Kitabı oku: «Elämän tarina», sayfa 15

Kuusi vuotta oli silloin Pariisin ja Havren välillä jo ollut rautatie, josta puhuttiin kaikkialla. Mutta Jeanne, jota suru yhä oli pitänyt vallassaan, ei ollut vielä nähnyt noita höyryllä kulkevia vaunuja, jotka panivat koko maan ylösalaisin.

Paulilta vain ei tullut mitään vastausta.

Jeanne odotti viikon, sitten kaksi, ja käveli joka aamu pitkin maantietä kirjeenkantajaa vastaan kysellen häneltä vavisten:

– Eikö teillä ole minulle mitään, ukko Malandain?

Ja aina vastasi postimies, jonka ääni oli käynyt käheäksi eri vuodenaikojen ankarista ilmanvaihteluista:

– Ei vielä tällä kertaa, rouva hyvä.

Varmaankin tuo naikkonen kielsi Paulia vastaamasta äidilleen.

Silloin päätti Jeanne lähteä heti paikalla. Hän tahtoi ottaa Rosalien mukaansa, mutta tämä kieltäytyi, ettei koituisi liikoja matkakustannuksia. Sitäpaitsi ei hän sallinut rouvansa ottaa mukaan enemmän kuin kolme sataa frangia. "Jos teitin viel' lisää tarvis tulee", – sanoi hän, – "niin kirjoittakaa mull' vain, ja mä menen notaarin tykö, ett' hän teitill' laittais. Sill' jos mä teitill' enemp' annan, niin pistää herra Paul sen kaikk' plakkariins'".

Eräänä joulukuun aamuna nousivat he sitten Denis Lecoqin kärryihin, joka oli tullut viemään heitä asemalle. Rosalie saattoi, näet, rouvaansa sinne.

Siellä ottivat he ensin selkoa lippujen hinnasta, ja kun sitten kaikki oli järjestetty ja matkalaukku pantu tavaroiden kirjoihin, odottivat he, katselivat tuota rautaista rataa ja koettivat saada selvää siitä, mitenkä se kapine oikein toimi, vaipuen niin tuohon salaperäiseen asiaan, etteivät enää ajatelleetkaan matkan surullista aihetta.

Vihdoin kuului kaukaa vihellys, joka sai heidät kääntämään päänsä, ja he huomasivat mustan koneen, joka suurenemistaan suureni. Se lähestyi kauhealla kolinalla ja kulki heidän ohitsensa, perässään pitkä jono pyöriviä rakennuksia. Ja kun eräs virkamies oli avannut oven, suuteli Jeanne kyyneleet silmissä Rosalieta ja nousi erääseen noista vaunuista.

Liikutettuna huusi Rosalie:

– Hyväst', rouva! Onnea matkalle! Ja tulkaa ny' koht' takaisi!

– Hyvästi, lapsukaiseni!

Sitten kuului vielä lyhyt vihellys ja koko tuo vaunujono lähti pyörimään, ensin hiljakseen, sitten sukkelammin ja lopuksi oikein huimaavaa vauhtia.

Siinä osastossa, missä Jeanne oli, nukkui kaksi herraa, loikoen kumpikin nurkassaan.

Jeanne katseli, kuinka pellot, puut, talot ja kylät kiitivät ohi, ja hänen päänsä oli aivan sekaisin tuosta nopeasta kulusta. Hän tunsi itsessään kuin uuden elämän, hänestä oli kuin hän olisi joutunut aivan uuteen maailmaan, joka ei ollut enää hänen, ei se, jossa hänen rauhallinen nuoruutensa ja yksitoikkoinen elämänsä oli kulunut.

Oli jo ilta, kun juna saapui Pariisiin. Kantaja otti Jeannen matkalaukun ja Jeanne seurasi häntä pää pyörällä, ihmisten survomana, tottumattomana kulkemaan väen vilinässä ja miltei juosten miehen perässä pelosta, ettei kadottaisi häntä näkyvistä.

Tultuaan hotelliin ilmoitti hän heti:

– Tulin herra Rousselin suosituksesta.

Hotellin omistaja, joka oli isokasvuinen, vakava nainen, ja istui konttorissaan, kysyi:

– Minkä herra Rousselin?

– No, Godervillen notaarin, joka käy joka vuosi täällä.

Toinen vastasi:

– Hyvin mahdollista. Minä en tunne häntä. Haluatteko huoneen?

– Kyllä, rouva.

Ja eräs hotellin palvelija otti hänen tavaransa ja astui hänen edellään ylös portaita.

Jeanne tunsi sydäntään ahdistavan. Hän istuutui pienen pöydän ääreen ja tilasi itselleen lihalientä ja paistetun kananpojan, sillä hän ei ollut syönyt mitään aamusta saakka.

Hänen syöntinsä kävi vaivaloisesti hänen siinä istuessaan yhden ainoan kynttilän valossa. Tuhansia asioita pyöri hänen päässään. Hän muisti olonsa tässä samassa kaupungissa silloin, kun hän palasi häämatkaltaan, ja Julienin luonteenominaisuuksien ensimmäiset merkit. Silloin oli hän vielä nuori, luottavainen ja rohkea. Nyt tunsi hän olevansa vanha, jopa pelkääväinenkin ja heikko ja joutui aivan joutavasta ymmälle. Lopetettuaan syöntinsä, istui hän ikkunan ääreen ja katseli katua, joka oli täynnä ihmisiä. Hänen teki mieli mennä ulos, mutta ei uskaltanut. Hän pelkäsi eksyvänsä, pani maata ja puhalsi kynttilänsä sammuksiin.

Mutta hälinä, tietoisuus siitä, että hän oli oudossa kaupungissa, ja matkan tuottama hämminki estivät häntä saamasta unta. Kului tunti tunnin perästä. Vähitellen hälveni melu kaduilta, mutta hän ei voinut sittenkään nukkua, hän oli hermostunut tuosta suuren kaupungin puolinaisesta levosta, tottunut kun oli hiljaiseen, syvään maaelämän rauhaan, joka uuvuttaa uneen kaikki, ihmiset, eläimet ja kasvit. Nyt tunsi hän ympärillään koko ajan jonkinlaista salaperäistä liikettä. Hän oli kuulevinaan melkein huomaamattomia ääniä, jotka hiipivät hotellin seinissä. Ja välistä narahti lattia tahi sulkeutui ovi tahi soi kello.

Yht'äkkiä, kahden aikaan yöllä, kun hän juuri oli nukahtamaisillaan, kuului viereisestä huoneesta naisen huuto. Jeanne hypähti istualleen. Sitten tuntui hänestä kuin joku mies olisi nauranut.

Sikäli kuin päivä valkeni, valtasi hänet ajatus Paulista, ja hän alkoi pukeutua jo aamun hämärtäessä.

Paul asui Sauvage-kadun varrella Cité'ssa. Jeanne aikoi mennä sinne jalkaisin noudattaakseen Rosalien säästäväisyysneuvoja. Ilma oli kaunis, vaikka kylmä vähän nipistelikin ihoa. Ihmisiä juoksi kiireissään jalkakäytävillä. Jeanne astui mahdollisimman sukkelaan kulkien hänelle osoitettua katua pitkin, jonka päässä oli käännyttävä oikealle, sitten vasemmalle ja torille tultua kysyttävä taas. Toria ei hän kuitenkaan löytänyt ja kysyi neuvoa sitten eräältä leipurilta, joka antoi hänelle erilaisia tietoja. Hän lähti jälleen kulkemaan, hairahtui, harhaili, seurasi taas uusia neuvoja, ja joutui kokonaan eksyksiin.

Kuin hullu kulki hän nyt aivan umpimähkään. Hän aikoi jo ottaa ajurinkin, kun huomasi Seinen. Silloin alkoi hän kulkea pitkin rantakatua.

Noin tunnin kuluttua saapui hän vihdoin Sauvage-kadulle, joka oli aivan pimeä pieni kuja. Hän pysähtyi portille semmoisessa mielenliikutuksessa, ettei voinut enää astua askeltakaan.

Tuossa, tuossa talossa siis oli Paulet. Hän tunsi polviensa ja käsiensä vapisevan. Vihdoin meni hän sisään, kulki läpi porttikäytävän, löysi portinvartijan asunnon ja pyysi häntä, antaessaan hänelle hopearahan:

– Voisitteko mennä sanomaan herra Paul de Lamare'lle, että eräs vanha rouva, hänen äitinsä ystävä, odottaa häntä alhaalla.

Portinvartija vastasi:

– Hän ei asu enää täällä, rouva.

Kova väristys kulki läpi Jeannen ruumiin. Hän sopersi:

– Niinkö! Missä … missä hän nyt asuu?

– Sitä en tiedä.

Jeanne tunsi päätään huimaavan niin, että hän oli kaatua maahan ja seisoi kauan aikaa voimatta saada sanaa suustaan. Ankaran ponnistuksen jälkeen tuli hän vihdoin sen verran järkiinsä, että voi jupista:

– Milloin hän muutti täältä?

Portinvartija antoi hänelle koko joukon selityksiä:

– Pari viikkoa takaperin. He lähtivät vain eräänä iltana eivätkä sitten enää tulleet takaisin. Heillä oli velkoja joka paikassa tässä kaupunginosassa. Ymmärrättehän siis hyvin, etteivät he osoitettaan jättäneet.

Jeannen silmissä välähteli isoja liekkejä, aivan kuin olisi pyssystä ammuttu ihan hänen kasvojensa edessä. Mutta piintynyt ajatus piti häntä voimissa, seisoallaan, näöltään tyynenä ja miettivänä. Hän tahtoi saada tietää ja löytää Paulet'n.

– Eikö hän sanonut mitään lähtiessään?

– Ei mitään. He livistivät täältä tiehensä, ettei heidän tarvitsisi maksaa.

– Mutta varmaankin lähettää hän jonkun hakemaan täältä kirjeitänsä?

– Jopa minä ne heille antaisin! Ja sitäpaitsi ei hän niitä saanut kymmentäkään vuodessa. Yhden tässä vein hänelle paria päivää ennen kuin lähtivät.

Se oli varmaankin juuri hänen kirjeensä. Jeanne sanoi nopeasti:

– Kuulkaa! Minä olen hänen äitinsä ja minä tulin häntä hakemaan. Tässä on teille kymmenen frangia. Jos saatte hänestä jotakin kuulla, joitakin tietoja, niin ilmoittakaa minulle Hôtel de Normandie'hen, Havre-kadun varrella.

Vartija vastasi:

– Voitte luottaa minuun, rouva.

Ja Jeanne lähti nopeasti pois.

Hän alkoi kulkea välittämättä ollenkaan siitä, minne meni. Hän riensi kuin kiireessään jollekin tärkeälle asialle, pielsi seiniä pitkin, tuuppi ihmisiä, kulki katujen poikki huomaamatta ajajia ja ajomiesten kiroillessa hänelle, kompasteli jalkakäytävien astimiin varomatta niitä, riensi vain edelleen kuin mieletön.

Yht'äkkiä huomasi hän olevansa eräässä puistossa ja tunsi itsensä niin väsyneeksi, että istuutui penkille. Siellä viipyi hän nähtävästi hyvin kauan ja itki itse sitä huomaamatta, koska ohikulkijat pysähtyivät häntä katselemaan. Sitten tunsi hän itseään vilustavan ja nousi lähteäkseen pois. Hän oli niin väsynyt ja heikko, että hänen jalkansa tuskin kantoivat häntä enää.

Hänen teki mieli mennä erääseen ravintolaan syömään vähän lihalientä, mutta ei uskaltanut omituisesta häpeästä, pelosta ja ujoudesta, tuntien, että kaikki huomaisivat hänen masentuneen tilansa. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi ovelle, katsoi sisään, näki paljon ihmisiä pöytien ääressä syömässä ja riensi pelästyneenä pois ajatellen itsekseen: "Minä menen seuraavaan ravintolaan". Mutta hän ei mennyt liioin sinnekään.

Lopuksi osti hän eräältä leipurilta puolikuunmuotoisen pienen leivän ja kävi sitä pureksimaan kulkiessaan edelleen. Hänen oli kova jano, mutta ei tietänyt, missä juoda.

Hän kulki erään holvin kautta ja huomasi nyt olevansa toisessa, pylväskäytävien ympäröimässä puistossa. Hän tunsi sen Palais-Royal'iksi. Hän istuutui sinne tunniksi, pariksi, sillä kulkiessaan auringonpaisteessa oli hänen tullut kuuma.

Sinne tuli paljon hienoa yleisöä puhellen, hymyillen, tervehtien toisiaan, tuota onnellista yleisöä, johon kuuluu kauniita naisia ja rikkaita herroja ja joka elää vain koreita pukuja ja huvitteluja varten.

Joutuen hämilleen sellaisen loistavan joukon keskellä Jeanne nousi paikaltaan ja aikoi lähteä tiehensä. Mutta yht'äkkiä juolahti hänen päähänsä ajatus, että hän saattoi tavata siellä Paulin, ja hän alkoi kävellä ja tarkastella ihmisten kasvoja, kulki yhtämittaa edestakaisin puiston päästä toiseen, vaatimattomin, mutta nopein askelin.

Ihmiset kääntyivät ja katsoivat häneen, toiset nauroivat hänelle ja viittailivat keskenään häneen. Jeanne huomasi sen ja lähti pois ajatellen, että varmaankin naurettiin hänen pukunsa kuosille ja ruutukaiselle, viheriäiselle hameelleen, jonka vaatteen Rosalie oli valinnut ja joka oli Goderville'n ompelijattaren ompelema Rosalien neuvojen mukaan. Eikä Jeanne uskaltanut enää kysellä ohikulkijoilta tietäkään. Lopulta rohkaisi hän kuitenkin mielensä ja pääsi vihdoin hotelliinsa.

Sen päivän istui hän sitten kokonaan tuolillaan sänkynsä jalkopuolella hievahtamatta paikaltaan. Hän söi, kuten edellisenä iltana, keittoa ja vähän liharuokaa. Ja sitten pani hän maata, tehden kaikki aivan koneellisesti, totuttuun tapaan.

Seuraavana päivänä hän meni poliisipäällikön virastoon pyytääkseen, että ottaisivat selkoa hänen pojastaan. Ei voitu hänelle mitään varmaa sanoa, mutta luvattiin ryhtyä asiaan.

Sitten maleksi hän katuja pitkin yhä toivossa, että Paul sattuisi tulemaan häntä vastaan. Ja tuossa väenvilinässä hän tunsi olevansa vieläkin enemmän yksin, hukkaan joutunut ja kurjempi kuin koskaan autiolla maaseudun lakeudella.

Hänen palattuaan iltasella hotelliin sanottiin hänelle, että herra Paulin puolesta oli kyselty häntä ja että oli luvattu tulla uudelleen seuraavana päivänä. Veri tulvahti Jeannen sydämeen ja hän ei ummistanut silmiään koko yönä. Olikohan se hän? Kyllä, hän se oli varmasti, vaikk'ei Jeanne voinut päättää häntä siksi niistä merkeistä, jotka hänelle annettiin.

Yhdeksän aikaan aamulla kolkutettiin hänen ovelleen ja hän huusi: "Sisään!" ollen jo valmis avoimin sylin heittäytymään poikaansa vastaan. Mutta eräs tuntematon henkilö esittäytyi. Ja pyytäen anteeksi, että oli tullut häiritsemään, selitti hän asiansa ja ilmoitti tulleensa perimään rahoja, jotka Paul oli hänelle velkaa. Jeanne tunsi itkevänsä, vaikk'ei tahtonut näyttää sitä, ja kuivasi sormensa päällä kyyneleitään niiden kiertyessä hänen silmäinsä kulmiin.

Vieras oli, näet, Sauvage-kadun varrella olevan talon portinvartijalta saanut kuulla rouvan tulosta, ja kun ei hänen ollut onnistunut saada käsiinsä tuota paennutta nuorta herraa, niin kääntyi hän nyt äidin puoleen. Ja hän ojensi paperin Jeannelle, joka alkoi sitä katsella mitään ajattelematta. Hän luki numeron 90, otti taskustaan rahat ja maksoi.

Sinä päivänä ei Jeanne enää käynyt kaupungilla.

Seuraavana päivänä tuli vielä toisia velkamiehiä, ja Jeanne antoi kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, jättäen itselleen vain parikymmentä frangia. Sitten kirjoitti hän Rosalielle ja ilmoitti hänelle tilastaan.

Päivänsä vietti hän maleksimalla kaupungilla odottaessaan vastausta palvelijaltaan ja tietämättä, mitä tehdä, miten saada ikävät, loppumattoman pitkät hetkensä kulumaan, tuntematta ketään, jolle olisi voinut ystävällisen sanan sanoa, ketään, joka olisi hänen kurjan asemansa tuntenut. Hän käveli vain umpimähkään ja häntä vaivasi nyt kova halu päästä lähtemään pois, palaamaan takaisin pieneen kotiinsa, joka siellä yksinäisen maantien varrella seisoi.

Häntä oli murhe masentanut siihen määrin, ettei hän muutamia päiviä aikaisemmin ollut voinut siellä enää elää, ja nyt tunsi hän päinvastoin, ettei voinut enää elää muualla kuin siellä, minne hänen synkän elämänsä tavat olivat juurensa laskeneet.

Eräänä iltana sai hän vihdoin kirjeen ja kaksi sataa frangia.

Rosalie kirjoitti:

"Rouva Jeanne! Tulkaa kohta takaisin, sillä minä en lähetä teille enää mitään. Ja herra Paulia lähden minä sitten hakemaan, kun olemme saaneet tietoja hänestä.

Terveiseni! Palvelijanne Rosalie."

Ja Jeanne palasi Batteville'en eräänä aamuna, jolloin satoi lunta ja oli hyvin kylmä.

XIV

Jeanne ei käynyt enää ulkosalla, ei hievahtanut enää paikaltaan. Hän nousi joka aamu samaan aikaan, katsoi ikkunasta, minkälainen ilma oli, ja meni sitten istumaan ruokasaliinsa uunin ääreen.

Siellä hän istui päivät pitkään liikkumatta, tuijottaen vain tuleen, antaen ikävien ajatustensa harhailla mielin määrin ja seuraten kurjuutensa surullista kulkua. Ja hämärä laskeutui vähitellen hänen pieneen huoneeseensa hänen hievahtamatta paikaltaan muuta kuin lisätäkseen puita pesään. Sitten toi Rosalie hänelle lampun ja sanoi:

– No, rouva Jeanne, teittiä pitää vähä ravistaa, ett' tulis' viel' ruokahalu tän' iltan'.

Häntä vaivasivat usein piintyneet ajatukset, ja turhanpäiväiset mietteet kiusasivat häntä niin, että vähäisimmätkin asiat näyttivät hänen sairaissa aivoissaan äärettömän tärkeiltä.

Hän eli vain menneisyydessä, ammoin jo olleessa ajassa, muisteli alati elämänsä ensimmäisiä aikoja ja häämatkaansa Korsikaan. Tämän saaren maisemat, jotka jo kauan sitten olivat jääneet häneltä unohduksiin, ilmestyivät yht'äkkiä hänen silmiensä eteen uunin hiiloksessa. Ja hän muisti kaikki yksityiskohdat, kaikki pikkuseikat, kaikki henkilöt, jotka oli siellä nähnyt. Hän oli näkevinään heidän oppaansa Jean Ravolin ja kuulevinaan hänen äänensäkin.

Sitten muisteli hän Paulin lapsuuden ajan suloisia vuosia, jolloin poika pani hänet istuttamaan vihanneskasveja ja hän oli polvillaan mullassa täti Lisonin vieressä ja he molemmat kilpailivat tehdäkseen mieliksi lapselle, joka tahtoi koettaa, kumpi heistä taitavammin pystyi istukkaita ottamaan ylös ja sai suurimman määrän uusia niistä kasvamaan. Ja hiljakseen sopersivat hänen huulensa: "Paulet, pikku Paulet poikani!" aivan kuin hän olisi puhutellut poikaansa. Ja kun hänen unelmansa tulivat tähän sanaan, niin kirjoitteli hän välistä tuntikausia tyhjään ilmaan sormellaan kirjeitä hänelle. Hän piirteli niitä verkalleen istuessaan uunin ääressä, kuvitteli oikein näkevänsä ne, ja kun luuli erehtyneensä, alkoi hän P: stä uudelleen, kirjoittaen väsymyksestä vapisevalla kädellään ja ponnistaen voimansa voidakseen kirjeen loppuun panna oman nimensä. Ja lopetettuaan alkoi hän uudelleen taas.

Lopulta ei hän enää jaksanut, sekoitti kaikki, kirjoitti ihan toisia sanoja ja hermostui aivan hulluuteen saakka.

Hän sai yksineläjän kaikki omituiset tavat. Häntä suututti, kun pieninkin esine ei ollut tavallisella paikallaan.

Usein pakoitti Rosalie hänet kävelemään ja vei hänet ulos maantielle, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua sanoi jo Jeanne: "En jaksa enää, lapsukaiseni!" Ja istuutui ojan reunalle.

Kohta oli kaikkinainen liikkuminen hänelle vastahakoista, ja hän oli vuoteessaan niin myöhään kuin mahdollista.

Yksi ainoa tapa oli hänessä pysynyt lapsuudesta asti aivan muuttumattomana, se, että hän heti kahvin juotuaan äkkiä nousi vuoteestaan. Hän oli aivan erikoisesti mieltynyt juomaan kahvia puolittain keitetyn maidon kanssa, ja häneen olisi koskenut kovasti, jos hänen olisi täytynyt jäädä ilman tätä juomaansa. Siksi odottikin hän joka aamu kärsimättömänä Rosalien tuloa huoneeseen, ja heti kun täysi kuppi vain oli asetettu hänen yöpöydälleen, hypähti hän istualleen ja tyhjensi sen nopeasti, jopa hieman ahmienkin. Ja heittäen sitten pois peitteensä hän alkoi nopeasti pukeutua.

Mutta vähitellen otti hän tavakseen ruveta haaveksimaan ja mietiskelemään vielä jonkun aikaa sen jälkeen, kun oli pannut kuppinsa pois, ja kävi uudelleen pitkäkseen vuoteeseensa. Ja päivästä päivään venytti hän tätä laiskotteluaan, kunnes Rosalie vihoissaan tuli ja miltei väkisin puki hänen päälleen.

Ei hänellä muuten ollut enää nimeksikään omaa tahtoa, ja kun hänen palvelijansa pyysi häneltä neuvoa, kysyi häneltä jotakin, tahtoi tietää hänen mielipidettään, niin vastasi hän: "Tee miten tahdot, kultaseni!"

Hän uskoi, että häntä suorastaan vainosi jonkinlainen hellittämätön kova kohtalo, niin että hänestä tuli oikea itämaalainen sallimaanuskoja, ja kun hän oli aina nähnyt, että hänen unelmansa häipyivät tyhjiin ja hänen toiveensa raukesivat, niin ei hän uskaltanut enää mitään yrittääkään, vaan horjui ja epäili päiväkaudet ennenkuin kävi yksinkertaisempiinkaan asioihin käsiksi, sillä hän oli varma siitä, että aina tekisi nurinkurin ja että kaikki kääntyisi hänelle pahoinpäin. Ja alati sanoi hän:

– Minulla vain ei koskaan ole ollut onnea elämässä.

Johon Rosalie vastasi:

– Mitähä te sanoisitt', jos teittin pitäis työt' tehdä leippänn' etteen, jos teittin pitäis' jok' aamu kello kuudelt' ylös noust' ja päivätyöhön menn'? Ja niit' semmoisii kyll' on senttää, ja kun he vanhoiksi tulee, niin kuolee he kaikk' kurjuuteen.

Jeanne sanoi silloin:

– Ajattelehan toki, että olen aivan yksin, että poikanikin on minut hylännyt.

Siitä Rosalie suuttui ja tiuskasi:

– Mokomaki juttu! Entäs sitt' ne lapset, jotk' ovat sotapalveluksess'?

Entäs ne, jotk' Ameriikkaha menee?

Ameriikka oli hänestä jokin epämääräinen maa, jonne ihmiset menevät rikkautta ansaitsemaan palaamatta sieltä koskaan takaisin.

Ja hän jatkoi:

– Ain' tulee kuitenk' hetk', kun erot' pitää, sill'ei vanhat ja nuoret voi koko ikääns' yhdess' elää. Entäs, jos hän kuollu' ois, mitäs te silloin sanoisitt'? – lopetti hän jäyhästi.

Silloin ei Jeanne vastannut enää mitään. Hän voimistui kuitenkin hiukan, kun ilma kevään tullen kävi lauhaksi, mutta tätä virkeyden paluuta käytti hän hyväkseen vain niin, että heittäytyi yhä enemmän synkkien ajatustensa valtaan.

Mentyään eräänä aamuna ullakolle jotakin esinettä etsimään, löysi hän sattumalta sieltä arkun, joka oli täynnä vanhoja almanakkoja. Niitä oli säilytetty, kuten on tapa muutamilla maalaisihmisillä. Ja Jeannesta tuntui silloin, että hän oli löytänyt entisen elämänsä vuodet. Ja hänet valtasi silloin omituinen, sekava mielenliikutus, kun hän seisoi tuon almanakkakasan ääressä.

Hän vei ne kaikki alas ruokasaliin. Niitä oli kaiken kokoisia, suuria ja pieniä. Ja hän alkoi järjestää niitä pöydälle vuosiluvun mukaan. Yht'äkkiä löysi hän ensimmäisen, jonka oli tuonut mukanaan Peuples'iin. Sitä hän katseli kauan. Siinä olivat ne päivät, jotka hän oli merkinnyt samana aamuna, jolloin lähti Rouen'ista, seuraavana päivänä sen jälkeen, kun oli päässyt luostarikoulusta. Ja hän alkoi itkeä. Hän itki karvaita, verkkaisia kyyneleitä, kuin vanha vaimo raukka ainakin istuessaan pöydälle levitetyn viheliäisen elämänsä edessä.

Hänet valtasi silloin ajatus, joka kohta vietteli hänet hirveällä, hellittämättömällä, hurjalla tavalla. Hän tahtoi ottaa selkoa siitä, mitä oli tehnyt, melkein päivästä päivään.

Hän ripusti seinille peräkkäin kaikki nuo kellastuneet almanakat ja kulutti tuntikausia katsellessa niitä, milloin mitäkin, ja miettiessään:

– Mitä tapahtui minulle tuossa kuussa?

Hän oli alleviivannut elämänsä muistettavimmat päivät, välistä löysi hän kokonaisen sanankin, ja näin järjesti, ryhmitti ja liitti hän sitten yhteen kaikki pikkuseikat, jotka olivat sattuneet jonkun tärkeän tapauksen edellä tahi jälkeen. Itsepäisesti tarkastamalla kaikki, ponnistamalla muistiaan ja keskittämällä kaiken tahdonvoimansa onnistui hänen selvittää melkein kaikki Peuples'issa oloaikansa ensimmäiset vuodet, sillä hänen elämänsä etäisimmät muistot johtuivat hänelle tavattoman helposti ja havainnollisesti mieleen. Sitävastoin tuntuivat hänestä seuraavat vuodet häipyvän jonkinlaiseen usvaan ja sekaantuvan toinen toisiinsa, niin että hän välistä viipyi äärettömän kauan jonkun vuoden almanakan edessä seisoen pää painuksissa ja ajatus jännitettynä menneisyyttä kohti voimatta selvittää, oliko se muisto tästä vai tuosta almanakasta löydettävissä. Näin kulki hän toisesta almanakasta toiseen pitkin salia, jota ympäröivät aivan kuin ristintien kuvat nuo menneiden päivien muistomerkit. Äkkiä saattoi hän istuutua jonkun eteen ja jäädä paikalleen liikkumatta iltaan asti katsellen sitä mietteisiinsä vaipuneena.

Kun sitten auringon lämmittäessä kaikki elämännesteet elpyivät eloon, kun vilja alkoi pelloilla kasvaa ja puut vihannoida, kun omenakukat pihalla puhkesivat vienosti punertaviksi palloiksi ja levittivät tuoksuaan lakeudelle, silloin valtasi hänet yht'äkkiä kova levottomuus. Hän ei pysynyt enää paikoillaan, vaan käveli edestakaisin, meni ulos ja tuli jälleen takaisin monta monituista kertaa päivässä, ja kuljeksi välistä talosta taloon haltioissaan aivan kuin jonkinlaisen ikävän kuumeessa.

Kun hän näki ruohikossa päivänkukan piilevän tahi auringon säteen väreilevän puunlehvillä tahi sinisen taivaan kuvastuvan vesilätäkössä maantien kuopassa, niin käänsi ja myllersi se hänen mielensä kokonaan herättäen hänessä kuin kaiun nuoren tytön sydämen ailahduksista, tunteita niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin hän haaveksi kenttiä pitkin samoillessaan.

Hän oli tuntenut saman väristyksen, nauttinut samasta suloisesta hurmasta noina lämpiminä päivinä, jolloin hän odotti tulevaisuutta, kuten nyt, kun hänen tulevaisuutensa jo oli mennyt. Nyt nautti hän siitä vielä sydämessään, mutta kärsi samalla kertaa aivan kuin tuo uudelleen heränneen elämän ikuinen ilo tunkeutuessaan hänen kuihtuneeseen ruumiiseensa, hänen viileään vereensä ja lamautuneeseen sieluunsa olisi kyennyt luomaan häneen vain heikon ja tuskallisen viehätyksen tunteen.

Hänestä tuntui myöskin kuin jotakin olisi muuttunut kaikkialla hänen ympärillään. Aurinko ei ollut enää yhtä lämmin kuin hänen nuoruudessaan, taivas ei enää yhtä sininen, nurmi ei enää yhtä vihanta eikä kukkaset yhtä heleät ja tuoksuvat, yhtä juovuttavat.

Toisin päivin valtasi hänet kuitenkin niin suloinen elämän tunne, että hän alkoi uudelleen ikävöidä jotakin, toivoa ja odottaa, sillä onko edes mahdollista, olkoonpa kohtalo kuinka itsepintaisen kova tahansa, olla kokonaan toivomatta, kun luonnossa on kaunista.

Hän käveli kävelemistään tuntikausia kuin kiihtyneen mielensä pakoittamana. Ja toisinaan pysähtyi hän yht'äkkiä istuutuakseen maantien varrelle ja miettiäkseen noita ikäviä asioita. Miks'ei häntä oltu rakastettu niinkuin muita? Miks'ei hän ollut saanut osakseen rauhallisen elämän vaatimattomintakaan onnea?

Jopa hän toisinaan hetkiseksi unhoitti senkin, että oli tullut vanhaksi, ettei hänellä ollut enää muuta edessään kuin muutamia ikäviä, yksinäisiä vuosia ja että koko hänen elämänsä ura jo oli loppuun kuljettu. Ja kuin ennen muinoin, kuudentoista vuotiaana ollessaan, rakenteli hän silloin sydäntään viihdyttäviä suunnitelmia, pieniä suloisia tulevaisuuden unelmia. Mutta sitten tuli taas hänen sieluunsa todellisuuden kova tunne, hän nousi ylös masentuneena kuin jokin raskas paino olisi murtanut hänen voimansa, ja verkalleen lähti hän kulkemaan kotia kohti jupisten: "Senkin vanha hupsu! Senkin vanha hupsu!"

Silloin sanoi Rosalie hänelle yhtämittaa:

– Olkaas tok' rauhass', rouva! Mitäs te sill'viisii hääritt'.

Johon Jeanne alakuloisesti vastasi:

– Minkäs sille voin? Olen kuin "Massacre" viimeisinä päivinään.

Eräänä aamuna tuli Rosalie hänen huoneeseensa tavallista aikaisemmin ja, pannessaan hänen yöpöydälleen kahvin, sanoi hän:

– Juokaas pian ny'! Denis on tuoll' ulkon' oottamass'. Me lähdemm' kaikk' Peuples'iin, sill' mun on sinn' asiaa.

Jeanne luuli pyörtyvänsä, niin liikutetuksi tuli hänen mielensä. Ja vavisten, päästä pyörällä ja voimattomana tuon ajatuksen johdosta, että sai nähdä entisen rakkaan kotinsa, alkoi hän pukeutua.

Taivas levisi heleänä yli maailman ja hilpeästi juoksi hevonen lähtien välistä laukkaamaan. Kun he olivat saapuneet Étouvant'in kuntaan, voi Jeanne tuskin hengittääkään, niin rajusti sykki hänen sydämensä. Ja kun hän sitten näki aitauksen tiilipatsaat, äännähti hän hiljaa ja aivan tietämättään: "Oi, oi, oi!" aivan kuin hänen sydämeensä olisi koskenut.

Couillard'in talossa riisuttiin hevonen valjaista, ja sillä välin kuin Rosalie poikansa kanssa meni asioilleen, tarjoutuivat moision vuokralaiset saattamaan Jeannea kartanoa katsomaan. Kartanon isäntäväki sattui juuri olemaan poissa ja hänelle annettiin avaimet käteen.

Hän meni sinne yksin, ja tultuaan vanhan kartanon eteen meren puolelle, pysähtyi hän katselemaan. Kaikki oli ulkona entisellään, ja sinä päivänä säteili aurinkokin hymyillen tuon ison, harmaan rakennuksen himmentyneille seinille, joissa ikkunaluukut olivat kiinni.

Pieni kuivettuneen oksan palanen putosi hänen hameelleen ja hän loi ylös silmänsä. Se oli kirvonnut plataanista. Jeanne meni sen luo ja taputteli kuin eläintä tuon suuren puun sileätä, vaaleata runkoa. Hänen jalkansa sattui sitten nurmella olevaan lahonneeseen puupalaseen. Se oli kappale penkkiä, jossa hän niin usein oli istunut omaistensa kanssa, sitä samaa penkkiä, joka oli laitettu samana päivänä, jolloin Julien ensimmäisen kerran kävi heillä.

Sitten tuli hän eteisen kaksoisovelle, jota hänen oli kovin vaikea saada auki, sillä ruostunut iso avain ei ottanut kiertyäkseen. Vihdoin aukeni kuitenkin lukko kovalla kitinällä ja ovenpuolisko, joka myös vähän piti vastaan, antoi myöten hänen sysäykselleen.

Melkein juosten riensi Jeanne heti ylös huoneeseensa. Hän ei tuntenut sitä entisekseen, sillä sen seinät olivat verhotut vaaleilla papereilla. Mutta hänen avattuaan ikkunan huumasi häntä ytimiin asti koko tuo rakas näky taivaanrantaa myöten, metsikkö, jalavat, lakeus ja meri ruskeine purjeineen ylt'ympäriinsä, jotka näyttivät liikkumattomilta kaukana aavalla ulapalla.

Sitten alkoi hän samoilla tyhjässä, avarassa rakennuksessa. Hän katseli noita seinillä olevia hänen silmilleen tuttuja tahroja. Hän pysähtyi pienen rei'än kohdalle, joka oli rappauksessa ja jonka paroni oli siihen tehnyt, kun nuoruuden aikojaan muistellen huvikseen usein ikäänkuin aseella iski kepillä seinään siitä ohi kulkiessaan.

Äitivainajansa huoneesta löysi hän oven takaa, pimeästä nurkasta, kultanuppisen neulan, jonka hän oli sinne ennen muinoin pistänyt (hän muisti sen nyt) ja jota hän sitten monta vuotta oli kaivannut. Ei kukaan ollut sitä silloin löytänyt. Hän otti sen sieltä kallisarvoisena muistona ja suuteli sitä.

Hän kävi joka paikassa ja etsi, tunsi taas nuo huoneiden seinäpapereissa olevat, melkeinpä näkymättömät jäljet, sillä uusia papereita ei oltu seinille pantu, näki jälleen nuo kummalliset kuvat, jotka mielikuvitus usein muodostaa kankaiden ja marmorin kuvioista ja ajan likaamien kattojen varjoista.

Hän astui äänettömin askelin tuossa suuressa, hiljaisessa kartanossa aivan kuin hautausmaalla, sillä siellä lepäsi koko hänen entinen elämänsä.

Hän meni alas saliin, joka oli pimeä ikkunaluukkujen ollessa kiinni, ja kesti kauan ennenkuin hän saattoi mitään eroittaa siellä. Mutta sitten kun hänen silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, tunsi hän taas vähitellen seinäverhot lintukuvineen. Kaksi nojatuolia seisoi vielä uunin edessä aivan kuin niissä juuri olisi istuttu; ja huoneen hajukin, jonka hän hyvin tunsi ja joka on olemassa samoin kuin elävilläkin olennoilla, tuo epämääräinen, mutta silti helposti tunnettava vanhojen huoneustojen selittämätön haju tunkeutui hänen sieramiinsa, kietoi hänet muistoihin ja juovutti hänen ajatuksiaan. Hän seisoi siellä läähättäen, vetäen keuhkoihinsa tuota menneen ajan henkeä ja tuijottaen noihin kahteen tuoliin. Ja yht'äkkiä synnytti hänen aivoihinsa kiintynyt ajatus hänessä hetkellisen harhakuvan ja hän oli näkevinään, hän näki, aivan samoin kuin monta kertaa ennen oli nähnyt, isänsä ja äitinsä istuvan lämmittelemässä jalkojaan uunin edessä.

Pelästyneenä peräytyi hän, työkkäsi selin oven pieleen, piteli siitä kiinni, ettei kaatuisi, ja tuijotti tuijottamistaan tuoleihin.

Näky katosi.

Hämmästyksissään seisoi hän paikallaan muutamia minuutteja, sai sitten vähitellen vallan itsensä ylitse ja tahtoi paeta pois peläten tulevansa hulluksi. Sattumalta loi hän silmänsä oven pieleen ja huomasi siinä Paulet'n mitta-asteikon. Kaikki pienet viivat olivat paikoillaan maalissa eri pitkien välimatkojen päässä ja numerot, jotka olivat kynäveitsen kärjellä siihen merkityt, osoittivat Paulet'n iän kuukausittain sitä mukaa, kuin hän oli kasvanut. Paikoitellen oli siinä paronin, – isompaa, – käsialaa, paikoitellen hänen omaansa, pienempää, paikoitellen taas täti Lison'in hieman vapisevaa käsialaa. Ja hänestä tuntui, että hänen lapsensa, semmoisena kuin hän silloin oli, seisoi siinä hänen edessään vaaleatukkaisena ja painaen otsaansa oven pieltä vasten mitattaessa hänen pituuttaan.

Paroni huudahti:

– Jeanne, hän on kasvanut yhden senttimetrin kuudessa viikossa.

Ja rakkaudenpuuskassaan Jeanne alkoi suudella oven pieltä.

Samassa huudettiin hänelle ulkoa.. Se oli Rosalien ääni:

– Rouva Jeanne, rouva Jeanne, aamiainen on valmis.

Hän juoksi suinpäin ulos. Hän ei ymmärtänyt mitään, mitä hänelle sanottiin. Hän söi vain, mitä hänen eteensä pantiin, kuuli puhuttavan tietämättä mistä, puheli varmaankin talonpoikain kanssa, jotka kyselivät hänen vointiaan, antoi suudella itseään, suuteli itsekin poskia, joita hänen eteensä kurotettiin, ja sitten nousi hän rattaille.