Kitabı oku: «Pikku haltijoita», sayfa 13

"Päivänpaiste, se se on isän keppihevonen", sanoi Maria.

"Ja miksikä ei? Erehtyikö Jumala luodessaan auringon? Tai loiko hän sen viholliseksemme? Eikö tämä suuri luonnonvoima, joka kypsentää hedelmät ja saattaa kukat niin suloisesti tuoksumaan, ole meille muka hyödyksi? Katsele varjossa kasvavia kasveja, mitenkä nuutuneita ja surkeita ne ovat, ja kuinka ne rukoillen ojentavat heikot lehtensä valoa kohti. Onko siis ihmisolennoillakaan varaa hyljätä tätä elähyttävää voimaa. Eräässä vankilassa oli jono koppia päivänpuolella ja toinen varjonpuolella. Vaikka varjonpuoleisissa kopeissa vallitsi sama puhtaus, huoli ja hoito, olivat kumminkin sairaus ja kuolema monet kerrat suuremmat siellä kuin valoisessa päivänpuoleisessa jonossa. Ihmiset kärsivät kaikenmoisia kipuja ja huokailevat elinvoiman vähyyttä; äärettömiä määriä lääkkeitä nautitaan ja rahoja tuhlataan, mutta kaiken ohessa tuhlaamme ja karkoitamme luotamme molemmin käsin päivänpaisteen, tämän Jumalan lahjan, siunatun terveellistä vaikutusta.

"Mitä raamattu kuvaa nousevaksi auringoksi, joka parantaa kaikki siivillänsä? Sama aurinko, joka on Jumalan rakkauden perikuva, on meitä virkistävä jokapäiväisessä elämässämme, se kuivaa kosteuden ja homeen, suojelee koista ja ruosteesta, haihduttaa pahat hajut, karkoittaa hermoista alakuloisuutta ja ilostuttaa elämätämme. Ellen palvelisi Häntä, kaikkein hyvän antajaa, palvelisin ja kumartaisin varmaan aurinkoa, hänen suurinta ja kauniinta näkyväistä ilmestystänsä. Egyptin maalla vallitsi Herran vihan aikana pimeys, mutta Goosenin maassa oli valoista. Minä olen goosenilainen, mielin valkeudessa vaeltaa ja sadattelen pimeyden töitä. Mutta jatkakaamme.

"Talomme sijoitettakoon kaakkoiseen suuntaan, ettei siellä olisi päivätöntä suojaa, ja ikkunat asetettakoon niin, että taivaasta kotoisin olevat, kimaltavat säteet pääsevät tunkeutumaan poikki ja puhki.

"Elkäämme piirittäkö taloamme ikkunain alapuolella olevalla kostealla pensastolla, joka estää valon ja ilman vaikutusta. Taloa tulee ympäröidä vapaa ala, jossa tuuli pääsee liehumaan ja päivänsäteet valaisemaan, kuivamaan sekä elähyttämään.

"Siitä kiireestä päättäen, jolla ihmiset täällä meillä muuttavat ahtaan pihamaan synkäksi tiheiköksi, luulisi auringonpistosta meidän ilmanalamme suurimmaksi vaaraksi.

"Sateisina kuukausina, ja niitä meillä Jumala paratkoon on monta, eläessämme pimeissä, viileissä huoneissa kosteitten pensaitten sisässä, muuttuvat ajatuksemme synkiksi, sairaloisiksi ja ikäviksi. Lähimmäisemme viat suurenevat silmissämme – elämä tuntuu kolkolta ja ilottomalta – itse uskontokin kuolleelta ja ummehtuneelta.

"Minä soisin talon heti ensi silmänräpäyksellä tekevän avonaisen, raittiin ja iloisen vaikutuksen. Jokaisesta ikkunasta näkisimme aina edessämme päivänpaistetta, puita, pilviä ja viheriöitä nurmia. 'Talollemme' tulee hankkia varjoa mutta ei pimeyttä. 'Talossamme' on monta aurinkoista ja ilmakasta ikkunaa – ei puhdistamista ja sulkemista, vaan avaamista ja luonnon nauttimista varten. Olkoon talossa pitkät kuistikot sekä ylä- että alakerrassa siellä käyskennelläksemme raitista ilmaa nauttimassa sateisinakin ilmoina. Sanalla sanoen, koettaisin 'talossamme' mikäli mahdollista yhdistää metsien ja ketojen vapaata, reipasta, iloista elämää rauhaisan perhe-elämän hauskuuteen, sievyyteen ja mukavuuteen.

"Taivaallisesta tulesta puhuttuani, tahdon lausua sanasen myöskin maallisesta, keinotekoisesta tulesta. Rautakamiinit, lämmetkööt sitten kuumalla vedellä, höyryllä tai lämpimällä ilmalla, ovat, jos vain ilmavaihtoa otetaan huomioon, terveellisiä ja hyviä lämmityslaitoksia niinä kahdeksana tai yhdeksänä kuukautena vuodessa, jolloin tarvitsemme keinotekoista lämpöä.

"Rautauunille kyökissä ja sen lämminvesisäiliölle kumarran nöyrästi. Se on suuri, sykkivä sydän, jonka puhdistavaa, virkistävää nestettä virtailee lämpimänä läpi koko talon. Toivottavaa olisi, että tämä nykyaikainen Molok olisi hieman kohtuullisempi ravintonsa suhteen, sillä myöntää täytyy, että se on armoton tuhlari – mutta onhan sillä suuri työkin. Hanaa kun vain käännät, saat joka vuorokauden hetkellä yllin kyllin lämmintä vettä, pesupäivät ovat leikintekoa ja viisaalla järjestämisellä sekä lämmön säästämisellä voit päälle päätteeksi lämmittää pari kolme suojaa talvisin.

"Rautauuni lämminvesisäiliöineen kuuluu siis 'talomme' välttämättömiin tarpeisiin. Iltavalaistuksena on minusta kaasu parasta, jos sitä vain on saatavissa [siihen aikaan ei vielä käytetty sähköä]. Talooni tahtoisin kaasua. Sen ainoa paha puoli on vaara, jonka kaasun vuotaminen saattaa tuottaa, jos kaasu vaillinaisen johdon kautta pääsee asuinhuoneitten ilmaan sekaantumaan. Mutta niin ei lainkaan tapahdu, jos vain varovaisuutta noudatetaan.

"Monet maalla asuvat perheet valmistavat itse kaasunsa hyvin yksinkertaisella tavalla. Ottakoot talon rakentajat tämänkin huomioonsa. On jo olemassa koneita kaasun valmistamista varten talouden tarpeeksi, ja ne ovat täydellisesti luotettavia ja helpot hoitaa, sanotaanpa, että tämän kaasun valo on parempi kaupunkien kaasutehtaitten valoa. Tämäkin asia sietää harkitsemista, jos talomme on maalla tai tulee maalle rakennettavaksi.

"Ja nyt lähestymme kolmatta suurta elementtiä, joka on 'talollemme' tarpeen nim. vettä.

"Vettä, vettä kaikkialla, vettä runsaasti, helposti saatavaa ja puhdasta.

"Esi-isämme olivat monessa suhteessa oivallisesti järjestäneet kotielämänsä ja talonrakentamisensa. Heidän talonsa olivat ylimalkaan järkevästi laaditut, tilavat, ilmakkaat ja mukavat, mutta veden hankkimisessa olivat he armottomia naissukupuolta kohtaan. Kaivo oli kaukana pihamaalla ja talvella saivat he lumessa kahlata ja hilata jäätynyttä sankoa huoneeseen, täyttääkseen teekeittiötä aamiaista varten. Tasavallan itsenäiselle tyttärelle ei näin ollen osoitettu tarpeeksi kunnioitusta. Meidän päivinämme ovat kaivot tosin siirtyneet lähemmäksi taloa, mutta suureen enemmistöön ei vielä ole juurtunut tuo sukkela keino hankkia itselleen alituinen varasto raikasta vettä vain pientä hanaa kiertämällä. Jospa saisimme rakentaa majamme aivan mielemme mukaiseksi, olisi siellä kylpyhuone joka kolmea miestä kohti, ja joka suojaan johtaisi kylmä ja lämmin vesitorvi.

"Säästäkäämme runsas summa vesijohtotorviin ja jätettäköön talomme viimeisteleminen riippuvaksi niistä rahoista, jotka jäävät ylitse. Varustakaamme taloomme kylpyhuoneita niin voimme millä vuorokauden hetkellä tahansa tilata lämpimän kylvyn. Useimmissa lasten taudeissa lämmin kylpy on miltei aina tehokas parannuskeino. Pahat vilustumiset, alkavat kuumeet ja nivelkolotukset pestään pois vasta alussa ollessaan. Siis, niin paljon vettä taloomme kuin mahdollista. Ihmisten käsityksiä veden välttämättömyydestä tulisi laajentaa, jotta kaikki hankkisivat itselleen sitä runsain määrin. Sinulla ei ole mitään hyötyä kylpyhuoneesta, joka vaatii tunnin puuhaa ja tulensytyttämistä, ennenkuin se on järjestyksessä. Homma on liika suuri – et tule siihen ryhtyneeksi. Mutta kun suojassasi on sievä, pienoinen nurkka sitä varten, ja sinun on vain väännettävä hanaa saadaksesi valmiin kylvyn, on lääkkeesi aina käsillä, ja sinä käytät sitä alinomaa. Yöllä heräät huudosta ja näet pikku Tommin istuvan vuoteellaan kiihoitustilassa ja polttavan kuumeen vallassa. Kolmen minuutin kuluttua on hän kylvyssä, rauhallisena ja hyvillään; hän laskeutuu jälleen vuoteelle viileänä ja rauhoittuneena ja aamulla hän herää täysin terveenä.

"Tätä verratonta ja yksinkertaista lääkettä ja terveyden suojeluskeinoa, tätä tyynnyttävää ja virkistävää ainetta tulisi pitää yhtä välttämättömänä talossa, kuin kyökin uuniakin. Ainakin yksi kylpyhuone tulisi joka talossa olla, ja sen pitäisi olla niin asetettu, että koko perhe voisi sitä käyttää, ellei ole varaa pitää useita. Taloa, jossa vettä on mukavasti saatavissa, on niin helppo hoitaa, että se melkein hoitaa itsensä. Ennemmin olen ilman mattoja laattialla, ilman sohvia ja kiikkutuoleja, ja uhraan enemmän varoja tähän."

"Nyt isä kulta", sanoi Maria, "olet puhunut meille kolmesta elementistäsi, jäljellä on nyt vain maa. Mitenkähän sinä sen selität."

"Olen aina luullut", sanoi Jenny, "että mitä vähemmän tätä yhteistä emoamme suosimme talossamme, sitä parempia emäntiä olemme."

"Kultaseni", sanoin minä, "meidän filosoofien tulee silloin tällöin antaa asioille salaperäinen väritys ja väliin lausua ilmi luonnottomia ajatuksia, voidaksemme sitten selittää, ettemme tarkoittaneetkaan mitään erityistä niillä. Ihmiset luulevat meitä hyvinkin teräväjärkisiksi, huomatessaan kuinka sukkelasti suoriudumme näennäisistä ristiriitaisuuksista. Siis kuulkaa.

"Ottaessani puheeksi neljännen elementin maan, tahdon vain viitata äitinne kaari-ikkunaan ja huomauttaa teille, että synkän, pitkän talven kuluessa emme päivääkään ole ilman kukkia. Täydellisessä talossa pitäisi minun mielestäni olla niin monta ulkoilman viehätystä kuin lämpö ja suoja vain sallivat – ja näihin kuuluvat kaikki kasvit. Kasvit ovat lähempänä ihmisen terveyttä ja elinvoimia kuin tavallisesti otaksutaan. Hyvin hoidetut kasvit levittävät hauskuutta ympäristöönsä viehättävällä ulkonäöllään, puhdistavat sitä paitsi ilmaa huoneessa, ja ovat ilman puhtauden ja elinvoiman mittaajia. Kun kasvit lakastuvat ja näivettyvät, ei ilma ole puhdasta. Eräs rouva kertoi minulle, ettei hän koskaan saanut kasveja viihtymään vierashuoneessaan kaasulta ja antrakiittihiileltä. 'Eikö teitä arvelluta elää ja kasvattaa lapsianne huoneessa, jossa kasvinne kuolevat?' vastasin minä.

"Jos kaasujohdot ovat vaillinaiset ja punasenhohtava kamiini kuluttaa kaiken ilman huoneesta, jotta rehoittavat kasvit parissa päivässä alkavat näivettyä ja pudottaa lehtensä, on ymmärrettävää, että ilma silloin on huono ja myöskin ihmisille myrkyllinen sekä kaipaa parannusta. Jos kukkia ei saa huoneessa viihtymään, on sillä tuomio lausuttu huoneen ilmasta, ja varma on, että siinä silloin ei ole tarpeeksi elinvoimaa ihmisolennoillekkaan. Mutta huoneessa, jossa kasvit rehoittavat kuin ulkoilmassa ja lehdet säilyttävät tumman vihantansa, siinä huoneessa voimme otaksua ilman soveltuvan myöskin ihmiskeuhkoille.

"Hauskaa on nähdä, että kasvien viljeleminen on niin levinnyt maassamme. Monen mökin ikkunoissa näemme petunian ja intialaisen krassin kukkivan lumen pyryellessä ulkona. Kuinka paljon iloa tuottavatkaan nämä kasvit hoitajilleen! En luule löytyvän ihmisolentoa, joka ei mieltyisi kukkiin, jos olot vain ovat pakoittaneet häntä kasvattamaan ja hoitamaan niitä. Ruukkukasvien hoidossa on monta mutkaa matkassa ennenkuin ne hyvin saadaan viihtymään. Tomu tukkii pian viheriäisten keuhkojen pienet huokoset ja näitä pitää alituisesti valella raikkaalla vedellä. Moni katsoo liian vaivaloiseksi kantaa kasvinsa sitä varten kuistikoille tai rappusille ja niin valellaan niitä tuskin kerta kuukaudessakaan. Luontoemo on meille tässä hyvänä esimerkkinä, hän valelee jokaista lastansa öisin kastehelmillä, jotka vielä kimaltelevat aamusinkin niitten lehdissä ja kuvuissa."

"Siinäpä se on!" sanoi Jenny. "Hoitaisin mielelläni kasveja, ellen kammoisi tuota ijankaikkista pesemistä ja veden pirskoittamista, jota ne vaativat. Siitä sitä sitten räiskyy matolle ja huonekaluille, jotka eivät ole yhtä ihastuneet tähän ruiskuttamiseen."

"Senpä vuoksi", lausuin minä, "kaipaa talomme myöskin maaemomme apua, kuten saatte nähdä.

"Minun käsitykseni mukaan pitäisi täydelliseen taloon kuulua pieni kasviosasto, jossa kasveja vapaasti voisi hoitaa, kastaa ja tomulta suojella. Tämä pieni alue olisi tietysti päivänpuolella, ja siinä olisi kaikki edut, jotka kasvit viihtyäkseen tarvitsevat.

"Ylimalkaan katsotaan ansareita rikkaitten ylellisyydeksi, jota ei vähäarvoisten auta ajatellakkaau. Mutta niinköhän lienee. Onhan sinulla ulkoneva kaari-ikkuna, nosta laattiapalkit pois ja täytä ala hyvällä mullalla. Eroita se vierashuoneesta lasiovilla, ja silloin saat tarpeeksi tilaa kasveille ja kukille. Jos mainittu ala on etelänpuolella, päivänsäteille alttiina, ei tarvitse mitään erityistä lämmityslaitosta, vierashuoneen lämpö riittää siihen aivan hyvin. Tämän kasvihuoneen kotiisi levittämä huvi ja hyöty ovat arvaamattomat, ja sen kustannukset eivät kohoo paljon korkeammaksi tavallisen kaari-ikkunan kustannuksia. Suurissa taloissa saattaa tämä ala olla suurempi. Elkäämme nimittäkö sitä ansariksi, sillä se nimi on liian suurenmoinen, se saattaa meidät ajattelemaan puutarhureita ja harvinaisia kasvilajeja, jotka vaativat suurta huolta ja tuntuvia kustannuksia. Se on vain kasvihuone – huone, jonka laattia on multaa ja seinät lasia, jotta aurinko vapaasti saisi valaista ja lämmittää. Jätettäköön siinä myöskin ovet avoimeksi niin moneen suojaan kuin mahdollista.

"Täten olisi vieras- ja ruokahuone koko talon kukkien ja kasvien yhteydessä. Varjoisimmilla paikoilla kasvaisi sammalia, sananjalkoja ja muuta viheriäistä ja pitkin ikkunoita kiemurtelisi päivänpaisteessa petunioita ja muita yksinkertaisia kukkia. Jos vettä on saatavissa, tekisi suihkulähteen lorina hyvän vaikutuksen ja sen säde vilvoittaisi ilmaa, jonka uunin kuumuus niin usein kuivaa liiaksi."

"Ja luuletko tosiaankin isä, että näin rakennettu talo on käytännöllinen", sanoi Jenny. "Minusta se on kuin kuvaus Alhambrasta."

"Ja kuitenkin olen meidän aikanamme nähnyt juuri sellaisen talon", sanoin. "Voisin tällä hetkellä näyttää sinulle huvilan, joka tyyliltään on mitä yksinkertaisin, mutta kuitenkin yhdistää hyvän talon parhaimmat ominaisuudet. Kultaseni, voitko tuota pikaa piirustaa pohjapiirroksen tuohon taloon, jonka näimme Brightonissa?"

"Tässä se on", sanoi vaimoni, tehtyään muutamia kynänvetoja – "se oli huokeahintainen, mutta hauskimpia, mitä koskaan olen nähnyt."

"Tämä talo, joka lienee maksanut viisi tuhatta dollaria, täyttää monta minun vaatimustani talon suhteen. Siinä on kaksi kerrosta ja useita hauskoja ullakkohuoneita, kaksi kylpyhuonetta ja vesijohto joka huoneessa. Vieras- ja ruokahuoneessa on kummassakin ulkonevat kaari-ikkunat, joissa kukkaset viihtyvät vuoden umpeen, ja suihkulähde lirisee alituisesti pienessä marmori-altaassa. Pitkänä, synkkänä talviaikana on tämä asunto iloinen ja kodikas.

"Mutta yksi seikka on huomioon otettava näitten kasvihuoneitten suhteen. Maan tulee sen alla olla salaojitettu, estääkseen seisahtuneen veden höyryä ylöskohoomasta ja ilmaa pilaamasta. Myöskin on maahan sekoitettava runsas määrä puuhiiliä estääkseen kasviaineitten hajoomista. Samoin on tyystisti varottava, ettei lehtiä pääse putoamaan maahan ja märkänemään, ne kun myrkyttäisivät ilman. Jos nämä toimeenpiteet otetaan varteen, lauhduttaa ja puhdistaa tämä pieni tarha vain talon ilmaa.

"Elleivät varat myönnä edes tätä pientä kasvitarhaa, aseta ikkunankoloon syvä laatikko, jonka pohjassa on vetotorvi sekä paksu kerros murskattuja puuhiiliä ja soraa ja päällimmäisenä hienoa lehtimultaa ja hiekkaa. Tähän saattaa istuttaa murattia, joka kiemuroitsisi, kierteleisi ja kaarteleisi köynnöksiään sinne tänne, sekä eri krassilajeja, jotka ilahuttaisivat talon asujaimia talven aikana kukillaan. Niissä ikkunaraukoissa, joita eivät päivänsäteet siunaa – voit kasvattaa sananjalkoja ja sammalia sekä sekoittaa niihin monenlaisia metsäkukkia.

"Aikaisin helmikuussa, jolloin talvi kovimmin pakastaa, alkavat jo orvokit, valkovuokot ja akileijat kukkia. Mutta rehoittaakseen vaativat kaikki nämä kasvit jokapäiväistä vedellä ruiskuttamista, ja niistä lähtevä kosteus lauhduttaa ja virkistää vain lämmitettyjen talvihuoneitten liian kuivaa ilmaa.

"Nyt olen siis esittänyt teille neljä pääelementtiäni, jotka ovat rakentamisessa tarpeelliset – ilman, tulen, veden ja maan. Tyydytettyäni nämä tarpeet, rauhoittaisin aistiani ja mielikuvitustani toisissakin suhteissa, mikäli mahdollista. Vihaan, kuten Rob, jokapäiväisiä taloja ja haluaisin tavoitella jotain kaunista rakennustaiteen alalla. Minua karmii, että kalleus ehkäisee kaikki pyrinnöt siinä suhteessa. Suuresti himoitsen tyylikkäitä lukkoja ja saranoita sekä suuria, komeita yksiruutuisia ikkunoita. Kadehdin onnellisia lähimmäisiäni, joilla on varaa mokomiin talonkaunistuksiin. Varustettuani talooni kaikkia välttämättömiä tarpeita, koittaisin mikäli varani myöntäisivät, pitää kauneuttakin päämaalinani.

"Mutta vaikka kaikki puutyö talossani onkin korutonta ja sileää, vaikka uunit ovatkin yksinkertaisinta laatua ja ovet ja ikkunat tehdastyötä, on minun talossani kylpyhuoneita, kasvihuone, päivänpuolinen kaari-ikkuna ja tarkoituksen mukainen ilmanvaihto. Taloni muodostuu siten hauskaksi, ja jokainen asujain on niin hyvällä mielellä, kuin olisi katto sisältäpäin seeteripuulla vuorattu.

"Eri puulajeista on minulla vielä sananen sanottavana. Meillä on täällä Amerikassa runsas määrä kauniita ja arvokkaita rakennuspuita, joista emme tiedä mitään, syystä, että ne tuhmasti kyllä peitetään valkoisella värillä.

"Kuuluisa seebrapuukaan ei hienoudessa vedä vertoja maalaamattomalle kastanjalle. Meidän saksanpähkinäpuu on väriltään kullanruskea ja itsessään niin ihana, että sitä saattaa katsella kuin kaunista maalausta, puhumattakaan tammesta monine hienoine vivahduksineen. Tavallinen mäntykin, jota nykyjään pidetään mahdollisena ainoastaan valkoiseksi maalattuna, muistuttaa öljyttynä ja vernissattuna atlaspuuta. Amerikkalaisten tehtaitten seinäpapereista kannattaa meidän ylpeillä, sillä ne tyydyttävät jo suurimpiakin vaatimuksia. Toisissa malleissa ranskalaiset tosin ovat meitä taitavammat, mutta joka taloa varustaa, silmäilköön ensin oman maansa tuotteita, ja hän on hämmästyvä.

"Yhtä näkökohtaa talon rakentamisessa tahtoisin vielä koskettaa. Koska Amerikassa on niin vaikea sekä hankkia että pitää palvelijoita – asia joka kauan tulee olemaan vaikeimpia kotikoettelemuksiamme – pitäisi meidän laatia kotimme niin, ettemme monia palvelijoita kaipaisi. Taloa voi rakentaa niin moneen eri tapaan, että työn paljouskin, jota tarvitaan sen järjestyksen ylläpitoa varten, vaihtelee suuresti. Muutamat talot tarvitsevat suurta palvelijaliutaa hankaamaan lukkoja kiiltäviksi, puhdistamaan tomut kaikista leikeltyjen huonekalujen uurteista ja lokeroista sekä antamaan talolle sitä järjestyksen leimaa, jota siistiltä talolta vaaditaan. Yksinkertainen kiillotettu ja maalamaton puu sekä veden runsaus asunnossa auttavat emäntää suuressakin talossa hyvin toimeen tulemaan parin palvelijan avulla.

"Jos kyökissä kaikki on hyvin ja mukavasti järjestetty, joten aikaa ja askelia säästetään, saattaa yksi palvelija mainiosti suorittaa kahden työn. Jos vain vettä, lämmintä sekä kylmää on helposti saatavissa, ei pesupäiväkään meitä enää kauhistuta. Käyttämällä vääntökonetta, joka säästää sekä vaatteita että pesijää, ja pientä mankelia pääsemme puolta vähemmällä.

"Paljon olisi vielä 'talostamme' sanottavaa, ja ehkäpä Kristofer löytääkin vielä tilaisuutta siihen jonkun toisen kerran. Mutta nyt hänen kynänsä on väsähtänyt ja vaipuu lepoon."

XII
Uskonto kodissamme

Olipa sunnuntai-ilta, ja pieni piirimme oli keräytynyt takan ympärille, jossa räiskyvä pähkinäpuu ilmoitti vuoden loppua ja kylmän sään lähestymistä. Sunnuntai-iltasin naimisissa olevat lapseni mielellään kokoontuivat vanhan kotilieden ääreen ja "leikkivät" olevansa lapsia. Vanhat nuottivihot otettiin esiin, lauloimme vanhoja virsiä perin vanhanaikaisella nuotilla. Laulujen välillä vaimoni ja naimisissa olevat tyttäreni puhelivat pienoisista. Keskustelimme päivän saarnasta, kirkkoveisuusta ja muista sunnuntai-elämään kuuluvista aineista.

"Isä", sanoi Maria, "sinä olet jo lopettanut pikku haltijasi, etkö ole?"

"Olen kyllä, – olen lopettanut ainakin täksi vuodeksi."

"Kultaseni", sanoi vaimoni, "yhden aineen olet vielä jättänyt koskettamatta, ellös lopeta vuottasi puhumatta siitäkin pari sanaa. Ilman Jumalanpelkoa ei koti eikä talo ole täydellinen, kirjoitappas kodin uskonnosta."

Vaimoni, kuten ehkä jo näistä kirjoituksistani olet huomannut, on vanhanajan naisia, vieläpä entisellään olijakin. Minä taas olen edistyksen mies ja olen taipuvainen mietiskelyihin, mutta minusta tuntuu aina kuin olisi vyötäisilleni kiedottu nuora, josta vaimoni vakavasti palauttaa minut vanhalle uralle. Vaimoni on vakava, raamattua lukeva nainen, joka pitää sabbattia pyhänä; hän säilyttää vanhempiaan uskollisessa muistissa ja koettaa vaeltaa heidän jälkiään – sillä hän uskoo turvallisemmaksi astua vanhurskasten polkemia jälkiä, joskin ruoho ja kukkaset jo ovat niistä kuluneet.

Kuitenkin kallistaa hän mielellään korvansa kaikkeen, joka hänestä on parannukseksi, ja siksipä hän ei ankarasti tuomitsekkaan niitä uusia suuntia, jotka meidän eteenpäin pyrkivänä aikakautenamme kokevat täydellisentää vanhoja, hyviä aineksia.

"Kodissa täytyy vallita Jumalanpelko", sanoi vaimoni.

"Kunnioitan uskontoa", sanoi Rob Steffens, "mutta en rakasta ulkonaisia menoja. Paras uskonto on se, mikä piilee ihmissydämmessä, vaikuttaen sieltä hiljaisesti kaikkiin hänen tekoihinsa, eikä se, joka ilmenee ulkonaisissa muodoissa ja juhlamenoissa. Luuletko että ruokarukous ja muut hartaushetket perheessä parantavat ihmisiä?"

"Ole varma siitä, Robert", sanoi vaimoni – hän kutsui vävyään aina sunnuntaisin Robertiksi – "ole varma siitä. Emme ole niin paljon viisaammat vanhempiamme, että meidän tarvitsee poiketa heidän tieltään. Tietysti pitää uskonnon asua sydämmessä ja tunkeutua koko elämäämme, mutta estääkö tämä uskonnon ulkonaista jokapäiväistä kunnioitusta ja palvelemista, jota meidän tulee osoittaa kaiken Luojalle. Meidän aikanamme on tullut tavaksi moittia kaikkia muotoja ja kohottaa hengen täydellisyyttä vastapainoksi. Mutta sanoppas minulle, tyydyttääkö sinua ystävyys, jolla ei ole mitään ulkonaisia muotoja, tai rakkaus, joka ei tunteitaan osoita? Tyydyttääkö sinua vain pelkkä tunteen olemus, jolla ei ole mitään ulkonaista ilmettä. Vanhoilla pakanoillakin oli hartausmenonsa, he aloittivat aina juhlansa uhraamalla jumalilleen, ja jokaisessa järjestetyssä talossa löytyi pyhäkkö kotijumalia varten."

"Vika on vain siinä", sanoi Rob, "että uskonnollisuus kutistuu pelkkiin menoihin. Ainakin useimmissa perheissä on laita niin."

"Kaikkein hyvien tunteitten ulkonainen ilme on taipuvainen hupenemaan ainoastaan pelkäksi muodoksi", muistutin minä. "Niinpä käy seurustelussa tuttaviemmekin kanssa. Mutta onko meidän siitä syystä kohteleminen toisiamme härkien tavalla sanomatta 'hyvää päivää, tai hyvää iltaa tai hauska tavata teitä?' Onko meidän osoittaminen keskinäistä hyväntahtoisuutta ainoastaan todellisen liikutuksen vallassa ollessamme. Minkälaiseksi seuraelämämme silloin muodostuisi? Muoto on, niin sanoakseni, paenneen hyvän tunteen kuva ja sen tarkoitus on säilyttää tunteen vaikutusta vielä jälestäpäinkin. Parhaimmat ja hartaimmat tunteemme tuodaan niissä näkösälle, ja kun henki, joka ne loi, katoaa, auttavat ne sitä palaamaan.

"Täytyyhän jokaisen myöntää, että ystävyyden osoitukset seuraelämässä niitäkin kohtaan, jotka ovat meistä persoonallisesti epämiellyttäviä, lauhduttavat ennakkoluulojemme voimaa.

"Väsyttävän ikävä ihminen tulee luoksemme vieraisille, me kohtelemme häntä seuraelämän vaatimusten mukaisella kohteliaisuudella, ja tunteemme käyvät paljon lämpimämmiksi häntä kohtaan, kuin jos sulkisimme ovemme häneltä sanoen:

"'Mene tiehesi, ikävä ihminen!'

"Miksi ei tätä yksinkertaista elämänviisautta voisi sovittaa korkeimpiin ja ylevimpiin tunteisiinkin? Uskonnon ulkonaiset muodot ovat samassa määrässä tärkeämmät kohteliaisuuden ja seuraelämän muotoja, kuin uskonto itse on yläpuolella kaikkia muita asioita maan päällä!"

"Sitäpaitsi", sanoi vaimoni, "kun Jumalanpalvelusta vuosi vuodelta harjoitetaan perheessä, kun vanhemmat ja lapset kokoontuvat, joka päivä lyhyelle hartaushetkelle – vaikkapa se usein rajoittuukin pelkäksi muodollisuudeksi – on se usein murheen hetkellä ja elämän käännekohdissa, jotka järkähyttävät meidän sisimpäämme, meille pyhänä tukena ja turvana. Sairaudessa, surussa ja eron hetkellä on kotirukouksella virkistävä ja lohduttava voima. Silloin muistelemme erossa olevia, kaukana harhailevia rakkaitamme, ja he ajattelevat liikutuksella sitä hetkeä päivässä, jolloin tietävät olevansa muistissamme.

"Nuorena tyttönä otin usein huolettomasti ja keveästi osaa yhteisiin rukouksiin, mutta nyt kun vanhemmat ovat ainiaaksi poissa, muistuvat ne mieleeni useammin kuin muut kotitunnelmat. Muistelen vanhaa perheraamattua, virsikirjaa ja isän rakasta tuolia. Raamatun yli nojautuneena näen hänet elävämmin kuin missään muussa asennossa. Lauseita ja kohtia hänen rukouksissaan, jotka silloin menivät huomaamatta ohitseni on sittemmin palannut mieleeni kuin lohdun enkelit. Emme huomaa niitten tuottamaa vaikutusta, ennenkuin olemme jättäneet ne kauas taaksemme. Säilytettyämme niitä sisässämme vuosikausia ja sitten silmäillessämme niihin näin toisissa oloissa, havaitsemme niitten huomaamattamme painaneen merkkinsä meihin."

"Olen usein matkoillani Englannissa ihaellut", puutuin minä taas puheisiin, "kotihartauden arvokkaisuutta ja säännöllisyyttä vanhoissa kunnioitetuissa perheissä siellä. Palvelijat, vieraat, lapset ja kaikki kokoontuvat, talon isäntä tai emäntä lukee luvun raamatusta, ynnä tavanmukaiset rukoukset, lopuksi kaikki yhteisesti lukevat ääneen Isä meidän rukouksen."

"Sellaiset hartaushetket eivät meillä käy päinsä", sanoi Rob. "Palvelijamme ovat miltei kaikki roomalaiskatolilaisia, ja siis kieltää heidän uskontonsa heitä yhtymästä meidän rukouksiimme."

"Perin surullista on", sanoin minä, "etteivät kaikki kristityt, jotka kumminkin vakuutuksestaan saattavat yhdessä lausua uskonkappaleet ja Herran rukouksen, sitä saa tehdä. Se kasvattaisi sopusointua perheessä ja kehittäisi enemmän hyvää suhdetta isäntäväen ja palvelijain välillä kuin oivallisimmat saarnat keskinäisistä velvollisuuksista."

"Mutta asiain näin ollessa emme sille mitään mahda", sanoi Maria. "Palvelijamme eivät voi yhtyä hartaushetkiimme, joskin tahtoisivat. Se on heiltä kielletty."

"Meidän maassamme ei kotihartaudella ole samaa juhlallista leimaa, kuin niissä maissa, missä uskonto on valtion uskontoa ja kaikki kuuluvat samaan kirkkoon. Rukouksemme tulisi olla kuin läheinen keskustelu isän kanssa eikä kuin juhlallinen kunnioituksen osoitus kuninkaalle. Sen tulee olla paljon tuttavallisempaa. Kotihartaushetkemme olkoot lasten juhlahetkiä – kalliita hetkiä, jolloin heidän ahkera isänsä jättää työnsä ja toimensa ja ottaa heidät, kuten Jeesus muinoin, polvelleen siunatakseen heitä. Ja isän kuva painuisi tällaisina hetkinä lapsen mieleen niin valoisana ja hellänä.

"Uuden Englannin kotihartaudelta puuttui ennen aikaan tämä tuttavallinen ja läheinen luonne, – se oli arvokas ja muodollinen, kylmä ja juhlallinen; mutta mitä vikoja sillä lienee ollutkaan, en sittenkään puolusta sen hylkäämistä, kuten monet kunnon ihmiset meidän aikoinamme tekevät. Elämässä ilmaantuvaa uskontoa saattaa kyllä löytyä ilman jokapäiväisiä ulkonaisia menoja, sitä en kiellä, mutta se ei näitten menojen laiminlyömisestä suinkaan käy hartaammaksi. Ei kukaan rakasta vähemmän Jumalaa ja lähimmäistään, tai ole vähemmän kunniallinen ja hyvä sen vuoksi, että hän pitää hartaushetkiä kotonaan. Jos rakkauden henki on läsnä näissä kokouksissa, niistä varmaankin muodostuu perheen rauhan ja siunauksen lähde. Onhan vanhempien velvollisuus saattaa näkymätöntä Isää täten olevaiseksi lapsille, jotka voivat tämän käsityksen vastaanottaa ainoastaan ulkonaisten muotojen ja menojen kautta. Siten oppivat pienoiset ymmärtämään, että heidän isälläänkin on taivaassa isä ja että tämä maallinen elämä on vain vertauskuva ijankaikkisesta elämästä, joka ympäröi sitä.

"Pidettäköön rukouksia perheissämme joko lahkolaisten hiljaisella tavalla tai kirkollisessa hengessä – joka perheessä minun mielestäni tulee jäsenten kokoontua harjoittamaan näkyväistäkin jumalanpalvelusta."

"Olkoon niin", sanoi Rob, "tässä sunnuntain viettämisessä olemme Marian kanssa hyvin erimieltä. Minä aina satun tekemään jotain, joka ei ole hänestä sopivaa."

"Niin, näetkös, isä", sanoi Maria, "Rob aina ahdistaa vanhoja puritaani-isiämme ja sanoo niistä kaikenmoisia ilkeyksiä. Kaikki heidän toimensa olivat hänestä järjettömiä ja naurettavia. Minusta liika ankaruus ei meitä lainkaan haita. Minusta tuntuu, kuin täällä meidän maassamme oltaisiin hyvin taipuvaisia heittämään kaikki vanhat muodot virtaan, mutta ei kukaan ole selvillä siitä, mitä sijaan asettaa."

"Asian laita on se", sanoin, "että näemme hyvin puutteet ja viat siinä elämän järjestelmässä, jota jo olemme koittaneet, mutta sen toisen järjestelmän vaikeudet, jota aiomme koettaa, eivät vielä ole tulleet päivän valoon. Puritaanien tavassa viettää sunnuntaita on monta varjopuolta. Väsyttävä pakko ja liiallinen ankaruus teki uskonnon synkäksi ja vastenmieliseksi ja manasi siten esiin ne ennakkoluulot itse sunnuntaita vastaan, jotka nyt uhkaavat poistaa koko pyhäpäivän.

"Mutta toiselta puolen oli sillä monta ansiotakin, ja sen vaikutukset yhteiskuntaan olivat hyvin suuret. Jo yksin sekin, että koko päivänä kiellettiin kaikki työt ja huvitukset, käänsi ihmisten ajatukset vakavimpiin asioihin, ja ellei kansa ole vakava, ei kansanvaltainen tasavaltakaan pysy pystyssä.

"Maissa, joissa pyhäpäiviä vietetään yksinomaan huvituksilla, kohoavat ja kaatuvat tasavallat kuin lapsen korttitalo, sillä perustajain valtiollinen ja uskonnollinen kasvatus ei ollut vakava eikä miehekäs, vaan lapsellinen ja huoleton. Euroopan hallitsijat valmistavat kansalleen kiihkoisasti huvituksia estääkseen sitä sekaantumasta vakaviin asioihin, heidän uskontonsa on tunteellinen ja aistillinen, ja heidän sunnuntainsa huolettomia vapaapäiviä.

"Uuden Englannin väestö taas on kasvatettu itse ajattelemaan, punnitsemaan ja tutkimaan kaikkia sekä valtiollisia että uskonnollisia kysymyksiä. Päivä, joka varta vasten omistetaan ajatuksille ja mietiskelyille, vahvistaa ja kehittää heidän sielunvoimiaan. Jos minun tulisi valita Ranskan iloisen ja meluavan sunnuntain ja vanhain puritaanien sabbatin välillä, ojentaisin kumpaisenkin käteni jälkimäistä kohti, kaikista sen puutteista ja vastenmielisistä puolista huolimatta."

"Emmekö voisi", sanoi vaimoni, "emmekö voisi käydä keskitietä koettamalla säilyttää kaikkea, mikä sunnuntain viettämisessä on todellakin arvokasta ja parantamalla sekä pois pyyhkäisemällä, mitä epämiellyttävää on?"