Kitabı oku: «Tuomo sedän tupa», sayfa 7
XIII
Seuraavana päivänä nähtiin keveät ajopelit pysähtyvän kartanon ulkopuolelle. Eräs nuori mies astui alas ja rupesi kysymään paikan isäntää.
Tämä mies oli Shelbyn poika, nuori Yrjö herra, joka vuosien kuluessa oli varttunut ko’okkaaksi nuorukaiseksi ja hoiti koko kotikartanoa isänsä kuoltua.
Mutta mistä hän oli tiennyt tulla Legreen tilukselle?
Heti S:t Clairen kuoleman jälkeen, kun Ofelia neiti huomasi, ett’eivät perilliset välittäneet Tuomon vapauttamisesta, oli hän kirjoittanut Shelbylle ja kertonut tälle hänen entisen palvelijansa kohtalosta. Hän lähetti myöskin sen lakimiehen osotteen, joka oli ollut kuolinpesää suorittamassa.
Näiden tietojen avulla oli Yrjö vihdoin viimeinkin saanut selkoa vanhan ystävänsä olopaikasta ja tuli häntä nyt lunastamaan. Palvelijat neuvoivat häntä astumaan sisään, missä Legree happamen näköisenä otti vierastaan vastaan.
”Minulle on kerrottu”, alkoi nuorukainen, ”että te New Orleansissa olette ostanut Tuomo-nimisen orjan. Hän on ennen palvellut isäni luona, ja nyt tulin tänne kysymään, ettekö tahtoisi myydä häntä.”
Legreen kasvot synkistyivät ja hän vastasi kiukkusesti: ”Kyllä minä olen ostanut sellaisen heittiön, mutta se oli kirotun huono kauppa. Ei hänestä ole ollut muuta kuin vahinkoa ja harmia. Ei ole ottanut taipuakseen, vaikka on saanut selkäänsä enemmän kuin kukaan muu. Kai hän tällä hetkellä jo tekee loppua.”
”Missä hän on”, kysyi Yrjö kiihkeästi. ”Minä tahdon mennä hänen luoksensa.” Hänen silmänsä säkenöivät ja poskensa paloivat.
”Hän on tuolla vajassa”, ilmoitti eräs pieni neekeripoika, joka tiedonannostaan sai Legreeltä potkun.
Mutta Yrjö riensi neuvottuun paikkaan, missä Tuomo jo oli maannut toista päivää enimmäkseen tainnoksissa.
Hän ei kärsinyt enää, sillä jok’ikinen hermo oli tylsistynyt, mutta hän eli kuitenkin vielä, sillä henki ei niin helposti jätä rotevaa, vankkaa ruumista.
Moni onneton, jonka sydämmessä Tuomo oli herättänyt iankaikkisen rakkauden kipinän, oli yön hiljaisuudessa käynyt hänen luonansa palkitakseen sitä ystävällisyyttä, jota Tuomo alati oli heille osottanut. Tosin ei heillä ollut muuta antaa, kuin lasi kylmää vettä tahi lohduttavia sanoja, mutta ne annettiin täydestä sydämmestä.
Yrjö ei ollut uskoa silmiään astuessaan sisään.
”Onko se mahdollista”, sanoi hän monta kertaa ja lankesi polvilleen.
”Voi, minun rakas Tuomoni! Herää! Sano vielä jotakin! Oma Yrjösi kutsuu sinua. Etkö tunne minua?”
”Yrjö”, sanoi Tuomo ja avasi silmänsä.
Mutta katse oli sekava ja tajuton. Vähitellen näkyi kuitenkin muisti palajavan, katse kirkastui ja koko kasvot selkenivät. Hän pani karkeat kätensä ristiin sanoen:
”Jumalan kiitos! Tämä oli ainoa, joka vielä puuttui. Nyt kuolen tyytyväisenä, kun näen, että entinen isäntäväkeni minua vielä muistaa. Se lämmittää sydäntä.”
”Sinä et saa kuolla, Tuomo! Kuuleppa, minä olen juuri tullut sinua ostamaan ja kotia viemään”, sanoi Yrjö kiihkoisesti.
”Oi, hyvä herrani, se on myöhäistä… Jumala on minut kutsunut toiseen kotiin… Taivas on kuitenkin parempi, kuin Kentucky.”
”Voi, rakas ystävä”, vaikeroi Yrjö. ”Sydämmeni on särkyä nähdessäni sinut tässä kurjassa vajassa ja ajatellessani sinun kärsimyksiäsi.”
”Älkää puhuko noin.... Minä olen kyllä ollut säälittävä, mutta nyt on jo kaikki ohitse. Minä olen voittanut … taivas on lähellä.... Voi, Yrjö herra, suurin onni on olla kristitty.”
Yrjö istui kyyneleet silmissään syvästi liikutettuna.
Tuomo tarttui hänen käteensä ja jatkoi: ”Älkää kertoko Chloelle, missä tilassa löysitte minut. Se koskisi häneen niin kipeästi.... Sanokaa vaan, että tapasitte minut iäisyyden portilla… Ja sanokaa, että Herra aina ihmeellisesti on auttanut minua.... Tervehtikää heitä kaikkia.”
Puhuminen ja äkillinen ilo oli liiaksi rasittanut Tuomoa. Nyt seurasi silminnähtävä raukeumus, hengitys kulki vaivaloisesti ja kasvoissa näkyi tuo kummallinen leima, joka ilmaisee hengen muuttavan majaa.
”Kuka voi eroittaa meitä Kristuksen rakkaudesta”, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti ja nukkui iäiseen uneen.
Yrjö istui vielä kauvan aikaa ystävänsä ruumiin ääressä. Juhlalliset tunteet valtasivat hänet. Tämä vaja oli hänestä muuttunut pyhäksi sijaksi ja Tuomon viimeiset sanat soivat alituisesti hänen korvissaan.
Kun hän viimein nousi mennäksensä, äkkäsi hän Legreen takanansa. Tavallisissa oloissa olisi tämän miehen läheisyys pannut hänen verensä kuohahtamaan; nyt hillitsi kuolon läheisyys kiihkeät tunteet.
Hän osotti Tuomoa ja sanoi luoden terävän katseen hirmuvaltiaaseen:
”Te olette nyt ottanut häneltä kaikki, mitä suinkin voitte. Paljonko minun tulee maksaa hänen kuolleesta ruumiistaan, sillä minä tahdon haudata sen kunniallisesti?”
”Minulla ei ole tapana myyskennellä ruumiita”, vastasi Legree ärtyisesti. ”Minun puolestani voitte haudata hänet minne tahdotte.”
Yrjö huusi muutamia neekerejä avukseen ja käski heidän kantaa Tuomon ruumiin vaunuihin sekä hankkia lapion.
Vähän matkan päästä Legreen tiluksesta oli hiekkakumpu. Sinne Yrjö hautasi ystävänsä puiden suojaan levittäen päällystakkinsa hänen ympärillensä kirstun asemasta.
Kun Legreen palvelijat, jotka olivat olleet hautaa kaivamassa, menivät kotiapäin saatuaan kukin hopearahan, laskeusi Yrjö polvilleen haudan ääreen ja lausui:
”Jumala, sinä olet minun todistajani, että minä tästä hetkestä teen, mitä voin vapauttaakseni maatani orjuuden kirouksesta.”
Yrjö piti sanansa. Kotia päästyään rupesi hän heti hankkimaan vapautuskirjeitä kaikille orjilleen. Ja eräänä päivänä, kun kaikki olivat kokoonkutsuttuina, tuli hän niitä heille jakelemaan.
Toiset huusivat ja itkivät ilosta, mutta toiset toivat vapautuskirjeensä takaisin selittäen, että heidän oli hyvä olla ja ett’eivät millään ehdolla tahtoneet jättää isäntäänsä.
”Rakkaat ystävät”, selitti Yrjö, ”ei teidän tarvitse minua jättää. Onhan kartanoa hoidettava, niinkuin ennenkin, ja me tarvitsemme saman määrän palvelijoita, kuin tähänkin asti. Mutta nyt te olette vapaita naisia ja miehiä, joiden kanssa tehdään sopimus. Tästälähin te saatte palkkaa työstänne eikä kukaan saa teitä myydä.”
Eräs vanha harmaapää neekeri laskeusi nyt polvilleen ja sanoi: ”Kiittäkäämme Herraa!”
Samaten tekivät kaikki muut, ja harvoin on hartaampi kiitosrukous noussut taivasta kohti.
”Vieläkin yksi seikka”, sanoi Yrjö lopuksi:
”Muistattehan kaikki meidän rakkaan Tuomomme. Hänen haudallaan minä päätin, ett’en enää milloinkaan pitäisi orjaa, jotta ei yhdenkään tarvitsisi joutua kauvas pois kodistaan ja ja saada sellaista loppua. Kun iloitsette vapaudestanne, niin muistakaa, että teidän etupäässä on kiittäminen häntä siitä. Olkoon Tuomo Sedän tupa, jonka ohi usein kuljette, teille kehoituksena seuraamaan hänen jälkiänsä ja tulemaan yhtä rehellisiksi, uskollisiksi ja hurskaiksi kuin hän oli!”
