Kitabı oku: «Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta», sayfa 19

KOLMASKYMMENES LUKU

Levottomuutta.

Edessämme on Idan työ-huone. Ida istuu kirjoitellen eräästä kirjasta;

Eva neuloo. Äkkiä lausuu Eva:

"Voi, kuinka kauheasti ikävää kaikki on! Minä olen väsynyt huveihin, väsynyt Newyork'iin, joka on niin yksitoikkoinen kuin mahdollista. Olisinpa edes mies, niin ottaisin matkalaukun käteeni ja lähtisin oitis Europaan. Rakas Ida, pane nyt pois tuo työsi ja haastele hetkinen kanssani!"

Ida asettaa kirjan ja kynän pois ja kysyy:

"Mistä sinä nyt haluat haastella?"

"Sen kyllä tiedät! Tahtoisin mielelläni tietä mikä erästä vaivaa. Hän ei tullut eilenkään luoksemme ja kun kysyn Jim Fellows'ilta, miks'ei hänen ystävänsä tullut, vastasi Jim että Henderson on viime aikoina käynyt niin alakuloiseksi, eikä enää käy missään".

"Mutta enhän minä, rakas Evani, voi antaa mitään selvitystä tässä asiassa, enhän minä tiedä enemmän kuin sinäkään".

"Tiedätkös, Ida, kun me tänään jälkeen puolen päivää pysähdyimme puistossa ja menimme lehtimajaan, tuolla mäen kummulla, näin minä hänen kiiruhtavan ulos toiselta puolelta, kun me astuimme sisään toiselta puolen, juuri kuin olisi hän peljännyt tavata minua".

"Sepä oli kummallista!"

"Kummallista! Niinpä se olikin, mutta mikä oli vielä oudompaa oli se, että hän istui niin lähelle meitä, toiseen lehtimajaan, että hän aivan voi nähdä meidät ja kuulla mitä puhelimme. Bella Forester ja Wat Jerrold olivat kanssani ja me naureskelimme ja olimme erittäin vilkkaalla tuulella. Enpä muista aikoja koska olisin nauranut niin paljon ja ollut niin vallatoin kuin tänään; kuinka narrimaista eikö siis ollut, että hän istui ja katseli meitä, kuin huuhkaja pensaasta, eikä tullut ottamaan osaa ilosta! Minä aivan tuskaannun häneen; enpä kärsi nähdä, että hän käyttää itseänsä tuolla tavalla."

"Se on kyllä harmillista, Eva, mutta miksi sitä ajatteletkaan kun et sille taida mitään tehdä kumminkaan?"

"Siksi, etten voi olla sitä ajattelematta. Jos joku henkilö on ystäväsi, jos olet huvitettu hänen seurastansa, etkö pidä laisinkaan väliä pakeneeko hän sinua tahi ei? Sitä et suinkaan voi. Me olimme ystäviä, sangen hyviäkin ystäviä, ja enpä häpeä tunnustaa, että kaipaan häntä sangen paljon – ja sitte tuo hänen omituinen käytöksensä! Minä luulin että sinäkin kaipaisit häntä?"

"Kaipaanpa minäkin häntä vähän, mutta niinkuin tiedät on minulla paljon muuta ajattelemista, minulla on määrätty työni joka päivä".

"Mutta, Ida, eikö hän mielestäsi käyttänyt itseänsä juuri kuin – — —"

"Juuri kuin hän rakastaisi sinua, ai'ot sanoa".

"Hm – — niin".

"Niin se minustakin näytti, jos saan päältäpäin päättää. Mutta, rakas Eva, miehet usein mielistyvät naisiin, ilman että he aikovat naida heidät".

"Kukapa ajattelee naimista hänen kanssansa? sepä olisi hauskaa tietää.

Minä en kumminkaan sitä tee".

"Ehkä hän on huomannut, että hän mielellänsä naisi sinut, ja ehkä jostakin syystä pitää sitä mahdottomana ja sentähden koettaa välttää seuraasi".

"Siinä hän tekisi sangen tyhmästi. Toivonpa ett'en olisi ikänäni häntä nähnytkään".

"Miehellä on tällaisessa kohdassa se etuus, että hänellä on määrätyt pyrintönsä, joihin hän saapi kokonansa antautua".

"Aivan totta, Idaseni; mutta mikä pyrintö voipi meillä tytöillä olla, meillä, jotka saamme ilman vaivaa kaikkia mitä tarvitsemme – niinkuin esimerkiksi minäkin?"

"Mutta näethän, että minulla on pyrintöni!"

"Sen kyllä tiedän, että sinulla on, mutta sinä ja minä olemme aivan erinlaatuiset. Minulle olisi yhtä mahdotointa elää sinun tavallasi, kuin kalalle uida kuivalla maalla".

"Näetsen, Eva, tuo työtöin, pintapuolinen elämäsi on syynä kaikkiin suruihisi. Te nykyajan naiset ette tee muuta kuin huvittelette itseänne. Seurauksena siitä on, että te pian väsytte kaikkiin huveihin ja että pieninkin kohteliaisuus miehen puolelta näyttää silmissänne erinomaisen suurelta. Senpätähden on varsin vaarallista, että ajattelet – —"

"Älä nyt saarnaa enää, Ida! Minä en tahdo enää ajatella häntä vähintäkään ja siten pääsen siitä asiasta! Minä ajan hänet oitis ulos aivoistani ja suljen oven. Anna, Ida, minulle joku sinun ikävimmistä kirjoistasi, niin koetan tehdä otteen siitä, niinkuin ennen koulussa teimme. Kas! tässähän on 'Ihmisen synnystä'. Minä ryhdyn oitis työhön."

Eva otti kynän ja paperia ja alkoi käännellä kirjan lehtiä.

"'Luonnollinen valikoitseminen'. Hyi, kuinka ikävää! 'Hänen apinan kaltainen ruumiinsa'. Häpeäisinpä puhua noin esi-isistäni. Apinoita! miks'ei joku jalompi eläin ole valittu esi-isäksemme, esimerkiksi jalopeura tahi hevonen? Eikö tämä ole hyvin ikävä kirja, Ida?"

"Ei se minun mielestäni kumminkaan ole ikävä. Minä luen sitä suurella mielihalulla, mutta myöntää täytyy, että sitä on vaikea ymmärtää".

"Minä en ole kirjaa lukenut, mutta herra Henderson antoi minulle siitä niin selvän kuvauksen, että hyvin tunnen sen sisällön. Hän kuorii aina kerman kustakin kirjasta ja antaa sen minulle, niin ett'en tarvitse maitoon kajotakaan. Muistuu mieleeni viimeinen keskustelumme. Me haastelimme Darwin'ista ja minä sanoin, että tämä uusi oppi mielestäni aivan vastustaa raamatun oppia. Me emme siis olisikaan langennut suku, vaan edistyvä, joka nyt on korkeimmallansa; ja minne 'paratisin yrttitarha' sitte joutuisi? Minä ilmoitin herra Henderson'ille, ett'en minä ai'o luopua Milton'in ja raamatun ihanasta runollisuudesta sentähden, että Darwin on saanut päähänsä, että esi-isämme seitsemänkymmentäviisi miespolvea taaksepäin ehkä oli paksu, leveänenäinen babiani, huippu-korvilla".

"Eva kulta, sinulla on suuria syitä uskoa ja olla uskomatta. Usko sitä vaan, joka on mielestäsi miellyttävintä ja runollisinta".

"Aivan niin, Ida; ja niin teenkin etenkin mitä tulee noihin aikoihin kuusitoista miljonaa biljonaa vuotta takaperin? Kenpä tietää mitä silloin tapahtui? Kenpä oli näkemässä miten koko näkyväinen maailma syntyi alkusolukkeesta? Paljoa helpompi on uskoa paratiisin löytyneen, sillä se on paljon runollisempaa ja kauniimpaa, mutta herra Henderson sanoo, että vaikka uskommekin tätä uutta teoriaa, on tuo pyhä kirja kuitenkin aina yhtä tosi. Enpä ole koskaan tavannut miestä, joka samalla olisi niin syvä-mietteinen ja Jumalaa pelkäävä, kuin hän on".

"Minä luulin, että sinä luet Darwin'ia, etkä ajattele herra Henderson'ia".

"Edellistä minä teenkin; mutta miten lienekään, kaikki muistuttaa minua hänestä, sillä olemme haastelleet melkeen joka aineesta – ja, totta puhuakseni, luulenpa että olen laiska. Minä en rakasta kovaa, ankaraa työtä; minä tarvitsen jonkun joka koko teoksesta noukkii parhaimmat kohdat ja asettaa ne eteeni. Mielelläni kuulen pää-sisällön kirjasta, esiteltynä harvoilla, selvillä sanoilla, voidakseni päättää onko sitä uskominen tahi ei. Eikö sentähden ole harmillista, että tämä maailma on niin järjestetty, ett'ei meillä saa olla järkevä, viisas mies johtajanamme, ilman että tuo ijankaikkinen kysymys naimisesta asetetaan etupäähän? Jos nainen koettaa olla järkevän miehen ystävänä, huudetaan paikalla, että hän kokee hankkia miestä itsellensä. Nyt tuo Henderson parka on aivan onnetoin, hän on laihtunut, käynyt kalpeaksi ja synkkämieliseksi; mutta minä en saa kirjoittaa riviäkään hänelle, pyytääkseni häntä tulemaan lopettamaan esityksensä Darwin'in opista. Mutta enpä minä sitä tahdokaan tehdä, sillä olenpa liian ylpeä ottamaan ensi askeletta tahi antamaan pienintäkään viittausta siitä, ett'ei hänen poissa-olonsa ole yhtä hauska kuin hänen läsnä-olonsa."

"Eva, minä kirjoitan hänelle, ja pyydän häntä tulemaan minua tervehtimään. Minä en ensinkään pelkää mitä hän minusta ajattelee."

"Älä, älä, Herran nimessä, sitä tee, Näyttäisipä siltä kuin me kaipaisimme häntä – älä kirjoita. Miehet käyvät hyvin itserakkaiksi jos huomaavat, että me kaipaamme heitä".

"Mutta en ole koskaan huomannut rahtuakaan itserakkautta herra Henderson'issa."

"Ehk'ei. – Mutta, Ida, eikö tuo ole varsin kummallinen, tuo naimis-kysymys? Kaikki ihmiset vakuuttavat, että me elämme ainoastaan joutuaksemme naimisiin; kaikki romanit loppuvat naimisella, useimmat runot tarkoittavat jotakin sinnepäin, kaikkialla kuulemme siitä puhuttavan ja kuitenkin täytyy meidän teeskennellä, ett'emme laisinkaan pidä siitä lukua. Jos joku miellyttävä mies kokee voittaa meidän suosiota täytyy meidän teeskennellä täydellistä kylmyyttä, kunnes hän tekee tuon tärkeän kysymyksen."

"Minä myönnän, että se on epäkohta elämässämme; mutta minä vältän sitä kulkemalla omaa polkuani. Minulle avio olisi este; se kumoaisi kaikki entiset suunnitelmani ja pakoittaisi minut tekemään uusi ohjelma elämälleni, ja sitä minä en viitsisi."

"Oletko järkähtämättömästi päättänyt aina elää naimattomana?"

"En; mutta en ai'o mennä naimisiin ennenkuin löydän jonkun, joka on minulle kalliimpi kuin kaikki muu maailmassa. En kaipaa avioa ollakseni onnellinen. Minä en tarvitse apua toimeen tullakseni ja sitäpaitsi on minulla määrätty pyrintöni, nimittäin aukaista tietä, jolla moni muukin nainen voi päästä itsenäisyyteen ja varallisuuteen."

"Hartaasti toivon että voisin olla kaltaisesi, Ida! mutta minä en voi. Näyttää siltä kuin avio-liitto olisi ainoa pyrintö, jonka tähden meidän tulee elää. Sitte vasta maailma lakkaa yhä meistä puhumasta. Siinäpä syy miksi minäkin kerran olin aivan vähällä joutua naimisiin Wat Sydney'n kanssa. Maria-täti taisteli niin urhollisesti minua vastaan ja lateli eteeni sellaisia loistavia etuja, ett'en oikein tietänyt, mitä minun piti tehdä. Mutta tuttavuuteni herra Henderson'in kanssa on vakuuttanut minua siitä, että olisi ollut kovin tuskallista elää yhdessä miehen kanssa, jolle en voisi lausua kaikki ajatukseni. Nyt en saa puhella herra Henderson'in kanssa, enkä tahdo mennä naimisiin Wat Sydney'n kanssa; mitä minun siis tulee tehdä? Pitääkö minun pukeutua viheriäiseen pukuun, lukea Darwin'ia, tutkia sanakirjoja ja käydä läpi-oppineeksi naiseksi? tahi menenkö laupeuden sisarien joukkoon, rupeanko käymään valkoisessa päähineessä ja harmaassa hameessa, saaden siten koko maailman uskomaan, että teen siten, syystä ett'en voinut saada Wat Sydney'tä miehekseni, (sillä niin he varmaankin luulevat), tahi mitä minun pitää tehdä? Vaikein pula on äitini ja Maria-tädin kanssa. Onpa kyllä ihme että äitimme elää, vaikka sinä olet valinnut noin omituisen polun elämässä; mutta jos minäkin kokisin asettaa eteeni itsenäisen 'silmä-määrän', niin pelkään, että äiti-parkamme kuolisi surusta".

Nyt astui Alice sisään nopein askelin ja lausui vilkkaasti:

"Tytöt hoi! Nyt on Wat Sydney palannut takaisin ja aikoo laittaa suuren croquet-huvin Clairmont'issa. Me olemme luonnollisesti kaikki, kultareunuksisilla kutsumus-kirjeillä, pyydetyt sinne tulemaan. Höyry-alus, soiton kanssa, kuljettaa vieraita sinne ja kemut tulevat mitä loistavimmiksi. Siellä poltetaan ilo-tulia ja sitte matkustetaan kotia kuutamossa – eikö tuo ole hupaista ja miellyttävää? Mielestäni on Wat Sydney erinomainen – ja kaiken tämän tekee hän sinun tähtesi, Eva; sen tiedän varmaan."

"Ole vaiti, narrimainen lapsi, sitä en uskokaan. Luulenpa varmaan, että hän pitää nämät huvit ilmoittaaksensa, että hän on kihloissa jonkun toisen kanssa."

"Eipä varmaankaan!" vastasi Alice; "äsken tapasin Jim Fellows'in, joka kertoi, että kaikki ihmiset ovat aivan kuin hulluja saadakseen olla mukana tällä huvimatkalla, sillä siitä toivotaan jotakin varsin erinomaista, jotakin aivan tavatointa!"

"Tuleeko Jim sinne?"

"Tulee; hän näytti sekä omansa että Henderson'in kutsumus-kirjeen ja sanoi ottavansa Harryn mukaansa, tahtoipa hän tahi ei. Hän sanoi että Henderson kirjoittelee, lukee ja tekee työtä kuin hullu, ja hän lupasi väkisin tuoda hänet mukaansa, jos hän ei tule mielisuosiolla. Tule kanssani, Eva, niin mietitään miten pukeumme sinne. Meillä ei ole kumpaisellakaan sopivaa pukua sitä varten".

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Kohtalo.

Bolton'in kirje sai tunteet rinnassani kauheaan liikkeesen. Jo heti ensi hetkestä olin häntä ihmetellyt, ja tämä ihmetykseni eneni päivä päivältä. Hänen perinpohjainen oppinsa ja hänen tarkkuutensa herättivät ihmetykseni samalla, kuin hänen ystävyytensä minua kohtaan sai sydämeni sykkimään kiitollisuudesta. Tuo salaisuus, joka häntä ympäröitsi, antoi tälle ihmetykselleni vielä enemmän kiihoketta. Tämä hänen kirjeensä, jossa ilmestyi niin paljon synkkämielisyyttä ja rehellistä totisuutta, salli minun heittää silmäyksen hänen sisimpäänsä. Tämä kirje oli avaimena tuohon tyveneen kärsivällisyyteen, jolla hän maailmaa katseli.

Tuo heikkous, jonka hän niin kaunistelematta oli minulle tunnustanut, on pidettävä ainoastaan nuoruuden varomattomuutena; sillä ken voi edeltäpäin arvata niiden seurauksia. Kymmenestä nuoresta miehestä, jotka antautuvat väkevien juomien nauttimiseen, löytyy ehkä viisi, joiden rinnassa väijyy tuo käärme, joka vasta on oleva heidän leppymätöin hirmu-haltijansa, jota ei kyyneleet, ei rukoukset, ei sielun tuskakaan voi sovittaa, ja jonka kanssa he saavat taistella yhtä turhaan kuin muinoin Laokoon. Mutta laulut, seppeleet ja runous ympäröivät maljaa, ja pilkka ja ylenkatse on sen palkkana, joka ei uskalla siihen kajota.

Tämä kirje liikutti minua sangen suuresti, sillä se ilmoitti niin paljon kärsivällistä arvollisuutta, niin suurta vakavuutta tuon kovan totuuden esittelemisessä ja niin paljon oman voiton pyytämättömyyttä. Mielestäni tuomitsi hän toki liian ankarasti itseänsä ja ajattelin, että tässä olisi naisella hyvä tilaisuus vaikuttaa paljon hyvää, tekemällä hänen luontonsa lujemmaksi ja siten voiton varmemmaksi.

Minä riensin, kirje kädessäni, hänen huoneesensa. Oli hämärä ja hän istui akkunan luona tuijoittaen pimenevää taivasta, vaikk'en minä voinut eroittaa hänen kasvojansa. Löytyy asioita, joista mieluummin haastelemme pimeässä, joista puhuessamme näkyväiset esineet ovat haitaksi, sillä pimeässä puhuttelee sielu enemmän välittömästi sielua.

"Bolton!" huudahdin minä, "olen ystäväsi kaikissa elämän vaiheissa, olen ystäväsi elämässä ja kuolemassa".

"Kiitos Harry", lausui hän vakavasti, hiljaisella äänellä, "sen kyllä tiesin".

"Mutta, Bolton, sinä tuomitset itseäsi liian ankarasti. Miksi sinä hylkäät sen ilon, jonka muut miehet, jotka eivät läheskään voi asettua rinnallesi, vaativat itsellensä? Olisinpa minä nainen, niinkuin Karolina, niin eläisin mieluummin kanssasi, ottaen osaa vaaroihisi ja levottomuuteesi, kuin eläisin rauhallisesti jonkun toisen miehen kanssa".

Hetken istui hän syvissä mietteissä; vihdoin lausui hän hitaasti:

"Karolina onnekseen ei ajattele samoin kuin sinä; varmaankin on hän jo unhottanut minut, ja minä en tahtoisi millään ehdolla herättää hänen rinnassansa uudestaan niitä tunteita, joita hän ennen tunsi minua kohtaan".

Kun ajattelin Karolinan elämää, huomasin kuinka kova naisen kohtalo on, kun hän on vangittuna sillä seudulla, josta hänen pitäisi päästä surullisia muistoja pakoon. Ajattelin yksitoikkoista hiljaisuutta siinä pienessä kaupungissa, jossa Karolina oli kaiken ikänsä elänyt; ajattelin hänen tuskaansa ja levottomuuttansa, haluansa päästä muihin suhteisin, muihin oloihin, jonka hän lausui minulle ennen Europaan lähtöäni. Hän oli kertonut minulle elämäkertansa, mutta jätti mainitsematta tärkeimmän kohdan siitä. Muistui mieleeni kuinka huolettomasti, melkeen pistelevästi, hän puhui sydämen asioista. Tekikö hän niin sentähden, että hän oli unohtanut? Tahi oliko isänsä kuvannut hänen rakastajaansa niin kurjaksi, että hän luuli tämän ei ansaitsevan muuta kuin ylenkatsetta? Ehkä Karolina piti Bolton'in ylpeän vaiti-olon kylmäkiskoisuutena; ehkä hän, muistellessansa tuttavuuttansa Bolton'in kanssa, harmilla ajatteli, että tuo hurjapäinen ylioppilas, joutohetkien hauskuudeksi oli leikitellyt hänen kanssansa, niinkuin leikki-kalun kanssa. Edellisissä kirjeissäni olin Karolinalle puhunut paljon Bolton'ista ja kertonut että löysin hänen valokuvansakin Bolton'in säästöissä. Vastaukseksi tähän oli eräässä kirjeessä, jossa hän haasteli yhtä ja toista, seuraava lyhyt jälki-kirjoitus; "Tuo herra Bolton, josta puhut oli, siihen aikaan kun Sinä olit yliopistossa, täällä opettajana ja minä olin hänen oppilaansa; mutta sitte en ole häntä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Minä olin silloin vielä aivan nuori ja pidin häntä oivallisena miehenä, mutta olin silloin niin kokematoin, ett'en voinut tehdä omantakeista arvostelua". – Kaikkea tätä ajattelin, istuessani pimeässä Bolton'in huoneessa.

"Luuletko tehneesi oikein, niinkuin teit?"

Syvä hiljaisuus vallitsi; vihdoin vastasi hän, huoaten raskaasti.

"Luulen; sillä olen vakuutettu siitä, että kuta vähemmin Karolina muistaa minua, sitä parempi".

"Mutta etkö luule, että äänettömyytesi, että tuo teeskennelty välinpitämättömyytesi on koskenut kipeästi hänen sydämeensä?"

"Ehkä; mutta sitä helpomminhan hän on minut unohtanut, ja sehän oli aivan välttämätöintä".

"Bolton, sinä arvostelet aivan väärin itseäsi".

"Sinä et tunne kaikkia, Harry. Kauaksi merelle tulin temmaistuksi, vaivuin syvälle aaltojen alle, jotka kohisten peittivät minua".

"Mutta nyt, Bolton, nyt sinä taas olet kuivalla maalla".

"Ja toki voin silmänräpäyksessä olla uudestansa samassa kadotuksessa", lausui hän kauhistuksella. "Joku päivä sitte, kun olin päivällisellä Hesterman'in luona oli hänellä erittäin hienoja viinejä, joita hän sydämellisellä ystävyydellä tarjosi minulle, mutta joiden paljas hajukin teki minun levottomaksi. Katselin tuota pientä lasia, johon hän oli kaatanut erittäin hienoa sherryä ja se näytti silmissäni sydän-vereltä. Jos olisin maistanut ainoankin pisaran siitä, ainoankin, niin olisin monta viikkoa ollut halveksittava ja kelvotoin kurja. Mutta Hesterman ei sitä ymmärtänyt – sitä ei voi kenkään muu ymmärtää kuin se, jolla on sama katkera kokemus kuin minulla on. Se olisi tulena hyökännyt aivoihini ja silloin olisi pelko, kunniantunto ja kaikki hyvät päätökseni haihtuneet tuuleen ja olisin vastustamattomasti tyhjentänyt kaksikymmentä lasia, enkä yhden lasin, ja silloin olisit saanut etsiä minua jostakin noista kurjuuden luolista, joihin paholaisen vallitsemat pakenevat, kun vimma tulee heidän päällensä, ja jossa he turmelevat ja raatelevat itseänsä kunnes raivo on ohitse. Tämä on usein tapahtunut minulle, suuren itsenikieltämisen ja petollisen toivon jälkeen. Kova, leppymätöin kohtalo näkyy tuominneen minut tuon tuostakin kärsimään hukkuvan ihmisen kaikki tuskat – syöksyn syvyyteen, taistelen vimmatusti, olen tukehtumaisillani, tunnen kauhua, kuolon tuskaa, tartun rantaan, kiipeän jyrkkää kalliota pitkin ylös, toivon pelastuvani, pelastun – mutta vaivun uudestaan, syöksyn takaisin mereen, taistelemaan, tukehtumaan ja hukkumaan."

Hän puhui kolkolla, liikutetulla äänellä; minä kuuntelin häntä niin tarkkaan, että tuskin uskalsin hengittää; haudan hiljaisuus vallitsi hetken.

"Harry", jatkoi hän hetken ääneti oltuansa, "eikö ole omituista, että me nuoruuden kokemattomuudessa ja ajattelemattomuudessa itse luomme kohtalomme, joka turmelee koko miehuuden ijän; eikö ole outoa että laulu, runollisuus ja seura-elämän huvit ja nautinnot kaunistavat sen pohjattomuuden reunoja, jossa kiusaus väijyy. Tuskin löytyy operaa, jossa ei löytyisi jotakin juomalaulua. Muistanpa hyvin sen ajan, jolloin minun täytyi joka tilaisuudessa laulaa juoma-lauluja – mutta sellainenhan tämä maailma on! Ihminen ylpeilee ja iloitsee kulkiessansa kohtaloa kohden, johon verrattuna kuolema ei ole mitään! Jos olisin kuolleena kaatunut ensi lasini ääreen olisi sitä pidetty kauheana tapauksena, ja kuitenkin olisi se ollut parempi, kuin että olen elänyt, niinkuin olen."

"Älä, älä, Bolton, puhu noin; sinä menet liiallisuuksiin. Älä enää ajattele tätä asiaa, joka sinua noin liian liikuttaa."

"Niin sinä puhut, Harry, syystä ett'et tunne tuota tilaa yhtähyvin kuin minä. Tämä kirous, joka lepää päälläni on tehnyt elämän raskaaksi kuormaksi, rangaistukseksi nautinnon sijaan, se on pettänyt ystävieni toiveet ja saattanut minulle sanomattomia nöyryytyksiä ja suurta tuskaa – ja pää-syynä siihen oli ainoastaan ajattelemattomuus ja kokemattomuus, Minä olin kadotettu ennenkuin itse aavistinkaan,"

"Sinä et ole kadotettu, etkä ikinä joudu kadotukseen!" huudahdin minä.

"Sinä käyt voittajana taistelusta; sinä voitat tämän kirouksen."

"En koskaan! Aina olen haljennut astia."

"Mutta hieno porslini-astia, vaikka siinä onkin pieni vika, on parempi kuin savi-astia ehjänäkin, sanoin minä.

"Jos en olisi niin usein pettynyt, luulisin olevani parannettu. Mutta paljas näky ja haju Hesterman'in viinistä huimasi päätäni ja muistutti, ett'en vielä ole vaaratta. Sinun täytyy sentähden olla vartianani. Sinun hermostosi on terve, ne ovat vaurastuneet ilman ulkonaista kiihoketta ja sinulla on sentähden voimaa meidän kumpaisenkin edestä."

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" sanoin vakavasti.

"Mutta minä varoitan sinua jo edeltäpäin, ett'et luota minuun, kun kirous tulee päälleni. Selvällä päällä ollessani olen kunnon mies, mutta yksi ainoa viini-lasi voipi tehdä minusta aivan vastakohdan. Minä valehtelen, keinottelen, petän vaikka enkeleitä, saadakseni tyydyttää herätettyä himoani, ja silloin löytyy hetkiä, jolloin olen niin kiihkoisessa tilassa, että joka silmänräpäys pelkään ottavani askeleen sille tielle, jolta en enää voisi kääntyä takaisin. Se on kauhea, se on tuskallinen kiusaus. Mutta kun meillä on vieressämme tyyni ystävä, ystävä, joka kaikki tuntee, silloin olemme paljon rauhallisempia; tieto, että aina olet luonani, auttaa minua pysymään lujana."

"Bolton, oletko muistanut, että se virka 'Nais-maailman' toimituksessa, jonka Karolinalle tarjoat, pakoittaa hänet tulemaan Newyorkiin? Sinä tapaat häntä ja sinun täytyy uudistaa tuttavuutesi hänen kanssaan."

"Sitä en tahdo tehdä", vastasi hän epävakaisella äänellä.

"Mutta sinä et voi sitä välttää; sinun täytyy puhella hänen kanssansa viran eduista ja ehdoista."

"Sekin tulee sinun monien toimiesi lisäksi. Kaikki mikä häntä koskee täytyy sinun ottaa toimeksesi. Mutta nyt meidän täytyy vähän keskustella sanomalehtemme toimista tällä vuodella. Miksi sinä, Harry, tuhlaat kaikki voimasi pienien, vähäpätöisien kertomuksien kirjoittamisella? Miks'et kirjoita pitkää romania? Kuules nyt, poikaseni, minä olen päättänyt, että piakkoin on ilmestyvä Harry Henderson'in kirjoittama romani."

"Ja minä ehdoittelen sille loistavan nimen", lisäsi Jim Fellows, joka tuli huoneesen Bolton'in lausuessa viimeiset sanansa, ja asettui istuimeni taakse. "Kutsukaamme hänen taide-teostansa 'Henderson'in kauhu, eli verisen portinavaimen salaisuus.' Kas siinä päällekirjoitus, joka miellyttää yleisöä! Sanomalehti-romanien lukijat ovat tavallisesti tyttöjä, kahdentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, jotka, hajalla hapsin, laiskoitellen viruvat sohvalla, lukien jonkun kappaleen sanomalehdestä, ennenkuin nukkuvat päivällis-uneensa. Näissä romaneissa täytyy löytyä paljon verta, tappeluita, murhia, avioliiton rikkomisia ja suuri joukko salaisuuksia, muutoin eivät nämät ihastuttavat olennot voi lukea puolta tuntiakaan yhtämittaa."

"Luulenpa, että sanomalehti-romanit jo ovat kadottaneet arvonsa nykyaikaan", sanoin minä.

"Eipä varmaankaan. Nella-sisareni ei lue mitään muuta. Hän saattaa lukea viittä eri romania, sekoittamatta niiden sisällystä, ja hän vakuuttaa, että kaikki hänen tuttavansa yhtä-ikäiset tytöt tekevät samoin. Täytyy todellakin hämmästyä, kun huomaamme kuinka hyvin he oppivat tuntemaan ihmisiä ja maailmaa juuri tuon kautta. Nykyään on Nella-siskoni erittäin huvitettu eräästä nuoresta lady'sta, joka on liitossa kamaripiikansa kanssa, miestänsä väijyäkseen, ja joka sivulla löytyy siinä kertomuksessa vääriä valoja ja valheita, puhumattanikaan kaikista muista huvittavista asioista. Luonnollisesti tahdotaan tämän kautta ainoastaan opettaa nuoria naisia, ett'ei heidän pidä tehdä samalla tavalla. Kaikki tämä, näetsen, vaikuttaa hyvin jalostuttavasti kasvavaan sukuun."

"Mutta, vakavasti puhuaksemme, Bolton, eikö lehtesi ole kyllä vahva, voidaksensa johdattaa ja muuttaa yleisön makua, sen sijaan, että se nyt sitä seuraa vaan."

"Kyllä kaiketi; ja jos lehti olisi minun, tahtoisin koettaa", sanoi Bolton. "Mutta kun Hesterman antaa minun toimittaa sitä aivan vapaasti, vaatii hän, että minä toimitan sitä niin, että se miellyttää yleisöä. Kasvava polvi on huoletoin ja ajattelematoin, se tarvitsee jotakin höystettyä, purevaa, pistävää – sama se mitä. Mutta löytyyhän romaneihin muutakin höystettä, kuin salaliittoja, valheita, murhia ja muuta tuon kaltaista. Ja jos ajattelemattomat lukevat romaneja, miks'ei ajattelevaiset niitä heille kirjoittaisi?"

"Sitä heidän pitäisi tehdäkin", sanoi Jim, sytyttäen valkean, jonka kirkas loiste äkkiä valaisi pientä seuraamme. "Mutta kuulkaa nyt, niin kerron teille päivän tuoreimpia uutisia", jatkoi hän, heittäen pöydälle pari kutsumus-kirjettä. "Me, sanomakirjallisuuden lapset, totuuden julistajat, olemme kutsutut läsnä-olollamme kunnioittamaan Wat Sydney'n juhlaa ensi tiistaina. Kaikki Newyorkin rikkaimmat ja hienoimmat perheet tulevat sinne. Se tulee olemaan erittäin loistava, ja tiedänpä monta, jotka antaisivat vaikka pikkusormensa, sinne päästäksensä. Tahdotko tulla mukaan, Bolton?"

"En, minä en ole tuollaisiin tottunut", vastasi Bolton.

"Harryn nyt kaikessa tapauksessa täytyy tulla sinne, sillä olen luvannut kauniille Alice'lle, että tuon sinut sinne, vaikkapa raastaisinkin sinua tukastasi."

Mielelläni olisin kieltänyt, sillä ajattelin, ett'ei se ollut viisaasti tehty; mutta toiselta puolelta taas en ollut koskaan nähnyt Wat Sydney'tä, ja minun teki suuresti mieleni nähdä häntä yhdessä Evan kanssa. Kuinka olikaan, niin sain itseni vakuutetuksi, että minulla oli monta syytä mennäkseni sinne.