Kitabı oku: «Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta», sayfa 9

KAHDESTOISTA LUKU

Minä lasken ensimmäisen peruskiven rakennukseeni.

Kertomukseni siirtyy nyt Newyorkiin, jonne minä tulin kirjailijana onneani etsimään.

Koko sen vuoden kuin Europassa oleskelin, ko'in kaikin voimin saattaa itseni tällaisen henkisen kauppatavaran valmistajana tunnetuksi useimmissa sanomalehtien konttoreissa. Minä kirjoittelin kaikenmoisia kyhäelmiä, kirjoittelin väliin vallattomasti ja iloisesti, väliin taas yksivakaisesti ja juhlallisesti ja lähetin niitä useaan sanomalehteen, vaatimatta niistä mitään palkkaa, ja seuraus siitä oli, että minä, tullessani Newyorkiin, olin tunnettu kirjailija, jonka nimi jo alkoi kaikua tutulta. Jalkani oli, tosin kyllä, vielä alhaisimmalla portaalla, mutta portaalla olin jo kumminkin ja ylöspäin päätin rientää.

Ylöspäin! – niin mihin? Siinä vastimessa, jonka nuori mies antaa tälle kysymykselle, ilmaantuu koko hänen vastaisen työnsä luonne. Jos pyrimme ylöspäin ainoastaan saavuttaaksemme kuuluisan nimen, hankkiaksemme elatusta ja varoja, valmistaaksemme perheellemme mukavan ja huolettoman elämän, on tuo kysymys, vaikka siinä silloinkin on vaikeuksia, hyvin käytännöllistä laatua ja verraten varsin helppo vastata. Mutta jos me samalla tahdomme kasvattaa itseämmekin jonkun idealisen mallin mukaan, yhtä huolekkaasti ja tarkasti kuin jos me rakentaisimme temppeliä, jonka pitäisi ikuisesti seisoman, jos tahdomme lainata kättämme avuksi pystyttämään tuota suurta, elävää temppeliä, jonka Jumala valmistaa ihmiskunnassa, silloin on kysymys vaikeampi vastata.

Luulenpa, että moni ihana lukijattareni jo on tuskastumaisillaan, kun ei ole vielä näkynyt vilaustakaan "vaimostani". Heitä rauhoittaakseni tahdon nyt ilmoittaa, että hän silläkin hetkellä, kun minä eräänä sateisena, kolkkona Joulukuun iltana saavuin Newyorkiin, oli siellä, ihanana kuin tähti, ehk'en minä vielä tietänyt hänestä mitään. Samahan voipi tapahtua minkä nuoren miehen kanssa tahansa. Jos hän joskus aikoo mennä naimisiin, on hänen tuleva vaimonsa varmaankin jo maailmassa, ja ehkä hänen läheisyydessäkin; – olkoon tämä sanottu ainoastaan valaistakseni oppia edeltäpäin-määräyksestä. Mutta vaikka kysymyksessä oleva nainen juuri tähän merkilliseen aikaan, josta nyt puhun, olikin elävitten joukossa ja vaikkapa hän katselikin samoja tähtiä, hengitti samaa ilmaa ja polki samoja katuja kuin minäkin, en luule olleeni siitä viisaampi enkä parempi.

Vaikkapa hän suureksi osaksi olikin näkymätöin vaikutin ja perus-syy kaikkiin toimiini, tarvitsin kuitenkin tähän aikaan kaikki voimani elämäni aineellisen osan perustamiseksi, niin että juuri tähän aikaan ajattelin naimista vähemmin kuin koskaan ennen. Newyorkissa ei minulla ollut ainoatakaan tuttavaa, eikä ollut aikaa niitä hankkiakaan. Matkoillani olin käynyt monessa kaupungissa. Olin ollut Parisissa, Roomassa, Florens'issa ja Neapelissa; mutta en nähnyt missään muualla paitsi Lontoossa niin epä-idealista ja epä-runollista kaupunkia kuin Newyorki on. Lontoo, rasittavalla kolkkoudellansa ja pyrinnöillänsä hämmästyttää, mutta masentaa ja jäädyttää sielumme; Newyorki sitä vastoin oli mielestäni kuin palava uuni, jossa kaikki silmänräpäyksessä palaa poroksi. Oitis tänne tultuani päätin kätkeä ja sulkea sydämeni sisimpään kaikki mitä mielestäni oli pyhää, arkaa ja hentoa, suojellakseni, ett'ei tuo kuuma liekki sitä kärventäisi, turmelisi ja kuihduttaisi. Balzac on lyhyellä, terävällä tavallansa lausunut Newyorkista, että se on kaupunki, jossa "ei ole uskoa, toivoa eikä armeliaisuutta;" ja kun hän ei ole koskaan itse siellä käynyt, arvelen, että hän oli saanut tämän käsityksen jonkun onnettoman maamiehensä kertomuksesta, joka outona tänne tultuaan oli joutunut masentavan itsekkäisyyden ja onnettoman huolettomuuden kurimukseen. Parisissa kyllä löytyy paljon itsekkäisyyttä, paljon oman voiton pyyntöä, mutta siellä kaikki piiloutuu siveellisyyden huntuun. Parisi hymyilee meille kuin koti, tarjoopi maalaus-näyttelöitä, ruiskulähteitä, puistoja ja käytäviä sekä hyvän tahtoisia, tyhjäntoimittavia ihmisiä, joiden ainoa toimi on – miellyttää muita.

Myöntää minun täytyy, että ensimmäinen tunne, joka valtasi minut, kun aivan outona tunkeuin eteenpäin Newyorkin kaduilla, oli jonkunlainen kumma kauhu, juuri sellainen kuin luulisin tuntevani, jos äkkiä tulisin survaistuksi ihmissyöjäin joukkoon, jotka, vähimmästä loukkauksesta, olisivat kohta valmiit nylkemään minut ja sitten kalvamaan lihat luistani. Kaikki ilmoitti vaan armahtamatointa kiiruhtamista, ja ankara: "pysy mukana, tahi hitto sinut vie, jos viivyt", oli luettavana kunkin kasvoilla, etenkin ajurien ja kuskien; tämäpä teki, että luulin olevani huonosti hallitussa eläintarhassa, jossa joka hetkellä saa varoa, ett'ei peto hyökkää päällemme. Jouduttuani tuttavuuteen niissä piireissä, joissa eri sanomalehtien toimittajat ja kirjailijat seurustelivat, tunsin kylmän tuulen jähmetyttävän koko olentoni ja minusta näytti juuri kuin olisivat he kaikki pukeutuneet rautapaitaan omia sisimpiä ja kalliimpia tunteitansa vastaan ja ikääskuin olisivat varustautuneet kynsillä, tarttuaksensa ja rikki ruhjoaksensa kaikki, mikä heidän eteensä vaan tuli. Kilpailu sanomalehtien välillä oli niin suuri, että oli mielestäni yhtä turhaa tarjota heille mielenkuvittelon tahi tunnon kukkia kuin tarjota teeruusua jollekin meluavalle ajajalle.

Kaikki elämässä ja kuolemassa, tässä maailmassa ja tulevaisuudessa, kaikki taivaassa ja helvetissä, näkyi olevan sopiva keskustelu aine. "Tarjoa kehuen tavaraasi kaupaksi, ilmoita niistä komeilla lauseilla sanomalehdissä ja katso mitä ne sinulle tuottavat!" näkyi olevan lakina kaikelle kaupalle, jonka lain mukaan fantasian hienoimmat kuteet ja tunteiden herkimmät hermotkin, piti merkittämän ja hinnoille pantaman.

Sanalla sanoen, Newyorki on turhamaisuuden suuri markkinapaikka, jossa kaikkia saa rahalla ostaa; tästä ei edes uskontokaan eroa, sillä nykyaikaan pidetään sitä arvossa ainoastaan siinä määrässä, kuin siitä on aineellista hyötyä.

Äitini viimeiset sanat, hänestä erotessani, olivat: "jos mitä yrität, jos rikastut tahi et, niin elä aina nöyränä ja Jumalata pelkäävänä äläkä unohda käydä kirkossa". Ne olivat aina mielessäni ja elähyttivät minua varsin usein.

Näyttipä vallan lystilliseltä ja naurettavalta olla nöyränä ja samalla pyrkiä eteenpäin yhteiskunnassa, jossa ensimmäinen velvollisuus on kukkua aamusta iltaan ja kehua, kerskata ja ylistää omaa puoluettansa niin paljon kuin keuhkot vaan kestävät.

Juhlallisen lupauksen mukaan, jonka minä tein äidilleni, annoin oitis kirjoittaa itseni kristilliseen seurakuntaan.

Tässä lienee oikea kohta lausua, että nuorelle miehelle, joka tarvitsee suojelusta ja eläkettä jalon luonteen kehkeytymiseksi, joka tarvitsee aallon-murtajan, joka estää materialismin aaltojen hyökkäämästä hänen ylitsensä ja hukuttamasta hänen jalomman elämänsä, sille ei löytyne mitään oivallisempaa, kuin antautuminen seurakuntaan, jossa Jumalan sanaa saarnataan ja sakramentteja, Kristuksen sanan ja säädännön mukaan, jaetaan.

Ehkä minun täytyykin myöntää että näissä yhtiöissä varsin usein, seurauksena ihmisellisestä heikkoudesta, löytyy ymmärtämättömyyttä, harha-luuloja, teeskenteleväisyyttä ja erehdyksiä, niin on kirkollinen yhtiö toki aina, mielestäni, paras tähän saakka löytyvä piiri, jossa todellinen, siveellinen kehkeytyminen voipi tapahtua ja sitä paitse emme voi olla, ennenkuin joku muu, samaa tarkoitusta täydellisesti vastaava, ja yhtä kauan koeteltu yhtiö asetetaan sijaan. Kirkollinen yhtiö on matka-joukkio, joka samoaa elämän kuuman hietaerämaan läpi; ja jospa siinä joskus syntyykin riitoja ja jospa sen asioita väliin hoidetaankin huonommin kuin toivottava olisi, niin se toki aina pääsee matkansa perille varmemmin, kuin yksityinen matkaaja, joka on ainoastaan pieni pilkka laajassa erämaassa ja joka varsin usein puhalletaan pois ja häviää tuntemattomiin.

Olen jo kanan huomannut että sen, joka aivoillansa työskentelee joka päiväisen leipänsä edestä, jos hän ei tahdo tätä elintänsä saada piammiten kulutetuksi, täytyy asettaa sunnuntai-päivän täydelliseksi unohduksen välimuuriksi itsensä ja työpäiväin puuhain ja rauhattomuuden välille. Ja eihän unohdus koskaan voi olla täydellisempi kuin silloin, kun me hartauden siivillä kohoonnumme korkeuteen, jossa ihminen tuntee syntyperänsä Jumalasta.

* * * * *

Minulla oli monta edullista tarjousta usealta sanomalehden toimittajalta Newyorkissa. "Siveellisen aarreaitan" omistaja oli puhellut kanssani ehdotuksistansa ja mietteistänsä. "Suureen kansanvaltaan" olin lähettänyt moniaita kirjeitä, ja sen toimittaja kutsui minut päivällisille luoksensa, luultavasti aikomuksessa tähystellä minua ja tutkiaksensa mihin oikeastaan kelpaisin, ennenkuin hän päättäisi käyttää voimiani.

Herra Goldstick oli parhaassa ijässänsä oleva mies, kaljulla päälaella, kohteliaalla käytöksellä sekä tuolla omituisella katsannolla, jonka usein huomaamme niillä ihmisillä, jotka ovat omin voimin kohonneet maailmassa, kun puhuttelevat vasta-alkavaista. Hän kohteli aina vastatullutta iloisella, kumppalintapaisella vapaudella, jonka kautta hän luonnollisesti paremmin voikin oppia tuntemaan heidän luonteensa ja huomaamaan missä määrässä he voivat kelvata hänen tarkoituksiinsa ja olla hänen vaatimuksiensa mukaisia. Seurauksena hänen käytöksestänsä oli, että päivällinen oli varsin hupaisa. Hänen miellyttävä ystävällisyytensä poisti pian luontoperäisen ujouteni ja aterian lopulla olisin ollut valmis uskoutumaan hänelle melkeen yhtä vapaasti kuin äidilleni. Puhelimme päivän tärkeimmistä kysymyksistä, filosofiasta, historiasta, tieteistä, uskonnosta, elämästä, kuolemasta ja kuolemattomuudesta ja kaikesta puhelimme erinomaisella innolla ja hämmästyttävällä yhtäpitäväisyydellä mietteissämme – yhtäpitäväisyys, jonka tapaamme keskustelussa, kun toinen aina kokee olla samasta mielipiteestä kuin toinenkin. Kun sieluni hänen ystävällisen luonteensa lämpöisessä päivänpaisteessa oli avautunut ja luottamukseni oli täydessä kukoistuksessa kiertyi puhe itse asiaamme.

"Olenpa iloinen", sanoi herra Goldstick, "kun tässä epä-uskon ja epäilyksen-aikakaudessa tapaan nuoren miehen todellisella uskonnollisella vakuutuksella. Itse en tosin kuulu uskovain joukkoon, sen tunnustan mielipahalla; mutta, herra Henderson, minä pidän uskontoa arvossa, yhteis-elämämme välttämättömimpänä alku-aineena".

Herra Goldstick huokasi tätä lausuessansa, loi silmänsä kattoon ja kaatoi viiniä lasiin.

Hänen seurassansa tulin pian niin elähytetyksi, että rupesin tekemään tiliä minun ehkä liiaksi idealisista mietteistäni, jonka ohessa myöskin selvitin, että sanomalehtien toimittajain pitäisi tunteman itsensä sidotuksi yhtä pyhältä siveelliseltä valalta, kuin pappi, joka toimittaa virkaansa alttarin edessä.

Herra Goldstick alkoi erinomaisella ihastuksella ja innolla puhella mietteistäni; hänen puheensa oli niin voimakas ja sana-rikas ja hän sommitteli siihen sellaisia mielen-kuvaelmia, että minä tunsin jääväni varsin takapajulle; mykkänä ja hämmästyneenä katselin minä häntä ihmettelevällä kunnioituksella.

"Herra Henderson", jatkoi hän, "'Suuri kansanvalta' ei ole alkujansa mikään yritys rahan keinottelemiseksi, vaan se on suuri siveellinen höyrykone. Se on suuren amerikalaisen kansan äänen-kannattaja, jonka tarkoitus on yhteiskunnan perinpohjainen uudestaan synnyttäminen".

Tässä uskalsin huomauttaa, että "Siveellinen aarreaitta" oli sanonut pyrkivänsä aivan samaa päämaalia kohti, jolloin herra Goldstick'in kasvoille kuvautui sisässänsä valtaava harmi.

"Onko mahdollista", huudahti hän, "että tuo ulkokullattu on koettanut saada teidät verkkoihinsa? Nuori ystäväni", jatkoi hän ystävällisellä äänellä ja tuli aivan eteeni, "minä en todella koskaan tahtoisi lausua mitään pahaa virkaveljestäni sanomakirjallisuudessa, ja voinhan olla varma, että se, jonka nyt ai'on lausua, on yhtä varmassa tallessa, kuin jos en olisi laisinkaan sitä sanonutkaan".

Minä vakuutin, että hän voipi olla varma, ett'ei se joudu minulta sen edemmäksi.

"Näin meidän kesken", lausui hän, "voin teille vakuuttaa, että 'Siveellinen aarre-aitta' on ainoastaan ulkokullattu narri – ja tarkemmin miettiessäni", lisäsi hän, "huomaan, että on velvollisuuteni lausua vielä enemmän, ja voinpa sanoa – mutta se on luonnollisesti suurimmassa salaisuudessa, – että 'Siveellisen aarre-aitan' toimittaja on suuri petturi".

Olipa mielestäni varsin omituista, että "Siveellisen aarre-aitan" toimittaja, kaikessa salaisuudessa luonnollisesti, oli lausunut saman arvostelun "Suuresta kansanvallasta", mutta vaikka olinkin varsin herkkäpuheinen tämän miellyttävän ystävän parissa, olin kuitenkin niin varovainen, ett'en maininnut siitä mitään.

"Huomatkaa, nuori ystäväni", sanoi hän, "että palvelette Jumalaa ja ihmiskuntaa enemmän kuin pappi koskaan voi sitä tehdä. Luonnollisesti on tuollaisen lehden toimittajalla kauhea edesvastaus niskoillansa, kauhea!" kertoi hän syviin tuumiin vaipuneena, sill'aikaa kuin minä katselin häntä pelvolla, – "ja senpätähden vaadin niiltä, jotka minua työssäni auttavat, ennenkaikkia mitä puhtainta ja lujinta siveellistä vakuutusta".

Hetken vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jolla välin kuului ainoastaan lasien ja pullojen kilinä, kun isäntä kaasi uutta viiniä lasihin.

"Suuri on edesvastaus", lausuin minä huo'aten.

"Erittäin suuri", vakuutti hän kolkolla äänellä. "Ajatelkaapa minkä kauhean paheen tuo hieno, perinpohjin turmeltu kirjallisuus, joka nykyään tulvaa yhteiskuntaan, matkaan saattaa. Herraseni, meillä on tärkeä kohta historiassamme nyt elettävänä; kansa on vajonnut syvään turmioon ja kiiruhtaa perikatoansa kohti – se on surkea tosi-asia. Yleisö on herätettävä, sen silmät ovat avattavat tekemään eron hyvän ja pahan välillä, sille on siveellinen mittapuu tarpeen – ja juuri sellaiseksi aikoo lehtemme tarjoutua".

Olin varsin iloinen huomatessani, että hänen käsitteensä olivat niin yhtäpitäväiset omien aatteiteni kanssa ja vakuutin hänelle, että olin varsin onnellinen, kun saan, voimani mukaan, auttaa tämän jalon tuuman toteuttamista.

"Tähän saakka olemme olleet varsin tyytyväiset teidän kirjoituksiinne", sanoi hän. "Niissä löytyy aina korkea, siveellinen henki ja yleisö on ollut niihin varsin ihastunut. Tahdomme yhdistää teidät toimehemme toisen luokan vakinaisena kanssa-toimittajana, toivoen teistä tulevaisuudessa oivaa kirjailijaa. Mielellämme tahtoisimme maksaa teille suuremman palkan kuin nyt voimme tehdä; mutta teidän tulee muistaa, herra Henderson, että suurien siveellisien yrityksien menestys aina rippuu niiden edistäjäin itsensäkieltämisestä".

Tässä muistui isäni elämä mieleeni ja ihastuksella otin hänen ehdotuksensa vastaan, vakuuttaen, että varsin mielelläni tahdon yhdessä hänen kanssansa työskennellä niin ylevän päämaalin saavuttamiseksi ja uhrata sille toimelle kaikki voimani, kunhan vaan ansaitsen mitä välttämättömästi tarvitsen.

"Teillä on oikea käsitys asiasta, nuori mies", sanoi hän. "Onpa erinomaisen hauskaa huomata tuollaista raittiutta siveellisissä mietteissänne".

Ennenkuin keskustelumme päättyi, olin siis kirjoittanut välikirjan alle, jonka kautta sitouin hyvin vähäisellä palkalla palvelemaan herra Goldstick'iä, mutta sydämeni oli täynnä ihastusta ja intoa ajatellessani kaikkia niitä etuja, joita tämä toimeni voisi tuottaa.

Minä olin tähän aikaan nuori ja varsin vilkas luonteeltani, enkä ajatellut niin paljon rahan hankkimista kuin yleisen maineen voittamista. Tunsin Phaëton'in hengen valtaavan itseni ja halasin innokkaasti tarttua suitsiin, napsahuttaa piiskalla ja ajaa edistyksen virkkua valjakkoa eteenpäin.

Minä olin kirjoittanut kertomuksia ja sepittänyt runoja, mutta siihen en ollut tyytyväinen; tunsin sisällisen halun olla tuhansien ihmisien alituisena näkymättömänä johtajana heidän jokapäiväisissä toimissansa. Herra Goldstick'in tarjous, niinkuin minä sen käsitin, antoi minulle tilaisuutta siihen ja minä päätin ansaita hänen luottamuksensa, kaikin voimin edistämällä sanomalehden toimintaa ja toivoin, että hänen mahtinsa aukaisisi minulle tien edemmäksikin.

KOLMASTOISTA LUKU,

Nuoren mielien kumppalit.

Pian tutustuin sanomalehden toimittajain kanssa. Heidän joukossansa tapasin, suureksi ihastuksekseni, vanhan ystäväni ja ylioppilas-kumppalini, Jim Fellows'in.

Jim oli hyvä poika, vaikka hänellä olikin syntyperäinen taipumus laskea loru-puheita. Hän oli statistiko ytimeensä saakka ja nopealla ajullansa tutustui hän pian oloihin ympärillänsä. Yliopistossa ollessansa tunsi Jim kunkin yliopistolaisen ja kunkin muun tuon pienen kaupungin asukkaan suhteet. Hän tunsi heidän nimet, elämäkerrat, luonteet ja toimet sangen tarkoin, eikä koskaan hä'ät tahi hautiaiset olleet hänelle odottamattomia, – hän tunsi kaikki jo kauan ennen.

Jim oli erittäin hyvänluontoinen mies; aivan mahdotointa oli suututtaa häntä tahi saattaa hänen vilkas luonteensa levottomaksi.

"Tämäpä oli oikea onnen sallimus", sanoi hän kun hän ensi aamuna ystävällisesti puristi kättäni 'Suuren kansanvallan' toimitushuoneessa; "tuletpa aivan kuin kutsuttu. Juuri sellaisen huoneen, jollaisen sinä tarvitset, on vanha Style tänä aamuna jättänyt tyhjäksi. Se on valoisa, kaunis huone – — akkunat ovat etelää kohti – — se on tässä aivan lähellä – vettä, kaasua ynnä kaikkea muuta löytyy siellä – ja parhain kaikesta on, että – saat minut kumppaliksesi viereiseen huoneesen".

Minä seurasin häntä huonetta katsomaan, olin tyytyväinen siihen ja muutin oitis huoneesen asumaan, jossa toimessa Jim auttoi minua samalla hyväntahtoisuudella, kuin ennen yliopistossa ollessamme. Me kävimme kaikissa huutokauppa-paikoissa, ostimme puoleksi pidettyjä huonekaluja ja puuhasimme sellaisella innolla, että minulla yön tullessa oli oma koti järjestettynä. Keitimme oitis teevettä Jim'in patenteeratussa nuoren-miehen teekeittäjässä ja puhelimme vanhain, hyväin ystäväin avosydämisyydellä asioistamme. Jim kysyi ujostelematta ehdoistani herra Goldstick'in kanssa ja lausui:

"Nyt poikaseni; nyt sinun täytyy saada vanhalta vaariltasi joitakuita neuvoja näissä maallisissa asioissa. Paljonko, ensiksikin, tuo vanha kettu maksaa sinulle?"

"Tarkoitatko herra Goldstick'iä?" kysyin minä.

"Tarkoitan", vastasi Jim; "minä kutsun häntä ketuksi lyhyyden vuoksi.

Tarjosiko hän edes sinulle kunnon palkan?"

"Palkkani tosin ei ole niin suuri, kuin olisin toivonut; mutta koska sanomalehti, niinkuin hän vakuutti, ei ole mikään raha-yritys, vaan ainoastaan siveellinen pyrintö, niin lupasin tyytyä vähempäänkin".

"Rehellisen tätini nimessä!" huudahti Jim harmistuneena. "Miten Harry, eikö kulmahampaasi vielä ole puhjenneet? Etkö huomaa että tämä lehti on oikea kultakaivos sen toimittajalle? Hän asuu palatsissa ja ajelee omissa vaunuissansa".

"Jos oikein käsitin hänen sanansa, niin ei sanomalehti taloudelliselta kannalta ole mikään voittoa tuottava yritys".

"Tuo kettu kutsuu kaikkia asioita huonoiksi, jotka eivät tuota sataa prosenttia. Puhu sinä siveellisistä pyrinnöistä! Mitä hän lupasi sinulle palkkaa?"

Minä mainitsin summan.

"Kuinka kauaksi?"

"Vuodeksi".

"Sitten et voi muuta tehdä, kuin palvella vuotesi umpeen. Mutta älä vast'edes enään sitou mihinkään toimeen neuvottelematta vaarisi kanssa. Näetsen minulle hän maksaa kaksivertaa enemmän, ja tiedäthän kuinka vähäpätöinen kirjailija minä olen sinun rinnallasi, Harry. Mutta minun toimeeni ei sinulla olekaan taipumusta".

"Mikä se on?"

"Minä olen kehumis-ilmoituksien päätoimittaja", vastasi Jim. "Maailma ei voi tulla toimeen niitä paitse – ja minä olen erittäin nerokas niitä sepittämään. Minä pakoitin kettumme maksamaan runsaasti, uhaten muutoin mennä 'Siveellisen aarre-aitan' palvelukseen, sillä sinne ei hän minua päästä. Näetsen, minä olen kulkenut heidän sala-portaitansa ja tunnen heidän salaisuutensa. 'Aarre-aitta' antaisi mielellänsä vaikka omat kulmahampaansa saadaksensa minut palvelukseensa. Eikö tuo ole varsin lystillistä", lisäsi hän ja nojautui nauraen istuimellensa.

"Onko nämät sanomalehdet riitaveljeksiä", kysyin minä.

"Ole vakuutettu siitä", vastasi hän ja katseli minua pilkallisesti. "Etkö ymmärrä, poika, että se omituisuus, jonka tähden minua erittäinkin pidetään arvossa, on, että hyvin tiedän millä voin kiusoitella 'Aarre-aitan' toimittajia. Minä tiedän aina säntillensä mille kohdalle pistos on annettava ja lehtemme pää-pyrintöjä on: aina näyttää, että 'Aarre-aitta' on väärässä. Sama se onko asia painava tahi vähäpätöinen, – minä tartun heti siihen ja vetäyn aina onnellisesti rettelöstä. Näetsen, 'Aarre-aitta' on kansalle mieluinen, sen toimittajat ajavat kultaa lapiolla, niinkuin sanotaan, ja juuri sitä emme me voi kärsiä. Tässä meidän yläpuolellamme", lisäsi hän osoittaen kattoon, "asuu lehtemme etevin mies – Bolton. Hänen sanotaan olevan aikakautemme paraimpia kirjailijoita, ja taitava hän kieltämättä onkin; hän on sangen oppinut ja on sitäpaitsi oikea gentleman, sanan jaloimmassa merkityksessä. Me puhuttelemme häntä nimellä "Dominus". Bolton kirjoittaa kaikki meidän suuret, mahtavat pää-kirjoitukset, hän kirjoittaa kaikista tärkeistä aineista ja haastelee Europan ja koko maailman politikasta. Kun joku kapina syttyy Europassa, silloin on Bolton varsin oivallinen, sillä hän saattaa heittää silmäyksen kaikkiin kapinoihin, jotka ovat syttyneet aina Kristuksen ajoista saakka. Hän voipi säntillensä sanoa mitä ranskalaiset toimittivat vuonna 1700 ja mitä saksalaiset tekivät vuonna 1800, ja monesti sanoo hän hämmästyttävällä varmuudella, mitä vast'edes tulee tapahtumaan".

"Hän saapi varmaankin hyvän palkan", sanoin minä.

"Näetsen, Bolton on hieno mies, joka vihaa kaikkia lörpötyksiä ja loru-puheita, ja joka sitä paitsi tyytyy vähään; senpätähden saavatkin he hänet pysymään toimissaan puolella siitä palkasta, jonka minä hänen sijassansa vaatisin. Mutta Bolton on varsin tyytyväinen. Saathan nähdä, että sinä oitis mielistyt häneen, Harry. Minä menen ylös kutsumaan hänet tänne, saadakseni esitellä teidät toisillenne".

Ennenkuin minä ennätin käskeä tahi kieltää, juoksi Jim portaita ylös. Kuulin hänen hetken puhuvan innokkaasti Bolton'in huoneessa ja sitten palasi hän saaliinsa kanssa takaisin.

Herra Bolton oli noin kolmenkymmenen vuotias mies, pitkä ja soma vartaloltansa; hänen silmänsä olivat tummat ja säteilevät; kasvonsa olivat miehekkäät ja päänsä jalosti muodostettu. Koko olentonsa herätti kunnioitusta vaikka käytöksensä olikin yksinkertainen ja ujo. Veri punasi hänen poskensa, kun Jim esitteli hänet ja vähäinen väristys hienoilla huulillansa ilmoitti suurta tunteellisuuttansa. Hänen äänensä oli vieno ja erittäin miellyttävä, ja vaikka hän oli ujo ja kaino mielistyin kuitenkin oitis häneen.

Kun hän haasteli tuon lörpöttelevän, vilkkaan ystäväni kanssa, ihmetytti minua enin hänen katsantonsa, joka samalla ilmoitti iloista mieltymystä ja tyyntä kärsivällisyyttä. Näytti siltä kuin hän jo olisi huomannut, mitä elämällä oli tarjottavaa; hän ei enään odottanut eikä vaatinut mitään, vaan eli päivänsä loppuun yhtä kärsivällisesti, kuin odottaissaan ikävän näytelmän loppua. Hän ei koskaan tuntenut itseänsä petetyksi, eikä suuttunut koskaan, mutta ei hän myöskään uskoutunut kenellekään. Vaikka hän olikin varovainen oli hän erittäin ystävällinen minua kohtaan.

"Herra Henderson", sanoi hän, "olen varsin iloinen, jos saan kestittää teitä sillä, mitä yksinkertainen kotini voipi tarjota. Jos joskus voin olla teille avuksi, niin käyttäkää minua milloin vaan haluatte. Ehkä teitä huvittaa nähdä kirjastoani? olen iloinen jos saan tarjota sen teidän käytettäväksenne".

Me nousimme portaita ylös ja tulimme ullakkokamariin, jonka kaikki seinät olivat peitetyt kirjoilla; ainoastaan kaksi etelänpuoleista akkunaa, joista kaupunki näkyi, olivat vapaina.

"Niinkuin huomaatte, olen mielelläni korkealla maailmassa", sanoi hän hymyellen.

Huone ei ollut suuri. Sen keskessä seisoi laaja, pyöreä pöytä kokonansa peitetty kirjoilla ja papereilla. Iloinen tulennos leimueli pienessä pesässä, jonka edessä seisoi nahalla peitetty istuin; paitsi näitä, ynnä kahta tuolia, ei huoneessa löytynyt mitään muita huonekaluja. Avoinna olevasta ovesta näkyi pieni suoja, jossa ei ollut muuta kuin yksinkertainen vuode.

Siellä näkyi olevan kaksi asukasta, jotka olivat aivan kuin kotonansa ainakin. Lihava kissa, suurilla, keltaisilla, täysikuun kaltaisilla silmillä, istui toisessa nurkassa, yksivakaisesti katsellen valkeaan, ja toisessa kolkassa lepäsi rauhallisessa unessa ruma, takkukarvainen koira, joka näkyi saaneen kokea elämän huonompiakin puolia.

Nähtävästi olivat nämät huone-jumalat niin vakuutetut omistusoikeudestansa asumukseensa, että meidän tulomme ei laisinkaan häirinnyt niitä. Koira aukaisi silmänsä ja heitti meihin torkkuvan silmäyksen, mutta ummisti ne oitis, kun huomasi, että kaikki oli entisellänsä.

Bolton käski meidät istumaan ja täytti kohteliaan isännän velvollisuudet sellaisella hienoudella, että se olisi sopinut missä hovissa tahansa. Oitis kun olimme käyneet istumaan, hyppäsi kissa pöydälle ja asettui Bolton'in viereen, silitellen päätänsä Bolton'in hihaa vastaan.

"Tässä saan esitellä vaimoni", sanoi Bolton, silitellen kissan päätä. "Mitä nyt, Jenny?" jatkoi hän, kun kissa leikitellen asetti päänsä ja etukäpälänsä Bolton'in käteen. "Vaikka se, niin kuin näette, käyttääkin avioliiton aseita, ja vaatii kohteliaisuutta, on se oivallisin seura-kumppani; sille minä aina ensin luen kaikki kyhäelmäni, enkä saa koskaan ansaitsematointa moitetta".

Kissa hyppäsi pian pöydältä Bolton'in syliin, ja minä aloin tutkia hänen kirjastoansa. Kirjasto todisti omistajan erinomaista ja monipuolista aistia. Useimmat kirjoista olivat harvinaisia ja arvollisia.

Keskustelun kestäessä vertailin mikä yhtäläisyys löytyisi Bolton'in ja Jim Fellovs'in välillä, ja huomasin sen olevan melkeen yhtä suuren kuin yhtäläisyys filosofin ja juonikkaan oravan välillä on.

Hänen seurassansa ei Jim laisinkaan hillinnyt luontoansa, vaan lörpötteli yhtä vapaasti ja hurjasti, kuin minunkin kanssani.

"Paljonko luulet meidän vanhan kettumme maksavan Harrylle?" kysyi hän.

"Arvaapas, hän ei maksa kuin – — —" ja hän nimitti summan.

Suuresti hämmästyin, kun kuulin asioistani noin kursastelematta puhuttavan; mutta kun uusi ystäväni katsahti minuun silmäyksellä, täynnä tyyntä leikillisyyttä, maltoin heti mieleni. Hän piti Jim'iä ilmiönä, jota ei voi välttää tässä maailmassa.

"Eikö Harryä ole hävyttömästi petetty?"

"Onpa todellakin", sanoi herra Bolton, hymyillen; "mutta kullakin asialla on aikansa. Tämä paikka on ainoastaan askel parempaan. Tämän vuoden kuluessa herra Henderson varmaankin löytää paremman kauppapaikan kirjallisille tuotteillensa. Luulenpa", sanoi hän, ja pune nousi taas hänen poskillensa, "voivani vähän vaikuttaa monessa kirjallisessa piirissä, ja olisipa suurin iloni jos voisin hankkia teidän kynällenne sopivan toiminnan, sillä ei kaikki aikanne mene meidän sanomalehteen".

"Koko maailmassa huomattava tosi-asia on", sanoi Jim, "että se, joka kylvää ja viljelee jotakin, voittaa vähimmän. Maanviljelijämme, jotka ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään, eivät rikastu maansa tuotteista; – asiamiehet ja kauppiaat niillä rikastuvat. Niinpä on kirjallisuudessakin; kuta paremmin kirjoitamme, kuta enemmän vaivaa näemme työstämme, sitä vähemmin saamme palkkaa siitä. Näetten, esimerkiksi minä", sanoi hän ja istautui kahdenreisin tuolillensa; "minä olen oikea kirjallinen humbugi; mutta tohdinpa lyödä veikkaa, että ansaitsen enemmän rahaa, kuin kumpikaan teistä, syystä ett'ei minulla ole häpyä eikä omaatuntoa. Hitoille kaikki tuollaiset! Ne ovat koristeita, joita köyhän ei kannata pitää. Minä olen kuin kilisevä kello ja kaikuva metalli; mutta juuri sellaisia maailma tarvitseekin, ja olisinpa todella huono mies, joll'en kiskoisi hyvää maksua! Lyöttekö veikkaa, niin kirjoitan sellaisen kirjan, jota ei kumpikaan teistä, maksunkaan edestä kyhäisi, myyn satatuhatta kappaletta siitä, pistän rahat taskuuni ja nain Newyorkin kauniimman, rikkaimman ja parhaiten kasvatetun tytön, sill'aikaa kuin te huokailette ja teette orjan tavoin työtä saavuttaaksenne korkean päämaalin, niinkuin te sanotte".

"Muista meitä testamentissasi", sanoin minä.

"Sen kyllä teen, ole huoletta vaan", vastasi Jim; "Ai'on perustaa turvapaikan vanhoille, voimattomille, arvollisille kirjailijoille – jonkunlaisen kirjallisen invalidi asunnon".

Me nauroimme oikein makeasti näille hänen mietteillensä ja ilta kului erittäin hupaisasti. Kun poislähtiessäni pudistelin kättä Bolton'in kanssa, tapahtui se iloisella, äänettömällä vakuutuksella, että olimme henki-heimolaisia.

Suloista on matkoillansa tavata jonkun puun, kukan tahi maiseman, jota voimme jäljestäkinpäin ilolla muistella. Mutta vielä paljon onnellisemmalta ja ihanammalta tuntuu oudolla seudulla tavata jonkun henkilön, jonka siveellisestä ja henkisestä ylevyydestä yhdellä tahi toisella tavalla tulemme vakuutetuiksi ja jonka luonnetta kannattaa tarkemmin tutkia. Elämämme käypi usein niin jokapäiväiseksi, ja ihmiselliset olennot, joita me tavallisesti tapaamme, ovat kaikki niin toistensa kaltaisia, että tuttavuus jonkun uuden, vähän omituisemman luonteen kanssa on erittäin virkistyttävää.