Kitabı oku: «Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta», sayfa 7

KYMMENES LUKU

Karolina serkkuni.

"Sinun täytyy nyt mennä tervehtimään Karolina serkkuasi", sanoi äitini, kotiintuloni jälkeisenä päivänä; "etpä voi arvata kuinka sieväksi hän on kasvanut".

"Hän on oikea malli kaikille tytöille", sanoi Jaakko-eno; "hän on tyttö, joka saattaa tehdä paljonkin elämän sulostamiseksi".

"Hän on erittäin säästäväinen ja taitava perheenemäntä", sanoi Polly-tätini; "hän on malli perheen emännillekin".

Kun Polly-täti sanoi jostakin tytöstä, että hän kelpaisi malliksi perheen-emännille, oli tuo lause saman arvoinen kuin tohtori-diplomi miehelle, ehkäpä vähän enemmänkin, sillä Polly-täti punnitsi aina tarkoin sanansa eikä sanonut mitään ainoastaan "tavan vuoksi", itse asiaa ensin arvostelematta.

Vanhat ihmiset, jotka kauan ovat eläneet onnellisessa aviossa, tahtovat mielellänsä, – hyvässä aikomuksessa luonnollisesti – ruveta avion välittäjiksi. Jos he ovat niin ymmärtäväisiä, kuin ne, joiden seurassa minä oleskelin, eivät he anna tämän halun kovin selvään ilmaantua, eivätkä suorastansa kehoita nuorta miestä koettamaan onneansa, sen tahi sen tykönä, hyvin tietäen että tämä keino useimmiten saattaa nuoren miehen tuumat tykkänään raukeamaan. Äitini vähäinen viittaus, Jaakko-enon ylistys-lauseet ja Polly-tädin vakuutukset olivatkin ainoastaan luonnollisia muistutuksia. Karolina serkkuni oli toisen enoni ainoa tytär. Hänen isällänsä, joka oli muuan noista yhteiskunnalle niin hyödyllisistä miehistä, oli suuressa määrässä miehen avuja ja ominaisuuksia. Hän oli voimakas, teräväjärkinen ja järkähtämättömästi rehellinen, mutta erittäin ankara. Tämä epätasainen kallio, läpensä kova kuin kivi, oli vaimoksensa saanut hellän naisen, jonka oli onnistunut tunkeutua hänen sydämeensä ja kukoistaa sen monessa aukeamassa ja lomassa. Hän oli lahjoittanut miehellensä koko sarjan poikia ja kukoistavia tyttäriä. Kun hän pari vuotta sitten kuoli, otti Karolina perheen ja isänsä talouden hoidettavaksensa. Karolina muistui aina mieleeni hyvänä koulu-toverina; aina hän oli hyväntahtoinen, vakava ja terävä-järkinen; ja jos koska tarvitsin apua vaikeissa käännöksissä tahi suuretieteellisien problemien ratkaisemisessa oli hänen apunsa aina tarjona. Siihen aikaan ei hän toki ollut mielestäni laisinkaan kaunis; tosin löytyi hänen kasvoissansa joitakuita piirteitä ja vähän haamua mahdolliseen kauneuteen, mutta silloin hän vielä oli laiha ja kalpea ja häneltä puuttui ruumiin kaarevuus ja somuus.

Ylioppilaana ollessani tapasin Karolinan ani harvoin, ja viime kerran kotona ollessani oli hän pois kotoansa. Eipä siis ihme jos suuresti hämmästyin, kun seuraavana pyhänä kirkossa näin Karolinan seisovan lehterillä, muiden laulavien naisien joukossa, kirkkaassa päivän valossa, joka pyhänä valona ympäröi koko hänen olentonsa. Minä hieroin silmiäni, sillä hämmästyin suuresti, kun näin edessäni täydellisen kaunottaren, aivan omituista laatua, joka näytti pysyvän muuttumattomana kauemmin kuin Uuden Englannin naisien kauneus yleensä. Minä näin edessäni pään ja vartalon Venus'en muotoiset, ruumiin soman ja täyteläisen ja poskilla hehkuvan punan, joka ilmoitti terveyttä ja voimaa löytyvän tuossa ruumiissa ja joka antoi suuremman loisteen noille silmille, joita aina olin ihaellut, jo silloinkin kun ei Karolina mielestäni ollut laisinkaan kaunis. Hänen luonnollista kauneuttansa kohoitti vielä tuo syntyperäinen taito, joka muutamilla naisilla on aistintapaisena omituisuutena, pukeutua ulkomuotonsa mukaisesti. Hänen puvussansa ei löytynyt mitään liikanaista koristetta, eikä mitään silmäänpistävää, niinkuin useilla maaseudun kaunottareilla on; päinvastoin oli hän varsin yksinkertaisesti puettuna, mutta hänen pukunsa soveltui niin täydellisesti hänen ulkomuotoonsa, että se osoitti hänellä löytyvän täydellisen "pukeuma-taidon".

Eno Ebenezer Simmons asui noin kaksi englantilaista penikulmaa kotoani; ja mainittuna iltana, teen juotuamme, sanoin äidilleni, että ai'on mennä enoni luo, Karolinaa tervehtimään. Minä kyllä huomasin, että kotolaiseni mielellänsäkin näkivät minun lähtevän tällaiselle matkalle; ja, rupesinpa aavistamaan, että heidän ajatuksensa kulkivat samaa suuntaa kuin tavallisesti maalla, kun nuori mies, palatessansa yliopistosta seppelöidyllä otsalla, tapaa nuoren neidon, joka on seudun kaunotar ja naisellisen täydellisyyden malli. Eihän heillä ole muuta tehtävää, miettivät he, kuin rakastua toisihinsa ja päättää yhdessä kiivetä "vaivaloisuuden vastamäkeä" ylös. Otaksun ett'eivät kielikellot syntymäkylässäni voineet keksiä muuta sopivampaa ja mahdollisempaa keinoa päättää meidänkään tulevaisuudestamme.

Mutta – samahan se on, jos minä sanon sen nyt heti tahi vasta myöhemmin, me emme laisinkaan rakastuneet toisihimme, ehkä olimmekin parhaimmat ystävät, mitä saattaa olla ja vaikkapa olin yhtä paljon enoni luona kuin kotonani, joten olimme alituisesti toistemme seurassa – ja tilaisuutta rakastumiseen siis ei puuttunut. Mutta suhteemme oli vakava ja tyyni, kuin jos olisimme olleet sisarukset.

Vaikka Karolina olikin kaunis nainen, en minä koskaan huomannut hänessä vähintäkään n.k. luvallista keikailemista, koketteriaa. Löytyy naisia korkeimmissakin säädyissä, joiden luonnollisin ja viattomin huvi on kietoa kahleisinsa joku mies, jonka sydäntä he eivät tahdo voittaa, sillä lumous voimalla, jonka tietävät omaavansa miesten yli. Jos ovat järkeviä ja hyvin kasvatettuja, koettavat he hillitä tätä haluansa, mutta kietovat kuitenkin, vasten tahtoansakin, mies-parkoja monella tuhannella tavalla, johon en tiedä muuta syytä, kuin että se on heidän luonnossansa eivätkä voi sille mitään. Mutta jos heidän perusaatteensa, prinsipinsä, ovat huonot, niin muuttuu tämä taipumus voimaksi, jolla anastavat miehen tykkänänsä käyttääksensä hänet ainoastaan oman turhamaisuutensa tyydyttämiseksi.

Tätä voimaa – mikä se lieneekin – ei Karolinalla ollut laisinkaan. Päinvastoin kohteli hän miehisiä ihailijoitansa varsin kylmäkiskoisesti, väliin melkeen epäkohteliaastikin. Jo heti ensi hetkestä oli Karolina ollut minua kohtaan ystävällinen, lempeä, kohtelias ja vilpitöin, sekä puhellut kanssani niin suoraan ja ilman minkäänlaista liikatunteellisuutta, että kaikki perusteet todelliseen rakastumiseen tykkänään meiltä puuttuivat. Viimeisenä iltana ennen Europaan lähtöäni olin hänen seurassansa ja hän antoi minulle jäähyväislahjaksi erään taidokkaasti neulotun matkalaukun, jossa löytyi eri kotelo kullekin esineelle, joita nuori mies mahdollisesti voipi tarvita matkoillansa.

"Tahtoisinpa mielelläni seurata kanssasi", sanoi hän innolla ja elävyydellä, joka suuresti poikkesi hänen tavallisesta tyyneydestänsä.

"Tahtoisinpa minäkin, että voisit seurata kanssani", sanoin liikutettuna osaksi tuolta luonnolliselta viehkeydeltä, joka valtaa nuoren miehen, hänen lähtiessänsä pois kotoisen lieden luota ulos maailman myrskyyn ja osaksi tuolta harvinaiselta hohteelta, joka ilmaui Karolinan kasvoissa hänen puhuessansa; ja liikutettuna lisäsin minä, hellästi suudellen hänen kättänsä: "oi Karolina, miksi emme tätä ennen ajatelleet!"

"No, no, Harry! älä millään muotoa käy herkkätuntoiseksi", vastasi hän nopeasti ja veti pois kätensä. "Sanoillani en totisesti tarkoittanut muuta, kuin että tahtoisin olla mies, niinkuin sinä, ja että saisin, laukku selässä ja keppi kädessä, lähteä ulos avaraan maailmaan. Miksi ei minua luotu mieheksi?"

"Sinäkö Karolina?" sanoin minä; "sinä ihanuudellasi ja nerollasi toivot olevasi mies! Mielestäni pitäisi sinun oleman tyytyväinen naisen osaan elämässä".

"Naisen osa elämässä! mimmoinenkas se on, jos saan kysyä? Ehkä istua kädet ristissä katsellen maailman menoa – olla nollana, joka sallii hyväin ystäväin aika-välin parjata itseänsä ja antaa heidän uskoa, että me todellisella tyytyväisyydellä loistamme nais-maailmassa".

"Mutta tiedäthän, Karolina", sanoin minä, "että naisella on toinenkin toimi elämässä, – kumminkin niin somalla naisella, kuin sinä olet".

"Sinä varmaankin tarkoitat avioa. Niin, jos minä, niinkuin sinä, saisin kulkea maailman ympäri, hakien ja etsien tuota ainoata oikeata ja myöskin löytää hänet, silloin ehkä olisi seikka toinen. Mutta nyt olen tilaisuudessa valita ainoastaan niiden joukosta, jotka tulevat itse tarjoutumaan. Tosin kyllä olen lukenut kirjassa 'Tuhatta yksi yötä' ruhtinattarista, jotka olivat niin ihanoita, että niiden luo vaelsi parvittani kosijoita, saadaksensa heidät omaksensa; mutta tuollaisia ihmeitä ei tapahdu nykyaikaan Uuden Englannin pienissä kaupungeissa. Minun vaali-listassani ei siis löydy muita, kuin ne miehet tällä seudulla, jotka ovat vaimoa vailla, jotka pitävät vaimon ja kyökin yhtä-arvoisina, ja jotka ehkä pitävät minut sopivana itsellensä. Mutta tuostapa muistuu mieleeni, että kumminkin yksi niistä, jotka minua ovat tuumailleet, on päättänyt olla minusta huolimatta. Silas Boordman on tosittanut sekä itseänsä että sisariansa, että minä rakastan liian paljon komeutta ja vielä lisäksi olen liian vapaa ja itsepäinen. Tämäkin tie on siis, niinkuin näet, minulta suljettu; Silas ei huoli minusta!"

"Luulokas narri!" huudahdin minä.

"Sehän on nuorissa miehissä täällä yleinen luulo, että kaikki naima-ikään tulleet naiset tällä seudulla löytyvät ainoastaan sentähden, että heillä olisi suurempi joukko valita. Jos en inhoaisi jo ajatellakin avioa heidän kanssansa, niin tekisipä mieleni antaa jonkun heistä kosia, ainoastaan saadakseni sanoa heille, kuinka luuloittelevia he ovat. Mutta sinut, Harry, sinut olen aina eroittanut tuosta mies-parvesta, syystä että olet minun serkkuni ja että ajattelen sinua ainoastaan niinkuin veljeäni".

"Mutta, Karolina, sinä et saa olla liian idealistinen; et saa vaatia liian paljon miehiltä".

"Vaatia? Minä en vaadi keltään mieheltä mitään, toivon vaan että he antavat minun olla rauhassa. Minä en tahdo odottaa miestä, joka valmistaisi minulle aseman elämässä, – minä tahdon itse sen valmistaa. Sinulla on omat ideasi, joita sinä tahdot toteuttaa – minulla myös on omani. Samalla kuin sinua kehoitetaan itsenäiseen ja vapaasen vaurastumiseen, kielletään minulta tämä vapaus. Olisikohan sinulle mieluista istua hiljaa perhe-piirissäsi, lukea ääneen äidillesi, kohentaa valkeata pesässä, lakaista keitto-piisiä ja orvokin kaltaisena ainoastaan hajoittaa perheellisyyden ihanata tuoksua ympärillesi, siksi kuin joku nainen sattumalta tulisi antamaan sinulle rikkautta ja aseman elämässä ja kehittämään taipumuksesi hellyyteen ja uskolliseen lempeen. Minä olenkin todella, niinkuin äsken mainitsit, liian idealistinen ja itsepäinen tuumissani, voidakseni koskaan joutua naimisiin; ja kuitenkin tarvitsen minä oman talon, oman kodon, oman vaikutus-alan ja oman piirin vapaalle toiminnalle. Niinkauan kuin äitini vielä eli, oli se lohdutuksenani, että olin kaikki hänelle. Äiti parka! hänellä ei ollut paljon iloa elämästä, ja minä olin hänen uljuutensa, hänen ainoa ilonsa. Nyt on hänkin poissa ja isälleni en voi toimittaa muuta kuin sen, minkä kelpo palkka-piika tekisi; mutta tuohan olisi menekki, jota nyt vältetään ja ne rahat, jotka sen kautta säästyvät, käyttää isäni, neuvoani kysymättä, uusien kivikko-maiden ostamiseksi, vaikka meillä jo on niitä niin kyllin, ett'emme tiedä mitä niillä teemme. Minä luovun nyt kaikista omista mielen-teoistani, sieluni estyy kehittymästä polkiessani talouden ja karjan-hoidon polku-myllyssä, ja kuitenkaan ei minulla ole ainoatakaan cent'iä, joita voisin omikseni kutsua. Minä olen palkollinen, joka tekee työtä ainoastaan ruokaa ja vaatteita ansaitaksensa, ja sentähden, että olen tytär talossa, vaaditaan, että tekisin tämän mielelläni ja tuskastumatta. Ainoa keino, tästä asemasta päästäkseni, on, että rupean samaan toimeen jonkun miehen luona, jolloin minun tulisi, samalla kuin hoidan hänen talouttansa, myöskin ottaa päälleni vaimon erityiset velvollisuudet – mutta tätä keinoa, sen voin sinulle vakuuttaa, en koskaan käytä. Siispä voit olla varma, että kun kymmenen tahi parinkymmenen vuoden kuluttua palaat jälleen tänne, tapaat sinä minut jonkinmoisena koto-tavarana täällä, ja kuulet minua jokapäiväisessä puheessa mainittavan vanhaksi neiti Karolinaksi, ulkokullatuksi vanhaksi piiaksi, josta puhutaan varoittavana esimerkkinä itsepäisille, nuorille kaunottarille, jotka eivät suostu ensimmäiseen armolliseen naimistarjoukseen. 'Karolinakin oli kaunis tyttö aikanaan', sanovat he silloin; 'mutta hän oli liian itsepäinen ja vaativainen. Nyt hänen aikansa on ohi ja vanha-piika hänestä tuli kuin tulikin, sillä hän kantoi aina päänsä liian korkealla ja sanoi ei liian usein. Sentähden, tytöt, on parasta, että pidätte varman epä-varmana'".

"Kuitenkin, serkkuni", sanoin minä, "vaikkapa me miehet olemmekin ansaitsemattomat syntiset, taivutte te naiset toki joskus armeliaisuudesta ottamaan jonkun meistä".

"Sitä en minä saata tehdä; tosin kyllä minäkin olen sitä koettanut, mutta se oli aivan mahdotointa. Tämä pakon ja velttouden tila, joka painajaisen tapaisena vaivaa naista, voipi kyllä joskus houkutella hänet hurjaan päätökseen, ja enpä saata kieltää, että olemme suuressa kiusauksessa, kun mies tarjoaa meille rikkautta, rikkautta, joka valmistaa meille mukavuutta, joka antaa meille tilaisuuden seurata omaa mieltämme ja jonka kautta tulemme muista rippumattomiksi, tämä tila, joka naimattomalta naiselta puuttuu, – se on suuri kiusaus – mutta – —".

"Mutta sinä sen voitit?"

"Niin, minä voitin sen, ehkä kiusaus olikin suuri. Minä kyllä halusin komeata kartanoa Bostonissa, halusin maalauksia, vaunuja, palvelijoita, halusin nähdä ympärilläni tuon loiston, joka seuraa rikasta naimista; mutta en sittenkään voinut suostua naimisiin. Se joka minulla oli tarjona oli liian kunnon mies leikitelläkseni hänen kanssansa. Jos hän olisi tahtonut ruveta minulle hyväksi sedäksi, olisin minä sydämellisesti häntä lempinyt, pitänyt hänen kotinsa parhaimmassa kunnossa ja nöyränä tyttärenä hoitanut häntä; olisin lukenut hänelle ääneen, olisin laulellut ja ollut hänen paras ystävänsä, mutta hänen vaimoksensa en voinut ruveta. Kun vaan tällaista ajattelinkin kävi tuo kunnon mies vallan inhoittavaksi silmissäni".

"Oletko koskaan puhunut isäsi kanssa tunteistasi?"

"Mitäpä minä siitä hyötyisin? Maailmassa löytyy ihmisiä, jotka eivät laisinkaan voi ymmärtää toisiansa, ja jos minä isäni kanssa haastelisin tunteiden maailmasta, niin emme ymmärtäisi toisiamme enemmän kuin jos puhuisimme vieraita kieliä. Isäni kunnioittaa käytännöllistä kykyäni, uutteruuttani ja taitavuuttani toimissa; joissakuissa aate-piireissä olemme sentähden sangen yksimieliset. Hänen mielestänsä tein toki varsin tyhmästi, kun en suostunut tuohon avioliittoon, ja hän ei voi ymmärtää muuta, kuin että olen vähän kieropäinen; mutta hän ei virka mitään. Hänen mielestänsä olen laskenut käsistäni ainoan tilaisuuden päästä edulliseen avio-liittoon; mutta kun olen suureksi avuksi kotonakin, on hän jo unhottamaisillansa koko asian. Varmaankin kaikki ystäväni nyt surkuttelevat salaa hulluuttani; jos minä sitävastoin olisin avioon suostunut, niin kaikki ylistäisivät ja kiittelisivät minua. Eiköpä kuitenkin ole paljon rehellisempää, viisaampaa ja tosi-naisellisempaa, jos minä itse raivaan tieni elämässä ja itse valmistan itsenäisyyteni, niinkuin sinä aiot tehdä? Eipä todellakaan ole kunniallista ja oikein, antautua asemaan, jossa emme voi täyttää mitä meiltä pääasiallisesti vaaditaan, kun samalla ehkä estämme siitä jonkun toisen, joka on sopivampi sillä paikalla kuin me. Hyljätty kosijani on jo kyllin onnellinen; hän on valinnut itsellensä vaimon, joka häntä jumaloitsee, ja jonka pitäisi olla kiitollinen minulle, ett'en pitänyt kosijatani kiini sanoistansa".

"Mutta Karolina, joskus tulee tuo valittu, onnen määräämä ritarisi".

"Ja vapauttaa onnettoman hovineidon!" sanoi hän nauraen. "Tulkoonpa vaan. Mutta, totta puhuen, serkkuni, ette te miehet tunne naisia. Sanotaan että syntyy paljon enemmän naisia kuin miehiä; mutta ei tämä tapahdu sentähden, että teillä olisi pitempi rivi, joiden joukosta saisitte valikoida, eipä senkään tähden, että kukin leskimies saisi oitis täyttää vajavaisuuden, – ei, vaan sen tarkoituksena on, että joillakuilla naisilla pitää oleman vaikutus-piiri muuallakin maailmassa, kuin koti-lieden ympärillä. Tosin kyllä avio on korkein, parain pyrittävä maailmassa; ja kun täytynee otaksua että yhteiskunnan asetukset ja säännöt ovat enemmistölle laaditut, niin emmehän me, eroavaisuudet, saane nureksia jos niissä löytyy monta kohtaa, jotka meille ovat vastenmieliset. Minun tositukseni on kuitenkin että löytyy toiminta ja eri tehtävä silläkin, joka ei voi, tahi joka ei tahdo mennä avio-liittoon".

"Aivan päinvastoin saarnasi äsken juuri Jaakko-eno, nimittäin ett'ei kukaan mies saata täydellisesti muodostua ilman vaimoa".

"Jaakko-sedällä on pää täynnä naimis-tuumia. Onpa toki onni ett'ei hän ole itsevaltias keisari, sillä luulenpa, että hän yht'äkkiä, jos tahtoisimme tahi ei, naittaisi kaikki miehet ja naiset keskenänsä. Mielellänikin myönnän että oikea tosi avio, joita tapaamme ehkä yhden sadasta, on miehen ja naisen oikea suhde elämässä; mutta siitä ei seuraa, että kaikki avioliitot ovat onnellisia. Niin hellässä yhtiössä, kuin avioliitto on, pitäisi löytymän täydellinen yksimielisyys ja myötätuntoisuus. Kuta alhaisemmalla sivistyksen kannalla me olemme sitä vähempi on luonteiden erinlaisuus. Renki ja piika tapaavat pikemmin tyydyttävän yhtämielisyyden kuin korkeammalla sivistyksen portaalla seisovat henkilöt, joissa kasvatus on muodostanut tuhansia eri personallisia luonteita ja omituisuuksia. Historiassa kyllä luemme miten Roomalaiset ryöstivät Sabinilaisia naisia ja miten nämät, tämän rohkean petoksen kautta riistetyt naiset, mielistyivät miehiinsä niin suuresti, ett'eivät enään tahtoneetkaan palata kotiansa. Tuollainen on mahdollista ainoastaan silloin, kun yhteiskunnat vielä ovat varsin alhaisella sivistyksen kannalla, kun eri luonteet ainoastaan epäselvästi ovat muodostuneet. Koettaisivatpahan nykyaikaan ryöstää naisia sivistyneistä luokista, niin luulenpa varmaan, että moni heistä tappaisi miehensä, – tiedän kumminkin yhden, joka sen tekisi", sanoi hän salaman säihkyessä hänen kauniista silmistänsä, nyrkillänsä tehden uhkaavan liikkeen.

"Mutta todellista avio-onneahan meidän on etsiminen", muistutin minä.

"Niinpä niin, sinun sitä kyllä kannattaa etsiä, sinun, jolle synnynnältäsi jo on annettu oikeus hakea ja valita", vastasi hän. "Mitä minuun tulee, jonka täytyy odottaa siksi, kuin tuo valittu minut löytää, niin on mahdollisuuskin löytää todellinen avio-onni niin epätietoinen ett'ei siitä ole puhumistakaan. Voinhan kyllä esimerkiksi saada periä jonkun suuren omaisuuden ja kuolla miljonain omistajana, eihän se ole perin mahdotointa, onhan se tapahtunut monelle muullekin, joka on yhtä vähän sitä odottanut kuin minäkin; mutta eikö olisi varsin hullua ruveta perustamaan laskujansa tuollaiselle mahdollisuuden perusteelle? Ja kuitenkin on kaikki, mitä minun puolestani on tehty, tehty ainoastaan siinä tarkoituksessa, että joutuisin naimisiin. Eräänä päivänä menin Jaakko-sedän luo ja koetin saada hänet suostumaan esitykseeni saada lukea itseni lääkäriksi, voidakseni tätä virkaa oikein toimittaa; mutta en voinut saada häntä arvostelemaan esitystäni asian vakavammalta puolelta enkä uskomaan, että todella tarkoitin mitä puhuin. Hän luuli, että keinottelin valtion turvallisuutta vastaan, kun ai'on omin päin tulla toimeen".

"Sinun täytyy suoda anteeksi, Karolina", sanoin minä, "jos minustakin tuntuu aivan mahdottomalta, että sallittaisiin naisen, sellaisen kuin sinä olet, jäädä naimattomaksi, ja varmaankin löydät vielä joskus jonkun, joka sinua miellyttää – tultuasi vähemmin vaativaiseksi".

"Vaativaiseksi! Miksi sinä käytät tuota sanaa, vaikka tiedät, ett'en minä vaadi mitään? Minä en ole ideelli, olen ainoastaan individuelli; minun täytyy sisimmässäni tuntea vastustamatoin voima, joka kiinittää minut siihen mieheen, joka mahdollisesti voisi kelvata puolisokseni; tuollaista tunnetta ei se mies, josta olen puhunut, voinut sydämessäni herättää, vaikk'ei minulla ollut mitään muistuttamista hänen personaansa vastaan; mutta oitis, kun vaan ajattelin itseäni hänen vaimonansa, kävi hän varsin inhoittavaksi silmissäni. Minä en varmaankaan ole luotu avio-liittoon sopivaksi. Ja kuitenkin täytyy minulla olla jotakin omaa; minulla pitää oleman perus-aate, jonka tahdon toteuttaa; en voi tulla toimeen ilman omaa kotia ja omia varojani, joita saan käyttää mieltäni myöten; mutta kaikki näkyy olevan ainoastaan esteenä aikeilleni. Kun mies tarvitsee kasvatusta, on hänellä tarjona yliopisto, rikkailla varastoilla, joissa hän saapi, suuritta kustannuksitta, opetusta kaikissa aineissa. Meillä naisilla ei ole mitään tuollaisia oppi-laitoksia ja ne koulutkin, jotka naisille löytyvät, ovat nykyisessä tilassansa paljoa köyhemmät, kuin ne, joissa nuorukaiset saavat ensi opetuksen, ja kustannukset niissä ovat toista vertaa suuremmat. Ja kun kysyn professorilta, tahtooko hän antaa minulle erityistä opetusta kotonansa, lausuu hän pari kohteliasta lausetta ja antaa minun mennä menojani, ajatellen, että olen narrimainen, puolihassu tyttö-parka, tahi joku onnetoin kalastaja naimavesissä. Hän luulee ett'ei maksa vaivaa opettaa minua, sillä varmaankin juoksisin ensimmäisen perään, joka vaan minua viittaisi, ja jättäisin opin siksensä. Tällaista luuloisuutta en todellakaan voi kärsiä".

"Rauhoitu, Karolina; näetsen, nuot vanhat professorit ovat itse onnellisia aviomiehiä, ja siitä syystä jumaloitsevat he naisia; senpätähden eivät voi ymmärtää miten voipi löytyä naisia, jotka eivät halua heidän paratiisiinsa".

"Minä en halveksi heidän paratiisiansa", sanoi Karolina, "päinvastoin pidän heidät onnellisina, jotka voivat sinne päästä; ja minun täytyy samalla iloita ja ihmetellä, kun näen, miten onnelliset ja tyytyväiset monet todellakin somat ja kauniit naiset ovat mennessänsä avio-liittoon sellaisten miesten kanssa, joista ei luulisi kenenkään huolivan. Mutta eikö sinun käy minua sääli, kun minun täytyy jäädä aivan osattomaksi, syystä ett'en voi taipua tuollaiseen liittoon".

"Mutta ethän moittine Luojan töitä, Karolina?"

"Enpä juuri; en moiti Luojaa, joka minut naiseksi loi, en edes sydämeni salaisimmassa kolkassakaan – enkä myöskään tahdo olla epä-naisellinen. En tahtoisi, jospa voisinkin, Georges Sand'in tapaan, pukeutua miehen pukuun ja elää kuin mies. Tuollainen naisen käytös on minusta varsin vastenmielistä; kuitenkin tahtoisin yhteiskunnan la'it ja tavat niin paljon lievennetyiksi, että ne sallisivat naisen, joka ei tahdo mennä naimisiin, itse hankkia muista riippumattoman toimeen-tulon maailmassa. Sitten ei avio-liittoa enään pidettäisi ainoastaan jonakuna toimeen-tulon välikappaleena. Itse luonto jo on tehnyt tilamme vaivaloiseksi, senpätähden pitäisi lakien ja yhteiskunnallisien asetuksien kokea meitä ylläpitää, laajentaa vaikutus-alaamme ja innostuttaa pyrinnöitämme, juuri sentähden, että me, ollen heikompi osa ihmiskunnasta, sitä tarvitsemme".

"Karolina", kysyin minä, "mitä sinä olisit pyytänyt, jos sinulle olisi luvattu kaikki mitä haluat?"

"Ensiksikin aivan samanlaisen kasvatuksen, kuin veljeni ovat saaneet, sillä olen jo kyllästynyt tuohon puoli-sivistykseen. Luonteeni on sitä laatua, että aina tahdon perin pohjin tuta asian, johon kerran ryhdyn ja tarkka kuin olen, tahdon aina toimittaa asian niin hyvin kuin sen voi toimittaa. Minä en tarvitse mielistelemistä luonnollisesta taitamattomuudestani, enkä armahtelemista hitaasta työstäni, sentähden että minä olen nainen. Saatuani perinpohjaisen, yleisen kasvatuksen, tahtoisin jatkaa oppiani erityis-tietojen hankkimisella. Minulla on suuri halu lääkärin virkaan, luonnollinen taipumus sairaiden hoitamiseen, ja nyt jo tulee ihmisiä likeltä ja kaukaa kysymään neuvojani ja pyytämään apuani sairaiden hoitamisessa. En epäile sentähden, ett'en tässä virassa voisi toimittaa paljon hyvää, ja varma olen, että itse olisin varsin onnellinen, kun saisin oman soman kodin ja toiminnan, joka minua tyydyttäisi; mutta puoli oppineena en tahdo antautua tälle alalle, vaan tahdon toimittaa tehtäväni yhtä hyvin, kuin mieskin, tahtoisin saada saman palkan, enkä huolisi ottaa muuta, kuin minkä rehellisesti olen ansainnut".

"Mutta, Karolina, miehellä on paljon ja ankaraa työtä".

"Eikö minulla muka sitä olekaan? Etkö luule, että suuren talouden ja karjan hoitaminen, että huolenpito kaikista isäni kotoisista toimista on ankaraa työtä? Monta työtä saan itse toimittaa, kun en tyydy kenenkään muun työhön, ja tämä on sitä ikävämpää, kun se estää kaiken hengellisen sivistyksen edistymistä".

"Mutta eikö isäsi antaisi sinun tyydyttää lukuhaluasi?"

"Isäni riippuu ankarasti kiini vanhoissa tuumissansa ja vastustaa kaikkia muutoksia. Minä olen anonut häneltä lupaa ruveta lukemaan, siten tullakseni kelvolliseksi johonkuhun arvolliseen toimeen; mutta hän on järkähtämätöin. Hän vaan sanoo, että minä tiedän paljon enemmän, kuin useammat muut naiset ja enemmän kuin itse tarvitsenkaan, ja ett'ei hän voi tulla minutta toimeen. Kun veljeni joutuvat yhdenkolmatta vuoden ikään, ei hän enään voi heiltä vaatia mitään; heidän alaikäisyytensä päättyy määrätyllä ajalla, – minun ei koskaan".

Me kävelimme kuutamossa edestakaisin puiden varjossa, talon edustalla.

Äkkiä pysähtyi Karolina.

"Harry", sanoi hän, "jos sinä onnistut, jos sinusta, niinkuin minä toivon, tulee suuri, etevä kirjailija – puhu silloin vaitiolevien puolesta, puhu meidän puolestamme, joiden elämä hiljaisuudessa ja sorrettuna kuihtuu, palaa ja muuttuu tuhaksi".

"Sen tahdon tehdä", sanoin minä.

"Kirjoitathan minulle? Minä iloitsen saadessani sinun kauttasi kuulla jotakin maailmasta, ja riemuitsen myös sinun menestyksestäsi".

"Karolina, etkö ole koskaan puhellut sydämesi salaisuuksista äitini kanssa?"

"En; minä olen liian ujo sitä tekemään, ja sitä paitsi tiedän, että tuollaisilla hellillä, lempivillä vaimoilla ja äideillä, kuin sinun äitisi, on yksi ainoa lääke kaikille meidän suruillemme".

"Päinvastoin luulen minä, että äitini, jonka luonne on jalo ja vapaa kaikesta turhamaisuudesta, käsittää asiat syvemmältä, kuin mitä pinnalta näkyy. Varmaankin hän ymmärtäisi myös sinunkin surusi ja ehkäpä hän voisi vaikuttaa jotakin eduksesi. Kerro hänelle samaa mitä olet minulle nyt sanonut".

"Tee se itse, jos niin haluat; sitten minä puhelen hänen kanssansa, ehkä hän tahtoo tehdä jotakin edukseni".