Kitabı oku: «Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta», sayfa 2
KOLMAS LUKU
Lapsuutemme onnela.
Äitini sanat herättivät eloon kaikki voimani. Nyt oli minulla silmämäärä pyrinnöilleni ja maatessani en enään muuta uneksinut kuin tulevaisuudestani. Tästä saakka mietin aina, miten vaan pikemmin kasvaisin suureksi ja väkeväksi. Olin lukenut kertomuksen Simsonista. Miten hän niin väkeväksi oli kasvanut? Varmaanpa hänkin kerran oli yhtä pieni ja heikko kuin minä. "Mahtoiko hän uskaltaa", ajattelin itsekseni, "ajaa lehmät kotia; mahtoiko hän jaksaa au'aista raskaita veräjiä, kun hänen kätensä vielä olivat pienet ja heikot; mahtoiko hän osata ratsastaa satulatta, silloin kun hänen säärensä vielä olivat aivan lyhyet?" Tällaisissa urotöissä olin minä oikea sankari ja päätin vielä enemmän karkaista itseäni, nostamalla raskaita vesiammeita, kiipeämällä ylös heinäsuoville, heittämällä sieltä sylen täydeltä heiniä, sekä täten kaikin tavoin saattaa itseni suureksi ja väkeväksi.
Seuraava päivä, tämän keskustelun jälkeen äitini kanssa, oli lauantai, ja minä sain luvan mennä Susie'n luoksi.
Hänen äitinsä talon luona oli laaja niitty, jonka viheriäisellä nurmikolla kasvoi suuri joukko punaisia apilaita ja keltaisia voikukkia. Mutta enin meitä siellä miellytti nuot suuret, mehuisat mansikat, jotka kasvoivat ruohojen ja mättäiden välillä pitkissä varsissa. Sanomattoman suloista oli Susie'n seurassa viettää kokonainen lauantai ehtoopuoli tällä niityllä! Kun muistelen tuota ihanaa aikaa, niin huomaan, että se ilo, jonka silloin lauantai päivän lähestyessä tunsin, oli paljo suurempi kuin se, jonka nyt tunnen, lähtiessäni kolmen viikon kesäiselle huvimatkalle.
Me olimme sanomattoman onnelliset täällä luonnon vapaudessa; hellästi autoin minä Susie'tä sammaltuneiden kivien yli, vattu-pensaikkojen ja kanervikkojen läpi, sekä nostin häntä aina, kun kiipesimme korkean aitauksen yli, joka niittyä ympäröi. Väliin kumarruimme alas ruohostoon, ikääskuin pieni lintu-pari lehtien joukkoon, ja iloitsimme, kun ei kukaan meitä nähnyt. Peippois-pari, joka oli pesänsä laatinut suureen, niityllä seisovaan puuhun, ihastutti meitä laulullansa ja oli ilomme ainoana todistajana. Varmaankin he ymmärsivät ilomme, ja olimmepa varmat, ett'eivät he ilmoittaisi kellenkään piilopaikkaamme.
Monta ja tärkeää salaisuutta ilmaisimme toisillemme, niinkuin esim. missä kauneimmat kukat kasvoivat, missä parahimmat mansikka-paikat olivat, ja lupasimme olla kenellekään muulle niistä mitään virkkamatta.
Eräänä päivänä löysimme pienen linnun pesän kanervikossa. Kuiskaten luimme siinä kolme pientä sinisen kirjavaa munaa, pyöreätä, hienoa ja kiiltävää, jotka olivat silmissämme kalliita kiviä arvoisammat. Itse pesäkin oli oikea taideteos.
Ystävällisesti puhuttelimme lintuja. "Älkää peljätkö, pikku linnut" sanoimme me; "tästä ei kenkään muu saa tietää"; ja sitte päätimmekin olla siitä puhumatta Tom Halliday'lle ja Jim Fellows'ille, sillä he varmaankin särkisivät ja hävittäisivät tuon kauniin pesän. Rintamme oikein paisui ilosta, kun meillä oli tällainen salaisuus vartioittavana, ja koko seuraavan viikon oli meillä sanomattoman vaikea olla tuosta puhumatta jokaiselle vastaan tulevalle. Me sanoimme koulutovereillemme, että tiesimme jotakin vallan kummallista, – jotakin, josta emme tahdo kellenkään virkkoa sanaakaan, sillä se olisi väärin tehty, – niin oli äitini sanonut; – me olimme luonnollisesti äideillemme ilmoittaneet mitä olimme löytäneet ja heiltä saaneet tarkimmat varoitukset velvollisuudestamme pitää lintujen salaisuutta omana salaisuutenamme.
Täällä meidän ihanalla niityllä kasvoi myöskin suuria, keltaisia liljoja, jotka loistivat niin kauniisti auringonpaisteessa ja joiden kukat nuokkuivat kuusi, seitsemän ryhmässä, korkeilla, kauneilla varsilla, ikääskuin kellotorni keijukaisien maailmassa. Ne kohosivat korkealle apilaiden ja voikukkain yli, ulottuen väliin meidänkin päittemme yli, ja me kurkistelimme kummallisella, salaisella ilolla niiden kultaisiin, mustankirjaviin kupuihin.
"Älä taita niitä, ne ovat niin kauniita", sanoi Susie minulle kerran, kun ojensin käteni taittaakseni liljan. "Anna niiden olla rauhassa, niin saamme katsella niitä jälleen, kun toiste tulemme tänne. Varsin hupaistahan on nähdä niiden nyökkäävän ja huiskaavan tuulessa".
Minä annoin suurempien olla rauhassa, mutta sain luvan poimia niitä, jotka kasvoivat yksitellen varressa. Läpi niityn kulki pieni puro, välkkyen ja hypellen monivärisien kivien yli, siellä täällä muodostaen pienen putouksen, veden taittuessa jonkun kallionlohkareen yli. Silmissämme olivat nämät pienet kosket yhtä merkillisiä, kuin Niagara ja kaikki muut suuret vesiputoukset, joille täysikasvuinen, hieno maailma nykyaikaan vaeltaa. Mutta tämä puro ja tämä koski olivat toki meille kaikkein rakkahimmat, sillä tämä puro oli meidän puromme ja nämät kosket meidän koskemme; me olimme nämät löytäneet ja olimme aivan vakuutetut, ett'ei kenkään muu tietäisi näistä mitään.
Erään tällaisen kosken luona, joiksi me näitä putouksia nimitimme, ja joka oli noin puolitoista jalkaa korkea, istuimme, mansikoitamme järjestellen täysinäisiin vakkoihimme, kun minä Susie'lle kerroin, mitä olin äitini kanssa puhellut edellisenä iltana.
Vieläkin muistan aivan selvään kuinka tuo pieni keijukainen nauroi minulle. "Minulle se on aivan yhdentekevää; eihän minulla ole mitään kiirettä, ja maltanhan odottaa kunnes kasvat suureksi ja tulet mieheksi. Saammehan aina olla yhdessä koulussa ja sitä paitsi, saammehan käyttää lauantai ehtoon miten halajamme", lausui hän. "Älä ole pahoillasi, Hazzy", lisäsi hän, istautuen viereeni ja kietoen hennon käsivartensa hyväellen kaulani ympäri, "me lemmimme toisiamme, ja onhan se yhtä hupaista nyt, kuin jos olisimme naineet". Mistähän sekin tulee, että ensimmäinen toimi, jonka hellempi tunne saattaa meidät tekemään, on lemmittymme nimen muuttaminen ja muodostaminen. Löytyykö ainoatakaan lasta, jonka nimestä, olkoonpa se kuinkakin lyhyt ja kaunis, lapsen äiti ei muodostaisi uutta lemmikki-nimeä? Kun Susie tahtoi olla oikein hellä ja ystävällinen minua kohtaan, kutsui hän minua "Hazzy'ksi", jolle me aina nauroimme, sillä hän oli ainoa, joka minua puhutteli tällä nimellä. Samoin kutsuin minä häntä "Lempikukakseni", syistä varsin luonnollisista.
"Tiedätkös, Lempikukkani, sanoin minä, tiedätkös mitä minä nyt olen hankkeissa tehdä? Minä opettelen itseäni väkeväksi, kuin Simson".
"Mutta miten se käypi laatuun", kysyi hän hämmästyneenä.
"Minä juoksen, hyppään, kiipeän, kannan suuria vesisankoja, ratsastan myllyyn ja juoksen alituisesti muiden asioilla; nyt minusta pian tulee oikea miehen mies ja oitis kun olen mieheksi päässyt, rakennan minä talon sinulle ja minulle, johon laadin vierashuoneen, salin, keittolan, ruokahuoneen ja – —"
"Ja pieniä vaatekammioita, joihin saamme ripustaa vaatteemme", keskeytti tuo pieni Evan tytär.
"Toden totta; minä laitan niin monta, kuin vaan tahdot ja juuri sille paikalle, johon itse ne haluat", vakuutin minä erinomaisella vapaamielisyydellä. "Sinua minä sitten suojaan ja karkoitan pois kaikki leijonat, karhut ja pantterit. Jos karhu tulisi sinua vastaan, Lempikukkani, niin repisin minä sen kahtia, juuri niinkuin Simson ennen teki leijonan kanssa".
Näin puhuessani siirtyi "Lempikukkani" aivan minun rinnalleni ja hänen katsantonsa kävi varsin totiseksi ja syvämietteiseksi.
"Mutta emmehän jätä äiti-parkaani yksin?" kysyi hän.
"Ei suinkaan! hänen täytyy tulla asumaan luoksemme", vastasin varsin jalomielisesti. "Minä rakennan hänellekin pienen, soman huoneen, ja minunkin äitini pitää tuleman luoksemme asumaan".
"Mutta eihän äitisi voi jättää isääsi".
"Ei; isäni tulee myöskin, kun hän vanhenee, eikä jaksa saarnata enään.
Kyllä minä pidän huolta heistä kaikista".
Pikku "Lempikukkani" katseli minuun luottavaisesti ja vakuutti, että olen kunnon poika; linnutkin visertelivät ikääskuin hyväksyen tuumani ja lentelivät iloisina ympärillämme niityllä. Hetken kuluttua meni aurinkokin majoillensa, vaipuen puiden taakse suuren, punertavan pallon muotoisena: silloin mekin, kädet täynnä liljoja ja vakkaset täynnä mansikoita, kiipesimme vanhan aidan yli ja tepastelimme kotiimme.
Monta hupaista hetkeä oli minulla sittemminkin, samana kesänä; se olikin onnellisin kaikista suvista koko ijässäni. Syksyn tultua samosimme pensastoissa kooten suuria varastoja maukkaita, ruskeita pähkinöitä. Hupaista oli istuskella noissa kuivissa lehdissä, jotka maahan olivat kokoontuneet, ja jotka pyrynä lentelivät jalkojemme edestä.
Huomattuani oikein oivallisen pähkinäpuun, kiipesin minä nopsaan ylös sen korkehimpiin oksiin, puistelin niitä niin lujasti, että nuot kauniit pähkinät tippuivat alas maahan, josta Susie poimi ne vasuihin, ylistäen minun nopeuttani ja voimaani. Tom Halliday oli paljon suurempi poika kuin minä, mutta ei hän ollut niin vikkelä puuhun kiipeämään, kuin minä olin; mitä taas tuohon suureen, kömpelöön Jim Fellows'iin tuli, niin ei Susie voinut olla nauramatta, ajatellessansa kuinka lystillisen näköinen Jim olisi, jos hän kiipeäisi noille hienoille oksille, joilta hän varmaankin putoaisi maahan kuin vanha säkki. Kun Susie oikein elävästi kuvaeli noiden suurien poikien kömpelyyttä, saimme väliin nauraa niin makeasti, että vesikarpalot valuivat poskillemme. Olenpa huomannut sukupuoleni heikkoudeksi senkin, että suurella mielihyvällä otamme osaa siihen nauruun, jota lempimämme naiset herättävät ivatessansa muita miehiä. Vanha Aatamimme pakoitti meidät ajatuksissamme repimään ja raatelemaan Jim'in ja Tom'in pyhitettyjä muistoja, ja se oli mielestämme varsin hupaista – sillä ymmärrettävästi siinä ei ollut mitään ilkeyttä ja olivathan Jim ja Tom kyllä hyviä poikia.
Joka päivä huomasimme aina paremmin, että me sovimme vallan hyvin pariskunnaksi, etenkin siinä, mitä talvivarastojen keräämiseen tuli. Meillä oli oikein oivallinen kellari, – pieni kuoppa, jonka minä olin kaivanut ja kivillä varustanut; siellä meillä oli koko talvivarastomme pähkinöitä, joita kootessa olimme saaneet monta kertaa vakavasti tuumiskella. Sitte tuli tuo ihana aika, jolloin isäni omenaviini oli valmistettava. Me kiipesimme silloin orsille, viini ammeiden yläpuolella, ja pujoitimme pitkät olki-putket viiniin, jota me niiden läpi imimme. Minä aina likasin vaatteeni, jota Susie ei koskaan tehnyt. Silloin hän aina nauroi minulle ja puhdisteli vaatteitani, niinkuin hän parhaiten taisi.
"Miten sinä aina saatkaan itsesi tuon näköiseksi", sanoi hän silloin äidillisesti nuhtelevalla äänellä.
"Kuinka sinä sitte taidat pitää itsesi aina noin puhtaana?" kysyin minä puolestani ja silloin hän aina nauroi, kutsuen minua likaiseksi pojaksensa.
Tuo pieni keijukainen nauroi usein minulle ja teki minusta hienosti ivaakin, mutta samalla kun hän huomasi, että veri nousi kasvoilleni, hyvitteli hän minua taas kiitoksillansa, aivan niinkuin oikean Evan tyttären sopii.
Väliin hän nuhtelikin minua oikein äidillisesti. Ollen äitinsä ainoa lapsi, oli hän tottunut aina olemaan rehellinen, ja hänen omatuntonsa olikin yhtä turmeltumatoin, kuin hänen pukunsakin. Minä taas olin varsin kiivas luonteeltani ja väliin olin niin vähällä kirota, kuin papin poika voi olla. Kun nuot suuremmat pojat löysivät meidän piilopaikkamme ja särkivät meidän pienet rakennuksemme, silloin tapahtui väliin, että kiljasin vihastuneena: "hitto teidät periköön", sellaisella voimalla, että itsekin hämmästyin.
Silloin Susie aina seisoi kalpeana ja pelästyneenä; sittenkuin minä olin hieman rauhoittunut, nuhteli hän minua äidillisesti ja koetti saattaa minut hyveen polulle, neuvoen minulle kaikki hyvät opetukset, joita äiti oli hänen sydämeensä istuttanut.
Selvään muistan vieläkin, miten hän seisoi edessäni, lempeänä ja vakavana, saattaen minut sen kautta hartaasti kuuntelemaan hänen opetuksiansa.
Susie oli opetettu tarkasti pyhittämään lepopäivää, josta muut lapset ylehensä pitävät varsin vähän väliä. Joka pyhä-päivä kävi hän kirkossa ja kehoitti minuakin ahkeraan siellä käymään. Ensialussa menin minä sinne ainoastaan sentähden, että toivoin saavani nähdä hänet siellä, ja kuta suuremmaksi kasvoin, sitä huolellisemmaksi kävin minä juhlavaatteistani, josta siskoni naureskellen minua huomauttivat. Kirkossa olivat meidän penkkimme aivan vierekkäin ja suurin iloni oli ristikon läpi, joka penkit eroitti toisistansa, salaa katsella Susie'tä. Hän oli viehättävän suloinen, puettuna sinisillä nauhoilla päärmättyyn, valkoiseen hameesensa; päässä oli hänellä pieni olkihattu, jonka alta tuuheat kähärät valuivat hänen hartioillensa; hameen alta näkyivät pienet siniset kengät – ja somatpa ne olivatkin!
Hän sanoi minulle, että pienet tytöt eivät koskaan saa kirkossa ajatella pukuansa; senpätähden Susie'kin koetti kääntää mielensä kaikesta turhuudesta ja hartaasti hän kuuntelikin saarnaa, tietämättä, että aivan likellä häntä oli silmäpari, joka uteliaasti ja yhtämittaa seurasi hänen pienintäkin liikettänsä.
Ihmisluonto on toki sitä laatua, että se ainoastaan osaksi voi tulla täydelliseksi; tämä tapahtuu yhtähyvin pienien kuin suurienkin pyhyyksien kanssa; huomasinpa siis väliin, että kun Susie'kin – varmaankin aivan sattumalta – loi sini-silmänsä minuun, vetäysi hänen suunsa hymyyn ja eipä paljo puuttunut syntisestä naurustakaan. Mutta, niinkuin tarkkatuntoinen nainen ainakin, huomasi hän oitis minkä vian hän oli tekemäisillänsä, ja silloin katsahti hän hartaasti pappiin, jonka saarnasta hän ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kuunteli hartaasti, kunnes nukku-matti hänet petti; silloin ummistuivat hänen kauniit silmänsä, ikääskuin kellokukka rankkasateessa; hänen niskansa kävi voimattomaksi ja hänen päänsä vaipui alas; hellästi laittoi hänen äitinsä mukavan sijan polvellensa, jolla Susie lepäsi levollisesti, kunnes saarna oli loppunut.
Talven tullessa pyysin minä veljeni laittamaan kelkan itselleni. Nykyaikaan ostetaan kauniiksi maalatuita kelkkoja puodeista, mutta minun kotiseudullani oli sellainen ylöllisyys tuntematoin; me valmistimme siis itse kelkkamme niin hyvin kuin asian haarat sen sallivat. Veljeni kysyi jos Susie'nkin piti lasketteleman tällä kelkalla, ja kun minä, kummastellen tuollaista kysymystä, vastasin: "tottakaiketi!" maalaili hän sen varsin somaksi. Sydän-käpyni oikein hempahteli, kun ensikerran lähdin noutamaan Susie'ta, tällä kauniilla kelkallani. Soma ja näppärä Susie olikin talvi-puvussansa ja hansikkaissa! Kireä talvipakkanen sai ruusut nousemaan hänen poskillensa, joiden ympärillä kiharat liehuivat. Matkalla kouluun oli pieni mäen-törmä; siinä istahdin Susie'n taakse kelkkaani ja sittenkös mentiin aika kieroa, nauraen ja iloiten. Tänä talvena olimme varsin usein kelkkamäessä; vaikka poskemme kävivätkin tuli-punaisiksi ja nenämmekin sai saman värin ja varpaita paleli, niin oli ilo kuitenkin sanomattoman suuri. Äitinsä johdannon alla kutoi Susie minulle pienet lapaset, jotka lämmittivät sekä käsiä että sydäntä, ja joiden katseleminen oli oikea nautinto silmillenikin. Päätökseni kasvaa suureksi ja voimakkaaksi oli aina mielessäni; senpätähden pinosin minä puita ja kannoin vettä äidilleni. Suurella säästäväisyydellä sain viimein kokoon melkoisen summan rahaa, jolla ostin sokerista valmistetun sydämen, yhtä suuren kuin kumpaisetkin kämmeneni; sen toiselle kyljelle oli maalattu kaksi pientä kyyhkyläistä, joita sininen nauha yhdisti ja toiselle kyljelle kaksi punaista, saman nuolen lävistämää sydäntä.
Eipä mikään taideteos olisi Susie'lle tuottanut suurempaa, todellisempaa iloa, kuin tämä. Sillä kaunisti Susie nyt nukkikaappinsa, jossa sille annettiin paras paikka ja vaikkapa aivan vähäinen imeminen yhdestä kulmasta ilmoitti, että se maistui sangen makealta, voitti taiteellinen aisti kuitenkin vatsan halun ja sokerisydäntä säilytettiin ainoastaan ihanneltavaksi.
Susie'n äiti oli varsin hyvä ystävä minun äitini kanssa; ensin mainittu olikin uskollisin lammas isäni laumassa. Kaikki mikä koski pastoria ja hänen perhettänsä, oli hänelle varsin suuresta tärkeydestä. Äitini oli hänelle kertonut minun naimis-tuumani; ja ehkä he olivat sille sydämellisesti nauraneet, olivat he kuitenkin lisänneet, että kummempiakin oli nähty. Olihan Susie'nkin äiti oppinut tuntemaan miehensä jo hänen poikana ollessa; eihän löytynyt mitään tuiki mahdotointa tässä vaihtelevassa, epävakaisessa maailmassa, ja emmehän edeltäkäsin tiedä, mitä huominen päivä kantaa helmassansa.
Vanhemmat siskoni suosittelivat meidän pientä eidylliä, sillä Susie oli nyt heidän lemmikkinsä ja leikkinukkensa; tosin he väliin hymyilivät yksivakaisuudelle ja totuudelle, jolla me olimme toisihimme kiinitetyt. Ah, suloiset viattomuuden päivät, kallis lapsuutemme onnela, miksi te niin pian poistuitte!
Ja liian pianpa ne poistuivatkin. Pian katosi tämä suloinen aika, pian kuin kesälinnun viserrys, kuin liljain ja lemmenkukkain kauneus. Mutta minun pieni "lempikukkani" oli liian puhdas ja hyvä kukoistamaan tässä matalassa maailmassa.
Talvi kului ja kevät joutui jälleen; taas me poimimme sinikelloja ja orvokkia ja kävimme yhdessä koulua, kunnes kesä tuli kauniimmallensa.
Silloin alkoi kauhea tuli-rokko raivota seudulla ja minun pikku "Lempikukka"-parkanikin sairastui siihen.
Minä muistan vieläkin aivan selvään viimeisen illan, jonka vietimme tuolla suloisella niityllä, jossa me edellisenä suvena olimme mansikoita poimineet. Varsin iloisina, oikein vallattomina, riensimme sinne ja löysimme runsaasti marjoja. Puhellen ja naureskellen juoksimme leikkiä lyöden sinne tänne, kunnes Susie äkkiä valitti päätänsä kivistävän ja kaulaansa kipeäksi. Minä pyysin häntä istautumaan puron rannalle, jossa sitten haudoin hänen päätänsä vedellä ja vaadin häntä odottamaan paikallansa, sill'aikaa kuin minä poimin hänelle mansikoita. Mutta pianpa hän huusi minut luoksensa, itki ja vaikeroitsi ja pyysi vihdoin, että veisin hänet kotiin äitinsä luokse. Minäkin peljästyin ja kävin varsin surulliseksi; vihdoin en voinut pidättää itkuanikaan, ja kuu tulimme veräjälle itkimme kumpaisetkin. Kun Susie'n äiti tuli meitä vastaan, pidätti Susie hetkiseksi kyynelensä, kietoi pienet kätensä kaulani ympäri ja suuteli minua hellästi.
"Älä itke enään, Hazzy; tapaammehan toisemme vielä kerran", sanoi hän.
Äitinsä nosti hänet käsivarrellensa ja kantoi hänet sisään; sitten en enään nähnyt lapsuuteni morsianta tässä maailmassa. Emme enään tavanneet toisiamme siellä, missä lemmen-kukat kukkivat ja tuuli tuuditteli kullankeltaisia liljoja. Hänen sulo äänensä ei enään kajahdellut muiden koululasten joukosta; hän ei enään istunut suuressa kirkonpenkissä – — – en koskaan, en koskaan saanut enään nähdä tuota pientä, hentoa olentoa, kullankeltaisilla kähäröillä ja taivaan siintävillä silmillä!
Eipä paljoa puuttunut ett'ei pikku "Lempikukkani" viime-suutelo ollut minullekin jäähyväissuutelo maailmasta. Siitä hetkestä muistan ainoastaan epäselvästi, kuinka itkien palasin kotiini, kuinka ei ruoka sinä iltana maittanut ja kuinka kivistävällä päällä, kuumeen ahdistamana menin levolle.
Seuraavana päivänä sanoi koti-lääkärimme, että minussakin oli tuli-rokko, joka niin monta lasta jo oli tappanut.
Sekanaisena unennäkönä en muista nyt enään muuta kuin, että päätäni kovin kivisti, ja että kauhea, polttava jano vaivasi minua, ehk'en sen sammuttamiseksi saanut pisaratakaan kylmää vettä, niinkuin sen ajan oivallinen lääke-tiede määräsi. Utukuvan kaltaisina näin ihmisiä hyörivän vuoteeni ympäri, vuoroon valvoen luonani ja antaen pahan-makuista lääkettä juodakseni. Päivä vieri päivän perään; hitaasti kului aika; voimattomana lepäsin minä vielä vuoteellani, tuijoittaen noita liikkuvia varjoja, joita akkunoiden ulkopuolella seisovien puiden lehdet muodostivat vuoteeni vastapäätä olevalle seinälle.
Eräänä iltana, kun makasin liikkumattomana, puoleksi uneksien, vuoteellani, kuulin kirkon-kellojen kajahtavan kuusi kertaa. Värähtelevät äänet aaltoilivat hiljaisen avaruuden läpi juhlallisina ja harvaan. Ne ilmoittivat, että minun pieni kuusivuotias "Lempikukkani" oli muuttanut tuonne, jossa aikaa ei lasketa päivän ja yön mukaan, jossa yötä ei enään löydy.
Kun minä paranin kertoi äitini, että pikku Susie nyt oli taivaassa. Synkkä, kylmä väristys kävi läpi ruumiini ja ihmeekseni en saattanut itkeä.
Kun katsahdan takaisin tuohon aikaan, kun muistelen mimmoinen pikku sydämeni silloin oli, niin muistan, että sydämeni sisimmässä tunsin katkeran surun ja kaipauksen, ehkä ulkoa päin olinkin kuin ennen.
Eräänä päivänä kuulin sisarieni keskenänsä miettivän, josko todella olin paljon pitänyt Susie'sta ja arvelivat jos minä surin häntä nyt.
"Niin, lapset ovat kuin pikku-eläimet; ne unohtavat kaikki, mitä ne eivät näe", sanoi toinen.
Mutta minä en ollut unohtanut. Minä en voinut enään mennä niitylle, jossa olimme yhdessä mansikoita poimineet, enkä pähkinäpuun luo, josta olin Susie-vainajalle pähkinöitä puistellut; väliin, sekä työssä että leikissä, tunsin äkkiä, että olin kadottanut jotakin, joka ei enään palaisi.
Kun lapsi kasvaa vanhempien siskosten parissa, joutuu hän varsin sivulle, ja omien puuhainsa tähden unohtavat he, että lapsi löytyy heidän joukossa; sillä tavalla syntyy lapsessa ujous ja kykenemättömyys selittämään tunteensa, jotka usein saattavat olla sekä syvälliset että voimakkaat. Lapsi ei voi käyttää kieltä mielensä mukaan ja sen sanavarasto ei riitä sisällisien tunteiden selittämiseksi.
Katkera, tuskallinen suru valtasi minut, kun muistin kadotettua ystävääni ja leikkikumppaliani; mutta ainoastaan äitini silmä oli kyllin tarkka huomaamaan, mitkä tunteet rinnassani valtasivat.
"Eipä tiedä; ehkä juuri tämä ystävänsä kadottaminen onkin viittaus hänelle korkeudesta", sanoi äitini. Eräänä iltana istautui hän vuoteeni laidalle ja puhui minulle taivaasta, sen ihanuudesta ja suloudesta, lisäten, että pieni Susie'kin nyt oli puhdas ja kirkas enkeli tuolla ylhäällä. Minä muistan, kuinka silloin puhkesin itkuun ja kovasti nyhkien huudahdin:
"Minä tahdon, että hänen pitää tulla tänne; minä tahdon nähdä hänet vielä kerran!"
Äitini koetteli kaikin tavoin lohduttaa minua, mutta se oli turhaa; minä itkin vaan ankarammin.
"Äiti, äiti! enkö enään koskaan saa nähdä häntä?" Sinä yönä itkin kunnes nukuin, ja silloin olin unissani olevinani tuolla tutulla, rakkaaksi käyneellä niityllä, mutta nyt siinä kasvoi paljon enemmän ja paljon ihanampia kukkia, kuin koskaan ennen. Aurinko loisti kirkkahasti tumman siintävältä taivaalta ja nuot tutut keltaiset liljat kohosivat ylenluonnollisessa loistossa ja ihanuudessa kohti korkeutta – mutta minä kuljin yksin. Äkkiä näin pikku "Lempikukkani", joka kiiruhti vastanani. "Susie, Susie, minun oma armas Lempikukkani!" huudahdin minä ja riensin häntä kohti; "eläthän sinä vielä, vaikka minulle ovat luuloitelleet, että olisit tuonen tuville muuttanut". – "Rakas Hazzyni, älä uskokaan että olen kuollut; en ole, en". Ja minä tunsin kuinka hänen pehmeät pienet käsivartensa kietoutuivat kaulani ympäri. – "Sanoinhan erotessamme, että me vielä tapaamme toisemme". "Mutta kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet kuollut", sanoin minä, ja katselin häntä tarkasti. Hän nauroi minulle samalla tavalla kuin hän niin usein ennen oli tehnyt; mutta hänen silmissänsä loisti kummallinen liekki, joka tuntui tunkeutuvan sydämeni sisimpään. – "Minä en ole kuollut, rakas Hazzyni", sanoi hän; "siellä jossa minä nyt olen, ei löydy kuolemaa nimeksikään; aina, aina tahdon sinua lempiä". – Tässä uneni himmentyi, aivan samalla tapaa kuin selkeässä vedessä kuva taittuu tuhansiin kiemuroihin, kunnes se kokonaan katoaa.
Luulin kuulevani suloisen soitannon viehkeitä säveleitä ja luulin tuntevani pehmeiden käsivarsien syleilyksiä; vihdoin heräsin, tuntien että olin lemmitty; – se minua taas rohkaisi ja lohdutti.
En voi koskaan unohtaa kuinka elävänä, kuinka todellisesti tapahtuneena tämä uni painui mieleeni. Se antoi uutta virkeyttä koko olennolleni ja tuntuipa juurikuin se olisi antanut takaisin sydämelleni sen osan, joka niin äkillisesti siitä oli temmattu. Nyt en enään, niinkuin ennen, väistellyt niittyä, vaan päinvastoin oli suurin huvini kävellä siellä yksin, poimia mansikoita ja varjella pikku-linnun pesää. Väliin heittäyin seljälleni nurmikolle ja loin silmäni siintävään korkeuteen; silloin tuntui juuri kuin olisi minulla kumppali, oli juurikuin pikku Susie olisi istunut vieressäni.
Ja eikö niin ollutkin?
Ehkäpä tämän epävakaisen, näkyvän, maallisen elämän rinnalla on tuonelan vihertävä laakso ja hiljainen vesi likempänä, kuin aavistammekaan, ja ehkäpä manalan majoille muuttaneet, jotka tietävät paljon enemmän meistä kuin me heistä, joskus saavat astua tuon pienen juovan ylikin, jota me kuolemaksi nimitämme, tullaksensa meitä lohduttamaan!
Tahi mikä voisi olla tarkoitus noiden pienien lapsi-enkelitten tänne lähettämisellä? Sanomattoman ilon meille valmistettuaan temmataan he luotamme, jättäen jälkeensä katkeran kaipauksen! Jos uskomme, että kaikkivaltias rakkaus löytyy, täytynee meidän myöskin otaksua, että näiden pienokaisien toimena on vuodattaa armahtavaa laupeutta maallisiin sydämihimme.
Eihän liene väärin toivoa, että nuot armaat pienokaiset, niillä lemmenkahleilla, joilla me heihin olemme sidotut, vetävät meidät jäljessänsä valon maailmaan, jonne he itse muuttavat; sillä eihän löydy puhtaampaa, rehellisempää lempeä, kuin se, jonka me heille omistamme.
Väliin ajattelen, ett'en olisikaan toivonut "Lempikukkaani" kauemmin eläväksi. Lapsi kuolee samalla kuin nainen muodostuu ja useimmiten ei nainen ole likikään niin viehättävä, kuin tuo pieni lapsi oli ollut. Lemmittävä ja lempivä lapsuus, vilpittömyydellään, luottavaisuudellaan, puhtaalla ja rehellisellä lemmellään on mielestäni niin suloinen ja pyhä aika, että se paremmin sopii olemaan taivaassa, – lapsuus, tuo viatoin, suloinen, aina tuoksuva kevätkukka valon valtakunnassa. Ehkäpä olivatkin ne juuri tällaisia hänen taivaallisessa valtakunnassansa löytyviä pienokaisia, joita Vapahtajamme muisteli ottaessaan lapset syliinsä ja siunatessaan heitä, kun hän sanoi: "sellaisien on taivaan valtakunta".
