Kitabı oku: «Pikku haltijoita», sayfa 7
VII
Mitä Amerikka voi tuottaa
Istuessani kirjoittamaan, ryntäsi ystävämme Rob Steffens sisään henkihieverissä, sanomalehti kädessä. "Tytöt hoi, teidän aikanne on käsissä! Te, naikkoset, saarnaatte meille aina uljuutta ja uhrautumista – 'kuinka ihanata olisi kärsiä ja kuolla maansa edestä', – nyt, tytöt, nyt pannaan isänmaanrakkautenne koetukselle."
"Mitä kummaa nyt on tapahtunut?" sanoi Jenny, silmäillen uteliaana hänen olkapäänsä ylitse sanomalehteen.
"Hyvästi, ulkomaiset tavarat", huusi Rob heiluttaen lehteä ilmassa – "hyvästi, eurooppalaiset silkit, pitsit, jalokivet, hansikkaat ja kaikki muut. Näin tässä on luettavana: – 'On perustettu yhdistys, jota etupäässä senaattorien ja kenraalien vaimot kannattavat, kuten rouvat Butler, John P. Hale, Henry Wilson ynnä suuri joukko muita, yhdistys, jonka jäsenet sitoutuvat ostamaan ja käyttämään ainoastaan sisämaista tavaraa sodan kestäessä'."
"Mitenkä se on mahdollista", sanoi Jenny.
"Kuinka niin", sanoin, "pelkäätkö, ettet voi esiintyä kadulla kotimaan tuotteissa?"
"Mutta hyvä herra Crowfield", sanoi neiti Featherstone, soma tyttö, joka parhaillaan oli meillä vieraisilla, "onhan se amerikkalainen tavara, jota voimme ostaa ja käyttää, peräti vähäpätöistä, eikö totta? Ajatelkaappas vain, voisiko Maria sisustaa huoneensa ilman ranskalaisia seinäpapereita ja englantilaisia mattoja? Amerikkalaiset seinäpaperit ovat niin perin tavallisia, ja mitä kotimaisiin mattoihin tulee, tietää jokainen, että ne väriltään ovat perin huonot. Ja eikö hienon naisen tule käyttää hansikkaita? Mutta sen lapsikin tietää, ettei niitä meillä valmisteta."
"Muistelen usein kuulleeni", aloitin, "muutamien kaunottarien toivoneen olevansa miehiä, osoittaakseen millä innolla he uhraisivat kaikki isänmaansa alttarille; elämänsä ja terveytensä, kaiken uhraisivat he, ylvästellen haavoistaan ja mustelmistaan; riemulla kadottaisivat he oikean kätensä ja ontuisivat lopun ikäänsä raajarikkoisina. Niin, kaiken tämän he tekisivät, jos olisivat Pekka tai Paavo, ja voisivat palvella armasta isänmaataan."
"Niin", sanoi Rob, "tämä se on sitä naisellista isänmaanrakkautta! Tytöt eivät koskaan siekaile hypätä alas jyrkänteiltä tai heittäytyä kuiluihin, mutta käydä vanhanmuotisessa hatussa ja pumpulikäsineissä, siihen he eivät suostu – ei edes armaan isänmaansa hyväksi. Olkoonpa sotakassassa rahaa tai ei, rakkaat sielut tarvitsevat kaksikymmentä kyynärää silkkiä pukuunsa – sen vaatii muoti, näet."
"Kylläpä sinä, Rob, osaat laverrella", sanoi Maria. "Onko meitä koskaan kehoitettu moisia uhrauksia tekemään ja olemmeko niistä kieltäytyneet? Ja löytyyhän esimerkkejä siitä, että naiset ovat suostuneet luopumaan puvuistaan, muodista ja monesta muustakin seikasta hyvän asian vuoksi."
"Löytyy kyllä", sanoin, "onhan historia kaikkina aikoina kertonut naisista, jotka vaaran hetkellä ovat uhranneet kaikkensa maansa eteen. Karthagon naiset eivät ainoastaan antaneet jalokivensä ja koristuksensa kaupungin piiritystilassa ollessa, vaan viime hädässä leikkasivat he vielä hiuksensakin joustenjänteiksi. Unkarin ja Puolan naiset möivät maansa ahdistustilan aikana jalokivensä ja hopeansa kantaen rauta- ja lyijykoristeita. Oman vapautussotamme aikana käyttivät naisemme karkeita kotikutoisia vaatteita sekä joivat apilateetä – ja kuitenkin on teekuppi naiselle niin rakas. Nyt tämänkin sodan aikana ['Pikku haltijain' amerikkalainen alkuteos painettiin vuonna 1864 pohjoisamerikan sisällisen sodan raivotessa] ovat eteläisten valtioiden naiset ratkoneet mattonsa sotilaille peitteiksi ja alistuneet nurkumatta kaikenmoisiin nöyryyttäviin kieltäytymyksiin."
"Niin he ovat tehneet", myönsi vaimoni, "ja pohjoisvaltioiden naiset eivät ole samoin menetelleet syystä, etteivät ole käsittäneet sitä tarpeen vaatimaksi. Pohjoisvaltiot ovat aina tehneet kukoistavan ja varakkaan vaikutuksen, rahaa on ollut niin viljalta, että meidän on ollut hyvin vaikea käsittää kauhean ja hävittävän sodan raivoavan. Ainoastaan silloin, kun suurten taistelujen jälestä luettelo kuolleista ja kaatuneista on ollut maata kiertämässä, olemme ymmärtäneet sodan rasittavan maata. Naiset, jotka ovat tuhlanneet summia pitseihin, jalokiviin ja silkkiin, eivät ole älynneet tekevänsä väärin. Heillä on ollut rahoja yllinkyllin ja kiusauksia silmäinsä edessä."
"Olen aivan varma", sanoi Jenny, "että monet naiset, jotka ostavat ulkomaan tuotteita, olisivat jättäneet sen tekemättä, jos vain olisivat luulleet sillä auttavansa maataan. Mutta ostaessani hansikkaita, haluan tietysti paraimpia, kestävimpiä ja hienoimmannäköisiä, ja ne ovat aina ranskalaisia."
"Mutta", sanoi neiti Featherstone, "en koskaan ole ymmärtänyt, miksi ihmiset kohdistavat harrastuksensa ainoastaan oman maan tuotteisiin. Tiedän, että Englannin tehtailijat ovat osoittaneet suurta suosiota meidän maamme tuotteille, samoin ranskalaiset silkkitehtailijat ja käsityöläiset – niin olen ainakin kuullut; miksi emme mekin osoittaisi pitävämme arvossa heidän tavaroitaan, varsinkin, kuin he usein valmistavat tuotteita, joita täällä ei tehdä."
"Nuo ovat järkeviä mietteitä", arvelin minä, "ja ansaitsevat rehellisen vastauksen. Jospa maamme aineellinen tila olisi kukoistava ja hyvinvoipa, en suinkaan pitäisi pahana, että käyttäisimme rikkauttamme harrastamalla etevää teollisuushaaraa muissa maissa; tässä suhteessa meidän on pitäminen koko maailmaa isänmaanamme, ja ilolla katseleminen ja auttaminen sen toimeentulon ja varojen kasvamista. Mutta maamme on nykyjään samassa tilassa kuin perhe, jonka tuki on kuolemansairaana, ja joka tähän sairauteen on uhrannut kaikki varansa. Viisainta, minkä nyt taidamme tehdä, on pysyytyä yhdessä. Kaikki tulomme ovat käytettävät omiin tarpeisiimme, emme saata luovuttaa mitään toisille perheille, meidän on itsemme eläminen, on päästävä pälkähästä ja pysyminen pystyssä. Mutta voidaksemme niin tehdä ovat kaikki varat, mikäli mahdollista, pidätettävät rajain sisällä.
"Jos annamme oman kullan virtailla Eurooppaan, rohkaisemme sen kunnon käsityöläisiä, mutta aikaansaamme oman väkemme piirissä ahdinkoa ja kalliita hintoja, ja vähennämme siten varoja, joita tarvitsemme suureen taisteluun kansallisen olemuksemme puolesta. Jos sama summa, jonka uhraamme ulkomaisiin tuotteisiin, joutuisi omien tehtailijaimme käsiin, olisi kasvavien sotakulunkien peittämiseksi tarvittava summa saatavissa."
"Mutta isä", sanoi Jenny, "olen aina käsittänyt, että suuri osa valtiovaroistamme saadaan ulkomaan tuotteiden tullista, ja siksi luulin, että mitä enemmän ulkomaan tavaraa tuodaan maahan, sitä parempi."
"No niin", virkoin, "jokaisesta sadastatuhannesta dollarista, jonka lähetämme ulkomaille, suoritamme valtiolle kymmenentuhatta; siinä maamme voitto; – annamme kultamme valua laajana virtana muille maille ja kaivamme valtiolle vain pienen sivuojan."
"Olettepa kyllä oikeassa", lausui neiti Featherstone, "mutta mitä
Amerikka voi tuottaa? Tuskin mitään muuta, kuin tavallista kattuunia."
"Pyydän tuhannesti anteeksi, pikku neitiseni", sanoin, "siinäpä juuri erehdytte, te ja monet muut. Teidän vanha rakkautenne ulkomaan tavaraan on sokaissut teidät niin, ettette enää tiedäkkään mitä kotosalla on saatavissa. En ollenkaan soimaa ihastustanne ulkomaisiin tuotteisiin. Se ei suinkaan ole mikään erityisesti amerikkalainen ominaisuus; se on yhteinen kaikille kansoille. Luonteemme runollinen puoli suosii sitä, joka tulee luoksemme etäältä, muistuttaen niistä kaukaisista maista, joissa olot ovat toisenlaiset kuin meikäläisten olot. Englantilaiset kaunottaret himoitsevat ranskalaisia pitsejä ja ranskattaret taas päinvastoin, ja ranskalainen keikailija ylvästelee englantilaisella räätälillään.
"Me amerikkalaiset matkustamme paljon, ja epäilen, nauttiiko mikään muu kansa matkoillaan kuten me. Verrattuna Vanhan Maailman koteihin, ovat meikäläisten yksinkertaisemmat; rahamme ovat helposti saatavissa, ja matkoillamme olemme hyvin runsaskätiset.
"Joka maassa vietämme niin hauskoja ja iloisia hetkiä, että kiinnymme seutuihin siellä. Tilatessamme Pariisista pukumme, jalkineemme ja hansikkaamme, emme tee sitä pelkästä turhamaisuudesta, vaan muistellaksemme mielessämme ihania, hauskoja hetkiä tässä suihkulähteitten ja bulevaardien kaupungissa. Siksipä ovat ihmiset niin innostuneet ulkomaan tuotteista, etteivät muistakkaan kotimaan teollisuutta. Useimmat ovat siinä varmassa luulossa, ettei oivallista taskukelloa saa muualta kuin Genevestä tai Lontoosta, että hyvien mattojen tulee olla englantilaista ja aistikkaiden seinäpaperien ranskalaista työtä, sekä että flanellia ja hienoa verkaa saadaan vain Ranskasta, Suur-Britanniasta tai Saksasta."
"Niin on tosiankin asian laita", sanoi neiti Featherstone, "ainakin minä olen ollut siinä luulossa; en ole koskaan kuullut amerikkalaisista taskukelloista puhuttavan; se on ihan varma."
"Siis", virkoin, "ette ole lukenut ystävämme George W. Curtisin kirjoittamaa kirjoitusta Walthamin taskukelloista, viimevuotisen 'Atlannin' tammikuun numerossa. Vakuutan teille, että meillä Amerikassa valmistetaan taskukelloja, jotka työn hienouden ja täsmällisyytensä puolesta vievät voiton Sveitsin ja Englannin tehtaista. Teidän tulee lukea se kirjoitus ja joskus tehdä pieni matka Walthamiin, niin muutatte kokonaan ajatuksenne."
"Mitä taas miestenpukuihin tulee", sanoi Rob, "tiedän hienoimpien ja paraimpien pukujen usein olevan amerikkalaista työtä, vaikka käyvät ulkomaisista, että menekki olisi suurempi."
"Tämä todistaa", virkoin, "miten tärkeä yleinen kannatus on amerikkalaisille tuotteille. Tavaran menekki edistää teollisuutta. Muotikuninkaan alkaessa kysellä kotimaan tuotteita ranskalaisten ja englantilaisten sijaan, hämmästyy hän, nähdessään mikä kaunis varasto amerikkalaisia tuotteita jo on kaupassa. Oman käden työn ei enää tarvitse lymytä ulkomaisten nimien turviin, ja saamme nähdä, ettei amerikkalaisen gentlemannin tarvitse luoda silmänsä vieraaseen maahan pukeutuakseen arvonsa mukaisesti. Olen aivan vakuutettu, ettei meidän tarvitse tilata verkaa eikä muitakaan hienoja villakankaita ulkomailta – ja että hattumme ja jalkineemme vievät voiton Euroopan tuotteista. Tekisipä mieleni lähettää johonkin maailmannäyttelyyn amerikkalaisen gentlemannin kiireestä kantapäähän oman maansa tuotteisiin puettuna ja taskussa amerikkalainen kello – silloin näkisimme eiköpä hän vain vetäisi vertoja mille muukalaiselle herrasmiehelle hyvänsä."
"Huoneiden sisustuksessa taas", puhui vaimoni, "alkavat amerikkalaiset matot kaikissa suhteissa olla englantilaisten veroiset."
"Niin", sanoin, "ja päälle päätteeksi kudotaan englantilaiset brysselimatot amerikkalaisilla kangaspuilla. Maamiehemme Bigelow matkusti Englantiin tutkimaan matonkutomistaitoa, otaksuen oppilaana saavansa vapaasti tutkia sen salaisuuksia. Mutta kun hänet pikkumaisesta kateudesta suljettiin tehtaista, otti hän kyynärän verran mattokangasta, purki sen kärsivällisesti lanka langalta, punnitsi, laski ja sovitteli, kunnes hän keksi ne kutomakoneet, joiden avulla parhaat matot koko maailmassa nykyjään valmistetaan. Tehtailijamme eivät säästele vaivojaan pysyytyäksensä brittiläisten virkaveljiensä rinnalla; meidän on vain vapautuminen vanhoista ennakkoluuloista, yhdyttävä isänmaalliseen liikkeeseen ja opittava tuntemaan oma kykymme. Tehtaamme edistyvät vuosi vuodelta. Käsityöläisemme ja tehtailijamme työskentelevät innolla, uutteruudella ja taidolla ja ovat tehneet äärettömiä edistyksiä näinä viimeisinä viitenä vuotena."
"Mutta ranskalaiset seinäpaperit", sanoi neiti Featherstone, "vievät voiton kaikista muista."
"Siihen en ollenkaan myönny", sanoin varmasti, "kukkaismalleissa tosin ranskalainen piirustus ja työ vie voiton kaikista muista – kukkain muodot, köynnökset ja lehdet ovat hienon ja varman taiteen luomat ja tuloksia tarkoista kasvitieteellisistä tutkimuksista, emmekä me Amerikassa vielä semmoisiin pysty. Mutta mitä värien moninaisuuteen sekä vivahduksiin tulee, ovat meidän seinäpaperimme ainoat laatuaan, ja kultauksemme on sekä värinsä että kiiltonsa puolesta parempaa kuin ulkomaisissa papereissa; samoin ovat samettipaperimme loistavat. Tiedustelkoot vain ne, jotka kotiaan sisustavat, amerikkalaisia tuotteita ja heidän hämmästyksensä on oleva suuri. Aloittakaamme Cambridgen lasitehtaasta. Onhan meillä hienoja hiottuja laseja ja kristalleja, kaikenvärisiä ja -muotoisia, aivan yhtä hyviä kuin eurooppalaisetkin ja paljoa halpahintaisempia. Sekä Bostonissa että New-Yorkissa harjoitetaan porsliinimaalausta niin suurella menestyksellä, että tuskin voi eroittaa niitä hienoimmista ranskalaisista ja englantilaisista alkuteoksista; pistäytykää vain kunnon naapurimme Briggsin luo, täällä vastapäätä. Porsliinia ei tosin vielä valmisteta Amerikassa, mutta maalauksia tehdään Euroopasta tuotuihin tavaroihin. Pöytäastiamme tulevat vielä vuosikausia olemaan eurooppalaisia, mutta niitä lukuunottamatta vaatii huoneittemme paperoiminen ja sisustaminen kotimaan tuotteilla hyvin vähän kieltäytymistä. Tässä täytyy minun vielä lausua sananen bostonilaisten taidenikkarien hyväksi. Parhaat bostonilaiset huonekalut ovat niin aistikkaat, niin puhdastyyliset, että ne tosiaankin ovat miltei taidetta. Käsityöläisemme ovat perinpohjaisesti tutkineet ulkomaisia malleja ja omistaneet niistä sen, mikä paraiten soveltuu meikäläisiin oloihin. Emme siis ollenkaan tarvitse eurooppalaisia huonekaluja."
"Mutta", sanoi neiti Featherstone, "yksi asia on varma – ranskalaiset hansikkaat ovat ehdottomasti parhaat kaupassa, vai kuinka."
"En tahdo vahingoittaa asiatani liiallisella innostuksella", sanoin, "olen seurustellut kyllin kauan siropukuisten naisten kanssa, puhuakseni asianomaisella kunnioituksella ranskalaisista hansikkaista – ja täytyy tunnustaa, että jos niistä luovutte, kannatte suuren ja todellisen uhrin isänmaan alttarille. Mutta Amerikassakin on jo kauan valmistettu hansikkaita ja myyty kaupassa ranskalaisina. Kuulin hiljakkoin hyvin kauniita glaseehansikkaita valmistettavan Watertownissa ja Filadelfiassa. Kasvava menekki laajentaisi ja kehittäisi pian tätäkin teollisuushaaraa. Jos amerikkalaiset naiset päättäisivät käyttää ainoastaan kotimaisia hansikkaita, alkaisi tehtaita nousta kuin sieniä sateella. Miten syntyivät krinoliinitehtaat? Naiset tahtoivat krinoliineja – krinoliineja tai kuolemaa – ja tuota pikaa syntyi tehtaita, ja krinoliineja oli kuin hiekkaa meren rannalla."
"Niin", virkkoi neiti Featherstone, "ja jos totta puhun, ovat amerikkalaiset krinoliinit ainoat kunnolliset. Asuessamme Pariisissa, haimme pitkin ja poikki saadaksemme niiden kaltaisia, ja viimein kirjoitimme kotiin, että lähettäisivät meille muutamia."
"Niin, niin", sanoin, "annas kun jotain kauppatavaraa vain hyvin kysytään, kyllä sitä ilmestyy."
"Mutta nauhoja ei Amerikassa valmisteta", muistutti neiti Featherstone.
"Pyydän anteeksi, neiti kulta, Bostonissa on jo olemassa nauhatehdas, samoin New-Yorkissa. Sitäpaitsi valmistetaan Bostonin läheisyydessä roomalaisia silkkisaaleja. Siinä näette, ettei nauhateollisuus ole niinkään takapajulla Amerikassa; olisipa se kukoistavassakin tilassa, jos se vain yleisön puolelta saisi enemmän kannatusta.
"Tuhansittain pikkuisia naistarpeita voisivat omat tehtailijamme hankkia. Meidän valkoiset lankamme ovat yhtä hyvät kuin Englanninkin, ja värillinen parempi kuin ulkomaan. Nuppineuloja, nappeja ja hakasia on meillä viljalta. Amerikkalaisia olkihattuja on runsaasti kaupassa, ja ne ovat aivan yhtä kauniit, mutta halvemmat kuin ulkomailta tuodut.
"Sen kyllä myönnän, ettei kotimaisia silkkikankaita juuri vielä ole saatavissa. Mutta Connecticutissa valmistetaan sangen kaunista foulardisilkkiä ynnä silkkilankaa. Ei siis silkkiteollisuuskaan ole näyttäytynyt mahdottomaksi maassamme ja suotuisissa suhteissa kehittyisi sekin suuresti, vaikka emme vielä voisikaan lukea silkkiä eikä pitsejä oman maamme tuotteisiin.
"Mutta mitäpä siitä. Eihän se ole mikään elämänkysymys. Ja saattaahan naispuku olla aistikas, olematta silkkiä. Onhan meillä niin kosolta kauniita kotimaisia pukukankaita; kelpaisipa meidän muodin määrääjäimme niitä käyttää. Ja ylevämpää tarkoitusta varten, kuin maataan auttaakseen sen suuressa hädässä, voi tuskin pukeutuakaan. Eihän naisten tarvitse sitoutua elinkautisiin lupauksiin – kysymys on vaan tilapäisestä hätäavusta pahimmassa pulassa. Soisimme naisten antavan etusijan kotimaan tavaroille, milloin niitä on saatavissa. Naiset, jotka sairaanhoito-toimessa ja monessa muussa tehtävässä ovat uhranneet niin paljon, eivät toki kieltäytyne niin pienestä uhrauksesta niin suurelle asialle.
"Tässä voi jokainen nainen olla avullisena. Mennessään myymälään kyselemään amerikkalaista tavaraa auttaa hän jo meidän asiamme menestystä. Hän tuo ilmi mielipiteensä ja isänmaalliset tunteensa, yhtyen täten siihen liikkeeseen, jonka silmämääränä on kehittää ja kohottaa oman maan varoja. Niin opimme tuntemaan omaa maatamme. Opimme antamaan arvoa omille voimillemme – ja jokainen hyödyllinen työ on kantava hedelmänsä ja kukoistava. Emmekä ole tässä suuressa taistelussa köyhtyneet, nolostuneet, emmekä rikkiraastetut, vaan kehittyneet ja vaurastuneet. Ilolla voimme sitten uudelleen aloittaa yhteyttä toisten kansojen kanssa ja tyydytämme aistiamme ulkomaisilla tuotteilla, voidessamme mekin vuorostamme lähettää heille omia tuotteitamme."
"Kunniani kautta", sanoi neiti Featherstone, "puhuttehan kuin olisi Heinäkuun neljäs päivä! [Yhdysvallat julistettiin itsenäisiksi Heinäk. 4 p. 1776.] Minä alistun. Olen kääntynyt oppiinne ja tästälähin olen liittolaisistanne ankarin".
"Oikein!" huudahdin.
Ja sinä, suloinen naislukijani, toivon sinunkin tähän yhtyvän. Voit hyödyttää maatasi – se on vallassasi. Mene myymälään varustamaan itseäsi ja perhettäsi kotimaisilla tarpeilla. Vaadi itsepintaisesti niitä, ja tiedustele kaiken alkuperää, mitä sinulle näytetään. Vallankumouksen aikana Uuden Englannin johtavat naiset pitivät iltamia, joissa naiset esiintyivät kotikutoisissa vaatteissa ja joivat apilateetä. Muodikas on kaunista, ja sinä suloinen, viehkeä ystäväni, voit luoda jotain kaunista keksimällä uusia muoteja.
Miksi ovat kasimirisaalit niin suuressa arvossa? Eivätkö ne väriltään usein ole sekavia ja liiaksi koreita? Ovat, mutta ne ovat viimeistä muotia. Suloinen lukijani, saata oman maasi tuotteet muodikkaiksi; määrää, että raha kädessäsi on käytettävä uljaitten veljiesi, amerikkalaistemme hyväksi, jännitä kaikki voimasi ylläpitääksesi ja kohottaaksesi kansaasi. Mitä olet sinä ilman maatasi? Amerikkalaisena on ainoa arvo, minkä saavutat, syntymämaasi arvo. Ainoa kunniamerkkisi on oleva sen loistava tähti. Tämä taistelu ratkaisee, tulevatko nämä tähdet olemaan kunniamerkkinä sinulle ja lapsillesi. Amerikan naiset, maamme toivoo kaikkein naisten täyttävän velvollisuutensa!
VIII
Säästäväisyys
"Meidän naisten", alkoi Jenny pyörittäessään kädessään pientä hattua, johon hän juuri oli kiinnittänyt kaikenmoisia nauharuusuja, sulkia, solmuja ja muita tarpeita, joita naiset nimittävät niin ihmeellisillä nimillä – "meidän naisten täytyy oppia säästäväisyyttä. Siinä ei kyllin, että tyydymme vaan oman maan tuotteisiin, meidän täytyy muutenkin olla säästäväisiä. Katsoppas tätä hattua – olen maksanut siitä vain kolme dollaria kaikkineen; ja Sofia Page osti tänä aamuna rouva Meyeriltä englantilaisen hatun viidellätoista dollarilla. Eikä se minusta ole rahtuakaan tätä hienompi. Tämän minä olen sommitellut kotona olevista aineista, nauhoista olen vain maksanut vähän, samoin muodon uudistamisesta, – mutta näettekö mitenkä tyylikäs hattu minulla on!"
"Ihastuttava! Suloinen!" huudahti neiti Featherstone. "Jenny kulta, sinun pitäisi mennä naimisiin köyhän pastorin kanssa; jos saisit rikkaan miehen, menisivät aivan hukkaan hyvät humalat."
"Annappas minun nähdä", virkoin. "Tahdon ihaella järkeni avulla. Eihän tämä ole sama, jota eilen käytit?"
"Eihän toki, isä! Tämä tuli juuri valmiiksi. Eilinen viheriäsulkainen oli baretti; tämä on kapottihattu."
"Mikä?"
"Kapotti. Isä, elä luulekkaan ymmärtäväsi näitä asioita."
"Entäs se pieni musta hattu, tulipunaisine pystyhöyhenineen."
"Se on ratsastushattuni sotilastöyhtöineen."
"Maksaako se mitään?"
"Se oli hyvin halpa, isä kulta. Neiti Featherstone muistaa kyllä, että sain baretin polkuhinnasta, ja sulka on viimevuotinen. Ratsastushattuni on vanha valkoiseni, jonka olen värjännyt. Tiedäthän, isä, että aina säästän tavaroitani vuodesta toiseen."
"Vakuutan teille, herra Crowfield", sanoi neiti Featherstone, "etten eläissäni ole nähnyt niin säästäväisiä tyttöjä kuin teidän tyttärenne; on ihan ihmeellistä, kuinka kekseliäitä he ovat puvussaan. Mitähän ihmettä he tekevätkään? Minä en ikinä tule toimeen niin vähällä."
"Niin", sanoi Jenny, "olen ostanut vain yhden uuden hatun. Isä, soisinpa sinun istuvan meidän paikallamme kirkossa, että näkisit Fieldersin neidet. Olemme laskeneet heillä olevan kuusi uutta hattua henkeä kohti – uusia, kuuletko, suoraapäätä muotikaupasta; ja viime sunnuntaina oli heillä viehättävät harsohatut! Eivätkö ne olleet viehättävät, Maria? Ensi sunnuntaina heillä ihan varmaan taas on toiset."
"Niin", sanoi neiti Featherstone, "heidän isänsä on hiljakkoin voittanut miljoonan pörssikeinotteluilla."
"Minusta", puheli Jenny, "minusta sellainen ylellisyys näinä aikoina on häpeällistä."
"Niinkö luulet", sanoin, "minä puolestani olen aivan varma siitä, että
Fieldersin neidet pitävät itseään mallikelpoisen säästäväisinä."
"Isä kulta! siinä sinä taas olet paradoksinesi! Kuinka voit semmoista sanoa?"
"Olisin valmis lyömään vetoa hansikkaparista", sanoin, "että Fieldersin neidet pitävät vaatevarastoansa varsin epäkuntoisena, syystä, että he ovat ostaneet ainoastaan kuusi hattua. Ellei isänmaa olisi hädässä, olisi heillä, kuten Sibthorpen neideillä kolmekymmentäkuusi varastossaan. Jos saisimme olla läsnä Fieldersien salaisissa keskusteluissa, voisimme epäilemättä todistaa, että heillä joka päivä on suuria kiusauksia voitettavina ja että heidän pukunsa heidän mielestään ovat ala-arvoiset ja kauheat, ja että he nykyhetken ahtaitten olojen pakosta elävät säästäväisesti. He moittivat neitejä Sibthorpea, jotka esiintyvät joka päivä uusissa hatuissa, käyttäen yhtä hattua vain pari kolme kertaa. He osoittavat mielestään suurtakin kieltäytymistä käyttäessään ainoastaan kahdeksantoista dollaria maksavia harsohattuja, vaikka muotikauppias houkutteli heitä noilla suloisilla neljänkymmenenviiden dollaria maksavilla. He käyskentelevät ylvästellen neitseellisestä vaatimattomuudestaan, lujasti päättäneinä pysyä erillään ylellisyyden pyörteestä, menetelkööt muut ihmiset miten hyvänsä."
"Tiedätkö, Jenny", sanoi neiti Featherstone, "luulenpa isäsi olevan oikeassa. Olin vanhemman neiti Fieldersin luona tässä hiljakkoin, ja hän selitti minulle oikein häpeävänsä pukuaan, mutta sanoi tulleensa huomanneeksi, että säästäväisyys on välttämätöntä. 'Voisimme ehkä kyllä uhrata pukuumme enemmän kuin moni muu', hän sanoi, 'mutta annan ennemmin rahani sairaanhoito-yhdistykselle'."
"Sitäpaitsi", sanoin minä, "tuon esiin toisenkin epäväitteen; otaksun nim. ihan varmaan, että löytyy ihmisiä, jotka tyttäreni nähtyään päivittelevät heidän komeita hattujaan, vaikka ne ovat uudestaan muovaellut viimevuotisista."
"Silloin he eivät ymmärrä tuon taivaallista", sanoi Jenny päättävästi, "sillä muotiasioissa ei voi kukaan olla Mariaa ja minua kohtuullisempi."
"Minun nuorena ollessani", sanoi vaimoni, "sai hyvästi vaatetettu tyttö uuden hatun keväällä ja toisen syksyllä; – siinä hänen varastonsa. Arkipäivisin, vaihtelun vuoksi ja uuden säästämiseksi, käytettiin vanhoja hattuja. Isäni oli hyvissä varoissa, mutta minulla ei ollut enempää, enkä halunnutkaan. Keväällä ostin itselleni kaksi paria hansikkaita, tummat ja vaaleat ja käytin niitä kaiken kesää. Samoin oli minulla talvella kahdet, niihin vielä luettuna kaksi paria valkoisia glaseehansikkaita, jotka huolellisesti hoidettuina, kestivät kaikissa kutsujaisissa. Ei juolahtanut päähänikään vaatia kolmea hattua joka kevät, ja kumminkin pidettiin minua sirona tyttönä, joka pukeutui sievästi. Mutta nykyaikaan on nuorella naisella, vaikka hänellä onkin lieri-, kapotti- ja ratsastushattu, suuri huoli kevät-, kesä- ja talvipäähineistään. Hansikkaita ostetaan tusinoittain, ja mitä pukuihin tulee, ei niihin tuhlattavien kankaiden paljoudessa ja koristuksissa ole mittaa eikä määrää. Siihen aikaan pitivät vanhemmat seitsemänkymmentäviisi dollaria vuodessa reimana summana tyttäriensä pukuja varten. Minulla oli satanen, ja minut laskettiin rikkaaksi, autoinkin parasta ystävääni Saara Evansia, joka sai isältään vain viisikymmentä dollaria. Meistä kaikista tämä summa oli kovin vähäinen, mutta hän oli aina hyvin soman näköinen, hyvät ystävät kun häntä auttoivat."
"Kuinka voi tyttö pukeutua siististi viidelläkymmenellä dollarilla?" kysyi Maria.
"Hänellä oli kaksi valkoista hametta, toinen musliinia, toinen batistia, jotka erivärillisine nauhoineen käytettiin kaikissa juhlatilaisuuksissa. Silkkihame tehtiin siihen aikaan kymmenestä kyynärästä, ja musta silkkihame kohotti melkoisesti naisen vaatevaraston arvoa. Kun semmoinen kerran oli saatu, varottiin sitä tarkasti ja se kesti vuosikausia. Vielä kuului pukuvarastoon pari kattuunista aamupukua ja mirinokankainen talvihame. Kaulukset, peleriinit ja kalvostimet olivat kaikki omaa työtämme, useimmiten hyvin kaunista reikäompelua. Tytöt olivat yhtä sievät kuin nytkin, jolloin neljä- ja viisisataa dollaria vuosittain ei riitä heidän tarpeisiinsa."
"Mutta, äiti kulta, emmehän me kuluta läheskään niin paljoa —, meidän vaatetussummamme on jotenkin vaatimaton, ellei juuri niin pieni kuin sinun oli", sanoi Maria. "Mutta ymmärräthän, että seuraelämän vaatimukset ovat erilaiset. Luuletko tosiaankin meidän nykyaikana voivamme pukeutua niin huokeasti kuin sinä nuoruudessasi."
"En, sitä en luule, ainakin tuottaisi se teille suurempia uhrauksia, kuin soisin teidän tekevän. Minusta muodin vaatimukset, ainakin mitä naisten pukuihin tulee, ovat tarpeettoman ylelliset, vaikka en tiedä, missä suhteessa niitä käy supistaminen. Ne kallistavat perheen ylläpitoa niin, että nuoret miehet karttavat naimista. Nuori mies, jolla on kohtuullisen hyvät sisääntulot voisi epäilemättä solmia ikuisen liiton naisen kanssa, joka pukeutuisi siistinnäköiseksi seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla vuodessa, mutta hänen lemmityllänsä on ainakin neljänsadan dollarin vuotuiset menot, eikä siis voi avioliitosta olla puhettakaan. Naiset alkavat niin takertua koruihin ja elämän pikkutarpeisiin, ettei heidän ole ajatteleminenkaan naimista muiden kuin hyvin varakkaiden kanssa."
"Te laskette naisten pukuihin hyvin vähän rahaa", sanoi neiti Featherstone, "vakuutan, että monet naiset vuotuisesti kuluttavat tuhannen dollaria, olematta hienomman näköiset kuin teidän tyttärenne."
"Siitä olen ihan vakuutettu", sanoin. "Aseta itsellesi määrätty ohje, seuraa muodin vaatimuksia, siinä se on. Niinpä, tytöt, äitinne nuoruudessa puhuttiin hansikkaparista, nyt puhutaan tukuista – silloin puhuttiin kevät- ja syksypäähineistä – nyt pitää olla yksi joka vuodenaikaa varten. – Heidän hattunsa ovat kuin kuukausruusut, jotka puhkeevat joka viikko uuteen nuppuun."
"Niin", sanoi vaimoni, "ja kaikki muotikeksinnöt omistetaan heti, muutetaan ja parannetaan, joten melkein joka kuukausi on jotain uudistettavaa. Kesäkuun nutut himmentävät toukokuun vaipan, kesäkuun napit ovat heinäkuussa aivan vanhankuosiset ja heinäkuun koristukset ja reunukset eivät enää syyskuussa käy päinsä. Kaikki etumukset, rimssut, nauhat ja tupsut ovat alituisessa nousussa ja laskussa, kaikki pikkuseikat naispuvussa pyrkivät kohti täydellisyyttä. Joka vähänkään tahtoo muotia seurata, saa minun luuloni mukaan tuhlata äärettömiä näihin jonninjoutaviin."
"Niin, isä", sanoi Jenny, "sillä kannalla ovat asiat olleet maailman alusta. Raamatussa sanotaan: 'Voiko neitsyt unhottaa kauneuksiaan?' Ei, sitä hän ei voi. Näethän, isä, että se on luonnon laki; ja muistatko tuon luvun raamatussa, jonka luimme kirkossa viime sunnuntaina, hiuskiharoista, hunnuista, kilisevistä koristuksista ja korvarenkaista, joita Zionin paatuneet tyttäret ennen maailmassa käyttivät. Naiset ovat aina ihailleet kauniita pukuja, eivätkä he niistä koskaan luovu."
"Mutta kuinka tietää nainen, esim. minä, missä kohtuus on?" sanoi Maria. "Äidin nuoruudessa taisi tyttö esiintyä seuraelämässä, vaikka hän oli perin säästäväinen ja käytti vain viisikymmentä dollaria pukuunsa. Äidistä oli sata dollaria reima summa. Minulla on enemmän, ja kuitenkin tulen töin tuskin toimeen. En tahdo elää pukuja varten, en uhrata kaikkea aikaani ja ajatuksiani niihin, enkä tahdo mennä liiallisuuksiin, mutta tahdon olla hienon naisen näköinen; minua vaivaa ja olen onneton, ellen ole soma, siisti ja puhtonen; koreat rääsyvaatteet ovat minun kauhuni. En tiedä missä syy lienee. Voiko yksi henkilö nousta koko yhteiskuntaa vastaan?
"Myönnän kyllä, ettemme oikeastaan tarvitsisi puoliakaan kaikesta, mitä meillä on, voisimme elää paljon vähemmällä, ja kuitenkin, kuten äiti sanoo, olla yhtä somannäköiset kuin tytöt entisaikoina, ennenkuin kaikki nämät turhuudet keksittiin. Tunnustaakseni totuuden, minä yleensä kuvailen olevani mallikelpoinen säästäväisyydessä ja rahan hoidossa, syystä, että tuhlaan pukuuni niin paljoa vähemmän kuin muut tyttötuttuni. Jospa olisitte nähneet esim. neiti Thornen syyspukuja, jotka hän viime vuonna minulle näytti meillä vieraillessaan. Hänellä oli kuusi pukua, joista jokainen oli maksanut ainakin seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä dollaria, mutta jotkut vielä sitäkin enemmän. Olen vakuutettu, että hän katsoo tarpeelliseksi tilata ensi syksynä uudelleen saman määrän. Hän hankaa ja hivuttaa näitä kalliita pukuja sametti- ja pitsikaunistuksineen kuin minä arkihameitani; ja syyskauden lopussa ovat ne mennyttä kalua – solkkuiset, kuluneet, kiiltävät, ja pitsit repaleina – ei mitään jälellä korjaamista tai parantelemista varten. Nähdessäni tällaista tuhlaavaisuutta, tuntuu minusta, kun olisimme Jenny ja minä oikeita säästäväisyyden neroja. Mutta en ollenkaan käsitä mikä oikeastaan on säästäväisyys. Sanoppas mikä se on."
"Saman kysymyksen teen minäkin taloudenhoidossani", sanoi vaimoni. "Luulen olevani säästäväinen, ainakin koitan parastani. Kaikki menomme ovat hyvin vaatimattomat, ja kumminkin on semmoisiakin menoja, jotka eivät ole aivan välttämättömiä; mutta vertaillessani itseäni naapureihin, huomaan ansaitsevani suurta kunnioitusta. Kun säästäväisyys joutuu puheeksi, ovat ihmiset aina nopsat toisiaan soimaamaan. Kaikki pitävät naapuriaan asiassa tai toisessa perin runsaskätisenä, mutta itseään säästäväisenä."
