Kitabı oku: «Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta», sayfa 24

NELJÄSKYMMENES LUKU

Onnentoivotuksia.

Minun kihlaukseni julkaiseminen matkaansaattoi, niinkuin tavallista on, pitkän sarjan onnentoivotuksia, sekä suullisia että kirjallisia. Bolton'in ilo oli syvä ja vakainen; hän pusersi isällisesti kättäni ja lupasi jättää erakko-komeronsakin, tullaksensa kanssani van Arsdel'in perheesen.

Mitä Jim'iin tulee, hyppeli hän niin rajusti että hän sai paperit lentämään aika tuulella.

"Kihlattu! sinä viekas kettu!" virkki hän. "Jos jätämme nuo tuntehikkaat herrat itsekseen, niin saamme pian havaita, mitä vehkeitä heillä on tekeillä. Sinä et siis turhanpäiten huokaillut, runoillut, puhunut ystävyydestäsi, voiton-haluttomuudestasi ynnä muusta. Niin, nyt nähdään, mikä sinun tarkoituksesi oli. Kuitenkin olet sinä ottanut oivallisen askeleen. Van Arsdel'in tytöt vastaavat jo sataa tuhatta ja lisää seuraa testamentissa. Siis, ei muuta kuin onnea sinulle, poikaseni! äläkä unhoita vanhaa vaariasi".

Ei olisi maksanut vaivaa puhua Jim'ille jalommista syistä käytökseeni, jonka tähden minun täytyikin ottaa hänen onnittelujansa vastaan onnenhakijana, vaikk'eivät minun mielipiteeni sekä ylpeyteni nyt, enemmän kuin muulloinkaan, sitä olisi suvainneet. Päältä katsoen näytinkin tosin onnenhakijalta, ja Jim'in mielestä oli asia päivää selvempi.

"Täytyy myöntääni, Harry, että tuommoiset seikat saattavat tällaisen raukan yksitotiseksi", sanoi hän ja asettui kahdenreisin tuolille. "Emme tiedä koskaan, koska oma vuoromme tulee. Ei kukaan ole varma; tänään sinä, huomenna minä. Kentiesi olen minä ennen viikon loppua kihlattu, minäkin – ken tiesi!"

"Ell'ei mitään pahempaa tapahdu sinulle, ei sinulla ole syytä pelkoon", sanoin minä. Koetapas onneasi, sinäkin; minun mielestäni ei sitä ole raskas kantaa".

"Mutta ajattele seurauksia, mies! Hää-reisu, hatturasiat ja sateen- ja auringon-varjot huolenasi, paistia ja kahvia kahdelle; hyyry ja henkirahat, torirahat, puotimaksut, kaikkia sataa sinun päällesi kuin tiilikiviä! Ja sitte, 'armahani, etkö tahtoisi ottaa selvää tästä?' ja, 'ystäväni, oletko pitänyt huolta tuosta?' tai, 'armas ystäväni, miksi annat sataa?' tai, 'käpyseni, kuinka monta kertaa tarvitsee minun sanoa sinulle, ett'en huoli liiasta lämmöstä?' ja, 'rakas ystävä, etkö tahdo mennä noutamaan kuuta ja seulaisia minun hattuuni?' Niin, kas tuossa on kylliksi työtä miehelle! Minä sanon sinulle, Harry, ett'ei naiminen ole leikintekoa!"

"Jos se voipi saattaa sinut yksitotiseksi, Jim, niin uskon, että niin on laita", vastasin minä.

"No, koska vietät häitäsi? Koska tulee tuo autuas päivä?"

"Aikaa ei ole vielä määrätty".

"Miks'ei? Sinun pitäisi kiiruhtaa. Ei siinä ole mitään viivyttämistä, ell'et juuri Parisista tuota hääkoristeita. No, minun täytyy myöskin lähteä sinne. Jos neiti Alice huolisi minusta, voisi meistäkin tulla pariskunta; tuohan olisi hupaista! Sanopas Harry, millä tavalla sinä suorit itsesi pulasta?"

"Mistä pulasta?"

"Niin, tuosta kosimisesta".

"Sen saat arvata, – en muista enää".

"Minä sanon sinulle, Harry, minä en koskaan tohdi kosia tyttöä, josta en ole varma. Minä tutkisin hänet ensin juurtajaksain, saadakseni tietää, huoliiko hän minusta vai ei".

"Jos sinä käytät tätä keinoa neiti Alice'n kanssa, niin saat luullakseni vertaisesi kanssa tekemistä. Minä arvelen, että hän osaa vaihtaa kielto- ja myönnytyslauseitansa yhtä hyvin kuin ranskalainen nainen".

"Oh, ei mikään ranskalainen nainen vedä vertoja sille lapselle", sanoi Jim, "vaikka ei voi kieltää, että hän onkin harakka; mutta, vakaasti puhuen, on Alice yksi Newyorkin suloisimmista tytöistä. Jim'in aika ei ole sentään vielä tullut. Älä siis häiritse minua, Harry, tuollaisilla joutavilla puheilla. Minun täytyy tänään ilmoittaa kolme kirjaa, ja minulla on vaan puolentoista tuntia aikaa".

Minä rupesin salaisesti toivomaan, että se onnettomuuden-pilvi, joka oli asettunut van Arsdel'in huoneen yli, pian puhkeaisi ja että asiat, tavalla tai toisella, tulisivat ratkaisevaan tilaan, jotta meidän asentomme tulisi maailmalle näkyviin sellaisena, kuin se todella oli.

Herra van Arsdel'in ilmoitukset minulle olivat sanotut kahden kesken, kuin ystävälle, niin ett'en minä voinut antaa niistä vihiä lähemmille ystävillenikään. Samassa kun kaikki katselivat minua rikkaan perillisen tulevana miehenä, teimme minä ja Eva huolella ja säästäväisyydellä arviolaskuja vastaisuudellemme, ja kun kaikki muut ajattelivat ainoastaan koristuksia ja komeutta, tuumimme me, kuinka me hylkäisimme maailman komeuden ja loiston, ja käsikädessä vaeltaisimme yksinkertaisuuden ja kohtuuden tiellä.

Viikko tämän jälkeen sain minä Karolinalta kirjelippusen, jolla hän minulle ilmoitti tulonsa kaupunkiin. Minä kävin oitis hänen luonansa ja sain häneltä onnentoivotuksia kihlaukseeni. Eva ja Ida van Arsdel kävivät myös piakkoin häntä tervehtimässä, ja näiden kolmen naisen kesken syntyi ystävyys, joka kasvoi tuolla ihmetyttävällä vilkkaudella ja voimalla, joka on niin omituista naisen luonteelle. Ida ja Karolina tulivat heti hyviksi ystäviksi.

"Minä olen niin iloinen siitä, että Ida on tavannut Karolinan", sanoi Eva. "Kun sinä ja minä nyt olemme niin usein yhdessä, pelkään, että yksinäisyys ikävystyttää Idaa, sillä hän on aina suosinut minua ja käyttänyt minua apunansa. Päälliseksi on minulla yhtäläisyyttä äitinikin kanssa, niin että minä voin olla yhdys-siteenä hänen ja Idan välillä. Molemmilla on täysi luottamus minuun ja he uskovatkin sentähden minulle kaikki salaisuutensa, eikä kumpikaan voi tulla minutta toimeen".

"Sen kyllä uskon", vastasin minä, "sen tiedän omasta kokemuksestanikin. Mutta nyt olen minä tullut ikääskuin kolmanneksi aineeksi, vetääkseni sinua pois tuosta, niin sanoakseni, kemiallisesta yhdistyksestä. Varsin luonnollista on, ett'ei se heitä miellytä".

"No, tuohan on luonnon järjestyksen mukaan! Äitini luopui äidistänsä isäni tähden, mutta, mitä Idaan tulee, olen minä iloinen, että hän on saanut ystävän, jolla on samat mielipiteet kuin hänelläkin. Toivoni on, että hän ensi vuonna lähtee Karolinan kanssa Parisiin, siellä lukeaksensa yhdessä hänen kanssaan. Kuules, Harry, minä luulin sinun olleen kihloissa hänen kanssaan? Kaiketi olitkin?"

"Hän ei olisi koskaan huolinut minusta – hän oli antanut sydämensä toiselle".

"Miksi hän siis ei ole naitu?"

"Hm! Hänen rakkaudellensa kävi niin, kuin usein käy totiselle rakkaudelle".

"Kerro minulle jotain siitä".

"Hän ei ole tehnyt minua uskotuksensa", vastasin minä välttäen.

"Sano minulle toki, ketä hän rakasti", pyysi Eva.

"Bolton'ia".

"Mitä, tuota vakaata, hienoa ja sävyisää Bolton'iako, joka oli kanssasi tuonnoin iltasella täällä! Me pidimme hänestä paljon! Minun mielestäni on hän pulskea mies, ja Karolina olisi varsin sopiva hänen vaimoksensa. Mistä syystä meni tämä liitto mitättömiin?"

"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei Karolina ole tehnyt minua uskotuksensa".

"Eikö Bolton'kaan edes".

"Evaseni", sanoin minä, tunteissani joutuneeni ahdinkoon; "minä vetoan sinun jalomielisyyteesi. Tämä on toisen salaisuus, jota en saa ilmaista, mutta jos sinä pyydät minua, niin en voi olla sitä tekemättä".

"Olkoonpa se sitte oikein tai väärin?"

"Niin, kaunis Eva, aivan samoin kuin Adam söi omenasta; siis, ole varovainen".

"Minä melkein kuolen halusta saada tietää, mutta ell'ei sinulla ole lupa puhua sitä, niin en tahdo kiusata sinua. Mutta, Harry, mieleeni juolahti muuan seikka; sinun sijassasi toimittaisin minä heidät pariksi".

"Olisiko sinulla todella rohkeutta naittaa kaksi henkilöä toistensa kanssa?"

"Olisi varmaan; minä en ole pelkuri, minä".

"Minulla ei ole sinun rohkeuttasi", sanoin minä, "mutta jos olet huvitettu siitä, tahdon ilmoittaa, että Bolton on uudistamaisillaan tuttavuuttansa, vaikk'ei hän ensin aikonut sitä tehdä".

"Sinä voit luullakseni kumminkin jutella minulle, mikä on syynä siihen".

"Sen teen mielellänikin. Siihen on syynä, samoin kuin moniin muihinkin hirvittäviin tapauksiin, kohtaus – ajajan-vaunussa".

"Vai niin!" sanoi hän nauraen.

"Niin; hän ajoi taannoin illalla pitkin Sixth Avenue'ta, kun hän äkkiä sai kuulla erään juopuneen vaunun johtajan käyttävän itseänsä hyvin sopimattomasti kahta naista kohtaan. Bolton riensi väliin, antoi miehelle nuhteita ja saattoi näitä molempia naisia kadun poikki heidän portillensa – samoin kuin eräs toinenkin kerran teki – kun samassa toisen naisen huntu poistuu naisen kasvojen edestä, valo katu-lyhdystä valaisee heitä ja toinen lausuu 'herra Bolton!' toinen 'neiti Simmons!' ja niin on romani alkanut".

"Ah, kuinka hauskaa! Luonnollisesti käypi Bolton Karolinaa tervehtimässä. Hänen täytyy niin tehdä, ymmärräthän?"

"Niin täytyi minun kumminkin tehdä samallaisessa tilassa".

"Ja sitte käypi asia itsestään. He ovat luodut toisilleen. Ida raukka, hän ei saakaan Karolinaa kanssaan Parisiin".

"Eikö? Minä luulen päinvastoin. Minä arvelen, että Karolinallekin olisi matkustus edullisempi".

"Niinkö luulet? Sinä et siis tahdo, että he tulevat naiduiksi?"

"En tiedä. Minä en tosin uskalla sanoa mitä tahtoisin, mutta en minä millään muotoa tahtoisi itselleni mitään edesvastausta seurauksista".

"Oi, Jumala! Tässä on jokin salaisuus, este, jotain tuntematointa, hirmuista, etkä sinä voi kertoa, mitä se on, enkä minä kysyä! Tämähän on hirveätä! Olleeko Bolton'issa mitään suurta vikaa?"

"Bolton on kunnianarvoisin mies kaikista niistä, joita minä tunnen", sanoin minä.

"Mitähän se siis on?"

"Emmekö jättäne tätä seikkaa salliman ja tulevaisuuden haltuun", lausuin minä.

YHDESVIIDETTÄ LUKU

Rikki-räjähdys.

"Harry, sepä nyt vasta on kirottua!" sanoi Jim Fellows, syösten sisään huoneeseni. "Sinä olet polttanut puitasi turhaan. Salama on iskenyt van Arsdel'in perheesen. Ukon miljonat ovat menneet Lightning rautatien velkojille, ja siinä seisotte te kaikki nyt tyhjin käsin! Menkää nyt jo kaikki hirteen! Minuakin tämä asia surettaa sangen suuresti".

Ja totta puhuen, ilmaisivatkin Jim'in kasvot niin paljon surua, kuin oli mahdollista hänen kasvoillensa. "Mutta sinä näyt aivan rauhallisesti kuuntelevan tätä hirmuista uutista", lisäsi hän.

"Katsos, Jim, minä tunsin aseman jo siiloin, kun kosin. Minä tiesin mitä piti tapahtuman ja olen iloinen, että se on tapahtunut, koska ei sitä kumminkaan olisi voitu välttää. Herra van Arsdel sanoi minulle vilpittömästi, mitä minulla oli odotettavana, naidessani hänen tyttärensä".

"Ja sinä ai'ot kuitenkin tanssia neiti Eva van Arsdel'in kanssa läpi elämän, ja elää päivänpaisteesta ja kauniista ilmasta?"

"Ei niin", sanoin minä; "meillä on aikomus näytellä tuota hauskaa näytelmää mies ja vaimo. Minä teen työtä Evan edestä ja annan kaikki, mitä ansaitsen, hänen huostaansa".

"Kuinka! Ell'ei tuosta vaan syntyisi toista virttä, kun menojen ja tulojen pitäisi käydä yhteen".

"Sitä me emme laisinkaan pelkää, sen saat nähdä".

"Eva on tähtyläinen tyttöjen joukossa", sanoi Jim, "juuri sitä parasta lajia. Ja Alice, sitte! Minun tulee kovin sääli häntä! Juuri kun hän oli astunut ulos maailmaan – ja niin pulskea tyttö sitte! Mikä vahinko!"

Tällä hetkellä tuli konttoripoika kirjeen kanssa.

"Evalta", sanoin minä ja avattuani sen, luin siinä seuraavat rivit:

Rakkaani! Myrsky on päässyt valloilleen, mutta ei kukaan meistä vielä ole joutunut kuolon uhriksi. Isäni ilmaisi tämän äidilleni eilen illalla, ja äiti meille tänään. Me olemme kaikki päättäneet olla rohkeita ja levollisia, jott'emme saattaisi vielä enemmän surua isällemme. Armas isämme! Meidän puolestamme hän ahkeroitsi, meidän tähtemme oli hän murheellinen, ja nyt me puolestamme olemme näyttävät hänelle, että me taidamme tyytyä uuteen asemaamme. Tule joutuun tänne. Äiti sanoo, että hän voi uskoutua sinulle, niinkuin pojallensa. Eikö tämä ole ystävällistä?

Oma Evasi.

"Minä menen heti sinne", sanoin minä.

"Minä tahtoisin myös jollakin tavalla näyttää sääliväisyyttäni", sanoi Jim, "mutta mitenkä? Äläpä huoli, minä ostan kukka-kiehkuran Alice'lle, ja sinä viet sen mennessäsi, monien terveisten kanssa".

Ja tämän sanottuaan juoksi Jim alas minun kanssani, syöksyi kadun poikki kukka-kauppaan, josta hän kukka-aarteiden joukosta valitsi suurimman ja kauniimman.

"Minä en millään muotoa olisi tahtonut lähettää hänelle näin hurjamaista kukka-kiehkuraa silloin, kun hän vielä oli kaikkein suosimana, mutta nyt olisin valmis tekemään mitä tahansa".

"Jim", sanoin minä, "sinä et ole ainoastaan ystävä myötäkäymisessä".

"En, minä tuen aina heikompaa, se on minun perus-aatteeni; mutta mene nyt, ja viivy kuinka kauan tahdot. Minä kirjoitan sinun kirja-ilmoituksesi. Minä tiedän varsin tesmälleen, mitä sinä niistä lausuisit ja minä teen arvosteluni niin syvämietteisiksi, ett'et sinä voi eroittaa niitä omistasi".

Kun minä tulin van Arsdel'in taloon, luulin heti ilmassa tuntevani, että jotain ratkaisevaa oli tapahtunut; sillä siellä tuntuu tavallisesti omituisemmalta, missä jotain merkillistä on tapahtunut. Tuo kulta-nauhoilla varustettu palvelija, joka aukaisi oven minulle, oli niin yksitotisen ja surullisen näköinen, kuin hautiaisvieras. "Neiti Eva on kamarissaan", sanoi hän, "mutta neiti Alice ei ole vielä tullut alas".

Minä lähetin hänelle kukka-kiehkuran sekä terveisiä herra Fellows'ilta, ja riensin Evan luo.

Minä tapasin hänet pienessä "Italiassaan". Hän oli hiukan vaalea ja hyvin totisen-näköinen, mutta ylipäänsä sangen hyvällä mielellä.

"Pahemmin ei juuri voi olla asiain laita kuin meillä nyt on", sanoi hän. "Isälläni oli osakkeita eräässä rautatie-yhtiössä, ja kun tämä yhtiö nyt on mennyt kumoon on hän joutunut kauheaan tappioon. Minulla ei ole käsitystä tästä, mutta loppu-päätös siitä on kuitenkin se, että isän täytyy luopua tavarastaan ja alkaa aivan alusta. Tämä talo, huonekaluineen päivineen, ilmoitetaan nyt myytäväksi, ja kaikki taulut viedään Goupil'in taulumakasiiniin; siitähän syntyy kaunis kokous".

"Mutta sinun taulujasi tässä huoneessa ei kaiketi lueta niiden joukkoon?" sanoin minä.

"Ah! minä kyllä luulin, että me saisimme pitää ne, mutta isäni tahtoo tarkkuudella ylös-antaa kaikki, mitä todella kuuluu hänelle – ja ovathan nämä taulut oikeastaan hänen. Minä ostin ne hänen rahoillansa. Menköötpä samaa tietä kuin muutkin; me emme kaipaa niitä, vai kuinka?"

"Emme, niin kauan kuin me omistamme toinen toisemme", vastasin minä, "ja mitä minuun tulee, niin siunaan minä tätä tapausta, joka jouduttaa yhtymistämme, vaikka se minua surettaakin sinun vanhempiesi tähden. Näetsen, meidän täytyy heti laittaa itsellemme uusi koti, eikös niin? Kuules, Eva, viettäkäämme häämme kesäkuussa, joka on vuoden ihanin aika, ja meidän hääretkemme olkoon sitte käynti äitiäni katsomassa. Tuolla vuoristossa on viehättävän ihanaa. Kuinka tuumit?"

"Kuten tahdot, Harry. Se ehkä onkin sopivin aika senkin vuoksi, että Ida nyt lähtee Parisiin, ennenkuin hän oli aikonut".

"Minkä tähden?"

"Idalla, näetsen, on kolmena viimeisenä vuonna ollut isäni koko ulkomainen kirjeen-vaihto hallussaan, josta isäni on maksanut hänelle jotenkin suuren palkan, jota hän ei laisinkaan ole käyttänyt, vaan säästänyt matkaansa varten. Hän on nyt tarjonnut isälle nämät rahat takaisin, mutta isä ei ota niitä vastaan sanoen, että Idan, ell'ei hän tahdo saattaa häntä kovin mielipahoilleen, tulee pitää ne ja matkustaa Parisiin, ja jos hän heti matkustaisi, voisi hän järjestää muutamia isän ulkomaisia asioita. Siis viipyy Ida täällä ainoastaan siksi, että häämme ovat pidetyt, ja heti niiden jälkeen lähtee hän".

"Me varmaankin vihitään samassa pienessä kirkossa, jota me koristimme pääsiäis-liljoilla", sanoin minä.

"Niin; kuinka vähän aavistimme me tätä silloin", vastasi hän; "mutta tästä juolahtaa mieleeni kysyä teiltä, herraseni, mitä te olette tehneet minun hansikkaallani, jonka samassa tilaisuudessa varastitte minulta? Sinä poika ilkiö, sinä et luullut kenenkään näkevän, mutta joku näki kumminkin".

"Sinun hansikkaasi on hyvässä säilyssä minun pyhimys-arkussani, useain muiden aarteiden kera".

"Sinä vilpillinen olento! Mitä olet sinä ottanut? Tunnusta!"

"Olkoon menneeksi, yhden nenäliinasen".

"Kurja! Mitä vielä".

"Kaksi hiusneulaa, yhden lakastuneen ruusun, kaksi helmeä, jotka putosivat sinun croquet-puvustasi ja yhden mansetin-napin. Lisäksi löytyy siellä kuiva myrtin-oksa, jonka sinä pudotit – äläs huoli, huhtikuun neljäntenätoista päivänä, istuessasi eräässä lehti-majassa puistossa".

"Vai niin; silloin kun sinä huuhkaimen tavoin töllistelit meihin. Minä muistelen nähneeni sinut siellä".

Nyt huomasimme me, että nauroimme kovemmin, kuin tilamme oikeastaan olisi sallinut; äkkiä kuului Evan isän askeleet ja silloin koetimme olla nauramatta.

"Tuolla tulee isä-raukkakin. Onko häpeällistä, että nauramme? Kyllähän meidän pitäisi olla totisia nyt, mutta minä en voi. Sisäinen vilkkauteni ei anna tukehduttaa itseänsä".

"Yhtähyvin voimme nauraa kuin itkeä, kaikissa kohtaloissa", sanoin minä.

"Se onkin monta vertaa parempi", vastasi hän. "Mutta, vakavasti puhuen, luulenpa että isämmekin nyt, kun kaikki on ohitse on tyytyväinen. Silloin kärsi hän enin, kun hän teki työtä ja pelkäsi onnettomuutta, eikä uskaltanut sanoa meille miten asiain laita oikeastaan oli".

"Ei löydy onnettomuutta, joka olisi niin kauhea, kuin pelko siitä", sanoin minä, "ja Pandoran rasian pohjalla löytyy aina joku toivo jäljellä".

"Aivan niin, herra kirjailija, ja tämän selvittämiseksi minä tahdon kertoa erään uutisen. Viime viikolla kirjoitimme, Ida ja minä, veljillemme, jotka ovat Cambridge'ssä ja kerroimme heille kaikki pelkomme ja pahat aavistuksemme, ja tänä aamuna saimme heiltä hyvin järkeviä kirjeitä kumpaiseltakin. Katsos tässä mitä Tom kirjoittaa", sanoi hän aukaisten erään kirjeen. "'Sano isälle, että minä kyllä luulen voivani pitää huolta itsestäni. Minulla on ainoastaan tämä vuosi jäljellä täällä oltavana ja minä en ai'o alkaa toista lukumäärää, sillä minulle, ja asuinkumppalilleni, on tarjottu paikka rautatiellä. Minä ai'on tehdä työtä kuin viisi miestä, ja teen itseni niin välttämättömäksi heille, ett'eivät he voi tulla toimeen minua paitsi ja kun ensikerran kirjoitan teille, saan varmaankin kertoa, että olen koroitettu jonkun osaston pää-mieheksi. Olkaa huolettomia minusta'. – Ja tässä on kirje Will'iltä, joka kysyy miks'ei isä ole ennen asiata ilmoittanut. 'Me olemme tuhlanneet enemmän rahaa, kuin olisimme tarvinneet, mutta nyt ai'omme olla säästäväisiä. Viime viikolla olin kilpa-soutua katselemassa Worcester'issa ja kirjoitin, omaksi hauskuudekseni vaan, kertomuksen siitä 'Argus'-lehteen. Oitis sain kirjeen, jossa minua pyydetään sanomalehden kirjeenvaihtajana matkustamaan kaikkiin suuriin vaali-kokouksiin. Saan kolmekymmentä dollaria viikossa, paitsi matka-kustannuksia ja ruoka-rahaa. Huomaat siis, että olen yht'äkkiä joutunut kirjailijaksi. Me ai'omme myydä kaikki maalauksemme ja huone-kalumme jollekin vastatulleelle ja asetamme menekkimme niin, ett'ei isän tarvitse lähettää meille vähintäkään rahaa, ennenkuin hän pääsee noista ikävistä asioistaan. Sano äidillemme, ett'ei hänen tarvitse olla murheellinen; me kyllä pidämme huolta hänestä, ja sekä Tom että minä teemme voimaimme mukaan työtä hänen edestänsä'."

"Oivallisia poikia!" sanoin minä. "Onnettomuutta mielellänsäkin kärsii, nähdäkseen kuinka hyvin he käyttävät itseään. No", lisäsin minä, "mikä päivä määrätään hää-päiväksemme? esimerkiksi neljästoista päivä kesäkuuta?"

"Siihen kysymykseen en minä voi varmuudella vastata, sillä minun täytyy ensin neuvoitella äitini kanssa. Älkäämme vielä määrätkö päivää, sillä se haihduttaa toivon poesian".

"No, kesäkuun kuluessa me varmaan kuitenkin vietämme häämme?"

"Niin, jos sallima sen myöntää", vastasi hän, "nimittäin jos äiti, Ida, Maria-täti ja kaikki muut siihen suostuvat".

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Ilta ennen häitämme.

Jos romanit ovat kuvauksia todellisesta elämästä, täytyy meidän tulla siihen päätökseen, että askel rikkaudesta köyhyyteen ei ole Amerikassa yhtäsuuri onnettomuus, kuin muualla maailmassa.

Jos miljonain omistaja Englannissa esimerkiksi äkkiä joutuu köyhyyteen, on sen seuraukset melkeen samat, kuin jos hän olisi tehnyt jonkun häpeällisen rikoksen. Jos jonkun vanhan mies-paran äkkiä täytyy jättää kaiken omaisuutensa velkojilleen, lopettavat kaikki tuttavat kanssakäymisensä hänen kanssaan. Ei kukaan käy enää hänen vaimoansa tervehtimässä, eikä ole häntä tuntevinansakaan kadulla, ja se perhe, joka hyväili tytärtä ja suuteli maata hänen jalkainsa alla, saadaksensa hänet poikansa puolisoksi, pakoittavat tämän poikansa luopumaan kaikesta tuttavuudesta tuon tyttären kanssa, ja jos hän kuitenkin ottaa hänet vaimoksensa, karkoittavat he poikansa pois kodistaan.

Amerikassa on päinvastoin. Mies voipi asioissansa köyhtyä, mutta ei hän sentähden kadota ystäviänsä, kunniatansa ja arvoansa yhteiskunnassa. Hän muuttaa pienempään asuntoon, saapi jonkun toimen, jolla hän voipi kunniallisesti elättää itseänsä, ja tuttavat ja ystävät käyvät tervehtimässä hänen vaimoansa aivan kuin ennenkin. Ystävät ja naapurit auttavat heitä kukin voimainsa mukaan, ja nuori mies, joka tuollaisen onnettomuuden tapahtuessa murtaisi liittonsa tyttären kanssa, olisi pian kaikkien pilkkana.

Newyorkin arvokkaimmat miehetkin kunnioittivat suuresti herra van Arsdel'ia. Hänen luusimatoin kunniantuntonsa ja järkähtämätöin rehellisyytensä vaikuttivat, että kukin otti osaa hänen onnettomuuteensa. Yhdistetyillä voimilla hankittiin hänelle paikka tulli-virastossa, josta hän voisi saada riittävät tulot. Sanalla sanoen, siihen aikaan kun häitäni varustettiin oli van Arsdel'in perhe joutunut rikkaudesta asemaan, jossa he auttavasti tulivat toimeen. Tuo komea kartano Fifth Avenue'llä oli jo myytäväksi ilmoitettu ja meidän häiden piti olla tämän perhe-draman viimeinen näytös, tällä näyttämöllä. Oitis häittemme jälkeen oli aikomuksemme lähteä äitini luo New Hampshire'n vuori-seutuun ja herra van Arsdel aikoi perheineen muuttaa kesäksi tuonne vanhaan kartanoon, jossa hänen äitinsä vielä asui.

Häitämme valmistettiin kuitenkin sangen suurella ilolla, ja monet ystävät ja sukulaiset näyttivät suurta osan-ottavaisuutta. Avio-liitto, jonka tosi lempi solmii, herättää aina aistinmukaista hellyyttä ja osan-ottoa muiden puolelta. Evasta oli kaikki hänen tuttavansa pitäneet hyvin paljon, senpätähden saikin hän suuren joukon lahjoja kaikkialta.

Vihdoin läheni tuo tärkein kaikista päivistä ja minä astuin van Arsdel'in palatsin portaita ylös, viettääkseni viimeisen illan Eva van Arsdel'in kanssa. – Hän tuli minua vastaan kamarinsa ovella.

"Sepä oli hyvä että tulit, Harry", sanoi hän; "Minulla on niin paljon sinulle kerrottavaa. Portin kello on soinut alituisesti kaiken päivää ja lahjoja on oikein satamalla satanut. Meillä on kaksittain talouden välttämättömimpiä tarpeita. Suola-astioitakin on semmoinen paljous, ett'en ole joutunut niitä lukemaankaan."

"Tuo on kaikki varsin hyvin! Suola on kuvaus vieraanvaraisuudesta", sanoin minä. "Suola-astioita siis ei voi koskaan olla liiaksi."

"Ja katsos tänne, Harry", jatkoi hän, "hää-hame on jo tullut. Tullery on tuskin koskaan ennen niin tarkkaan täyttänyt lupaustansa. Katsos tänne nyt!"

Erään istuimen yli oli levitetty aivan kuin pilvi hienosta kankaasta.

"Kaikki tämä on lahja Idalta. Hän on lahjoittanut minulle koko morsius-puvun ja Tullery-parka on tehnyt parastansa sen valmistamisessa, vaikka hän neuloikin sitä kyynelet silmissään. Hänellä on hyvä sydän ja näkyy todella kiintyneen minuun, ehkä sentähden ett'en koskaan torunut häntä, vaikk'ei hän aina pitänytkään sanaansa. Meidän tyttöjen kautta on hänellä aina ollut hyvät tulot; eipä ihme jos hän vähän sureekin meitä. Uskotko Harry, tuo vanha vaimo oikein suuteli minua!"

"Se ei minua laisinkaan ihmetytä", vastasin minä.

"Minäkin olin hyvin hellä hänelle. – Mutta mitä pidät morsius-puvustani?"

"Mitäkö pidän siitä? se on kuin aamu-pilvi, kuin pyhyyden puku, kuin joku selittämätöin autuudensalaisuus! Tuntuupa juuri kuin se mielisi haihtua ilmaan, ennen huomeista päivää."

"Hui, kuinka kauheata, Harry! Sinä et saa ajatella noin synkästi, kaikista esineistä, joita näet. Aukaise silmäsi ja huomaa, että Tullery sulasta armosta on kaunistanut hameeni aivan uusilla koristeilla, jommoisia muut tytöt eivät vielä ole nähneetkään. Se on hänen omaa keksintöänsä. Sano, eikö se ole viehättävä?"

"Erittäin viehättävä!" vastasin tottelevaisesti.

"Sinä et ihmettele – sinä et ole oikein herännyt vielä, luulen minä."

"Minä ihmettelen, minä ihailen, teen mitä vaan tahdot; mutta en voi estää, että tuntuu juuri kuin sinä haihtuisit, katoaisit näissä pilven-tapaisissa koristeissa."

"Mitä? Kylläpähän pian huomaat, että minä sekä näyn, että tunnun pienenä, pistäväisenä okana kyljessäsi. Mutta katsos nyt tänne, täällä ovat jalkineeni!" ja tämän sanoessaan asetti hän eteeni pienet, teräväkärkiset, miellyttävät jalkineet, valkoisesta silkki-kankaasta, korkeilla koroilla ja säihkyvillä helmi-soljilla.

"Mutta tule nyt, Harry", jatkoi hän vilkkaasti; "minä olen vähän levotoin huomeisen päivän tähden. Sinä et ole koskaan ennen ollut naimisissa, senpätähden on parasta, että saat vähän opetusta, miten sinun tulee käyttää itseäsi huomenna."

"Myönnän", vastasin minä, "että olen hyvin outo tuossa asiassa."

"Luonnollisesti; mutta minä olen ollut morsiusneitsyeenä monta monituista kertaa ja olen nähnyt kaikki, joka voipi tapahtua tuollaisissa hupaisissa tilaisuuksissa. Minä olen nähnyt kuinka monet miehet ovat kömpelöitä, kuinka he aina astuvat jonkun esineen päälle, jonka kanssa heidän jaloillansa ei pitäisi olla vähintäkään tekemistä, kuinka he nyppilöivät sormusta ja kuinka heillä aina on vaikea saada hansikkaat käsistään. Kaikki tämä on hyvin tukalaa, ja nyt täytyy sinun luvata, ett'et saata minulle häpeätä tuollaisien kömpelyyksien kautta."

"Hyvä, hyvä, neuvo minulle tarkasti miten minun tulee tehdä, ja minä lupaan oppia kaikki aivan ulkoa."

"Kuule sitte, ystäväni", lausui hän. "Kaikki on jo valmistettu huomeseksi; vaunut tulevat kello kymmenen ja juhla-menot alkavat kello yksitoista. Kirkon ovella muodostuu seura seuraavalla tavalla. Ensin käypi Jim Fellows ja Alice, sitte äiti ja sinä, sitte isä ja minä, ja kun me tapaamme toisemme altarin luona, niin ota vaari minne asetat jalkasi, ett'et astu liinikolleni etkä tylli-liepeilleni, sillä vaikka ne ovatkin utu-pilvien kaltaiset, et sinä toki voi astua niiden läpi. Laita myöskin niin, ett'eivät hansikkaasi istu kovin lujassa, ja että sinulla on sormus oitis käsillä. Nyt ystäväni, kertokaamme vihkimisen kaikki kysymykset ja vastaukset."

Me luimme ne tarkasti läpi; äkkiä osoitti Eva sormellansa erästä sanaa ja katseli minua silmiin.

"Totella, Harry", lausui hän, "eikö tuo ole omituinen sana sinun ja minun välillä? Minä en voi sitä ymmärtää. Tähän saakka olet sinä aina totellut minua."

"Niin, näetsen, Eva, aina siitä saakka kun Aatami otti omenan Evalta on mies totellut vaimoa; senpätähden ei sana totella olekaan tarpeen heidän lupauksessaan. Muu ei auta, vaimojen täytyy luvata totella, sillä heidän hentoja, hienoja olentojansa ei voi sitoa mihinkään lakiin."

"Mutta, Harry, tästä sanasta voin järkevästikin kertoa sinulle jotakin. Tytöt ovat usein hyvin vallattomia! Jane Seymour esimerkiksi kertoi, että hän lausui 'olla iloinen' 'totella' sanan sijaan ja Maria Elmore jätti koko sanan mainitsematta. Mutta kun seisomme Herran alttarin edessä ja teemme lupauksen, niin tulee meidän käsittää mitä sanomme ja pitää kaikki mitä lupaamme."

"Kultaseni, jos pelkäät tätä juhla-menoa, niin jätetään se tykkänänsä pois. Sivili-aviot ovat nykyaikaan hyvin tavallisia."

"Älä puhu tuosta mitään, Harry! Minäkö menisin naimisiin ilman vihkimistä kirkossa. Mitäs ajattelet? Minä puolestani en voi siihen myöntyä; enpä pitäisi siinä tapauksessa itseäni oikeana avio-puolisonasi."

"Niinkuin tahdot, pieni kuningattareni, tehdään niinkuin tahdot. Jos lupaat totella minua olen varsin kiitollinen tästä kunniasta; ja jos tuo lupaus antaisi minulle joitakuita oikeuksia, niin saat sinä niitä antaa minulle; minä en vaadi mitään."

"Mutta mitä nainen lupaa, kun hän alttarin edessä lupaa totella?"

"Hän lupaa totella miestänsä kaikessa, joka ei sodi jumalallista lakia vastaan."

"Mutta tarkoitetaanko sillä, että hänen joka tapauksessa kun mies ja vaimo ovat eri mieltä, täytyy mukautua miehensä mielen mukaan?"

"Jos hän on tehnyt niin tyhmästi, että hän on antanut tuollaisen lupauksen miehelle, jolla ei ole järkeä eikä kunniantuntoa ja joka vaatii että hänen tahtonsa on vallitseva kaikessa, niin en voi ymmärtää muuta, kuin että hänen on totteleminen."

"Mutta sellaisien henkilöiden välillä kuin sinä ja minä olemme, Harry?"

"Meidän kaltaisten henkilöiden välillä, armahani, ei tuolla sanalla, minun ymmärtääkseni ole vähintäkään arvoa. Totteleminen ei voi tulla kysymykseen muualla kuin siellä, jossa käsketään, ja mitä siihen tulee, että minä käskisin sinua, niin voisin yhtähyvin käskeä aurinkoa ja kuuta."

"Mutta, tiedäthän Harry, että me emme aina voi ajatella aivan samoin jokaisessa eri asiassa."

"Silloin keskustelemme asiasta, ja se, joka esittää parhaat syyt puolustukseksensa, vallitkoon. Olkaamme niinkuin kaksi hyvää ystävää, jotka kokevat edistää jotakin pyrintöä; tutkikaamme asiaa joka kannalta, siten saapi väliin toinen, väliin taas toinen asian oman mielensä mukaan."

"Mutta, Harry, tämä ei ole aivan selvänä minulle. Miksi raamatussa seisoo, että vaimon aina tulee totella? Perhe-asioissa tietää vaimo enin, hän voipi siis arvostella kutakin perhettä koskevaa asiaa paremmin, kuin mies."

"Tämä määräys on, minusta nähden, yksi noista laajoista määräyksistä, jotka ovat selvän järjen avulla tulkittavat. Alhaisemmissa kansan-luokissa, jossa raaka voima on vallan päällä, on vaimo aivan kokonansa miehensä alamainen, ja ainoastaan kuuliaisuudella ja nöyryydellä saattaa hän ylläpitää rauhan kodissaan. Mutta ihmiskunnan korkeimmissa piireissä, joissa mies ja vaimo ovat toistensa uskollisia seurakumppalia ja vertaisia, siellä ei tuo käsky vaikuta mitään pahaa, sillä ei mies koskaan tahdo käyttää sitä hyväksensä, yhtävähän kuin ruumiillista voimaansa."

"Nyt ymmärrän", virkki Eva, "tämä käsky on samaa laatua kuin se, joka käskee lasten tottelemaan vanhempiansa. Kun lapset ovat kasvaneet suuriksi, joutuneet naimisiin ja saaneet omat kodit, silloin ei vanhemmat enää muistakaan koko käskyä."

"Aivan niin, ystäväni", vastasin minä; "sinä ja minä olemme kristillisen kirkon täysikasvuisia lapsia, ja käsky totella on tuo vanha kuori, jonka sisällä lemmen kukka kasvoi, mutta kun tämä on puhjennut, kun täydellisyys on astunut esiin, katoaa se, mikä on vaillinaista."