Kitabı oku: «Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään; ilveilys 2:ssa näytöksessä»

Pietari Hannikainen

Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään; ilveilys 2:ssa näytöksessä

Julkaisija – Good Press, 2021

goodpress@okpublishing.info

EAN 4064066341268

Sisällysluettelo

SILMÄNKÄÄNTÄJÄ

HENKILÖT

1:N NÄYTÖS

2:N NÄYTÖS

SILMÄNKÄÄNTÄJÄ

Sisällysluettelo

ELI
JUSSI OLUVISEN MATKA HÖLMÖLÄÄN

Ilveilys 2:ssa näytöksessä

Kirj.

Pietari Hannikainen

Teksti perustuu v. 1909 painokseen (kirj. v. 1847).

HENKILÖT:

Sisällysluettelo

JUSSI OLUVINEN, ollut talonpoika Oluvilassa

LIISA, hänen vaimonsa

MATTI HÖLMÖNEN, Kylänvanhin ja Kestikiivari Hölmölässä

KATRI, hänen vaimonsa

MARI, heidän palkkapiika

HÖLMÖLÄN KYLÄLÄISIÄ

1:N NÄYTÖS

Sisällysluettelo

1. Kohtaus.

JUSSI OLUVINEN, ollut talonpoika Oluvilassa

LIISA, hänen vaimonsa

OLUVINEN. (Tullen Helsingistä kotiinsa.) Voin vedon lyödä, ettei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minun, hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, etten minä ole Herra; ja millainen? Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotki halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko etteivät nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni; vaan mitä? Tuossa näen, Liisa jo tulee ja kirkkovaatteissaan—hahaha!

LIISA. (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle nyykistäen polviansa tervehtiessään.)

OLUVINEN. Kumoron Liisapetty!

LIISA, (Itsekseen.) Ah: mikä nuori, kaunis Herra! Varmaan Hovin vieraita? (Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni—ja olen odotellut häntä——

OLUVINEN. Viipyväksi? Hi hi hi!—

LIISA. Ikävöinytki—(hiljaan) Ah mikä lusti Herra! voi jos Jussi— tulisi!

OLUVINEN. (Lähenee Liisaa.) Voi jos Jussi ei tulisi! (antaa suuta

Liisalle, joka katsoo alas.)

LIISA. (Hiljaan) Mikä makia muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.

OLUVINEN. (Tutusti.) Liisa!

LIISA. Mitä? Jussi! Sinä Jussi? Hui! kuin säikähin, kuin luulin——

OLUVINEN. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.

LIISA. Niin milloin minä ennen sinua olen paennut?

OLUVINEN. Mutta ethän minua tuntenutkaan.

LIISA. Vielä sanot! ken sinua muut olis tuntenut tuollaisissa? Mutta

Jussi! toellako nyt vaatteesi tuollaiseksi olet muuttanut?

OLUVINEN. Ihan toella, Liisaseni!

LIISA, Mitä? minä en ymmärrä, vain olet sinä hulluna?

OLUVINEN: Sinulla, Liisaa näetsen on liian vähän ymmärrystä. Tilallisna olimme talonpojat; nyt tilatoina, nyt näetsen elämme Herroiksi; ymmärrätkö sen?

LIISA. Ja syömätä. Voi, voi! Jussi parka! huomeseksi ei ole leivän murua kotona, ymmärrätkös sinä nyt sen?

OLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenki tutkinut, ajatellut ja aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta, kuin tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.

LIISA, Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ettei ole leivän murua kotona.

OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsiki? Ei eukkoseni! Minä näetsen olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien isänisät mailman alusta asti.

LIISA. Joko senki olet oppinut: elämään syömätä?

OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaan päästä. Kaupungissa, näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä lypsävän—viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin—totuuden hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkialla.

LIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?

OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit; Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja viekkaus maailmassa auttavat välemmin, kuin työ ja ansio. Esimerkiksi, näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhatta vuotta se jo on siinä seissut, mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut. Vaan sanopas siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohmauksia; näkisitpähän miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan; moni maksaisi hyvät rahatki päästä sen luo; ja pian tulisi se kuulusaksi ympäri mailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?

LIISA. Kaikki mitä haastat on synkiämpi syysyön pimeyttä; kaikkihan jo olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.

OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhellä sanalla selitän sinulle koko asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta: Kaupunkiin näetsen muinen tuli Kuninkaallinen ulkomaan Suutari, nimeltä Beklin. Koko mailma nyt tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset Suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni! Tuostapa nyt Suutarit ajattelemaan ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi näetsen yhtaikaa koko salasuuden ja ilmoitti sen mailmalla. Hän, näetsen, eräänä yönä hävisi kaupungista ja koko näkyväisestä mailmasta, mutta sen siaan ilmestyi uusi, vieläki kuninkaallisempi Suutari Pylkkeliin. Alappas tuiskuttaa työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki Suutarit kuin yhdestä suusta, siinäpä se onki temppu. Pikemmin kuin sumu päivän nostessa, hävisivät samassa kaikki entiset Suutarit ja toiset toistansa muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden siaan, joita nyt jo on yhden verran kuin Musti nimisiä koiria.