Kitabı oku: «Pikku kettuja», sayfa 8

– Tietysti, minä vastasin, mutta kuten tiedät, olemme me luonnostamme hottentotteja ja te lähetyssaarnaajia, joiden on estettävä meitä taantumasta. Me olemme kömpelöitä, vanhoja Vulkanuksia ja te ihania taikavöisiä Cythereoja, ja sen vuoksi tämä asia koskeekin etupäässä teitä.

Vielä minä puolustan sitäkin, että kotielämässä pitää esiytyä ei ainoastaan sievästi ja aistikkaasti, vaan hiukan keikaillakkin eli selittääkseni sitä tarkemmin: koettaa näyttää niin miellyttävältä kuin suinkin ystäväimme silmissä.

Moni arvoisa nainen, joka ei mistään nimestä sallisi itseään moitittavan siisteyden puutteesta, näkyy kuitenkin kuvittelevan, ettei naimisissa olevan naisen tarvitse kotonaan olla siisti eikä sievä. Vaatetta ostaessaan hän on hyvin tarkka ja pukua ommellessa panee tuskin ollenkaan arvoa, onko se tehty sievästi vai ei. Siitäpä syystä viehättävä, aistikkaasti ja somasti pukeunut nuori nainen avioliittonsa jälkeen muuttuu kaikkea muuta kuin miellyttäväksi – hänen arkipukunsa on kuin untuva-alunen, joka on nuoralla sitaistu keskeltä.

Minun luullakseni ei kodin onni siitä vähintäkään lisäydy, että lemmettäret sieltä karkoitetaan heti ensimäisen pienokaisen maailmaan tultua. Enkä minä sitä käsitä tarpeelliseksikaan. Sellaiset vaimot ovat samassa vaarassa kuin muutkin pyhimykset – liian paljon ajatellessaan toisia ja liian vähän itseään he laiminlyövät itsensä hoitamisen. Jos luonto kerran on naiselle lahjoittanut miellyttäväisyyden, niin pitäköön ja säilyttäköön sen kodin kaunistuksena.

Mitä vihdoin tulee niihin velipoloisiini, jotka kodin pyhyyttä saastuttavat ajamattomilla parroillaan, nuhrautuneilla paidoillaan ja likaisilla jalkineillaan, niin jätän heidät säälimättä Jenny neidin kuritettavaksi.

Perhe-elämässä on sitä paitsi kartettava vastenmielisiä keskusteluaineita yhtä tunnollisesti kuin sivistyneessä seurassa vierasten kesken.

Minusta ei näet perhe-elämä ole sen suorempaa eikä rehellisempää, vaikka perheen jäsenet haikailematta ja ajattelematta sanovatkin toisilleen kaikki, mitä vastenmielistä milloinkin mieleen juontuu.

Esimerkiksi näin:

– Miten kauhean näköinen sinä olet tänään! Mikä sinua vaivaa?

– Sinulle taitaa tulla nippula nenään vai mikä ruma pilkku siinä on?

– Mistä ihmeestä sinä olet tuon ruman puvun kaivanut? Sehän on kuin variksenpelätti. Kuka sen on ommellut?

– Vieläkö sinä käytät noita kenkirajoja?

– Kas vain, Liisa, tuoko se nyt on sinun kyläpukusi? Minä luulin sinun aikovan kulkea jonkun kukkaskaupan kilpenä.

Miehen ja vaimon, veljien ja sisarten tai ystävysten tämällaiset huomautukset eivät ole suoruutta, vaan tyhmyyttä; ja se, joka nauraa nenässäsi olevalle nippulalle, saattaa monasti yhtä hyvin pettää sinut kuin kohteliain ranskalainen, joka seurassasi karttaa ikäviä keskusteluaineita.

Moni perhe tuntuu pitävän yksimielisyyden ja sävyisyyden todistuksena, että sen jäsenet loukkaamatta ja närkästystä herättämättä voivat toisiansa pilkata, ivata toistensa tunteita ja heikkouksia ja kohdella toisiaan sopimattomasti.

Jos perheessä esim. on ontuva sisar, niin tehdään siitä pilaa lakkaamatta ja samoin muistakin käytöksen ja luonteen puutteista ja omituisuuksista. Hyväntahtoisuus ja molemminpuolinen luottamus, joka sellaisia vapaisuuksia sallii, on todellakin ihmeteltävä; mutta sellainen vapaisuus ei suinkaan itsestään tee kotielämää miellyttäväksi ja hupaisaksi.

Se, joka ivaa ruumiin- ja sielunvikoja ja leikillään puhuu sellaista, joka, jos sen tosissaan sanoisi, olisi suurinta epäkohteliaisuutta ja raakuutta, se väärin käyttää vapautta ja perhe-elämältä riistää sen suloisuuden.

Raaka teräaseella leikkiminen haavoittaa monta, joka pelkää tai häpeää ilmaista sen koskeneen. Mitä ihmeen etua tai hyvää siitä on? Rohkeus sanoa epämiellyttäviä seikkoja jollekkin hänen itsensä tähden on jalo ominaisuus; mutta tapa haikailematta puhua kaikki päähänpistonsa perhevapauden nimessä on kotoisen viinimäen vaarallisimpia pikku kettuja.

Tämän yhteydessä on mainittava vielä yksi seikka, josta puhun vähän tarkemmin huomauttaakseni ja hyödyttääkseni omaa sukupuoltani. Tarkoitan arvosteluja ruokapöydässä.

Talouden hoitaminen palvelijain nykyisellä kannalla ollessa ansaitsee todellakin kaikkea tunnustusta. Siitä huolimatta on kuitenkin muutamilla aviomiehillä tapana ujostelematta ruokapöydässä huomauttaa ruuanlaitosta ja muista laitoksista, ja se on minusta anteeksi antamatonta häikäilemättömyyttä. Jos vaimo ei ole tietävinäänkään sellaisista pahan tuulen purkauksista, pahentaa hän vain asiaa, sillä siten mies piintyy sopimattomaan tapaansa, joka on hyvin kiusallista vieraille ja lapsille huono esimerkki. Jollei hänen mielestään olekkaan tarpeellista välittää vaimon tunteista, niin pitäisi hänen kuitenkin sen verran katsoa, ettei vierasten ja lasten saapuvilla ollessa rupeisi kodin koneistoa tarkastelemaan, vaan säästäisi ne kahdenkeskisiksi.

Sama hienotunteisuus, jota osotetaan vieraalta kysellessä ja hänelle neuvoja antaessa on kotielämäänkin sovitettava.

Suuressa, monihenkisessä perheessä on monta eri mieltä, taipumusta, ajatus- ja toimintatapaa ja yhteiseksi hyväksi olisi viisasta sallia jokaiselle perheenjäsenelle siinä suhteessa sama vapaus, mikäli sen yleisen sopivaisuuden laki myöntää.

Veljet ja sisaret voivat sydämmellisesti toisiansa rakastaa silti kuitenkaan uskomatta toisilleen mietteitään, suunnitelmiaan, toiveitaan ja ystävyysliittojaan. Jokaisessa perheessä on aina joku, joka synnynnäisestä tunteellisuudesta vetäytyy hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen; mutta monessa hyväntahtoisessa ja kunnon perheessä on se ihan mahdotonta. Ketään ei jätetä yksikseen, kellään ei saa olla mitään salaisuutta, kukaan ei saa vapaasti hievahtaakkaan, kun jo kysymyksiä tulvehtii.

– Kelta sait kirjeen? Näytäppäs!

– Sain siltä ja siltä.

– Kirjoittaako hän sinulle? Sitä en tiennytkään. Mitäpä hän sitten kirjoittaa?

– Missäs sinä olit eilen? Mitä sinä ostit? Paljonko se maksoi? Mitäs sinä aiot tehdä?

– Jopa menettelit kummallisesti. Niin en minä ikinä.

– Kuules, Mari, Saara kuuluu aikovan hankkia itselleen silkkipuvun kevääksi. Minusta se on liian kallista – vai mitä sinä arvelet?

Muistelen lukeneeni eräästä herrasmiehestä, jonka erikoisuuksina muun muassa mainittiin, että hän kysyi niin vähän kuin suinkin. Toivottava olisi, että sellaista hienotunteisuutta harjoitettaisiin entistä enemmän kotielämässäkin; kotoinen seurustelu tulisi muuta miellyttävämmäksi.

Jos täydellinen avomielisyys ja keskinäinen luottamus perheen kesken vallitsee, niin ilmautukoon se vapaasti ja itsestään. Melkeinpä varmaa on, että ystävämme kyllä meille uskovat, mitä tahtovat meidän tietää – ja jos he eivät jotain asiaa kerro, niin heillä on syynsä siihen. Hienotunteisuus, joka panee arvoa ystävän vaikenemiseen, on elämän ihanimpia suloisuuksia.

Mutta ei ainoastaan kysellessä ja udellessa, vaan myöskin neuvoessa on meneteltävä viisaasti ja varovaisesti.

Muutamissa perheissä ei saa askeltakaan ottaa, ennenkun toiset jo utelemaan:

– Minkä tähden sinulla on tuo puku tänään? Mikset tätä pannut?

– Minkä tautta teit noin? Mikset näin?

– Minä kehoittaisin sinua tekemään niin ja niin.

Ja nämä huomautukset, tarkastukset ja neuvot sanotaan niin varmasti, että on vaikea jättää niitä huomioon ottamatta.

Mutta olkootpa ystävämme miten hyviä ja oivallisia tahansa, niin tuntuu meistä paremmalta heidän poissa- kuin läsnäolonsa, jos he siten rajoittavat vapauttamme ja koettavat estää meitä itsenäisesti tietämme kulkemasta. Syy, miksi veljet ja sisaret ja lapset niin usein valitsevat uskottunsa perheen ulkopuolelta, on juuri siinä, että ystävät luontaisesta hienotuntoisuudesta välttävät tunkeilevia kysymyksiä, huomautuksia ja neuvoja.

Vanhemmat menettelisivät hienosti, jos he ajoissa huomaisivat, että he lasten aikuistuttua ainoastaan varovasti ja viisaasti neuvojansa ja kehoituksiansa lausuisivat. Suokaamme jokaiselle oikeus niin paljon kuin suinkin elää omaa elämäänsä, elkäämmekä omia yksityisiä mielipiteitämme ja halujamme toisiin tyrkyttäkö.

Jos minä koettaisin kuvata mallikelpoisen perheen, niin minusta se olisi yhdistys, jossa jokaisella ihmisellä on oma omituinen ja selväpiirteinen luonteensa, jonka jäsenet rakastavat toisiansa ja pitävät toisiansa arvossa, ja jotka niin hyvin ymmärtävät itseään ja toisiaan, että jokainen saa vapaasti ja mielensä mukaan liikkua ja toimia kinastelematta tai kiuskamatta – se olisi perhe, jossa myötätuntoisuus aina ilmenisi miellyttävänä ja toisia ymmärtävänä; josta uteliaisuus olisi karkoitettu; jossa kunkin tunteita ja haluja arvostettaisiin; jossa häiritsemättä ja vakoilematta saa tietänsä kulkea, samalla tuntien yhteishengen voimaa ja tukea ja tietäen ympäristön aina pitävän toisen parasta silmällä ja selittävän hänen tekonsa paraimmalla tavalla.

Puhuessani epäkohteliaisuudesta perhe-elämässä en ole kosketellut pahasta tuulesta ja hillitsemättömästä itsekkäisyydestä johtuvaa epäkohteliaisuutta, sillä se on pikemmin synti kuin virhe. Pahasisuinen ihminen on tavallisesti epäkohteliaskin; ja missä riita ja tora vallitsee, siellä kohteliaisuus ei saa jalansijaa.

Se, mitä nyt olen esittänyt, koskee siis hyvien, jopa erinomaistenkin ihmisten puutteita. Jospa he vain hiukan huomaisivat virheitään ja koettaisivat perhe-elämään saada sellaisia tapoja ja sellaista yhteishenkeä, joka kotoisen onnen kohentaisi. Sellaiset ihmiset pitäkööt velvollisuutenaan siihen pyrkiä – sillä jos he mielensä kiinnittävät elämän aineellisuuteen, he silloin polkevat niitä kukkasia, joita kuitenkin elämän polulla kasvaa. Painukoon tämä syvälle heidän mieleensä.

VII

Vaativaisuus.

Vihdoinkin olen joutunut seitsemänteen kettuuni – viimeiseen kotoisista nelijalkaisista, joita vastaan olen luvannut tehdä sotaretken – ja tässä alkaa taistelu. Minä nimitän sitä vaativaisuudeksi.

Tähän lopetan vertauksellisen puhetapani pelosta, että muuten ehkä luiskahtaisin miellyttävän esittämistaidon rajain ulkopuolelle, ja siirryn koristelemattomasti kuvaamaan puheena olevaa virhettä.

Kaikki se, mitä kotoisista virheistä olen puhunut, on tarkoittanut niiden poistamista elämän onnen toteuttamiseksi, mutta vaativaisuus käsittää väärin ja sairaloisesti sekä nämä pyrkimykset että itse elämän.

Jos piano viritetään niin korkealle kuin sen oikeastaan olla pitäisi, jaksavat harvat äänet sinne kohota. Sen tähden antavat useimmat virittää pianonsa hiukan alemma. Jos henkilöt, joiden äänivarat ovat aivan jokapäiväiset, vaatisivat pianonsa viritetyksi täydelliseen äänikorkeuteen, pidettäisiin heitä mielettöminä, koska he silloin eivät voisi olla laulamatta väärin.

On kuitenkin ihmisiä, jotka vaatimuksensa elämässä ovat asettaneet niin suuriksi, että he lakkaamatta tuntevat itsensä onnettomiksi ja epäsointuisiksi, koska todellisuus ei vastaa eikä voi vastata sellaisia liioiteltuja toiveita.

Ihmisluonnossa on ominaisuus jota frenologit nimittävät ihanteellisuudeksi ja se on juuri se ominaisuus, josta vaativaisuus saa alkunsa.

Ihanteellisuuden ansioksi on luettava, että me käsitämme ja kaihoamme täydellisyyttä. Tarkemmin ajatellen huomaamme, ettei ihanteellisuus ole ihmisluonteen huono puoli, vaan päinvastoin se edistyksen ja jalostumisen aines, joka erottaa ihmisluonnon eläimestä.

Eläimet jatkuvat suvusta sukuun mitään oppimatta ja mitään unohtamatta, ne täyttävät toimensa ja käyttävät luontaisia kykyjään samalla tavalla, ei paremmin eikä pahemmin kuin edelliset. Ihmistä sitä vastoin kehoittaa hänen sisäinen ihanteellisuutensa yhtämittaisiin keksintöihin ja parannuksiin, josta tiede ja taide kehittyy, ja koko yhteiskunta pyrkii pysähtymättä eteenpäin.

Ihanteellisuus herättää tyytymättömyyttä oleviin oloihin; se vaikuttaa, että ihminen ei tyydy niihin tietoihin, jotka hän jo on saavuttanut, tai siihen kehitysasteeseen, johon hän on päässyt, voittoihin, jotka jo on saatu. Se kiihottaa häntä lisäämään ja laajentamaan voittojaan yhä enemmän ja kohottamaan yhteiskunnan oloja yhä paremmiksi. Samoin myöskin ihmisen siveellisessä elämässä. Ihanteellisuus kiihottaa häntä tavoittelemaan yhä korkeampaa ja jalompaa ihannetta elämälleen ja ajatuksilleen ja juuri tätä ihmisluonnon ominaisuutta teroittaa kristinuskon suuri Mestari jaloissa ja ylevissä opetuksissaan. Ei nykyisiin oloihin tyytyminen – maallisiin ja näkyväisiin – vaan ijäisesti kauniin ja täydellisen toivo ja kaipuu kaivata ijäisesti kaunista ja täydellistä, joka kumminkin alinomaa väistyy – se on kristinuskon oppi ja kristityn tehtävä.

Mutta jokaisella ihmisluonteen ominaisuudella on oma vaistomainen, itsestään kehittyvä kasvamiskykynsä, joka rappiolla olevan pellon tavalla muuttuu rikkaruohoksi, jollei sitä viljellä ja hoideta.

"Kosto", sanoo lordi Bacon, "on jonkunlaista hurjaa oikeudenharjoittamista; uppiniskaisuus on kesyttämätöntä luonteen lujuutta."

Niinpä vaativaisuuskin on hillitsemätöntä, itsestään kehittyvää ihanteellisuutta. Paljon kotoista ja yhteiskunnallista kurjuutta johtuu ei ihmisten ominaisuuksista, vaan niiden hillitsemättömästä kehityksestä. Alituiseen täydellisyyteen pyrkivän ihanteellisuuden toimia täytyy hyvän arvostelukyvyn, kärsivällisyyden ja omantunnon olla ohjaamassa: muuten se synnyttää sairaaloisen, tyytymättömän mielialan, joka salaisen myrkyn tavalla leviää yksityisen ja perhe-elämän suoniin.

Eräällä paikkakunnalla asuu kaksi naapuriperhettä, joiden ajatus- ja elintavat kuvaavat ihanteellisuuden ja sen puutteen erotusta.

Daytonin perhe on hyväntahtoista, luonnollista, iloluontoista, vieraanvaraista, ystävällistä ja miellyttävää.

Kaikki on heillä jotensakkin tavallista. Tilukset ovat tavallisen kunnollisesti hoidetut, ruoka on kohtalaisen hyvää, palvelijat jommoisiakin ja perhe luonteeltaan ja lahjoillaan niinikään keskinkertainen.

Rouva Dayton on vaatimaton emäntä, ja jollei leipä ole liian hapanta eikä voi härskiytynyttä, ruokaa on tarpeeksi ja pöytäliinat ja astiat puhtaat, niin ei hän muulla suuresti päätänsä vaivaa.

Lapset ovat hänestä hyvät semmoisina, jommoisiksi luonto on heidät luonut; hän tahtoisi vain saada selville, mitä he ovat – ei hän milloinkaan aprikoi, minkälaisiksi hän olisi heidät tahtonut eikä heistä liikoja toivoskele; hän tyytyy heihin semmoisina.

Perheessä kävijä huomaa helposti tuhansia puutteita järjestyksessä, lasten kasvatuksessa, vieläpä koko talouden hoidossakin; mutta samalla hän näkee ja tuntee siellä vallitsevan rauhan ja kodikkuuden, joka melkein kokonaan puutteet poistaa. Hän ei tietysti voi olla huomaamatta, että tämä onnellinen koti voisi monessa suhteessa olla paremminkin järjestetty, jolleivät sen jäsenet olisi siihen niin tyytyväisiä sellaisena, ja että jokainen yksityinen jäsen monellakin tavalla voisi edistyä, jollei hän kaikin puolin tyytyisi siihen, mitä jo on saavuttanut.

Kun jokainen itseään ja toisia vaatimattomasti arvostelee, ei keskinäinen sopu siitä milloinkaan häiriydy.

Vanhin poika ei saanut koulussa palkintoa eikä erinomaista todistustakaan – vaan eiväthän sitä vanhemmat eivätkä veljet ja sisaretkaan milloinkaan olleet odottaneetkaan. Mutta hän oli kuitenkin kunnostanut itseään ja sen tähden omaiset hänestä iloitsivat ja riemuitsivat ikäänkuin hän olisi ollut koulun etevin oppilas. Tytöt taas, mikäli tunnemme, tietävät kyllä, etteivät he piirusta taiteilijain tavalla, mutta heidän pienet piirustuksensa ovat monasti toisia ilahuttaneet. He osaavat soittaa muutamia helppoja kappaleita ja koko perhe sitä hyvillä mielin kuuntelee. Kaikki he yhdessä illan kuluksi laulavat virsiä ja lauluja, ja vaikka äänet ovatkin harjautumattomat eikä laulu aina moitteettoman puhdasta, nauttivat he siitä kuitenkin enemmän kuin moni laulunharrastaja mallikelpoisesta esityksestään.

Niin eletään Daytonissa. Ja vaikka sinusta siellä käydessäsi usein tuntuukin kuin moni kohta voisi olla toisin ja paremmin, niin nautit sinä kuitenkin heidän tyytyväisyydestään, joka on kaikkialle leimansa painanut.

Vastapäätä Daytonin perhettä asuu Moren perhe, ja jälkimäinen on edellisen suora vastakohta.

Kaikki on Moressa mitä hienointa ja täydellisintä. Ajotiellä ei ole ainoatakaan heinänkortta; nurmikko on kuin samettia; kukkaspenkit ovat aina kukassa; hedelmäpuut ja viiniköynnökset kasvavat parainten pomoloogisten teosten mukaisesti. Huoneissa on kaikki mitä oivallisimmassa järjestyksessä; kaikki käy kuin koneessa; ruoka on mainiota, kerrassaan erinomaista; jokainen kappale on mallikelpoisinta lajia. Lapsia näytään kasvattavan erehtymättömästi – niin huolellisesti heitä tunnutaan opetettavan ja nuhdeltavan. Mitään ei jätetä sattumuksen varaan, mihinkään ei ryhdytä tarkoin punnitsematta, millä tavalla olisi parasta, ja siksipä saavutetut tuloksetkin tuntuvat heidän vaatimattomista, luonnollisista naapureistaan kummallisilta.

Mutta sittenkään eivät morelaiset ole onnellisia. Huolimatta kaikista täydellisyyksistään eivät he ole edes kymmenenneksi osaksikaan niin tyytyväisiä kuin Daytonin perhe vähäpätöisiin toimiinsa.

Molemmilla tyttärillä Hannalla ja Manalla on luonnostaan hyvin kaunis ääni ja lapsina he lauloivat sievästi ja miellyttävästi kuin livertelevät pikku lintuset. Mutta kun paraimmat opettajat olivat heitä opettaneet ja he olivat etevimpiä taiteilijoita kuulleet, eivät he enää milloinkaan laula eivätkä soita – piano on sulettu ja heidän äänensä vaienneet. Jos pyydät heitä laulamaan, vastaavat he etteivät he enää milloinkaan laula; isä on niin erinomaisen soitannollinen, ettei hän siedä tavallista laulua eikä soittoa.

Kuultuansa Jenny Lindiä, Grisiä, Albonia, Mariota ja muita sävelmaailman kuuluisuuksia on koko perhe päättänyt olla laulamatta. Heidän laulunsa ei ole enää minkäänarvoista.

Samasta syystä tyttäret, joita kuuluisa maalari puolen vuoden ajan oli opettanut, inhoten viskasivat siveltimensä ja repivät aika sievät ja miellyttävät harjoitelmansa, joita heidän rehelliset naapurinsa ihaillen ihailivat. Jospa he voisivat piirustaa niinkuin Scratchalini, jos he voisivat toivoa tulevansa oikeiksi taiteilijoiksi – he selittävät – niin kyllähän he sitten jatkaisivat; mutta nyt he ovat oppineet kylliksi nähdäkseen, että taide on elämäntyö. Ja kun he eivät voi siihen elämäänsä uhrata, niin ovat he päättäneet olla sitä laisinkaan harjoittamatta.

Samasta syystä he ovat lakanneet kirjeitäkin kirjoittamasta. Jos heidän käsialansa olisi mallikelpoinen, jos he kerrassaan moitteettomasti osaisivat äitinkieltänsä, jos he olisivat nerokkaita ja sukkelia ja heidän mielikuvituksensa rikas kuin etevinten kirjailijain – silloin he mielellään ja uutterasti kirjeitä kirjoittaisivat. Vähempään he eivät tyydy. Eivätkä he kirjoita riviäkään, jollei ole henki kysymyksessä tahi joku muu erinomainen seikka. Ja he osaavat kirjoittaa hauskoja, miellyttäviä, naisellisia kirjeitä ja luonnollisesti osaisivat vieläkin paremmin, jos vähänkin harjoittaisivat.

Surut ja huolet painavat rouva Moren mieltä. Synkkänä hän istuu komeassa, hyvästi järjestetyssä kodissaan ja puhellessasi hänen kanssaan hämmästykseksesi kuulet kaiken hänen talossaan olevan mitä kauheimmassa epäjärjestyksessä. Kysyt tietysti syytä ja hänen vastauksistaan huomaat, että hän on hankkinut tietoja elämästä Euroopan sivistyneimmissä valtioissa ja tahtoisi kaikki työnsä ja tehtävänsä niiden mallin mukaisesti toimittaa eikä ole jaksanut siihen päästä. Sinä kehut hänen keittäjäänsä ja hän vastaa valittaen:

– Kyllähän hän aina jotain osaa, mutta kunnon keittäjäksi hänestä ei ole.

Sinä ihmettelet hänen leipäänsä, kahviansa, leivoksiansa y.m. ja hän kuuntelee huokaillen.

– Niin, hän myöntää, syötäviähän ne ovat, eivät toki huonompia; mutta olisittepas nähnyt leivoksia muutamassa Pariisin kahvilassa ja leipää erään englantilaisen aatelismiehen linnassa, jossa oli oma leipomo ja ranskalainen leipuri, joka ei muuta tehnytkään kuin paranteli leivän valmistustapoja.

Ja niitä ajatellessa ovat kaikki muut leivät ja leivokset huonoja ja mitättömiä.

– Mutta siihen on minun täytynyt mukautua, hän huoaten lisää.

Koko taloudenhoito näyttää tuosta säntillisestä ja vaativaisesta naisesta olevan kuin kukkula kukkulan vieressä ja tunturi tunturin takana; mitään hänen laajassa, oivallisesti hoidetussa talossaan ei ole kylliksi hyvää, siksi vain että hädin tuskin jaksaa sietää.

– Tottapa se täytyy niin jättää, sanoi hän raukeasti, kun kaikki hänen ympärillään häärivät, koettaen tehdä hänelle mieliksi.

– Anna olla Hanna, enhän minä milloinkaan voi toivoa saavani teitä tekemään mitään kunnollisesti.

Keskellä rikkauksia ja lahjoja, joita hänen naapurinsa kadehtivat, on hän kuitenkin sanomattoman levoton ja onneton. Vaativaisen luonteensa takia on hän tyytymätön sekä itseensä että muihin. Tyytyväisyydestä, joka on syntynyt molemminpuolisesta hyväksymisestä ja toistensa pyrkimysten kunnioittamisesta, on tuskin tietoakaan koko perheessä. Jokainen vaatii itseltään ja toisilta niin paljon, etteivät he milloinkaan voi toisiansa tyydyttää ja siksi he pelkäävät toisiansa. He eivät voi laulaa toisilleen, eivät kirjoittaa, eivät edes vapaasti puhellakkaan toistensa kanssa, sillä kukin tietää toiset niin kauhean vaativiksi ja ankarasti arvosteleviksi.

Vaikka kaikki salaisesti halveksivat toisella puolen tien asuvia vaatimattomia naapurejaan, jotka ovat hautautuneet tietämättömän tyytyväisyyden syvimpään pakanuuteen, niin sittenkin komea Juho herra useasti salakkali pistäytyy Daytoniin viettääkseen hupaisan illan vaatimattoman, hauskan perheen seurassa. Hän laulaa heidän kanssansa iloisia lauluja vanhalla rämisevällä pianolla säestettäessä. Ja hän vertaa siellä viettämiänsä mieluisia hetkiä kotinsa kolkkoon yksitoikkoisuuteen.

Kate Daytonin ääni on tosin harjautumaton, ja monasti hän laulaa väärinkin, mutta hän on niin herttaisen iloluontoinen, että se muihinkin tarttuu ja tuskin hän on istuutunut soittamaan ja toiset yhtyneet reippaaseen lauluun, kun nuoren Juho herran mielestä on maailmassa sittenkin jotain taiteellisesti kaunista laulua parempaa. Ja kun he tanssivat, ovat arvoituksilla ja leikkivät huolimatta mistään muusta kuin omasta hauskuudestaan, silloin alkaa Juho miettiä, eikö viisaus todellakin ole hulluutta, jos tietämättömyys tuo sellaista siunausta.

Hanna ja Maria nauravat veljensä mieltymykselle, mutta sama on laita heidän itsensäkin. Daytonissa käydessään ovat he aimo sankaria; heidän piirustuksiaan niin ihaillaan, heidän laulunsa niin huimaa, ja siten he halveksimillaan lahjoilla ilahuttavat kiitollisia naapurejaan. Ja miten onkaan, on Hanna More varsin suosiollinen Wille Daytonille, joka häntä huomattavasti ihailee. Eikä hän pidä hänestä vähemmän sen vuoksi, että hän, iloinen ja rehellinen poika, vaatimattomuudessaan ja kainoudessaan pitää häntä ihmeellisen taitavana ja täydellisenä.

Wille ei tietysti vastaa sitä ihannetta, jonka rouva More ja nuoret naiset itse sekä ajatuksissaan että puheissaan ovat tulevan aviomiehen esikuvaksi asettaneet. Wille ei ole lahjakas eikä etevä, mutta hänellä on hyvä luontainen ymmärrys ja hän on tarmokas ja on helposti voittanut monet elämän vaikeudet, johon oivallinen ja mahtava Juho herra ei ole pystynyt. Willen tavallinen ymmärrys on usein viidessä minuutissa selvittänyt sekavan vyyhden, johon kelpo Moren perhe oli sotkeutunut, sillä Wille näki asiat selvästi, kuten ainakin käytännöllinen ihminen.

Sen puutteen, joka näissä molemmissa perheissä on, poistaa ja täydentää ainoastaan toinen perhe. Onnen ja tyytyväisyyden on Daytonin perhe päämaaliksensa asettanut ja saavuttanut sen suuremmassa määrässä kuin morelaiset, jotka taas ovat täydellisyyden lipuksensa kohottaneet ja siinä ennättäneet ensiksi mainittujen edelle. Osa Moren perheen tyydyttämättömästä ihanteellisuudesta voisi kiihottaa Daytonin perhettä edistymään ja helposti he kehittyisivätkin, jos vain sitä itse harrastaisivat. Toiselta puolen hiukkanen daytonilaisten tyytyväisyyttä käytännöllisentäisi Moren perheen kyvykkäisyyttä ja hienostumista, siten edistäen heidän omaa onneaan.

Mutta näiden luonteiden välillä on vielä kolmas laji, jonka ihanteellisuus on yhtä suuri kuin morelaisten ja joka yhtä kiihkeästi täydellisyyteen pyrkii, mutta joka käytännöllisen järkensä avulla pysyy tasapainossa niinkuin koneen käymäratas.

Minkähän tähden oikeat ihannoitsijat eivät milloinkaan sure sitä, etteivät voi lentää linnun lailla eivätkä uida kalan tavalla?

Sen tähden, että heidän järkensä sanoo sen kerrassaan mahdottomaksi eivätkä he sen tähden milloinkaan sitä toiveittensa pyrintöperäksi aseta. Sellaisten tasaluontoisten käytännöllinen järki selvästi viittaa, missä kulkee saavutettavan ja saavuttamattoman raja, ja sen mukaan he toiveensa asettavat.

Selvä järkihän jo opettaa, ettei ole yhtään ainoata inhimillisen taiteen eikä tieteen haaraa, jossa milloinkaan täydellisyyden saavuttaa. Eräs kasvitieteilijä vakuutti, että koko elämänikänsä saa vakavasti ja uuraasti työtä tehdä täydellisesti perehtyäkseen yhteen ainoaan levälajiin. Samoin ei ole mitään rajaa laulussa, soitossa eikä muissa taiteissa. Ei puutarhuri milloinkaan voi työtään jättää ja sanoa puutarhansa olevan täydellisen. Taloudenhoitoa, ruuanlaittoa, ompelemista, neulomista, kaikkea, mikäli ymmärrämme, voi parantamistaan parantaa ja täydentämistään täydentää.

Mutta vaikka siis on mahdollista täydentää kaikkea äärettömiin, niin olosuhteet kuitenkin estävät useimpia ihmisiä, olkoonpa suunta mikä hyvänsä, saavuttamasta puoltakaan siitä, jonka he katsovat pyrkimisen arvoiseksi. Ja onnettoman idealistin ja tyytyväisen realistin välinen erotus usein on – ei siinä, etteivät he kumpikin huomaisi, miten paljon täydellisyyden pyrkiminen heiltä vaatii, vaan siinä, että sen huomattuaan realisti tyytyy saavutettavaan, mutta idealisti lakkaamatta kiusautuu ja väsyttäytyy turhaan koettaessaan saavuttamatonta saavuttaa.

Muutaman suuren ja monimutkaisen yleisen laitoksen johtajaa onniteltiin hänen iloisesta luonteestaan, jonka hän voi niin tasaisena säilyttää niin erilaisissa toimissa ja huolissa. Hän vastasi:

– Olen päättänyt tyytyä, kun saan kaikki puoleksikaan niinkuin olen toivonut.

Hyvä olisi, jos sama elämänohje voitaisiin kodinkin piiriin sovelluttaa.

Kuulee usein ihmisten sanovan, ettei se tai se ole tyytyväinen, jollei hän saa kaikkea tehdyksi "juuri niin" – se on, hänen korkeimman mittakaavansa mukaisesti.

Jos sellainen vaativa henkilö on nainen ja hänestä tulee perheenäiti, niin hän varmasti tulee onnettomaksi ja tekee onnettomaksi toisetkin; sillä koti on sellainen paikka, jossa ei yhdenkään naisen taikavoima saa mitään tehdyksi "juuri niin."

Lukea me kyllä voimme kasvatusta käsitteleviä teoksia – ja niitähän on paljon oivallisiakin – voimme lukea kotioloista hauskoja kuvauksia, joissa lapset ja palvelijat liikuttavan yksimielisesti toteuttavat kirjailijan suunnitelmia, mutta todelliset lapset ja todelliset palvelijat ehkäisevät sen elämänihanteen toteuttamista, jonka olemme itsellemme kuvitelleet. Yhtä vähän voi aviomiestä sovittaa ennakolta suunniteltuihin ihanteihin. Usein siis henkilö, jolla on oivallisimmat tiedot kasvatuksesta ja mitä korkein elämänihanne, on kuin käsistään ja jaloistaan sidottu ja hänen täytyy nähdä ikäväin olosuhteiden musertavan voiman ne kaikki tomuksi ruhjovan.

Ei mikään ole helpompaa kuin puutarhan suunnitteleminen. Me rajoitamme alan, ojitamme, istutamme, istutamme uudestaankin ja väitämme. Me luemme kukkaluetteloja, kunnes niiden väririkkaat kuvaukset päämme pyörälle panevat. Me istutamme luumuja, päärynöitä ja persikoita ja palkaksi kaikista rettämisistämme odotamme paratiisia. Mutta todellisessa puutarhassa ilmestyy matoja kaaliin, kovakuoriaisia meloneihin, etanoita ja kultaseppiä ruusuihin ja kaikellaisia muita hyönteisiä luumuihin, päärynöihin, ja viinirypäleihin, ja halla, pouta, tuulet ja rakeet hävittävät koko istutuksen.

Puutarha ja perhe ovat toistensa laiset. Kummankin voi paperille kauniisti kuvata ja kauneuden ja täydellisyyden säännöt voi niin selviksi ja varmoiksi esittää, että kuka hyvänsä ne ymmärtää, ja näennäisesti niin helpoiksi toteuttaa, ettei hullukaan siinä erehdy. Mutta molemmissa tapauksissa eroavat kuitenkin tulokset uskomattomiksi siitä, mitä on toivonut ja odottanut.

Paljon voittaisi kotoinen onni, jos ihmiset elämänsä yhteissoittoa alkaessa virittäisivät soittokoneensa matalaäänisiksi.

Ihanteellisuus muuttuu usein petolliseksi henkiseksi ja siveelliseksi sairaaloisuudeksi, joka vahingoittaa sitäkin enemmän, koska sillä on liittolaisenaan korkein ja jaloin puoli ihmisessä. Eikö meidän pidä pyrkiä täydellisiksi? Pitääkö meidän sitten tyytyä alhaisiin ihanteihin ja alhaiseen mittakaavaan?

Näihin kysymyksiin näyttää olevan vain yksi vastaus. Mutta jos sokea, järetön kaiho valtaa ihmisen, niin hän uupuu, hämmentyy, tulee tyytymättömäksi, levottomaksi, alakuloiseksi ja onnettomaksi.

Onneton ihminen ei milloinkaan voi toisia onnellisentaa. Rauha ja sopusointu karkkoavat kodista, jonka jäsenet ovat levottomia ja epäsointuisia. Siinäpä salainen syy, että moni hyvä, puhdas ja tunnollinen ihminen on kodin ikävyyden aiheena. Hän on vaativa, tyytymätön, onneton; siksipä hän tuottaakin ympäristöönsä ainoastaan tyytymättömyyttä ja onnettomuutta. Hän on hyvin tyytymätön itseensä; hän ei kärsi itseään. Hän on tyytymätön olentoonsa, käytökseensä, kasvatukseensa, tietoihinsa ja luonnonlahjoihinsa.

Kaikissa näissä hän vertaa itseään ihanteihin eikä tietysti sitä vertausta kestä. Siveellisessä ja uskonnollisessakin suhteessa hän tarkastaa itseänsä, yhtä katkerasti ja ankarasti arvostellen. Hän näkee vain virheitä ja puutteita ja huomaa itsensä niin kurjaksi hylyksi, että koko elämä viimein tuntuu surkealta ja toivottomalta, ja hän toivoo, ettei olisi syntynytkään. Hän suuttuu ja kyllästyy itseensä; hän ei suvaitse eikä kärsi itseänsä. Ja itseensä tyytymättömät ihmiset joutuvat helposti selkkauksiin toistenkin kanssa. Vaativa luonne, joka ei omia virheitään ja puutteitaan kärsi, ei siedä niitä toisissakaan. On todellakin semmoisia ihmisiä, jotka siinä suhteessa säästävät yhtä vähän itseään kuin toisia, suuttuvat molempiin ja inhoavat kumpaakin.

Varsin välttämätöntä on, että sellaiset korkealle tavoittelevat, äärimmäisen ihanteelliset luonteet uskonnon avulla rajoittavat ja jalostavat ihanteellisuuttaan. Usein kuitenkin uskonto vain enentää vaikeuksia, jos sen vakava vaatimus katkeroittamistaan yhä katkeroittaa ennestäänkin vaativaa ja kiduttautuvaa mieltä.