käynyt autioksi, ja kun hän käveli peltojen ohi, missä kyntäjät astuivat auransa kurjessa, niin eivät talonpojat pysähtyneet hänen kanssaan tarinoimaan, eivät kääntyneet edes tervehtimään häntä. Häntä pidettiin muutoin noitana, sillä hän oli ajanut pahan hengen eräästä sen riivaamasta naisesta. Hänen sanottiin osaavan loihtia ja ehkäistä saatanan salaiset juonet, niinkuin hän itse sanoi, parantaa lehmiä, jotka lypsivät sinistä maitoa ja pitivät häntänsä kippurassa, ja salaperäisillä taikasanoilla löytää kadonneita esineitä.

Ahdas- ja kiihkomielinen kun hän oli, antautui hän intohimoisesti tutkimaan uskonnollisia teoksia, joissa puhuttiin perkeleen ilmestymisestä maan päällä, hänen valtansa eri muodoista, hänen salaisista, moninaisista mahtikeinoistaan ja hänen kavaluutensa kaikista eri puolista. Ja kun hän uskoi olevansa erityisesti kutsuttu taistelemaan tuota salaperäistä, turmiollista voimaa vastaan, niin oli hän harjaantunut käyttämään kaikkia niitä manauskeinoja, joista kirkon käsikirjoissa puhuttiin.

Hän luuli alati tuntevansa, milloin rietas henki liikkui pimeässä, ja yhtämittaa oli hänen huulillaan latinankielinen lause: Sicut leo rugiens circuit quaerens qvem devoret (Niinkuin kiljuva jalopeura ympäri käy etsien, kenen hän saisi niellä).

Näin levitti hänen salainen voimansa pelkoa ja kauhua. Jopa hänen virkaveljensäkin, nuo vähätietoiset maalaispapit, joille Belsebul on uskonkappale ja jotka pikkumaisiin kirkonohjeisiin takertuneina, tuon paheen voiman ilmestyessä, joutuvat sekoittamaan uskonnon ja taikauskon toisiinsa, pitivät kirkkoherra Tolbiacia noitana. Ja he kunnioittivat häntä yhtä paljon sen salaperäisen voiman vuoksi, jonka luulivat hänessä olevan, kuin hänen ankaran, moitteettoman elämänsä takia.

Tullessaan Jeannea vastaan ei pappi häntä tervehtinyt.

Tämä asiaintila vaivasi ja huolestutti täti Lisonia, joka arkana vanhanapiikana ei voinut käsittää sitä, että saattoi olla käymättä kirkossa. Hän oli epäilemättä hurskas ja kävi ripillä ja ehtoollisella, mutta siitä ei kukaan tietänyt mitään eikä halunnutkaan saada tietää.

Ollessaan yksin, ihan yksin Paulin kanssa puheli täti hänelle hiljakseen Jumalasta. Poika tuntui kyllä jossakin määrin kuuntelevan, kun hän hänelle puhui maailman ensimmäisten aikojen ihmeellisistä tapahtumista, mutta kun hän pojalle sanoi, että täytyi paljon, paljon rakastaa Jumalaa, niin kysyi poika: "Missä hän on, täti?" Ja silloin osoitti täti sormellaan taivasta sanoen: "Tuolla ylhäällä, Paulet, mutta älä puhu siitä kellekään". Hän, näet, pelkäsi paronia.

Mutta eräänä päivänä lausui Paulet:

– Jumala on joka paikassa, mutta ei kirkossa.

Hän oli silloin puhunut isoisälleen tädin salaisista kertomuksista.

Lapsi oli kymmenennellä vuodella; hänen äitinsä näytti silloin neljänkymmenen vanhalta. Poika oli väkevä, riehakas ja rohkea kiipeämään puihin, mutta ei osannut paljon mitään. Luvut eivät häntä miellyttäneet, ja hän jätti ne pian kesken. Ja kun paroni tavallista pitemmän aikaa piti häntä kirjan ääressä, tuli Jeanne kohta ja sanoi:

– Päästä hänet jo leikkimään. Ei häntä saa rasittaa, hän on niin nuori.

Jeannesta poika oli aina vain puolenvuoden tahi vuoden vanha. Hän tuskin oli selvillä siitä, että poika käveli, juoksi ja puhui kuin suuri lapsi ainakin. Ja alati pelkäsi hän, että poika kaatuisi tahi vilustuisi tahi että hänen tulisi kuuma juostessaan tahi että hän söisi liiaksi ja hänen vatsansa tulisi kipeäksi tahi söisi liian vähän eikä kasvaisi tarpeeksi.

Kun poika tuli kahdentoista vuoden vanhaksi, oli edessä pulmallinen kysymys: hänen ensimmäinen ehtoollisella käyntinsä.

Eräänä aamuna, näet, tuli täti Lison Jeannen luo ja huomautti hänelle, ettei voinut enää jättää lasta ilman uskonnon opetusta ja olla täyttämättä kaikkein ensimmäisiä velvollisuuksia, Hän selitteli kaikin tavoin asiaa ja esitti tuhansia syitä, ennen kaikkia niiden ihmisten mielipiteet, jotka hän oli tavannut. Mutta äiti epäröi, joutui suunniltaan ja vakuutti puolestaan, että varsin hyvin vielä saattoi odottaa.

Kuukautta myöhemmin, hänen käydessään varakreivitär Brisevillen luona, kysyi tämä sivumennen:

– Tänä vuonna teidän Paulinne varmaankin pääsee ensimmäisen kerran ehtoolliselle?

Tämä kysymys, joka tuli aivan odottamatta, ällistytti Jeannea niin, että hän vastasi:

– Niin, rouva.

Ja tuo sana tuli ratkaisseeksi kysymyksen. Puhumatta asiasta mitään isälleen, pyysi hän täti Lisonin viemään pojan rippikouluun.

Kuukauden ajan kävi kaikki hyvin. Mutta eräänä iltana saapui Paul kotia ääni ihan painuksissa. Ja seuraavana päivänä hänessä oli yskä. Aivan päästä pyörällä koetti äiti ottaa asiasta selkoa ja sai tietää, että kirkkoherra oli lähettänyt pojan lopputunniksi seisomaan kirkon ovelle eteiseen, jossa kävi kova uho, siitä syystä, että hän oli käyttäytynyt pahasti.

Äiti piti sen jälkeen pojan kotona ja opetti hänelle itse uskonnon ensimmäiset alkeet. Mutta täti Lisonin rukouksista huolimatta ei kirkkoherra Tolbiac päästänyt poikaa ripille, koska hän muka ei ollut riittävästi siihen valmistettu.

Samoin kävi seuraavanakin vuonna. Silloin vihastui paroni ja sanoi kiroten, ettei pojan tarvinnut lainkaan uskoa noita loruja, tuota lapsellista vertauskuvaa leivän ja viinin muuttumisesta lihaksi ja vereksi, ollakseen kunnon ihminen. Ja päätökseksi tuli, että hänet oli kasvatettava kristityksi, mutta ei katolisen kirkon oppiin, ja että hän täysi-ikäiseksi tultuaan itse vapaasti saisi valita, mitä halusi olla.

Kun sitten Jeanne jonkun ajan kuluttua kävi vierailulla Brisevillen perheessä, ei hänen luo enää tultu vastavierailulle. Hyvin tuntien naapuriensa tarkan kohteliaisuuden oli Jeanne tästä kovin ihmeissään, mutta markiisitar de Coutelier ilmaisi hänelle korskeasti tämän laiminlyönnin todellisen syyn.

Markiisitar, joka miehensä aseman, ylhäisen arvonimensä ja melkoisen omaisuutensa nojalla piti itseään jonkinlaisena Normandien aateliston kuningattarena, hallitsikin kuin oikea kuningatar, puhui mitä mieli, oli muita kohtaan armollinen tahi tyly aina asianhaarain mukaan, nuhteli, neuvoi tahi lausui hyväksymisensä joka tilaisuudessa. Kun Jeanne kävi vierailulla hänen luonaan, sanoi tuo rouva muutaman jäätävän lauseen jälkeen:

– Yhteiskunnassa ihmiset jakautuvat kahteen luokkaan: niihin, jotka uskovat Jumalaan ja niihin, jotka eivät Häneen usko. Toiset, alhaisimmatkin, ovat ystäviämme ja vertaisiamme, toiset taas eivät ole meille mitään.

Jeanne käsitti hyvin iskun tarkoituksen ja vastasi:

– Mutta eikö voi uskoa Jumalaan käymättä kirkossa?

Siihen lausui markiisitar:

– Ei, rouva. Uskovaiset käyvät kirkossa rukoilemassa Jumalaa, aivan samoin kuin ihmiset käyvät toisiaan tervehtimässä heidän kodeissaan.

Pahastuneena vastasi silloin Jeanne:

– Jumala on kaikkialla, rouva. Mitä minuun tulee, joka sydämeni pohjasta uskon Hänen hyvyyteensä, niin en tunne Hänen läsnäoloaan enää, jos eräänlaiset papit asettuvat Hänen ja minun välilleni.

Markiisitar nousi ylös:

– Pappi kantaa kirkon lippua, rouva. Joka ei sitä seuraa, hän on sitä vastaan ja meitä vastaan.

Jeanne oli myöskin noussut ja sanoi väräjävällä äänellä:

– Te, rouva, uskotte yhden puolueen Jumalaan, minä uskon hyvien ihmisten Jumalaan.

Ja hän kumarsi ja lähti.

Myöskin talonpojat keskenään soimasivat Jeannea siitä, ettei hän ollut antanut Paulin käydä ehtoollisella. He eivät itse lainkaan käyneet kirkossa, eivät käyttäneet sakramentteja tahi menivät ehtoolliselle ainoastaan pääsiäisenä, kirkon muodollisia määräyksiä täyttääkseen. Mutta lapsiin nähden oli asianlaita toinen. Kaikki olisivat he arastelleet kasvattaa lapsensa tuon yhteisen lain ulkopuolella, sillä uskonto on uskonto.

Jeanne huomasi varsin hyvin heidän paheksumisensa ja oli vihoissaan kaikista noista sovitteluista omantunnon kanssa, tuosta yleisestä pelosta, suuresta arkuudesta, joka piili kaikkien sydänten pohjalla ja näyttäytyessään koreili arvokkaasti naamioituna.

Paroni otti sitten ohjatakseen Paulin opintoja ja pani hänet latinaa lukemaan. Äidillä puolestaan oli vain yksi neuvo: "Älä rasita häntä liiaksi!" Ja levottomana liikkui hän lukuhuoneen läheisyydessä, sillä hänen isänsä oli kieltänyt häntä tulemasta sisään siitä syystä, että hän alinomaa keskeytti opetuksen kysymällä: "Eikö jalkojasi palele, Paulet?" tahi: "Eikö päätäsi kivistä?" tahi opettajan puoleen kääntyen: "Älä pakoita häntä niin paljon puhumaan, hänen kurkkunsa voi tulla kipeäksi."

Heti kun poika oli päässyt vapaaksi, meni hän alas hoitamaan kasvitarhaa äitinsä ja tätinsä kanssa. Heillä oli nyt lempitehtävänään viljellä maata, ja kaikki kolmisin istuttivat he keväisin puita, kylvivät siemeniä, mielenkiinnolla seuraten niiden nousemista ja kasvamista, karsivat puita ja poimivat kukkia.

Pojan pääaskare oli kasviksien viljely, ja sitä varten oli hän laittanut neljä suurta sarkaa, joihin oli istutettu kaikki mahdolliset vihanneslajit. Siellä hän kuokki, kasteli, kitki ja istutti uudelleen äitinsä ja täti Lisonin avulla, joilla hän teetätti työtä kuin päiväläisillä. Tuntikaudet näki heidät siellä polvillaan penkereiden keskellä, jossa likasivat hameensa ja kätensä pannessaan istukkaita multaan, johon ensin sormellaan pistelivät reikiä.

Paul kasvoi suureksi; hän oli nyt jo viidentoista vuoden vanha. Salin ovipielen asteikko näytti jo metrin ja viisikymmentäkahdeksan, mutta henkisesti oli hän yhä vielä vähätietoinen, tyhmä lapsi, joka ei päässyt kehittymään noiden kahden naisen ja tuon vanhan herran parissa, joka ei kuulunut samaan vuosisataan.

Eräänä iltana otti paroni vihdoin puheeksi koulun käynnin, mutta Jeanne purskahti heti itkuun. Täti Lison pysyi pelästyksissään pimeässä nurkassaan.

Äiti vastasi:

– Eihän hänen tarvitse niin paljon tietää. Tulkoon hänestä maanviljelijä, maalaisaatelismies. Hän voi hoitaa tilaansa kuten monet muutkin aateliset, elää ja vanheta tässä talossa, jossa me olemme vanhenneet ennen häntä ja jossa tulemme kuolemaan. Mitä muuta hän kaipaakaan?

Mutta paroni ravisti päätään.

– Mitäs hänelle vastaat, jos hän tultuaan viidenkolmatta vanhaksi sanoo sinulle: "En ole mitään enkä osaa mitään, ja siihen olet sinä äidillisessä itsekkäisyydessäsi syypää. Olen kykenemätön tekemään työtä, tulemaan joksikin, ja yhtä kaikki en ole luotu tätä pimeää, alhaista ja kuolettavan surullista elämää varten, johon sinun lyhytnäköinen rakkautesi on minut tuominnut".

Jeanne itki vain ja kääntyi poikansa puoleen:

– Sano, Paulet, ethän koskaan tule soimaamaan minua siitä, että olen sinua liiaksi rakastanut, mitä?

Ja hämmästyneenä vakuutti tuo iso lapsi:

– En, äiti.

– Vannotkos sen?

– Kyllä, äiti.

– Tahdot siis jäädä kotiin, mitä?

– Niin, äiti.

Silloin alkoi paroni puhua vakavasti ja kovalla äänellä:

– Jeanne, sinulla ei ole oikeutta määrätä hänen elämänsä mielesi mukaan. Minkä nyt teet, on kehno, milt'ei rikoksellinen teko: uhraat lapsesi oman yksityisen onnesi tähden.

Jeanne kätki kasvonsa käsiinsä, ja itkeä nyyhkytteli rajusti ja sopersi läpi kyyneleittensä:

– Olen ollut niin onneton … niin onneton! Nyt olen levollinen, kun minulla on hän, mutta hänet tahdotaan riistää minulta pois. Miten minun käy … ypö yksin … nyt?

Hänen isänsä nousi, istuutui hänen viereensä ja tarttui häntä käsistä:

– Enkö minä ole luonasi, Jeanne?

Silloin heittäytyi Jeanne nopeasti hänen kaulaansa, suuteli häntä rajusti ja yhä nyyhkytellen, itkun kuristaessa hänen kurkkuaan hän änkytti:

– Niin, olet oikeassa … ehkä, … isä. Olen kuin mieletön, sillä olen niin paljon kärsinyt. Suostun siihen, että hänet viedään kouluun.

Käsittämättä liioin, mitä hänelle aiottiin tehdä, alkoi Paulet vuorostaan parkua. Silloin nuo kaikki kolme äitiä kävivät suutelemaan häntä, hyväilivät ja lohduttelivat häntä. Ja kun sitten mentiin makuulle, ahdisti kaikkien sydäntä, ja kaikki itkivät vuoteissaan, jopa paronikin, joka oli tähän asti hillinnyt itseään.