Kitabı oku: «Pikku haltijoita», sayfa 5
V
Tulen kohentaminen
Meillä on kotona hauska tapa, jota sanomme tulen kohentamiseksi. Tuokio ennen maatapanoamme vetäydymme liki toisiamme viimeisten hiilosten ja kekäleitten ympärille, joita liikutamme ja kohentelemme, saadaksemme muutamia tulenkieliä ja leimuja jäähyvästiksi. Ja silloin heltiää kielten side. Kerromme kutsujaisista, – keskustelemme kirjoista, joita olemme lukeneet, vaihdamme ajatuksia ihmisluonteista – lausumme mielipiteitämme kaikenlaisista eri aineista, esteetillisistä, uskonnollisista, jopa tieteellisistäkin – tilapäinen kuulija varmaan ihmettelisi kuullessaan tätä iltapakinoimista. Väliin innostumme niin keskustelemaan, että joka tulenkipuna kerkiää sammua uunissa, ja vasta tuntiessamme olkapäittemme värisevän vilusta muistamme maatapanoa.
Luettuani viimeisen kirjoitukseni, oli meillä taas "tulen kohentaminen", – Jennyllä, Marialla, Rob Stefensillä ja minulla, – vaimoni istui yhä työskennellen pöydän ääressä takanamme.
Jenny tietysti aloitti puheen.
"Mutta sano, mitä sanonetkin, isä, minusta olisi hyvä aisti rahan yhteydessä parempi kuin yksin. Ihailen suuresti aistikasta kokonaisuutta, kirjoja ja taideteoksia, mutta luulen niiden esiintyvän vielä edullisemmin hienossa ympäristössä."
"Kuka sitä vastaan väittää?" sanoin. "Olipa minulla kultatynnyri, josta kolikoita ammentaa, kylläpä ei kävisi vaikeaksi huoneita sisustaa ja somistaa. Sama aisti, joka senteillä ja hopearahoilla luo kodin ihanaksi, saa tietysti vielä suurempia aikaan dollareilla ja kultarahoilla. Puhuinkin vähävaraisista ja niistä, joilla ei ole rikastumisen toivoa, mutta kumminkin kaipaavat kaunista kotia; ja väitän, että kauneutta pitää kunnioittaa, rakastaa ja hellyydellä hoitaa, – väitän, että kauneus on halpaa, halvin asia kodissasi, sillä monessa suhteessa se korvaa rahamenoja. Jos nainen, jolla on kauneudenaistia, asettaa huoneeseen tuoksuavia kukkia, kauniita kasveja, muutamia puupiirroksia hauskoissa kotitekoisissa puitteissa, kuvanveistoksia ja hyvän valikoiman kirjoja, on vaikutus usein niin lämmin ja viehkeä, että poistut huoneesta huomaamatta, että nojatuolin tyyny oli kulunut ja sohvapöydän pinta täynnä naarmuja.
"Minulla on ystävänä koulunjohtajatar, joka eleskelee pienessä mökissä. Ilman kauneudenjumalattaria olisi se hyvinkin kurja ja viheliäinen, mutta hiukkanen kukkaissiemeniä sekä puhdistus ja kitkeminen keväällä teki sen niin suloiseksi olinpaikaksi, että ohikulkijat vastustamattomasti jäivät sitä katselemaan. Vesitynnyri räystään alla vaivasi alussa hänen kauneutta rakastavaa sieluaan, mutta se oli välttämätön paha, sillä siitä ammensi hän kaiken pehmeän veden, minkä tarvitsi taloudenhoitoon. Mutta herättipä muuan sulotar hänessä oivan ajatuksen. Hän istutti elämänlankoja tynnyrin pohjan ympärille, naulitsi pikku nupeja sen ylireunaan ja pingoitti lankaa pitkin tynnyrin sivuja alhaalta ylös. Jonkun viikon kuluttua pujotteleiksivat pitkin lankaa kukkivat köynnökset. Joka aamu puhkesi niissä uusia monivärisiä kukkia, joiden tuulessa huojuvat haarat kuvastuivat veteen. Vesitynnyristä tuli niinmuodoin oivallinen puutarhan kaunistus naapurien suureksi huviksi ja hauskuudeksi."
"Niin", sanoi Jenny, "mutta kaikilla ei ole äidin taitoa kukkainhoidossa. Muutamille ne onnistuvat, toisille ei. Ei kukaan saa selville, mitenkä äiti kukkiaan hoitaa, mutta aina ne ovat raittiit, rehevät ja uhkeat, ne kukkivat hänen määräyksestään ja versovat aivan hänen mielensä mukaan. Toiset ihmiset taas puuhaavat ihmeesti kukkiensa vuoksi, sirottavat niihin tuhkaa ja pesevät niitä jos jonkinlaisilla vesillä saamatta niitä viihtymään. Täti Suruton esim. ostaa alinomaa kasveja kasvihuoneista, mutta ne kellastuvat, pudottavat lehtensä ja ovat niin viheliäisen näköiset äidin kukkasten yhä rehottaessa."
"Minäpä selitän, miten äitinne saa kukat viihtymään", sanoin, "miten hän saa lapsensa viihtymään ja koko kodin niin lämpimäksi – hän antaa niille – sydämmensä. Hän rakastaa niitä; hän elää niissä ja tuntee myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Hän seuraa niiden elämää, kuin olisi hän itse kasvi; hän muistaa niitä ja pitää niistä hellää huolta ilman melua ja ponnistusta; tuskin hän itsekään muistaa milloin hän niitä hoitaa, – mutta sata kertaa päivässä uhraa hän niille tuokion. Hän muuttaa ne lähemmäksi ikkunaa – tai kauemmaksi, – keksii jonkun madon ja kaivaa juuria, tutkiakseen näivettymisen syytä, hän huuhtoo lehtiä ja ripsuttaa vettä toisiin – ja kaiken tekee hän rakkauden hellällä huolella. Äitisi ei itsekään tiedä, miksi hänen kasvinsa versovat; ainoastaan kirjailija ja filosoofi, kuten minä, voi sen selvittää."
Vaimoni hymyili työkorinsa ääressä, vastatessaan:
"Minunkin täytyy pian kirjoittaa aikakauskirjaan, isälle aina jää viimeinen sana, vaikka kyllä luulen hänen osuneen naulan päähän."
"Tietysti", sanoi Maria. "Mutta tiedätkö, äiti, en uskaltaisi soristaa kotiani yksinomaan kukilla, sillä pelkään, ettei minulla olekkaan sinun taikavoimaasi, – ja huonosti hoidetut, lakastuneet kasvit tekevät kodissa perin surkean vaikutuksen."
"En neuvoisi ketään nuorta emäntää", sanoin, "hankkimaan kodin kaunistukseksi liian paljon kukkia, ellei hän tunne rakkautta niitä kohtaan ja kokemuksesta tiedä onnistuvansa niitten hoidossa; sillä kasvit eivät viihdy unohtuneina ja laiminlyötyinä saaden vain satunnaista hoitoa; sanon kuten Maria, lakastuneet kasvit tekevät surkean vaikutuksen."
"Mutta, isä kulta", sanoi Maria, "Johnin mallikodissa luit suurimman osan kodinsuloa kukkain ansioksi."
"Johnin kodin viehätyksen voi selvittää aivan kemiallisesti", vastasin. "Ensinnäkin asuu siellä aurinko, joka aina vaikuttaa vahvistavasti hermoihin. Kuinka iloinen onkaan ihminen nähdessään pitkällisen myrskyn jälkeen taasen päivänsäteitä. Miksi on mielemme niin kevyt kirkkaina aurinkoisina päivinä? Aurinko tuo taloon tuhansia ihania, vaihtelevia valo- ja varjovivahduksia, – heittää huoneeseen pehmeän, kimaltelevan sädeloiston, joka heijastuu kaikkialla, kirjoilla, tauluilla, kukkasilla ja huonekaluilla. Onneksi Johnilla ei ollut varaa ostaa brokaadi-uutimia – eikä hän olisi ostanutkaan niitä, vaikka olisikin ollut rahoja, sillä hän rakasti aurinkoa ylinnä kaikkea muuta. Hän oli seurustellut paljon taiteilijapiireissä ja tiesi hyvin, että raskaat damastiuutimet pimentävät juuri ikkunan yläosaa, josta edullisin valo tauluille ja kuvanveistoksille virtaa. Muodikkaat uutimet päästävät päivän valaisemaan ainoastaan tuolinjalkoja ja mattoja, jättäen huoneen yläosan varjoon. Johnin ikkunoissa oli uutimet, jotka hän mielensä mukaan saattoi vetää ylös ja laskea alas, joten huoneissa aina oli hyvä ja miellyttävä valo."
"No isä", sanoi Maria, "mikä on kemiallisen selvittelysi seuraava pykälä, mikä seuraa aurinkoa?"
"Seuraava", sanoin, "on värien sopusointu. Seinäpaperien, huonekalujen ja mattojen värien pitää sulautua toisiinsa. Sopusointu sulostuttaa aina huoneen, mutta useimmiten se laiminlyödään.
"Usein olen nähnyt huoneita, joissa tuntuu siltä, kuin kaikki olisivat riidassa keskenään, seinäpaperit riitelevät maton kanssa, matto riitelee takasin, ja kaikki kapineet koko sisustuksessa riitelevät keskenään. Sellaisen epäsovun vallitessa näyttää kaikki nololta ja ikävältä, olkootpa eri esineet vaikkapa kuinkakin kallista alkuperää. Toiselta puolen taas olen nähnyt hyvin halvasti, miltei köyhästi sisustettuja huoneita, jossa vaistomaisen väriaistin kautta kaikki oli sopusointuista ja vaikutti hienoudellaan.
"Kerran matkustaessani Lännessä läpi laajojen erämaisten seutujen, asetuimme toverini ja minä yötä viettämään erääseen syrjäiseen uudiskylään. Astuimme tavalliseen hirsitaloon, joka näytti olevan kylän ainoa majatalo. Tullessamme vierashuoneeseen, hämmästytti meitä sen somuus, vaikka emme heti voineet löytää syytä siihen. Mutta syynä olikin aivan yksinkertaisesti ihme, minkä värien sopusoinnulla voi aikaansaada aivan halvoista aineksista. Joku nainen oli siellä hommatessaan jättänyt leimansa huoneeseen. Sohva, halvat puiset kiikkutuolit ja muutamat lepotuolit (varmaan pakkilaatikoista tehdyt) olivat kaikki halvalla, pehmeällä keltaisenruskealla hamppukankaalla päällystetyt ja sinisellä kattuunilla reunustetut. Uutimet, pöytäliina ja pinovaate olivat kaikki samanväriset. Halpa olkimatto peitti laattian, kirjat pöydällä, kukat maljakoissa ja joku piirros seinällä tekivät huoneen kodikkaan, jopa hienonkin näköiseksi, ja se erosi jyrkästi toisista, tavallisesti huolimattomasti ja mauttomasti sisustetuista majatalohuoneista. Kaikki ainekset tässäkin kokonaisuudessa olivat mitä halvinta laatua – siinä oli vain seurattu sopusoinnun lakia, joka aina on yhteydessä kauneuden kanssa. Erinomaisen väririkkaan vaikutuksen teki minuun kerran huone, jonka koko sisustus oli turkinpunaista pumpulivaatetta ja jonka laattialla oli samaan väriin vivahtava matto.
"Olen saanut siitä vihiä, tytöt, että puuhaatte samettimattoja Marian kotiin ja siinä seuraatte ainoastaan sitä näkökohtaa, että matto on samettia, että sen hinta on halvempi kuin samettimattojen tavallisesti, ja että malli on hieno."
"Kas isä, kuinka tarkka korva sinulla onkin. Me kun luulimme sinun koko ajan lukevan!"
"Kyllä tiedän, mitä aiot sanoa", sanoi Maria, "ettemme ota lainkaan lukuun sitä seikkaa, jonka pitäisi etupäässä vaikuttaa maton valinnassa – mitenkä sen värisuhteet soveltuvat muihin esineihin. Mutta, näetkös, isä, emme vielä ollenkaan tiedä, minkälaisia huonekaluja ostamme."
"Niin", sanoi Jenny, "täti Suruton sanoi, että hinta on kovin alhainen samettimaton hinnaksi."
"Olkoon kuinka halpa tahansa, se on kumminkin toista puolta kalliimpi muita mattoja."
"Onpa kyllä."
"Ettekä ollenkaan voi ta'ata, että sen vaikutus kodissanne on suurempi kuin sopivan villamaton."
"Saattaa niinkin olla", sanoi Maria miettivänä.
"Mutta tiedätkö, isä", sanoi Jenny. "Täti Suruton sanoo, että niin halpa hinta on ennen kuulumatonta, ajattele, kaksi dollaria kyynärältä samettimatosta!"
"Miksi on se niin halpa? Onko kauppias persoonallinen ystävänne, joka lahjoittaa teille dollarin kyynärää kohti, vai onko matossa joku vika?" kysyin.
"Katsoppas, isä, hän sanoo, etteivät suurimalliset nykyjään enää mene hyvin kaupaksi."
"Totta puhuakseni", sanoi Maria, "ei se malli koskaan ole minua oikein miellyttänyt; värien puolesta soveltuu se vaikka mihin huoneeseen, sillä siinä on kaikki sateenkaaren värit."
"Se on tuota loistavata kukkaismallia", sanoi Jenny.
"No, Maria, kuinka monta kyynärää tätä ihmeellisen halpaa mattoa tarvitsisit?"
"Tarvitsemme kuusikymmentä kyynärää kumpaankin huoneeseen", sanoi
Jenny, jolla jo oli laskut valmiina.
"Se tekee satakaksikymmentä dollaria", sanoin.
"Niin kyllä", myönsi Jenny; "olemme sen kyllä laskeneet yhdessä ja tulleet siihen päätökseen, että säästämällä muissa kohdin, voimme ne ostaa. Täti Suruton sanoo niiden somistavan huonetta niin, ettei paljon muuta tarvitakkaan."
"Maria, jos haluat miehen mietteitä tässä asiassa, olen valmis neuvomaan."
"Sitäpä juuri haluankin."
"Kuuleppas siis, kultaseni, valitse ensin seinäpaperit ja reunukset; sen tehtyäsi valitse hyvä villamatto, joka on sopusoinnussa niihin, ja samoin huonekalut. Niillä kuudellakymmenellä dollarilla, jotka siten säästyvät mattohinnastasi, voit kaunistaa seinäsi piirroksilla, väripainoksilla tai tosihyvien taideteoksien valokuvilla."
"Isä, niinpä teenkin", sanoi Maria.
"Sydänkäpyseni, isälläsi on kyllä silmät auki, vaikka luulette häntä vanhaksi, uniseksi kirjatoukaksi. Luuletteko, etten tiedä, miksi teidän pukujanne kehutaan aistikkaimmiksi koko kaupungissa?"
"Elähän nyt, isä!" huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen.
"Se pitää paikkansa!" sanoi Rob pontevasti, suoristaen viiksiään.
"Kaikki puhuvat puvuistanne ja ihmettelevät kykyänne ja aistianne."
"No niin", jatkoin, "otaksun, ettette osta nauhanpätkää syystä, että kauppias antaa sen teille puolesta hinnasta, ettekä pane sitä päällenne koettelematta, soveltuuko se ihoonne, silmiinne, hiuksiinne ja pukunne väreihin?"
"Tietysti emme!" vakuuttivat tytöt yhteen ääneen.
"Sitähän minäkin. Kuinka usein olenkaan nähnyt teidän tulla tipsuttavan alas rappusia, puku täydellisessä sopusoinnussa, hansikkaihin ja jalkineihin asti? Eikö koti siedä yhtä paljon huolenpitoa, kuin naisenpuku?"
"Olen varma", sanoi Jenny, "että isän sisustama huone tulisi kauniimmaksi, kuin täti Suruttoman; mutta täti sanoi tämän maton tulevan niin halvaksi, se kun kestäisi kaksi sen vertaa, kuin tavallinen villamatto."
"Se on käsittämätöntä", sanoin, "jos se kerran maksaa kahden maton hinnan. Mieluummin minä puolestani kahdenkymmenen vuoden kuluessa otan kaksi kaunista villamattoa, jotka soveltuvat värinsä ja mallinsa puolesta huoneisiini, kuin kidutan itseäni kaiken ikäni räikeällä samettimatolla, joka on toista maata kuin kaikki muut tavarat talossani."
"Alistun", sanoi Jenny; "alistun, isä kulta."
"Käsittäkää minut vaan oikein, lapseni", sanoin; "en ollenkaan tuomitse brysseli- ja samettimattoja. Myönnän kyllä, että ne usein kohottavat vaikutusta huoneissa enemmän, kuin vaatimattomat villamatot. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin antaa Marialle rajattoman vallan raha-asioissa, jotta hän saisi ratkaista väriongelman sametissa ja silkissä. Tahdon vain huomauttaa, että oli aineet halpoja tai kalliita, on vaikutus useissa väriyhdistyksissä likimain sama.
"Miellyttävä, sammalviheriäinen matto kirjaston laattialla, joka soveltuu seinäpapereihin ja muuhun sisustukseen, voi melkein yhtä hyvin olla villainen kuin samettinen, ero ei siinä paljonkaan tunnu. Myymälöissä on kumpikin laji asetettu vierekkäin, malli niissä on aivan sama, ja molemmat vastaavat yhtä hyvin tarkoitustaan. Eräs nainen, jonka tunnen, pyysi moniaita vuosia sitten erästä taiteilijaa auttamaan itseään kodin järjestämisessä. Lopetettuaan freskomaalaukset ja saatuaan seiniin mielensä mukaisen värin, tuomitsi hän kalliit samettimatot huutokauppakamariin ja vaati toisia seiniin soveltuvia. Kun hän ei kyennyt löytämään senvärisiä ja -kuosisia, joita halusi, tilasi hän ne viimein eräästä läheisestä tehtaasta, jossa kudottiin ainoastaan villamattoja. Tässä tapauksessa ainakin noudatettiin etupäässä sopusoinnun vaatimuksia.
"Sivumennen sanoen tapahtui tämä aikana, jolloin ei Bigelowin nero vielä ollut paljastanut Amerikassa matonkutomisen salaisuuksia, mikä seikka nykyään sallii jokaisen tilata itselleen mattoja mitä mallia ja lajia hän suinkin halajaa.
"Mutta palatkaamme Johnin huoneisiin.
"Niitten kodikasta näköä lisäsivät suuresti kirjat. Monet ihmiset kohtelevat kirjojaan samoin kuin lapsiaan, valitsevat huoneen, jonne ne kaikki työnnetään. Mutta kirjat, jos mitkään, luovat huoneeseen kotoisan, lämpimän ja hienon tunnelman. Ne poistavat vierashuoneesta tavallisen kolkon leiman ja tekevät sen asutun, turvallisen ja rauhallisen näköiseksi. Taulujen jälkeen ovat minusta kirjat monivärisille siteineen ja kultauksineen kodin paras kaunistus."
"Mutta Maria", sanoi Rob, "sittenhän olemme rikkaat. Onhan minulla klassikkoni ja englantilaiset runoilijani, onhan minulla Scott, Thackeray, Macaulay, Prescott, Irving, Longfellow, Lowell, Hawthorne ja koko joukko muita. Onpa siinäkin jo jotakin."
"Olet onnellinen, Maria", sanoin, "saadessasi lukea niin monta hyvää kirjaa. Tyttö, joka on kasvanut kodissa, missä on yllin kyllin kirjoja ja joka on tottunut selailemaan mielikkipaikkojaan milloin toisen, milloin toisen kirjailijan teoksissa, ei arvaa, kuinka kylmä kirjaton koti voi olla."
"Sen kyllä uskon", sanoi Maria, "äidin kanssa laskimme tässä aarteitamme kerran. Tiedätkö, että minulla on hyvin hieno, vanha puupiirros, jota Rob kehuu hyvin arvokkaaksi; sitten on minulla vielä tuo kynäpiirros, jonka Schöne teki minulle kuukautta ennen kuolemaansa – se on todellinen taideteos."
"Ja minulla on muutamia Landseerin luonnoksia", sanoi Rob.
"Olen varma, että teidän huoneenne tulevat kauniiksi", sanoin, "sillä te olette oikealla tolalla."
"Mutta isä", sanoi Maria, "yksi asia minua vaivaa. Minun kauneuden rakkauteni ulettuu kaikkialle. Himoitsen kauniita pöytäastioita – mutta, kuten sanoit, palvelijat ovat niin huolimattomia, ettemme voi käyttää niitä kotitarpeissa."
"Minä puolestani", puhkesi vaimoni puhumaan, "puolustan aito porsliinia, jos sitä vain huolellisesti säilytetään ja käytetään ainoastaan juhlapäivinä; ehkäpä se on taikauskoa, mutta minä puolustan sitä. Elköön sitä koskaan otettako esiin, ellei emäntä itse ole valvomassa, että sitä varovaisesti käsitellään. Äitini pesi aina itse porsliininsa, oli hauska nähdä hänen teenjuonnin jälkeen istuvan meidän keskessämme pesemässä kauniita kuppejaan, pyyhkien niitä hienoon damastipyyheeseen."
"Rakasta kaiken mokomin aito porsliiniasi", sanoin, "ja kunnioita sitä – sehän on varsin rakastettava, kodikas tunne, ellei se vain tympäse vieraanvaraisuuttasi ja estä sinua kutsumasta ystäviäsi teelle, syystä, että sinun täytyy kiivetä ottamaan astiat alas, pestä ne ja jälleen asettaa ne paikoilleen.
"Mutta mitä pöydänkattamiseen tulee, toistan samaa, minkä sanoin talonsisustuksestakin, että kauneus on välttämätöntä ja halpaa. Kaunista voit hankkia itsellesi tavalla tai toisella. Jollei sinulla ole varaa arkipäivinä käyttää haurasta porsliinia ja kristallia, jota kömpelöt ja huolimattomat palvelijat pahoin pitelisivät, ei sinun siltä tarvitse syödä rumista, mauttomista astiapahasista, komeitten astioitten odottaessa juhlapäivällisiä.
"Jos valkoiset, siistit pöytäastiat sievästi asetetaan lumivalkealle pöytäliinalle, jos lasit ovat kirkkaat, ja järjestys sekä aisti muuten vallitsee, ei lainkaan kaipaa aito porsliinia. Eikö ole tärkeämpää, että perhepöytä arkena on hauska ja kukilla koristettu, kuin että se kerran kuukaudessa pyntätään vieraita varten."
"Minäpä tiedän kokemuksesta kertoa teille, tyttöni", sanoi vaimoni, "että hienoa porsliinia ja muita kalliita pöytäkaluja saatatte hankkia itsellenne, jos itse pidätte niistä huolen. Niin pian kun siihen kyllästytte ja jätätte aarteenne muka luotettavien palvelijainne käsiin, voitte olla varmat, että joku kiltti hyvänsuopainen sielu pahottaa sekä teidän että oman mielensä murskaamalla kalliin mielikkimaljanne, eikä tytön mieletön epätoivo suo teille edes torumisen tuottamaa huojennusta."
"Luulen varmaan", sanoin, "että löytyy häijyjä pikku haltijoita, jotka viettelevät hyviä naisia syntiin ja vartioivat porsliinikaappia. Jos kuulet kyökin puolelta säräyksen ja huutoja, et koskaan epäile melun syntyvän vanhan kivivadin tai hirveän, korvattoman soppamaljan tähden, jonka olet vuosikausia toivonut särkyvän pirstaleiksi, ei, tiedät paikalla, että ihana, maalattu porsliinivatisi elämänlanka- ja hernekukkaköynnöksineen tai kaiverrettu lasimaljasi on sirpaleina. Porsliiniuhrit varmaan suuresti auttavat naista pyhimysarvon saavuttamiseen. Pope, muistaakseni, mainitsee naisen ylimpänä avuna itsensähillitsemisen porsliinin särkyessä."
"Silloin olisin minäkin pyhimys", arveli äiti; "sillä elämäni aikana on minulta särkynyt niin paljon lempikapineita tapaturmissa, jotka aina kummallisen kohtalon oikun kautta kohdistuivat kauniimpiin aarteisiini, että nykyjään katselen kaikkia kauniita, hauraita porsliiniesineitä melkein pyhällä kunnioituksella."
"Ellei ole rikas", sanoi Maria, "ei tosiaankaan kannata kiinnittää rahojaan niin hupenevaan tavaraan."
"Mutta", sanoin, "kauneus on kenties kaikkein kiehtovin ollessaan pöytäkumppalinamme. Ruokasaliksi olisi valittava hauska ja aurinkoinen suoja, jossa värit ovat iloiset ja jonka seiniä kaunistavat sievät taulut. Inhoon huoneita, jotka ovat sisustetut ravintolatyyliin ja ainoastaan syömistä varten. Ruokahuoneen pitää olla viihtyisän, että voisimme siellä viettää joitakuita hetkiä päivässä. Pehmyt sohva, nojatuoli ja pari kirjaa tekevät jo lämpimän vaikutuksen. Silloin nautitte aterianne hauskassa ympäristössä. Ja jos vielä emäntä aterian jälkeen itse pesee kauniit astiansa, käy tämä perheen koossaoleminen kahta vertaa rattosammaksi.
"Pöydänkattamisen suhteen, Maria, annan sinulle neuvon. Osta kauniita pöytäliinoja, somista pöytäsi aina vereksillä kukilla ja seuraa jokapäiväisissäkin asioissa hyvää aistiasi; eläkä koskaan osta mitään rumaa, jos vähällä vaivalla voit hankkia itsellesi kaunista. Joskus kovasti himoitessasi kristallia ja hienoa porsliinia, joka on niin katoavaista, mene taidemyymälään ja ilahuta sieluasi ripustamalla seinällesi sitä kauneutta, joka ei muserru eikä haalistu, joka ympäröi sinua vuosikausia. Siinä neuvoni, Maria.
"Sulkumerkkien sisässä tahdon mainita, eitä vaimoni, jonka heikkoutena on hieno porsliini, samana iltana ilmaisi minulle, ollessamme kahden, tilanneensa salaisesti Marialle morsiuslahjaksi teevehkeet, joiden kuppeihin hänen määräyksensä mukaan oli tarkasti maalattu Amerikan metsäkukkia. 'Ne kestävät koko hänen ikänsä', sanoi vaimoni, 'ne ovat hänelle suurena ilona – kaunis teepöytä on ihana näky!' Niin puhui kyynelsilmin rouva Crowfield, jonka rakkautta aito porsliiniin monen monituiset tapaturmat eivät olleet haihduttaneet. Kyllä on nainen tosiaankin tuhatkielinen kannel!
"Mutta palatkaamme aineeseeni. —
"Kuvaillessani Johnin viehättäviä huoneita, mainitsen viimeiseksi pääasian – niitten kodikkaisuuden, sen sanomattoman tunteen, joka ilmaisee huoneen tosiaankin olevan kodin. Tätä viehätystä ei mikään taitavuus voi esiin loihtia. Eräs Ranskan kuningas sanoi kerran pojalleen:
"'Poikani, sinun tulee näyttää rakkautta kansaasi kohtaan.'
"'Isäni, mitenkä voin näyttää rakkautta sitä kohtaan?'
"'Poikani, sinun pitää rakastaa kansaasi.'
"Jotta huoneet näyttäisivät kodikkailta, pitää sinun itse olla niissä kotiutuneena. Muutamista huoneista puuttuu peräti valo ja lämpö, niistä heti näkyy, että ne ovat kylmillään, eikä niissä kenenkään ole hyvä olla. Turhaan siirtelee sisäkkö sohvaa ja tuolia; turhaan emäntä liikuttelee sohvapöydässä olevia kirjoja, saadakseen näennäistä epäjärjestystä toimeen.
"Kirjoihin, joita käsitellään, luetaan ja selaillaan, ja tuoleihin, joita vilkkaassa kanssapuhessa on liikuteltu sinne ja tänne huoneessa – jää jonkun verran ihmishenkeä; ja huone, jossa eletään ja riemuitaan, eroaa yhtä paljon suljetusta, asumattomasta huoneesta kuin elävä nainen vahakuvasta.
"Aistitonkin huone voi sinua joskus viehättää vain siksi, että jo ovella tunnet olevasi kotipiirissä, perheen helmassa, eikä missään asumattomassa 'esikartanossa'.
"Me seurustelemme vuosikausia ihmisten kanssa, tietämättä heidän tunteistaan, tavoistaan ja mielihaluistaan enemmän, kuin jos he asuisivat Kamtschatkassa! Ja mikä on siihen syynä? Luulenpa, että niinkutsuttu vierashuone, jossa tapaamme toisemme, on niin omiaan sitä meiltä salaamaan. Arkihuoneissaan he työskentelevät, juttelevat ja lueskelevat. Kun palvelija on saattanut sinut vierashuoneeseen ja nostanut hiukan ikkunaverhoja, odotat, kunnes he saavat pukua muutetuksi ja voivat esiintyä, ja istut miettimässä mitenkähän he elämänsä viettävät. Jostain kaukaa kuulet lapsen naurua, tai kanaarilintusen viserrystä, sitten ovi pikaisesti suljetaan. Rakastavatkohan kukkia? Kirjoittavatko kirjeitä? Ompelevatko, virkkaavatko ja tekevätkö kauniita koruompeluksia? Ovatkohan he koskaan iloisia ja leikillisiä? Mitä he lueskelevat? Tokkohan he piirustelevat ja maalailevat? Kaikkiin näihin kysymyksiin mykkä ja verhottu huone ei mitään vastaa. Sohva ja kuusi tuolia, kaksi äskettäin verhoilijan luota palautettua lepotuolia, brysselimatto, sohvapöytä kullattuine korukansikirjoineen, pariisilainen pöytäkello ja pronssiset kukkamaljakot – kaikki nämä vastaavat kysymyksiisi kolkolla äänellä: 'tämä on paras huoneemme', siinä kaikki. – Pian tipsuttaa huoneeseen emäntä parhaassa puvussaan, pyytää anteeksi viipymistään, kysyy äitisi terveydentilaa ja huomauttaa lopuksi, että ilma on hyvin kaunis. Näin jatkuu tätä tuttavuutta vuosikausia. Hetkinen arkihuoneessa kasvien, kanaarilinnun ja lasten kanssa olisi ehkä tehnyt teistä elinaikuiset ystävät, mutta nyt ette välitä toisistanne enemmän kuin tuosta kullatusta pendyylistä peilipöydällä.
"Ja nyt, tytöt", sanoin, vetäen esiin paperin taskustani, "tietäkää, että isänne alkaa saavuttaa mainetta näillä kyhäelmillään. Luen teille kirjeen, jonka vasta sain":
"Korkeasti kunnioitettava herra Crowfield.
"Teidän aatteenne ovat tunkeutuneet perhepiiriimme ja herättäneet vastakaikua sydämmissämme. Olemme vakuutetut niiden totuudesta ja ihastuneet siihen tapaan, jolla käsittelette ainettanne. Te olette ottanut puheeksi aineen, joka on lähellä sydäntämme, ja esitätte sen nerokkaasti, maltillisesti ja vakuuttavasti. Kaikkein täytyy tunnustaa, että mielipiteillänne on suuri vaikutus heidän mielikuvitukseensa – jospa vain todellisessa elämässä voisimme luottaa niihin! Siinäpä juuri pulma.
"Eräästä kirjoituksessanne löytyvästä seikasta tahtoisin keskustella kanssanne. Olette tähän asti (tietysti en tiedä mihin suuntaan tulette jatkamaan) puhunut ainoastaan kodeista, joiden johto riippuu palvelijoiden avusta. Periaatteenne, kuten olemme käsittäneetkin, soveltuvat kyllä kaikkiin kansankerroksiin; mutta useimmat ihmiset tahtovat nähdä itsensä selvästi kuvattuina. Pyytäisimme siis, että kääntäisitte huomionne meidän puoleemme, jotka emme viljele palvelijoita, vapauttamalla meitäkin muutamista taakoista, joita terveestä järjestämme huolimatta, emme uskalla viskata luotamme. Jos esim. meille tulee vieras kaukainen ystävä, (kenties rikaskin) pappi tai joku muu hänen arvoisensa. Mitä silloin teemme? Otammeko vastaan vieraamme kodikkaan vieraanvaraisesti ja vapaasti? Emme; me (talon naiset) juoksemme edes takasin, järjestäen ja anteeksi pyytäen, ettemme olleet valmistuneet hänen tuloonsa. Saatuamme hänet vierashuoneeseen istumaan, rupeamme suuriin päivällis- tai illallispuuhiin, kuten olisi taloon tullut suurikin herkkusuu. Näihin ruokahommiin sekä astiain pesuun kulutamme suurimman osan siitä ajasta, jonka vieras meillä viettää, sillä tahdomme näyttää hänelle, mitä voimme saada aikaan. Mikä hyödytön ja turha työ! Hyvä herra Crowfield, sinä köyhien ja epätoivoisten ystävä, astuos alas kiirastuleemme ja kerro maailmalle ne surulliset muistot, jotka siellä mieleesi jäävät. Opeta meitä, joiden on pakko kuten halukin itse suorittaa askareemme, miten kodissamme harjoittaisimme yksinkertaista, lämmintä vieraanvaraisuutta, ja kestitsisimme ystäviämme ilman puuhaa, touhua ja huolta, sillä eihän syöminen ole ihmisen ylin ilo. Tahdotteko tehdä tämän, herra Crowfield?"
Nöyrin palvelijanne
R. H. A
"Mikä oivallinen kirje", sanoi Jenny.
"Vastaatko siihen, isä?"
"Ensi numeroon tulee vastaus. Se kansanluokka, joka itse suorittaa työnsä on voimakkain, suurilukuisin – ja aivan yhtä sivistynyt, kuin mikä muu luokka hyvänsä. Se on maamme omituisuus —, merkillinen piirre siinä uudessa yhteiskunnassa, joka meillä on nousemassa, ja jos seuraamme kansallista kutsumustamme, on tämä luokka enentyvä eikä vähenevä. Koitan parastani, vastatessani näihin järkeviin ja tärkeihin kysymyksiin."
Huomasin Marian värisevän ja kääriytyvän saaliinsa Jennyn haukotellessa. Vaimoni kääri kokoon valmiin työnsä ja kello löi kaksitoista.
Rob vihelsi hiljaa. "Joko niin myöhäinen?" huomautti hän.
"Nyt olemme puhuneet tulen sammuksiin", sanoi Jenny.
