Kitabı oku: «Erämaan halki», sayfa 20

46

Kapteeni Glenin ja tohtori Claryn retkikunnan tarkoitus ei alkuaan ollut etsiä Stasia ja Neliä. Se oli suuri ja hyvin varustettu retkikunta, jonka Englannin hallitus oli lähettänyt tutkimaan Kilimandsharo-vuoren pohjoisia rinteitä ja vuoren pohjoispuolella olevia tuntemattomia seutuja.

Sekä kapteeni että tohtori olivat kuulleet, että lapset oli ryöstetty Medinet-el-Fajumista, sillä he olivat lukeneet siitä sekä englantilaisista että arabialaisista lehdistä. Mutta he otaksuivat, että lapset joko olivat kuolleet tai joutuneet Mahdin vangeiksi; yhtään eurooppalaista ei ollut siihen mennessä vielä vapautettu.

Clary, joka piti kovasti Nelistä, suri tytön kohtaloa. Mutta sekä hän että Glen säälivät myös terhakkaa poikaa. He lähettivät tuon tuostakin sähkösanoman Rawlisonille kysyen, oliko lapset jo löydetty. Vasta viimeisen kieltävän vastauksen jälkeen he menettivät kaiken toivonsa.

Retkikunta oli edennyt yhä kauemmaksi. Tutkittuaan Kilimandsharon rinteitä ja senjälkeen Sabaka- ja Tana-jokien lähteitä sekä Kenia-vuorta he lähtivät vielä pohjoisemmaksi ja joutuivat nyt laajalle, autiolle tasangolle, jolla vain antiloopit asuskelivat.

Kolmen kuukauden rasittavan matkan jälkeen täytyi miehistön saada levätä. Kun kapteeni oli löytänyt järven, jossa oli hyvää vettä, hän käski pystyttää teltat sen rannalle ja ilmoitti kymmenen päivää kestävän levon alkaneen.

Lepoajan kestäessä kapteeni ja tohtori joko metsästelivät tai järjestelivät maantieteellisiä ja luonnontieteellisiä muistiinpanojaan. Neekerit antautuivat heti mieliharrastukseensa – laiskotteluun.

Eräänä päivänä näki Clary sansibarilaisten karavaanimiesten töllistelevän korkeaan puuhun ja hokevan:

– Ndege! Akuna ndege! Ndege? (Lintu? Ei lintu! Lintu?)

Tohtori oli hiukan likinäköinen. Hän käski tuoda kaukoputken teltasta ja katsoi puuhun. Samassa levisi hänen kasvoilleen ihmetyksen ilme.

– Hae kapteeni tänne, virkkoi hän neekerille.

Kapteeni tuli.

– Katso, Glen! sanoi tohtori osoittaen puuhun. Kapteeni ei hämmästynyt vähemmän kuin tohtori.

– Leija! huudahti hän.

– Niin, mutta neekerit eivät osaa tehdä leijoja. Mistä se on siis voinut joutua tänne?

– Tämäpä vasta kummallista!

– Täytyy ottaa leija alas.

– Ehkä vielä saamme tietää, mistä se on. Kapteeni antoi käskyn tuoda leijan alas. Puu oli pari-, kolmekymmentä metriä korkea, mutta tuossa tuokiossa olivat neekerit sen latvassa, toivat leijan varovasti alas ja antoivat lääkärille. Tämä huomasi siinä ensi silmäyksellä kirjoitusta.

– Katsotaanpa, mitä siihen on kirjoitettu. Hän siristi silmiään ja alkoi lukea. Yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat ja kätensä alkoivat vavista.

– Glen, sanoi hän, – ota ja lue, niin saan kuulla, olenko hourupäinen vai valehtelevatko silmäni!

Kapteeni otti bambusta tehdyn kevyen kehyksen, johon oli kiinnitetty paperi, ja luki:

– Nelly Rawlison ja Stanislaw Tarkowski, lähetetyt Khartumista

Fashodaan, Fashodasta itään, vapautuneet dervishien käsistä.

Kuukausia kestäneen matkan jälkeen saapuneet järvelle, joka on

Abessiniasta etelään. Kulkevat valtamerelle päin. Pyytävät pikaista apua.

Leijan kulmassa oli pienillä kirjaimilla: "Tämä leija, N: o 54, on lähetetty vuorelta, joka sijaitsee järven rannalla. Tästä järvestä ei ole maantieteessä mainittu. Löytäjää pyydetään ilmoittamaan joko kanavapäällikölle Port Saidiin tai kapteeni Glenille Mombasaan. – Stanislaw Tarkowski."

Kapteenin lakattua lukemasta ystävykset katsoivat toisiinsa ääneti.

– Mitä tämä on? kysyi Clary vihdoin.

– Minä en voi uskoa silmiäni! vastasi kapteeni.

– Siinä on selvästi kirjoitettu: "Nelly Rawlison ja Stanislaw

Tarkowski."

– Aivan selvästi…

– Onko mahdollista, että he voisivat olla jossakin näillä seuduilla?

– Jumala on heidät pelastanut. Kaiketi he ovat jossakin täällä päin.

– Mutta mistä me etsimme heitä?

– Eikö leijassa ole enempää?

– On siinä vielä jotakin, mutta se kohta on särkynyt puussa.

Tuskinpa siitä saa selvää.

Molemmat kumartuivat lukemaan, mutta vasta pitkän aikaa tarkastettuaan he saivat kokoon lauseen: "Sadekausi on ohi."

– Mitä se merkitsee? kysyi tohtori.

– Poika on unohtanut ajanlaskun.

– Hän tahtoo tällä tavalla ilmaista päivämäärän edes suunnilleen.

Olet oikeassa. Leijan lähettämisestä ei ole kovinkaan kauan.

– Jos niin on, he saattavat olla lähellä.

He harkitsivat vielä jokaista sanaa. Koko juttu tuntui heistä uskomattomalta, sillä kuinka lapset saattaisivat olla aivan tuntemattomalla seudulla, joka on ainakin kuudensadan kilometrin päässä meren rannalta. Lääkäri ja kapteeni olivat vähällä uskoa, että jonkun lähetysretkikunnan oppilaat olivat, luettuaan arabialaisista lehdistä lasten kohtalosta, laskeneet piloillaan leijoja ilmaan. Mistä lapset olisivat saaneet paperia? Jos he olisivat saaneet sitä joltakin karavaanilta, niin he olisivat liittyneet siihen. Kuinka he olisivat voineet vapautua dervishien käsistä? Ja mikä kummallisinta, kuinka he olisivat voineet pelastua nälkäkuolemasta, petoeläimiltä ja villeiltä!

Kaikki nämä kysymykset jäivät vastausta vaille.

– Minä en ymmärrä, minä en ymmärrä, sanoi Clary. – Se mahtaa olla oikein Jumalan ihme!

– Varmasti, virkkoi kapteeni siihen. – Mutta poika!.. Sehän on hänen ansionsa!

– Hän ei ole jättänyt pikku tyttöä. Jumala häntä siunatkoon!

– He pyytävät apua. Lepo on lopussa! Lähdetään heti liikkeelle!

Niin tapahtuikin. Kapteeni johti karavaanin koukerrellen eteenpäin toivoen löytävänsä sammuneen nuotion tai muita jälkiä. Tällä tavalla he kulkivat muutaman päivän. Sitten he saapuivat puuttomalle tasangolle, jolla kasvoi vain lyhyttä ruohoa ja varpukasveja. Ystävät tulivat levottomiksi. Tällaisella tasangolla saattoi kokonainen karavaani joutua eksyksiin, saatikka sitten kaksi lasta, jotka, kuten he luulivat, ryömivät kuin kaksi pientä hyönteistä ruohikossa.

Kului päiviä. Mikään ei johtanut lasten jäljille. Kapteeni ja lääkäri olivat jo varmoja siitä, etteivät he löydä lapsia ainakaan elävinä.

Etsintää jatkettiin innokkaasti. Kapteeni lähetti partioita oikealle ja vasemmalle. Näiltä hän sai kuulla, etteivät he löytäisi lapsia ainakaan elävinä.

Mutta kun eräästä kymmenkunta metriä syvästä maanrepeämästä löytyi sattumalta lähde, otettiin siitä vettä talteen niin paljon kuin voitiin saada kulkemaan ja lähdettiin samoilemaan yhä kauemmaksi erämaahan.

Tuli yö. Tehtiin muutamia nuotioita, mutta hornaa ei rakennettu, koskei siihen ollut aineksia. Kapteeni ja lääkäri istuivat kokoonpantavilla tuoleilla ja keskustelivat tupakoidessaan siitä, mikä tällä hetkellä oli heidän sydäntään lähinnä.

– Ei jälkeäkään! virkkoi Clary vihdoin. Tupakka paloi kihisten piipuissa. Ympärillä levittelihe kalpea yö.

– On jo myöhä, mutta minun ei tee mieleni käydä nukkumaan, lisäsi Clary vähän ajan kuluttua. – Minä ajattelen, että jos he vielä elävät, harhailevat ympäristössä tässä kuutamoisessa yössä… ypö yksinään… sellaiset lapset. Muistatko, Glen, sen pikku tytön enkelimäisiä kasvoja?

– Aivan hyvin. Minä en voisi niitä unohtaa.

– Minä antaisin katkaista käteni, jos…

Hän ei ennättänyt puhua loppuun, sillä kapteeni Glen karkasi pystyyn, ikäänkuin jokin olisi yhtäkkiä polttanut häntä.

– Raketti!.. kaukana! huusi hän. – Raketti!

– Raketti! toisti tohtori Clary.

– Siellä lienee jokin karavaani…

– … joka on löytänyt lapset…

– Paljon mahdollista – äkkiä sinne!

– Eteenpäin!

Kapteenin käskyt kajahtivat leirissä. Sansibarilaiset olivat tuossa tuokiossa jalkeilla. Soihdut sytytettiin. Useampia raketteja ja laukauksia ammuttiin vastaukseksi.

Kaukaa kuului vastalaukauksia. Oli varmaa, että siellä oli joku eurooppalainen karavaani, joka jostakin tuntemattomasta syystä pyysi apua.

Kapteeni ja lääkäri riensivät pelon ja heikon toivon kannustamina eteenpäin. Löytävätkö he nyt lapset vai eivätkö? Tohtori ajatteli, että jolleivät he löydä, ei auttaisi muu kuin ruveta etsimään lasten ruumiita kuivista erämaista.

Puolen tunnin matkan jälkeen maa muuttui epätasaiseksi eikä voinut enää nähdä kauemmas. Mutta he olivat niin lähellä, että saattoivat kuulla hevosten töminää.

Vielä vähän aikaa – ja kummulle ilmaantui ratsastaja, jonka sylissä oli suuri valkoinen esine.

– Soihdut ylös! komensi Glen.

Samassa ratsastaja pysähtyi ja huusi:

– Vettä! Vettä!

– Lapset! huusi tohtori Clary.

– Vettä! huusi Stas yhä.

Poika työnsi tytön kapteenin käsiin ja hyppäsi satulasta alas, mutta samassa hän alkoi horjua ja kaatui maahan kuin kuollut.

LOPPU

Kapteeni Glenin ja tohtori Claryn leirissä vallitsi rajaton ilo. Mutta englantilaisten uteliaisuus joutui kovalle koetukselle. Oli jo kyllin vaikea käsittää, että lapset saattaisivat omin neuvoin kulkea suunnattomien erämaiden ja aarniometsäin halki Fashodasta näille seuduille, mutta aivan mahdotonta oli tajuta, millä ihmeen tavalla nuori puolalainen, jota sanottiin Stasiksi, oli suorittanut tämän matkan, ja päälle päätteeksi johti eurooppalaisesti aseistettua karavaania, johon kuului aurinkokatosta kantava elefantti, hevosia, telttoja ja runsaat ruokavarat. Kapteeni levitteli ihmetyksestä käsiään ja toisti tuon tuostakin:

– Clary, paljon minä olen nähnyt, mutta tuollaista poikaa en ikinä!

Ja hyväntahtoinen tohtori lisäsi yhtä suuresti ihmetellen:

– Ja hän on vapauttanut pikku tytön vankeudesta ja pelastanut hänet!

Sitten he kiiruhtivat telttoihin katsomaan, mitä lapsille kuului ja nukkuivatko he hyvin.

Kun lapset olivat saaneet juoda ja syödä, he kävivät levolle ja nukkuivat koko seuraavan päivän kuin kuolleet; heidän miehistönsä samoin. Kapteeni Glen koetti saada Kalilta tietoja matkasta ja Stasin teoista, mutta nuori neekeri raotti unisena vain toista silmäänsä ja sanoi: "Suuri herra voi mitä hyvänsä…" Ja nukkui uudelleen.

Heidän täytyi, niin uteliaita kuin olivatkin, odottaa vielä seuraavaan päivään.

Sillä välin kapteeni ja hänen ystävänsä neuvottelivat paluumatkasta Mombasaan. He olivat kulkeneet kauemmaksi ja tutkineet suuremman alueen kuin mitä olivat alkujaan ajatelleet ja päättivät siksi palata heti takaisin. Kapteeni olisi mielellään tutkinut sen tuntemattoman järven, josta Stas oli kirjoittanut leijaan, mutta lasten terveyden tähden ja siksi, että lapset mahdollisimman pian voitaisiin viedä kotiin, hän luopui aikeestaan. Lääkäri arveli, että täytyi vielä levätä jollakin korkealla paikalla joko Kenialla tai Kilimandsharolla. He päättivät lähettää vasta sieltä sanoman isille ja kehoittaa heitä matkustamaan Mombasaan.

Kun he olivat levänneet tarpeeksi, he läksivät kolmantena päivänä paluumatkalle.

Sinä päivänä lasten piti erota Kalista. Stas selitti Nelille, kuinka itsekästä olisi viedä Kali Egyptiin. Hän sanoi tytölle, että Egyptissä tai vaikkapa Englannissa Kalista tulisi vain palvelija, jota vastoin hän kuninkaana kotimaassaan voisi levittää kristinuskoa alamaistensa keskuuteen, poistaa wa-himalaisista pahat tavat ja tehdä heistä kunnon ihmisiä. Melkein saman hän sanoi Kalille.

Erotessa he vuodattivat runsaasti kyyneleitä. Stas ei hävennyt sitä, sillä olivathan he eläneet yhdessä niin monta hauskaa ja surullista hetkeä. Stas ja Nel eivät ainoastaan pitäneet arvossa Kalin hyvää sydäntä, vaan he rakastivat häntä vilpittömästi. Nuori neekeri oli pitkän aikaa polvillaan "Bwana Kubwansa" ja hyvän "Mzimunsa" edessä. Hän kääntyi kaksi kertaa takaisin saadakseen nähdä heidät vielä viimeisen kerran, mutta sitten löi eron hetki, ja kaksi karavaania läksi kumpikin omalle suunnalleen.

* * * * *

Paluumatkalla Stas ja Nel kertoivat matkansa vaiheista. Stas oli ennen Port Saidissa hiukan kerskailevainen, mutta nyt hänessä ei huomannut sellaista. Hän oli kokenut ja kehittynyt niin paljon, että ymmärsi tekojen aina olevan sanoja suurempia. Ja hänen tekonsa olivat sitä paitsi kyllin suuret vaatimattomastikin kerrottuina. Lasten kertoessa ystävykset näkivät hengessä ryöstön Medinet-el-Fajumista, kauhean matkan kameleilla erämaan halki, Khartumin, Omdurmanin, joka oli kuin helvetti, ja pahansuovan Mahdin. Kun Stas kertoi, mitä oli sanonut Mahdille, kun ei tahtonut kieltää uskoaan, niin molemmat ystävät nousivat ja puristivat Stasin kättä. Sitten kapteeni sanoi:

– Mahdi ei elä enää!

– Eikö Mahdi elä? kysyi Stas ihmetellen.

– Ei elä, selitti tohtori. – Hän on kuollut lihavuuteensa eli toisin sanoen sydänhalvaukseen. Abdullah on astunut hänen sijaansa.

Seurasi pitkä vaitiolo.

– Mahdi ei suinkaan ajatellut lähettäessään meidät Fashodaan kuolemaan, että kuolema korjaisi hänet ennen meitä… sanoi Stas. – Mutta Abdullah on vielä julmempi kuin Mahdi.

– Kapinat ja kahakat profeettaa vastaan ovatkin jo alkaneet, kertoi kapteeni. – Ennemmin tai myöhemmin romahtaa Mahdin pystyttämä rakennus.

Myöhemmin Stas kertoi matkasta Fashodaan, vanhan Dinahin kuolemasta, lähdöstä Fashodasta asumattomille seuduille ja Smainin etsimisestä. Kun hän kertoi, kuinka hän oli ampunut leijonan ja heti sen jälkeen Gebrin, Chamiksen ja molemmat beduiinit, niin kapteeni keskeytti hänet huudahtaen: hyvä, ja puristi lujasti pojan kättä. Sitten englantilaiset saivat kuulla, kuinka vaeltajat kesyttivät Kingin, kuinka he asuivat ontossa puussa, sitten Nelin sairaudesta, Lindestä, leijoista. Tohtori Clary, joka päivä päivältä kiintyi yhä lujemmin pikku Neliin, kiihtyi niin kovasti kaikesta siitä, mikä oli uhannut pikku tyttöä, että hänen tuon tuostakin täytyi vahvistaa itseään rohtoryypyllä. Kun Stas sitten kertoi, kuinka Nel oli joutua julman "wobon" tai "abasanton" uhriksi, niin tohtori otti tytön syliinsä eikä pitkään aikaan päästänyt häntä ikään kuin olisi pelännyt jonkun pedon vielä väijyvän tyttöä.

Mitä hän ja kapteeni ajattelivat Stasista, näkyy kahdesta sähkösanomasta, jotka he Kilimandsharon juurelle saavuttuaan toimittivat parin ratsastajan mukana Mombasaan sieltä edelleen lähetettäviksi lasten isille. Toinen oli kirjoitettu varovasti, jottei se herättäisi liiallista mielenliikutusta, ja osoitettu Port Saidiin. Se kuului: "Lapsista hyviä tietoja; kiitos Stasin. Matkustakaa Mombasaan." Toinen Adeniin osoitettu kuului: "Lapset luonamme – terveinä. Stas on sankari."

* * * * *

He viipyivät viileillä ylängöillä Kilimandsharon juurella pari viikkoa, sillä lääkäri oli määrännyt niin, jotta Nel ja Staskin ennättäisivät täysin voimistua. Lapset ihmettelivät taivasta tavoittelevaa Kilimandsharoa, jolla on kaikki maailman eri ilmanalat. Ilta-auringon punertavassa valossa, kun alhaalla oli jo pimeä, hohti ikuinen lumi vielä vuoren huipulla, ja koko vuori muistutti suuren suurta alttaria. Tätä suurenmoista näkyä katsellessa lasten kädet painuivat ristiin ja mielet kohosivat rukoukseen.

* * * * *

Stasin huolet ja vaivat olivat olleet ja menneet. Mombasaan oli vielä kuukauden matka. Tie kulki kauniin, mutta epäterveellisen taweto-metsän läpi. Kuinka paljon helpompaa olikaan matkustaa hyvin varustetussa karavaanissa tunnettua tietä pitkin kuin harhailla oudossa erämaassa Kalin ja Mean kanssa! Kapteeni Glen oli nyt vastuussa matkasta. Stas lepäsi tai metsästeli huvikseen.

* * * * *

Niin varovaisesti kuin Port Saidiin lähetetty sähkösanoma olikin kirjoitettu, se vaikutti niin tärisyttävästi, että Nelin isä oli kuolla ilosta. Mutta myöskin Tarkowski, joka oli karaistunut mies, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa, ettei sanoma olisi petosta. Kuinka paljon vaivaa molemmat isät olivatkaan nähneet saadakseen edes tietää, olivatko lapset elossa! Rawlison oli lähettänyt kokonaisia karavaaneja Sudaniin, ja Tarkowski oli arabialaiseksi pukeutuneena henkensä uhalla tunkeutunut aina Khartumiin saakka – turhaan. Ihmiset, jotka mahdollisesti olisivat voineet antaa heille jonkinlaisia tietoja lapsista, olivat kuolleet rokkoon, nälkään tai saaneet surmansa verisissä kahakoissa – ja lapset olivat kadonneet kuin maan alle! Vihdoin isät olivat menettäneet viimeisenkin toivonsa ja elivät vain muistoista, varmoina, etteivät voineet elämältä enää mitään odottaa ja että kuolema vasta yhdistäisi heidät rakastettuihin lapsiin.

Ilo kävi yli voimien.

Mutta he olivat rauhattomia eivätkä voineet heti ymmärtää, miksi sanoma tuli siltä puolelta Afrikkaa, nimittäin Mombasasta. He olivat kuitenkin varmoja siitä, että tiedot lapsista olivat todella hyviä, sillä muussa tapauksessa kapteeni ja tohtori eivät olisi rohjenneet herättää heissä toivoa, vielä vähemmän käskeä heitä matkustamaan Mombasaan.

Matkavalmistelut oli nopeasti suoritettu. Seuraavana päivänä molemmat insinöörit ja Nelin opettajatar matkustivat jo Punaista merta pitkin höyrylaivalla, joka kulki Adeniin, Mombasaan ja Sansibariin. Adenissa he saivat toisen sähkösanoman: "Lapset ovat luonamme – terveinä. Stas on sankari."

Kun Rawlison oli lukenut tämän sähkösanoman, hän oli tulla hulluksi ilosta. Hän puristi Tarkowskin käsiä ja sanoi: "Näetkö, Stas on pelastanut tyttäreni. Häntä minä saan kiittää Nelin elämästä."

Tarkowski, joka ei tahtonut näyttää heikkouttaan, virkkoi vain: "Niin, poika on käyttäytynyt miehuullisesti." Mutta kun hän oli päässyt kajuuttaansa, hän rupesi itkemään ilosta.

* * * * *

Löi vihdoin se hetki, jolloin lapset juoksivat isiensä syliin. Rawlison nosti aarteensa käsivarrelleen, ja Tarkowski painoi pitkän aikaa sankarillista poikaansa rintaansa vasten. Onnettomuudet olivat nyt ohi – kuin erämaan myrsky. Heidän elämänsä oli taas oleva pilvetön ja onnekas. Suru ja ero kohottivat nyt iloa. Lapset ihmettelivät, että isien hiukset olivat eron aikana harmaantuneet niin paljon.

He palasivat erään ranskalaisen yhtiön komealla höyrylaivalla takaisin Sueziin. Kun tieto lasten seikkailuista oli levinnyt matkustajien keskuuteen, tuli Stasista kaikkien ihmettelyn ja uteliaisuuden kohde.

Onnelliset isät ja lapset viihtyivät parhaiten suuressa kajuutassa, jonka laivan kapteeni oli heille luovuttanut ja jossa lapset yökylmällä yhä saivat kertoa matkastaan. Nel viserteli kuin pikkulintu, ja kaikkien iloksi hän alkoi joka lauseensa sanalla "ja". Isänsä polvella istuen tyttö puhui tähän tapaan: " – Ja isä kulta! Ja he varastivat meidät ja veivät kameleilla pois – ja Gebr löi minua – ja Stas puolusti minua – ja sitten me saavuimme Khartumiin – ja siellä kuoli niin paljon ihmisiä nälkään – ja Stas teki työtä saadakseen minulle taateleita – ja sitten me olimme Mahdin luona – ja Stas kieltäytyi luopumasta uskostaan – ja Mahdi lähetti meidät Fashodaan – ja sitten Stas ampui leijonan ja kaikki me asuimme ontossa puussa – ja King oli meidän kanssamme – ja minussa oli kuumetta – ja Stas paransi minut – ja hän tappoi wobon – ja hän voitti samburulaiset – ja hän oli aina niin hyvä minulle, isä kulta!"

Samalla tavalla Nel kertoi Kalista. Measta, Kingistä, Sabasta,

Linde-vuoresta, leijoista ja loppumatkasta.

Stas kertoi kaikesta asiallisesti. Kun hän tuli siihen kohtaan, jossa kertoi Gebrin ja hänen matkakumppaniensa tuhosta, putosi raskas taakka hänen sydämeltään. Poika arasteli ja katsoi levottomasti isäänsä, mutta isä rypisti kulmakarvojaan, ajatteli hetken ja sanoi päättävästi:

– Ihminen ei ole kuoleman herra, mutta jos joku uhkaa sinun isänmaatasi tai naisen henkeä, niin ammu kuula hänen kalloonsa äläkä välitä siitä sen enempää.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua Rawlison muutti Nelin kanssa Englantiin ja asettui sinne asumaan. Tarkowski lähetti Stasin Aleksandriaan kouluun, sillä siellä tiedettiin vähemmän hänen seikkailuistaan ja teoistaan. Lapset kirjoittivat usein toisilleen, mutta kävi niin, että kymmeneen vuoteen he eivät nähneet toisiaan. Päätettyään koulunsa Stas kirjoittautui Zürichin teknilliseen korkeakouluun ja oli suoritettuaan diplomi-insinööritutkinnon tunnelitöissä Sveitsissä.

Vasta kymmenen vuoden kuluttua, kun Tarkowski oli eronnut virastaan kanavalla, hän ja Stas matkustivat Englantiin tervehtimään ystäviään. Rawlison pyysi heitä viettämään kesän kanssaan talossaan lähellä Hampton-Courtia. Nel oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja oli nyt kaunis nainen. Stas ajatteli niin paljon viehättävää Neliä, että rupesi vihdoin etsimään yksinäisyyttä.

Mutta silloin setä Rawlison eräänä päivänä laski kätensä nuoren insinöörin olkapäille ja katsoen syvälle hänen silmiinsä sanoi lämpimästi:

– Sano minulle itse, Stas, onko maailmassa toista miestä, jolle luottavaisemmin voisin luovuttaa aarteeni?

* * * * *

Tarkowskit – nuori aviopari – viipyivät setä Rawlisonin kuolemaan saakka Englannissa. Vuotta myöhemmin he läksivät pitkälle matkalle. He matkustivat ensin Egyptiin. Mahdin ja Abdullahin valtakunta oli hävinnyt. Kairosta Khartumiin oli rautatie. Niilin yläjuoksun "suddit" oli perattu, niin että nuori pari pääsi mukavasti höyrylaivoilla ei ainoastaan Fashodaan, vaan vieläpä aina suurelle Viktoria-järvelle asti. Florence-nimisestä pikku kaupungista, joka sijaitsee Viktorian rannalla, he ajoivat rautateitse Mombasaan. Kapteeni Glen ja tohtori Clary olivat muuttaneet Nataliin, mutta King eli vielä Mombasassa, jonka englantilaiset viranomaiset pitivät siitä hyvää huolta. King tunsi heti vanhat ystävänsä ja tervehti etenkin Neliä niin kovasti möristen, että lähimmät mangrovepuut vapisivat kuin tuulessa. Se tunsi myöskin vanhan Saban, joka seurasi Neliä ja Stasia kaikkialle.

Stas sai matkalla tietää, että Kali voi hyvin ja hallitsi Englannin yliherruuden alaisena Rudolf-järven – se on nyt Bassa Narokin nimi – eteläpuolella olevia alueita ja että hän oli kutsunut maahansa lähetyssaarnaajia levittämään kristinuskoa villien heimojen keskuuteen.

* * * * *

Tämän matkan suoritettuaan nuoret palasivat Eurooppaan ja elivät yhdessä Stasin vanhan isän kanssa kotonaan Puolassa.