Kitabı oku: «Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta», sayfa 12

Monta kihlausta on tänä talvena tapahtunut piirissämme. Lotta Trevillian menee naimisiin Sim Carrington'in kanssa ja Betty Somers on viimeinkin päättänyt ottaa vanhan Watkins'in, vaikka hän on viittäkolmatta vuotta vanhempi kuin Betty. Mutta serkkuni Maria Elmore'n naiminen nuoren Rivingston'in kanssa on toki vuoden loistavin liitto. Häpeänpä todellakin, asiain näin ollessa, istua ääneti, voimatta julistaa omaa menestystäni. Mutta, näetsen, tuo onnetoin päättämättömyyteni vaivaa minua yhä vielä ja minä luulen varmaankin, että tulen elämään peloittavana esimerkkinä kaikille muille tytöille.

Kuitenkin sattui minulle, joku aika sitte, omituinen kohtaus. Muistathan että minä viime kesänä, ollessani luonasi Englewood'issa, ihailin noita sonetteja Italiasta, joita nimi-merkki "X" oli kirjoittanut "Talvitiehen". Muistanethan vielä tuon runoelman, nimellä "Fra Angelico", vai kuinka? No hyvä! Nyt olen keksinyt ken tämä "X" on. Se on eräs herra Henderson, joka nyt on Newyork'issa, suuren kansanvallan aputoimittajana. Me siskot olemme nähneet hänen usein kävelevän Jim Fellows'in kanssa – muistathan ken se on? Jim sanoo, että herra Henderson on oikea eräkäs, joka ei tee muuta kuin lukee ja kirjoittelee aina vaan, ottamatta osaa seura-elämään! Eikö ole omituista ystäväiseni, että kohtalo johdatti tämän eräkkään minun tielleni?

Kun joku päivä sitten, palatessani Brooklyn'ista, jossa olin kolme päivää Sofian luona, astuin ajurin-vaunuun, niin kenen luulet siinä nähneeni ellen juuri – itse herra Henderson'in, joka istui aivan minua vastapäätä. Levollisesti katselin minä häntä ja pari sä'että hänen soneteista muistui mieleeni. Hän on kaunis – s.t.s. hän on miehekkään näköinen, kauneilla tummilla silmillä. Mutta arvaapas harmiani! minulla ei ollut ajo-lippua eikä pientä rahaa. En voi ymmärtää miten olin niin ajattelematoin, ett'en varustaunut noilla; ei äitinikään ole asiaa parantanut vakuuttamalla, että se oli aivan minun kaltaistani. Herra Henderson auttoi minua hienoimmalla tavalla kiipeleestäni. Aikomukseni oli mennä Jennings'iin, Astor House'n tuolla puolla, pitsijäni katselemaan; mutta juuri kun ajurin-vaunu pysähtyi alkoi sataa, kuin taivas olisi ollut avoinna, enkä voinut muuta tehdä, kuin kiiruhtaa, niin pian kuin mahdollista, Broadway'n yli Fifth Avenue'n ajurin-vaunuun ja jättää pitsiasiani toistaiseksi. Juuri seisoessani tuossa rankkasateessa, huomasin vieressäni mainitun herran, joka piti sateenvarjoansa ylitseni. Heti huomasin hänen sateenvarjonsa olevan varustetun tuollaisella konstikkaasti tehdyllä varrella, joita Dieppessä valmistetaan. Rattaiden, hevoisien ja kansan paljouden läpi saattoi hän minut onnellisesti ajurin-vaunun luo, ja minä olin hänelle siitä varsin kiitollinen.

Minä luulin tässä eroavamme, mutta hämmästyksekseni astui hänkin vaunuihin! Olkoonpa menneeksi, ajattelin itsekseni; ehkä hänen matkansa on ylös kaupunkiin päin, niinkuin minunkin. – Hänen olennossansa ei ollut mitään luuloittelevaisuutta; hiljaa ja ääneti hän istui, lausuen ainoastaan, "sallikaa minun antaa" ojentaessansa vaunun johtajalle ajo-lipun minunkin edestäni, joten pääsin tuosta tukalasta välttämättömyydestä vaihettaa suurta hankalaa seteliäni. Tosin kyllä olin vähän nöyryytetty, mutta tietäessäni ken hän oli, toivoin joskus voivani hänelle osoittaa kiitollisuuttani ja päätin oitis kutsua hänet pitoihimme ja vaatia Jim'iä kehoittamaan häntä niihin tulemaan. En tiedä mitään varmempaa merkkiä oikealle gentleman'ille, kuin se tapa miten hän auttaa tuntematointa naista, jonka onnetar on saattanut hänen suojeltavaksensa. Moni herra Henderson'in sijassa olisi käynyt inhoittavasti luulokkaaksi ja rohkeaksi, mutta hän oli tyyni, levollinen ja sävyisä, ja kuitenkin niin kohtelias!

Aivan ääneti istui hän lopun matkaa; mutta kun vaunu pysähtyi meidän porttimme edessä oli hän jällensä sateenvarjonsa kanssa luonani ja saattoi minut portille saakka, jossa hän odotti kunnes minä pääsin sisään. En voinut olla käskemättä häntä sisälle, kiittäessäni häntä; mutta hän antoi ainoastaan nimikorttinsa ja lupasi joskus vast'edes tulla käymään meillä, kuulustellaksensa terveyteni tilaa. Minä annoin hänelle nimikorttini, jossa myöskin seisoo vastaanotto-päivämme ja sanoin että äitini varmaankin mielellänsä tahtoisi tutustua hänen kanssansa.

Saas nähdä, tuleeko hän keskiviikkona? Jim Fellows sanoo hänen olevan varsin ujon, eikä koskaan käyvän vieraiden luona; niinkuin tiedät, on kullakin asialla sitä suurempi arvo, kuta vaikeampi se on saavuttaa; senpätähden olemmekin kaikki varsin utelijaat, nähdäksemme tuleeko hän tahi ei, ja äiti on hyvin levotoin ennenkuin hän saapi pyytää häneltä anteeksi sekä kiittää häntä kaikesta vaivasta, jonka hänelle matkaansaatoin.

Onpa tuo varsin somaa – vai kuinka. Omituinen kohtalo vanhassa, prosaisessa Newyork'issa! Olenpa melkeen vakuutettu ett'ei hän enään muistakaan koko tapausta, eikä halua tulla meidän, vähäpätöisten tyttöjen seuraan. Mutta jos hän tulee, niin saat sinä siitä tiedon.

 
                                                  Aina uskollinen
                                                       Evasi.
 

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Minä joudun seura-elämään.

Bolton'illa ja minulla oli täysi työ vasta ulos tulleiden kirjojen kanssa, joita parina päivänä olimme koonneet ympärillemme. Ne olivat lehdessämme ilmoitettavat ja minä kääntelin niiden lehtiä, haukoitellen väsymyksestä.

"Minä olen aivan perin väsynyt! Mikä ijankaikkinen romu-kasa! Kaksi tahi kolme melkoista mietettä, kyhättynä ja sommiteltuna laveaksi kirjaksi, leveillä reunusteilla – se on nykyaikaisen kirjan malli. Tahtoisinpa mieliäni olla ankara halla, joka yhtenä yönä palelluttaisi kaikki nuot".

"Päivällisesi ei näy sinua maittaneen", sanoi Bolton katsahtaen ylös tieteellisestä teoksestansa, jota hän ihmeteltävällä kärsivällisyydellä tutki, tehden muistutuksiansa reunusteihin. "Jätä nuot kirjat Jim'ille hän kyllä taitaa ne ilmoittaa. Hänellä on pari tusinaa malleja, joihin ei tarvitse muuta lisätä kuin kirjan ja kirjoittajan nimen – ja työ on tehty".

"Mikä ilveilys", sanoin minä.

"Arvostelut ovat yhtä hyviä kuin kirjatkin", sanoi Bolton, "ja jotakin niistä on lausuttavaa, tyydyttääksemme kirjan tekijää ja kustantajaa. Arvostelumme on yleensä ainoastaan ilmoitus, että sellaista tavaraa löytyy kaupaksi ja minä luulen, että meidän arvostelumme varsin vähän vaikuttavat yleisön mielipiteisin".

"Uskotko", kysyin minä, "että voimme koskaan toivoa oikeata tunnon-mukaista arvostelua, joka voisi olla todellisena johdatuksena yleisölle ja neuvona kirjailijoille".

"Tähän kysymykseen on vaikea vastata", sanoi Bolton, "ja me vaadimme liian paljon ihmisluonteelta, jos aina vaadimme puoluetointa ja todellista lausuntoa. Jos tähän lisäämme nykyajan kiiruun ja häiriön, sekä kirjallisien tuotteiden paljouden, joka alinomaa vaan lisääntyy, ja muistamme, että sanomalehtien toimittajat ja kritikoitsijat ovat kuolevaisia ihmisiä hekin, jotka ovat uupumaisillansa väsymyksestä ja liiallisesta työstä, niin emme saa ihmetellä, jos useimmilta puuttuu voimia läpilukemaan ja huomaamaan oikean tarkoituksen ja hengen yhdessä kirjassa sadasta. Paraimmissa lehdissämme saamme toki lukea huolellisesti ajateltuja ja tunnon mukaisesti kirjoitettuja arvosteluja, jotka voivat lukevalle yleisölle antaa todellisen johdatuksen, ja jos en pety niin kirjailijain joukko, joka antautuu puolueettomalle arvostelulle, enenee".

Keskustelumme keskeytti Jim, joka tuli jyristen portaita myöten ylös, laulellen täyttä kulkkua.

"Taivahan nimessä, Jim, mitä elämää sinä pidät", sanoin minä; "mitä nyt on tapahtunut?"

"No taivahan nimessä, Harry, miks'et sinä pukeu? Etkö tule mukaani yrttitarhaan nähdäksesi vaimon ja käärmeen ja kaiken muun?" kysyi hän ja tarttui kursastelematta kaulukseeni. "Tule nyt häkkiisi ja soristele suortuvasi sillä:

 
    'Ketään odota
    Ei aika kiireinen! —
    Pois joutuun kiiruhda
    Luo neitoin kaunoisten'."
 

Näin laulellen ahdisti Jim minut alas portaita myöten, työnsi minut huoneeseni ja riensi itse omaan suojaansa, jossa minä kuulin hänen säveltävän pukemistemppujansa joillakuilla makupaloilla viimeiseksi näytetystä operasta, johon hän löi tahtia hivusharjallansa.

Jim oli todella luonnon ihmeellisimpiä ilmiöitä, sillä hän oli aina iloinen ja hänen henkiset haltijansa olivat alituisessa liikkeessä, joka hetki tuottaen pinnalle mitä hulluimpia ja naurettavimpia ilve-kuplia. Oli aivan yhdentekevää olipa hänen seurassansa kuinka yksivakainen tahansa – hänen kestäväisyytensä ja kokkapuheittensa vaihettelevaisuus olisi voinut häiritä synkimmän erakonkin juhlallisen totisuuden.

Bolton oli tottunut näkemään hänen syöksyvän sisään koska tahansa, sellaisella vauhdilla, että kaikki hänen paperinsa lentelivät ympäri laattiaa. Hän nojautui silloin istuimellensa ja sanoi ystävällisellä hymyllä, tulipa häiriö sitte kuinka sopimattomalla hetkellä tahansa: "vai niin, Jim'kö se on?"

"Nyt on aika lähteä", huusi Jim, kolkutellen harjallansa oveeni, pukeutumisensa loputtua. "Tule pois nyt poikaseni; rientäkäämme!"

Minä aukaisin oven ja Jim tarkasti minua oikein isällisesti kireestä kantapäähän saakka ja käänteli minua joka taholle, ikääskuin olisin ollut lasten-kodin poika, puettu näytettäväksi.

"Noilla tyttö-lapsilla on niin mainion tarkat silmät", muistutti hän; "kas niin, kyllä sinä kelpaat, ja oikein tarkoin katsellen etpä olekaan aivan ruma", lisäsi hän mielistellen. "Tule pois nyt. Minä olen saanut kuulla koko joukon uutisia, joilla ai'on nostaa huomiota tänä iltana tyttö-parvessa".

"Mitä ne siis?"

"Oh, minä olen saanut tietää moniaita huvittavia erityiskohtia tuossa uudessa kihlauksessa, joka vasta julkaistiin. Minä tiedän mistä kihlasormus ostettiin, mitä se maksoi, tiedän mistä morsiamen kalliit kivet ovat ostetut, ja minkä näköiset ne ovat – salaisuuksia, näetsen, jotka ovat varsin suuresta arvosta, – mutta Jim ne tuntee, hänpä ne tunteekin! Saathan nähdä mikä elämä nousee kyyhkyis-parvessa. Minä lupaan, jos tahdot jatkaa tuttavuuttasi neiti Evan kanssa, pitää kaikki muut niin ympärilläni kiinnitettyinä, ett'eivät he sinua muistakaan".

Täytyy myöntääni, että olin vähän hämilläni, ajatellessani että saan heittää silmäyksen seura-elämän salaisuuksiin, ja katselin vähäisellä kateudella Jim'in liikuntojen mukavuutta ja varmuutta. Hän oli mielestäni oikea keikailija ja senpätähden antauin hänen suojeluksensa alle puoleksi ilolla, puoleksi kärsivällisyydellä.

Kun nuori mies, jonka täytyy itse raivata tiensä elämän läpi ja olla säästäväinen, joutuu nuorten ja rikkaiden nykyajan naisien pariin, tuntuu juuri kuin hän olisi äkkiä muutettu Novaja Semliasta kuumaan ilman-alaan. Hän on joka-päivä ankarassa työssä ja suuressa itsensäkieltämisessä, jota vastoin nuoret Amerikan naiset, jotka kansallisessa suhteessa ovat hänen vertaisiansa, jotka hänet lumoavat ja joiden seuraan hän pyrkii, elävät kuin linnut ilmassa ja kukat maassa ajattelemattakaan työtä, vaivaa tahi vastoinkäymistä. He ovat iloisia, huolettomia olennoita, jotka elävät ainoastaan nauttiaksensa, huvitellaksensa, tullaksensa hyvin kasvatetuiksi, vaatetetuiksi, elätetyiksi ja mielistellyiksi ja herkku-päiviä pitääksensä. Englannissa syntyvät miehet tuollaiseen asemaan, rikkauksien perillisiksi, työttömyyteen ja velttouteen ja heistä tuleekin sentähden usein laiskureita, jotka elävät ainoastaan tuhlataksensa ja nauttiaksensa. Mutta Amerikassa, jossa eivät mitkään lait pidätä rikkauksia yksinomaan joissakuissa erityisissä perheissä, on yleinen sääntö, että kukin saapi itse hankkia rikkautensa, ja sen, joka niitä tahtoo hankkia, täytyy alkaa jo nuoruudessansa. Ainoa ylimys-sääty, joka täällä löytyy, on nuori naimatoin nainen, jolla on oikeus odottaa, kunnes velvollisuutensa tulevat hänen luoksensa.

Talo, jonne tänä iltana tulin, oli yksi näitä Newyorkin palatseja, jotka ovat mitä hienoimmasti varustetut parahimpain europalaisten mallein mukaan, ja joissa huone-rivit aukaisevat eteemme mitä ihanimmat näyt. Kallis-arvoiset maalaukset kaunistivat seiniä ja silminnähtävästi oli sillä, joka oli koonnut tämän suuren paljouden taide-teoksia, erinomainen kauneuden-tunne. Tämä ei ollut mikään tavallinen rikkauden loisto, vaan näkyi olevan tarkkuudella valikoittu kokoelma.

Jim, joka toimitti seremonia-mestarin virkaa, esitteli minut herra ja rouva van Arsdel'ille ja nuorille naisille, joiden huulilla välähti vaarallinen hymy, kun minä kumarsin heidän edessänsä.

Herra van Arsdel oli yksinkertainen, hiljainen ja harvasanainen mies, joka ei huomannut eikä pitänyt suurta lukua niistä taide- ja koriste-teoksista joita hänen vaimonsa ja tyttärensä kokosivat hänen ympärillensä, vaan myöntyi tyvenesti heidän tahtoonsa ja pyyntöihinsä, salaa ollen kyllä ylpeä heidän korkeammasta sivistyksestänsä.

Pörsissä oli herra van Arsdel mahtava ja hänen sanansa painoivat siellä paljon. Siellä hän oli kuin itsevaltias, sillä hän seisoi tunnetulla pohjalla, mutta kodissansa, ympäröittynä suurien mestarien teoksilta ja oppineilta tyttäriltänsä, jotka puhuivat "monilla kielillä", oleskeli hän hiljaa ja oli varsin nöyrä ja vaatimatoin.

Rouva van Arsdel oli nuoruudessansa ollut kaunotar ja oli vieläkin sangen kaunis nainen, hyvin tottunut hienoon kohtelemis-viisauteen, tuohon äärettömään taitoon, jolla Aatamin poikia ohjataan.

Eipä konsanaan joutsen, kauniin poikueensa etupäässä purjehdi eteenpäin pöyhkeämmin, kuin hän, johdattaessansa ihania tyttäriänsä tyttö-vuosien ahtaan salmen läpi avioliiton korkeille kummuille.

Hän huomasi heti ensi silmäyksellä hänelle esitellyn nuoren miehen arvon, ja asetti hänet määrättyyn luokkaan, ilman että tämä arvosteleminen vähääkään häiritsi hänen ystävällistä kohteliaisuuttansa. Hän oli vilkas luonteeltansa ja varsin miellyttävä; piti mielellänsä loistavaa hovia, hyvin tietäen minkä loisteen joukko liehakoivia ihmettelijöitä tuopi mukanansa.

"Herra Henderson", sanoi hän pehmeällä, kauniisti soivalla naurulla, "tässä olen juuri sanonut Evalle, ett'ei niin pahaa, jota ei seuraisi jotakin hyvää, sillä Evan tavallista ajattelemattomuutta meidän nytkin tulee kiittää siitä, että saamme päästä teidän tuttavuuteenne".

"Äiti tavallisesti puhuu meistä tytöistä varsin hirvittävällä tavalla", sanoi Eva; "jos kerran satumme olemaan hieman muistamattomat tahi huolimattomat, niin äiti puhuu siitä niinkuin me aina olisimme huolimattomat. Minä olen kumminkin sata kertaa matkannut Brooklyn'ista, enkä ole vielä koskaan ennen ollut ilman pientä rahaa".

"Senpätähden saanen pitää tämän varsin onnellisena sallimana minulle", sanoin minä, häntä lähestyen, kun rouva van Arsdel kääntyi muita vieraita ottamaan vastaan.

Tänä iltana olin tilaisuudessa ihmetellä, millä miellyttävällä keveydellä Jim piti lupauksensa ko'ota kaikki nuoret naiset ympärillensä, joten sain tilaisuutta olla kahden kesken uuden tuttavani kanssa.

Näin hänen istuvan sohvalla neiti Alice'n ja hänen kahden nuoremman siskonsa kanssa, jotka viimemainitut eivät vielä olleet seura-elämään lentäneitä, ja jotka kaikki kolme olivat eri suhteissa varsin ihastuttavia; he huusivat kilpaa: "ah, herra Fellows, teidän täytyy kertoa miten se oli!" – — "minä olen aivan hulluna uteliaisuudesta!" – "Kuinka te saitte sen tietää?"

Jim ymmärsi yhtähyvin, kuin nykyajan romaninkirjoittaja, kuinka suuresta painosta himmeä salaisuus on, ja antoi sentähden uteliaisuutta kiihoittavimmalla tavalla tuon tuostakin ainoastaan niin monta uutis-kipinää lentää tyttö-parveen, että uteliaisuuden liekki yhä pysyi eleillä ja kuulijat kiintyivät hänen ympärillensä. "Voih – te olette varsin julma, herra Fellows", huudahti yksi. – "Onpa todellakin julmaa kiusoitella meitä täten", lausui toinen. – "Minä rikon ystävyyteni kanssanne", sanoi kolmas uhkaellen, jolloin Jim kävi varsin surullisen näköiseksi, laski kätensä sydämellensä ja vakuutti, että hän on kertoja-marttiira, kunnes vihdoin syntyi sellainen sekamelske naurusta ja puheesta, ett'ei sieltä eroittanut yhtään mitään.

Että ihmiset kahdeksantoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, ja vielä vanhemmatkin, voivat noin kauan olla innoissansa mitättömän asian tähden, herättää aina vanhain taitavain ihmisten ihmetystä, jotka eivät muista kerran olleensa tuossa onnellisessa ijässä, jolloin kaikki naurattaa.

Pian enentyi hälinä ja into tuossa pienessä piirissä vielä suuremmaksi, kun pari uutta nuorta herraa tuli lisää ja nousi vihdoin niin korkealle, että minä jäin aivan sivulle. Tämä ei huolettanut minua, sillä neiti Eva otti ihastuttavalla suloisuudella ja hempeydellä seurustellaksensa kanssani ja täyttääksensä emännän velvollisuudet, johon meidän amerikalaisilla naisilla on erinomainen taipumus.

"Tiedättekö, herra Henderson", sanoi hän, "me tuskin uskalsimme odottaakaan teitä, sillä olemme kuulleet, että te pysytte aivan erillänne seura-elämästä".

"Todellakin?" sanoin minä.

"Niin; teidän ystävänne, herra Fellows on kuvannut teidät todelliseksi Diogeneeksi, joka on niin mieltynyt tynnyriinsä, ett'ei hän millään ehdolla tahdo sitä jättää!"

"Minä en ole aavistanutkaan", vastasin nauraen, "että nimelläni on ollut kunnia tulla mainituksi seurassanne".

"Oh, herra Henderson, te herrat kirjailijat, jotka teette itsenne lukijainne uskollisimmiksi ystäviksi, olette paljon paremmin tunnetuita kuin aavistattekaan. Minä olen jo kauan ollut tuttu monen teidän mietteenne kanssa".

Kuka kirjailia olisi tunnotoin tuollaisia kiitoksia kuullessansa, etenkin noin ihanilta huulilta! Minä tunnustan, että otin ne mielelläni vastaan ja olisin ollut valmis ottamaan vielä enemmän, jos niitä vaan olisi tarjottu; minä olin sanomattomasti ihastunut tavatessani kauneuden yhdistyksessä kirjallisen aistin kanssa.

"Herra Henderson", jatkoi hän, huoneiden täyttyessä vierailla, "tulkaa kanssani ja suokaa minun näyttää teille, jos olen oikein käsittänyt teidän makunne. Tulkaa 'Italiaani', niinkuin minä sitä kutsun".

Hän nosti, tämän sanoessansa, ovi-peitteen ja me astuimme pieneen, ihastuttavaan huoneesen, jonka huonekalut olivat päällistetyt siintävällä silkki-damastilla. Seinät olivat kaunistetut kopioilla Fra Angelico'n enkeleistä. Marmori pesän yläpuolella riippui myöskin oiva kopia "Paratiisista".

"Katsokaa", lausui hän iloisella hymyllä, "olenko oikein käsittänyt?"

"Olette todella, neiti van Arsdel. Mitkä ihanat maalaukset! Ne muuttavat minut jällensä Florenz'iin".

"Katsokaa", lisäsi hän, avaten sametti-kotelon, "tässä on varmaankin jotakin, jonka hyvin tunnette, sillä minä olen lukenut teidän mietteenne siitä".

Se oli oiva kopia Fra Angelicon ihanimmasta kuvasta "neitsy Marian kuolin-vuode", jonka joskus, kau'an aikaa sitte, olin ottanut pienen runoelman esineeksi ja jonka neiti Eva nyt niin kohteliaasti muistutti mieleheni.

"Tiedättekö", lausui hän, "että ainoa tunne, joka voipi häiritä ihmetystämme, kun luemme runoa, jossa omat aatteemme lausutaan, on kateus, joka synnyttää sydämessämme ajatuksen: miksi en minäkin voinut lausua samaa?"

"Neiti van Arsdel", sanoin minä, "muistatteko Longfellows'in runoa: 'Mä nuolen ilmaan lennätin'?"

"En; miten se kuuluu?"

Minä lausuin:

 
    "Mä nuolen ilmaan lennätin,
    Se putosi maahan takaisin;
    Mut missä?… Se lens' välehen;
    En lentoa sen nähnyt, en!
 
 
    Mä taivoon laulun lähetin —
    Se laski maahan takaisin,
    Mut missä? … silmä kellä on,
    Mi seurais' lentoo laulelon?
 
 
    Sen jälkeen – Onnen leikkiä! —
    Nuol' löyttiin tammest' eheä. —
    Mut laulu?… Sekin löydetään
    Syvältä povest' ystävän!"
 

"Tietäkää", lisäsin minä, "että tämä tarkoittaa juuri sitä, mitä runoilija tarvitsee: ei ihmettelemistä, vaan myötätuntoisuutta. Runot ovat koe-kirjoituksia, jotka lähetetään elämän avaruuteen, hankkiaksemme juuri tuota ominaisuutta. Niiden kautta voimme saada selville kenen tunteet todellakin ovat samanlaatuiset kuin meidän omat, ja ne, ne ovat meidän todellisia ystäviämme, olkootpa he sitte etäällä tahi lähellä. Tällaisien ystävien hankkiminen on runoilijan suloisin palkinto".

"Luulenpa, että olette väärässä herra Henderson, sanoessanne 'hankkiaksemme' ystäviä", lausui hän; "ystäviä ei hankita, niitä ainoastaan löydetään, sillä löytyy ihmisiä, jotka itse luonteensa kautta ovat ystäviä, vaikk'eivät he tunne toisiansa; mutta eräät esineet, niinkuin runot, soitto, maalaukset, ne ovat ikääskuin salaisia merkkejä, jotka saattavat salaisuuden tuntijat toistensa tuttaviksi".

Täten kului aika miellyttävien keskustelujen kestäessä, katsellessamme kokoelmia ja piirroksia, jotka aina antoivat meille uutta keskustelu-ainetta. Ajatuksissamme vaelsimme läpi loistoisan Italian, uneksimme, että olimme vanhan Pietarin-kirkon kupu-katon alla ja kuljeskelimme Kapitolium'in raunioiden yli; sanalla sanoen, me vietimme yhdessä moniaita noista ihanista hetkistä, jolloin pari kiihkoista nuorta muistelee muutamia elämänsä onnellisimpia ja iloisimpia päiviä.

Päätäni huimasi. Kultainen utu ympäröi minut, enkä tiennyt varmaan olinko elossa, tahi en. Tuntui juuri kuin olisimme aina olleet tuttavia, niin helposti ja luonnollisesti kävi aatteiden vaihtaminen välillämme ja niin nopeasti ymmärsimme toisiamme.

"Mutta", sanoi hän äkkiä ja kavahti seisomaan, "jos me täten jatkamme, niin eivät keskustelu-aineet ikinä lopu, ja minä lupasin Ida-siskolleni tuoda teidät tänä iltana hänen kirjastoonsa ja esitellä teidät hänelle".

"Täällä on niin varsin viehättävää", uskalsin lausua, sillä en ollut laisinkaan tyytyväinen kovaan kohtaloon, joka tempasi minut unelmistani.

"Oh, te ette tiedä, herra Henderson, mikä suosio, armo sille osoitetaan, jonka Ida-sisareni antaa esitellä itsellensä. Minä vakuutan, että se on kunnia, jota tuskin koskaan osoitetaan vieraillemme. Saan ilmoittaa teille, että Ida-sisareni on tykkänänsä vetäytynyt seura-elämästä; hän aina vaan työskentelee opin hakemisella ja se on varsin harvinaista, että hän sallii jonkun vieraan tulla luoksensa".

"Sepä oli kovin miellyttävää minulle", sanoin minä, ja seurasin neiti Evaa erääsen varsin yksinkertaiseen työhuoneesen, jonka yksinkertaisuus tuntui vielä suuremmalta verratessani sitä muiden huoneiden loistoisuuteen ja kauneuteen.